Aula - kaikille avoimet alueet > Lounge

Pohdintaa DDLG:stä, ikäerosta ja moraalista

<< < (6/7) > >>

Kottikärpänen:
Ikäeroasia tuli vastaan tovi sitten. Tilannehan olisi teoriassa todella herkullinen: minä yli 40 ja  se nuorempi 20. Mutta, mutta. Hyvin nopeasti keskustellessa tuli mieleen usein elämässä harrastamani ihmettely siitä, mistä hyvin eri-ikäiset ihmiset seksuaalisessa suhteessa puhuvat keskenään. Oikeastaan tässä tapauksessa vielä että miten puhuvat. Koin itseni ajoittain todella boomeriksi, vaikka yritän seurata aikaani enkä ole mikään setämies laput silmillä.

Tiedän, että keskusteleminen on muuttunut hankalammaksi kuin ennen. En silti ole sitä mieltä, että ”mitään ei saa enää sanoa”. Tietty vinha perä on kuitenkin puheessa hauraasta lumihiutalesukupolvesta. Minulle tuli nopeasti tunne, että sanat on valittava äärimmäisen tarkkaan. Lisäksi nuoremmalla osapuolella tuntui olevan oletus, että hänelle tärkeät melko marginaaliseen alakulttuuriin liittyvät asiat ovat itsestäänselviä kaikille muillekin. Minulle tuli siitä mieleen sellainen asiantuntijapuhe, jossa maallikoille kerrotaan jostain monimutkaisesta asiasta ikään kuin näiden tietotaso olisi sama kuin asiantuntijan. Raskasta keskustelua.

Kaikkein hankalinta oli kuitenkin alkaa sopia siitä, mitä haluamme tehdä. Minulle tuli pian käsitys, että rajukin kivun tuottaminen on toivottavaa. Ok, kyllä minä siihen taivun, no problem. Se mihin en taivu, on se että kivun hyväksytty yläraja jätettäisiin täysin minun päätettäväkseni. Nuorempi osapuoli oli tässä mielestäni hyvin vaarallisilla vesillä. Jokainen kehässä, kadulla tai tatamilla  adrenaliinihuuman kokenut tietää, kuinka hyvältä tuntuisi mennä vielä vähän pidemmälle. Yritin selittää asiaa, mutta keskustelu alkoi pian vaikuttaa siltä, että tämä taisi olla nyt tässä. Sääli, koska ihmisenä uusi tuttavuus oli monella tapaa hyvin kiinnostava ja viehättävä ja sinänsä peruskuviosta olimme samaa mieltä.

Saeroe:

--- Lainaus käyttäjältä: Kottikärpänen - 06.03.2021, 09:53 ---Hyvin nopeasti keskustellessa tuli mieleen usein elämässä harrastamani ihmettely siitä, mistä hyvin eri-ikäiset ihmiset seksuaalisessa suhteessa puhuvat keskenään. Oikeastaan tässä tapauksessa vielä että miten puhuvat.
--- Lainaus päättyy ---

Pohdintasi saattoi olla retoristakin, mutta vastaan kuitenkin, sillä tämä antoi hedelmällisen pohjan henkilökohtaiselle pohdinnalle.

Itse ikäerosuhteilevana ja hyvin samanlaisilla spekseillä ennakkotietojen kanssa katson olevani pätevä vastaamaan ainakin omasta puolestani. Ikäerosuhteessa puhutaan ihan niistä kaikista samoista asioista, kuin samanikäistenkin välisessä suhteessa puhuttaisi. Mistä nyt kukin tavallisestikin muiden kanssa keskustelee? Sillä, onko kyseessä seksuaalinen suhde vai ei, ei ole mielestäni mitään seksuaalista merkitystä (pun intended). En tiedä muista, mutta voisin ainakin kuvitella, että vaikka kyseessä on seksuaalinen suhde, voi kumppanin kanssa puhua muustakin, kuin seksistä. Tiedättekö, ihan kuten tavalliset ihmiset puhuvat toisilleen...?

Minun mielestäni keskustelunaiheiden löytämisessä, tai ideaalitapauksessa luontevassa syntymisessä, olennaista on yhteneväiset kiinnostuksen kohteet ja jokseenkin myös samanlaiset arvot, ei niinkään se, minkä ikäinen keskustelukumppani on. Oman heilani kanssa keskustelemme, tässä vain muutama ensimmäisenä mieleen tuleva esimerkki, maanpuolustuksesta, urheilu- ja reserviläisammunnasta, musiikista, kotimaan- sekä maailmanpolitiikasta, autoista, moottoripyöristä, arkisista kuulumisista, kinkyilystä, opiskelusta, työssäkäynnistä, ihmissuhteista, kokonaisturvallisuuden parissa työskentelystä, viranomaistoiminnasta, historiasta, sodista, filosofiasta, moraalisista ja eettisistä kysymyksistä sekä päivittäisestä fingerporista. Joukosta suurin osa ihan niitä samoja, mistä puhuisin kenen tahansa muunkin kanssa.

Mitenkö asioista sitten puhutaan? No avaamalla suu tietenkin! Kuulostaa toki yksinkertaiselta, mutta sitä se ei tietystikään aina ole. Asiaa helpottaa jonkin verran se, että ainakin toisella osapuolella on puhelias luonne, ja juttua riittää käytännössä aiheesta kuin aiheesta. Siinä on helppo saada keskustelua aikaan, toki kääntöpuolena se, että toisen on oltava hyvin uskalias ja spontaani siinä, mihin väliin omia puheenvuorojaan pitää, ettei ihan jyrätyksi tule. Yhdeltä kannalta katsottuna tämä tietysti mahdollistaa herkullisten ja kiihkeiden, hyvässä hengessä toteutettujen debattien syntymisen.

Jos tilanne on se, että molemmat ovat hirmuisen suulaita taikka hiljaisia, ei siinä välttämättä auta mikään. Silloin keskustelutyylit eivät vain kohtaa, mutta oman näkemykseni mukaan tälle on hieman vaikea lähteä mitään tekemään, kyse lienee kuitenkin suhteellisen pysyväislaatuisesta ominaisuudesta. Mitä tulee taas hankaliin tai epämielenkiintoisiin keskustelunaiheisiin, totta kai niitä mahtuu suhteeseen kuin suhteeseen. Ei ole kerta eikä kaksi, kun olen ollut tilanteessa, etten ole ymmärtänyt sanaakaan heilani puheista, sillä aihe on ollut yksinkertaisesti niin vaikea. Vaihtoehtoja tässä on oikeastaan pari. Joko hammasta purren ja nieleskellen istuu hiljaa, kuuntelee ja kärsii, tai sitten on rehellinen. Yleensä vaihtoehto B kantaa huomattavasti pidemmälle. Ei ole millään lailla häpeällistä sanoa, että ei ymmärrä ja kaipaa tarkempaa selitystä. Ei kukaan voi olettaa, että ihminen x tietää kaikesta kaiken... Sitä paitsi, tarkentavien kysymysten tekeminen osoittaa, että olet kiinnostunut, ja kuuntelet. Tällaiseen ulostuloon järkevä keskustelukumppani vastaa antamalla tarkentavaa tietoa aiheesta, epäjärkevä ehkä moittimalla tai pitämällä toista tyhmänä. Jälkimmäisestä kukin voi tehdä omat johtopäätöksensä, kannattaako tällä tavalla reagoivan kanssa keskustelua välttämättä jatkaa...

Jos taas aihe ei kiinnosta millään tasolla, niin sekin pitää uskaltaa sanoa ääneen. En näe siinä mitään järkeä, että toinen osapuoli paasaa tuntitolkulla teemoista, jotka eivät kiinnosta niin millään lailla. Siinä tekee hallaa ainoastaan itselleen, jos ei näistä aiheista vaan ole mitään tietoa, saati sanottavaa, eikä kiinnostus riitä ottamaan selvää. Tässä painottaisin kohteliasta tapaa, sillä kaiken voi muotoilla joko hienovaraisesti mutta suoraan, tai tökerösti. Toisaalta pitää muistaa se, että kumppanin ymmärtäminen, tai edes halu ymmärtää, on niin samanikäisten välisissä suhteissa, mutta erityisen korostuneesti ikäerosuhteissa avainasemassa koko ihmissuhteen menestykseen. Yksi peruspilareista lienee juurikin se, että jos ei ole "sisällä" siinä maailmassa, jossa toinen elää, on edes kiinnostusta yrittää ymmärtää. Tähän lukeutunee myöskin kumppanille tärkeät keskustelunaiheet.

Väitän, että mikäli keskustelutilanteet ikäerokumppanin kanssa tuntuvat hankalilta, kyse on ensisijaisesti nimenomaan siitä, ettei mielenkiinnon kohteista löydy riittävästi yhteistä, keskustelustrategiat eivät kohtaa, tai henkilökemiat eivät vaan yksinkertaisesti toimi keskenään. Vasta toissijaisesti kyse on siitä, että ikä tulisi keskustelun vaikeuttajaksi tai esteeksi.

Kottikärpänen:
^ Juu, ehkä ennen kaikkea tuo oli retorista pohdintaa. Tarkennan vielä, että viittaan romanttissävyiseen seksuaalisuhteeseen, jossa ollaan enemmän tai vähemmän 24/7 asenteella. Konkretisoin viittaamalla vaikka viisikymppisen miehen ja kolmekymppisen naisen parisuhteeseen. Näiden ihmisten kokemusmaailmat ovat nähdäkseni niin erilaiset, että väistämättä useinkin tulee tilanteita, joissa puhutaan aivan eri asiasta, vaikka nimellisesti puhutaan samasta. Nuorempi ei tätä ehkä huomaa, mutta se vanhempi huomaa varmasti.

Ajatellaan nyt tuota sinun kertomaasi esimerkkiä keskustelusta maanpuolustuksesta. Viisikymppiselle saattaa olla täysin käsittämätön ajatus, että kolmikymppisen tuttavapiirissä voi olla useita siviilipalveluksen suorittaneita. Tämä siis esimerkkinä siitä, että maailma ympärillämme on muuttunut valtavan nopeasti viime vuosikymmeninä. Jokainen meistä omaksuu oman aikansa ajattelumalleja ja noudattaa niitä tiedostamattaan pitäen juuri sitä omaa käsitystään normaalina ja tavallisena. Tietysti on poikkeuksia ja harva pystyy jäädyttämään persoonansa tiettyyn aikakauteen.

Omalta kohdaltani voin helposti myöntää, että parikymppisenä olin vielä täysi kakara, vaikka olin varma että olen henkisesti valmis. Kolmenkympin tienoilla aloin ymmärtää, että ajatteluni kehittyy koko ajan. Nyt olen kypsempi kuin silloin ja jatkan kypsymistä hautaan asti. Tämä todellisuus iski päin näköä, kun parikymppisen kanssa keskustellessa kävi selväksi, että hän uskoo olevansa aikuinen, vaikka ei sitä oman kokemukseni mukaan ole. Juridisesti hän tietysti on ja siksi vastaa valinnoistaan. Joka tapauksessa tämä tuttavuus saanee nyt jäädä elämään vain fantasiatasolla. Jos kyse olisi irtoseksistä, ei tämä asia häiritsisi minua vähääkään, mutta nyt oli tarkoituksena rakentaa jotain pidempiaikaista.

Saeroe:
Kottikärpänen: Ironista kyllä, en taida ihan hoksata, mistä puhut ensimmäisessä kappaleessa. Viittaatko kenties jonkinlaiseen sukupolvien väliseen kuiluun, joka aiheuttaa väärinymmärryksiä keskustelussa? Minun on jotenkin hirveän vaikea nähdä, että juuri 30-50 ikävuoden välissä se yksi 20 vuotta painaisi hirveästi, noin niin kun ikäerona. Mielestäni se ei siinä vaiheessa ole enää edes suuri ikäero, kun verrataan vaikkapa 20-40 -asetelmaan.

Paras tapa ratkaista ikäeron aiheuttamat gäpit keskustelussa on varmaankin se, että oppii tunnistamaan sellaiset tilanteet, joissa ikäerolla on todellista vaikutusta keskusteluun. Kun oivalletaan, että ikäero vaikeuttaa ymmärtämistä, tai aiheuttaa sen, että puhutaan eri asioista, on keskustelu helpompi korjata takaisin raiteilleen, kun molemmat ovat taas samalla sivulla. Ensi alkuun tunnistaminen voi olla vaikeaa, mutta aika äkkiä siihen kuitenkin harjaantuu.

Mitä tulee toisessa kappaleessa antamaasi maanpuolustusesimerkkiin, en rehellisesti sanottuna allekirjoita sitä. Siitä olen yhtä mieltä, että maailma on muuttunut, se on ihan tosi. En kuitenkaan usko, että kukaan olisi viimeisiä vuosikymmeniä kulkenut niin laput silmillä, ettei voisi millään käsittää, minkälaisessa maailmassa nuorempi sukupolvi tänä päivänä elää. Aikansa seuraaminen on kuitenkin tänä päivänä erityisen tärkeää juuri nopean kehityksen vuoksi. Kovin avuttomaksi sitä itsensä varmaan tuntisi, jos olisi jonnekin menneille vuosikymmenille jämähtänyt.
Asioita voi ymmärtää, vaikka niistä ei olisi henkilökohtaista kokemusta. Toimii kumminkin päin, niin vanhempien ihmisten tähän päivään, kuin nuorempien menneisyyteenkin. Konkreettisesti sanoen: vaikka olisit se viisikymppinen, joka ei itse henkilökohtaisesti tunne yhtään siviilipalvelusta suorittanutta, ymmärrät (ja parhaassa tapauksessa hyväksyt) kuitenkin, että maailma on muuttunut, ja nuoremmalle sukupolvelle ei ole mitenkään poikkeuksellista, että heillä olisi tuttavapiirissään siviilipalveluksen suorittaneita. Jos vielä kohdalle sattuu oikein utelias viisikymppinen, voi hänellä olla jopa halua oppia asiasta lisää, ja vaikkapa tutustua näihin siviilipalveluksen suorittaneisiin...

Viimeinen kappale taas antaa ymmärtää, ettei nuori voisi ymmärtää ajattelunsa kehittyvän läpi elämän. Mielestäni nuoria ja heidän (meidän?) älykkyyttään aliarvioidaan tänä päivänä kovasti: ajattelumalleja pidetään yksinkertaisina, epäkypsinä ja mustavalkoisina. Tuntemistani nuorista suurin osa on kuitenkin fiksua porukkaa, ja tietyllä tavalla ymmärtää keskeneräisyytensä ja sen, että tulevat kehittymään vielä. Eivät he missään vaiheessa ole väittäneetkään olevansa valmiita. Toki joukkoon mahtuu aina negatiivisia poikkeuksia, mutta sen ei pidä antaa hämätä.

Nyt kun otit esille tuon aikuisuuden määritelmän, niin taidanpa kysyä suoraan, asiaan kun olen aikaisemminkin usein törmännyt, ja se minua suuresti hämmentää. Olen kuullut usealta "oikeasti aikuiselta" juuri tällaista argumentointia, jossa korostetaan parikymppisten juridista aikuisuutta, sekä itsenäistä vastuunkantoa. Jotenkin samalla myös odotetaan, että kaikki "aikuisten jutut" pitäisi osata ja tietää. Samaan hengenvetoon kuitenkin muistutetaan siitä, kuinka kakaroita me parikymppiset vielä oikeasti olemme, ja asenne on vähän sellainen, että "ette te mistään vielä mitään oikeasti tajua". Mielestäni viesti on kovin ristiriitainen ja hämmentävä. Päättäkää jo, mitä me oikein olemme! Mistä tällainen nurinkurisen viestin välittäminen oikein kumpuaa? Minkälaisina meidät parikymppiset nyt oikeasti nähdään?

Lisäksi pohdin vielä, kenellä on oikeus määritellä toisten aikuisuus tai sen puute? Onko kenelläkään muulla, kuin ihmisellä itsellään? Millä se määritellään? Käytöksellä? Tietopohjan laajuudella? Yleisellä kypsyydellä? Entä, jos vielä kuusikymppinenkin käyttäytyy kuin pikkulapsi, eikä kypsyys tai elämäntaidotkaan oikein vastaa todellista ikää. Voidaanko silloin sanoa, että hän ei ole aikuinen...?

Toivottavasti ei ollut liian off topic, sillä aihe on kovin mielenkiintoinen.

mirbe:
Itselleni näissä BDSM-jutuissa vahvaa roolia näyttelee se, että voin pitää Herraani auktoriteettina. Tämä johtunee siitä, että käsittelen sessioinnilla jollain tapaa omien vanhempieni vanhemmuuden puutteita. Mitä ikään ja kypsyyteen tulee, niin halusin näitä asioita jo 20-vuotiaana ja tarpeeksi valmis tai rohkea olin vasta 30-vuotiaana. Myös Herrani haluaa (uskoakseni) sessioida ihmisen kanssa, joka hallitsee omaa elämäänsä, jolla on omia ajatuksia ja toiveita, kykyä ajatella avoimesti ja kommunikoida - näitä kaikkia asioita minä en hallinnut vielä 20-vuotiaana niin hyvin. Asetelmia on erilaisia; voisin kuvitella, että jos Herrani haluaisi oman pikkuisen, josta huolehtia, niin hän taas etsisi minussa hieman erilaisia puolia ja keskeneräisyyteni voisi olla jopa suloista.
Ikäeron vaikutus ja merkityksellisyys siis riippuu mielestäni paljolti suhteen laadusta ja tavoitteista - sessiosuhteeseen ja parisuhteeseen saattaa haluta eri ikäisen ihmisen kanssa.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu