BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: Eccentric - 12.10.2013, 13:32
-
Pohdin omaa vaikeuttani luottaa itseäni toisen ihmisen hallintaan ja mietin keinoja kuinka tätä vaikeutta saisi vähennettyä. Mulla ei ole lapsuudessa pahoinpitelyä tai muuta sellaista, mutta olen elänyt perheessä, jossa vanhemmat eivät ole osanneet riittävästi vastata lapsen emotionaalisiin tarpeisiin. Käytännössä siis eivät ole osanneet tukea vaikeiden tunteiden kanssa, vaan olen jäänyt selviämään niistä yksin ja mun on aina vanhempien kanssa tarvinnut hallita käytöstäni, jotta en joutuisi kohtaamaan kipeää paheksuntaa, torjuntaa tai hylkäystä. Näen tässä selvän yhteyden siihen, että mun on hyvin vaikea luottaa ihmisiin noin ylipäänsä. Kuin myös siinä, että mun on hyvin vaikea riisua estoja ja olla toisen ihmisen lähellä täysin vapautunut ja oma itseni. Jokainen tuntuvampi torjunta nostaa pintaan kivun koko elämän aikaisista torjunnoista.
Uskon, että jokainen ihminen tarvitsisi ehjään kehitykseen lapsuudessaan paitsi hyvää fyysistä huolenpitoa, myös hyvää henkistä huolenpitoa. Vanhemman tarvitsisi kyetä jo vauvalle luomaan kokemus siitä, että vaikka pieni kokisi vaikeitakin olotiloja, vanhempi on läsnä vahvana turvallisena suojana, joka kannattaa silloin kuin itse ei pärjää.
Mietin tätä tänään, kun kolmevuotiaani sai tänään ensimmäisen raivarinsa, jonka aikana häneen ei saanut keskusteluyhteyttä jolla ongelmallinen tilanne olisi saatu ratkaistua, vaan hän oli tunnekuohussaan vaarassa satuttaa itseään ja muita. Otin pienen syliin niin, että pidin hänet aloillaan sellaisella otteella, että hän ei päässyt itse irti, mutta en puristanut tai muutoinkaan satuttanut. Sellainen ote, että lapsen paikallaan ollessa käteni olivat vain löyhästi ympärillään (isoveljensä usein raivaroidessan yrittää satuttaa kiinnipitäjää ja silloin otan juuri niin tiukan otteen kuin tarvitaan satuttamisen estämiseen, muttei yhtään tiukempaa ja heti jos aistin rauhoittumista, hellitän). En ole koskaan noissa tilanteissa suuttunut vaan rauhallinen. Tarkoitus on auttaa lapsi hallinnasta karanneen tunnekuohun läpi. Lapsi huusi ja rimpuili aikansa. Juttelin kuinka pääsee pois vasta kun on rauhoittunut, empatioin sanallisesti hankalaa tilannetta, missä lapsi oli hermostunut ja puhuin kuinka tärkeä lapsi on. Olisiko tuo vartin raivonnut kiukkuenergiaa pois, kunnes alkoi tapahtua käänne ja lapsi rauhoittua. Lopulta istuimme pitkään sylikkäin pikkuinen mykkyrälle käpertyneenä sylissäni ja silittelin häntä. En päästä lasta pois kiinnipidon jälkeen ennen kuin on käyty läpi myös selkeä rauhoittumis- ja hellimisvaihe, jonka aikana varmistun siitä, että kiukku on aidosti pois ja lapsi varmistuu olevansa rakastettu. Poikkeuksetta lapsi todella tarvitsee sellaisen vaiheen päästäkseen tasapainoon.
Mulle tuli tuosta mieleen lukemiani kirjoituksia BDSM-sessioista ja niiden jälkihoidosta. Kyseessä lienee samantyyppinen psyykkinen prosessi. On yksilöllisen sietokyvyn rajoilla tapahtuva tunnekokemus ja mielentilan palautus normaaliin. Lopputuloksena yksilö on seuraavalla kerralla samantyyppisen kokemuksen suhteen entistä vahvempi.
Entä tällainen aikuinen, jolla ei koskaan ole ollut riittävästi kokemuksia siitä, että toinen yksilö todella voisi kyetä olevaan kannatteleva, ankkuroiva, vahva, holdaava osapuoli? Yksi tapa päästä subin antautumisen kokemukseen lienee ihan vaan aikaa myöten sessioimalla eteneminen ja jälkihoidot tilanteiden mukaan, jolloin edistyminen tapahtuu pikkuhiljaa.
Voisin kuitenkin ajatella, että alkuun voisi tarvita tuontyyppisen kokemuksen ilman seksuaalista elementtiä. Käytännössä siis tarkoitus on, että sub yrittää vastustaa Domia fyysisesti niin pitkään, että lopulta aidosti luovuttaa ja toteaa toisen olevan vahvempi. Eli sub todella pyrkii saamaan Domin päästämään irti. Subille tämä on keino ottaa selvää kuinka psyykkisesti vahva ja siten luotettava Dom on. Kuinka helposti luovuttaa ja "hylkää". Tällainen vaatisi sen, että Domin on pideltävä fyysisesti subia sellaisessa otteessa, että subilla on vähän tilaa rimpuilla. Subin on saatava rimpuilla ja kuluttaa energiaansa, fyysistä ja psyykkistä. On oltava mahdollista levätä hetki mukavasti, jos fyysinen jaksaminen loppuu ennen henkistä. Osittain varmaan on ok käyttää sitomista ihan jotta Domin fyysiset voimat varmasti riittävät viemään tilanne loppuun, mutta osittain kiinnipitämisen on oltava fyysistä. Sub saattaa huutaa, itkeä, uhkailla, anella, mitä tahansa. Domin on pysyttävä täysin tyynenä, rauhallisena ja läsnä. Domin on luotettava siihen, että kestää toisen vahvat tunteet ja jaksaa ehkä pitkänkin aikaa niitä. Kun sub luovuttaa taistelun, olo on äärimmäisen herkkä ja silloin tarvitsee hellyyttä ja huolenpitoa ehkä pitkänkin aikaa että olo rauhoittuu ja helpottuu ja psyyke saa kokemusta jäsenneltyä. Tällainen kokemus voi olla merkittävä keskinäisen luottamuksen luomisessa ja subin alistumisen mahdollistamisessa. Ei varmastikaan sovi kaikille, mutta mun on vaikea uskoa, että olisin ainoa joka kokee että tuollaisesta kokemuksesta olisi merkittävästi hyötyä.
Psyykkisesti tuollainen ei ole ihan riskitöntä hommaa, mutta BDSM-jutuissa nyt muutoinkin liikutaan sellaisilla alueilla, joilla monesti koetellaan psyyken rajoja, joten uskallan tällaisesta ajatuksesta kirjoittaa. Millaisia ajatuksia tämä herättää? Millaisissa tilanteissa tällaiseen ei kannata ryhtyä? Miksi itse voisi tai ei voisi tätä tehdä?
-
Entä tällainen aikuinen, jolla ei koskaan ole ollut riittävästi kokemuksia siitä, että toinen yksilö todella voisi kyetä olevaan kannatteleva, ankkuroiva, vahva, holdaava osapuoli?
http://www.kvhtietopankki.fi/kunt/holding/
Tässä pääasiassa liitetään asia kehityshäiriöön ja -vammaan. Oman kokemukseni mukaan töissä ja kotona kiinnipitämistä on syytä harkita tilanteen mukaan ja lapsikohtaisesti. Kaikille ei mun mielestäni sovi se, että pidetään väkisin kiinni tai sitten joskus se sopii samalle lapselle ja joskus taas ei. Jos vihan tuntemukset ovat niin suuret, että kosketus raivostuttaa lisää, olen antanut olla jonkin aikaa omissa oloissaan ja sitten tavalla tai toisella purettu tilannetta..ja nyt ajattelen periaatteessa "tervettä" lasta- niin että mitä se terveys sitten onkaan ja kuka on riittävän terve tai sairas.
Mielenkiintoista on kuitenkin se, että niinkin "helppo ja yksinkertainen" asia kuin kosketus ja sylissä pitäminen auttaa niin moneen,vaikka olisi tilanne kuinka hurja tahansa. Kun saa kokea olevansa turvassa ja rauhoittua. Mulla on täällä sellainen tapaus, joka sanoo, että hänen pitää saada raivota ja kiukutella silloin kun se tilanne tulee eteen eli tukahduttaminen ja pakottaminen ei oikein toimi.
Väsyneenä ja masentuneena tuollaiset "kiinnipitotilanteet" ovat aikuiselle aika vaikeita, kun alkaa omat tuntemukset pyrkiä pinnalle ja pitäisi olla cool.
Mietin sitäkin,että jos läheisyyttä tai sen eväämistä käytetään hallintajutuissa ja rangaistuksena-että onko se mahdollista-lapsen kohdalla koen ainakin vääräksi sen,että läheisyys ja syli olisivat jotenkin ehdollisia ja ansaittavia asioita-"jos olet tuhma,et pääse syliin"
Tiedän, että multa puuttuu kokemuksia siitä, että olen turvassa ja joku on vahvempi, mutta sen kanssa voi oppia elämään- en tiedä, että tarvitseeko ihminen välttämättä mitään tähtitieteellistä terapiaa "ehetyäkseen"..tuntuu kuin riittäisi ihan normaali elämä, eli rakkaita ihmisiä elämässä mukana ja mikä ettei henkilö, joka ottaa myös vastaan vähän sitä huonoa päivää ja raskaita tuntemuksia tai ylipäätään ymmärtää tunne-elämää.
Varmsti bondage voi myös toimia oikein terapeuttisena toimintana sitojalle että sidottavalle, ainakin sen pienen kokemuksen perusteella, mitä itsellä on asiasta.
Silti, ei voi vähätellä, etteikö luottamuksellisella ja pysyvillä ihmissuhteilla olisi valtava merkitys ja arvo- pitivät he kiinni tai eivät . Imho :)
-
Joo. Ei se patenttiratkaisu joka tilanteeseen ole. Lähinnä vain jos pikkutyyppi lähtee siinä määrin hallinnasta, että alkaa olla oikeasti vaarallista eikä hallitse itseään. Pidän tuntosarvet tarkkana. Yksi lapsi meillä ahdistuu ihan hirveästi kiinnipidosta, joten koitan estää ja ohjata muulla tavoin, jos on ihan pakko. Ensisijaisesti kuitenkin aina jokin muu keino. Itsekseen rauhoittuminen on täysin ok, jos samalla ei pistä paikkoja remonttiin tai järjestä tarvetta lääkärireissuun itselleen tai sisaruksilleen.
Harvoin noita tarvitsee pitää kiinni normaalisti. Yksi noista on ollut välillä sellaisella lääkityksellä (kortisoni), että kiinnipito on ollut aivan välttämätöntä ja hallitsematon raivo saattanut kestää yli tunninkin ennen kuin pahin höyry on purkautunut ja lapsi palautuu edes jollain tasolla keskustelukykyiseksi. Tämän saman lapsen kanssa on kasvaessaan juteltu siitä miten kokee noi tilanteet ja koska mieluummin rauhoittuisi itse, niin ohjaan rauhalliseen paikkaan rauhoittumaan jos lapsi hiukankaan on sen oloinen, että kykenee siihen ja koitan omalla toiminnallani ehkäistä että lapsen hallinta katoaa.
Mä en koe, että en pystyisi elämään sen kanssa, että olen joutunut pärjäämään psyykkisesti yksin hyvin varhain. Pärjään varsin hyvin ja varmasti moni muukin pärjää. Mua sattuu vaan kiinnostamaan nää asiat ylipäänsäkin ja mulla on kova kaipuu ymmärtää omaa psyykettä sekä myös tutkia mahdollisuuksia parantaa tilannetta. No mulla psykiatrikin on sitä mieltä että paremmassakin mallissa vois nuppi olla, kun kirjoitti todistusta Kelaan psykoterapiaa varten. :D Ei silti, olen hyvin kiinnostunut pääsemään terapiaan.
Mä kyllä tunnistan, että tässä luottamusasiassa ongelma on ensisijaisesti mussa. Siksipä mä mietinkin paitsi että kuinka itse voin asiaa helpottaa, myös mitä muuta asialle on tehtävissä.
-
Näpyttelen vaihteeksi kännyllä,joten lainausten teko tällä pelillä on vähä vaikeeta-
teksti on muutenkin vaikeeta muotoilla sellaiseksi,ettei siinä olis liian jyrkkää tai torppaavaa,vähättelevää tmv. sävyä-kun ei ilmeitä ja eleitä ja ihmistä näe-
yrittää myös jättää "ilmaa" ja ettei selitä asioita "puhki"-
Sekin on kipeää oppia tai hyväksyä,ettei keltään voi vaatia ottamaan itseä tosissaan-kuten toisessa ketjussa kysyit tai totesit että eikö ole ketään,johon voi luottaa..tai en tiedä,tuottaisiko pakottaminen tuohon totuudellisuuteen tulosta tai vielä karmeamapaa,totuus olisikin se,ettei kaikille "suoda" yhtäkään ihmistä tai että arvotttomuuden kokemus paistaa niin läpi ja siksi ihmiset kohtelvat niinkuin kohtelevat,-vaikka vain pyrkisi tasavertaisuuteen ja normaaliin aikuisten kanssakäymiseen- minuakin nämä kiinnostavat,kuten voi huomata-ja tosissaan joutunut painimaan kanssa noiden asioiden parissa,joista kerrot ja jatkuu edelleen paini lähinnä omassa päässä tai sitten näin tekstin muodossa- :)
-
Minulla on aina ollut suuria vaikeuksia ymmärtää aikuisten ihmisten tarvetta kinky-suhteissaan pyrkiä jonkinlaiseen "aitoon" 24/7 holhooja-lapsi-asetelmaan, jossa subista sitten "kasvatetaan" parempi ihminen dominoivan kaikkitietävällä opastuksella. Itse kun olen niitä tylsiä pintaliitäjiä, jotka vain sessioivat kaiken kivan merkeissä, hymy huulilla. ::) :P
That being said, en välttämättä lähtisi ketään "holdailemaan", varsinkaan jos asiasta ei ole erikseen sovittu ja molemmat eivät tunne toisiaan tarpeeksi hyvin. En kyllä muutenkaan tajua mitä tollasesta kiinnipitämisestä vittuuntuneelle on hyötyä, itselläni varmaan aggressiot kasvaisivat todella vaarallisiin mittasuhteisiin.
-
Näitä lukiessa huomaa, että ainakin itsestä tuntuu, että tässä(-kin) on olemassa oleva sukupuoliero. En muista, että olisin useinkaan kuullut miessubin etsivän D-s -suhteesta terapiaa menneisiin hylkäämiskokemuksiin tai vastaaviin. Toki näin voi olla joissain tapauksissa.
Mutta itse asiaan, jos naissubin ja Masterinsa suhde koetaan nimenomaan luottamuksen opetteluna, eikä vain luottamuksen kasvuna itsekseen ajan kanssa, ehkä voi olla hyvä kehitellä asiaan sopivia harjoitteita. Ja mikäli henkilöillä oikeasti on niin ratkaiseva voimaero, että pelkillä käsivoimilla voi aidosti raivoavaa henkilöä pidellä, niin mikäs siinä. Lasten kanssa tuo vielä toimii, siis vahingoittamatta hallitseminen, kun toinen on tyyliin alle kolmannes pitelijän koosta/painosta, eikä yritä vahingoittaa tahallaan, vain "riehua". Aikuisilla painoero harvemmin on moninkertainen, ja saattaa riehujakin olla enempi tosissaan, jos paniikki iskee. Siinä kohtaa sitten on riski, että kiinnipito muuttuu reuhtomiseksi puolin ja toisin, tai jopa irtoaa. Pilaako tämä harjoitteen tarkoituksen?
Oikeastaan, kun asiaa mietin, koko hommaan ei kannattane ryhtyä, ellei toiseen jo valmiiksi luota ns. tarpeeksi, jotta vältetään paniikit ja yllättävät reaktiot vastapuolelta, jos irti räpistelyssä otetaan käyttöön kaikki keinot, mukaan lukien verbaaliset.
Ja se mitä en ihan saanut sisäistettyä, oli, että miten tilanne saadaan aidoksi. Jos sitä vaan ryhdytään asiaan, että sidotaas sut nyt tälleen puolittain, että et ihan pääse irti, ja varmistelen loput ottamalla syliin, niin mistä siihen saadaan se aito raivo jonka vallassa räpiköidä? Jos taas toinen on jo valmiiksi riehuvana, niin sidopa siinä sit sopivan hellää pakettia ja pidä samaan aikaan toinen hellästi, mutta vahingoittamatta hallinnassa.
Esimerkiksi kelmutus on hyvä tapa saada aikaan helppo paketointi, missä toinen ei rimpuillessan vahingoitu, kunhan kelmutuksen varmistaa esim. ympärille laitetuilla vöillä, remmeillä tai ketjuilla... mutta eipä ole tähän mennessä tullut mieleen, että valmiiksi suutuksissa olevaa voisi alkaa pyöritteleen kelmuun. Itseäni isomman kanssa tarvitaan tiettyyn rajaan asti yhteistyötä, minkä jälkeen vasta voi alkaa esitellä sitä "fyysisesti ja psyykkisesti kovempaa vahvuuttaan".
Ja kun nyt tuohon asti päästiin, en ole ollenkaan varma, vaikka katsonkin olevani henkisesti aika kova luu, että subini olisi yhtään sen heikompi henkisesti, tai tarvitsisi minulta erityistä itseään vahvempaa henkistä ylivoimaa. Fyysisestä puhumattakaan, nimimerkki isojen miesten ystävä. Yksi D-s suhteen huveista on juurikin se, että valta luovutetaan, vaikka toinen ei ole vahvempi, vaikka toinen ei pystyisi fyysisesti pakottamaan valtaansa. Vaan sub haluaa vapaaehtoisesti luovuttaa valtansa toiselle, koska näkee lopputuloksessa jotain etua, iloa tai onnea itselleenkin. Tottakai luottamus on tärkeä osa systeemiä. Mutta itse en alkaisi hakea luottamusta "keinotekoisesti" holding -menetelmällä.
Toki jos toiselle tuottaa suurta iloa kokea olla hallittuna myös hallitsijan kropan avulla, ja vain osittain teknisin avuin, niin ei se ole poissuljettua itsellänikään. Ehkä miesten kanssa vastaavan tyyppinen juttu olisi face-sitting sidotulle kohteelle: sub pääsee kokemaan avuttomuutta, ja kokemaan toisen painon, lämmön, määrätietoisuuden, sinnikkyyden, ja joskus myös julmuuden ilman mahdollisuutta itse vaikuttaa tilanteeseen muuten kuin noudattamalla ohjeistusta mahdollisimman kiltisti, ja luottamalla siihen, että toinen tietää paljonko on paljon. Mutta jos sub siinä tilanteessa saisi raivarin tai panikoisi, tuskin alkaisin ajaa asiaani jatkamalla omaa osuuttani.
Vir, tajunnanvirtailemassa
-
mietin, että alistumisesta nauttiva s antaa vallan toiselle vapaaehtoisesti, ei pakon kautta.
Mutta sitä valtaa ei anneta noin vain kevyesti. Pitää olla luottamus kunnossa.
-
Minulle ei olisi vieras sellainen ajatus, jossa Dominoiva pitää väkisin sylissä. Usein nousee koviakin tunnekuohuja pintaan, varsinkin piiskan alla. Tunnekuonaa, jos niin pitäisi sanoa. Vihaa ja katkeruutta, surua. Menneisyyden tapahtumien takia. Jos olen syvällä subspacessa (jestas, että inhoan tuota sanaa, se on oma tila minusta... ), niin voin alkaa fyysisesti ilmaisemaan tunteitani. Ja se voi kasvaa jopa huutamiseen ja kaikenlaiseen sätkyilyyn. Mikään ei ole turvallisempaa, kuin käydä läpi ne tunteet Dominoivan sylissä. Kuitenkin niin, ettei vahinkoa tule itseen tai Dominoivaankaan.
Näin ajattelen.
-
Viridian mainitsee edellä sukupuolten eroista-ei kai niitä voi kokonaan kieltää ja joskushan pojat kasvatettiin poikien tavalla ja tytöt tyttöjen tavalla ja poikia ehkä vähemmän lohduteltiin sylissä. Muistan kuulleeni joskus,että "isot pojat ei itke" ja sillä siisti ja vauvoja ei missään nimessä joskus saanut syöttää alle neljän tunnin,vaikka olisivat huutaneet itsensä sinimustiksi-
En minä tiedä,mutta on tunne siitä ettei suomalaiset ole olleet niitä kaikkein avoimempia ja sylittelyjä harrastavia porukoita-
joskus tuntuu vieläkin,että on jotenkin noloa puhua lämmöstä,läheisyydestä ja tunteista-taas sitä tunnelässyn-lässyä ja akkojen hömpötystä :D
-
Raivarin saanut lapsi ei hallitse enää itse itseään ja tarvitsee aikuisen ottamaan tilannew hallintaan. Itse en anna alistuvana hallintaa toiselle koska en itse hallitse jotain, vaan koska haluan ja se tuntuu hyvältä. Siinä mielessä en näe mitään yhtäläisyyttä lapsen raivarin hoidossa ja kinkyilyssä.
Minusta on myös aika jännä ajatus siitä, että kinkyily olisi jotain terapiaa. Aikamoinen vastuu sille toiselle osapuolelle.
-
Minusta on myös aika jännä ajatus siitä, että kinkyily olisi jotain terapiaa. Aikamoinen vastuu sille toiselle osapuolelle.
No jaa, kyllähän subillakin on oma vastuunsa. Esimerkiksi kertoa, jos tunteita on nousemassa pintaan, tai ainakin näyttää selkeästi että nyt on jostain muustakin kyse kuin seksuaalisen halun toteuttamisesta. Hyvä kommunikointi tässäkin asiassa on kaiken A ja O. Niin ennen sessiota, session aikana kuin session jälkeenkin. I think.
-
Raivarin saanut lapsi ei hallitse enää itse itseään ja tarvitsee aikuisen ottamaan tilannew hallintaan. Itse en anna alistuvana hallintaa toiselle koska en itse hallitse jotain, vaan koska haluan ja se tuntuu hyvältä. Siinä mielessä en näe mitään yhtäläisyyttä lapsen raivarin hoidossa ja kinkyilyssä.
Minusta on myös aika jännä ajatus siitä, että kinkyily olisi jotain terapiaa. Aikamoinen vastuu sille toiselle osapuolelle.
Olen kai yksinkertainen ja ymmärtämätön,mutta tosiaan näen ihmissuhteet ylipäätään sellaisena,että ne voivat edesauttaa osapuolten hyvinvointia tai sitten pahoinvointia ja varmaan jotain harmaatakin aluetta on-
niin paljon on tullut yksin oltua ja lumessa kahlattua-
Sekin kai,että joskus aikuinen reagoi tunteella voimakkasti eikä kovin sivistyneesti,muistuttaen touhussaan lasta-
Mitä pahaa muuten on lapsekkaissa tunteenpurkauksissa,ellei satu olemaan vaikkapa sivistynyt kansanedustaja tai muussa virassa edustamassa järjen valoa?
Kinkyilykö on vain hillittyjen ja järkevien persoonien toimittamia akteja,joissa kopitellaan kuin sotilaat konsanaan ;D
-
Lapsi opettelee tunteiden hallintaa ja itsesäätelyä, aikuisella oletettavasti se taito on. Aikuinenkin voi antaa mennä, mutta silloinkin pysyy jonkinlainen fiilis siitä, että se ei ole pelottavaa tai että ei voisi itse saada tilannetta taas hallintaan halutessaan. Jos aikuinen ei pysty jonkinlaiseen tunteiden ja käyttäytymisensä hallintaan niin tilanne ei ole terve. Esim. minä voin ajatella rasittavasta tyypistä suuttuessani että vedän kohta lättyyn, mutta pystyn hallitsemaan itseni enkä tee sitä. Sitten on taas ihmisiä jotka eivät sitä osaa, vaan oikeasti kulkevat ympäriinsä ja vetävät ihmisiä kuonoon suuttuessaan. Ihmisellä on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita ja heittäytyä sopivassa tilanteessa niiden vietäväksi, mutta kuitenkin pääsääntöisesti hallita itsensä ja käyttäytymisensä.
Ihmissuhteet ovat yksi hyvinvoinnin kulmakivistä, mutta en itse haluaisi joutua tilanteeseen jossa seksuaalisessa kontekstissa itse olisin nautiskelemassa ja toinen olisikin parantelemassa traumojaan. Ainakaan jos siitä ei ole yhteisesti sovittu.
-
Minä näen Eccentricin aloituksen nähtävästi eri kannalta kuin monet muut.
Ei niinkään, että sub olisi kiukkuava lapsi ja D:n pitäisi saada tämä rauhoittumaan. Enemmänkin, että on tilanteita missä D pitää subin otteessaan (turvassa) ja viestittää näin sitä ettei ole lähdössä mihinkään ja tilanne on hänen hallinnassaan. Silloin voi olla helpompi oppia luottamaan toiseen, kun saa siihen konkreettista tuntumaa ja aikaa.
Itsellänikin, kun tuo luottamus ei ole parhaasta päästä, on tarvetta hetkille missä on toisen otteessa ilman samanaikaista vahvasti toiminnallista sessiota (vaikka toki itse toivoisin tämä asian ympärille sitä vahvasti toiminnallista sessiota). Ja vielä hienompaa olisi päästä sellaiseen kiipeliin silloin, kun oikeasti mieli on matalalla(ei niinkään raivotessa). Tällöin kun on helpompi näyttää niitäkin tunteita, joita on aiemmin elämässä harjoitellut vain peittämään.
Minusta koko elämä on terapiaa. Koskaan ei tosin voi antaa toisen vastuulle oman itsensä muuttamista(korjaaminen/parantaminen on ihan väärä sana ideanakin), vaan vastuu on itsellä ja itse pitää olla se aktiivinen osa, joka muutosta etsii. Se ei kuitenkaan estä sitä, etteikö muut voisi auttaa vaikeissa asioissa.
-
Minä näen Eccentricin aloituksen nähtävästi eri kannalta kuin monet muut.
Ei niinkään, että sub olisi kiukkuava lapsi ja D:n pitäisi saada tämä rauhoittumaan. Enemmänkin, että on tilanteita missä D pitää subin otteessaan (turvassa) ja viestittää näin sitä ettei ole lähdössä mihinkään ja tilanne on hänen hallinnassaan. Silloin voi olla helpompi oppia luottamaan toiseen, kun saa siihen konkreettista tuntumaa ja aikaa.
Itsellänikin, kun tuo luottamus ei ole parhaasta päästä, on tarvetta hetkille missä on toisen otteessa ilman samanaikaista vahvasti toiminnallista sessiota (vaikka toki itse toivoisin tämä asian ympärille sitä vahvasti toiminnallista sessiota). Ja vielä hienompaa olisi päästä sellaiseen kiipeliin silloin, kun oikeasti mieli on matalalla(ei niinkään raivotessa). Tällöin kun on helpompi näyttää niitäkin tunteita, joita on aiemmin elämässä harjoitellut vain peittämään.
Minusta koko elämä on terapiaa. Koskaan ei tosin voi antaa toisen vastuulle oman itsensä muuttamista(korjaaminen/parantaminen on ihan väärä sana ideanakin), vaan vastuu on itsellä ja itse pitää olla se aktiivinen osa, joka muutosta etsii. Se ei kuitenkaan estä sitä, etteikö muut voisi auttaa vaikeissa asioissa.
WORD. Juuri näin se minun päässäni menee myös.
-
Jos aikuinen ei pysty jonkinlaiseen tunteiden ja käyttäytymisensä hallintaan niin tilanne ei ole terve.
Esim. minä voin ajatella rasittavasta tyypistä suuttuessani että vedän kohta lättyyn, mutta pystyn hallitsemaan itseni enkä tee sitä.
Sitten on taas ihmisiä jotka eivät sitä osaa, vaan oikeasti kulkevat ympäriinsä ja vetävät ihmisiä kuonoon suuttuessaan. Ihmisellä on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita ja heittäytyä sopivassa tilanteessa niiden vietäväksi, mutta kuitenkin pääsääntöisesti hallita itsensä ja käyttäytymisensä.
Ihmissuhteet ovat yksi hyvinvoinnin kulmakivistä, mutta en itse haluaisi joutua tilanteeseen jossa seksuaalisessa kontekstissa itse olisin nautiskelemassa ja toinen olisikin parantelemassa traumojaan.
Tunnustan,että itse olen pelännyt tunteita ja oppinut todella hyvin olemaan näyttämättä niitä- kunnes sitten tuli eräs ihminen lapsen muodossa,jonka kanssa oli ihan pakko ottaa härkää sarvista ja miettiä että kuinka vaarallista lopulta onkaan näyttää tunteita vai aina tuloksena jokin hillitön tuho ja turma-
jos en muuta ole oppinut vajaassa 20 vuodessa niin muiden purkaukset eivät ainkaan tarkoita maailmanloppua-
omista tunteista ja ilmaisuista en ole vielä aivan varma-ainakin usein pelkään,että ne ovat maailmoita suurempia ja kukaan ei kestä niiden edessä-vaikka jonkun mielestä ehkä myrsky vesilasissa lopulta-
minusta tuntuu,että tunteiden tukahduttaminen ja kieltäminen aiheuttaa enemmän tuhoa kuin niiden näyttäminen-olivat kuinka lapsellisia tai siltä tuntuvia,itsestä,
tahansa-
Mutta siis ylipäätään,jos ja kun toinen ihminen on vain keino ja asia,jolla pyrkiä jonnekin,välittämättä objektista muutoin,on se tosi itsekästä ja sairaalloista-mutta ei harvinaista-onhan toisilla ihmisiä eri tarpeisiinsa-jonkinlaisena "lihapalana",muistelen :)
-
Kiitos aloittajalle, oivalsin tänään itsestäni jotain olennaista lukiessani tätä domini luona ja kun keskustelimme asiasta.
Itse testasin tiedotamattani hänet ensi kerran tavatessamme haastamalla painiin. Minä sen aloitin rimpuilemalla ja kävimme tahtojen taistoa fyysisesti.
Luulin testanneeni vain omia rajojani, kunnes sitten luin tämän keskustelun. Tajusin, että vaistomaisesti kokeilin, onko domistani
hommaansa. Saako hän minut aisoihin (paitsi fyysisesti, niin myös psyykkisesti) ja kestääkö hän rimpuiluni ja vastusteluni tyynesti räjähtämättä. Minusta dominoivan on hallittava ehdottomasti itsensä, ennen kuin voi hallita toista. Ensimmäisten kokemusteni jälkeen voin nyt sanoa, että arvaamattomiakin tunteita voi tulla ilmoille ja silloin alistavan on kyettävä ottamaan se kaikki järkevästi vastaan. Kun huudan kivuissani turvasanaa ja olen poissa tolaltani, ei hän saa siinä hermostua. Silloin on lopetettava heti ja annettava tukea. Valtavan syvissä alistumiskokemuksissa en ole vielä käynyt, mutta kovan kipukäsittelyn jälkeen tarvitsen ehdottomasti syliä. Oma psyykeni ei varmasti kestäisi sessiointia, jossa ei ole tilaa hellyydelle.
-
Huh
Tämän alkuperäisen viestin kirjoittaminen kai kävi aika lähellä sellaisia henkilökohtaisia kipukohtia, joiden suhteen olen herkkänä, koska en ole useaan päivään uskaltanut avata ketjua lukeakseni viestejä. Olen pelännut jollakulla olevan hyvät perustelut (siis oikeasti sellaiset että ymmärtää mitä tarkoitan ja perustelee mut silti suohon) sille miksi tällainen olisi kerta kaikkiaan väärin. Siis torjunnan pelko se siellä nostaa päätään. Pohjimmillaan se varhaislapsuudessa iskostunut käsitys omasta itsestä sellaisena jota kukaan ei oikeasti voi täysin hyväksyä ja rakastaa. Eli "nyt ne huomaa millainen oikeasti olen ja huomaa mun olevan ihan kelvoton ja ai helvetti että se sattuisi". Niin että juu "ihan pikkuisen" tässä on työstettävää vielä tän päänupin luottamiskyvyn kanssa.
Daeka ja Ms.M sekä Katykin vaikuttaisivat ymmärtäneen aloituksen kuten sen tarkoitin. En siis todellakaan ajatellut että sub vetäisi Domin kanssa räkäraivarit ja Dom toimisi siinä jonkinlaisena fyysis-seksuaalisena psykoterapeuttina. Tarkoitin juuri tuota, että tällaisille luottamusvammaisille ja -haasteisille tällainen fyysinen vastustussessio olisi ensisijaisesti keino selvittää ja Domille todistaa kuinka kärsivällinen, sinnikäs ja tyyni kykenee olemaan jos toinen käyttäytyy haastavasti. Ainakin mulla pelon ytimessä on se, että toinen joko hermostuu tai hylkää jos en satu toimimaan juuri kuten toisen mielestä pitäisi. Jotta taas pystyisin toiseen luottamaan, mun pitäisi olla melkoisen varma siitä että toinen on riittävän kykenevä suhtautumaan kärsivällisesti ja hyväksyvästi silloinkin kun käyttäydyn haastavasti. Jos aion luopua itsekontrollista ja sitä myöten estoista, se tarkoittaa että on mahdollista sessioiden nostaa pintaan myös ikivanhaa sontaa, jonka käsittely ei ole mikään huviretki. Olennaista on, että kestääkö Dom empaattisena sen, että saatan joutua tunnekuohuun ja sen jälkeä keräilemään itseäni sekä toipumaan ja jäsentämään tapahtuneen ennen kuin voidaan taas palata sellaiseen toimintaan, mistä toinen saa nautintoa. Jos pääsisi syntymään tällainen tilanne ja Dom ei sitä kestäisikään, vaan lähtisi menemään tyyliin "vittu mitä paskaa" tai "sä oot sekasin", niin se voisi olla erittäin traumaattinen tilanne, mistä toipuminen ei todellakaan olisi yksinkertaista. Siinä kävisi toteen juuri se pahin pelko, minkä takia toisen valtaan antautuminen ylipäätään on ollut vaikeaa.
Tällainen sovittu kiinnipitopainihetki on psyykkisesti luottamusongelmaiselle huomattavasti vähemmän riskialtis ja sen kautta pystyy toisen osapuolen venymistä ja sietokykyä testaamaan melko hyvin. Ainakin näin teoriassa. Jos Dom ei jaksa eikä kestä eikä pysty, niin parasta on että se selvisi ennen kuin sub on avautunut sielultaan erittäin herkkään ja haavoittuvaan tilaan. Jos Dom taas kestää ja pystyy ja sub saa kokemuksen siitä että toinen säilyttää luotettavuutensa, on mahdollista että onnistunut kiinnipito on valtavan tehokas ja nopea työkalu luottamuksen saavuttamiseksi.
Luulisin ainakin. En oo vielä kokeillut.
Musta on ihanaa jos tän aloituksen kautta joku, esim. Sudenmorsian voi oivaltaa itsestään jotain. :love: