BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: submiesjns - 24.03.2014, 09:25
-
Mietin tuossa tätä nykymaailman kovuutta. Ihmisiä ja tunteiden purkamisen keinoja, ongelmia niissä ja toisaalta myös ratkaisuja. Tunteet on mielestäni yksi, ehkä tärkein osa ihmisyyttä ja ihmistä. Ne vaikuttavat suoraan olotilaamme. Itse luotan ja olen oppinut tuon puhumisen tärkeyden. Vannon siihen ja sen voimaan...suhteessa se on ehdoton edellytys että, homma ns. toimii..Itku on sallittu, jopa suotavaa joskus jokaiselle meistä. Mielestäni väite että, se puhdistaa. Pitää paikansa. Vielä jos sen saa tehdä jonkun läheisen olkaa vasten...on asiat hyvin, vaikka sielussa "painaisikin" sillähetkellä. Itku niinkuin naurukin, on välttämätön meille kaikkille..ja osa ihmisyyttä, inhimillisyyttä.
Kuitenkin, olen ollut havaitevinani että, monissakaan ihmissuhteissa tätä itkua ei sallita, ei ehkä haluta kuunnella. Onko siis itkun ja näiden tunteiden käsitteleminen siis meille liian vaikeaa..emme osaa tai tiedä kuinka toimia kuuntelijana? En ole nainen, enkä siis osaa kertoa tai tiedä, kuinka nainen tämän asian kokee. Miehenä taas...välillä kun kuuntelee ja aistii, tulee tunne...Vanha väite jonka mukaan myös mies saa itkeä...ei aina pidäkkään paikkaansa. Siinä mielessä kyllä pitää että, mies voi kyllä itkeä. Kunhan se mies ei vain ole se oma, läheinen mies! Tunne..voi olla vääräkin toki...jos mies itkee pahaa oloaan ääneen...kasvaa lähes suorassa suhteessa riski että, se kumppani siitä viereltä lähtee. Onko näin että, yhä edelleenkin miehen kuuluu olla se vahva..vankkumaton kivijalka talossa joka ei horju? Toivottavasti ei....Yksikään talo ei pysy pystyssä yhden nurkkakiven varassa! Varmasti on myös toisinpäin. Aina ei mieskään osaa, pysty, jaksa kuunnella ja tukea. Elämmekö jo liian pinnallisesti, meneekö elämä niin kovaa jo, ettei heikoille hetkille ole aikaa?
Kuinka siis sinä, sukupuolesta riippumatta. Suhtaudut kumppanisi itkuun ja pahaan oloon?
Ps. Sessiossa esiintyvät kivusta johtuvat itkut on sitten ihan erijuttu :) Herkyyttä on myös raipassa, raipanvartta pitelevässä kädessä...ja paljon siinä kohteen pyllyssä!!
-
Alussa, siinä vaiheessa kun oltiin miehen kanssa tunnettu vasta todella vähän aikaa eikä oltu lähelläkään mitään seurustelusuhdetta, oli lähinnä vain hämmentävää nähdä hänen itkevän. Kommunikointimme kun oli siinä vaiheessa lähinnä vittuilua ja leikinlaskua puolin ja toisin. Itsessään itkeminen kumppanin suunnalta ei ole hämmentävää vaikkei tuo kovin usein itke. Parempi itkeä kuin pitää asiat sisältään mutta tuossa vaiheessa hänen itkemisensä tuntui oudolta, joskaan ei enää sen kun hän sai puhuttua mieltä painavista asioista. Sitä yrittää olla lähellä, tukena ja kuunnella niinä huonoina hetkenä, monesti riittää se että vain on vierellä ja kuuntelee vaikkei auttaa osaisikaan.
-
Lämmöllä ja läheisyydellä.
-
Kuivaan kyyneleet pois ja silittelen, yleensä päästä.
Jos huoliin ja murheisiin auttaa kova kyrpä ja vahvat otteet, niin sitten sitä.
Lyhykäisyydessään, riippuu täysin kyynelten laadusta :)
-
Ihan yritän lohduttaa ja tukea kykyjeni mukaan. Mun mielestä on ihan siistiä tai itseasiassa jopa ehdoton edellytys, että suhteessa voi näyttää tunteensa. Tässä siis tulkitsin kumppanin ihan sellaiseksi oikeaksi parisuhteeksi.
Eka ajatus on tosin joskus ollut että "ei saatana, mitä mä nyt taas olen tehnyt?"
-
Olla lähellä, lohduttaa ja kuunnella jos toinen haluaa puhua.
-
Itse mä häpeän suuresti itkeä muiden edessä mutta tässä eräskin ihminen mulle sanoi että "Se että pystyt itkemään mun nähden on suurin mahdollinen kunnian osoitus mulle"
Jäin tuota pohtimaan pitkäksi aikaa ja totesin että niinhän se kaiketi on Itkeminen toisen henkilön nähden tässä kovassa maailmassa ja kovuutta ihailevassa kulttuurissa on aika suuri kunnian osoitus toiselle henkilölle. Kun itkettää pitää itkeä ja mun olkapäätä vasten saa itkeä sydämmensä kyllyydestä otan sen vain kunnian osoituksena ja merkkinä siitä että luotat muhun niin paljon.
Ei pidä pelätä itkeä ja näyttää muutenkin tunteitaan. Jos toinen itkee se pitää ottaa syliin ja pitää hyvänä.
-
Minä kietoudun kumppanin ympärille, pidän hyvänä ja annan itkeä. Itse olen aika cry baby, kun luotan toiseen ja mikään ei ole raivostuttavampaa kuin se että kielletään itkemästä. Itku on hyväksi, se puhdistaa. Henkisestä ja fyysisestäkin kuonasta.
-
Ennemminkin pidän omituisena kumppania, jolle on häpeällistä tai nolostuttavaa itkeä lähelläni. Se joko kertoo suhteemme laadusta tai sitten siitä, että toinen on jotenkin pökkelö ihmisenä. Kasvatus on tietenkin tehnyt paljon hallaan opettamalla, etteivät isot miehet itke. Itse ajattelen, ettei se ole mitenkään sukupuoleen sidottua, että on tunteva ihminen jolle on sallittua ilmaista tunteitaan olivat ne sitten minkälaisia tahansa. Kyyneleiden mukana kehosta poistuu aineita, jotka muuten sinne vaan kasautuisivat ja voivat pidemmän päälle olla haitallisia. Siten se on jopa välttämätöntä että toisinaan itkee. Haluan siis että kumppanini on kokonainen ihminen, joka on sinut myös omien tuntemuksiensa kanssa. Siksi itkeminen ei ole vain sallittua vaan tietyllä tapaa jopa toivottua.
Olen kuitenkin elänyt pitkään ihmisen kanssa, jolle kaikkinainen tunneilmaisu on ollut haastavaa. Itkeminen varsinkin oli jotain noloa, johon hän itse ei halunnut sortua. Myös toisen kyyneleistä hän yritti selvitä sillä, että oli kuin ei olisi huomannutkaan. Tässä oli se kääntöpuoli, että se jossain määrin valitettavasti tarttui. Nyt minun on hyvin vaikeaa itkeä toisen ihmisen läsnäollessa tai ainakin yritän kätkeä sen mahdollisimman hyvin, koska mikään ei ole niin jäätävää kuin se että tietää toisen tietävän, että itkee ja siitä seuraa vain vaivautunut hiljaisuus.
-
Kun joskus nuorena miehenä tajusin ensimmäisen kerran, että joku itkee minun takiani oli se jotenkin hätkähdyttävä havainto. Kyllähän itkua voi teeskennellä ja tuntuu, että naiset itkee eläessään joku miljoona kertaa, mutta on se aina silti pysäyttävä asia. En mielelläni saata ihmisiä itkemään takiani, mutta olen siinä aina välillä ikäväkseni onnistunut. Itku on mielestäni yksi ihmisen rehellisyyden tiloja, ei se tarkoita, että itkevä ihminen on tunnetilaltaan yhtä todellisuuden kanssa, mutta ainakin hän vilpittömästi uskoo näin. Kyllä itku myös selventää toiselle osapuolelle, että nyt riittää.
Kurosawan Ran elokuvassa oli kiteytetty hyvin itkemistä. Kun ihminen syntyy niin hän itkee ja kun hän on itkenyt tarpeeksi niin hän kuolee.
-
Itselle itku on sellanen asia, jonka usein teen yksin.
Se on jotenkin jäänyt tavaksi, kun sukulaisilla oli ennen tapana sanoa, ettei toisten edessä itketä, ellei joku ole kuollut, joten en yksinkertaisesti osaa itkeä muiden edessä. Olen vain kerran itkenyt ystäväni edessä, meillä alla 6 vuoden ystävyys, ja sekin oli kerta, kun hän sai aivoverenvuodon, ja panikoin. Miesten edessä en ole ikinä itkenyt, ja ajatus siitä jotenkin nolostuttaa. :/
Kuitenkin takaisin aiheeseen, jos minä joskus sen kumppanin saisin, ja hän itkisi, voi olla että ensimmäisenä minä hämmentyisin, ja siitä päästyäni alkaisin lohduttaa häntä. :)
-
Suhtaudun kumppanini itkuun sallivasti. Arvostan tunteiden avointa läpikäyntiä tarvittaessa ja itkeminen on yksi osa tätä. Olen olkapäänä, pidän sylissä, tarpeen vaatiessa lohdutan, kuuntelen.. Riippuu hyvin paljon itkusta ja syistä sen takana. Harvemmin kuitenkaan teen kyynelistä sinänsä sen suurempaa numeroa.
Koska itse saatan itkeä hyvinkin helposti ja monista syistä, eivät kyyneleet ole vieras tai hämmentävä asia. Olenkin oppinut havainnoimaan itkutilannetta kokonaisvaltaisemmin ja toimimaan sitten sen pohjalta. Kyyneleet merkitsevät itselleni ennemminkin suurta henkistä vahvuutta kuin heikkoutta. En myöskään koe itkemistä Domin asemaa horjuttavana tekijänä, eikä tämä muutenkaan ole minulle roolisidonnaista.
Joskus tarvitsen fyysistä kipua pystyäkseni itkemään pahan olon ulos (ja koska itselläni fiilisten purkautumiseen liittyy melkein aina itkeminen, siksi kirjoitan näin). Joskus taas tarvitsen jonkin tietyn muiston, biisin, elokuvan, paikan.. Onneksi näitä välineitä on, että saadaan lukkoja auki.
-
Lainaan useaa yllä. Riippuu kyynelten laadusta.
Aidon henkisen tuskan ja kärsimyksen kyyneleet herättävät minussa vahvan suojelemis ja lohdutus halun. Kaapata mahdollinen kumppani kainaloon ja sulkea kaikki paha ulkopuolelle ja kuiskutella suloisia hellyyksiä ja lohdun sanoja. Samalla paijaten ja hiuksia silitellen.
Minusta olemme kaikki ihmisiä ja on sallittavaa näyttää tunteemme. Jos aina joudumme nielemään kyynelemme, vihamme ja tuskamme tekee se meistä kovia kylmiä ja katkeria ihmisiä.
-
Otan syliin, silitän.
Joskus paha olo paranee kivulla - tiedän sen ajoilta joina itse tykkäsin vastaanottaa kipua. Silloin välillä sanoin kumppanille että tarvitsen kovaa kohtelua että voisin paremmin, hän antoi paljon kipua joka tuotti tosi kovan lohduttoman itkun jonka sain itkeä sylissä pois ja olo oli sata kertaa parempi. Palvelus siis. Mun sessiointini taipuu sellaiseenkin.
-
1. Arkielämän kyyneleet
Tunnevammaisena mulkkuna en osaa lohduttaa.
Toisaalta, kyyneleet aika usein ovat osoitus kyvyttömyydestä ja/tai heikkoudesta jolla jokin asia siirretään osittain toisen taakaksi.
2. Sessiokyyneleet
Instant boner.
(m) ... cry me a riiiveeeeeer......
-
Meillä toi itkeminen menee jotenkin suvussa,toisen vanhempani puolella on oikein kovia pillittäjiä ja itse olen myös.
Se on reaktio,jota on vähän vaikea säädellä,kun joku vain sattuu koskettamaan,esim. Musiikki,taide-esitys tai melkein mikä vaan jos niikseen tulee.
Olenkin ajatellut,että kuinkahan nolostuttraisin kumppanin tuolla itkutaipumuksella. Perheenjäsen on samanmoinen ja hän osaa ottaa rennosti mun itkeskelyt.
Onhan se vähän hankalaa jos alkaa vaikka kaupassa itkettää,mutta osaa purra huulta onneksi.
Epäilen,että karjalaisissa on oikein sellaista itkijäheimon verta,eikös siellä joskus ollut jotain itkijänaisia huivit päässää vollottamassa ;D
-
Jos näen toisen itkevän ota syliin, paijaan, kuuntelen ja vain olen. Aluksi en oikein tiennyt mitä tehdä ja miten reagoida, koska meillä kotona ei koskaan itketty. Se tapahtui yksin. Katseilta piilossa. Itsekin keräsin kaiken pahan olon sisälleni kunnes tapasin ihmisen joka opetti itkemään. Vei 2 vuotta yhdessä oloa ennen kuin uskalsin itkeä ja näyttää miten paljon jokin asia sattui. Nykyisin opettelen hyväksymään ettei aina tarvitse olla kova. Matka jatkuu.
-
On läsnä ja ottaa vastaan sen minkä toinen sylkee ulos.
Ihminen itkiessään ilmaisee hätäänsä ja puskee sen ulos melko primitiivisellä tavalla. Kun ei muuta keinoa ole, ei muuta vaan keksi, niin itku on lopputulema. Toki löytyy niitä jotka eivät osaa ilmaista tunteitaan, yleensä puutteellisen luottamuksen vuoksi. On niitä jotka itkevät kaikesta, jotkut iloonsa. Mutta jos ei ihminen reagoi toisen hätään, kun toinen itkee... Silloin on kyllä jotain vialla ja kannattaa tutkia vähän omia tuntemuksiaan. Jos vielä sattuu olemaan M/D, kannattaa se homma lopettaa oitis. Tekee asioita vähän vääristä syistä ;)
-
Riippuu itkun syystä, mutta kyllä mä lohdutan, paijaan ja hellin. Pyyhin kyyneleet toisen silmistä ja pidän sylissä. Musta on kaunista kun mies itkee.
Vielä kun itse oppisin itkemään muutenkin kuin yksinäni :-\
-
Ihminen itkiessään ilmaisee hätäänsä ja puskee sen ulos melko primitiivisellä tavalla. Kun ei muuta keinoa ole, ei muuta vaan keksi, niin itku on lopputulema.
Olen tästä hieman eri mieltä. Yritin tossa omassa ekassa rustauksessa ilmentää sitä, ettei itku ole välttämättä mikään kuolemanvakava asia,vaan joidenkin tapa reagoida moniin asioihin. Joku jossain netissä sanoi, että itku ja nauru ovat pitkälti sukua toisilleen..kaippa se aivoissa ja tunnelohkossa onkin niin..nauraessakin voi melkein tulla vedet silmiin..mutta eniveis, ihme juttu koko homma,että jokin ulkoinen juttu saa vedet valumaan silmistä ilman fyysistä kontaktia. Koko itkemistapahtuma aivan mystistä :roll:
-
Kyllähän mä Katy mainitsin eri syitä itkemiseen, ja otinkin sitten juuri tämän itkun joka tulee hädässä esimerkiksi. O:-)
-
Olen kamala itkupilli. Ennen itkin aina seksin jälkeen, koska se oli niin tunnepitoista, tai enemmänkin se jotenkin poisti sen tunnemuurin ja pystyin päästämään kaikki tunteet ulos, joten ne tulivat itkuna. Nykyäänkin itken toisinaan session jälkeen, varsinkin kun olen erittäin onnellinen toisesta ja siitä kokemuksesta. Ennen pidin sitä nolona ja outona, nykyään (monien keskustelujen tuloksena) se on osa miten saan ilmaistua tunteita, joita en saa siinä tilanteessa sanoiksi (varsinkin turhautuminen ja onnesta pakahtuminen tulevat usein ulos itkuna). Muutenkin itken paljon, mutta kumppani osaa käsitellä sitä jo paremmin, ettei ole enää ensimmäisenä kysymässä mitä hän on tehnyt väärin, koska yleensä se on vain minun ihmeellisiä tunteilujani.
Kumppanin itkuun olen törmännyt hirveän paljon vähemmän, mutta ei häntä pelota näyttää tunteitaan toisinaan myös itkun muodossa. Suhtaudun siihen hyvin fyysisesti, menen lähelle, halaan, pidän kiinni kädestä, silitän ja suukottelen.
-
On se jotenkin suuri luottamuksen osoitus jos tohtii ratketa seurassani...ja samalla on iso juttu jos se sylini siinä kelpaa. Joskus tuntuu että se halipaijailu on kovin laiha lohtu, itkun syystä riippuen. Mutta sen sylihalin antamisesta ei ole minulle lainkaan vaivaa O:-)