BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: katti - 24.10.2012, 18:29
-
Tämä aihe ei kai ole aivan hatusta tempaistu vaan mielessä pyrinyt tavalla tai toisella vuosia ja sitä sivuttu täällä vaikkapa aiheessa alistuvan arvo. En osaa nyt sijoittaa kumminkaan muualle kuin tänne loungen puolelle.
Mitä muille tarkoittaa ihmisen arvo?
Yhden esimerkin voisin sanoa itse ajatuksena: On eri asia kokea olevansa jotenkin erityinen koko maailmalle kuin yhdelle tärkeälle tai siis että olisit itsenäsi arvokas ja tärkeä edes yhdelle ihmiselle itsenäsi.
Suuruuskuvitelmista yksi ajatus: Kuvittelin joskus, että minulla on jokin hirveän tärkeä ja suuri tehtävä tässä maailmassa ja löysinkin itseni yksinhuoltajana, yksinäisenä ja masentuneena "pienoisvankilasta".
Silti, jokaikinen päivä mietin, että yhden lapsen, joka ei ole merkityksellinen kovinkaan monelle aikuiselle, saatteleminen aikuiseen ikään suht. terveenä ja ns. yhteiskuntakelpoisena on arvokas asia. Mutta miksi niin?
Miksi ihminen, sinä ja minä, olemme jotenkin arvokkaita tai mistä rakentuu ihmisarvo?
-
Eiköhän se ole tämä itsetunto joka rakentuu varhaisista vauvavuosista eteenpäin niiden ihmisten kanssa, kuka ottaa vastuun lapsesta.
Muiden katseiden heijastuksesta luot oman minuutesi, peilin kautta näet oletko hyvä vai paha, hyväksytty vai hylätty, arvokas vai arvoton.
Aikuisena on iso työ saada oma arvo takaisin omissa silmissä, jos se ei ole lapsuudessa rakentunut plusmerkkiseksi.
Onko ihmisarvo sama kuin itsetunto?
Riittääkö että tuntee olevansa itselleen arvokas ja riittävä. Vain itselle, jos sen tunteen löytää, silloin tietää, että on riittävä myös muille. Koska on vain sellainen mitä on ja se riittää.
Jos joku ei osaa ottaa sitä vastaan, silti riittää.
-
Komppaan Lady Whip:ä, eipä tuohon paljon voi lisätä.
-
Ihmisen arvosta tuli ensiksi mieleen jotkin vanhat laskelmat, jossa pohdittiin keskivertoihmisen kehossa olevien aineiden rahallista arvoa ja sitä, mitä niistä aineista voisi ihmisen kuoltua valmistaa - lyijykyniä, timantteja, ja niin edelleen. En niitä laskelmia pikaisella googlaamisella löytänyt, mutta on tällaisia pohdittu paljon historiassa, kun niistä on jotain dokumentteja säilynyt. Ihmisen arvoa on myös pohdittu talouden näkökulmasta: paljonko yhden ihmisen koko elämän rahallinen hinta on valtiolle? Entäpä mikä on ihmisen arvo, kun pitäisi tuomita joku ihminen murhasta (sekä uhrin että tuomitun näkökulmasta)?
Itse pohdin tässä ihmisen arvoa mitattuna siitä näkökulmasta, että miten tärkeä yksittäinen ihminen on muiden mielestä.
Ihmiset ovat arvokkaita lähinnä toisilleen; koko maapallon kannaltahan ihminen on aika haitallinen olento ja moni muu laji olisi paljon arvokkaampi planeettamme tulevaisuuden kannalta.
Ihmisen arvon suuruuden määrittää lähinnä se, kuinka arvokas hän toisten ihmisten mielestä on. Esimerkiksi suosittu poliitikko voi olla valtionsa kansalaisten mielestä lähes korvaamattoman arvokas, ja lapsistaan hyvää huolta pitävä äiti on varmasti ainakin lastensa mielestä hyvin arvokas. Jonkun harvinaisemman fetissin edustaja voi saada netissä suurimmalta osalta kinkyjä vihat ylleen, mutta muut saman fetissin edustajat saattavat pitää jo pelkkää tietoa henkilön olemassaolosta arvokkaana. Seurusteleva pariskunta voi helposti pitää toisiaan todella arvokkaina, vaikka muut eivät heistä välittäisikään. On myös kaikkien läheistensä ja jopa "kaikki ihmiset ovat arvokkaita" -hyväntekeväisyysjärjestöjen hylkäämiä ihmisiä, joita kukaan ei pidä arvokkaana.
Jos joku kutsuu itseään arvokkaaksi, muut pitävät häntä helposti itserakkaana paskiaisena. On siis parempi, jos tietää olevansa joidenkin ihmisten mielestä arvokas ja pitää tiedon itsellään. Jos todella olet arvokas, jotkin ihmiset ovat kehuneet sinua arvokkaaksi ja tärkeäksi.
Yksikään ihminen ei ole täysin korvaamattoman arvokas; vaikka joku itselle arvokas ihminen olisi kuollut, on mahdollista että hänen tilalleen tulee joku yhtä arvokas ihminen.
(Tämä nyt oli vain minun mielipiteeni. Saa olla eri mieltä; en aio tapella vastaan. Saatoin myös selittää huonosti jonkun asian.)
-
Eiköhän se ole tämä itsetunto joka rakentuu varhaisista vauvavuosista eteenpäin niiden ihmisten kanssa, kuka ottaa vastuun lapsesta.
Muiden katseiden heijastuksesta luot oman minuutesi, peilin kautta näet oletko hyvä vai paha, hyväksytty vai hylätty, arvokas vai arvoton.
Aikuisena on iso työ saada oma arvo takaisin omissa silmissä, jos se ei ole lapsuudessa rakentunut plusmerkkiseksi.
Onko ihmisarvo sama kuin itsetunto?
Riittääkö että tuntee olevansa itselleen arvokas ja riittävä. Vain itselle, jos sen tunteen löytää, silloin tietää, että on riittävä myös muille. Koska on vain sellainen mitä on ja se riittää.
Jos joku ei osaa ottaa sitä vastaan, silti riittää.
Aivan..itsetunto ei tosiaan taida rakentua yksin vaan on riippuvainen paljon muista ihmisistä.. ((Sitten kun jää täysin yksin sen suuren itsetuntonsa kera, voi ehkäpä tajuilla,että mihin sitä itsetuntoa tarvitaankaan)
Mietin myös aihetta Paha ei ole kenkään ihminen http://www.bdsmbaari.net/index.php?topic=3787.0 ja sen tutkimuksen tuloksia, että "pahuus" on geeneissä ja perimässä ja millaiseen ympäristöön on sattunut syntymään. Se on aika mullistava tutkimus mielestäni tai auttaa hyvin paljon ihmistä ymmärtämään ihmisen arvoa ja/tai arvottomuutta lähtökohtaisesti. Ja toisaalta siinä ei ole kovinkaan monimutkaisesta asiata tai tiedosta kysymys, mutta se että on pystytty tutkimaan niin peripohjin asiaa, tavoilla, jotka ei ole olleet vaikka tuhat vuotta sitten mahdollisia
-
Itse pohdin tässä ihmisen arvoa mitattuna siitä näkökulmasta, että miten tärkeä yksittäinen ihminen on muiden mielestä.
Ihmiset ovat arvokkaita lähinnä toisilleen; koko maapallon kannaltahan ihminen on aika haitallinen olento ja moni muu laji olisi paljon arvokkaampi planeettamme tulevaisuuden kannalta.
Ihmisen arvon suuruuden määrittää lähinnä se, kuinka arvokas hän toisten ihmisten mielestä on. Esimerkiksi suosittu poliitikko voi olla valtionsa kansalaisten mielestä lähes korvaamattoman arvokas, ja lapsistaan hyvää huolta pitävä äiti on varmasti ainakin lastensa mielestä hyvin arvokas. Jonkun harvinaisemman fetissin edustaja voi saada netissä suurimmalta osalta kinkyjä vihat ylleen, mutta muut saman fetissin edustajat saattavat pitää jo pelkkää tietoa henkilön olemassaolosta arvokkaana. Seurusteleva pariskunta voi helposti pitää toisiaan todella arvokkaina, vaikka muut eivät heistä välittäisikään. On myös kaikkien läheistensä ja jopa "kaikki ihmiset ovat arvokkaita" -hyväntekeväisyysjärjestöjen hylkäämiä ihmisiä, joita kukaan ei pidä arvokkaana.
Jos joku kutsuu itseään arvokkaaksi, muut pitävät häntä helposti itserakkaana paskiaisena. On siis parempi, jos tietää olevansa joidenkin ihmisten mielestä arvokas ja pitää tiedon itsellään. Jos todella olet arvokas, jotkin ihmiset ovat kehuneet sinua arvokkaaksi ja tärkeäksi.
Yksikään ihminen ei ole täysin korvaamattoman arvokas; vaikka joku itselle arvokas ihminen olisi kuollut, on mahdollista että hänen tilalleen tulee joku yhtä arvokas ihminen.
(Tämä nyt oli vain minun mielipiteeni. Saa olla eri mieltä; en aio tapella vastaan. Saatoin myös selittää huonosti jonkun asian.)
Ketulta erinomainen kirjoitus, hyvin jäsennelty ja selkeä - ja minun mielestäni surullisen tosikin vielä.
Surullinen siksi, että minustakin hyvin monet mittaavat sitä omaa arvoaan toisten kautta - aivan kuten Kettu sanoi. Vaikein tie on arvottaa itsensä omissa silmissään omilla mittareillaan arvokkaaksi piittaamatta siitä mitä muut itsestä ajattelevat. Miten tämä sitten (muka) onnistuu? Päätyykö tällainen ihminen omaan "ylhäiseen" yksinäisyyteensä olemaan arvokas vai?
Voiko ihminen olla arvokas vaikka kukaan toinen ei olisi koskaan sitä hänelle osoittanut/sanonut? Väitän että voi. Korvaamaton ei ole kukaan, imho.
-
Surullinen siksi, että minustakin hyvin monet mittaavat sitä omaa arvoaan toisten kautta - aivan kuten Kettu sanoi. Vaikein tie on arvottaa itsensä omissa silmissään omilla mittareillaan arvokkaaksi piittaamatta siitä mitä muut itsestä ajattelevat. Miten tämä sitten (muka) onnistuu? Päätyykö tällainen ihminen omaan "ylhäiseen" yksinäisyyteensä olemaan arvokas vai?
Voiko ihminen olla arvokas vaikka kukaan toinen ei olisi koskaan sitä hänelle osoittanut/sanonut? Väitän että voi.
Tämä menee mielestäni enemmänkin itsekunnioituksen määritelmään - ei niinkään ihmisarvon määritelmään. On varmasti ihmisiä, joilla ei ole muiden silmissä mitään arvoa, mutta jotka itse kokevat silti muiden halveksinnasta huolimatta elämänsä mielekkääksi. Muistan nähneeni jonkun dokumentin kodittomista pultsareista, jotka tiesivät useimpien ihmisten ja toistenkin pultsarien vihaavan heitä, mutta jotka silti tykkäsivät elämästään. Lisäksi, mikäli ihminen kunnioittaa terveellä tavalla itse itseään (eikä vaivu masennukseen ja itseinhoon) hän voi löytää oman tapansa olla arvokas ihminen muille (yksinäinen tyyppi voi päätyä esimerkiksi jonkun suositun nettisivuston ylläpitäjäksi tai se koditon pultsari voikin muuttua arvokkaaksi kaveriksi toiselle kodittomalle pultsarille).
On toki myös oma ongelmansa se, että kaikki ihmiset eivät tiedä olevansa arvokkaita muiden ihmisten mielestä, kun kukaan ei sano koskaan ajatuksiaan ääneen (tai kirjoita niitä).
Lisäksi erilaiset mielenterveysongelmat saavat helposti ihmisen vajoamaan "minä olen arvoton ja kaikki vihaavat minua" -harhaan, jolloin häntä ei lohduta enää se, että hänellä todellisuudessa olisi ystäviä ja sukulaisia, jotka pitävät häntä sen verran arvokkaana, että haluaisivat auttaa häntä.
-
Kettu, ei mene. Ei minun maailmassani. Itsekunnioitus ja se onko arvokas on kaksi eri asiaa. Semantiikkaa, voi joku sanoa.
Mutta kaiketi yritän sanoa, että pitää itse kokea itsensä itsenään arvokkaaksi ennen kuin voi edes olettaa että muut kokisivat itsen arvokkaaksi.
Loputon suo on tietty se, että MITÄ se ihmisen arvo sitten on....
Piti oikein skrollata Katin alkuperäiseen postaukseen, että mitä kysytään... "Miksi ihminen, sinä ja minä, olemme jotenkin arvokkaita tai mistä rakentuu ihmisarvo?" Vastaukseni on, että yksikään ei ole samanlainen kuin toinen - siksi jokainen on arvokas. Jos pitää olla arvokas jollekulle toiselle ihmiselle/ihmisryhmälle niin sitten minulla ei ole vastausta. Ehkä esittäisin vastakysymyksen: Ketä varten juuri sinä täällä elät?
-
Kettu, ei mene. Ei minun maailmassani. Itsekunnioitus ja se onko arvokas on kaksi eri asiaa. Semantiikkaa, voi joku sanoa.
Tätähän minä yritin juuri sanoa, että ne ovat mielestäni kaksi eri asiaa:
Itsekunnioitus on sitä, että pitää itsestään, olipa muiden mielestä "arvokas" tai ei.
Ihmisarvo on sitä, mitä muut ajattelevat sinun olevan arvokas. Jos kukaan ei pidä sinua arvokkaana (tärkeänä), sinulla ei ole ihmisarvoa, olipa itsekunnioituksesi kuinka hyvä tahansa.
Nämä siis ovat, miten itse olen nämä termit hahmottanut (semantiikkaa, juuri sitä). Jokainen käyttäköön niitä termejä oman semantiikkansa mukaisesti!
Jokainen määrittelee termit eri tavoin, siksi on hyvä kertoa, mitä milläkin termillä kussakin tilanteessa tarkoittaa. Nämä ovat hankalia termejä ja ne helposti sekoittaa tosiinsa. Jos minä esimerkiksi menisin Amnesty Internationalin miittiin puhumaan "ihmisarvosta", tarkoittaisin sillä siinä tilanteessa todennäköisesti ihmisoikeuksiin liittyviä näkökulmia, enkä omaa teoriaani, jossa ihmisen arvon määrittelevät täysin vain toiset ihmiset. 8)
Tuli vielä mieleen yksi näkökulma ihmisen arvon määrittelemisestä:
Olisi mielenkiintoista tietää, miten itse kunkin käsitykseen ihmisen arvosta vaikuttaa oma uskonnollisuus. Uskoisin, että henkilö, joka uskoo siihen, että ihminen on jotenkin erityinen elämänmuoto jumalansa (tai jumaliensa) näkökulmasta, pitää ihmistä paljon arvokkaampana; "kaikki ihmiset ovat arvokkaita". Samoin uskonnoton henkilö ehkä pohtii, että "ihminen ei ole missään erityisasemassa tällä planeetalla", ja on sitä mieltä että "kaikki ihmiset eivät ole arvokkaita". Mutta tämä oli vain puhdas arvaus.
-
Tuskin tässä kannattaa mennä mihinkään teologisiin pohdintoihin, mutta eikös se Jumala antanut maan ihmisen hallittavaksi. Sanoi että lisääntykää ja täyttäkää maa. Perusedellytyksenä oli se, että Jumala oletti ihmisen toimivan suunnitelman mukaan. Vapaan tahdon saanut ihminen alkoi kuitenkin toteuttaa omaa suunnitelmaansa, mikä johti siihen, että ihmisestä tuli suurin uhka maapallolle.
Tämä riittäköön teologisesta näkökulmasta. Itse olen tavallaan agnostikko, mutta sitten kuitenkaan toisaalta en, ja yhtäältä omaan varmaan ihan oman maailmankuvan ihan kaikessa. Outo hemmo siis, tosin mietin monenmoisia juttuja. Kuulin aikanaan työkaverieni sanovan, että kaikki työpaikalla on ok, jos jätetään uskonto, politiikka ja seksuaaliset mieltymykset työporukan keskusteluista pois. Mitä minulle sitten jää? Heh!
Nyt kun huomaan vasta muutama päivä sitten aktivoituneeni täällä, haluan todeta, että kirjoitteluni täällä ei ole itsetehostusta tms. Olen vain innostunut sonni, joka suoltaa kommenttia joka puolelle havaitessaan keskustelujen olevan mitä kiehtovimpia.
Asiaan. Ihmisen arvo? Kuten jo omassa motossani totean: ”Cogito ergo sum”. Nyt tämä vaan menee suoraan Descartesin mukaan niin päin, että ”ajattelen, siis olen”. Jokaisen ihmisen arvo määrittyy ennenkaikkea omassa olemisessa. Oleminen määrittyy siinä, että ihminen itse tajuaa olevansa edes oman ajatuksensa arvoinen, olemassaoleva nimenomaan sitä kautta, että havaitsee omaavansa omia ajatuksia. Ei sen kummemmin Hitler kuin Churchill, Stalin tai Roosevelt (silloin kun maailma oli mullinmallin), minä tai sinä, ole sen erityisempiä. Voittajan on helppo hymyillä. Olemme olemassa olevia ajattelevia olentoja, siis ihmisiä, yksiä.
Itse olen ns. egosentrisen ajattelutavan edustaja. Maailma pyöriis siis minun napani ympärillä, eikä maailmaa ole ilman minua. Vaatii selitystä...
Tämä kaikki liittyy koko keskustelun teemaan, eli ihmisen arvoon. Maailmaa ei ole jos minua ei ole, koska se maailma, mikä on olemassa on lopultakin olemassa vain minun kauttani, tai sinun. Kun katsot ympärillesi ja havainnoit maailmaa, se ei olekaan sama maailma minkä minä näen. Jopa vihreä väri, fysikaalisena valon aallonpituutena, sinun silmilläsi nähtynä saattaisikin olla minun silmissäni punainen, koska olen fysiologisesti erilainen. Sinä havainnoit sinun maailmaasi kaikista sinun lähtökohdistasi katsoen (geenit, kasvatus, kokemukset jne) ja minun lähtökohtani katsoa maailmaa ja olemista ovat taas täysin erilaiset sinuun verrattuna. Sitä maailmaa, joka on sinun maailmasi, ei ole ilman sinua. Minun maailmani taas on minun maailmani, kaikista lähtökohdista katsoen siis minun havinnoimmani maailma. Maailmanloppu on täten kuolemani, ei sen kummempaa. Se maailma, jota havainnoin, loppuu, kun kuolen.
Hyvä aaasinsilta ihmisen arvoon. Voiko joku sanoa, että jonkun toisen maailma ja maailman hahmotus on parempi kuin jonkun toisen. Olemalla minä itse olen arvokas, eikä kukaan voi sitä kiistää. Ns. yleinen mielipide onkin sitten jo ihan eri juttu. Keskimääräinen suomalainen mies on 178 cm pitkä, painaa 83 kiloa, on elämänsä aikana 1,3 kertaa naimisissa ja saa 1,8 lasta jne... Yrittäkääpäs toteuttaa tuo. Pelkästään 0,8 lapsen saaminen sen ensimmäisen lisäksi on itsessään jo aika vaikeaa.
Uskon, että tästä ketjusta tulee vielä aika pitkä, jos saadaan porukka liikkeelle. Toivottavasti kuitenkin tajusitte pointtini. On lopultakin aika turhaa pohtia omaa arvoaan. Olemassaolemisen ja ihmisyyden arvo syntyy jo pelkästään siinä, että on olemassa. Kukaan ei voi sitä korvata. Lohdullinen ajatus, eikö...?
-
Miksi ihminen, sinä ja minä, olemme jotenkin arvokkaita tai mistä rakentuu ihmisarvo?
Olen ollut uskovainen, ainakaan kristinuskovainen, vain ehkä viikon verran ala-asteella. Sitten pölähdys haihtui. Jos nyt ylipäätään mihinkään, niin buddhalaiseen ajatteluun tunnen vähäistä vetoa. Siis siihen, että oltaisiin kaikki sieluja elämän virrassa. Jälleensyntymisistä en menis vannomaan, karman laki joskus toteutuu, joskus ei. Tässä ajatusmaailmassa ihminen on ehdottomasti osa luontoa ja minun mielestä mikäs sen suurempi kunnia vois ollakaan.
Kun minulla kuitenkin on tämä pilkunnussintafetissi, ainaostaan ihmisistä puhuttaessa erottelisin
1. Ihmisarvon, joka omissa ajatuksissani olisi se kaikille yhteinen ja yhtäläinen (pyhimyksestä eli vaikka) Äiti Teresasta, (kansanmurhaajasta eli vaikka) Stalinista (äärimmäisen vähäosaisiin, kuten vaikka) Intian kastittomiin jätteidenlajittelijoihin. Jokainen ihminen on laulun arvoinen ja jos ihminen on kuuro, sanat on huomaavaista kirjoittaa paperille.
2. Ihmisen itse koetun arvon eli itsetunnon
3. Ihmisen rahallinenkin arvo voidaan laskea. Toissaviikon Suomen Kuvalehdestä: "Ihmisen elämän hinta vuonna 2010 oli 1 918 809 euroa ja sen mittasi Liikennevirasto Helsingin Pasilassa." Laskelma on tehty liikenneonnettomuuksista aiheutuneiden kustannuksien todentamista varten ja siihen on laskettu jollain kaavalla ihmisen kuolemasta aiheutuvat "tuotannolliset menetykset" + "inhimillisen hyvinvoinnin menetykset".
4. Hyötynäkökulmaan perustuva ihmisarvo on se, jota nykymaailma korostaa. Ollaan tuotantoyksiköitä, jotka tuottaa lisäarvoa työn teettäjälle, ollaan sitä kovempia mitä enemmän ollaan julkisuudessa, mitä kovemmin otetaan iskua vastaan inahtamatta ja/tai annetaan raipan soida julmana mutta oikeudenmukaisena rangaistuksena alistujalle.. Raadollinen näkökulma, jolle ei kannata antaa liikaa painoa. Jotkut harvat ihmisyksilöt ovat onnekkaita ja tuottavat jollain edistyksellisellä keksinnöllä terveyttä, nautintoa tai muita hyötyjä suurille ihmisjoukoille, jopa koko maapallolle. Sellaisten ihmisten olemassaolosta varmasti pitää olla kiitollinen, mutta mä en ole vakuuttunut että he olisi sen kummempia kuin kukaan muukaan (ks. kohta 1).
Kohdat 2 ja 1 on tärkeimmät.
-
Hyvä RiverLady!
Ollaan samalla viivalla. Kuulostaa tai ainakin näyttää siltä, että tästä saadaan vielä hyvä keskustelu aikaiseksi.
-
Tuskin tässä kannattaa mennä mihinkään teologisiin pohdintoihin, mutta eikös se Jumala antanut maan ihmisen hallittavaksi. Sanoi että lisääntykää ja täyttäkää maa. Perusedellytyksenä oli se, että Jumala oletti ihmisen toimivan suunnitelman mukaan. Vapaan tahdon saanut ihminen alkoi kuitenkin toteuttaa omaa suunnitelmaansa, mikä johti siihen, että......
Korrektia olisi kertoa tosiaa, että mitä esim. islam, hindulaisuus, buddhalaisuus, juutalaisuus jne. opettaa ihmisen arvosta, jos siis uskon ja uskontojen kautta haluaa peilata vielä ihmisen arvoa. Ihminen taitaa jäädä aina siihen ressukan osaan suhteessa jumalaan ja jumaliin, henkiin, saatanaan jne.
-
"Ihmisen arvo" liippaa läheltä "elämän tarkoitusta" , joskaan ei ole ihan sama. Ontologia tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä ja olevaisen perimmäistä laatua.
Ontologisia ( ontologia on on olevaisen perimmäistä olemusta tutkiva filosofian osa ) kysymyksia ovat:
Mitä on olemassaolo?
Mitä on olemassa?
Miksi jotain on olemassa, sen sijaan että ei olisi mitään?
Mitä yleisiä ominaisuuksia olemassa olevilla asioilla on?
Kuinka olemassa olevat asiat liittyvät muihin olemassa oleviin asioihin, toisin sanoen mitä yleisiä suhteita asioiden välillä on?
Mikä on universaalien suhde niihin partikulaarien, joilla ne ovat?
Em ajattelun keskeinen esittäjä on J-P Sartre, ranskalainen filosofi joka loi eksistentialismin.
Lainaus wikipediasta:
"Ajattelussaan Sartre korostaa äärimmäisyyksiin asti ihmisen väistämätöntä vapautta ja vastuuta. Jumalaa ei ole olemassa, eikä mikään muukaan ihmisen ulkopuolinen voi asettaa arvoja tai päämääriä yksilön elämälle. Arvojen luominen ja tavoitteiden asettaminen on ihmisen tehtävä. Ihminen valitsee itsensä jonkinlaisena jokaisena hetkenä uudestaan ja luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti, mutta on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan. On itsepetosta ajatella, ettei itseään tai omaa suhtautumistaan mihin tahansa voi muuttaa. Maailma on mieletön paikka. Millään ei ole oikeutusta olla olemassa.
Kaikki asiat ovat olemassa, vain niiden ilmeneminen ihmisille on yksilökohtaista. Yksilön tietoisuus on sidottu ympäröivään todellisuuteen. Siitä ei ole mielekästä puhua todellisuudesta irrotettuna, koska tietoisuus on nimenomaan niiden välistä suhdetta. Tietoisuus on aina tietoisuutta jostain (muusta kuin se itse).
Sartre hylkää mielentutkimuksen näkökannan, jossa yksilö muodostaa aistihavaintojensa pohjalta tietoisuuteensa mielikuvan kohteesta. Tietoisuus ei itsessään ole mitään, vaan se kohdistuu suoraan kohteeseen todellisuudessa, ei sellaisena, millaisena yksilö sen näkee, vaan sellaisena millainen se on."
-
Nyt alkaa kuulostaa hyvältä. Tämä on sittenkin intohimoja herättävä aihe!
-
Olisi mielenkiintoista tietää, miten itse kunkin käsitykseen ihmisen arvosta vaikuttaa oma uskonnollisuus. Uskoisin, että henkilö, joka uskoo siihen, että ihminen on jotenkin erityinen elämänmuoto jumalansa (tai jumaliensa) näkökulmasta, pitää ihmistä paljon arvokkaampana; "kaikki ihmiset ovat arvokkaita". Samoin uskonnoton henkilö ehkä pohtii, että "ihminen ei ole missään erityisasemassa tällä planeetalla", ja on sitä mieltä että "kaikki ihmiset eivät ole arvokkaita".
Uskonto - olkoon se minkä sidosryhmittymän uskonto tahansa - opettaa ihmiselle ainutkertaisuutta uniikkia itsensä ja muiden edessä.
Mutta niin kauan aikaa ne ovat vain sanoja, ennenkuin muuttuvat todelliseksi tunteeksi itse kullekin. Sanat pitää sisäistää ja ottaa omaksi. Niihin pitää luottaa.
Sanotaan: "Usko on luja luottamus johonkin mitä ei näe..." tämä pitää paikkansa myös uskontojen ulkopuolella. Uskoa johonkin niin paljon, että alkaa muuttumaan sen kuvan kaltaiseksi. Sanat alkavat elämään, käsitteet muuttuvat näkyviksi teoiksi ja muuttavat ihmisen omaa maailmaa ja näkemystä maailmasta.
On lopultakin aika turhaa pohtia omaa arvoaan. Olemassaolemisen ja ihmisyyden arvo syntyy jo pelkästään siinä, että on olemassa. Kukaan ei voi sitä korvata. Lohdullinen ajatus, eikö...?
Olen tässä hieman eri mieltä.
Omaa arvoa ei ole koskaan turha pohtia. Kuinka voisikaan olla tekemättä sitä, jos ajatus mietityttää.
Luulen, että kun jotain on olemassa, sitä ei ajatella. Mutta jos jotain puuttuu, se on mielessä useinkin. Terve tapa, mitä muuttaamaan jo olemassaolevaa tyydyttävää, sen sijaan pyrkii muutokseen sillä alueella mikä ei ole vielä riittävä.
Tarkoitan tällä sitä, että kun tuntee oman olemassaolonsa arvon, sitä ei ole tarvetta ajatella. Tasapaino siltä osin ja asian voi antaa levätä. Sitä on turha ajatella kuten petsjots sanoi. Se on ja niin hyvä.
Toisaalta..petsjobsin ajatus on objektiivisuuden kannalta katsottuna.
Ihminen tarvitsee subjektiivisuutta. Mennä sisälle itseensä ja ajatella sieltä käsin kokonaisuutta jonka keskipiste hän on. Tarvitsee tunteen omasta olemassaolostaan. Vaikka esim. minä tietäisin paljon ihmisyydestä, teoriaa - silti jos en tunne sitä, kaikki tieto on hyödytöntä enkä tunne omaa arvoani ihmisenä enkä välttämättä tunne edes omaa olemassaoloani niin intensiivisenä mitä se voisi olla. Olen silti olemassa ja on ihmisarvo mutta ei minulle niin täysin mitä se voisi olla. Ehkä muille, mutta ei minulle. Tämä esimerkkinä.
Nopeasti kirjoitettuna voi esiintyä ristiriitaisuuksia, korjaan myöhemmin.
-
Elän sen simppelin käsityksen varassa, että ihmisarvo alkaa sikiön ollessa x viikkoa ja säilyy kuolemaan saakka, tulkoon ihmisestä kuinka vihannes tai aivokuollut. Itsemurhan tekijälläkin on ihmisarvo, lisäys sen vuoksi, jos itsemurhaan päätyy elämänhallinnan menetyksen takia, itseinhosta, eikä esimerkiksi välttääkseen kidutuksen tai uhrauduttuaan uskomansa asian puolesta. Se , mitä ihmisarvoiseen elämään ja kohteluun kuuluu, on vivahteikkaampaa, mutta turvallinen elämä ilman uhkaa, väkivaltaa, nälkää ja terveydenhuollon kieltämistä sisältyy monilla, minullakin, siihen. Tai paremminkin oikeus edellä mainittuihin asioihin.
Ihmisarvo on ihmisen arvo ihmisenä ilman minkäänlaisia attribuutteja. Mitä ihminen tai muut ajattelevat ihmisestä ei vaikuta ihmisarvon olemassaoloon. Loukata sitä voi, mutta ei se siitä häviä.
-
Olisi mielenkiintoista tietää, miten itse kunkin käsitykseen ihmisen arvosta vaikuttaa oma uskonnollisuus. Uskoisin, että henkilö, joka uskoo siihen, että ihminen on jotenkin erityinen elämänmuoto jumalansa (tai jumaliensa) näkökulmasta, pitää ihmistä paljon arvokkaampana; "kaikki ihmiset ovat arvokkaita". Samoin uskonnoton henkilö ehkä pohtii, että "ihminen ei ole missään erityisasemassa tällä planeetalla", ja on sitä mieltä että "kaikki ihmiset eivät ole arvokkaita".
Uskonto - olkoon se minkä sidosryhmittymän uskonto tahansa - opettaa ihmiselle ainutkertaisuutta uniikkia itsensä ja muiden edessä.
Mutta niin kauan aikaa ne ovat vain sanoja, ennenkuin muuttuvat todelliseksi tunteeksi itse kullekin. Sanat pitää sisäistää ja ottaa omaksi. Niihin pitää luottaa.
Sanotaan: "Usko on luja luottamus johonkin mitä ei näe..." tämä pitää paikkansa myös uskontojen ulkopuolella. Uskoa johonkin niin paljon, että alkaa muuttumaan sen kuvan kaltaiseksi. Sanat alkavat elämään, käsitteet muuttuvat näkyviksi teoiksi ja muuttavat ihmisen omaa maailmaa ja näkemystä maailmasta.
On lopultakin aika turhaa pohtia omaa arvoaan. Olemassaolemisen ja ihmisyyden arvo syntyy jo pelkästään siinä, että on olemassa. Kukaan ei voi sitä korvata. Lohdullinen ajatus, eikö...?
Olen tässä hieman eri mieltä.
Omaa arvoa ei ole koskaan turha pohtia. Kuinka voisikaan olla tekemättä sitä, jos ajatus mietityttää.
Luulen, että kun jotain on olemassa, sitä ei ajatella. Mutta jos jotain puuttuu, se on mielessä useinkin. Terve tapa, mitä muuttaamaan jo olemassaolevaa tyydyttävää, sen sijaan pyrkii muutokseen sillä alueella mikä ei ole vielä riittävä.
Tarkoitan tällä sitä, että kun tuntee oman olemassaolonsa arvon, sitä ei ole tarvetta ajatella. Tasapaino siltä osin ja asian voi antaa levätä. Sitä on turha ajatella kuten petsjots sanoi. Se on ja niin hyvä.
Toisaalta..petsjobsin ajatus on objektiivisuuden kannalta katsottuna.
Ihminen tarvitsee subjektiivisuutta. Mennä sisälle itseensä ja ajatella sieltä käsin kokonaisuutta jonka keskipiste hän on. Tarvitsee tunteen omasta olemassaolostaan. Vaikka esim. minä tietäisin paljon ihmisyydestä, teoriaa - silti jos en tunne sitä, kaikki tieto on hyödytöntä enkä tunne omaa arvoani ihmisenä enkä välttämättä tunne edes omaa olemassaoloani niin intensiivisenä mitä se voisi olla. Olen silti olemassa ja on ihmisarvo mutta ei minulle niin täysin mitä se voisi olla. Ehkä muille, mutta ei minulle. Tämä esimerkkinä.
Nopeasti kirjoitettuna voi esiintyä ristiriitaisuuksia, korjaan myöhemmin.
En sen kummemmin halua jankata uskonnoista ja uskosta, mutta ei vaikuta siltä, että monenkaan mielestä "kaikki ovat arvokkaita" lähtökohtaisesti. On oikeauskoisia ja vääräuskoisia ja se "meidän oma porukka on ainoassa oikeassa uskossa". Tietysti tätä on minkä tahansa voimakkaan aatteen parissa,ei vain uskontojen. On jokin korostunut tarve olla aina oikeassa ja tietää paremmin kuin muut..
Tuota siis pitää tuoda ilmi ja korostaa sekä ajatella. Jos siis on rauha ja tasapaino itsensä ja muiden kanssa, miksi ryhtyä sotimaan tai muuhun käsiryysyyn ja kahinointiin. Ehkä ihminen onkin juuri epävarma silloin, vaikka kuinka haluaisi tuoda itsevarmuuttaan esille korostetusti, niin kuin Lady Whip viittaa tuossa. Ihminen ei yleisesti ottaen vaikuta olevan kovin vakuuttunut omasta arvostaan, saati muiden arvosta.
(taitaa olla taas vähän synkkä päivä)
Mielestäni liika omassa sisäsiyydessä pyöriminen ja ajatusten pyörittely yksinäisyydessä ei taida myöskään johtaa mihinkään kovin terveeseen ellei sitten todella viihdy vain omassa seurassaan. Heitäkin tietysti on, mutta tuskin Lady Whip tarkoittikaan, että pitäisi uppoutua omaan olemassaoloonsa eikä enää tiedostaisi muuta kuin itsensä.
Yritän väittää, että ihminen ei voi kokea itseään arvokkaaksi, täysin yksin ollessaan, ja että ihmisen arvo muodostuu myös muiden mielipiteistä omasta itsestä.
Puhutaan paljon syrjäytymisestä ja mitä se muuta on kuin myös yksinäisyyttä ellei sitten keksi alkaa viettää aikaa muiden syrjäytyneiden kanssa vaikkapa puliremmissä tai jossain lahkossa, joka korostaa erottautumista "tästä pahasta maailmasta omien joukkoon"..
Olen miettynyt sellaistakin aika paljon, että millainen on ns. "ehjä" ja "terve" itsetunto. Ehkä se on muunmuassa tuota mielenrauhaa, joka huokuu joistain ihmisistä ja josta ei tarvitse tehdä mitään numeroa sen kummemmin
(haja-ajatuksia)
-
Mitä muille tarkoittaa ihmisarvo?
Riverlady nusaisi siihen suuntaan kun olisin itsekin tehnyt. Eli kohdat 1 ja 2 ovat ne joiden pohjalta minä hahmotan ihmisen arvon.
Ensimmäisenä tulee ihmisarvo. Käsitteenä hyvin olennainen kun ihmiskuntaa tarkastellaan eettisesti. Oikeastaan sama asia kuin ihmisoikeudet. Se on jotakin jota kaikilla ihmisillä on vain siksi että ovat syntyneet ihmisiksi. Poisluovuttamaton asia joka ei vähene teoista eikä ominaisuuksista.
Absoluuttista parasta etiikkaa ei ole käytännössä olemassa mutta se on olemassa jonkinlaisena perimmäisenä totuutena johon pyrkiä. Juuri tämän vajaavuuden ja maailman raadollisuuden vuoksi on hyvin oleellista ja tärkeätä että jokainen miettii asiaa.
Koo heitti aika olennaisen asian: jokainen on ainutlaatuinen. Eli jos joku ei osaa arvostaa omaa elämäänsä, ja elää sitä, niin kuka sen sitten tekee? Kenenkään toisen elämää ei voi elää, ja jos joku heittää omansa pois niin se on yksi ainutlaatuinen elämättä jäänyt elämä.
Ketun ajatelma ihmisarvosta oli myös "hauska". Tosin itse näen sen lähinnä juurikin liittyneenä tuohon Riverladyn komanteen ja neljänteen kohtaan ja siis kytköksenä ympäröivään yhteiskuntaan ja siihen kuinka eri ajat ja olot arvottavat yksilön.
Kristinusko on sitten oma lukunsa. En katsoisi, niinkuin Katti teki, että ihminen olisi rassukka. Päinvastoin; jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ja siihen perustuu se ettei ihminen ole koskaa kokonaan vailla arvoa. Emme ole eläimiä; meissä on aina kappale jumaluutta, ja näin ollen myös perimmäistä hyvää.
Muihin uskontoihin en mene vaikkakin budhalaisuus omaa sisintä lähellä onkin ja pidän sen ihmiskäsitystä kaikkein toimivimpana kaikista uskonnoista.
Sartresta sen verran, ja hänen maailmaan heitetystä ihmisestään, että siitä on aika jo ajanut ohi. Sartren eksistantialismi sopi vielä tuonne 60- ja 70-luvuille, jolloin ihmiskunnalla (länsimaisella) oli uskoa paremmasta huomisesta. Ja, ehkä, harha ihmisen kaikkivoipaisuudesta. Nyt on ajat ja tunnot, myös tietämys, toiset. Ja eksistentilisteja oli paljon ennen Sartrea jo. Tunnetuksi hän toki teki asian mutta lepäsi ajatuksineen tukevasti jo monen aiemman ajattelijan harteilla.
Sartre ei totisesti ole minun suosikki eksistentialistejani. Pidän paljon enemmän jo hänen aikalaisestaan Camusta, puhumattakaan Nietzchestä, Beauvoiresta (miksi hemmetissä hän vaihtoi Camuun Sartreen, en käsitä), Heideggerista saatikka sitten Beckettistä ja Dostojevskistä. Niin ja tietenkin nuorena Hesse (ja Arosusi) oli kova sana.
Ontologia on läheisesti elämän arvottamiseen liittyvä filosofian haara mutta kyllä etiikka on sitä mielestäni vielä kiinteämmin. Ja nimenomaan liittyneenä praksikseen, todellisuuteen, joka alueella ottaen kantaa.
Mutta ei sillä niin ole väliä mistä koulukunnasta ja suuntauksesta on kyse. Väliä on enemmän sillä että kysytään. Kysytään aina ja yhä uudelleen; järjestetään mielen huoneita väsymättä ja koetetaan löytää vastauksia, ja löydetään ja sitten löydetään vielä enemmän uusia kysymyksiä. Se on tärkeätä. Mielestäni tärkeintä.
Toinen on sitten ihmisen omanarvontunto, eli itsetunto. Se taas on sitten sellaista, johon vaikuttaa myös ympäristö.
Ja olisi hyvä tajuta ympäristön vaikutus omaan itsetuntoon. Sillä itsetuntoon voi vaikuttaa, ja se myös vaihtelee jokaisella ihmisellä tilanteiden ja asioiden suhteen.
Myöskään absoluuttista ja täydellistä hyvää itsetuntoa ei ole olemassa. Sellainen ihminen ei enää ole ihminen vaan kone.
Jos taideteoksesta tekee viehättävän virhe, repeämä josta katsoja/kokija, pääsee sisään, niin sama pätee ihmiseen. Kun ihmisessä on jokin repeämä, epätäydellisyys, niin häneen pääsee sisään. Ilman repeämää ei voi olla vuorovaikutteista molemminpuolista, ja molempia kehittävää, ihmissuhdetta. Tuskin edes suhdetta omaan itseen.
Täydellisen ei enää tarvitse tavoitella mitään. Katson että ihmiselämän tarkoitus rakentuu hyvin pitkälle tavoitteluun.
Ja vaikka eräs populaaristi tunnettu srinkki onkin sanonut että "koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta", niin olen hänen kanssaan eri mieltä. Itse sanoisin että koskaan ei ole myöhäistä saada tasapainoista ja tervettä itsetuntoa. Siihen on olemassa aivan simppeleitä, tai ainakin siltä kuulostavia, keinojakin.
Hyvä itsetunto tarkoittaa että on sinut itsensä kanssa. Tiedostaa sekä vahvuutensa että heikkoutensa ja kykenee nauttimaan elämästä. Tämä ei tarkoita etteikö huonommallakin itsetunnolla voisi nauttia elämästä, mutta aina on mahdollista myös kehittää ja parantaa omaa itsetuntoa eli omanarvontuntoa.
Hyvä itsetunto ilmenee juuri siinä että uskaltaa olla omanlaisensa, puolustaa itseään ja omia arvojaan ja ominaisuuksiaan, antamatta muiden mielipiteen liikaa vaikuttaa.
Mistä rakentuu ihmisarvo?
Ihmisarvo ei siis varsinaisesti terminä sisällä mitään rakentuvaa, itsessään, omanarvontunto sen sijaan kyllä.
Oma päätelmäni on että sen lisäksi että meillä on ihmisinä luovuttamaton ihmisarvomme (ja pyrkimyksemme globaaleihin ihmisoikeuksiin) ja omanarvontuntomme niin meillä tulisi näiden lisäksi yhä enenevässä määrin olla yhteinen kestävä elämismaailmamme, joka rakentuisi sellaisille arvoille jotka kestävät, ja kunnioittavat kaikkea sekä elollista että elotonta. Ja jotta siihen päästäisiin niin jokaisen on otettava vastuu (ei voi muuta todeta kuin että aina, lopulta, palaamme yksilöön ja yksilön vastuuseen).
Vastuu on otettava sekä omasta omanarvontunteestaan, ihmisarvosta(yleisesti ja yhtäläisesti) ja myös koko planeetasta ja sellaisten arvojen rakentamisesta että elämällä on mahdollisuus säilyä ja jatkua (jep Kettu; myös sillä parjatulla ihmiselämällä), jälkeemme vedenpaisumus ei houkuta ideologiana ainakaan minua.
Ja Katti: sillä lapsen kasvattamisella on juuri siksi niin suuri merkitys että siinä yhdistyvät sekä ihmisarvo että omanarvontunteen kehitys. Vastuu on huikea mutta lapsi on mielestäni itseisarvo jokaiselle vanhemmalle, tai sen ainakin tulisi sitä olla. Lapsilla ei tulisi olla sen enempää välinearvoa kuin muillakaan ihmisillä: kaikkia ihmisiä tulee kohdella itseisarvoisina, tässä kohden olen kantilainen horjumatta (tietynlainen eksistentialisti hänkin