BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: Smooth - 15.05.2011, 10:48
-
Olen tunneihminen ja olen sitä pitänyt joskus riesana.
Kuuntelin viime viikolla Juha Vuorisen haastatelua ja siellä sivuttiin myös näitä asioita, miten ihmiset tuntevat.
Ideana on se, että se on kokonaispaketti: et voi nappaa sieltä paletita vaan iloa ja naurua ja hyvää mieltä vaan sen mukana tulevat myös surut, vastoinkäymiset ja murheet. Ja kuulemma se on rikkaus. Josta pitäisi olla onnellinen että sellaisen on saanut lahjaksi.
Kuitenkin kun keskustelee ihmisten kanssa ketkä tunnustautuvat tunneihmisiksi, he kokevat tämän myös melko raskaana kanta. Sen lahjan. Kun kaikki on kuin vuoristorataa. Ja näitä pudotuksia oikein oppii pelkämään. Taas on upea olla huipullaan....
En tiedä onko tämä edes mikään keskusteluavaus. Mutta minusta tuntuu, että kinkypiireissä on todella paljon näitä voimakkaasti tuntevia ihmisiä. Onko?
-
Ilmoittautuu!
Ja pitkältä koen samoin kuin sinä. Tunteet on voimakkaita ja halu tehdä asiat "oikein" samoin. Kinkyssä joudun paljon tasapainoilemaan edellä mainittujen kanssa. Välillä teen asiat liiat vaikeiksi kun fiilis ja tunne on mikä on ja välillä siellä aallonhuipulla mennään tunteiden mukaan ylinopeutta ohitellen.
Mutta ehdottomasti olen sitä mieltä että tämä on rikkaus ja en vaihtaisi muuhun jos voisin!
-
Olen myös 150% tunneihminen. Rakastan noita huippuja, mutta rakastan myös pohjamutia, sillä eiväthän huiput tuntuisi niin hyvältä kuin tuntuvat ellei niille olisi vertailukohtaa..
Nykyään tosin enemmän luon ja ohjaan tunteitani kuin ennen, silloin tunteet veivät narttua ja se toi myös niitä fiiliksiä ettei uskaltanut nauttia huipuista kun pelkäsi koska taas mennään ryminällä alamäkeä..
Onneksi Hän on ollut niin hyvä opettaja. :-*
Mielestäni tunteet, niiden kokeminen ja näyttäminen ja näinollen myös hiljalleen niiden hallinta on yksi olleellisia asioita joita olen oppinut tällä kinkymatkallani.
-
Olen kyllä niin tunteella mukana. 100 % riittää minulle ja silti olen lyhyessä ajassa saanut sormilleni muutaman kerran. Se on tehnyt varovaiseksi, onko sekään hyvä?
-
Itse taas päinvastainen ihminen, eli kysyn mitä tunteita ja onko se jotain syötävää. ???
Kun on syntynyt sellaiseksi analyyttiseksi rationaliseksi ajattelijaksi joka melkein pystyy jopa muokkaamaan tunteitaan sopivalle asteelle, ei tämäkään ole hyvä.
Vai onko loppujen lopuksi kysymys tunteiden kieltämisestä. Tai ehkä siitä, että ei tunnista tunteita.
Tuntuu siltä kuin jotain jäisi vaille ja kokematta kun tarkkailee kaikkea puun eri puolelta.
Eikä tätä kovin mielellään edes uskalla tunnustaa, että on osa-tunne-ihminen.
Toisinaan etsin sanoja joillekin tunteille. Siis en elä enkä tunne vaan ensin määrittelen miltä joku tunne tuntuu ja sitten mietin onko minulla ollut sitä ja sen jälkeen mietin onko se hyvä vai huono ja miltä se oikein tuntuikaan.
Toki on ollut tilanteita esim. sessioissa, joissa saatan itkeä, nauraa, vihata, kiihtyä, ottaa osaa subin tunteeseen, tuntea mielihyvää tai pahaa oloa, surua, ahdistusta, masennusta, pitämistä ja jopa onnellisuutta.
Olenkohan joskus käyttänyt niinkin voimakasta sanaa kuin rakastaa joka epämääräisyydessään ja laajuudessaan on melko outo käsite.
Silti kuitenkin tuntuu että jotain puuttuu.
Ikäänkuin ei osaa mennä täysin tunteen sisälle vaan jää sen ulkopuolelle jonkin lasiseinän taakse ihmetellen mitä tämä juttu on.
Toisaalta olen tyytyväinen tällaisena ihmisenä. Menen järjen mukana eteenpäin ja näin pystyn muokkaamaan tilanteita kuten haluan sen enempää heilumatta jonkin tunteen mukana.
Sellainen stoalainen asenne: Tämä on nyt tehtävä ja tästä on nyt mentävä ja hyvä kun ei liiat tunteet rasita niin pääsee vaivattomammin eteenpäin ja näkee kirkkaammin mitä pitää tehdä.
;) Ja näin puhuu Nainen joka viimeksi tänään sai kyyneleet silmiin Masterin sylissä viimeisen laukeamisen jälkeen. Olihan vahva kokemus, vain totesin.
-
Tunteiden mukaan eläminen on äärettömän rasittavaa, kun menee täydestä euforiasta synkimmän epätoivon kautta takaisin euforiaan kolmessa minuutissa ja tätä tapahtuu vähintään parikymmentä kertaa päivässä niin usein olen kadehtinut tasaisia ja rauhallisia ihmisiä - miten ihanaa olisi olla sellainen! Minulla palaa hihat, vihaan ja rakastan, ikävystyn ja hajoan, intoilen ja sytyn sata kertaa ennen kuin taas muistan, että voisihan sitä tunteitaan kontrolloidakin.
Voi voiko? Ainakin hetken kerrallaan.
Toisaalta taas esim työelämässä olen kylmäpäinen rationalisoija ja analyyttinen toimija, siirrän tunteeni täysin sivuun. Jekyll ja Hyde?
-
Luonnettaan on mahdoton muuttaa. Jos on syntynyt tunneihmiseksi niin sitten sitä on 24/7. Tunteensa voi kyllä oppia peittämään. Asioihin ja ihmisiinkin voi ottaa etäisyyttä, jolloin ei synny tunnesidettä. Tämän oppii ajan myötä. Läheisten ihmisten suhteen on minulla tunteet aina mukana. Onneksi huonoja hetkiä ei kuitenkaan tule usein ja niistä pääsen ohi aika nopeasti.
-
Mä tunnustan olevani tunneihminen henkeen ja vereen, luuhun ja nahkaan! Mä elän siitä että käyn pohjalla ja heiluttelen huipulta. Nostan myös muita pilvenpiirtäjiin tunteissani. Kun mennaan pohjalle niin mennään lujaa!
Mulle se on todellinen lahja. Mä tiedän että se todellinen intuitio (jota hippien hapatukseksikin sanotaan) kulkee rinta rinnan järjen kanssa. Ne tekee yhteistyötä.
Järki on kyllä ihan hyvä renki mutta isännän arvoa sille ei pidä antaa.
Suurimmat päätökset tehdään kuitenkin tunnepohjalta (ja mun tapauksessa vieläpä nopesti). Mä elän siitä! Ja olen helvetin ylpee siitä mikä olen tunne-elämässäni. Oikeestaan mä analysoin koko ajan mitä tunnen siitä on sekä hyötyy mm se että osaa sanoa vaikka sessioissa mitä tuntee mutta myös haittaa koska sillon pilaa monta tilannetta joissa olis vaan hyvä olla ja ... tuntea xD
No mutta tunteet rulaa!
-
"Viittoo innokkaana" mää myös...Omalla kohdallani pidän noita pohjamudissa käyntejä sinänsä hyvinä ja tarpeellisina, jokaisella on oikeus heikkoihin hetkiin :) Jonkun verran olen oppinut hillitsemään tunteitani vuosien saatossa, nimenomaan ottamalla joskus hiukan etäisyyttä ihmisiin ja asioihin.
-
tuhatta ja sataa kuuhun, sataatuhatta sitten alas sieltä. Näin se on aina mennyt ja tunteella tulen elämään varmaan aina.
-
Kyllä olen ehdottomasti tunneihminen. Vanhemmiten olen kuitenkin tasaantunut- elämä ei ole vuoristorataa enää.
Kuitenkin vahvasti tunteet mukana! 8)
-
Olen aina kadehtinut järki-ihmisiä. Sitä itsensä kurissa pitämistä ja tiettyä "tunteettomuutta" joka mahdollistaa asioiden katsomisen ulkoapäin. Enkä nyt tarkoita että järki-ihmiset olisivat tunteita vailla, mutta he osaavat työntää ne sivuun tarvittaessa. Luulisin...?
Itsellä se ei onnistu, mieli kuohahtelee liiankin helposti. Varsinkin hormonit (nuo naisen parhaat kaverit) voimistavat kaikki tunteet potenssiin kymmenen. Joko sitä rypee kauheassa ahdistuksessa tai sitten tuntee maailmaa syleilevää rakkautta kaikkia ja kaikkea kohtaan. Tunteiden näyttäminen on aina ollut helppoa, niiden piilottaminen ei.
Mutta kuten Koo totesi - tunteitaan voi kontrolloida hetken ainakin. Lyhyen hetken.
Sitten valuvat silmät paljastavat - onnen, liikutuksen, masennuksen...
-
Minäkin taidan lukeutua enemmän tunteella kuin järjellä käyväksi - mutta vähän eri tavalla kuin monet aiemmat kirjoittajat.
Mä en ole "tuuliviiri" - tunteet eivät siis heittelehdi, vaan "ongelmani" ovat voimakkaat tunteet ja se, että tunteet tai niiden puuttuminen rajoittaa tekemisiäni.
Kyllä, huiput ovat korkeita ja syvänteet syviä ja joskus nuo korkeudet vaihtuvat vauhdilla, mutta aika harvoin.
Sen sijaan esim tunteiden puuttuminen jostakin suhteesta vaikuttaa kykyyni toimia. En vain voi tehdä tiettyjä asioita ilman tunnesidettä tai vastaavasti, jos tietty tunneside on olemassa, se estää minua toimimasta.
Sama tietysti toisin päin - rakkaus, luottamus, himo - ne ovat niin isoja, että saavat ylittämään itseni ja tekemään asioita joita ei muuten uskaltaisi.
Minä ymmärrän tunteet ja tuntemukset osittain eri asioiksi - tuntemukset voivat vaihdella pikavauhtia, mutta ne ovat vain pintaraapaisuja, tunteet ovat isoja ja syviä - eikä niitä voi käskeä syttymään tai sammumaan.
Mun karmani on saada selkään ja turpiin aina kun annan itselleni luvan tuntea niitä syviä tunteita.
Olen usein miettinyt, kuinka voisin elää kepeästi, vain tuntemuksia maistellen ja niistä nauttien ja jättää suuret tunteet edes hetkeksi narikkaan.
Ei se taida olla mahdollista? :-\
Kaikista repivintä lienee suhde, jossa toinen on tuomittu kokemaan tunteet syvina ja vakavina ja toinen taas ei. Se on repivää ja pirstovaa - ilman kenenkään syytä - tuli ja vesi - ne eivät vain toimi yhdessä vaan tappavat toisensa.
-
Mä elän niin tunteilla, että ihan arkielämää haittaa usein. Joskus teini-ikäisenä, kun ei osannut vielä käsitellä kaikkia tunteitaan, mulla oli hyvin erikoinen ja inhottava "tapa", mille en voinut mitään. Kun nauroin, itkin tms ihan kauheasti, niin seurauksena aina oksensin. :-[ Onneksi se aika on takana jo, ja nykyisin osaa tunteilujaan hallita aika hyvin.
Vaikka olen todella empaattinen ja muutenkin tunnerikas, niin silti hallinta omiin tunteisiin, tai ehkä enemminkin tilanteisiin, on jollain asteella aika voimakasta. On toki tilanteita, milloin en voi tehdä asialle yhtään mitään. Valitettavasti olen oppinut keinon, etten näytä tiettyjä tunteitani ulospäin kovinkaan helposti. En ulkopuolisille tai tuntemattomille. Voin vaikuttaa todella kylmältä. Sen sijaan yksinäni vedän sitten koko tunneskaalat läpi aina, jos jotain tapahtuu.
Osittain koen sen lahjana juu, mutta muistanpa ajan, kun tunteilu kävi niin raskaaksi, että se vei omasta elämästäkin jo ajatuksia pois (en puhu mistään itsemurhasta tms). Ei keskittynytkään niin siihen arkielämiseen, vaan niihin tunteisiin mitä koki, jolloin se häiritsi kaikenlaisia päätöksentekoja ja jokapäiväisiä rutiineja.
Mä rakastan leffojen katsomista ja kirjojen lukemista. Jossain vaiheessa täytyy aina toisinaan pitää taukoja kaikesta sellaisesta, koska sitä kokee tarinat liian ahdistaviksi, tunnemyrskyjen kannalta. Mä elän niissä vähän liikaa mukana. Tai sitten ne herättää mussa sellaisia tunteita, mitä en osaa käsitellä.
-
En tiedä olenko tunne vai järki-ihmisiä. Todennäköisesti olen jotain siltä väliltä.
Aikaisemmin elin täysin tunteiden varassa ja ne heittelivätkin hurjasti. Pitkäaikainen vaniljasuhteeni oli todella myrskyinen. Tosin sen jälkeen kun jätin asian taakseni on tunteet laantunu aika huomattavasti. Kun aloitin uuden suhteen tunnekuohuja tuli taas. Olen ihminen joka kaipaa huomattavasti hellyyttä osakseen ja loukkaannun helposti jos en saa sitä tarpeeksi pyytelystä huolimatta ja se aiheutti ongelmia. Mieheni kun ei oikein tunteitaan osoita, privaatissa tai ei. Sitten tämä kinkypuolen löytäminen ja sen etsiminen kokeilemalla yms. on samalla rauhoittanut tunteita seksin osalta ja taas tuonut niitä huippuja ja mataluuksia ihan uusille sfääreille.
Vaikka nykyään olen paljon rauhallisempi, enkä koe samanlaisia tuneäärilaitoja niin usein kuin ennen, on hellyys silti se asia joka saa mielen liikkeelle suuntaan tai toiseen. Suhteen ulkopuolella esim. mielipidettä on vaikea liikuttaa kauas pois keskitasosta. Hellyyttäkin on joutunut alkaa katsomaan järjen kanssa kun mieheni ei osoita tunteitaan kovin usein. Ehkä liika tunteiluni aiemmin johtui osin siitä että olin todella turhautunut seksin kanssa sekä siitä että en ollut saanut lääkkeitä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Lääkkeet tasoittaa kaikkea kivasti ilman että tulee ihan zombiksi. Tosin sitä jää miettimään että kumpi sitä on oikeasti, tunne vai järki-ihminen.
-
Mmmm...Tunteet :)
Olen hyvin vahvasti tunteva ja tunteita tulkitseva. Olen usein sanonut, että suurin (ja ehkä ainoa) varsinainen fetishini ovat toisten ihmisten tunteet. Nautin lukiessani tunteiden kirjoa kumppanini silmistä. Nautin niistä tunteista, joita ne itsessäni herättävät. Imen itseeni ilmapiiriä ja tunnelmaa välissämme... Enkä anna sen pahemmin näkyä >:D
Olen aina ollut hyvä hallitsemaan tunteitani ja tekemisiäni, enkä ole antanut vaikuttimieni näkyä toiminnassani. Ulkoisesti voin olla täysin tyyni ja "kylmä" vaikka sisäisesti olen tulessa. Arkielämässä minua on luonnehdittu kylmäksi ja tunteettomaksi, vaikka juuri tunteilla on voimakkain merkitys minulle. Sama toimii myös D/s-suhteessa, vaikka annankin s:n nähdä enemmän tunteita kuin arki-sidosryhmieni, näkee s vain ne tunteeni, joita haluan näyttää.
En sanoisi olevani puhtaasti tunteilla käyvä, mutta D/s-jutuissa leikkikaverin tunteiden... En sanoisi kontrollointi, se ei ole oikea termi... Vaan ehkäpä "ohjailu" ja "voimistaminen" ovat niitä minulle ominaisia toimintatapoja. Yksi pitkäaikainen s kuvaili minua "henkiseksi vampyyriksi" ymmärtäessään jossain vaiheessa toimintatapani... Vieläkään en tiedä oliko se positivinen vai negatiivinen juttu ???
Olen kuitenkin tunteiden suhteen vähän nirso ja rasistinenkin, koska pääasiassa haluan nauttia kakusta vain kirsikat, ne positiiviset tunteet. Katkeran suloisistakin tunteista voin nauttia (tosin usein paras nautinto tulee vasta jälkikäteen), mutta mielellään vain rajoiteltuina annoksina... Ehkä kuitenkin vahvalla dramatiikalla ja teatraalisuudella maustettuna jos kerran sille sektorille päädytään :D
Otin joskus aikoinaan elämäntavoitteekseni kokea mahdollisimman suuren osan elämästäni positiivisina fiiliksinä ns. jatkuvina palveluina tarjoiltuna ja siinä olen pyrkinyt pysymään myöhemminkin. Olen valmis tekemään paljon työtä ja investoimaan suuria määriä aikaani, maksimoidakseni positiivisten fiilisten osuuden ja tasoitellesseni negatiivisten huippuja pienemmiksi... Ei siis niinkään vuoristorataa, vaan ylänkötietä hyvillä näköaloilla ;)
-Mr.Inathu
-
En ole tunneihminen siinä mielessä kuin täällä ihmiset ovat kuvailleet, eli menisi huipulta syvimpään aallonpohjaan ja kaiken kouriintuvasti kokien. Tunnen kyllä kummatkin huiput ja sen välin mikä niillä on. En kuitenkaan koe tunteita jotenkin niin täydesti ja muuta ajattelematta, ole siinä "sisällä" kuin olen ymmärtänyt ns. tunneihmisten kokevan. Ei ole oikein tunnetta jota en pystyisi näpräämään haluamakseni, vähän kuten Lady Whip asian ilmaisi. Teen sitä koko ajan. Kuulostaa ehkä surulliselta ja kontrolloivalta, tasaiselta, kylmältä...mutta ei se sitä ole sen jälkeen kuin oppii irroittamaan siitä moodista.
Joskus olinkin ns. lukossa, hallitsin itseäni vähän itselleni hyödyttömällä tavalla, en osannut taiteen sääntöjä... Kun siitä pääsi on ollut antoisampaa.
On mua kuvattu tunteettomaksi ja kylmäksi, varmaan joillekin olen sitä tälläkin hetkellä. Tunteet on kivoja, niistä on hyvä ammentaa. Mutta minä ja tunneihminen...ei ne jotenkin ole sama asia.
Ne "puhtaat" tunteet ovat sellaisia hetken välähdyksiä jotka pian muokkautuu johonkin suuntaan. Joko päätän että lähden tähän mukaan, olen oikein loukkaantunut ja kiukustunut, silloin vähän kuin uiskentelen siinä, annan itseni olla ja kokea sen kaiken. Voi myös olla että tunnen hetken itseni todella loukatuksi ja kiukustuneeksi mutta jalostan sen tunteen joksikin suuremmaksi tai sitten typistän sen joksikin pienemmäksi.
Kaikesta kirjoittamastani huolimatta sanoisin että olen oikein tunteva ihminen. Haluan kokea niitä tunteita jotka tuottavat mulle tyydytystä. Se mitä ne tunteet ovat on sitten eri asia, ei välttämättä niitä jotka ensiksi tulisivat mieleen...
-
Kiitos Smooth taas hienosta aloituksesta.
Joo, olen kovasti tunneihminen. Miehenä sen tunnustaminen on ottanut aikaa, oli esim. noin kymmenen vuoden tai enemmän pitkä aika, kun en pitkässä vaniljaliitossani suonut tilaa omille tunteilleni enkä esim. itkenyt yli kymmneneeen vuoteen. Nyt jo kypsänä tuo tuntuu järjettömältä. Vasta kun tajusin, että tunteet ovat minulle erittäin tärkeitä ja osa minua, olen vapautunut sillä alueella. Eli koen tunteet ehdotttomasti rikkautena, enkä itse voisi kokea ihmissuhteita ilman voimakkaita tunteita. Mutta kyllä nousut ja siis etenkin laskut joskut koville ottavat, hyvässä ja pahassa. Hyvässäkin joskus, kun ei voi tehdä mitään muuta kuin fiilistellä upeassa nousuhumalatunteessa.
Joku täällä haluaa poimia kirsikat kakusta. Uskon, että tämä ei ole mahdollista. Onhan elämässä paljon surua sekä itsellä että läheisillä. Näiden tunteiden kieltäminen aiheuttaa usein pahaa oloa, joka voi johtaa masennukseen tai työkyvyttömyyteen. Jos pystyy purkamaan tunteensa joko itse tai ystävien kanssa, paluu hyvään oloon tapahtuu sitä kautta. Tämän ovat myös todenneet monet terapiatyötä tekevät. Ja ainakin omalla kohdallani toimii täysin näin.
Toisaalta me ihmiset olemme erilaisia. Jotkut reagoivat ensiksi tunteella, jotkut toiminnalla, jotkut ajattelulla. Tätä luontaista ensimmäistä reagointitapaa on melkein mahdoton muuttaa. Mutta kun itse olen tuon tunnistanut, se on paljon auttanut asioiden ymmärtämisessä ja hallitsemisessa.
Eli, ehdottomasti tunneihminen ja todella kiitollinen tästä lahjasta. Mutta tunnustan, että esim. työelämässä tartten kyllä näitä järki-ihmisiä (kirjanpitäjiä yms.) kumppaneikseni, jotta asiat sujuvat parhaalla mahdollisella tavalla.
Toinen juttu vielä. Tunteita ei voi kontrolloida, mutta impulsiivista käyttäytymistä toki voi. Eli tietenkin meidänkin tunne-ihmisten pitää kontrolloida käytöstämme emmekä voi vihanpuuskassa vain vetäistä puukkoa vyöltä, ja katkaista kaulaa. Helpompi tapa on esim. lenkillä kuvaannollisesti "juosta jonkun naamalla".
Edit: hieman tyhjää tilaa alalaitasta poistettu
-
Joskus itsensä arvioiminen voi olla vähän vaikeaa. Tulee tunne, että onko moisella oikeastaan kovinkaan suurta merkitystä, siis että selvitellä millainen on, eli olen sellainen ja tälläinen, tommoinen ja semmoinen jne.
On ehkä ollut pakko työntää tunteita sivuun ja syrjään, mutta ei se välttämättä tarkoita että on onnistunut elämään järkevästi ja että asiat ovat tasapainossa ja juuri niin kuin pitääkin olla.
Jos on pakko johonkin ruotuun asettua, niin tunneihmisiin sitä kaiketi kuuluu. Itku ainakin on hyvin herkässä välillä ja joskus jopa naurattaakin. Ikinä en suutu,eikä harmita, saati että mököttäisin. Myöskään mitään hellyydenpuuskia tule koskaan juurikaan. Eli mitä tostakin voi päätellä (=
Joskus elämä on yhtä härdeliä, kun ei tiedä miten elää fiksusti ja sitten tulee kirjoitettua jokin runonpätkä kun oikein tuntuu.
Joskus taas on täysin turta ja lukossa. Joku on maininnut joskus tunnelukoista, jotka toisilla jotenkin yleisempiä kuin toisilla, mutta itsestäni tuntuu, että olisiko kyse siitä, ettei ole mahdollista ja tilanteita eli ihmisiä, keille ns. "purkaa lukkoja".
Myöskin "on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä", Egotrippiä lainaten.
-
Joku täällä haluaa poimia kirsikat kakusta. Uskon, että tämä ei ole mahdollista. Onhan elämässä paljon surua sekä itsellä että läheisillä. Näiden tunteiden kieltäminen aiheuttaa usein pahaa oloa, joka voi johtaa masennukseen tai työkyvyttömyyteen. Jos pystyy purkamaan tunteensa joko itse tai ystävien kanssa, paluu hyvään oloon tapahtuu sitä kautta. Tämän ovat myös todenneet monet terapiatyötä tekevät. Ja ainakin omalla kohdallani toimii täysin näin.
Hui, huomasinpa Dunedainin kommentoinnista kirjoittaneeni asian siten, että se on todella helppoa ymmärtää väärin. Puhuessani kirsikoiden poiminnasta, en tarkoita vakavien ja negatiivisten(?) tunteiden vähättelemista puhumattakaan niiden kieltämisestä/pois sulkemisesta.
Minä tarkoitin positiivisten tunteiden voimistamista ja lisäämistä. Haluni on saada esille niin paljon positiivisia tuntemuksia kuin mahdollista ja nauttia siitä. Usein se nimenomaan edellyttää ensin negatiivisten tunteiden ja patoutumien kohtaamista ja purkamista. Vanhojen asioiden käsittelyä, uudelleen kokemista ja uusista näkökulmista katselua (ja nyt tulee se mutta), MUTTA kun tämä on tehty, on mahdollista siirtyä marjojen poimintaan. Kun luottamus on saavutettu ja menneisyys/nykyisyys on hyväksytty, on mahdollista hypätä hyvin positiivisten tunteiden karuselliin ja nauttia niistä tunteista paljon pidempään ja voimakkaammin kuin muuten olisi mahdollista.
Tämä oli sitä "investointia" josta kirjoitin edellä. "Uhraamalla" omaa aikaansa ja tunteitaan toisen negatiivisten tunteiden käsittelyyn, on mahdollista maksimoida positiivisten tunteiden määrä ja laatu... Ja tämä sääntö pätee kaikessa, niin D/s-jutuissa, vanilja-arjessa kuin työelämässäkin. Kokeilkaa ystäväiset, kokeilkaa :D
-Mr.Inathu
-
Olen itse myös hyvin tunne-ihminen. Voisi sanoa myös että valitettavasti. Tunnistan nuo hetket vuoristoradassa yhdistettynä helposti samalla liialliseen analysointiin. Se on helvetin ärsyttävää ja raskasta välillä.
Nuorempana ajattelin että tällasena tunne-ihmisenä oleminen on heikkoutta ja tämäkin johtunee monesta asiasta. Mutta mitä vanhemmaksi on tullut niin ajatusmaailma on tässäkin asiassa muuttunut. Pidän tätä vahvuutena ja rikkautena.