Kirjoittaja Aihe: Kuinka suurta ahdistusta piirteenne on aiheuttanut teissä?  (Luettu 73585 kertaa)

Mistress

Tämän ihanuuden löytäminen ei ole ahdistanut yhtään, päinvastoin tämä tuottaa minulle suurta iloa ja tunnen olevani vihdoin kokonainen, oma itseni. Ainoa asia, joka voisi ahdistaa on se, että olen ns. myöhäisherännyt - löytänyt Valtiattaren itsestäni vasta kypsänä, aikuisena naisena. Mutta tämänkin asian olen kääntänyt myönteiseksi - ehkäpä minun kohdalla olin tähän uuteen maailmaan valmis vasta nyt. Olen onnellinen.

Brak

  • Vieras
Ei ahdista piirre vaan ahdistaa piirteen ja epäsosiaalisuuden yhdistelmä. Kun ihminen on tavalla tai toisella poikkeava, hän löytää paljon helpommin kaltaisiaan, jos on ulospäin suuntautunut, aktiivisesti osallistuva ja monessa mukana.

Mutta mitä tapahtuu, kuin on henkisesti suomörkö, joka kurkkaa vetisestä silmästään ympärilleen kerran yössä? Hän näkee vain yksinäisyyden.

24hSlave

  • Vieras
Hmm.. Olen tavallaan ollut aina kaapissa kiinnostuksen ja halujani kanssa. Sitten tapasin nykyisen vaimoni (valtiatareni) jolle aluksi sanoin etten halua alistumiseni tulevan muille esille ja sanoi sen olevan Ok. Pienin vihjein se kuitenkin aina vihjaili jotain muiden ihmisten kuullen. Jossain vaiheessa se vähän alkoi ahdistaa, mutta kun 24h Slave on niin on hyväksyttävä se tosiasia että ennemmin tai myöhemmin ihmiset saa tietää. :)

chalkeia

  • Vieras
Yleensä ei ahdista ollenkaan, päinvastoin. Toisinaan taas ahdistaa, mielen sille päälle sattuessa. Se, että onko jäänyt kipukoukkuun, ja paluuta muuhun ei ole. Sen jonkun kerran ”vaniljaseksiä” harrastaessa se tuntuu nyt jotenkin väärältä, likaiselta. Silloin ehkä lievästi ahdistaa. Sitten se, että kun elämässä tulee eteen jokin tiukka paikka, kriisi tai sellaisen poikanen, niin huomaan, että niistä selviytymisessä parasta hoitoa on kipu ja alistamisen kohteena oleminen, ja joka kerran sen on oltava astetta rankempaa. Kannan mukanani kaikenlaista ei-ihan-kevyttä settiä menneisyydestä, ja aika usein pelkään, vaikka en ole ihan valmis sitä myöntämäänkään, että vanhan (henkisen) kivun peittelemiseen käytän (fyysistä ja henkistä) kipua. Se ahdistaa. Tavallaan olen aina ihannoinut jotain ”normaaliutta” vaikka sitä ei kaiketi ole olemassakaan, mutta se, että jos vaikka joku kaveri kuittaa parisuhderiidan päättyneen kivaan sovintoseksiin ja asia on sillä hoidettu, niin en voi millään omassa tapauksessani kertoa niin kuin asia on, eli että joo, mun kumppanini läimi mua kovempaa kuin koskaan ennen ja kaikki on nyt siis parempaan suuntaan. Ei kuulosta kovin normaalilta, eikä ehkä kovin terveeltäkään, ja se on mulle hieman ahdistavaa. Jos osaisi uskoa, että mitään ”normaalia” ei ole olemassakaan, ja hyväksyä tavallaan omat taipumuksensa, niin sillä kai siitä ahdistuksestakin pääsisi irti.

fen84

  • Vieras
Musta tä on ainakin omassa mittakaavassa oikein normaalia ja tervettä joten mitäpähän siitä ahdistumaan. Mä oon mä ja mä oon sellainen kun oon, ei siinä sen kummempaa. Ei se ahdista mua sen enempää kuin vaikka seksuaalinen suuntautuminen, eli ei yhtään. Eikä kumpikaan oo ahdistanu ikinä.

Miettiihän sitä joskus et onko kurjilla lapsuusjutuilla osaa jommassakummassa tai molemmissa (lähinnä siks kun huomannu et ei suorastaan oo ainut millä on sentyyppistä taustaa), mut sinäänsä, ihan sama. Mä oon tyytyväinen näin.

mestariajattelija

  • Vieras
Taipumukseni, niiden toteuttaminen ja salailu johtivat helvettiin. Helvettiin, joka miltein tuohosi perheeni. Kerroin tänään siskolleni seksuaalisista taipumuksistani. Hän ei tuominnut ja saimme moneen asiaan selvyyden  :) Joku päivä kerron vanhemmilleni, äiti taitaa jollain tavalla tietää jo.

Viimeisen noin kuukauden ajan olen harrastanut itsetutkiskelua, läpikäynyt traumoja. Olen nukkunut lyhyitä unia, myöhästynyt töistä. Kirjoittanut pitkiä tekstejä. Saanut selvyyttä moneen asiaan.

Sydämeni kiitos kaikille, jotka tälle foorumille tekstiä tuottavat. Olen saanut vertaistukea, joitain olen tavannutkin. Keskustelua, vuorovaikutusta. Tavannut myös ilman foorumia, kun olen tajunnut, että asioista voi puhua.

Kerron huomenna lisää, nyt nautin vapaudesta. Vapaudesta, jota en ole kokenut 26 vitun vuoteen.

mauje

  • Smurffit
  • V.I.P.
  • *
  • Viestejä: 1464
  • Siitä ei ole lainkaan vaivaa...
  • Galleria
Aiemmin eikä vieläkään mikään yksittäinen pervous ei ahdista, pikemminkin se mikä niiden summa on...sekä se miten ne minussa ovat järjestäytyneet. Tuokin vain jos ajattelee pysyvämpää seuraa, tosin en ole varma voiko tuntemusta aivan ahdistukseksi kutsua, lähinnä ymmärrän selvemmin miksi vaikuttaa mahdottomalta yhtälöltä. Mutta pelaan sillä kädellä mikä on jaettu >:D :-X

Ewwu

Isoin ahdistus tuli silloin kun löysin skenen ja koin sen omakseni. Vanilja maailma ei ymmärtänyt ja kaverit kyseli meenkö taas johonkin friikki-juttuun kun en pääse baariin heidän kanssaan. Teki pahaa yrittää vakuuttaa kaikille, että tää on oikeesti kivaa kun ei itsekkään ollut kaikesta selvillä eikä varma mistään, varsinkaan omasta identiteetistä. Äiti uskoi vaiheeksi (ja elättelee sitä toivoa vieläkin 8)) ja kaverit naljaili, mukavinta oli tietysti ettei terapeutti osannut sulattaa asiaa ollenkaan ja jouduttiin lopettamaan hoitosuhde :o

Nyt on asiat paljon paremmin, mutta aiemmin isoin ahdistus oli epävarmuus omien piirteideni olemassaolosta ja muodosta. Eipä siinä, sen siitä saa kun ei koskaan edes käy siellä kaapissa  >:D

Nvriih

  • Vieras
Sitten se, että kun elämässä tulee eteen jokin tiukka paikka, kriisi tai sellaisen poikanen, niin huomaan, että niistä selviytymisessä parasta hoitoa on kipu ja alistamisen kohteena oleminen, ja joka kerran sen on oltava astetta rankempaa. Kannan mukanani kaikenlaista ei-ihan-kevyttä settiä menneisyydestä, ja aika usein pelkään, vaikka en ole ihan valmis sitä myöntämäänkään, että vanhan (henkisen) kivun peittelemiseen käytän (fyysistä ja henkistä) kipua. Se ahdistaa.

Kylläpäs iski kovaa ja lähelle tämä. Olen mennyt viimeisen puolen vuoden aikana tosi paljon masompaan suuntaan ja joskus kipu tuntuu olevan ainut tapa kestää tätä kaikkea kaaosta.

Nuorempana satutin itseäni ja se oli noloa ja häpeällistä. Mutta nyt kun sen tekee joku muu se onkin ihan hyväksyttävää. Ja siitä saa tietenkin paljon isommat kiksit.

Joskus kuitenkin mietin piilotanko ja pakenenko pääni sisäisiä ongelmia tällä. Todennäköisesti. Mutta jos se pitää mut hengissä niin miksi lopettaa? Henkisesti voin nyt paremmin kuin joskus aikoinaan, kun on tapa purkaa paskaa oloa.

Ja mikä tässä eniten pelottaa on se, että kun tämä loppuu. Kun se sadisti ei enää satuta. Miten sitten pysyy pää kasassa?

marsu

  • Asiakas
  • **
  • Viestejä: 65
  • Pyllyt on kivoja
  • Galleria
Tämä ei itsessään ole minua oikeastaan ahdistanut, mutta nykyään kun olen koko ajan enemmän tajunnut kuinka pervo tosiaan olen ja kuinka vanilja tuo kumppani on, ahdistaa ja pelottaa, etten pääse koskaan tätä puolta kunnolla toteuttamaan. Jatkuva turhautuminen on paskaa. Tuntuu todella, että mä tarvitsen tätä elämääni, eikä tää ole vaan pieni juttu, jota vähän välillä huvittais kokeilla.

Baariin liittyminen on toisaalta auttanut. Vertaistuki ja tämän normalisoituminen on tuonut jonkinlaista oikeutusta näillä tarpeille. Toisaalta taas täällä oleskelu vain korostaa mun valtavaa kaipuuta ja syvää turhautumista. Ajatus siitä, etten ikinä saa kokea asioita, joista oon haaveillut aikalailla niin kauan kuin muistan, on helvetin pelottava. Välillä tuntuu, että pitäis vaan lopettaa täällä käyminen ja palata siihen, että ihmettelen mikä on vialla kun seksi ei tunnu miltään ja mussa on jotain vikaa.

Ruvettiin tossa jokin päivä harrastamaan seksiä ton miehen kanssa ja pyysin sitä laittamaan kätensä mun kaulalle. Se säikähti ja hämmentyi ja mä vaan rupesin itkemään. Niin pahalta tän kieltäminen tuntuu.

Nykin itkettää.

Isrika

  • Baariruusu
  • PoVi
  • V.I.P.
  • *
  • Viestejä: 2687
  • Read the fucking manual.
  • Galleria
Sitten se, että kun elämässä tulee eteen jokin tiukka paikka, kriisi tai sellaisen poikanen, niin huomaan, että niistä selviytymisessä parasta hoitoa on kipu ja alistamisen kohteena oleminen, ja joka kerran sen on oltava astetta rankempaa. Kannan mukanani kaikenlaista ei-ihan-kevyttä settiä menneisyydestä, ja aika usein pelkään, vaikka en ole ihan valmis sitä myöntämäänkään, että vanhan (henkisen) kivun peittelemiseen käytän (fyysistä ja henkistä) kipua. Se ahdistaa.

Kylläpäs iski kovaa ja lähelle tämä. Olen mennyt viimeisen puolen vuoden aikana tosi paljon masompaan suuntaan ja joskus kipu tuntuu olevan ainut tapa kestää tätä kaikkea kaaosta.

Nuorempana satutin itseäni ja se oli noloa ja häpeällistä. Mutta nyt kun sen tekee joku muu se onkin ihan hyväksyttävää. Ja siitä saa tietenkin paljon isommat kiksit.

Joskus kuitenkin mietin piilotanko ja pakenenko pääni sisäisiä ongelmia tällä. Todennäköisesti. Mutta jos se pitää mut hengissä niin miksi lopettaa? Henkisesti voin nyt paremmin kuin joskus aikoinaan, kun on tapa purkaa paskaa oloa.

Ja mikä tässä eniten pelottaa on se, että kun tämä loppuu. Kun se sadisti ei enää satuta. Miten sitten pysyy pää kasassa?

Nämä piirteet sinällään eivät aiheuta itselleni ahdistusta, mutta sama toimintapa itselläni on.

Osaan stressata asioista ihan liikaa, joka sitten aiheuttaa "kierroksia" päähän. Siihen sopivasti auttaa rankempi seksi (tosin ilman sitä alistumista).
En usko suoraan, että sillä on tekemistä itse kivun kanssa (itselläni), vaan pää kuin noullautuu kaikesta turhasta, kun palataan sinne eläimelliselle tasolle, jossa saa olla mitä on eikä tarvitse miettiä mitään ylimääräistä. Siinä samalla tulee kulutettua kaikki energia ja sitä pystyy nukkua syvää unta.
Tämän vuoksi väitän myös, että sillä on väliä kuka tässä on apuna, tai ketä käyttää avuksi.  Jos kipu olisi se itseisarvo, niin eihän sillä sitten olisi merkitystä, kuka sen aiheuttaa?
Sillä on merkitystä, että henkilön seurassa voi olla oma itsensä, puhua ääneen ne paskat fiilikset ja synkimmät halut, eikä sieltä tule minkäänlaista tuomintaa. Korkeintaan ymmärrystä ja auttavaa keskustelua.
Tähän toimintaan pitäisi saada Kelan korvausta. ;D

Tämä ei itsessään ole minua oikeastaan ahdistanut, mutta nykyään kun olen koko ajan enemmän tajunnut kuinka pervo tosiaan olen ja kuinka vanilja tuo kumppani on, ahdistaa ja pelottaa, etten pääse koskaan tätä puolta kunnolla toteuttamaan. Jatkuva turhautuminen on paskaa. Tuntuu todella, että mä tarvitsen tätä elämääni, eikä tää ole vaan pieni juttu, jota vähän välillä huvittais kokeilla.

Baariin liittyminen on toisaalta auttanut. Vertaistuki ja tämän normalisoituminen on tuonut jonkinlaista oikeutusta näillä tarpeille. Toisaalta taas täällä oleskelu vain korostaa mun valtavaa kaipuuta ja syvää turhautumista. Ajatus siitä, etten ikinä saa kokea asioita, joista oon haaveillut aikalailla niin kauan kuin muistan, on helvetin pelottava. Välillä tuntuu, että pitäis vaan lopettaa täällä käyminen ja palata siihen, että ihmettelen mikä on vialla kun seksi ei tunnu miltään ja mussa on jotain vikaa.

Ruvettiin tossa jokin päivä harrastamaan seksiä ton miehen kanssa ja pyysin sitä laittamaan kätensä mun kaulalle. Se säikähti ja hämmentyi ja mä vaan rupesin itkemään. Niin pahalta tän kieltäminen tuntuu.

Nykin itkettää.

Oletko koskaan koittanut jutella miehesi kanssa aiheesta? Millään tasolla?
Itse olen ainakin huomannut, että monella miehellä on niin syvään iskostettu se, että naisia ei saa satuttaa, että ajatuskin näistä "leikeistä" kauhistuttaa. Alkuun.
Parille vaniljakaverille olen pientä "opastusta" antanut keskustelun muodossa ja ainakin heidän tyttöystävänsä on kiittäneet jälkeenpäin. Joillekin tosiaan auttaa se keskustelu, kun ymmärtävät että se on okei, koska molemmat sitä haluavat. Ja usein miehet ovat valmiita kokeilemaankin asioita varovasti, koska moni kuitenkin haluaa miellyttää kumppaniaan.

marsu

  • Asiakas
  • **
  • Viestejä: 65
  • Pyllyt on kivoja
  • Galleria
On tästä juteltu ja se on valmis kokeilemaan. Vähän ja hitaasti, mikä on tietenkin järkevää, mutta se on mulle aivan kiduttavan hitaasti. Ja se ei tunnu ymmärtävän tän asian tärkeyttä ja en tiedä miten sen selittäisi. Plus sitä ei seksi ylipäänsä hirveästi kiinnosta kun taas mä voisin puuhastella melkein joka päivä.

Sillä on varmasti just tuo, että naisia ei saa satuttaa ja siitä tuntuu pahalta koko ajatus. Vähän tuntuu myös, että jollain tasolla se pitää tällaisia mieltymyksiä outoina ja vähän väärinä, vaikka ääneen sanoo, että se on ihan ok.

Olis helpompaa olla normaali.

mestariajattelija

  • Vieras
On tästä juteltu ja se on valmis kokeilemaan. Vähän ja hitaasti, mikä on tietenkin järkevää, mutta se on mulle aivan kiduttavan hitaasti. Ja se ei tunnu ymmärtävän tän asian tärkeyttä ja en tiedä miten sen selittäisi. Plus sitä ei seksi ylipäänsä hirveästi kiinnosta kun taas mä voisin puuhastella melkein joka päivä.

Sillä on varmasti just tuo, että naisia ei saa satuttaa ja siitä tuntuu pahalta koko ajatus. Vähän tuntuu myös, että jollain tasolla se pitää tällaisia mieltymyksiä outoina ja vähän väärinä, vaikka ääneen sanoo, että se on ihan ok.

Olis helpompaa olla normaali.

"Olis helpompaa olla normaali." Lopeta tuollaiset puheet heti alkuunsa. Sinä olet normaali, ihan siinä missä kuka tahansa ihminen. Meillä kaikilla vain on omat mieltymyksemme asioihin.
Kiduttavan hitaasti? Ymmärräthän, että kumppanisi joutuu käsittelemään uusia asioita. Oppimaan uusia asioita. Et voi vaatia, että hän pystyisi omaksumaan haluamiasi leikkejä sormien napsautuksella.

Mikäli homma ei lähde toimimaan ajan kanssa niin erotkaa. Ei ole mitään järkeä elää sellaisessa suhteessa, jossa ei pääse toteuttamaan mielihalujansa. Ihminen turhautuu ja se johtaa ongelmiin. Ongelmiin itsensä kanssa. Ongelmiin toisen kanssa. Ongelmiin suhteessa.

Oletteko pohtineet, että kävisitte seksuaaliterapeutin tms juttusilla?

Lainaus
Kylläpäs iski kovaa ja lähelle tämä. Olen mennyt viimeisen puolen vuoden aikana tosi paljon masompaan suuntaan ja joskus kipu tuntuu olevan ainut tapa kestää tätä kaikkea kaaosta.

Nuorempana satutin itseäni ja se oli noloa ja häpeällistä. Mutta nyt kun sen tekee joku muu se onkin ihan hyväksyttävää. Ja siitä saa tietenkin paljon isommat kiksit.

Joskus kuitenkin mietin piilotanko ja pakenenko pääni sisäisiä ongelmia tällä. Todennäköisesti. Mutta jos se pitää mut hengissä niin miksi lopettaa? Henkisesti voin nyt paremmin kuin joskus aikoinaan, kun on tapa purkaa paskaa oloa.

Ja mikä tässä eniten pelottaa on se, että kun tämä loppuu. Kun se sadisti ei enää satuta. Miten sitten pysyy pää kasassa?

Pureminen, tukistaminen, nipistely yms. lievittää stressiä. Siitä tulee hyvä olo. Nämä ovat niitä jo nuorena/lapsena opittuja asioita. Niistä tulee siis hyvä olo itselle, niin niitä haluaa toteuttaa myös muille. Oli varmaan mielenkiintoista, kun minulle annettiin lapsena tukkapöllyä ja se ei haitannut minua. Sehän tuntui kivalta. Mietin joskus, että teinkö ns. "pahojani" ihan kurituksen toivossa. Jossain vaiheessa sitä siis alkoi toteuttaa kyseisiä asioita muihinkin. Kuvitelkaa, kun nuori lapsi kuristaa, tukistaa ja puree niin poikia kuin tyttöjä. Häntä pidetään pahana, vaikka hänelle nuo rajut leikit ovat vain leikkiä. Leikkiä, josta tulee hyvä olo. Lapsi leikkii rajummin, tekee rajumpia tekoja, hän saa rajumpaa kurinpalautusta. Rajumpaa fyysistä kuritusta, rajumpaa palautetta. Mitä rajummat leikit, sitä suurempi nautinto. Ja niin edelleen..vaikea sopeutua sosiaalisiin normeihin jne.

Tuohon maailmanaikaan, kun olin nuori ja elin hyvin konservatiivisessa maalaiskylässä niin ei varmaan paljoa ajateltu, mihin moinen lapsen kohtelu johtaa. Mistä esim. vanhempani olisivat voineet tietää, miten käsitellä näin vaikeaa tapausta? Olinhan heidän esikoisensa. Kasvattivatko vanhempani minusta sadomasokistin? Vai synnyinkö sellaiseksi? Oliko minulla taipumukset moiseen? Isä kuritti ja äiti hoivasi. Hih, hassua miettiä näitä.







marsu

  • Asiakas
  • **
  • Viestejä: 65
  • Pyllyt on kivoja
  • Galleria

"Olis helpompaa olla normaali." Lopeta tuollaiset puheet heti alkuunsa. Sinä olet normaali, ihan siinä missä kuka tahansa ihminen. Meillä kaikilla vain on omat mieltymyksemme asioihin.
Kiduttavan hitaasti? Ymmärräthän, että kumppanisi joutuu käsittelemään uusia asioita. Oppimaan uusia asioita. Et voi vaatia, että hän pystyisi omaksumaan haluamiasi leikkejä sormien napsautuksella.

Mikäli homma ei lähde toimimaan ajan kanssa niin erotkaa. Ei ole mitään järkeä elää sellaisessa suhteessa, jossa ei pääse toteuttamaan mielihalujansa. Ihminen turhautuu ja se johtaa ongelmiin. Ongelmiin itsensä kanssa. Ongelmiin toisen kanssa. Ongelmiin suhteessa.

Oletteko pohtineet, että kävisitte seksuaaliterapeutin tms juttusilla?


Joo, mun olisi hyvä kyllä kehittää kärsivällisyyttä tässä asiassa.
Oon sitä eroamistakin jo mielessä pyöritellyt kun kaukaisempaa tulevaisuutta ajattelen, mutta nyt se ajatus aiheuttaa niin hirveää ahdistusta ja surua, että oon todennut sen olevan aivan liian vaikea juttu.
Ei sille voisi sellaista edes ehdottaa. Oon pari kertaa kysynyt haluaisiko se tavata mun terapeutin ja voitais jutella mun tilanteesta, mutta ei. Se ei ikinä suostuisi puhumaan kenellekään meidän seksielämästä. Se on hirveän siveä.

Sinänsä huvittavaa, että minä olen tässä se, joka tuli suhteeseen neitsyenä ja oon ihan hirvee pervo ja toinen ei edes ole mun edessä alasti.

Kaamos

  • Vieras
Tämä ei itsessään ole minua oikeastaan ahdistanut, mutta nykyään kun olen koko ajan enemmän tajunnut kuinka pervo tosiaan olen ja kuinka vanilja tuo kumppani on, ahdistaa ja pelottaa, etten pääse koskaan tätä puolta kunnolla toteuttamaan. Jatkuva turhautuminen on paskaa. Tuntuu todella, että mä tarvitsen tätä elämääni, eikä tää ole vaan pieni juttu, jota vähän välillä huvittais kokeilla.

Baariin liittyminen on toisaalta auttanut. Vertaistuki ja tämän normalisoituminen on tuonut jonkinlaista oikeutusta näillä tarpeille. Toisaalta taas täällä oleskelu vain korostaa mun valtavaa kaipuuta ja syvää turhautumista. Ajatus siitä, etten ikinä saa kokea asioita, joista oon haaveillut aikalailla niin kauan kuin muistan, on helvetin pelottava. Välillä tuntuu, että pitäis vaan lopettaa täällä käyminen ja palata siihen, että ihmettelen mikä on vialla kun seksi ei tunnu miltään ja mussa on jotain vikaa.

Ruvettiin tossa jokin päivä harrastamaan seksiä ton miehen kanssa ja pyysin sitä laittamaan kätensä mun kaulalle. Se säikähti ja hämmentyi ja mä vaan rupesin itkemään. Niin pahalta tän kieltäminen tuntuu.

Nykin itkettää.

Olin joskus samassa tilanteessa monivuotisen kumppanin kanssa ja pidin itseäni "sairaana/viallisena/sekopäänä/psykopaattina/mielisairaana" kun kiihotuin ja pidin asioista/tilanteista mitä en uskaltanu edes ikinä mainita ääneen. Sain heti vihaista palautetta jos edes kokeilin kepillä jäätä tai jos yritin puhua asiasta. Käden laittaminen edes lähelle kaulaa sai seksin heti loppumaan. Sen ainoan kerran kun hän pyysi hieman kovempaa tempoa, nappasin ranteista hellästi kiinni ja vaistomaisesti otin dominoivan asennon missä olisin pystynyt panemaan kunnolla mutta reaktio siihen oli pelon ja kauhun välimaastossa. Tämä oli yli kymmenen vuotta sitten.

Suhde kitui ja niin minäkin. Ero oli väistämätön.

Jos olet noin turhautunut seksiin suhteessa eikä siihen löydy kompromissia puhumalla ja/tai kokeilemalla...on hyvä joko avata suhde tai erota. Perseestähän tuo tilanne on jos muutoin on hyvä olla yhdessä ja rakastaa toista, mutta pitää muistaa myös kuunnella omia haluja ja tarpeita. Itse odotin vuoden liian pitkään odottaen että oppisin tykkäämään seksistä mistä en saanu yhtään mitään irti. 
 
Tuleehan niitä kuivia kausia ja ongelmia seksissä niidenkin kumppanien kanssa jotka tykkää samoista jutuista, mutta niistä pääsee paljon helpommin yli kun on yhteinen makuavaruus mistä tykkää ja mitä haluaa.

Hyvinkin perverssi, kovaotteinen, seikkailunhaluinen ja kiimainen viikonloppu kumppanin kanssa jolla on samat fetissit ja halut voi kantaa hyvän olon vielä kuukaudenkin päähän...ja pieni pikainen iltapanokin tuntuu ihanalta ja rentouttavalta kun saa just sellaista seksiä mistä tykkää.

Et ole outo tai epänormaali  :)