BDSM-baari
Newbie-nurkka => Artikkelit => Aiheen aloitti: Mr.Inathu - 04.06.2012, 15:48
-
Aika ajoin kinkykeskusteluun nousevat passiiviset ja reagoimattomat subit, jotka nähdään kinkyelämän "lahnoina" ja joiden kaltaisia henkilöitä kaikkia D-ihmiset sitten kilvan kertovat pitävänsä "tylsinä" ja epäkiitollisina leikkikavereina.
Toki toisen passiivisuus tai "poissaolevuus" voi olla epämiellyttävää itsestänikin, mutta olen silti aina lähtenyt siitä, että poissaolevuuttakin on hyvin montaa eri laatua... Omasta mielestäni paljon tärkeämpää kuin se onko toinen hetken joissain muissa "maailmoissa", on kuitenkin se, Miksi toinen on muissa maailmoissa?
Itselleni sitä pahinta laatua on sellainen poissaolo, josta näkee suoraan ettei toista oikeastaan vähempää voisi juttu kiinnostaa, mutta roikunpahan tässä mukana ja odottelen loppumista... Tämä lienee aika pitkälle juurikin se mitä vaniljaisellakin puolella kutsutaan "lahnailuksi".
Ja tässäkin tilanteessa syitä voi olla paljon ja erilaisia. Voi olla, että toinen on juuri sillä hetkellä liian väsynyt tai liian motivoitunut mielessään jostain arkielämän isosta asiasta, joka vain vie ajatukset. Voi olla, ettei kyseinen hetki stimuloi tai kiihota ihmistä. Voi olla, etteivät ne kuuluisat kemiat sittenkään pelaa yhteen tai ehkä arvioija ei itse vain kiinnitä huomiota leikkikaverinsa reaktioihin vaan toimii juuri "väärin" aiheuttaen vain tylsistymistä ja turhautuneisuutta...
Toinen poissaolon ääripää on se "kuulemma" kovinkin tavoiteltu subspcace tms tajunnan hämärtyminen/kirkastuminen, jossa kaikki maallinen katoaa kauas ja vain itsellä on enää merkitystä (jos silläkään). Subspace voi näyttäytyä rooliinsa ja suoritukseensa keskittyneelle Dominoivalle osapuolelle subin passivoitumisena ja huomion häviämisenä. Saattaa näyttää siltä, ettei toinen enää kuuntele tai reagoi lainkaan, vaan rupesi taas vain alsikottelemaan ja vastaanottamaan suorituksia :)
Molemmissa noissa kuvaamissani ääripäissä toinen henkilö on selkeästi "poissa", ei enää tiedosta mitä hänelle sanotaan, saati sitten konkreettisesti tee mitään.
Noiden väliin/rinnalle mahtuu sitten vielä monenlaista muuta "poissaoloa", joista haluaisin kuitenkin nostaa omasta mielestäni sen ylivoimaisesti tärkeimmän ja itseni eniten kiinnostavan ns. "henkisen itsensä ulkoistamisen", eli tilanteen, jossa henkilö kyllä on hyvinkin tietoinen (ehkä liiankin) tilanteesta ja ehkä tekeekin asioita tai jopa "ylisuorittaa" tilannetta, mutta ei selkeästikään ole henkisesti "mukana" tekemisessä. Tälläisessä tilanteessa henkilö voi olla muuten aivan läsnä, kommunikoida ja olla fyysisesti aktiivinenkin, mutta henkisesti, tunnetasolla, aivan kylmä ja poissaoleva.
Kaikkia Dominoivia tämä itsensä henkinen ulkoistaminen ei kuuleman mukaan tunnu paljoa häiritsevän, mutta toiset (kuten allekirjoittanut) ovat sille hyvinkin herkkiä. Kun huomaan, että toinen alkaa ulkoistamaan tunteitaan, loppuu itseltänikin hyvin nopeasti mielenkiinto ko. asian jatkamiseen (ei automaattisesti kuitenkaan itse session jatkamiseen) ja alan läpikäydä vaihtoehtoja tunteiden uudelleen käynnistämiseen... Ja tässä vaiheessa saattaakin olla hyvä hetki laskea tilanne näennäisesti irti, ottaa leikkikaveri peiton alle lusikkaan ja keskustella asioista aikessa rauhassa...
Ja juuri tässä on tämän asian ydin ja syy siihen, miksi kirjoitin tähän tekstin.
Itsensä henkisesti tilanteesta ulkoistaminen on hyvin yleistä ja eri tasoisena sitä tuntuu esiintyvän niin nuorilla kuin vanhemmillakin ihmisillä. Nuorilla se tuntuu usein liittyvän epävarmuuteen itsestään ja ehkä voimakkaiden suojamuurien olemassaoloon tms. Johonkin, mikä saa henkilön keskittymään tilanteen suorittamiseen niin paljon, ettei tunteille jää tilaa. Tai kysymys voi olla suojamuureista, joilla suojataan epävarmaa minuutta ulkopuolisilta ja mahdollisilta epäonnistumisilta.
Vanhemmilla ihmisillä tämä on jonkin verran harvinaisempaa, koska itseluottamus ja ehkä -tuntokin ovat jo vahvempia, mutta heilläkin sama tilanne voi tulla epäonnistumisen pelosta, tilanteen epätavallisuudesta tai ihan vain pitkästä odottamisesta ja siitä kumpuavasta liian kovasta halusta "onnistua". Oman seksuaalisuuden etsiminen vasta 30+ iässä näyttäisi myös olevan ilmiölle selkeästi altistavaa... Tai oikeastaan ennemminkin ehkä syy myöhäiselle etsimiselle...
Tunteiden ulkoistaminen jonnekin oman mielen syvyyksiin saattaa joillakin ihmisillä olla myös niin sisäänrakennettu "ominaisuus", ettei tietoisuuden siirtäminen sivuun ja tunteiden mukaan hyppääminen olekaan mikään pikkuinen juttu, jonka voi niin vain laittaa päälle leikkikaverin miellyttämiseksi. Omien kokemusteni perusteella sanoisin, että suurin osa naisten henkisistä orgasmivaikeuksista liittyy hyvin pitkälle juuri tunteiden vapaaksi päästämiseen. Henkisen kontrollin irroittamiseen omassa mielessään.
Kun tunteita ei osata vapauttaa, ei orgasmiin liittyvään kontrollin irtipäästämistä onnistu tekemään vaikka kuinka haluaisi. Osalle se voi olla mahdollista yksin ollessaan, mutta kaikille ei edes silloin. Joillekin ihmisille omien tunteiden vapaaksi päästäminen (ja ehkä näyttäminen) onkin absoluuttisin mahdollinen kontrollin menettämisen muoto. Täydellinen ja pidättelemätön henkinen tunteiden irtipäästäminen.
Tähän henkiseen irtipäästämiseen, liittyy myös helposti se hetki, jota monet nimittävät henkiseksi alistumiseksi. Se hetki, kun luovuttaa ja päästää sen viimeisenkin kontrollin hippusen irti ja antaa tunteidensa ottaa vallan. Antaa kaiken näkyä leikkikaverilleen (ja ehkä myös itselleen) "aitona" ja "todellisena". Moni on myös sanonut, että ensimmäinen kerta tässä tilassa jää ikuisiksi ajoiksi mieleen ja saattaa ihan oikeasti muuttaa ihmistä. Ja koukuttaa ;)
Itse en kuitenkaan laittaisi yhtäläisyysmerkkiä suoraan henkisen alistumisen ja henkisen irtipäästämisen välillä. En, koska henkisen irtipäästämisen vaikeus on hyvin yksilöllistä, joillekin ihmisille se on täysin luontaista ja heille tunteiden salaaminen ja suojamuurien pystyttäminen on aivan yhtä valheellista käytöstä, kuin toiselle on on tunteiden feikkaaminen tai itsestään valehteleminen. Tällaisille ihmisille henkinen alistaminen on todella henkistä alistamista, henkistä kuormittamista ja väärinkäyttöä, ei irtipäästämistä ja tunteiden esittämistä, ei vaikka siihen olisikin päästy henkisen alistamisen seurauksena.
Miten sitten ihmisen saa päästämään henkisesti irti?
Tämä on asia, joka itseäni on askarruttanut jo vuosia, ei keinoina vaan aihealueena. Ei keinoina, koska ei aiheeseen todellakaan ole olemassa mitään viisasten kiveä. Jokaisen ihmisen mieli on yksilöllinen ja lukkiutunut mieli vieläkin yksilöllisempi (jos ilmaisu sallitaan). Enemmänkin minua kiehtoo ajatus suojamuurien ylittämisestä ja irtipäästämisen helpottamisesta. Enkä nyt halua puhua suojamuurien rikkomisesta ja irtipäästämisen automatisoinnista, koska sellainen vain jättäisi ihmisen kohtaamaan julman maailman ilman tuttujasuojiaan ja ilman valmiita korvaavia toimintatapoja. Ei itse olen kiinnostunut nimenomaan henkisten rajoitteiden hallitusta ylittämisestä... JA erityisesti siitä, mit äsen jälkeen seuraa ;)
Tässä on omasta mielestäni kysymys joidenkin ihmisten kohdalla hyvinkin tutusta terminologiasta, "rajojen ylittämisestä", henkisen irtipäästämisen onnistuminen on helposti sellaiselle ihmiselle, jolle se on vaikeaa, se kaikkein ultimaalisin "raja". Irtipäästäminen ensimmäisellä kerralla (ehkä ensimmäisellä kerralla koko elämässään), laukaisee AINA jotain ja sillä on AINA ennalta-arvaamattomat seuraukset. Vain yksi asia on ihan varmaa, tilannetta seuraa tasan varmasti hyvin voimakkaita tunteita ja tuntemuksia, näyttää henkilö ne sitten tai ei. Eikä ihmistä koskaan pitäisi jättää yksin niin voimakkaiden tunteiden kanssa.
On helppoa ymmärtää kuin subdrop muodostuu tälläisen kokemuksen jälkeen mielessä, joka jää yksin sen tilanteessa alkaneen myllerryksen keskelle. Kukaan maailmassa ei voi ymmärtää mitä siellä päässä tapahtuu, eikä kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää mitä tilanteessa tapahtui, ei vaikka siitä kuinka kirjoittaisi tarinoita tai runoja. Erityisesti ilman kumppanin tai vertaistuen seuraa voi tunneryöppy johtaa voimakkaaseenkin alakuloon ja sisäänpäinkääntymiseen sekä akuuttiin empatian ja henkisen tuen tarpeeseen...
Entä miten siihen irtipäästämiseen sitten voisi vaikuttaa?
Irtipäästämisen toteuttamiseksi keinoja voi etsiä monella eri tavalla, sen voi tehdä väsyttämällä toisen fyysisesti ja henkisesti, sen voi tehdä toisen puhtaana henkisenä murtamisena, sitä voi lähteä hakemaan monipuolisella stimulaatiolla ja aistien ylikuormituksella tai asiaa voi lähetyä tuntemuksista ja kokemuksista keskustelemalla ja itseanalyysiä ohjaamalla. Sitä voi tukea toisen ajatuksia ja tunteita kuuntelemalla ja niistä keskustelemalla sekä tietysti antamalla toiselle aikaa ja tilanteen mukaan joustavia realistisia tavoitteita. Kysymys on enemmänkin siitä, halutaanko kontrollin irtipäästäminen tehdä vain kertatapauksena vai halutaanko siihen löytää jotain pysyvämpää mekanismia. Toinen ja vieläkin tärkeämpi kysymys on se, Mitä henkilö itse asiasta ajattelee.
Toisen henkilön tarkoituksellinen henkinen murtaminen ilman tämän tahtoa, on mielestäni verrattavissa henkiseen raiskaukseen, ja uskon että se voi jättää mieleen hyvin samankaltaiset jäljet, vaikka tilanteeseen itseensä olisikin ollut henkilön suostumus ja halu. Erityisesti nuoret naiset tuntuvat olevan suojamuuriensa repimisen suhteen ehkä hieman liiankin heppoisasti liikkeellä, ei haluta edes miettiä kaikkia seuraamuksia ja voimakas halu näyttää että kykenee kaikkeen, johtaa helposti liian nopeaan etenemiseen. Etenemiseen jonka seurauksena ei suinkaan välttämättä aina ole kinkyilyyn positiivisesti suhtautunut avomieleinen ja iloinen ihminen, vaan entistä ahdistuneempi, surullisempi ja sisäänpäinkääntynyt, henkisesti loukattu nuori ihmismieli. Ja tämä ei kai liene kenenkään tavoitteena. Eihän?
Kirjoitin tästä aiheesta, koska se nousi vahvana mieleeni passiivisen subin -ketjussa käydystä keskustelusta ja siitä, että käsittelin asiaa konkreettisesti taas kerran juuri menneenä viikonloppuna. JA siksi, että niille ihmisille, joille tunteiden vapaa osoittaminen on arkipäivää ja joiden minä-kuva on voimakas ja terveellä pohjalla, ei aina välttämättä ole kovinkaan helppoa ymmärtää sitä, että on ihmisiä jotka saattavat vaikuttaa hyvinkin varmoilta ja itsenäisiltä, mutta joille tunteiden esittäminen ja henkisen kontrollin irtipäästäminen ei ole ehkä lainkaan mahdollista tai ainakin hyvin hyvin vaikeaa.
Ja takaisin alkuun :)
Vaikka se leikkikaveri vaikuttaisi kuinka passiiviselta ja kyllästyneeltä, ei mielestäni oikea ratkaisu tilanteeseen koskaan pitäisi suoraan olla toisen syyllistäminen tai leikkikaverin vaihtaminen, vaan passiivisuuden syyn selvittäminen!
Niin kuin minulle eräs kerran kertoi: "Master, joka etsii täydellistä subia, koska kaikki aiemmat ovat olleet niin tylsiä, kertoo vain eniten itsestään". Ihmisen, jolle sattuu poikkeuksellisen paljon vain tylsiä, passiivisia ja reagoimattomia leikkikavereita, kannattaisikin miettiä onko se syy vain huonossa tuurissa ja -ihmisissä ;)
-Mr.Inathu
PS. Toivottavasti aiheesta saisi viriteltyä laajemminkin ihan vaikka keskusteluakin :)
Edit: tämän voi muuten ylläpito sitten hyvin laittaa vaikka omaksi ketjukseen tuonne keskusteluihinkin, jollei tätä lasketa artikkeliksi :)
-
Miten sitten ihmisen saa päästämään henkisesti irti?
Kun hän tuntee olonsa täysin turvalliseksi juuri sillä hetkellä tämän Dominoivan kanssa?
Lisäksi kun tuntee täyden hyväksynnän? Silloin uskaltaa avata itsensä pelkäämättä torjuntaa.
Dominoiva on kuin kapellimestari ohjaamassa hienoa orkesteria josta pitää saada ulos sellaiset sävelet mihin eivät ole koskaan uskoneet pystyvänsä.
-
Ihan todella hyvä kirjoitus ja vastaa pitkälti omia ajatuksiani ja kokemuksiani aiheesta. Tunnistan itsessänikin ainakin kaksi erilaista reagoimattomuutta, "hyvän" ja "pahan". Hyvällä reagoimattomuudella tarkoitan subspace-tyyppistä euforista totaalialistuneisuutta, pahalla taas "paikalta poistumista" eli sitä, että tilanne on jotenkin niin ahdistava tai epätoivoinen että siitä ole ulospääsyä muulla tavalla kuin luovuttamalla henkisesti ja fyysisesti. Jälkimmäistä en ole onneksi juurikaan joutunut kokemaan, mutta sen verran kuitenkin, että tunnistan sen.
P.S. EVVK-reagoimattomuus lienee vielä asia erikseen.
-
Loistava ja ajatuksella tehty kirjoitus. Ja osuva..
-
Kertakaikkisen LOISTAVA artikkeli!!
:love:
-
Fanitan Mr Inathua!
Kiitos, tämä oli hieno, oivalsin jotain itsestäni.
Lyhyesti; Lady Whip kertoikin jo avainsanat, hyväksyntä ja turva, hyvin pitkälti niiden puuttesta ainakin minä olen suojamuurini rakentanut. Ja mun subspaceni on kaukana siitä toisesta ehkä jonkun suorituspaineen luomasta "poissaolevuuden tilasta".
Lilin mainitsema EVVK-reagoimattomuus lienee asia erikseen. Mulle tuli mieleen sellanen joka hakeutuu esim s/m -sessioon todistaakseen jotain, ehkä enemmin muille kuin itselleen. Kun trendikästä olla masokisti tai pan- tai metsoseksuaali tai mitä milloinkin... Toki kyseessä voi olla myös se terve oman seksuaalisuutensa etsiminen, mut ilmenemismuoto ehkä sama?
-
MrInathu:
"Ei itse olen kiinnostunut nimenomaan henkisten rajoitteiden hallitusta ylittämisestä... JA erityisesti siitä, mit äsen jälkeen seuraa ;)"
Samis :)
Hyvä artikkeli; kiitos.
Jatkan hieman.
Ihmisen mieli, psyyke, jakautuu kahteen toiminnalliseen osaan. Toinen osa leikkii ja lisääntyy, hoivaa ja huolehtii; on se elämää ylläpitävä hyvin tietoinen arkinen selviytyjä ja asioiden hoitaja, myöhemmin kehittynyt, sofistikoitunut sivilisaation ja kehityshistorian aivoetulohkon ohjauksessa oleva moderni aivojen kerros, toinen puolustautuu vaaratilanteissa, pakenee, on emotionaalinen, se liskoaivo aikojen alusta.
Katson että onnistuneessa sessiossa nämä molemmat osat ovat "hereillä". Ihmisen psyyke on kokonainen, vaikkakin eri tilanteissa eri osat ovat erilailla eri mitassa, toiminnassa.
Myös silloin kun "mennään hallitusti rajoille, jopa yli". Silloin kun ollaan ihmispsyyken emotionaalisella puolella enimmäkseen, kokonaan "irti päästämiseen" en usko, siis sillä tasolla ettei ihmisen kognition tulisi olla hereillä myös. Ilman kognitiota aiheutetaan vain yli menemistä väärin, traumatisoiden.
Silloin ihmisen tajunta hajoaa. Hän jäätyy tai jähmettyy tunteiltansa. Ja jos joku tätä epäilee "lahnoitteluksi" niin voi apua. Silloin subi on tosi väärissä käsissä, ja väärässä tilanteessa. Niin myös Dom/me.
Mutta on tosiaan tärkeää tajuta että on olemassa hyvin erilaisia ihmisiä henkisen irtipäästämisen suhteen. Ja sen suhteen missä toinen "vain" subspeissailee niin toinen traumatisoituu vauhdilla ja turvasanat ovat aikaa sitten kadonneet tajunnasta, siis tietoinen puoli on splitannut itsensä ihan eri planeetalle, ja tämä näyttäytyy ehkä "tunteettomuutena". Eli kyse ei ehkä niinkään ole siitä ettei ole tunteita vaan siitä että ne ovat irti ihmisen ajatuksista ja tietoisuudesta.
Toisin sanoen vierastan aikalailla sitä että sanotaan että tunteet tulisi "laskea irti". Ei, mielestäni tunteet ja tuntemukset tulee tuntea tietoisesti ja kokonaisvaltaisesti, jotta päästään "matkalle" joka on antoisa.
Ja turvallisuus ja tunteminen, eli toisin sanoen juurikin se aito hyväksyminen, on se avain että tämä on mahdollista. Vain sen kautta saavutetaan riittävä luottamus, jotta sub "päästää irti" eli antaa emotionaalisen puolensa näkyä ja olla esillä. Tai ylipäänsä on valmis "lähtemään matkalle mieleen" (ainakaan minä en lähde ellen ole varma tästä).
Ja Dominoivan rooli mielestäni on kontrolloida sitä että pysytään "turvallisella" alueella, pidetään sub kokonaisena psyykkisesti. Ja vaikka pysäytetään toiminta, jutellaan tmv jos psyyke "karkaa" eli hajoaa. Sillä onhan homman kluu että kaikilla on kivaa, lopulta, vaikkei ehkä akuutisti koko ajan.
No, tässä oli vähän, ei kovin "tietoisesti" tai keskittyneesti näin aamutuimaan :)
Ja Ps. Niille, jotka haluavat niitä viitteitä:
"Mm. eläinten käyttäytymisen tutkimiseen (etologiaan) sekä 1900-luvun alun psykiatri Charles Myersin ja Pierre Janetin työhön ja teorioihin perustuva selitysmalli traumaan liittyvien häiriöiden syntymekanismista. Sen mukaan nisäkkäiden - ja täten myös ihmisten - persoonallisuus koostuu useista psykobiologisista rakenteista, jotka voidaan jaotella kahteen pääryhmään: päivittäistä elämää ja lajin säilymistä ylläpitävät rakenteet, sekä yksilön eloonjäämiseen liittyvät rakenteet."
-
Kiitoksia kaikille kommenteista :)
Ja tämä ei siis ollut nyt kehoitus lopettaa kommentoitia ja keskustelua tähän...
Whip kiteytti ehkä sen oleellisimman, mitä minulta jäi tekstistä puuttumaan, eli luottamuksen ja turvallisuuden tunteen. Vain jollain tavoin itsetuhoisesti käyttäytyvä henkilö voi onnistua repimään itsensä ja tunteensa auki tilanteessa, jossa luottamusta toiseen osapuoleen ei ole muodostunut... Tai täydellisen naiivi ja sinisilmäisen viaton luontokappale. mMlemmissa tapauksissa vastuu tilanteen keskeyttämisestä ja asioiden oikaisemisesta tulee olla Dominoivalla osapuolella.
Tuo luottamus olisi muutenkin oman artikkelinsa veroinen aihe, joten en kirjoita siitä ainakaan toistaiseksi niin paljoa kuin pitäisi. Totean vain, ettei todellista luottamusta kasva kahden ihmisen välille aina ihan nopeasti...
Halua luottaa voi olla paljonkin, mutta henkisen irtipäästämisen edellyttämää luottamusta ei voi sen kummemmin ulkopuolinen, kuin henkilö itsekään, kiireessä pakottamalla vain luoda. Lopputulos on aina jotain aivan muuta.
Siinä missä Dominoivalla osapuolella on vastuu ja valta, on hänellä myös velvollisuutena luoda edellytykset luottamuksen syntymiselle. Kyllä, lisään dominoivan henkilön "työtaakkaa" vielä entisestäänkin ;)
Luottamus on aina ansaittava ja sen ansaitsee aina ensisijaisesti Dominoiva osapuoli teoillaan ja käyttäytymisellään. Toki muillakin leikin osapuolilla on oma luottamuksensa ansaittavanaan, varsinkin jo kysymyksessä on muuta kuin pelkkä satunnaissessionti, mutta alistuvien osapuolten voi olla täysin mahdotonta heittäytyä täysipainoisesti leikkiin ilman luottamuksen ja turvallisuuden tunnetta.
D:n ensimmäinen kysymys evvk-reagoimattomuutta kohdatessaan pitäisikin olla itselleen suunnattu kysymys: Olenko onnistunut ansaitsemaan kumppanini luottamuksen?
Ja niin, siis itselleen, ei subille :)
Toki lahnailun syynä voi olla jotain aivan muuta, mutta tuon pitäisi omasta mielestäni olla se ensimmäinen ajatus...
Kameleontin jatko oli myös hyvin mielenkiintoinen jo pelkästään ajatuksena, saati sitten sisällöltään :)
Itse en kuitenkaan purematta niele sitä, että tunteiden täydellinen irtipäästäminen olisi aina ihan kuvatun kaltaisella tasolla vahingollista. Olen nähnyt todella varauksetonta ja täydellistä tunteiden irtipäästämistä tapahtuvan ilman vaurioita, mutta todettakoon että siihen kykenevät ihmiset ovat kyllä monella tapaa hyvin poikkeuksellisen avoimia tunteidensa ja sisimpänsä avaamisen suhteen... Ja tuntuvat tästä syytä kyllä myös satuttavan henkisesti itseään elämässä selkeästi enemmän kuin muut...
Mutta toisaalta heillä tuntuu olevan myös kyky nousta takaisin positiivisiin fiiliksiin paljon nopeammin, kuin itsestä tuntuisi mahdolliselta. Näitä ihmisiä on kuitenkin hyvin vähän ja suurimmalle osalle ihmisistä täydellinen irtipäästäminen voi todellakin olla jopa hyvin traumatisoivaa, jollei tilannetta ja jälkihoitoa kyetä läpiviemään todella hyvin.
-Mr.Inathu
-
Eikö vaan voitaisi kaikki olla niin kuin siinä Simon & Garfunkel laulussa - kiviä ja saaria :)
-
Jälleen aivan loistava kirjoitus Mr.Inathulta. Nyt kun luin tämän, hieman jopa kummastuttaa ettei tästä aiheesta ole aiemmin ollut keskustelua, mutta parempi toki myöhään kuin ei milloinkaan.
Itse olen oppinut yhdistänyt henkisen poissaolevuuden siihen, kun kumppani tipahtaa pois subin roolista. Tipahdettuaankin hän voi yhä jatkaa leikkiä, mutta ei enää alistumisesta nauttivana leikkikaluna, vaan omana arkiminänään, saamatta enää toiminnasta aikaisemman kaltaista mielihyvää. Näissä tilanteissa itse mieluiten noudatan Mr.Inathu aiemmin mainitsemaa mallia, eli läheisyyttä ja lämpöä peiton alla. Keskustelemalla sen tunnelman saa syttymään uudestaan jos se on syttyäkseen. Eikä haittaa jos leikki jäisikin sillä kertaa kesken, mielestäni olisi väärin molempia osapuolia kohtaan jatkaa sellaista toimintaa, mistä molemmat osapuolet eivät täydestä sydämmestään nauti.
Allekirjoitan täysin sen, että alistuvan osapuolen itseluottamuksella on näissä asioissa merkitystä. Subin rooliin on varmasti helpompi upota, kun tuntee itsensä kauniiksi ja haluttavaksi. Silti tämäkään ei yksinään riitä, sillä joskus arki vaan pääsee luikertelemaan läpi, vaikka sitä kuinka yrittäisi tilkitä ulkopuolelle. Tässä varmasti on yksilökohtaisia eroja, niinkuin on eroja siinäkin, minkälainen arki kenelläkin ikkunan takana vilkuttaa.
-
Itse en kuitenkaan purematta niele sitä, että tunteiden täydellinen irtipäästäminen olisi aina ihan kuvatun kaltaisella tasolla vahingollista. Olen nähnyt todella varauksetonta ja täydellistä tunteiden irtipäästämistä tapahtuvan ilman vaurioita, mutta todettakoon että siihen kykenevät ihmiset ovat kyllä monella tapaa hyvin poikkeuksellisen avoimia tunteidensa ja sisimpänsä avaamisen suhteen... Ja tuntuvat tästä syytä kyllä myös satuttavan henkisesti itseään elämässä selkeästi enemmän kuin muut...
Mutta toisaalta heillä tuntuu olevan myös kyky nousta takaisin positiivisiin fiiliksiin paljon nopeammin, kuin itsestä tuntuisi mahdolliselta. Näitä ihmisiä on kuitenkin hyvin vähän ja suurimmalle osalle ihmisistä täydellinen irtipäästäminen voi todellakin olla jopa hyvin traumatisoivaa, jollei tilannetta ja jälkihoitoa kyetä läpiviemään todella hyvin.
-Mr.Inathu
Niin. Luulen että taidamme katsoa asiaa hieman eri kulmista. Ilmaisin itseäni epätarkasti. Näkökulmani on hyvinkin henkilökohtainen.
En tarkoita vasinaisesti että tunteiden vapaa ilmaiseminen merkityksessä irti päästäminen olisi vaurioittavaa. Vaan että irti päästäminen suhteessa mielen muihin puoliin voi olla joko traumaattista tai pojimmiltaan jopa traumaperäistä. Tämä liittyy ihmisen neurobiologiaan ja sympaattiseen ja parasympaattiseen hermostoon. Ja kykyyn lukea ihmistä niin että ymmärtää kumpi on vallalla. Eli ollaanko terveellä pohjalla ja reagoinnilla vai trauman puolella ja aiheuttamassa vaurioita.
Jopa kyky suureen tunteiden irtipäästämiseen ja voimakkaaseen tunnereagoivuuteen sekä huomattavan intensiiviseen eläytymiseen voi olla traumapohjaista. Ja juuri sellaiset ihmiset satuttavat itseään herkästi lisää. Siis sellaiset joilla on traumataustaa. Ja se nopea nouseminen sieltä alhoista voi myös olla jotakin muuta kuin äkillistä "toipumista".
Ja tällaisten ihmisten kohdalla jälkihoito ei ole oikea ratkaisu vaan se että Dominoiva tuntee subinsa. Vääränlaisen Dominoivan kanssa voi käydä tosi huonosti.
Ps. Ja tämä oli jo offtopicia. Mielestäni tässä keskustelussa on jo tullut esiin oleelliset näkökulmat henkisen irtipäästämisen kannalta. Eli se luottamus ja turvallisuus, jotka syntyvät vuorovaikutteisessa hyväksyvässä suhteessa.
Näitä keskusteluja lukiessa kaikkine "lahnoitteluineen", "paskanakkeineen", "chileineen" etc. seuratessa tulee jotenkin omituinen olo siitä että miten ihmiset joutuvat sellaisiin tilanteisiin. Siis etteivät ymmärrä mistä niissä kohdin on kyse.
Onko halu sessioida niin kova ettei malteta pysähtyä ja tutustua toiseen ihmiseen riittävästi. Enkä nyt tarkoita normiarjen jokaiselle eteen tuomia pahoja päiviä kun keskittyminen ei vain riitä.
Ja todellakin siinä kohtaa kykyä kysyä itseltä "miksi". Ja sen verran kyllä lisäisin että kyllä myös subin on syytä, ja olettaisin jokaisen itseään kunnioittavan niin tekevän, kysyä itseltään "miksi" jos huomaa olevansa evvk-tilanteissa toistuvasti.
Lisäys:
"Noiden väliin/rinnalle mahtuu sitten vielä monenlaista muuta "poissaoloa", joista haluaisin kuitenkin nostaa omasta mielestäni sen ylivoimaisesti tärkeimmän ja itseni eniten kiinnostavan ns. "henkisen itsensä ulkoistamisen", eli tilanteen, jossa henkilö kyllä on hyvinkin tietoinen (ehkä liiankin) tilanteesta ja ehkä tekeekin asioita tai jopa "ylisuorittaa" tilannetta, mutta ei selkeästikään ole henkisesti "mukana" tekemisessä. Tälläisessä tilanteessa henkilö voi olla muuten aivan läsnä, kommunikoida ja olla fyysisesti aktiivinenkin, mutta henkisesti, tunnetasolla, aivan kylmä ja poissaoleva."
Tai siis tuosta kappaleesta alkaneeseen tekstiin, joka jatkui melkein artikkelin loppuun saakka, liittyy kyllä tuo näkökulmani.
-
"Noiden väliin/rinnalle mahtuu sitten vielä monenlaista muuta "poissaoloa", joista haluaisin kuitenkin nostaa omasta mielestäni sen ylivoimaisesti tärkeimmän ja itseni eniten kiinnostavan ns. "henkisen itsensä ulkoistamisen", eli tilanteen, jossa henkilö kyllä on hyvinkin tietoinen (ehkä liiankin) tilanteesta ja ehkä tekeekin asioita tai jopa "ylisuorittaa" tilannetta, mutta ei selkeästikään ole henkisesti "mukana" tekemisessä. Tälläisessä tilanteessa henkilö voi olla muuten aivan läsnä, kommunikoida ja olla fyysisesti aktiivinenkin, mutta henkisesti, tunnetasolla, aivan kylmä ja poissaoleva."
Voiko tällainen ihminen olla väärässä asemassa. Hänestä tulisi hyvä D-ihminen mutta alistuvan asemaan osittain sopimaton.
Tai hän olisi hyvä bottom mutta huono alistuva.
Jotkut D:t saavat alistuvan sisältä jotain liikkeelle ja silloin on helppo avautua vaikka muutoin on kylmä ja sulkeutunut. Toiset taas ei mitenkään missään olosuhteissa.
-
"Noiden väliin/rinnalle mahtuu sitten vielä monenlaista muuta "poissaoloa", joista haluaisin kuitenkin nostaa omasta mielestäni sen ylivoimaisesti tärkeimmän ja itseni eniten kiinnostavan ns. "henkisen itsensä ulkoistamisen", eli tilanteen, jossa henkilö kyllä on hyvinkin tietoinen (ehkä liiankin) tilanteesta ja ehkä tekeekin asioita tai jopa "ylisuorittaa" tilannetta, mutta ei selkeästikään ole henkisesti "mukana" tekemisessä. Tälläisessä tilanteessa henkilö voi olla muuten aivan läsnä, kommunikoida ja olla fyysisesti aktiivinenkin, mutta henkisesti, tunnetasolla, aivan kylmä ja poissaoleva."
Voiko tällainen ihminen olla väärässä asemassa. Hänestä tulisi hyvä D-ihminen mutta alistuvan asemaan osittain sopimaton.
Tai hän olisi hyvä bottom mutta huono alistuva.
Jotkut D:t saavat alistuvan sisältä jotain liikkeelle ja silloin on helppo avautua vaikka muutoin on kylmä ja sulkeutunut. Toiset taas ei mitenkään missään olosuhteissa.
Niin. Puhun, luonnollisesti, itsestäni.
Ja olen miettinyt tuota(kin) aspektia.
Olen huomannut olevani hyvin "hankala" sub. Kuitenkin miellän itseni subiksi. Vastaani tulee kuitenkin tilanteita että minun oletetaan olevan Domme (enkä tarkoita nyt vaniljamaailmaa). Joten pakostikin asia mietityttää. Niin ja bottomina osaan kyllä olla; silloin säilytän itseni henkisesti itselläni. Mutta kun minulla on tarve "luovuttaa" henkinen kontrolli kuitenkin....hmmm, hankalaa, ja monimutkaista (ja ehkä turhan henkilökohtaista tänne. Mutta ehkä joku lukijakin tunnistaa samaa itsessään...(?))
Useimpiin Dominoiviin todellakin suhtaudun hyvin kylmästi ja etäisesti; ei liikauta sitten mitenkään. Mutta onko siinä vain kyse siitä että olen tosiaa niin omanlaiseni ja "vaativa".
Mutta kykenen kyllä Dominoimaan, ja tietyllä tavalla se myös kiehtoo, tai no, ehken mene tässä siihen syvemmin.
-
"Noiden väliin/rinnalle mahtuu sitten vielä monenlaista muuta "poissaoloa", joista haluaisin kuitenkin nostaa omasta mielestäni sen ylivoimaisesti tärkeimmän ja itseni eniten kiinnostavan ns. "henkisen itsensä ulkoistamisen", eli tilanteen, jossa henkilö kyllä on hyvinkin tietoinen (ehkä liiankin) tilanteesta ja ehkä tekeekin asioita tai jopa "ylisuorittaa" tilannetta, mutta ei selkeästikään ole henkisesti "mukana" tekemisessä. Tälläisessä tilanteessa henkilö voi olla muuten aivan läsnä, kommunikoida ja olla fyysisesti aktiivinenkin, mutta henkisesti, tunnetasolla, aivan kylmä ja poissaoleva."
Voiko tällainen ihminen olla väärässä asemassa. Hänestä tulisi hyvä D-ihminen mutta alistuvan asemaan osittain sopimaton.
Tai hän olisi hyvä bottom mutta huono alistuva.
Jotkut D:t saavat alistuvan sisältä jotain liikkeelle ja silloin on helppo avautua vaikka muutoin on kylmä ja sulkeutunut. Toiset taas ei mitenkään missään olosuhteissa.
Komppaan mutta lisään että jotkut subit saavat myös D:n sisältä jotain liikkeelle ja silloin on helppo avautua vaikka muutoin on kylmä ja sulkeutunut. Siis ne kuuluisat kemiat :)
Chmlnidaen mainitsemassa tilanteessa uskon että se subius löytyy sekin itselle oikean kumppanin kanssa.
-HJ joka uskoo että joskus vähänkin on paljon.
-
"Noiden väliin/rinnalle mahtuu sitten vielä monenlaista muuta "poissaoloa", joista haluaisin kuitenkin nostaa omasta mielestäni sen ylivoimaisesti tärkeimmän ja itseni eniten kiinnostavan ns. "henkisen itsensä ulkoistamisen", eli tilanteen, jossa henkilö kyllä on hyvinkin tietoinen (ehkä liiankin) tilanteesta ja ehkä tekeekin asioita tai jopa "ylisuorittaa" tilannetta, mutta ei selkeästikään ole henkisesti "mukana" tekemisessä. Tälläisessä tilanteessa henkilö voi olla muuten aivan läsnä, kommunikoida ja olla fyysisesti aktiivinenkin, mutta henkisesti, tunnetasolla, aivan kylmä ja poissaoleva."
Heitän yhden sanan ja kysymysmerkin soppaan:
Dissosiaatio?
-
"Noiden väliin/rinnalle mahtuu sitten vielä monenlaista muuta "poissaoloa", joista haluaisin kuitenkin nostaa omasta mielestäni sen ylivoimaisesti tärkeimmän ja itseni eniten kiinnostavan ns. "henkisen itsensä ulkoistamisen", eli tilanteen, jossa henkilö kyllä on hyvinkin tietoinen (ehkä liiankin) tilanteesta ja ehkä tekeekin asioita tai jopa "ylisuorittaa" tilannetta, mutta ei selkeästikään ole henkisesti "mukana" tekemisessä. Tälläisessä tilanteessa henkilö voi olla muuten aivan läsnä, kommunikoida ja olla fyysisesti aktiivinenkin, mutta henkisesti, tunnetasolla, aivan kylmä ja poissaoleva."
Heitän yhden sanan ja kysymysmerkin soppaan:
Dissosiaatio?
Tismalleen oikea termi.
Eli sitä esiintyy juuri sellaisissa tilanteissa, jotka menevät kestokyvyn yli, tai ovat, kenties, jonkin aiemman trauman aiheuttamia kytköksiä tilanteeseen.
-
Heitän yhden sanan ja kysymysmerkin soppaan:
Dissosiaatio?
Tismalleen oikea termi.
Eli sitä esiintyy juuri sellaisissa tilanteissa, jotka menevät kestokyvyn yli, tai ovat, kenties, jonkin aiemman trauman aiheuttamia kytköksiä tilanteeseen.
Dissosiaation kyseessä ollessa hasteellisinta D:lle varmasti juuri onkin subin pitäminen "läsnä" , sen kun sotkee hyvin helposti tietämättään sub-spaceen. Uskoisin että, katse, kosketus ja rauhallinen ääni toimii tässä parhaiten ja tietysti toisen tunteminen on ensiarvoisen tärkeää.
-
Aivan loistavaa tekstiä monilta kirjoittajilta.
Henkilökohtaisesti uskon, ikävä kyllä, jotta ne ihmiset joita tämä teksti erityisesti koskisi ovat jo niin korkealla omissa norsunluutorneissaan etteivät edes näin alas näe. Silti asia ja keskustelu aiheesta on hyvin tärkeää!
- Opie
-
Heitän yhden sanan ja kysymysmerkin soppaan:
Dissosiaatio?
Tismalleen oikea termi.
Eli sitä esiintyy juuri sellaisissa tilanteissa, jotka menevät kestokyvyn yli, tai ovat, kenties, jonkin aiemman trauman aiheuttamia kytköksiä tilanteeseen.
Dissosiaation kyseessä ollessa hasteellisinta D:lle varmasti juuri onkin subin pitäminen "läsnä" , sen kun sotkee hyvin helposti tietämättään sub-spaceen. Uskoisin että, katse, kosketus ja rauhallinen ääni toimii tässä parhaiten ja tietysti toisen tunteminen on ensiarvoisen tärkeää.
Herra Jack ehtikin jo sanoa mitä itse juuri tässä mietin. Siis sitä, että dissosiaatio sopisi hyvin kuvaamaan myös subspacetilaa.
Dissosiaatio-termi ei ole minulle kovinkaan tuttu, ja siksi mietin että voiko dissosiaatiota myöskin olla mukavaa variaatiota? Varsinkin jos siihen ei liity mitään aikaisempia traumoja. Monet "negatiiviset" asiathan voi olla kinkymielessä myöskin kivoja. Tai ainakin yhdestä aikaisemmasta pelkoketjusta näkyi selvästi että jotkut eivät tykkää pelontunteesta ollenkaan ja toiset taas saa siitä adrenaliinikicksejä. Ehkä dissosiaatio on samantyyppinen, että siitäkin on kivoja ja vähemmän kivoja muotoja, ja että toiset nauttii siitä ja toiset ei? Wikipedian mukaan dissosiaatio on "tavallinen puolustusmekanismi ihmisen joutuessa uhkaavaan tilanteeseen". Sessio voi olla subille (tarkoituksella) hyvinkin uhkaava tilanne, ja jokainen reagoi siihen vähän eri lailla.
Mietin myös sitä, että itselläni on usein intensiivisessä sessiossa muistinmenetystä, joka näköjään myös voi liittyä disossiaatioon. Mutta mielestäni omalla kohdallani se minkä voisi kuvata disossiaatioksi ei ole sellaista ettenkö "olisi mukana", olen täysillä mukana, mutta ajattelevat aivoni (ja siksi muistikykyni) ei välttämättä ole, vaan pelkästään halut ja vaistot. Ja tuo tila (aktiivisena) taas on se minkä minä miellän henkisen kontrollin irroittamiseksi. Passiivisena versiona (fyysinenkin kontrolli mennyt) kutsun sitä subspaceksi.
Tai jos tuo ei ole sitä, niin mikä teidän mielestä "henkisen kontrollin irroittaminen" on? Tai siis se mistä puhutaan ketjunaloituksessa mukavana asiana: >>Se hetki, kun luovuttaa ja päästää sen viimeisenkin kontrollin hippusen irti ja antaa tunteidensa ottaa vallan. Antaa kaiken näkyä leikkikaverilleen (ja ehkä myös itselleen) "aitona" ja "todellisena".>>
Itsekontrollikin on osa omaa itseään. Se että irtautuu siitä on tavallaan myöskin yhdenlaista disossiaatiota. Ainakin noin teoriassa. Tai ehkä ymmärsin sen sanan ihan väärin.
-
Heitän yhden sanan ja kysymysmerkin soppaan:
Dissosiaatio?
Tismalleen oikea termi.
Eli sitä esiintyy juuri sellaisissa tilanteissa, jotka menevät kestokyvyn yli, tai ovat, kenties, jonkin aiemman trauman aiheuttamia kytköksiä tilanteeseen.
Dissosiaation kyseessä ollessa hasteellisinta D:lle varmasti juuri onkin subin pitäminen "läsnä" , sen kun sotkee hyvin helposti tietämättään sub-spaceen. Uskoisin että, katse, kosketus ja rauhallinen ääni toimii tässä parhaiten ja tietysti toisen tunteminen on ensiarvoisen tärkeää.
Herra Jack ehtikin jo sanoa mitä itse juuri tässä mietin. Siis sitä, että dissosiaatio sopisi hyvin kuvaamaan myös subspacetilaa.
Dissosiaatio-termi ei ole minulle kovinkaan tuttu, ja siksi mietin että voiko dissosiaatiota myöskin olla mukavaa variaatiota? Varsinkin jos siihen ei liity mitään aikaisempia traumoja. Monet "negatiiviset" asiathan voi olla kinkymielessä myöskin kivoja. Tai ainakin yhdestä aikaisemmasta pelkoketjusta näkyi selvästi että jotkut eivät tykkää pelontunteesta ollenkaan ja toiset taas saa siitä adrenaliinikicksejä. Ehkä dissosiaatio on samantyyppinen, että siitäkin on kivoja ja vähemmän kivoja muotoja, ja että toiset nauttii siitä ja toiset ei? Wikipedian mukaan dissosiaatio on "tavallinen puolustusmekanismi ihmisen joutuessa uhkaavaan tilanteeseen". Sessio voi olla subille (tarkoituksella) hyvinkin uhkaava tilanne, ja jokainen reagoi siihen vähän eri lailla.
Mietin myös sitä, että itselläni on usein intensiivisessä sessiossa muistinmenetystä, joka näköjään myös voi liittyä disossiaatioon. Mutta mielestäni omalla kohdallani se minkä voisi kuvata disossiaatioksi ei ole sellaista ettenkö "olisi mukana", olen täysillä mukana, mutta ajattelevat aivoni (ja siksi muistikykyni) ei välttämättä ole, vaan pelkästään halut ja vaistot. Ja tuo tila (aktiivisena) taas on se minkä minä miellän henkisen kontrollin irroittamiseksi. Passiivisena versiona (fyysinenkin kontrolli mennyt) kutsun sitä subspaceksi.
Tai jos tuo ei ole sitä, niin mikä teidän mielestä "henkisen kontrollin irroittaminen" on? Tai siis se mistä puhutaan ketjunaloituksessa mukavana asiana: >>Se hetki, kun luovuttaa ja päästää sen viimeisenkin kontrollin hippusen irti ja antaa tunteidensa ottaa vallan. Antaa kaiken näkyä leikkikaverilleen (ja ehkä myös itselleen) "aitona" ja "todellisena".>>
Itsekontrollikin on osa omaa itseään. Se että irtautuu siitä on tavallaan myöskin yhdenlaista disossiaatiota. Ainakin noin teoriassa. Tai ehkä ymmärsin sen sanan ihan väärin.
Dissosiaatio tarkoittaa kokonaisuuden osien irtaantumista toisistaan. Tätä on sekä tervettä että patologista.
Uppoutuminen johonkin niin että ympäröivä maailma katoaa on monissa tilanteissa aivan tervettä: leffan katsominen, kirjan lukeminen, sessiointi....
Oleellinen ero terveen ja patologisen "kylmäksi menemisen" välillä liittyy siihen kuinka dissosioiva itse tilanteen kokee. Ja dissosiointia, todellakin, voi käyttää myös iloksi ja hyödyksi jos omaa psyykkeen jolle se on helppoa tai luontaista.
-
Juuri näin Chminidae :) luet selvästi ajatuksia. "Lievä-asteisena dissosiaatio on tavallinen ja normaali psyyken käytössä oleva reaktiotapa ja hallintakeino. " http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00360 (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00360)
-
Uskoisin, että tilanteen toisto saa aikaan tottumisen ja sitä kautta pikkuhiljaa henkisen irrottautumisen ja väärän dissosinaation ilmenemisen.
On niin hitaasti lämpeneviä ihmisiä joille hetkeen sisälle pääseminen niin, että ei vierasta sitä, eikä ole tarvetta suojella itseään joltain nimettömältä uhalta sulkeutuen - tapahtuu hitaasti.
Myös ihmiseen tottuminen vaatii aikansa.
Silloin kun sisäinen rekisteröinti ja aavistus tai eläimen vaisto on sitä mieltä, että tässä tilanteessa ei ole vaaraa eikä tuo henkilö ole tuhoava ja henkeä uhkaava, silloin vasta uskaltaa päästää irti. Eli tunne turvassa olemisesta.
Myös se on tärkeä tunne, että on ns. oikean näytelmän sisällä. Puhuu samaa kieltä kuin vastapuoli.
Tähänkin on yksi vastaus tottuminen.
Toisaalta, ei kannata tottua vääriin asioihin tai väärään henkilöön, eli vaaransa kaikessa.
-
OHO! Onpa tänne tullut parissa päivässä paljon hienoja sanoja ja ajatuksia :D
Itse tuntematta riittävästi aihealueen akateemista sanastoa, en täysin pysty ottamaan kantaa eri koulukuntien välisiin näkemyseroihin ihmismielen rakenteesta ja toiminnasta, mutta mielestäni selkeästi kaksi erilaista asiaan korostuvat kun sessioissa upotaan syvemmälle mieleen.
Ensimmäinen on jonkinlaisen alkeisolion/eläimen/pedon (ID?), vapautuminen ja sitä kautta omien vaistojen, halujen ja perversioiden nouseminen pintaan. Nämä ovat jotain sellaista, mistä ihmiset yksilöllisesti saavat nautinnollisiksi kokemiaan tuntemuksia ja jotka oman käsitykseni mukaan vähintään alitajuisesti ohjaavat ihmistä ja hänen tietoista käyttäytymistäänkin.
Tämän olion vapautuminen on juuri sitä, mistä puhun henkisen kontrollin irroittamisessa. Kysymys on nimenomaan tämän henkisen olennon/vaistojen vapauttamisesta ja sen seurauksena syntyvien tunteiden elämisestä. Tunteiden muodostumisen täydellinen vapauttaminen, kun edellyttää tämän sisäisen olion vapauttamista. Ja jos ajatus alitajunnan syvyyksissä lymyilevästä henkisestä "oliosta" tuntuu vieraalta, voi tässä vaiheessa pitäytyä siinä alkuperäisessä ilmaisussa, eli vain yksinkertaisesti "tunteiden vapauttamisessa". Lopulta kysymys kuitenkin on samasta asiasta :)
Ihminen on oman käsitykseni mukaan tunneohjautuva, joten ei ole oleellista koemmeko kontrollin vapauttamisen vapauttavan alkukantaisen sisäisen minuutemme tuottamaan tunteita ja tuntemuksia vaiko vain tunteiden ja tuntemusten vapautuvat kontrolloimattomasti.
Se toinen alussa viittaamani asia on tietoisuuden (EGO?) väistyminen, eli henkisen kontrollin irroittamisen toinen kääntöpuoli. Kun tunteet saavat lisää valtaa, tietoisuuden valta vähenee. Tietoisuus ei välttämättä kokonaan joudu hyllylle kuin pienessä määrässä irtipäästämisiä, mutta sen valta ohjata asioita, ihmisen reaktioita ja erityisesti tekoja, vähenee sitä mukaan kun tunteiden ja tuntemusten valta kasvaa. Kaksi kiimaista ihmistä kyllä hakevat kiimalleen tyydytyksen, riippumatta siitä mitä järki heille yrittää kertoa, eikä kuvioon todellakaan tarvitse liittyä mitään kinkyä :)
Sessioissa (ja usein ihan perusvaniljassakin) henkistä irtipäästämistä pyritään joko tietoisesti tai tiedostamatta hakemaan ja se on toivottu olotila. Täydellistä heittäytymistä hetken, tunteiden, kiiman ja nautinnon vietäväksi. Ehkä jopa ajautumista sinne mystiseen subspaceen saakka ja samalla pelätään sieltä mielen syövereistä nousevia ei-toivottavia reaktioita, takaumia ja pelkotiloja. Toisinsanoen tavoitellaan positiivista dissosiaatiota ja pelätään negatiivista. Leikitellään henkisen veitsen terällä. Terän terävyys sitten liittyykin paljolti ihmisen psyykkiseen tasapainoon ja menneisyyden mahdolliseen painolastiin, eikä näiden asioiden huomioimista siksi tulisikaan koskaan unohtaa. Erityisesti, jos sitä painoastia tai epätasapainoa selkeästi on olemassa...
Oma asiansa sitten on ilmiön kääntöpuoli, henkisen kontrollin tietoinen hyödyntäminen ja vahvistaminen halutuissa tilanteissa. Minulle on useampi ihminen kertonut siitä, kuinka he saattavat erityisesti henkisesti voimakkaiden sessioiden jälkeen pitää kynsin ja hampain kiinni tietoisuudestaan ja läpikäydä session tuntemuksia vähitellen tulevien päivien aikana, mutta vain pieninä palasina ja näin pyrkiä hallitsemaan ja pienentämään droppia ja siihenmahdollisesti liittyvien alakulon, ahdistuksen ja yksinäisyyden tunteita.
Moni leikkikaveri on valmis vasta päivien päästä sessiosta "raportoimaan" minulle session jälkeisistä tuntemuksistaan tai edes ajatuksella yksin uudelleen läpikäymään koko session aikaisen tunnekimaran. Aivan yhtälailla heitä hyvin usein ihmetyttää, kuinka siihen voi mennä niin pitkä aika, ennen kuin he kokevat olevansa valmiita. Kun asiasta keskustellaan lisää, lähes aina syyksi paljastuu joko tietoinen tai tiedostamaton henkisen kontrollin vahvistaminen voimakkaiden tunteiden hallitsemiseksi.
Kertokaahan Baarilaiset, kuinka moni täällä tunnistaa tätä samaa henkisen kontrollin voimistamista itsessään voimakkaiden session jälkeisten tilanteiden hallinnassa ja oletteko lopulta uskaltaneet päästää tunteet valloilleen, vai jäävätkö ne ehkä kapseloituina jonnekin tietoisuuden rajamaille odottamaan tilaisuutta purkautumiseen toisena hetkenä toisessa tilanteessa?
Kysyn tätä, koska itse olen (jopa aika usein) saanut huomata, että nimenomaan tälläiset sessioiden tai muiden voimakkaiden henkisten kokemusten jälkeen kapseloidut tuntemukset, ovat olleet syynä sessioiden aikana purkautuneisiin voimakkaisiin takaumiin liittyviin reaktioihin ja tunteen purkauksiin... Aivan kuin todellakin alitajuntaan kapseloidut tunnereaktiot session vaikutuksesta ja henkisen kontrollin vapautumisesta johtuen olisivat pääseet lopulta vapautumaan kapseleistaan ja nousemaan yllättäen pinnalle siinä hetkessä, kun niitä juurikaan ei olisi kaivattu...
Ja tuollaisessa tilanteessa en itse oikein keksi enää mitään muuta toimintatapaa, kuin rauhoittaa tilanne ja käydä läpi yllättäen vapautuneen tunteen syitä ja siitä nousseita uusia tuntemuksia niin kauan, että toinen on taas valmis jatkamaan tai saavuttaa uudelleen kontrollin. Tälläisessä tilanteessa, jossa yllättävä ja ei-toivottu reaktio yllättää ihmisen itsensäkin, on toisen ihmisen syyllistäminen tai huomiotta jättäminen pahin mahdollinen vaihtoehto. Erityisesti, jos puhutaan vielä vapautuneen tuntemuksen aiheuttamasta voimakkaasta negatiivisestä dissosiaatiosta.
Kirjoitan näitä ajatuksiani tänne toivoen jo käydyn kaltaista älyllistä keskustelua aiheesta siitä kiinnostuneiden ihmisten kanssa sekä antaakseni neuvoja ja kokemuksiani niiden käyttöön, jotka niitä arvostavat ja ovat niistä kiinnostuneita. Allekirjoitan Opien näkemyksen siitä, että ne joiden näistä kaikken eniten tulisi oppia, nauravat tälle koko muka-hienostelevalle keskusteluketjullemme, mutta ehkä voimme tälläkin keskustelulla auttaa hieman niitä, jotka etsivät sitä omaa D-ihmistään, löytämään parempia keinoja arvioida parhaiten itselleen sopivan vaihtoehdon ja karttamaan niitä, joiden tavoitteet ja itsetietoisuus ovat jossain ihan muulla tasolla ;)
-Mr.Inathu, joka ei koskaan kyllästy ihmettelemään ihmismielen esille loihtimien tuntemusten kirjoa ja monimuotoisuutta :))
-
Ihminen on oman käsitykseni mukaan tunneohjautuva, joten ei ole oleellista koemmeko kontrollin vapauttamisen vapauttavan alkukantaisen sisäisen minuutemme tuottamaan tunteita ja tuntemuksia vaiko vain tunteiden ja tuntemusten vapautuvat kontrolloimattomasti.
Se toinen alussa viittaamani asia on tietoisuuden (EGO?) väistyminen, eli henkisen kontrollin irroittamisen toinen kääntöpuoli. Kun tunteet saavat lisää valtaa, tietoisuuden valta vähenee. Tietoisuus ei välttämättä kokonaan joudu hyllylle kuin pienessä määrässä irtipäästämisiä, mutta sen valta ohjata asioita, ihmisen reaktioita ja erityisesti tekoja, vähenee sitä mukaan kun tunteiden ja tuntemusten valta kasvaa. Kaksi kiimaista ihmistä kyllä hakevat kiimalleen tyydytyksen, riippumatta siitä mitä järki heille yrittää kertoa, eikä kuvioon todellakaan tarvitse liittyä mitään kinkyä :)
Sessioissa (ja usein ihan perusvaniljassakin) henkistä irtipäästämistä pyritään joko tietoisesti tai tiedostamatta hakemaan ja se on toivottu olotila. Täydellistä heittäytymistä hetken, tunteiden, kiiman ja nautinnon vietäväksi. Ehkä jopa ajautumista sinne mystiseen subspaceen saakka ja samalla pelätään sieltä mielen syövereistä nousevia ei-toivottavia reaktioita, takaumia ja pelkotiloja. Toisinsanoen tavoitellaan positiivista dissosiaatiota ja pelätään negatiivista. Leikitellään henkisen veitsen terällä. Terän terävyys sitten liittyykin paljolti ihmisen psyykkiseen tasapainoon ja menneisyyden mahdolliseen painolastiin, eikä näiden asioiden huomioimista siksi tulisikaan koskaan unohtaa. Erityisesti, jos sitä painoastia tai epätasapainoa selkeästi on olemassa...
Oma asiansa sitten on ilmiön kääntöpuoli, henkisen kontrollin tietoinen hyödyntäminen ja vahvistaminen halutuissa tilanteissa. Minulle on useampi ihminen kertonut siitä, kuinka he saattavat erityisesti henkisesti voimakkaiden sessioiden jälkeen pitää kynsin ja hampain kiinni tietoisuudestaan ja läpikäydä session tuntemuksia vähitellen tulevien päivien aikana, mutta vain pieninä palasina ja näin pyrkiä hallitsemaan ja pienentämään droppia ja siihenmahdollisesti liittyvien alakulon, ahdistuksen ja yksinäisyyden tunteita.
Moni leikkikaveri on valmis vasta päivien päästä sessiosta "raportoimaan" minulle session jälkeisistä tuntemuksistaan tai edes ajatuksella yksin uudelleen läpikäymään koko session aikaisen tunnekimaran. Aivan yhtälailla heitä hyvin usein ihmetyttää, kuinka siihen voi mennä niin pitkä aika, ennen kuin he kokevat olevansa valmiita. Kun asiasta keskustellaan lisää, lähes aina syyksi paljastuu joko tietoinen tai tiedostamaton henkisen kontrollin vahvistaminen voimakkaiden tunteiden hallitsemiseksi.
Kertokaahan Baarilaiset, kuinka moni täällä tunnistaa tätä samaa henkisen kontrollin voimistamista itsessään voimakkaiden session jälkeisten tilanteiden hallinnassa ja oletteko lopulta uskaltaneet päästää tunteet valloilleen, vai jäävätkö ne ehkä kapseloituina jonnekin tietoisuuden rajamaille odottamaan tilaisuutta purkautumiseen toisena hetkenä toisessa tilanteessa?
Kysyn tätä, koska itse olen (jopa aika usein) saanut huomata, että nimenomaan tälläiset sessioiden tai muiden voimakkaiden henkisten kokemusten jälkeen kapseloidut tuntemukset, ovat olleet syynä sessioiden aikana purkautuneisiin voimakkaisiin takaumiin liittyviin reaktioihin ja tunteen purkauksiin... Aivan kuin todellakin alitajuntaan kapseloidut tunnereaktiot session vaikutuksesta ja henkisen kontrollin vapautumisesta johtuen olisivat pääseet lopulta vapautumaan kapseleistaan ja nousemaan yllättäen pinnalle siinä hetkessä, kun niitä juurikaan ei olisi kaivattu...
Ja tuollaisessa tilanteessa en itse oikein keksi enää mitään muuta toimintatapaa, kuin rauhoittaa tilanne ja käydä läpi yllättäen vapautuneen tunteen syitä ja siitä nousseita uusia tuntemuksia niin kauan, että toinen on taas valmis jatkamaan tai saavuttaa uudelleen kontrollin. Tälläisessä tilanteessa, jossa yllättävä ja ei-toivottu reaktio yllättää ihmisen itsensäkin, on toisen ihmisen syyllistäminen tai huomiotta jättäminen pahin mahdollinen vaihtoehto. Erityisesti, jos puhutaan vielä vapautuneen tuntemuksen aiheuttamasta voimakkaasta negatiivisestä dissosiaatiosta.
Kirjoitan näitä ajatuksiani tänne toivoen jo käydyn kaltaista älyllistä keskustelua aiheesta siitä kiinnostuneiden ihmisten kanssa sekä antaakseni neuvoja ja kokemuksiani niiden käyttöön, jotka niitä arvostavat ja ovat niistä kiinnostuneita. Allekirjoitan Opien näkemyksen siitä, että ne joiden näistä kaikken eniten tulisi oppia, nauravat tälle koko muka-hienostelevalle keskusteluketjullemme, mutta ehkä voimme tälläkin keskustelulla auttaa hieman niitä, jotka etsivät sitä omaa D-ihmistään, löytämään parempia keinoja arvioida parhaiten itselleen sopivan vaihtoehdon ja karttamaan niitä, joiden tavoitteet ja itsetietoisuus ovat jossain ihan muulla tasolla ;)
-Mr.Inathu, joka ei koskaan kyllästy ihmettelemään ihmismielen esille loihtimien tuntemusten kirjoa ja monimuotoisuutta :))
Heh, joo, hifistellään me henkiset syväkurkut; jokainen keskittyköön palstalla siihen mikä itseä kiinnostaa ja antakoon muiden olla rauhassa. Eikös niin ;)
Oleellista ei tosiaankaan ole se kuinka kukin määrittelee "tunteiden irtipäästämisen".
Parhaiten mielestäni sitä kuvaa juuri tuo että mikä osa minuutta on hallitseva, ja että tietoinen minä on vapautettu kontrollista, ja annettu tilaa tunneilmaisulle, joka todellakin kumpuaa välillä hyvinkin syvistä mielen kerroksista, ja vaikuttaa sieltä myös sinne tietoiseen olemiseen vaikkemme aina tiedostakaan näiden syvänteiden vaikutuksia itsessämme ja arjessamme.
Ja jotta ne mielen syvimmät kerrokset voidaan vapauttaa tarvitaan sitä jo aiemmin mainittua luottamusta ja tuntemista, jotka edesauttavat avointa vuorovaikutusta, ja niiden lisäksi sitten, luonnollisesti, sitoutumista. Se missä määrin kukin tarvitsee kyseisiä elementtejä on varmasti persoona kohtaista. Niin D:lle kuin s:lle.
Tuo kapseloituminen, koteloituminen, on oikein hyvä termi. Eli puhutaan defensseistä. Jälleen täysin terve psyyken reagointitapa. Jokainen meistä defensoi, enemmän tai vähemmän. Elämä ja maailma on kova paikka ja juttu; raakana liian raju kerralla sulatettavaksi.
Eli kaikilla meistä on päässä pumpulia auttamassa pehmentämään maailman kohtaamista.
Aina jos kohtaamme vahvoja ja syviä tunteita aiheuttavia kokemuksia, vaikka intensiivisten sessioikokemusten muodossa, niin on tavallista käsitellä niitä sekä siinä tilanteessa että jälkikäteen pilkkoen; sopivissa annoksissa. Jokainen määrittelee sitten annoskoon itse kohdallaan sopivaksi.
Oleellista ihmissuhteissa on osata sitten sanallistaa, tai muuten kommunikoida, läpikäydyt asiat ja kokemukset. Eli jos on todellakin menty sinne subspaceen, tai "jäädytty ja jähmetytty" huonolla tavalla tunteita koteloiden, niin kyky ja halu purkaa ja tuoda näitä lisko-olennon tuntemuksia kognitioon. En katso kuitenkaan että se on välttämätöntä tuossa positiivisessa speissailussa niinkään. Mielestäni hyvistä fiiliksistä on ihan lupa "vain" nauttia; kellua, voimaantua. Mutta negatiivisemmat fibat ja kotelot olisi hyvä purkaa ja sanallistaa; niillä kun on taipumus tosiaan poksahdella pintaan muuten sitten epäsopivasti ja ikävästi.
Ja tämä siis koskee ihan kaikkia, ja kaikentasoisia ihmissuhteita, ei vain D/s. Minä ainakin olen sillälailla kumma ihminen suhteissani, että jos koen ettei suhde tarjoa enää haastetta niin itselle kuin toiselle, siis kliseisesti sanottuna ihmisenä kasvamisessa, niin olen nostanut kytkintä. Enkä usko että tämä asia minussa on muuttunut sen jälkeen kun olen tajunnut olevani kinky. Ja tätä samaa asennetta toivon myös kanssakulkijoilta. Haluan tarjota jotakin muutakin kuin läsnäoloa ja jos en siihen kykene niin...
"Ja tuollaisessa tilanteessa en itse oikein keksi enää mitään muuta toimintatapaa, kuin rauhoittaa tilanne ja käydä läpi yllättäen vapautuneen tunteen syitä ja siitä nousseita uusia tuntemuksia niin kauan, että toinen on taas valmis jatkamaan tai saavuttaa uudelleen kontrollin."
Tässä käyttäisin ehkä termiä saavuttaa "turvallisuuden tunteen"; koen hieman hämääväksi käyttää kontrolli-termiä sekä henkisestä kontrollista että turvassa olemisen tunteesta. Kun, tosiaan, ajattelen että ihminen voi tuntea, ehkä, olevansa turvassa jopa ilman omaa henkistä kontrollia ;). Tai sitten ehkä tosiaan saada oma kontrolli takaisin, henkiset ohjat omiin käsiin takaisin, jotta voi aloittaa uudelleen niiden irti päästämisen.
Ja kun kyse on edelleen varmaan tunteiden kokemisesta läsnäolevasti niin ihan konkreettisesti tämän voi huomata ihmisen fysiikasta tarkkailemalla; läsnäoleva ihminen on lämmin, ei kylmän nihkeä ja kalpea, ja hänen pupillinsa ovat reagoivat ja hengitys on syvää ei pinnallista.
-
Kehottaisn lukemaan Alf Reenin: Vaaralliset ideat, kuvataan hyvin kuinka vaikeeta on niiden uusien asioiden käsittely, jossa on monesti kiinni kinkyilyssäkin.
-
Jäin miettimään sitä, jos saavuttaa tunteen, että on turvassa itsensä kanssa, vapauttaako tämä ottamaan vastaan ja olemaan.
Vaikka olisi subina ja hetkessä jossa pyritään turvattomuuden illuusioon, subin perusta pohjalla olisi se, että hänen perusturvallisuutensa on kunnossa ja siihen nojaten saa tapahtua mitä tahansa, löytyy tunne selviytymisestä.
Tämän kautta ihmisellä ei ole tarve luoda suojakuoria.
Ilmeisesti kallio jalkojen alle rakennetaan jo varhaisessa lapsuudessa.
Sen päällä saa vapista ja huojua, perusta on kuitenkin kunnossa.
-
Jäin miettimään sitä, jos saavuttaa tunteen, että on turvassa itsensä kanssa, vapauttaako tämä ottamaan vastaan ja olemaan.
Vaikka olisi subina ja hetkessä jossa pyritään turvattomuuden illuusioon, subin perusta pohjalla olisi se, että hänen perusturvallisuutensa on kunnossa ja siihen nojaten saa tapahtua mitä tahansa, löytyy tunne selviytymisestä.
Tämän kautta ihmisellä ei ole tarve luoda suojakuoria.
Ilmeisesti kallio jalkojen alle rakennetaan jo varhaisessa lapsuudessa.
Sen päällä saa vapista ja huojua, perusta on kuitenkin kunnossa.
Mahtavaa. Kyllä :)
Sen verran lisäisin että vaikka yleensä, ja hyvä olisi, rakentaa perusturvallisuus jo varhaisessa lapsuudessa, niin ei pidä kuitenkaan jäädä oman lapsuutensa uhriksi jos näin ei ole saanut tapahtua. Eli jos sosiaalistava kasvuympäristö ei ole ollut emotionaalisesti tukeva niin se ei tarkoita etteikö asialle voisi myöhemminkin jotakin tehdä.
Ja defenssejä, suojakuoria, sekä keinoja puolustautua ja suojata itseään tarvitaan joka tapauksessa läpi elämän jossa olosuhteet muuttuvat, eli vaikka se perusturvallisuus olisikin kunnossa jo lapsuudesta, niin aina voi tulla vastaan jotakin haavoittavaa myöhemminkin ja aina on yhä uudelleen ja udelleen tehtävä valinta siitä kuinka paljon vetäytyy ja suojautuu ja kuinka paljon antautuu.
Oleellista tietenkin on että oma reagointi olisi realistisessa ja itselle kokonaishyvinvoinnin (kasvun, kehityksen etc.) kannalta "kannattavassa" suhteessa ympäristöön.
Ihmisen aivot ovat plastiset ja muovaantuvat läpi elämän, ne antavat meille mahdollisuuden sekä muokata ympäristöämme että muokkaantua ympäristöön. Vastavuoroisesti. Ja hyväkin perusta voidaan tuhota kun olosuhteet muuttuvat rajuiksi; sota, onnettomuudet etc.
Ja ihan yhtälailla ne Dom/me-aivot ovat läpi elämänsä muokkaantuvat kuin subinkin. Toivottavasti.
-
Jatkan hieman...
Minua vaivaa nyt hieman erinäiset epätarkkuudet, omanikin, ristiriitaisuudet, sanallisella ja käsitteellisellä tasolla, niin kuin nyt yleensä aina ihmisten välisessä kommunikaatiossa tuppaa käymään.
Toisaalta haluan päästä mahdollisimman lähelle sitä mitä oikeasti tarkoitan ja haen ilmaisulla, joten...
Olen aika zeniläinen olemukseltani. Ja sitä kautta nyt haen hieman sitä mitä tarkoitan henkisen kontrollin irrottamisella. Ihmisellä on yksi kytkin mielessään; se mahdollistaa että ihmisen ajattelu on on ja tietoinen läsnäolo (nimenomaan aistillinen, kokemuksellinen) off. Ja toisin päin. Yhtäaikainen päälläolo ei ole mahdollinen. Kun ajattelemme niin emme koe, ja kun koemme niin emme ajattele.
Ja minun viehtymykseni kinkyyn perustuu juuri tälle kytkimelle. Haluan ajattelun off:ille, ja tuntemisen ja kokemisen on:nille. Siinä yksinkertaisuudessaan koko homman kluu.
-
Heh, joo, hifistellään me henkiset syväkurkut
Slurps, tästä noussut mielikuva henkisestä suihinotosta sai mielikuvituksen laukkaamaan :P
Siitä huolimatta, ettei minulla ole mitään käsitystä siitä mitä se voisi olla, mutta varmaankin kuuluu samaan kategoriaan sen kuuluisen "mind fuckin" kanssa ;)
Minuakin aika ajoin vaivaa kirjoitetun tekstin kautta muodostuva haaste saada lukija ymmärtämäään "oikein" se mitä olen halunnut kertoa, kun niitä oman mielen ajatuskuvioita kaikkine väreineen, kerroksineen ja liitoksineen on mahdotonsa saada tiivistettyä kaksiulotteiseen tekstiin... Vaan kirjoittamalla sekin paraneen ja ulostulo kehittyy... Ainakin johonkin suuntaan :D
Ja minun viehtymykseni kinkyyn perustuu juuri tälle kytkimelle. Haluan ajattelun off:ille, ja tuntemisen ja kokemisen on:nille. Siinä yksinkertaisuudessaan koko homman kluu.
Samalla akselilla ja ajatuksenkululla ollaan, mutta itse en usko absolutismiin kuin stereotypioinnissa. Minulle kaikki asiat ovat liukukytkimiä, eivät kiikkukytkimiä ja se "todellisuus" aina siellä jossain Onnin ja Offin välimaastossa. Minulle kaikissa asioissa on aina vähintään hieman myös sitä vastapuolta. Minullekin tässä asiassa, siis henkisen kontrollin irroittamisessa (hitto, tulikin käytettyä tuollaista terminologiaa alunperin...), on nimenomaan kysymys rationaalisen ja laskelmoivan ajattelun sekä tuntemisen ja kokemisen välisestä suhteesta. Mitä vapaammin ihminen kykenee vapauttamaan tunteensa ja keskittymään tuntemusten kokemiseen, sitä vähemmän tilanteeseen jää tilaa rationaaliselle ajattelulle ja päätöksenteolle. Mitä lähemmäs tuntemisenpäätä kytkintä liutetaan, sitä vaikeammaksi se helposti muodostuu, kun rationaalinen puoli alkaa jarruttelemaan.
Itse uskon kuitenkin, että siellä jossain ajattelun alapuolella meitä ohjaavat kaikessa tunteet ja tuntemukset. Ne ovat kaiken rationaalisenkin ajattelun pohjalla. Alitajuinen tarve tuntea jokin tunne tai tuntemus. Kun jonkin rationaalisen päätöksen purkaa pieniin paloihin ja seuraa logiikkaketjua alitajunnan syvyyksiin, löytyy sieltä lopulta perimmäinen tarve... Joka voi muuten yllättävän usein olla myös seurausta jostain defenssistä ja siis ollakin tarve VÄLTTÄÄ jotain tiettyä tunnetta tai tuntemusta.
Tämän teorian pohjalta olen itse ohjannut suojamuuriensa rajoittamia ihmisiä löytämään itseanalyysin kautta nämä perimmäiset tuntemukset rationaalisen ajattelun taustalta, ne todelliset vaikuttimet jotka ovat ajattelun perustana. Vasta tuntemalla syyn voi löytää keinoja vaikuttaa seurauksiin ja sitä kautta löytää hyvin yllättäviäkin keinoja henkisen kontrollin irroittamiseen ja voimakkaampien tuntemusten kokemiseen ;)
-Mr.Inathu
-
Mitä vapaammin ihminen kykenee vapauttamaan tunteensa ja keskittymään tuntemusten kokemiseen, sitä vähemmän tilanteeseen jää tilaa rationaaliselle ajattelulle ja päätöksenteolle. Mitä lähemmäs tuntemisenpäätä kytkintä liutetaan, sitä vaikeammaksi se helposti muodostuu, kun rationaalinen puoli alkaa jarruttelemaan.
Upeita ajatuksia, varsin nautittavaa.
Domit, onko heillä mahdollisuus irrottautua tilanteesta, päätöksenteosta, ajattelusta ilman, että irrottautuvat samalla vastuusta.
Onko D-ihmisille mahdollista vapauttaa tunteensa ja pyrkiä kokemaan tai elämään ilman suurempaa pyrkimystä kontrolloituun rationaaliseen ajatteluun. Tunteeko sub olevansa silloinkin turvassa jos hän näkee että hänen D:sä on menossa ns. "vapaalle".
Vai ovatko D-ihmisten tuntemukset, kokemukset ja rationaalisen ajattelun vapaalle päästäminen ns. nonstoppeina elämistä. Pieniä hetkiä ja paloja kontrollin lomassa jolloin kokemus tunteen alueella on avoin ja huikeakin.
-
Mitä vapaammin ihminen kykenee vapauttamaan tunteensa ja keskittymään tuntemusten kokemiseen, sitä vähemmän tilanteeseen jää tilaa rationaaliselle ajattelulle ja päätöksenteolle. Mitä lähemmäs tuntemisenpäätä kytkintä liutetaan, sitä vaikeammaksi se helposti muodostuu, kun rationaalinen puoli alkaa jarruttelemaan.
Upeita ajatuksia, varsin nautittavaa.
Domit, onko heillä mahdollisuus irrottautua tilanteesta, päätöksenteosta, ajattelusta ilman, että irrottautuvat samalla vastuusta.
Onko D-ihmisille mahdollista vapauttaa tunteensa ja pyrkiä kokemaan tai elämään ilman suurempaa pyrkimystä kontrolloituun rationaaliseen ajatteluun. Tunteeko sub olevansa silloinkin turvassa jos hän näkee että hänen D:sä on menossa ns. "vapaalle".
Vai ovatko D-ihmisten tuntemukset, kokemukset ja rationaalisen ajattelun vapaalle päästäminen ns. nonstoppeina elämistä. Pieniä hetkiä ja paloja kontrollin lomassa jolloin kokemus tunteen alueella on avoin ja huikeakin.
joo no tuota humaltumista on sitten se "topspace"... siinä kyllä sitten voi hävitä hyvinkin sitten se kontrolli...
-
Erittäin hyvää ajatuksenkehittelyä Mr.Inathu.
Ei pysähdytä, tai anneta valitun terminologian jarruttaa tai häiritä; sitä on mahdollista aina säätää, muuttaa ja tarkentaa. Sanat ja käsitteet ovat "vain" todellisuuden symboleita ja kuvia kommunikointia varten. Sosiaalisten siltojen, ja verkkojen, sosiaalisen todellisuuden rakennusmateriaalia mieliämme varten ulottuaksemme toistemme(kin) mieliin myös sanallisesti ja ajatuksellisesti.
Koska olen kiinnostunut ihmisen aivoista, koko mielen; kognition, tunteiden, muodostamasta tippukiviluolastosta, niin sen tähden tuo tuntemus kontra ajatus pyörittely kiinnostaa.
Nykytiede (ja ei nyt ei tule lähteitä kun en jaksa kaivaa), käsittääkeni, on sitä mieltä että muistijälkeen ja oppimiseen tarvitaan tunnekokemus. Eli että ajatelun pohjalla on aina tunne. Ei järki. Sitten myöhemmin kehittynyt korteksimme pitää ohjaksista kiinni tunteiden ilmaisun osalta. Vastaa siis siitä että käyttäydymme sivistyneesti.
Eli kehottaisin kaikkia tekemään tutkimuksia kokemisen ja ajattelun yhdistämisestä. Yksinkertaisesti siis jokin aistinautinto, vaikka kallista käsintehtyä suklaata palanen. Suklaa suuhun ja tutkimaan miten ajattelu ja maistaminen sopivat yhteen. Voi vaikka yrittää samalla miettiä minkälaiset veronmätkyt tai palautukset on tulossa, ja mitä asuntolainalle käy tässä Euroopan talousmyllerryksessä. Ja miten ne omat lapset selviytyvätkään tulevaisuuden maailmassa. Ja sitten miettiä miltä suklaa maistui.
Toki jos ajatteleminen on tematiikaltaan lähempänä sillä hetkellä tapahtuvaa kokemista niin asia voi olla toinen. Maun ja siihen liittyvien käsitteiden, suolainen, maitomainen, pähkinäinen, vuorottainen (lähes yhtäaikainen) "päällä" oleminen on jo aivan toisella tavalla toisiaan tukevaa toimintaa.
"
Itse uskon kuitenkin, että siellä jossain ajattelun alapuolella meitä ohjaavat kaikessa tunteet ja tuntemukset. Ne ovat kaiken rationaalisenkin ajattelun pohjalla. Alitajuinen tarve tuntea jokin tunne tai tuntemus. Kun jonkin rationaalisen päätöksen purkaa pieniin paloihin ja seuraa logiikkaketjua alitajunnan syvyyksiin, löytyy sieltä lopulta perimmäinen tarve... Joka voi muuten yllättävän usein olla myös seurausta jostain defenssistä ja siis ollakin tarve VÄLTTÄÄ jotain tiettyä tunnetta tai tuntemusta.
Tämän teorian pohjalta olen itse ohjannut suojamuuriensa rajoittamia ihmisiä löytämään itseanalyysin kautta nämä perimmäiset tuntemukset rationaalisen ajattelun taustalta, ne todelliset vaikuttimet jotka ovat ajattelun perustana. Vasta tuntemalla syyn voi löytää keinoja vaikuttaa seurauksiin ja sitä kautta löytää hyvin yllättäviäkin keinoja henkisen kontrollin irroittamiseen ja voimakkaampien tuntemusten kokemiseen ;)"
Tässä oli helmi. Juuri näin. :)
-
Ihana kirjoitus! Antoi paljon ajattelun aihetta omalle kohdalle hyvässä ja pahassa. Itsepohdiskelu ja -kehittäminen on aina yhtä mukavaa kun voi oppia lisää. :)
-
Kiitos tekstistä.
-
Kiitos tästä tekstistä. Eka lukukerran aikana meinasin pillahtaa itkuun, kun liippasi niin läheltä.
on ihmisiä jotka saattavat vaikuttaa hyvinkin varmoilta ja itsenäisiltä, mutta joille tunteiden esittäminen ja henkisen kontrollin irtipäästäminen ei ole ehkä lainkaan mahdollista tai ainakin hyvin hyvin vaikeaa.
Erityisesti yllä oleva lause puhuttelee paljon ja tunnistan siitä itseni.
Jos tunnen toisen olevan aidosti kiinnostunut minun mielenliikkeistä ja koen hänen hyväksyvän minut sellaisena kuin olen, pystyn päästämään tunteeni edes hetkeksi valoilleen, mutta vielä muutama vuosi taaksepäin se tuntui lähes mahdottomalta ajatukselta. Vieläkään en kovin helposti oma alotteisesti ota tunteitani puheeksi tai näytä niitä (tapahtuu vain harvojen ja valittujen seurassa), mutta kehitystä tällä saralla on tapahtunut iän ja kasvaneen itseluottamuksen myötä.
-
Itse dissosiaatiosta kärsivänä sanoisin, että kannattaa olla varovainen oli tilanteessa sitten subina tai Domin ominaisuudessa. Mielestäni asiassa ei häviä mitään vaikka etenisikin rauhallisemmalla linjalla tutkiskellen. Liian voimakas eteneminen voi saada aikaan tunnemyrskyn jossa dissosioivaa puolustava puoli ottaa vallan (hetkellisesti) ja suhde/sessiointi voi hajota. Tai vastaavasti alistuva puoli tulee niin voimakkaasti läpi että suhde/ sessiointi hajuaa siihen.Varmasti myös sillä on suuri merkitys, miten tietoinen dissosioiva henkilö on tiloistaan. Eli pystyykö hän itse tunnistamaan milloin mennään ns.punaiselle alueelle. Itselleni tunnepuolten hallinta on hyvin tärkeää jotta arkipäivän selviytyminen ei vaarannu. Jos joku henkilö herättää epäluotettavuudella/julmuudella tms. dissosiaatioon liittyviä tunteita/tuntemuksia emot. tasapainoni vaarantuu. En siis lähtisi ensimmäiseksi esim. sessioimaan minulle "tuntemattoman" kanssa. Toisaalta oman ihmiseni kanssa koen olevani ihan tarpeeksi turvassa. Jos jotain liikaa tapahtuisi asia voidaan käydä läpi.
Kirjassa kipupiste kuvataan loppupuolella mm. millaisia seurauksia ehdollistumisesta voi olla. En tiedä miten joku muu kokee, mutta en ainakaan itse toivo tuollaisia rajanylityksiä. Toisaalta koen, että nykyisissä omissa rajojen ylityksissä olen saanut löytää tarpeeksi turvallisella tavalla uutta itsestäni.
-
Ja viittaan tässä siis omalla kohdallani lapsuudenkok. ja koulukiusaamisesta johtuvaan dissosiaatioon. En ns. normi dissosiaatioon jota on kaikilla enemmän tai vähemmän
-
Mukavaa, että tämäkin vanha artikkelini on vieläkin saanut vielä jonkun aktivoitua ajattelemaan ja jopa kirjoittamaankin :)
Olen prinsessan kanssa samaa mieltä siitä, että aina kannattaa edetä mieluummin hieman liian hitaasti, kuin hieman liian nopeasti. Tylsää, voi joku sanoa, mutta pidemmän päälle turvallisempaa ja hallittavampaa. Ja taas joku sanoo, että tylsää "pitää mennä täysillä tai jäädä kotiin"... Silti Minä henkilökohtaisesti olen tuota mieltä. Ai miksikö? Kun olen tylsä ja turvallisuushakuinen?
Ei vaan siksi, että hitaammin asiasta saa myös paljon enemmän irti pitkällä aikavälillä... Sen lisäksi että se on turvallisempaakin :D
Aina, edettäessä vaikka kuinka hitaasti tulee, ihmisille joilla on haasteita päästään henkisestä kontrollista irti, tilanteita, joissa mentiin "liian pitkälle" tai reaktiot (tai vastareaktiot) olivatkin yllättävän voimakkaita. Ne ovat juuri niitä tilanteita, joissa jälkihoito on kaikkein tärkeintä. Välttämätöntä. Erityisesti jos tilanne olisi tuollainen, kuin prinsessa tuossa edellä kuvaa. Kunnollinen jälkihoito voi olla ei pelkästään suhteen jatkumisen vaan myös toisen osapuolen henkisen terveyden edellytys...
Helppoa sanoa "jälkihoito", mutta miten valmistautua jälkihoitoon ja mitä siinä pitäisi tehdä? Tästä voisi helposti kirjoittaa pitkänartikkelin yksistään tai aloittaa ketjun, mutta kokeilen tiivistää tähän joitain keskeisimpiä omia näkemyksiäni asiasta.
Minulle jälkihoito tarkoittaa toimenpiteitä, joilla pyrin tukemaan leikkikaveriani, jonka kanssa olen edennyt rajoille. Jälkihoito on aina jotain yksilöllistä, eikä sitä voi korvata stereotyyppisestiesim. vain "ottamalla toisen kainaloon lepäämään". Joillekin tuo voi riittää ja jotkut voivat tarvita hyvinkin eriliaisia tapoja palautua ja päästä takaisin tasapainoon.
Lisäksi välttämättä tilanne ei aina aukea vielä session aikana, siis se että käytiin rajoilla saakka. Voi olla, että sulkeutunut leikkikaveri kääntyy session aikana joltain osalta niin sisällepäin tai ulkoistaa tunteensa joltain osalta kokonaan, säilyttäen kuitenkin täysin normaalin kaltaisen ulkokuoren muutoin. Tällaisessa tilanteessa toinen saattaa romahtaa välittömästi session jälkeen D:n poistuttua tai vasta ehkä useita päiviä session jälkeen... Ja yhä välttää kertomasta asiasta, ennen kuin on itse "kantanut vastuunsa" ja palauttanut itsensä tasapainoon... Paitsi että minun mielestäni tarve jälkihoidolle on yhä tuon jälkeenkin olemassa.
Mielestäni jälkihoitoa tarvitsevan henkilö ei koskaan pitäisi hoitaa jälkihoidon tarvettaan itsenäisesti tai edes kolmannen osapuolen kanssa, koska itse koen että jälkihoidon saaminen sen tarpeeseen johtaneen tilanteen järjestäneeltä henkilöltä, vaikuttaa suoraan luottamukseen tätä henkilöä kohtaan ja täten taasen vaikuttaa suoraan mahdollisuuksiin menne seuraavilla kerroilla eteenpäin, syvemmälle ja kokea voimakkaammin. Se voi myös olla edellytys henkisen kontrollin irtipäästämisen onnistumiselle tulevaisuudessa.
Vaikeinta tälläiset henkisen kontrollin irtipäästämisen avustaminen, niin kuin sessiointi ja jälkihoitokin ovat sellaisen henkilön kanssa, joka ei uskalla, halua tai kykene kertomaan omista tuntemuksistaan ja ajatuksistaan. Syitä voi olla monenlaisia ja osa niistä saattaa johtua traumoista tai häpeän tunteesta tai itsetunnon puutteista jne. Asioista, jotka jo itsessään tarvitsevat paljon AIKAA, mutta jotka varmasti ovat täysin mahdottomia ylitsepäästä ilman syvällistä LUOTTAMUSTA, mutta myös aitoa HALUA niiden ylitse pääsemiseen. Oikoteitä ei ole.
Omasta mielestäni ihminen, joka menee tällaisissa asioissa kaasu pohjassa eteenpäin, ei välitä seuraamuksista ja on täten omasta mielestäni erittäin ei-toivottu leikkikaveri. Ei siis "ihanan spontaani ja avomielinen, vaan mieluumminkin itsetuhoisuuteen taipuvainen "damage whore", joka todennäköisemmin käyttää vain leikkikaveriaan välineenä itsensä vahingoittamiseen. Tai sitten vain viaton ja sinisilmäinen sielu, joka ei vielä ymmärrä minkälaisten asioiden kanssa on alkanut leikkimään, osaamatta lainkaan valmistautua mahdollisiin seuraamuksiin...
Aihe on taas kerran ollut itsellänikin vahvasti tapetilla kuluneen vuoden aikana, oltuani pariinkin otteeseen kasvokkain tavalla tai toisella hyvin sulkeutuneiden tai "lukossa" olevien tunteiden kanssa painivien ihmisten kanssa, eläessäni itse samalla yhtä tunnerikkaimmista ja raskaimmista vuosistani koskaan... Noh, kaikesta oppii lisää uutta, niin kanssaihmisistä kuin erityisesti itsestään :)
-Mr.Inathu
-
Lisäksi välttämättä tilanne ei aina aukea vielä session aikana, siis se että käytiin rajoilla saakka. Voi olla, että sulkeutunut leikkikaveri kääntyy session aikana joltain osalta niin sisällepäin tai ulkoistaa tunteensa joltain osalta kokonaan, säilyttäen kuitenkin täysin normaalin kaltaisen ulkokuoren muutoin. Tällaisessa tilanteessa toinen saattaa romahtaa välittömästi session jälkeen D:n poistuttua tai vasta ehkä useita päiviä session jälkeen... Ja yhä välttää kertomasta asiasta, ennen kuin on itse "kantanut vastuunsa" ja palauttanut itsensä tasapainoon...
-Mr.Inathu
-> Olen nimenomaan tätä mieltä, ulkopuolinen ihminen ei näe vält. ollenkaan että jokin tila/defenssi tulee päälle. Sellainen ihminen kuin oma puoliso, joka tuntee pitkältä ajalta lukee helpommin minkäkaltaisista tunnetiloista on kyse. Vastuu on viime kädessä minusta alistuvalla osapuolella (tai dominoivalla jos doiminoiva on se jolle tulee "tiloja"). Koska käytös ei vält. eroa normaalista mitenkään, ainoastaan sisäinen kokemus. Eli henkilön pitäisi itse tuntea itsensä niin hyvin että osaa sanoa, vähintääkin jälkikäteen, missä mennään liian pitkälle/mikä tuntuu pahalta. Esim. itse olen huomannut että minulla tunnekokemus voi jäädä päälle niin että se tulee jollain lailla jälkeen päin läpi (esim. haju tai tunne iholla) tai vasta jälkeenpäin ymmärrän, että jokin sanottu loukkasi oikeasti. Samoin olen huomannut, että kehoni ei vält. reagoi tilantesiin heti vaan ikäänkuin viimeellä, ja tämä koskee myös seksuaalisia tuntemuksia. Samoin kontrolli toimii palkon kovemmin ja pelottavassa tilanteessa tulee esille esim. asioille nauramista/hihittelyä (minkä ilmeisesti on tarkoitus vaimentaa peloketta). Jollakulla muulla nämä voivat toki liittyä johonkin ihan muuhun asiaan. Minulla ne liittyvät mielestäni asioihin joita olen joutunut kokemaan. Traumoilla voi mielestäni "leikkiä" ja omia rajoja voi hakea, mutta vastuu pitäisi kantaa itse myös seurauksista ja siitä että ei suostu mihin vain.
-
^^ Koen suurta ristiriita siinä,että samassa lauseessa puhutaan leikkikaverista ja rankoista tiloista- vai onko kyse siitä,että nuo tilat ja tuntemukset ovatkin leikkiä,tietynlaista teatteria?
Vastuusta puhuttaessa en itse komppaile sitä,että se olis vain toisella/jollain osapuolella- eikö nyt lähtökohtaisesti sellainen ole kaikilla osapuolilla-oli tuntemattomampi leikkijä tai tutumpi,kyseessä?
-
^^ Koen suurta ristiriita siinä,että samassa lauseessa puhutaan leikkikaverista ja rankoista tiloista- vai onko kyse siitä,että nuo tilat ja tuntemukset ovatkin leikkiä,tietynlaista teatteria?
Vastuusta puhuttaessa en itse komppaile sitä,että se olis vain toisella/jollain osapuolella- eikö nyt lähtökohtaisesti sellainen ole kaikilla osapuolilla-oli tuntemattomampi leikkijä tai tutumpi,kyseessä?
Kati!
Ymmärsit minut täysin väärin, tosin muistelen kyllä kertoneeni tämän saman sinulle jo joskus aiemminkin :)
Kysymys siitä, miksi kutsun leikkikavereitani leikkikavereiksi, johtuu siitä että minun mielestäni sessiot (vaikka olisivat pitkiäkin tapaamisia ihmisen kanssa jonka kanssa on vuosien syvällinen suhde takana), ovat silti aina jotain jolla on alku ja loppu.
Asiat, joita tapaamisten aikana tehdään ovat jotain "epätodellista", leikkiä. Ne eivät ole "totta", koska ketään ei "oikeasti" raiskata eikä kukaan ole oikeasti orjuutettuna. Tapahtumat voi aina keskeyttää, eikä todellista vauriota ole koskaan tarkoitus tuottaa, joten jollei se ole "totta", on se mielestäni silloin "leikkiä". Parempia termejä otetaan kiitollisena vastaan :)
Tuo ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö tunteet tapaamisissa voisi olla hyvinkin totta ja täysin aitoja. Niin itselläni kuin leikkikavereillakin. Siitähän mielestäni koko kinkyilyssä on kysymys:
Minun mielestäni...
Kinkyilyn tarkoituksena on tuottaa voimakkaita ja aitoja tunteita ja tuntemuksia turvallisella tavalla, turvallisessa ympäristössä ja turvallisessa seurassa. Voimakkaita ja aitoja tunteita, joiden kokeminen ilman kinkyilyä voisi olla vaikeaa, vaarallista tai jopa mahdotonta.
Kinkyn ja varsinkin D/s:n "leikkipuolta" korostaa mielestäni myös se, että onnistuneet pidempiaikaiset suhteet ja erityisesti henkisen yhteyden syventyminen (henkisen kontrollin irtipäästämisestä puhumattakaan), edellyttävät aina suurta määrää rehellistä ja luottamuksellista ajatustenvaihtoa molempiin suuntiin.
Erityisesti koska D:n on mahdotonta lukea s:n ajatuksia ja koska toisen mielen tuntemus on välttämättömyys syvälliselle suhteelle, tulee s:n tavallaan "antaa avaimet mieleensä". Ei ole kysymys pelkästää luottamuksesta, vaan myös oikeastaan s:n suorittamasta D:n "auttamisesta" pääsemään eteenpäin. Asia, jota kinkyn ulkopuolella tuskin pahemmin missään muualla tapahtuu samassa kontekstissä, eli siinä että ihminen itse avustaaa toista ihmistä oppimaan paremmin kuinka häntä alistetään, nöyryytetään, satutetaan jne :D
-Mr.Inathu
-
Kiitti,oli oikein ymmärrettävä teksti Mr Inathu-varmaan tullut jotain muutakin mietittyä uudemman kerran ja jankattua samaa-mulla tuon kanssa,mistä kirjoitit,jokin erityisvaikeus tajuta.
Voi johtua vaikka siitä että on puolierakko ollut pitkään jo :D
-
Itsekin komppaan Whippiä, hän kiteytti asian todella hienosti ja Inathulta todella valaiseva ja hieno teksti. Luottamusta tosiaan se vaatii, että voi päästää irti, ja uskoisin itsestäni, että olen onnistunut saamaan erään ihmisen luottamuksen tarpeeksi pitkälle että hän uskaltaa päästää irti enemmän ja enemmän ja rehellisemmin, mikä myös tekee minut erittäin onnelliseksi sessioiden aikana.
Hän vaikuttaa menevän juurikin sellaiseen euforiseen tilaan, jossa pää on täysin tyhjä, ja osasin ilmeisesti tulkita sen oikein, koska palaute oli hyvä, eikä hän vaikuttanut mielenkiinnottomalta kokeilla myöhemminkin uusia asioita, mikä on minulle itse asiassa ensimmäinen kerta, kun sub on niin avoimesti nauttinut olostaan minun aikana.
Aikaisemmin muiden kohdalla, se on ollut enemmän sellaista kokeilua, koska olen hieman vielä tuore Domi, ja ollu enemmänkin sitä fetessin nälän tyydyttämistä, eikä niinkään täysin rehellistä antautumista, koska sitä haluaa, ja tämän takia olen tällä hetkellä täysin onnessani siitä, että olen voinut vaikuttaa johonkuhun sillä tavalla että on kyennyt antautumaan minulle.
-
Wow. Täällä vieläkin hämmästellään ja ihaillaan, kuinka taitavasti porukka puhuu.
Kiitos ja kumarrus aiheesta ja keskusteluista, jotka antavat mahtavia lähtökohtia oman pienen mielen kaiveluun.
-
Mielenkiintoista lukea näitä pohdintoja. Minulle on käynyt menneisyydessä ihan vanilijaseksin aikana useasti niin (melkein aina), että jossain vaiheessa käperryn ikäänkuin omassa mielessäni jonnekin nurkkaan pakoon tilanetta johon olen ajautunut/hakeutunut. Lähtökohtaisesti luulen, että ongelmani oli että yritin niin kovasti kokea ja käyttäytyä "normaalisti" ihmissuhde- ja seksiasioissa että en tajunnut että itseään ei pysty pakottamaan keksittyyn muottiin.
Kuulun tähän 30+ identiteettiään etsivien joukkoon. Mutta sen verran jo itsestäni ymmärrän, että vaikka nyt kun olen antanut itseni haaveilla alituvasta roolista en silti lähtisi kovin heppoisesti kenen tahansa Dommen matkaan. Yhtä asiaa kun näissä pohdinnoissa en nähnyt mainittavan. Silläkin uhalla että vaikutan naivilta, minun kohdallani kun tarpeeksi vahva luottamussuhde voi syntyä vain parisuhteessa ja siinä että voin olla ihan varma että paikka kainalossa mielenliikkeideni tyynnyttämiseksi löytyy myös huomenna ja ylihuomenna.
-
Mä oon muutaman vuoden pituisen seksinharrastamishistoriani aikana tuntenut älyttömästi epävarmuutta sen suhteen, miten mun pitäis olla ja käyttäytyy seksis. Oon harrastanut seksiä josta en oo nauttinut lainkaan, ja ajatellut et okei, tää on kamalaa, mut teenpä nyt näin ja näin niin ton toisen mielestä on varmaan kivaa. Ihan niinku se partneri ei muka jollain tasolla huomais, että en tykkää yhtään. Kaikkia ei varmaan oo kiinnostanutkaan.
Vasta hetki sitten, seksuaaliseen kanssakäymiseen erään henkilön kanssa ajauduttuani, uskalsin epävarmuuden hetken iskiessä kysyä itseltäni, et mitä jos mä nyt vaan unohtaisin ne kaikki oletukset siitä miten mun kuuluis olla? Jos mä vaan nyt olisin täs hetkessä ja tekisin niinkuin tuntuu?
Oon mä harrastanut tietoista seksiä aikasemminkin, mut silloin se on ollut helppoa enkä ole kokenut epävarmuuden tunteita. Tossa hetkessä se vaan tuntui jotenkin tietoiselta valinnalta, et okei, mua vähän pelottaa, mut se että mä oon täysin oma itseni, voi tuskin olla väärin.
-
Joo kannattanee kuunnella itseä/kin
-
Se heittäytyminen siihen seksiin turvallisen kumppanin kanssa on parasta. Siitä saavat molemmat enemmän nautintoa.
-
Kiitos kaikille keskustelusta. Esille on tullut paljon hyviä ajatuksia ja pohdiskeltavaa!
Mielestäni sessiointi voi osallisten lähtökohdista riippumatta olla parhaimmillaan yksilöä (ja toki myös ihmissuhteita) tasapainottavaa, itsetuntemusta ja itsevarmuutta kehittävää, sekä kaikinpuolin tervehdyttävää toimintaa. Eräänlaista lääkettä, joka saattaa niellessä maistua joskus vallan ikävältä, mutta jonka myönteiset vaikutukset tulevat perästä käsin. Joskus nopeasti ja joskus vähän hitaammin.
Näin ollen kaikki sessiointi mistä seuraa vain lisää rikkoutumista, pahaa mieltä ja hammasten kiristystä, on mielestäni symmetrisesti vastaan koko kinkyilyn perusajatusta. Toki ikävyyksien kautta kertyy edes jonkin sortin kokemuspisteitä, mutta niitä ei voi kovin helposti ja nopeasti lunastaa eläväksi iloksi ja hyväksi oloksi jos mieli on takertunut defensseihin tai alempana mainittuihin "pahoihin dissoihin". Ollaan vain menty vikasuuntaan, silmät kiinni, ja perse edellä.
Kun homma toimii, Dom ja sub voivat auttaa toisiaan saavuttamaan jotain todella hienoa. Tämä edellyttää tilanteenmukaista toimintaa, jolla käytännössä tarkoitan toisen yksilön kokonaisvaltaista huomioimista, sekä vilpitöntä pyrkimystä riittävän avoimeen viestintään. Sessioissa kaiken touhuamisen tulisi perustua yhteisille sopimuksille ja siten niitä edeltäville päätöksille, kun päätösten taas tulisi perustua sekä itseä että toista koskevalle tiedolle. Kun ollaan päästy oikeaan uraan ja hyvien toistojen jälkeen on kehittynyt aito luottamus, onkin jo mahdollisuus antaa enemmän löysää, kiristää köyttä, heittäytyä virtaan ja "päästää irti".
Tunne lahnasi. Se voi olla jalo otus tai happanemaan päin.
-
Mr. Inathu on ihan oikea ihmismielen ekspertti :) kiva lukea syvällistä tekstiä. Jälkihoito-lisäys oli hyvä (esimerkiksi itse en kaipaa syliä ja keskustelisin myöhemmin leikistä eli en ihan heti, koska käsittelen tunteita ja kokemusta myöhemmin. Pitää antaa aikaa mutustella ja jäsennellä). Tunnistin yhden kipeänkin kohdan itsestäni.
Näistä bdsmbaari-artikkeleista pitäisi tehdä kirja, jonka aloitteleva subi voisi ostaa ja myöhemmin omaa tahtia lukea. Netissä lukeminen ruudulta on niin tylsää.
-
Tämä keskustelu on bdsmbaarin parhaimmistoa, aivan huikeita näkökulmia ja minulle paljon uutta asiaa.
Respect!