BDSM-baari
Kirjasto - jäsenille tarkoitetut alueet => Päiväkirjat => Näkökulmia lokerosta ja sen vierestä => Aiheen aloitti: Kolumnisti - 26.08.2018, 09:24
-
Ihasteleva fetisismi ja seuranhaku
Minulta pyydettiin kirjoitusta seuranhausta fetisistin näkövinkkelistä. Tässä tulee yksi kapea pohdinta.
Minut kaiketi tunnetaan täällä piirtelevänä ja jokseenkin monogaamisena saapaspöppelönä, joka keuhkoaa tuon tuostakin korkosaappaista, nahkavaatteista ja muista fetissireleistä ja siitä, että kaksimetrinenkin nainen voi sonnustautua korkeisiin korkoihin, jos haluaa - viis kenenkään miehen henkisestä impotenssista. Tämä kolumni ei lähtökohtaisesti avaa näkökulmaa fetissin kanssa elämisestä kenenkään muun näkökulmasta kuin vahingossa. Lukijain samaistuminen on täysin sattumaa.
Mitä voimakkaana näyttäytyvät materiaalifetissi merkitsee, kun etsitään vastakappaletta? Tuohon kysymykseen on vaikea vastata ilman mittavaa taustaselvitystä. Toiset kokevat sen lähtökohtaisesti huonona ominaisuutena, toiset vain ominaisuutena. Syyllisyydentunne on varmasti tuttu vieras; Ainahan sitä sanotaan, että on väärin painottaa mitään muuta kuin sisäistä kauneutta. Mutkikasta.
Kysymys on joka tapauksessa siitä, että fetisisti toivoo kumppanin toteuttavan hänen fetissinsä - minun tapauksessani olisi siis ihanaa, että kumppani näyttäytyisi usein korkosaappaissa ja nahka-asuissa. Jotkut ovat niin syvästi fetisistejä, että kiihottuminen ylipäätään vaatii sen fetissin läsnäolon. Ihan ensimmäisissä kokemuksissa fetisisti ei kenties osaa miettiä lainkaan, mitä sen fetissin toteuttaminen merkitsee toiselle osapuolelle. Korkeat korot ovat jaloille tuskalliset ja nilkoille vaaralliset. Nahkavaatteet ovat kalliita ja kenties myös epämukavia. Lateksin ja korsettien mainitseminen riittäköön tässä yhteydessä. Tietäjät tietävät.
Yllä mainittu on vain yksi osa-alue koko asiassa. Hieman painavampi lienee kysymys, kiinnostaako se kumppaniehdokas ihmisenä vaiko vain fetissin toteuttajana. Karvasta on fetisistillekin huomata, että hänen fetissiään toteuttava henkilö on heti mielenkiintoisempi. Henkilökemiat voivat helposti pudota tärkeysjärjestyksessä jokusen pykälän alaspäin: Mitä siitä, jos tuo vaniljaisemmin pukeutunut nainen on älykkäämpi ja mukavampi, jos tuo vähän oikukkaampi on pukeutunut ihaniin saappaisiin ja nahkareleisiin juuri tänään eikä ikinä muuten?
Kuvitellaanpa, että jonkinnäköinen parisuhde kehittyykin. Jossain vaiheessa kumppani kokee, ettei saa fetisistiltä huomiota - seksuaalista tai muutenkaan - paitsi fetissiin pukeutuneena. Kumppanista saattaa myös tuntua, ettei saa vastineeksi itse mitään. Viimeistään silloin fetisisti saattaa miettiä asioiden tärkeysjärjestystä ja tuntea syyllisyyttä. Kokeeko hän yleensäkään toimivansa väärin? Jos kokeekin, onko hänen mahdollista viettiensä puitteissa toimia toisin? Ehkä hän on juuri oppikirjaversio fetisististä, eikä kiihottuminen ole hänelle mahdollista kuin fetissin ollessa läsnä.
Katastrofin ainekset ovat koossa, kun halut ja tarpeet eivät kohtaa. Odotettavissa maailman tappiin asti: epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunnetta, turhautumista sekä kenties vannottuja valoja, ettei ikinä enää.
Homoseksuaalisuuteen rinnastamiseen on osa porukasta hieman kyllästynyt, mutta teen sen silti. Fetisismillä ja homoseksuaalisuudella, kuten kaikilla seksuaalisuuden muodoilla, on eräs yhteinen ominaisuus: helvetin vaikeasti muutettavissa, jos se yleensäkään mahdollista on. Fetisistikään ei helposti muuksi muutu. Jos esimerkiksi perinteinen penetratiivinen seksi ei maistu, se ei maistu.
Tässä ei edes vielä koskettu fetissin ympärillä kieppuviin D/s-aineksiin. Alistumisrefleksi voi olla kytköksissä fetissin läsnäoloon. Olen antanut kertoa itselleni, etteivät dominoivat oikein arvosta sitä. Se onkin sitten oma rönsynsä tähän aiheeseen.
Tällaisia ajatuksia pyörittelen päässäni, kun ajattelen mahdollisen vastakappaleeni etsimistä. Usein kuulen, että tämä ei ole edes kovin vaikea fetissi ja että esimerkiksi vaniljanaisen saa kyllä helposti lähtemään tällaiseen. Oli miten oli, sitä aina miettii, missä vaiheessa sen fetissin toteutumaa sitten tarvitsee tai halua liikaa - ja minkä kustannuksella.
Niputan tämän valkoisen, fetisistisen heteromiehen näkövinkkelistä kirjoitetun tekstini pariin kysymykseen kolumnin lukijoille. Millainen teidän kanssafetisistien näkemys on? Kuinka rohkeasti ja ylpeästi olette fetisistejä, vai värittääkö asiaa enemmän syyllisyys? Entä mitä tuumitte te, jotka olette fetisistien nykyisiä ja entisiä kumppaneita? Millaista fetisistin kanssa on elää ja olla?
(https://www.bdsmbaari.net/index.php?action=dlattach;attach=22851;type=avatar) Jay, chatin saapaspöppelö ja truupiirturi.
-
Kiitos Jay, kovin valaisevaa pohdintaa, joka sai minut peilaamaan omaa käytöstäni ja tarpeitani.
Olen törmännyt erilaisiin fetisisteihin, täytyy kai myöntää itsekin olevani sellainen. Raskaimpia ovat olleet ne, jotka eivät näe mua ihmisenä vaan fetissin toteuttajana. Jollekulle se esineellistäminenkin on the thing, mutta ei-konsensuaalisesti toteutettuna se tuntuu vain ikävältä.
Mä itse koen välillä syyllisyyttä, miksi pitää olla näin hankala. Ja toisaalta kun osuu oikea leikkikaveri ja kaikki tuntuu helpolta ja ihanalta ja saa toteuttaa itseään, leijun hattarassa seuraavan viikon. Hurraa.
Koen välillä myös vähän syyllisyyttä siitä, kuinka osaan käyttää toisen fetissejä hyödykseni. Kotifettarini pitää hurjasti kauniista pitsisukista ja jaloista, ja kun haluan jotain oman pääni mukaista, käyn neuvottelut kauniissa alusvaatteissa. Mietin välillä että onko se ihan reilua, mutta ehkä se on win-win-tilanne.
-
Jaylle kiitos paljon pohdintaa aiheuttavasta kolumnista.
Dommena sitä toivoisi olevansa pidetty, rakastettu ja haluttu omana itsenään. Naisena ja tällaisena persoonana mitä on, ilman D:n viittaa.
Usein törmää siihen malliin missä kiinnostuneita on mutta se kiinnostus kohdistuu siihen mitä edustan eli Dominointi. Ei ole kiva tunne ollenkaan kun huomaa olevansa fetissiautomaatti jollekin.
Hyvässä suhteessa toki tehdään kompromisseja puolin sekä toisin.
Mielellään antaa vastapuolelle virikkeitä hänen omaa seksuaalisuutta varten. Vaikka se fetissi olisi hyvin suppealla alueella ja vain sitä yhtä ja samaa.
Mutta tämä halu antaa liittyy paljon siihen onko se toinen esittänyt enemmän kysymyksiä tyyliin Miltä sinusta tuntuu... kuin miten Dominoisit minua tänään.
-
Alistumisrefleksin kytkös fetissiin lienee aika yleinen niillä, joilla on taipumus molempiin eikä se mielestäni ole negatiivinen piirre. Dominoiva voi määrätä monesta asiasta, mutta ei siitä mistä toinen kiihottuu tai ei kiihotu. Kiihotuksen aiheita voi yrittää lisätä tai poistaa erilaisten tekijöiden kautta, mutta noin lähtökohtaisesti jokaisella on ne omat juttunsa, jotka sytyttävät.
Olen samaa mieltä siitä, että saapas- ja/tai nahkafettarin on varmaan helpompaa löytää samanhenkinen kumppani kuin vaikkapa oksennusfettarin. Kuinka helposti vaniljanaisen tai -miehenkään saa innostumaan omasta fetissistään voi olla vaikeampi rasti.
Jos on pitkään etsinyt kumppania, voi alussa olla myöntyväisempi toisen mieltymyksille kuin oikeasti kiinnostaisi. Katastrofin ainekset tosiaan ovat koossa tai vähintäänkin ongelmia on luvassa alkuhuuman haihduttua, jos fetissi ei ole yhteinen.
Pelkästään sessioseuralta voi - ja saa - edellyttää muitakin ominaisuuksia kuin fetissin toteuttamista, joten ei ole ihan sama kenen päällä ne releet ovat. Ihanne olisi löytää joku, joka jakaa fetissin itsekin siitä nauttien. Tai joku niin miellyttämishaluinen, joka nauttii siitä että fetisisti nauttii O:-)
-
Niputan tämän valkoisen, fetisistisen heteromiehen näkövinkkelistä kirjoitetun tekstini pariin kysymykseen kolumnin lukijoille. Millainen teidän kanssafetisistien näkemys on? Kuinka rohkeasti ja ylpeästi olette fetisistejä, vai värittääkö asiaa enemmän syyllisyys? Entä mitä tuumitte te, jotka olette fetisistien nykyisiä ja entisiä kumppaneita? Millaista fetisistin kanssa on elää ja olla?
Rohkea ja ylpeä, siinä kaksi sanaa joita en ikinä liittäisi omiin fetisseihini. Ilman alistumiseen liittyviä ominaisuuksia olisin eheämpi. Ilman noita piirteitä olisin voinut välttää monet turhat erot ja sydämien särkymiset.
Olen ajanut kumppaniani toteuttamaan fetissejäni, mikä on hyvin itsekästä ja epäreilua toista kohtaan. Kadun sitä mitä olen ollut ja miten olen käyttäytynyt.
Nykyään yritän tutustua ihmisiin ihmisinä. Pidän seksuaaliset erikoisuudet pois keskusteluista niin pitkään kuin suinkin. Ajattelen, että niiden aika tulee jos on tullakseen. En halua päästää pullonhenkeä ulos, koska sitä ei saa sen jälkeen takaisin.
Syvällä sisälläni toivon, että tapaisin kumppanin jonka kanssa olisi hyvä olla ja jonka kanssa oman seksuaalisuuden toteuttaminen ei olisi ongelma. Toisaalta tiedän, että todennäköisyys edes kompromissiratkaisun löytämiseen on todellisuudessa hyvin pieni.
En usko enää onnelliseen loppuun. Ne, jotka sellaisen ovat saaneet ovat huikeassa asemassa. Todennäköisesti kestävä parisuhde ei ole kohdallani mahdollisuus.
Vaikka kirjoituksen sävy voi olla aika masentava, niin jostain syystä faktojen hyväksyminen tuntuu itsestä ainakin lohdulliselta. Menneille en voi mitään. Yritän käyttäytyä nykyään fiksummin. Tunnistan myös realismin omien taipumusten ja haaveiden sutheen.
-
Personal note
Mulla ei käsittääkseni ole fetissejä. Mutta ehkä mun fetissit vaan on niin normaaleja ihailun kohteita (voiko lahaksikas vartalo olla fetissi, vai onko se ihan normaalia kauneusihanteiden seuraamiselle tai biologisille tarpeille alistumista?), että en huomaa niiden olevan fetissejä? Keskustelu on jo nyt laajentanut fetissin niin länteen ja itään, että siksikään en osaa sanoa, onko minulla sellaista. Itse miellän fetissin ulkonökäjutuksi tai esineeksi jne jne, en esimerkiksi teoksi tai eritteeksi, mutta tällä ei taida olla niin väliä tässä keskustelussa.
Oma kokemus, jos toisella on fetissi, positiivinen
Mua ei haittaa, jos kumppanilla on voimakas fetissi. Päinvastoin, toteutan sitä innokkaasti, koska toisen ihmisen saaminen korkeisiin tiloihin on mahtavaa (joskin, kuten esim nahkavaateasiassa tuli esiin, niin jos fetissikuteet/kamat maksaa paljon, ja mulla ei ole niille muuta käyttöä, odotan fetisistikumppanin kattavan leijonanosan kuluista - toteutan siis mahdollisuuksien rajoissa). Ja helppoakin se voi olla/on, oikoreitti.
Toisen ihmisen fetisismin en koe myöskään estävän minua toteuttamasta itseäni. Jos haen sessiolta kokemusta, jossa olet jalkarahini, niin sainpa kuuliaisuuden fetissiesineen kautta tai jonkin muun kautta (eli esimerkiksi siksi, että puhun tiukalla äänensävyllä), en näe eroa. Tiukka äänensävy on samalla tavalla hankittu asia, asia jonka voi hankkia, joten jos haluat, voit lentää seuraavan dominoivan ampiaspesään sitä saamaan. Mutta toivottavasti olit alun alkaenkin kanssani ihmisinä, et esineinä... Mulle on lisäksi kivaa kokeilla uusia asioita innostuneessa seurassa, ja tykkään nimenomaan reaktioista, joten bring out the toywishes.
Oma kokemus, jos toisella on fetissi, negatiivinen, tai ehkä realistinen
Ymmärrän senkin ajatuksen, että jos pitää kiskoa fetissivermettä niskaan että "kelpaa" puolisolle, niin laskeehan siinä itsetunto. Mustakin alkaisi tuntua pidemmän päälle epämukavalta, jos saisin itse seksuaalista huomiota vain jos pukeudun tietyllä tavalla tms, jopa vaikka viihtyisin niissä kuteissa. Mutta jos toinen ei halua vastata tarpeisiini tai/ja nähdä minua ihmisenä, en usko että vika on fetississä, vaan itsekkyydessä (tai jonkinlaisesta isosta virhearviosta/pariutumiskokemattomuudesta, jonka vuoksi ei voi luopua hyvin yhteensopimattomasta kumppanista).
En itse jaksaisi täydellisesti ulkoisesti silmiäni hivelevää puolisoa, jos henkisesti ei käydä yhteen, joten olisi jotenkin vaikeaa kuvitella, että fetisisti lähtisi vakavaan suhteeseen, jossa on kyllä niin paljon kumpparia ja pitsikäsinettä kuin ikinä voi toivoa, mutta henkinen tyhjyys. Olen kyllä ehkä naivi romantikko.
Pariutumisen ulkonäkömoottori, fetissillä tai ilman
En siis tiedä, miltä tuntuu, kun on fetissi. Seuraava pohdinta voi siis olla ihan metsään menevää. Mutta usein kun itse lähestyn ihmistä pariutumistarkoituksissa, teen sen ulkoisista syistä. Koska minulla ei ole muita syitä vielä tiedossani! Olkoon sitten vaikka nauru, jos ei nyt suorastaan tiukka perse. Miksei se syy voi olla myös hemaisevat nahkasaapikkaat tai se, että toinen oksentaa niin upeassa kaaressa katuojaan?
[Henkilökohtaista ranttausta maailmasta: miksi pariutumisesta ja yhdessäolosta pitää tehdä niin kamalan hankalaa ja miksi sitä pitää analysoida yökaudet; eiks voitais vaan kehitellä yhteyden kokemuksia helpottavia metodeja, sen sijaan että kehitellään syitä miksi ei oikeen vois mennä tonne ja jutella ton kanssa].
Ongelmia tulee vasta, kun ne nahkasaapikkaat, se nauru tai tiukka perse menee sen toisen ihmisen ihmisyyden edellen. Kun omat halut on niin korkeat, että aletaan kohdella toista niiden halujen tyydyttäjänä, ei inhimillisenä olentona. Ja jos yksi ja toinen tällä foorumilla haluaakin olla epäinhimillistetty fetissibarbi, senkin pitäisi kulkea ihmisyyden ja suostumuksen ruudun kautta.
Ulkonäön vaikutus ihmisen käytökseen
Sitten mitä tulee yleisiin ulkonäköjuttuihin. Väitän, että kuten fetisisti voi valita henkisesti vähemmän miellyttävän tyypin koska tyyppi kuitenkin ulkoisesti toteuttaa haluttua fetissiä, vanilja voi valita hotimman ja rikkaamman ja jonkun random syymmän, mutta sisältä inhemman. Fetisisti voi myös valita sen vähemmän fetisimmän mutta mukavamman. Pariutuminen on monisyistä. Kaikilla.
Itse olen nuorempana seurustellut monien todella hyvännäköisten tyyppien kanssa. Siis -todella- hyvännäköisten. En enää juurikaan. Miksi? Koska hyvännäköisille ihmisille sallitaan huonompi käytös kuin vähemmän hyvännäköisille (ja olen huomannut tämän erityisesti itsessäni), ja heitä kohdellaan paremmin, joten -jos- sitä henkistä moskaa on kertynyt, siitä on komean ja kauniin vaikeampi tajuta irrottautua. Ja miksi irrottautuakkaan, kun naamalla saa ja vartalolla pääsee, uusia halukkaita on aina ovella. (Käsittääkseni ruma käytös on usein laiskaa käytöstä, ja kukapa meista ei haluaisi olla laiska jos voi). Kauniit ja komeat voivat tietysti myös olla mukavia ja hyviä ihmisiä (katsokaa vaikka minua, vink vink). Ei mutta vakavasti, tiedän tuon ylläolevan myös suorasta omasta kokemuksesta - kun joskus tajusin olevani ilkeä mäntti, katsoin elämääni taaksepäin ja ihmettelin, miksi minua ei oltu kritisoitu enemmän epäsosiaalisesta käytöksestä. Väitän, että osittain koska olen aika ilmestys. Minä en kuitenkaan halua olla mulkku, vaikka voisin, joten yritän olla parempi ihminen jada jada takaisin muiden ihmisten fetisseihin.
Sietäköön (sietääkö?) siis fetisisti fetissin toteuttajalta pahempaa kohtelua, jos niikseen on. Tai valitkoon tylsän mutta mukavan. Tai päätyköön yhteen tylsän ja kurjan tyypin kanssa. Niinkuin me kaikki pariutujat.
Fetissivaatepuolustusta
Ps. Korsetti tuntuu ihanalta päällä. Samoin korkokengät jaloissa. Tiedän, pitäisi mennä osteopaatille, ei jatkaa noiden kidutusvälineiden rakastamista. Mutta siis, hyvä ajatus fetisoijalta tietysti on ottaa toinen huomioon, ja tajuta, miten paljon työtä mahdollisesti se toinen tekee, jotta itse saa fetisisteillä.
-
[Henkilökohtaista ranttausta maailmasta: miksi pariutumisesta ja yhdessäolosta pitää tehdä niin kamalan hankalaa ja miksi sitä pitää analysoida yökaudet; eiks voitais vaan kehitellä yhteyden kokemuksia helpottavia metodeja, sen sijaan että kehitellään syitä miksi ei oikeen vois mennä tonne ja jutella ton kanssa].
Allekirjoitan! Miksi kukaan ei ole sanonut tuota aikaisemmin ääneen... ainakaan mun kuullen :)
-
Hyvä aihe. Itse jouduin lopettamaan yhden suhteen juuri tämän ongelman vuoksi. Keljuttaa vieläkin, koska henkilökemiat toimivat todella hyvin ja yhdessä oli super hauskaa. Huumorintajut sopivat yhteen, kuin nappi silmään. Silti, oli pakko hyväksyä se, että jos toinen suhtautuu minuun kuin ostopalveluun, jättää se minut itseni täysin tyhjäksi. Tilanteen ymmärtäminen ja hyväksyminen vei aikaa, mutta päätös oli oikea ja jopa välttämätön.
Itse en ole vielä täysin varma, että voiko näissä tilanteissa soveltaa täysin vanilijamaailman "Hän ei ole yhtä kiinnostunut sinusta, kuin sinä hänestä"? Mitä mieltä muut ovat omista kokemuksista? Johtuuko fettarin esineellistävä käytös kiinnostuksen puutteesta vai siitä, että fetissit ajavat liskoaivoilla rationaalisen ajattelun yli? Jay tuossa avasikin "Mitä siitä, jos tuo vaniljaisemmin pukeutunut nainen on älykkäämpi ja mukavampi, jos tuo vähän oikukkaampi on pukeutunut ihaniin saappaisiin ja nahkareleisiin juuri tänään eikä ikinä muuten?"
-
Mitä mieltä muut ovat omista kokemuksista? Johtuuko fettarin esineellistävä käytös kiinnostuksen puutteesta vai siitä, että fetissit ajavat liskoaivoilla rationaalisen ajattelun yli?
En tiedä.
Itse olen ainakin jälkikäteen huomannut, että kompensoin todellisten tunteiden puutetta omilla fetisseilläni. Ihan kiva nainen, joka ensin tuntuu enemmän kaverilta, toimii yhtäkkiä ihan eri tavalla, kun hän ottaakin tilanteen hallintaan.
Rakastan naista, joka osaa ottaa tilanteen haltuunsa. Hallitseva nainen vie minua kuin pässiä narussa, mutta jos parisuhteesta puhutaan siinä pitää olla yhtäkkiä paljon muutakin. Kevyemmässä suhteessa tämä olisi täydellistä luonnollisesti.
Rakastuneena en edes ajattele fetissejäni tai alistumisenhalua. Ongelmia saattaa syntyä rakkauden laimennuttua ja tilanteissa, joissa en ole kykenevä omien tunteiden käsittelyyn.
-
Vaikuttavaa luettavaa sellaisellekin,jolla ei ole voimakkaita fetissejä.
Semmoista tuli mieleen,vähän niinkuin sivuajatuksena,että eikö se ole jo suurta,jos kykenee rakastamaan toista/toisia ihmisiä..ja olemaan rakkauden kohde.
Itsellä kun nuo on aika hukassa nykyisin,niin toi pisti silmään ♡
-
Vaikuttavaa luettavaa sellaisellekin,jolla ei ole voimakkaita fetissejä.
Semmoista tuli mieleen,vähän niinkuin sivuajatuksena,että eikö se ole jo suurta,jos kykenee rakastamaan toista/toisia ihmisiä..ja olemaan rakkauden kohde.
Itsellä kun nuo on aika hukassa nykyisin,niin toi pisti silmään ♡
On se suurta. Tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi elää sen vaikeampi on rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan. Todennäköisesti se johtuu omista estoista, riittämättömyyden tunteesta tai mistä lie. Eli ei tämä tästä helpommaksi muutu :) Onni on jos on edes saanut rakastaa.
-
Hyvä kirjoitus.
Elän avoimessa (tosin seksittömässä) suhteessa ja D/s suhteessa (olen D).
Subilla on jalkafetissi ja palvoo minua auliisti. Miten voisin ikinä pyytää enempää? Hänelle nautintoni on tärkeää (kuten pitäisi olla jokaisessa suhteessa) kuten minullekin hänen nautintonsa on minulle tärkeää.
Kaikki tämä olisi kuitenkin sivuseikka jos emme kunnioittaisi toimiamme ja välittäisi.
Jalkafetisistin kanssa on helppoa ja huvittavaakin olla. On ihanaa kun voin miellyttää subiani lähettämällä kuvan jalastani ja hän kiihottuu siitä, sen sijaan että minulta pyydettäisiin kuvia alapäästäni tai tisseistä. Minusta on tavattoman suloista että joku pitää jaloista niin paljon. Sängyssä saan hänet kiihottumaan heiluttelemalla varpaitani. Voiko vaivattomampaa ja suloisempaa tapaa olla kiihottaa toista? :love:
Meidän kohdallamme kysyntä on varmaankin kohdannut tarjonnan. Jos kyseessä olisi kenkäfetissi raha muodostaisi selkeästi rajat sille milaisia kenkiä voisi hommata ja kuinka usein (vaihtelu aina virkistää ;) )
-
Hyvä kirjoitus ja hyvää pohdintaa!
Itselläni on aina ollut joku juttu korkokenkiin. Ei ehkä ihan fetissiä, mut oon tykänny käyttää korkoja niin kauan kuin muistan. Tykkään siitä, miltä jalat ja koko olemus näyttää koroissa, korkkarit on usein tosi esteettiset itsessäänkin, ja niiden käyttäminen saa olon tuntumaan naiselliselta, viehättävältä, tyylikkäältä ja voimakkaalta. Ihannedeittini olisikin ehkä hieman korkkarifettari, mikäs sen mahtavampaa kuin että toinen ymmärtäisi ja ei ainoastaan hyväksyisi, vaan itse vielä nauttisi, tästä mun kenkäfriikkeydestä. Joskus entisessä parisuhteessa oli tilanne, jossa kumppanin mielestä moiset jalantappajakengät olivat vain rahan haaskausta ja niiden käyttäminen silkkaa idiotismia. Koita siinä sitten keimailla omissa lempparikengissä, jos toisen mielipide on tuollainen. Tämän kokemuksen pohjalta sanoisin, että parinmuodostuksessa mieltymysten ja fetissien yhteensopiminen on aivan ensiarvoisen tärkeää.
Voisin ymmärtää asiaa myös toiselta kantilta. Jos vastapuolella olisi jokin sellainen fetissi, jota ei kertakaikkiaan itse jaa millään tasolla, voisi olo olla aika kurja, jos pitäisi tasapainotella jatkuvasti oman mukavuusalueen ja toisen fetissin toteutuksen välillä. Sinällään reaktioiden herättämisestä nauttivana dommena voisin hyvin kuvitella vaikkapa pukeutuvani toisen fetissin mukaiseen asuun saadakseni sillä huomiota ja valtaa siihen kyseisen fetissin omaavaan ihmiseen. Mutta jos kyseinen juttu ei olis yhtään mua, ja se olis toisaalta ainut keino saada huomiota, kyllä siinä vois äkkiä tulla olo, että itsellä ole mitään merkitystä kuin vain sillä fetissillä.
Toisaalta sit on sekin hemmetin ikävää tulla torjutuksi siksi, että ei oo jonkun tyyppiä, kun ei oo tarpeeksi toisen fetissibarbi. Mut sit pitää vaan pystyy nielemään kiukku ja katkeruus ja ymmärrettävä, että ihminen ei voi fetissejään muuttaa eikä kukaan voi olla sellaista mitä ei oikeasti ole. Jokainen tietenkin haluaa tulla nähdyksi omana itsenä ja kokonaisena ihmisenä, mut parinvalinnan julmassa todellisuudessa tää on vaan niin totta:
Dominoiva voi määrätä monesta asiasta, mutta ei siitä mistä toinen kiihottuu tai ei kiihotu. --- Ihanne olisi löytää joku, joka jakaa fetissin itsekin siitä nauttien.
-
Mulla tää on mennyt näin.
Jos sanotaan nyt jotain mun mieltymystä, vaikka verta, fetissiksi niin mä en ole koskaan etsinyt kumppania vaan sitä fetissiä.
Mulle ihmiset, myös mä itse, ovat olleet aika yhdentekeviä, kyse on ollut fetissin toteuttamisesta.
Tää on se puhtain muoto himosta, muut asiat on merkityksettömiä ja ainoa kiinnostava tai yhdistävä tekijä on se fetissi.
Kävi sitten kuitenkin niin, että fetissin kautta löytyi myös se ihminen, se kumppani.
Se hienoushan siinä, että kumppanuus tulee fetissin kautta on se, että kummaltakin löytyy se sama fetissi persoonassa jolloin ei ole tarvetta opetella mitään asiaan liittyvää toisen vuoksi vaan se asuu jo itsessä. Voisi sanoa että se fetissi on vaniljaa, koska se on normaalia kummallekin.
Mulle ei varmasti olisi koskaan tullut kumppania, jos samaa fetissiä omaavaa ihmistä ei olisi tullut vastaan.
Tottakai, muutkin piirteet ihmisessä vaikuttavat, paljonkin, mutta ilman fetissiä, ne ovat merkityksettömiä.
Tyhjyyttä mä en ole koskaan tuntenut silloin kun kyse on ollut ainoastaan fetissin toteuttamisesta,
koska se on ollut se ainoa asia mitä haetaan, abuse and be abused.
-
Stoge, tuo oli yllättäen aika lämmittävää luettavaa. Tuli hyvä fiilis tuosta.
Jostain syystä nuo Anskun mainitsemat liskoaivot herättelivät. Puhuin seksuaalisuudesta, mutta en silti tajunnut asian alkukantaisuutta. Tätä miettiessäni huomaan ainakin itsessäni juuri melkoisen alkukantaisen reaktion fetissini läsnäoloon.
On tullut tilanteita, joissa polvet ovat menneet veteläksi, kun olen nähnyt jonkun näissä releissä, jotka viehättävät. Tai sitten sitä vaikka halailee sitä omaa ja ihanaa siellä sohvan nurkassa. Mukavaa illanviettoa. Silmiin toisaalta sitten saattavat osua nurkassa olevat saappaat. Olet ehkä ne joskus sillä omalla ihanalla nähnytkin. Useamman kerran. Sitten kuitenkin olet koko ajan pistoksissa, kun niin haluaisit nähdä ne sen oman ihanan jalassa. Ne kiusaavat siellä nurkassa silkalla olemassaolollaan (eivät ne yksinään sitä tee, ne pitäisi saada sen oman ihanan jalkaan). Se on vaikea karistaa.
Niksu mainitsi puuttuvien todellisten tunteiden kompensoimisen fetisseillä. Rakkauden laimentuminen ja tilanteet, joissa ei ole kykenevä omien tunteidensa käsittelyyn. En äkkipäätä tunnista itseäni, mutta niinkin on saattanut käydä. Kaikessa tapauksessa se oli varteenotettava kulma asiaan.
Kolumnini on jo nyt osoittanut minulle, että se kannatti kirjoittaa. Hyödyn näistä kommenteista koko ajan. Toivottavasti joku muukin saa jotain.
Kertokaa lisää!
-
Oikein hyvä kirjoitus ja hyvää pohdintaa, johon varmasti moni ajatteleva fetisisti on jossain vaiheessa törmännyt. Itse olen tökännyt hiekkaan aikaisemmin monesti pohtiessani, miten pitkään ainakin päällepäin vaniljan kanssa pitää kynttiläänsä vakan alla, ja missä vaiheessa asian ottaa pöydälle.
Kuvitellaanpa, että jonkinnäköinen parisuhde kehittyykin. Jossain vaiheessa kumppani kokee, ettei saa fetisistiltä huomiota - seksuaalista tai muutenkaan - paitsi fetissiin pukeutuneena. Kumppanista saattaa myös tuntua, ettei saa vastineeksi itse mitään. Viimeistään silloin fetisisti saattaa miettiä asioiden tärkeysjärjestystä ja tuntea syyllisyyttä. Kokeeko hän yleensäkään toimivansa väärin? Jos kokeekin, onko hänen mahdollista viettiensä puitteissa toimia toisin? Ehkä hän on juuri oppikirjaversio fetisististä, eikä kiihottuminen ole hänelle mahdollista kuin fetissin ollessa läsnä.
Omat fetissini liittyvät varsin tarkasti heteroyhteydessä naiskumppanin pukeutumiseen (CFNM), vasta myöhemmin olen tajunnut että hei, nämä matskuthan paitsi näyttävät myös tuntuvat päällä aika kivoilta. Koetan sekä tietoisesti vältellä tuota "naulakkofiiliksen" luomista että sen tuntemista - tunteilevana olentona etusijalle ajaa henkinen side kumppaniin, sitten vasta fetissikamppeiden mukaantuonti. Puntaroin potentiaalista kumppania ja omaa käyttäytymistäni varsin huolellisesti, koska kaupallisen fettarikuvaston maailma nyt vain pyörii joskus turhauttavaa pientä kehäänsä, ja tavallisen tossunkuluttajan itsetunto pitää olla terveellä tasolla tai terve+ että ymmärtää, mistä hommassa fetissinä on kyse. Itselleni ei koskaan ole ollut se ja sama, kuka ja missä mielentilassa vetää fetissikamoja niskaansa, ellei kyseessä ole pelkästään masturbointiin liittyvä aikuisviihteen kulutus. Omalla kohdalla homman pitää toimia ja yhteyden syntyä myös ilman fetissiartikkeleita, kumppanin innostus fetissiin (tai uskottava innostuminen sen vaikutuksista itseeni) täytyy olla riittävän vakuuttava, muuten itselle syntyy tunteita irrallisuudesta, kuluttamisesta, ja mieli päätyy sinne häpeän ja itsesyytöksen ympyröihin kiertämään. Näin on käynyt myös tilanteissa, joissa fetissejä on lähdettu toteuttamaan, mutta jokin kumppanin käytöksessä tuo ilmi, että viihtyminen on esittämistä oman nautintoni maksimoimiseksi. Silloin fetissistä tulee itselle taakka, ahdistava eroon pyrittävä ominaisuus joka erottaa minut hyväksytystä normaalista. The word is consent, mutual and credible consent.
Tällaisia ajatuksia pyörittelen päässäni, kun ajattelen mahdollisen vastakappaleeni etsimistä. Usein kuulen, että tämä ei ole edes kovin vaikea fetissi ja että esimerkiksi vaniljanaisen saa kyllä helposti lähtemään tällaiseen. Oli miten oli, sitä aina miettii, missä vaiheessa sen fetissin toteutumaa sitten tarvitsee tai halua liikaa - ja minkä kustannuksella.
Pariutumisvaiheessa vastakappale haluaa usein luontaisesti miellyttää toista, eikä välttämättä tule ajatelleeksi mitä se lopulta tarkoittaa. Omatkaan fetissit eivät ole niin kovin vaikeita, kokemuksen mukaan hankalampaa on saada viestittyä, että se tärkeämpi juttu on juuri sen fetissin toteuttaminen sen valitsemansa kumppanin kanssa kuin se, että yrittää saada kumppanistaan edes hetkeksi sen kuvankaltaisen fetissibarbin.
-
En jaksa kahlata läpi kaikkia pitkiä pohdintoja, toteanpa vain (omalta kohdaltani) että on tullut opittua jotakin. Jotkut kumppanin fetisseistä pystyy tyydyttämään, joitain ei. Pätee sama periaate kuin missä tahansa ihmissuhteessa. Yhteistä "tartuntapintaa" on oltava riittävästi, että homma toimii. Seksuaalisuuden toteuttaminen molempia osapuolia tyydyttävästi on kuitenkin yksi parisuhteen kulmakivistä. Joko oman kumppanin kanssa tai polykuviossa.
-
Fetisseistä puhuminen on herkästi hankalaa ja ongelmallista. Joko menee siihen tilaan, jossa kaikki muu katoaa ja toinen näyttäytyy fetissiobjektina tai ainakin keskustelukumppanille tulee sellainen olo - tai sitten siitä ei puhuta lainkaan ja toivotaan, että jos toinen sattumalta olisi juuri sitä mitä kaipaan. Omasta mielestäni tähän löytyy myös parempi tapa, jota kannattaa jokaisen fetisistin harjoitella.
Oma mallini on se, että yritän rakentaa omista fetisseistäni muutaman tarinan, joita voin kertoa osana tutustumista ja keskustelua. Kinkyn ihmisen kanssa saatan kertoa niistä ensimmäisellä kerrallakin. En kuitenkaan jätä asiaa siihen, vaan pyrin aina miettimään jonkun seuraavan keskustelunaiheen, josta voin kysyä kun tarinani olen kertonut. Näin toimien tarjoan mahdollisuuden tutustua minuun syvemmin, mutten pakota sitä toista ihmistä osallistumaan fetissiini tai sitä koskevaan keskusteluun. Ja koska ollaan tutustumisvaiheessa, kysyn jotain, mitä haluan tietää toisesta ja annan keskustelun jatkua siitä muille urille. Ne fetissistä kiinnostuneet sitten palaavat aiheeseen myöhemmin tai ainakin tietävät mihin ovat ryhtymässä, jos päätän kysyä näitä treffeille tai leikkimään.
Noita kysymyksiä toisille ihmisille voi miettiä valmiiksi vaikka ennen tapaamista ja ne voivat olla vaikka niin yksinkertaisia kuin "mikä oli parasta tänä kesänä" tai "minkälaiselle lomalle haluaisit lähteä, jos saisit valita". Olennaista on se, että kysymys on avoin, joka ei taivu kyllä/ei -vastaukseen.
Ihmisten välinen tutustuminen koostuu keskinäisistä tarinoiden vaihtamisesta ja kiinnostuksen osoittamisesta toisen ihmisen tarinoihin. Ja sitten miljoonasta muusta asiasta, jotka eivät sovi tuohon malliin, mutta tarinallinen ajattelu voi helpottaa elämää todella paljon. Ainakin omaani se on parantanut ihan älyttömästi. :)
-
Mielenkiintoisija pohdintoja.Kuten keskusteluissa kävikin ilmi, että fetissejä voi olla vaikea muuttaa.Mutta onko siihen edes tarvetta.Omalla kohdallani jotkin fetissit ovat oleet jo havaittavissa alakoulu ajoista lähtien,tosin silloin en niitä tunnistanut.Nyt 30 vuotta myöhemmin,tiedän että ne ovat olleet osa elämääni koko ajan ja tulevat olemaan loppuun asti.
Omalta kohdaltani voin sanoa,että vanilja sexi ei kiinnosta kuin satunnaisesti.Fetissini vaihtelevat toisinaan.Myös vastapuolen fetissien toteutus,vaikka se ei olisikaan omissa kategorioissani ja sen onnistuminen antaa itselleni paljon.Se,että pystyy toteuttamaan myös toisen fetissejä vaatii luottamusta vastapuoleen.
-
Monta vuotta meni niin, etten kertonut syvemmistä haluistani ihan kaikille. Jotenkin ajatus siitä, että olisin täräyttänyt tutustumuskeskusteluissa vaan rehellisesti suoraan julki sen minkä tarvitsen ollakseni sieluani myöten seksuaalisesti tyydytetty tuntui epäluontevalta. Ehkä takana oli vain se pelko, että en kelpaakaan näiden tarpeideni kanssa ja sitten tyydyin suhteisiin, joka oli vain korkeintaan 3/5.
Sitten kun vihdoin ymmärsin arvoni niin oon ilmoittanut ensin haluni ja tarpeeni, rajat ja muut. Ja jos ne on nennyt yksiin niin on lähtenyt normaalimmin tutustumaan. En kyllä itseäni tai tapojani toimia väitä missään määrin normaaliksi, mutta ei mun tarttekaan sellainen olla.
Eli ennemmin vaan kaikki suoraan esille, jotta ei ole mitään ylläreitä tai turhia suhteita.
Kun on pitkään elänyt suhteessa, jossa ei saanut itseään toteuttaa likikään niin kuin olisi tarvinnut ja elänyt sen sielun kokoon parsimisen niin ei tulis enää mieleenkään lähteä koittaa taivutteleen jotain vaniljaa vastaamaan omiin tarpeisiin.