BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: submiesjns - 11.04.2013, 16:50
-
Väliin tulee mieleen ajatus että, kiroaa oman seksuaalisuutensa alimpaan helvettiin. En tarkoita niinkään taipumusta tähän itsessäni olevaan subiin...vaan koko seksuallisuutani. Subi-minän kanssa olen kyllä sinut. Ei siinä mitään. Kun on ollut 10v sinkkuna. Tiedostanut tämän puolen itsessään. Tietää että, sellaiseen suhteeseen jossa tätä puolta ei voi tuoda esiin, ei voi ryhtyä...Koska jo tuntee itsensä ja tarpeensa. Alkaa ahdistaa. Säännöllisen varmasti tämä ahdistus nousee mieleen ja kestää, kestää kuukausia. Mitään pakokeinoa ei ole. Helppo olisi hallita itseään ja ajatuksiaan jos, asia olisi pelkästään fyysistä...vaan kun ei ole! Se on syvällä sielussa...ja se prkl ei jätä rauhaan. Tämäkin päivä on mennyt pilalle..mitään ei ole saanut tehtyä. On vain istunut, vaeltanut ja miettinyt keinoja, kemiallisiakin, millä saisi koko seksuaalisuuden pois mielestään ja itsestään. Vaikka subi onkin, vasaralla kiveksille tuntuu että, kipukynnys ylittyy...ja onko edes varmuutta että, se toimii keinona. Kaipaa asialta mielenrauhaa...Helpompaa olisi jos ei omaisi koko seksuaalisuutta..näin sinkkuna!!
Liekkö kellä muulla tälläisiä tuntemuksia? Ei kiva..
-
Oishan se helpompaa jos ihmistä ei panettais, mut enpä tiedä oisko se kuitenkaan kivempaa...
-
Jos se olisikin puhdasta panettamista...vaan se on syvemällä. Ehkä tarve olla oma itsensä?
-
Niin paljon tätä tullu mietittyä ja itkettyä,ettei enää jaksa.
Suuri kärsimys ja johon ei paljon lohdun sanoja tai vertaistukea pysty antamaan-
-
Otan osaa tilanteeseen, mutta joudun myös olemaan vähän samoissa fiiliksissä näin vaihteeksi.
Meillä oli tuossa miehen kanssa äsken pienoinen riitatilanne ja jotenkin asia kääntyi niin, että MINÄ olin se kohtuuton osapuoli hänestä vaikka kaikki alkoi miehen "sammakkoja suusta"-puheesta. Riitojahan riittää suhteessa kuin suhteessa, mutta tajusin tämän myötä taas kerran miten on vaikea tyytyä vähempään kuin siihen, mitä oikeasti haluaisi. Aloin miettimään, onko minusta edes tähän perinteiseen parisuhteeseen ollenkaan- mitä jos haenkin jotain utopiaa, täydellistä symbioosia jota vaille jäin lapsena? Sellaista ihmissuhdetta, jossa ei tarvittaisi ketään muita eikä tarvitsisi tuntea oloaan turvattomaksi. Kipeää otti, kun tajusin siinä samalla että ei sellaisia olekaan. Ei edes tämän ihmisen kanssa, jolle olen vannoutunut loppuelämäni ajaksi.
Jos olisin tajunnut subiuteni ja outouteni nuorempana, ennen sitoutumista, olisin varmaan päätynyt pysymään sinkkuna ja eristäytymään muista. Niin tekisi mieli tehdä nytkin, juosta karkuun. Mutta toisaalta, kun luin aloituksen, se voisi olla itseni kirjoittama...sen sinkku-minän.
-
Niin tuttua. Ja todella tuskailu nousee aaltoina ja jokainen aalto entistä pahempana.
-
En tiedä onko minun välttämättä järkevää osallistua tähän keskusteluun. Mutta jos vaikka alustan sanomalla, että tarkoitus ei ole suolata haavoja vaan heittää hieman poikkeavampi näkökulma asiaan.
Asia nimittäin on niin, että minä olen aromanttinen aseksuaali, eli en ole koskaan ollut millään tasolla kiinnostunut ihmissuhteista enkä etenkään seksistä yhtään kenenkään kanssa. Ja haluaisin vain yhden myytin kumota: se ei tee elämää yhtään sen helpommaksi tai vähennä angstauksen tai vitutuksen määrää jos elämässä joku ei kulje. Elämässä on aina asioita jotka eivät suju yhtään ja ahdistavat. Joskus se jopa käy kiihdyttäjänä: Jos seksuaalisilla ihmisillä on isoimpia elementtejä työ ja perhe, mitäs sitten kun onkin enää vain työ ja on jäänyt työttömyyskierteeseen kuin minä? Eipä ole kovin nannaa kun ei ole mitään muutakaan mihin sitten kääntää fokustaan. Omalla kohdallani sitten aiheuttaa vielä sukuelimeni suurta ahdistusta ja ällötystä, sillä ne ovat toiminnalliset vaikka niihin ei todellakaan haluaisi ottaa mitään kantaa.
Joten kyllä näitä angstin aiheita piisaa eikä elämä loppujen lopuksi ole yhtään sen helpompaa. Minäkin olen kuitenkin 20 vuotta mielialalääkkeitä vetänyt ja aikoinaan itsemurhaa kahdesti yrittänyt. Jipii!
-
Olisihan se kai mukavaa, jos ei tuntisi pahoinvointia elämän yksinäisyyden kylmyydestä.
-
Onhan tästä jo tämä keskustelu olemassa:
http://www.bdsmbaari.net/index.php?topic=3339.0
-
Kettu, kyse ei ole samasta asiasta.
Tämän ketjun aloittaja ottaa esille koko seksuaalisuuden joka on enemmän kuin seksuaalisuus fetissin kanssa tai kinkyn kanssa.
-
Onhan tästä jo tämä keskustelu olemassa:
http://www.bdsmbaari.net/index.php?topic=3339.0
Onhan tuo ketju joo.....Tosin mitä aloituksen vilkaisin...en löytänyt äkkiä yhtäläisyyksiä...Minä ainakaan en tunne mitään häpeää suuntautumiseni johdosta..miksi tuntisin??
-
Anteeksi, luin huonosti aloituksen. :-[ Jatkakaa.
-
Joten kyllä näitä angstin aiheita piisaa eikä elämä loppujen lopuksi ole yhtään sen helpompaa. Minäkin olen kuitenkin 20 vuotta mielialalääkkeitä vetänyt ja aikoinaan itsemurhaa kahdesti yrittänyt. Jipii!
Kuullostaa rankalta ja surulliselta, mutta en mä silti äimistele, kun tietää omissa oloissan, miten mielipuoliselta kaikki voi joskus tuntua,varsinkin jos aina miettii asioita yksin ja väistämättä näkee ja kuulee noita toisenlaisia, onnellisia tilanteita. Joutuu kamppailla tosiaan rajusti melkein joka päivä, ettei luhistuisi.
-
Kyllä seksuaalisuudella ja sen toteuttamisella vaan on aika iso merkitys ihmisen elämässä. Parisuhteessa voi riidellä melkein mistä vaan, mutta jos seksin suhteen tulee selkeä näkemysero niin aika vakavaksi vetää. Tulee sellainen tunne että asuukin yhtäkkiä aivan väärän ihmisen kanssa samassa talossa. Onneksi näitä tilanteita on ollut vähän ja olemme päässeet yleensä yhteisymmärrykseen, mutta ei se aina helppoa ole ollut. Jotenkin miehenä koen että seksuaalisuuteni on suoraviivaisempaa ja helpommin erotettavissa vain nautinnoksi, romanttiset kynttiläillalliset käy kyllä mutta eivät sinänsä ole minulle mitään esileikkiä. Seksi, sen kehittäminen ja erilaisten fantasioiden toteuttaminen ovat minulle myös tärkeitä asioita ja joskus tuntuu että yrittää yksin viedä asioita eteenpäin. Joskus tekisi mieli sanoa, että etkö sä tajuu kuinka tärkeetä tää on mulle? Mä voin vannoa että kuolinvuoteellani olen paljon tyytyväisempi elettyyn hyvään seksielämään kuin kasaan roskaa mitä kaupasta on saanut elämänsä aikana kerättyä. Olen myös kiitollinen vaimolleni lukuisista asioista joita olen hänen kanssaan saanut kokea. Tämä helposti tuppaa unohtumaan huonona hetkenä.
Tämän ei pitänyt olla vain tilitys omasta avioliitosta vaan toivomus että vaikka asiat eivät ole aina parhain päin niin ei lähtisi katkeroitumaan tai väheksymään omaa seksuaalisuuttaan vaan pitäisi sitä tärkeänä niinkuin se onkin.
-
Nyt täytyy valita sanansa tarkasti, että sanojen tulkinta olisi sama kuin on sanojan tarkoitus.
Eli tarkoitus ei ole missään tapauksessa taputtaa päähän, esittää lapsellisia itsestäänselviä kannustuksia, eikä vähätellä, vaan pelkästään kertoa, että oli aika jolloin itse ajattelin kutakuinkin noin. Varmasti ihan eri seksuaalinen mielensisältö ja ihan erilainen muu mielensisältö kuin sinulla, mutta sama ajatus, - voi kun seksuaalisuutta ei olisi, mihin sen voisi palauttaa, miten nollata tuon elämän "paskan" lahjan. Mutta siis tuo oli tunne, raivoon saakka - en vaan viitsinyt leipoa tähän kirosanoja sekaan. Henkeäni hinkusin välillä ottaa, kun ei enää olisi jaksanut, eli pikkuvitutuksista ei ollut kyse.
Sitten kelataan eteenpäin, seuraa psykoterapiaa ja ahdistusta ja lisää psykoterapiaa. Sitten aikanaan ei enää merkittävää ahdistusta, ja sitten vain normaaleja arkivitutuksia. Ja sitten tilanne, jossa seksuaalisuus on ilo, löytöretki.
En hetkeäkään epäile etteikö olosi olisi paskamaisen ahdistava, enkä voi täältä minään happy end -profeettana sanoa että kyllä se paremmaksi muuttuu.
Mutta sen voin sanoa, että minulla se muuttui, pitkän kurassa kahlaamisen jälkeen.
Ja muuttui hyväksi.
Jos et kokisi päähän taputtamiseksi niin saattaisin sanoa että se vertaistuki voi olla yllättävän merkityksellistä, siis kirjoittamisesi täällä, muun muassa - mutta koska se saattaa haiskahtaa paapomiselta niin sanon vain että toivon että muuttuu paremmaksi mahdollisimman nopeasti ja oleellista on että jaksat katsoa pakkaa siihen korttiin asti josta muutos alkaa ja antaa sulle voimaa jatkaa siitä sitten eteenpäin.
-
Kirosin seksuaalisuuden, en elämää. Pieni mutta, suuri ero. Vaikka seksuaalisuus on iso-osa ihmistä. Ei se kuitenkaan ole läheskään kaikki ihmisessä. Aika-ajoin, itsekullekin tulee eteen tilanteita ja asioita jotka saavat meissä aikaan erinlaisia tunteita. Niin pitää ollakkin, se on sitä inhimillisyyttä se. Itsekin jo tähän ikään..(vaikka pojankloppi vielä olenkin) olen monenlaista tahkoa ehtinyt tahkota. On ollut huonompia aikoja mutta, huomattavasti enemmän niitä hyviä hetkiä ja aikoja. Se olisi tärkeää muistaa meidän jokaisen. Kokemus on opettanut että, aina..poikeuksetta..sen huonon ajanjakson jälkeen tulee se hyväkin aika. Ennemmin tai myöhemmin. Monasti olen miettinyt että, on asia josta soisi puhuttavan enemmän. Se asia on myönteinen ajattelu..ajatus ja ymmärys siitä että, ajatus ohjaa mieltämme. Hienosti sanottuna kognitiivinen ajattelu. Aina se ei ole helppoa, eikä aina sitä muista. Kuitenkin se taito on opeteltavissa..aivan kongreetisesti. Vaatii sinikkyyttä ja paljon opettelua mutta, jokainen sen oppii kyllä. Esimerkkinä vaikka...olet kävelemässä, mieli mustana. Näet tienposkessa vaikka nyt kevään ensimmäisen leskenlehden. Pysähdy...mieli on maassa, et näe kaunista. Kuitenkin kun katsot leskenlehteä. Tiedät että, normaali olossa pidät sitä kauniina. Sano silloin ääneen itsellesi. Onpa kaunis kukka..sen jälkeen voit polkea sen vaikka littaan. Olet kuitenkin tiedostanut yhden kauniin asian.. Näin harjoitellen homman oppii...vaatii vain monta kukkaa ja aikaa..mutta tulosta tulee varmasti..sen voin luvata. En tällä kirjoituksella halua mitenkään "kävellä yli" kenenkään mahdollista tuskaa..en suinkaan. On tosiasia että, tälläiset sanonnonat kuin "ota itseäsi niskasta kiinni" ja "kyllä se siitä" pitäisi poistaa ja deletoida pois koko suomenkielestä. Kriisi ihmisellä, olisi se mikä hyvänsä. On aina kriisi ja koskaan se ei ole "kyllä se siitä juttu" se pitää aina käsitellä. Tavalla tai toisella. Puhuminen on omasta mielestäni se kaikkein paras. Ihmisen tuskaa, tulipa se sitten mistä syystä "ihtahansa, ei voi mitata..ei voi laitaa numerointia 1 - 10. Parasmääre minkä minä tiedän on..ihmisen tuska on täsmälleen niin suuri, kuin hän sen tuntee" Olipa syy jostakusta toisesta vaikka kuinka mitätön. Mikä on kriisi ja tuskan tuottaja toiselle..voi olla toiselle pikkujuttu. Jokainen kriisi on myös yksilökriisi. Se pitäsi muistaa kun kuuntelee ystävää. Jos oma kriisi tuntuu ylivoimaiselta ja jatkuu, yksi keino on hakea sille vertailukohtaa...menee vaikka kylpylään joka on tunnettu kuntoutuskeskuksena viikonlopuksi...katsoo ympärilleen. Monenlaista kuntoutujaa on...vammaisia jotka on sidottu pyörätuoliin aamupalalla ja syötetään. Kuitenkin siellä nauru soi...Itse sentään pystyy liikumaan, toimimaan, tekemään...eli paljon on hyvin...tulee sitä perspektiiviä omaan itseensä. Tapoja on monia. Niinkuin sanoin aiemmin. Tuo [Ajatus ohjaa mieltä...sen jos sisäistää. Niin auttaa jo monasti paljon. Aina sitä vain ei muista..en itsekkään. Eikä se aina ole hallittavissa mutta, opettelin sen itse aikoinaan. Oppiminen vei minulta n. 2v sen jälkeen huomasin että, tulosta alkoi syntyä. Vaati vain paljon paljon niitä leskenlehtiä ja käveltyjä kilometrejä koiran kanssa. Juisen kappale, "musta aurinko nousee" se pitää paikansa. Mikään ei ole niin arvokas asia kuin elämä, elämä itsessään...niine hyvin kuin huonoine aikoineen..Huonon päivän hyvä tarkoitus on siinä että, huomaamme paremmin ne hyvät päivät. Molemmat päivät taas osoittavat yhdessä...elät, olet elossa ja saat tuntea koko ihmiselon tunneskaalan yhden elämän aikana. Tosinsanoin..elät täysillä!! Vaikka väliin ottaa päähän ja rankasti..toivotan kuitenkin aurinkoista kevättä lukijoille :)