Tuota noin. Tämä oli ensimmäinen ketju täällä, jonka luin kokonaan alusta loppuun, joten kirjoitan vähän vanillakumppanin mietteitä siltä varalta, että kysymys on yhä ajankohtainen jollekulle, joka tänne etsiytyy.

Ensinnäkin, siinä voi käydä ihan hyvin. Meillä ainakin kävi. Ei ollut helppoa, vaati aikaa ja kärsivällisyyttä ja monia, monia keskusteluja ja kommunikaatiota. Puolisoni kink ei omaa populaarikulttuurin hyväksyntää, vaan päinvastoin hänellä oli (on ehkä yhä, vaikkei sitä minulle myönnäkään) työstettävänään vuosikausien häpeäntunne jostain varhaisteini-ikäisestä lähtien. Kävimme kerran yhdessä seksuaaliterapeutillakin, noin vuosi sen jälkeen, kun hän oli uskoutunut minulle; syy oli se, että minä tunsin itseni niin avuttomaksi, tuntui, että tarvitsin ammattilaisen tukea sanoilleni, ennen kuin hän uskoi, ettei hänen tarvitse hävetä tai yrittää opetella pois kinkistään. Rakkaus auttaa, vaikkei se ihan kaikkea korjaakaan. Itse koen, että olen hänen kinkyytensä ansiosta paljon suvaitsevaisempi, rohkeampi ja viisaampi ihminen.

Toiseksi, meitä vanilloja on toki moneen junaan, mutta osa meistä on varsin helposti korruptoitavissa. Itselläni meni ehkä noin 2 vuotta asiaan tutustuessa, sain edetä rauhassa omaa tahtiani. Yksi podcastin pitäjä sanoitti asian osuvasti näin: Jos joku intohimoisen rakkauteni kohde, oikea sielunkumppanini kertoisi minulle, että psst, minulla on tällainen salainen nappi, jota painamalla voisit saada minut tuntemaan ihaninta ja taivaallisinta euforiaa, mitä pystyn kuvittelemaan - niin kukapa ei sellaista nappia haluaisi painaa, tai edes vähän kokeilla?   

Joten jos kumppanini onkin yksisarvis-tuttifruttijäätelö, niin kyllä minäkin olen vähintään vaniljajäätelö, jonka päällä on strösseleitä ja mansikoita ja hilloja ja vadelmia ja kinuskikastiketta ja ja ja…! 

Mitäs hittoa, missä kaikki on? Sen kerran ku yritän poiketa ni täällä ei oo ketään 

Millainen meininki ollut miiteissä

Porukkaa on aina paljon ja meininki mitä leppoisin, mukaan vaan.