BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: surusilmat_hki - 07.03.2013, 19:08
-
En tiedä, kiinnostaako ketään lukea kuulumisiani, mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Ehkä joku on tylsistynyt tai haluaa muuten vaan kuulla kokemuksestani.
Olin mieheni kanssa umpikujassa viime vuonna: minä kaipasin kipua, sidontaa, kaikkea muuta paitsi vaniljaista perusseksiä. Silloin harvoin kun mieheni tähän kykeni, hän oli puuhassa hyvä ja nautti itsekin suuresti kokemuksistamme. Minä tietty olin ekstaasissa ja rakastuneen huumassa viikkoja jälkikäteen. Mutta...miestä ahdisti alitajuisesti jokin. Hän kertoi että halusi tehdä minulle vaikka mitä, mutta jokin esti. Lisäksi hän koki minut "erittäin vaativaksi" näissä puuhissa. Ymmärsin ja päätin olla painostamatta. No, aikaa kului, mies ei pystynyt tarttumaan piiskaan enää. Minä taas lakkasin saamasta nautintoa perusseksistä (jota ihme kyllä oli viikottain vieläkin), tulin fyysisesti kipeäksi enkä päässyt mukaan henkisesti vaikka kuinka olisi lämmitelty. Seksi muuttui aavistuksen vaivaantuneeksi aktiksi, mies laukesi parissa minuutissa ja that's it. En välittänyt, koska olin hänelle luvannut jaksavani. Niin minä teinkin, mutta millä kustannuksella?
Toissaviikolla laitoimme yhteistuumin lelumme (kahleet, piiskat, dildot ym.) pois näkyvistä makkarin yläkaappiin. Meillä on -satunnaisia suuseksikertoja lukuunottamatta- ollut seksiä viimeksi vajaa kuukausi sitten. Minä en kiihotu enää oikeastaan mistään, mitä mies minulle tekee. Mieleni on jotenkin samaan aikaan tyyni ja silti odottava, levotonkin. Näin eräs yö unta, johon liittyi rakas (piilo-)fetissini natsit. En unessa muuta tehnyt kuin makasin SS-upseerin jaloissa ja palvoin tätä, mutta heräsin aivan läpimärkänä ja hyväntuulisena. Tajusin tämän unen myötä, että seksuaalisuuteni ei ollut kuollut mihinkään, vaikka sitä kieltämättä luulinkin. Eli on todellakin mahdollista sysätä pervous ainakin hetkeksi syrjään ja jatkaa elämäänsä.
Miten jatkossa? Sitä en tiedä. Meillä on miehen kanssa paremmat välit, keskustelemme enemmän kuin ennen. Rakastan häntä kovasti ja tahdon uskoa, että päätökseni pysyä "kaapissa" pervouteni suhteen kannattaa sekä tuo voimaa. Nuorempana olen ahdistunut siitä, jos en ole päässyt toteuttamaan itseäni heti, nyt opettelen kärsivällisyyttä. Ja ehkä se on myös masokistista puoltani, että mielummin ns. kärsin kuin vaikkapa seikkailen toisten kanssa. Tiedän, että moni palstalainen olisi eronnut aikoja sitten tai vähintäänkin tyydyttänyt tarpeensa muualla, mutta minä en näe sitä vaihtoehtona: valitsin itse mieheni, menin naimisiin ja sain lapsiakin. Opettelen nyt sitten vaan elämään vähän erilailla kuin ideaalitilanteessa olisin tahtonut.
:)
-
Sellainen lisäys ylläolevaan vielä että kyllä, minäkin hain seuraa aikoinaan. Tosin mieheni luvalla ym. blaablaa, mutta en sitten kyennytkään mihinkään (ja koska vaikutti hetken aikaa siltä, että mies kiinnostuisi hommasta kunnolla), joten annoin olla.
-
Voi kulta :(
On harmillista, jos valitset sulkea oman seksuaalisuutesi pois (valinta on sinun ja siksi sitä myös on kunnioitettava), mutta muista, että hyvin usein tuo valinta tuo mukanaan hyvinkin ikäviä asioita pitkällä aikavälillä.
Toivon, että tulevaisuudessa löydät miehesi kanssa tasapainon, jossa kumpikin saatte haluamianne asioita. Millainen miehesi seksuaalisuus on? Olisiko teidän mahdollista tavata esimerkiksi parisuhdeterapeuttia asian suhteen?
Vaikutat miehellesi omistautuneelta ihmiseltä, täten uskon, että pitkän tähtäimen ihanne olisi molempien tyydytys :)
-
Toivottavasti onnistuu ja elämä muuttuu auvoiseksi. :)
Itsellä ei onnistunut. Jossakin 2000-luvun puolivälin hujakoissa hävitin lelut, erinäisistä syistä. Rakkaimmat tuli säästettyä, ehkä jossakin pään
sopukoissa oli ajatus, että ei se vielä tähän loppunut. On surullista kun huomaa kuolevansa jo paljon ennen varsinaista kuolemaa. Sitä vain elää,
mutta on kuitenkin kuollut. Millään ei ole mitään merkitystä, aivan sama mitä tekee, käyttääkö autoa ajaessa turvavyötä vai ei, vitunko väliä.
Kun sulkee ison osan itsestään pois niin se jossakin vaiheessa tunkee esille, toivottavasti. Jos ei tunge niin sitä kuolee oikeasti.
Nyt kun on taas reilun pari vuotta kinkyillyt, niin elämässä on liian paljon menetettävää, että ajaisi autoa ilman turvavyötä.
Luovuin jopa rakkaasta elämän kumppanistani, joka on kulkenut mukanani läpi koko elämän niin iloissa kuin suruissakin.
Nyt en ole enää 4-päivään syönyt edes Nikorettea.
-
Ah. Mä olen ollut tuollakin, hiukan erilaisissa paloissa vaan. Tuostakin voi päästä muualle.
-
:love:
Surusilmälle voimia.
Eikös se ole niin, että rakkaus yleensä voittaa muut vietit.
Toivon ainakin parasta !
-
Tiedän hyvin tilanteen, tälläkin hetkellä laitan pervoa puolta sivumpaa kun ei toinen puolisko tunnu oikein innostuvan mut keskustellaan paljon asioista ja ollaan löydetty tasapaino valitettavasti vanilja painoisena. No välillä ehdotan jotain pientä ja olen tällä hetkellä tyytyväinen mut voi Se olla et jossain vaiheessa rupean kaipalemaan muuta. Kun tykkää toisesta Nii Se toisen hyvinvointi on tärkeää ja uskon et pystytään pitämään tasapaino puhumalla. Toivottavasti löydätte molempia miellyttävän tasapainon :)
-
Tiedän, että moni palstalainen olisi eronnut aikoja sitten tai vähintäänkin tyydyttänyt tarpeensa muualla, mutta minä en näe sitä vaihtoehtona: valitsin itse mieheni, menin naimisiin ja sain lapsiakin. Opettelen nyt sitten vaan elämään vähän erilailla kuin ideaalitilanteessa olisin tahtonut.
Olen itsekin pohtinut aivan viime viikkoina parisuhteeni tilaa ja sitä onko tämä sitä mitä haluan elämältä. Olin jo valmis lyömään hanskat tiskiin ja tarvittiin pieni parisuhdekriisi herättämään mieheni siihen miten tärkeää kinkyily minulle on. Itsekin olen natsifetisismin pauloissa ja vaikka aihe on puolisolleni vastenmielinen, hän suostuu toteuttamaan fetissiä kanssani. Koska rakastaa minua ja on valmis tekemään kaikkensa miellyttääkseen minua. Aivan tällä viikolla sovitellun aviokriisin seurauksena myös pitkään toivomani verbaalinen nöyryyttäminen on tullut kuvioihin ja "huora" tulee jo niin tunteella ja aidosti aivan samalla tavalla kuin "rakas" aiemmin. Molemmat sanat saavat aikaan samanlaisen euforisen tunteen; ensimmäinen vain saa lisäksi pöksyt kastumaan.
Rakkaus on pitänyt meidät yhdessä 9v ja tänne asti päästiin ilman kriisejä ja tämäkin vaikeus vain käänsi asiat parempaan suuntaan. En kuulema ennen ollut ilmaissut miten tärkeää kinkyily minulle on. (Omasta mielestäni kyllä olin.) Tietääkö miehesi kuinka tärkeää tämä elämäntapa on sinulle? Kauanko olette olleet yhdessä? Jos hän oli ensin innoissaan mukana, mikä muutti hänen mielensä?
-
Meikä on nyt kolmisen vuotta pääasiassa mietiskellyt näitä asioita ja on ollut hetkiä useinkin, että toivonut, ettei olisi ikinä tajunnut olevansa alistuva. Ei ole mitenkään päivänselvää, että kaikille löytyy kumppani, vaikka toisille löytyy jopa suuri joukko.
Jotenkin niin kuupoillut mielessään, että tämä on myös "yksilölaji", vaikka voisi löytää jonkin sopivan "lokeron" kuvaamaan itseä. Saatan olla väärässä ja voi korjata hetimiten ajatusta, joka väittää, että henkisellä puolella ei pääse kovin pitkälle, jos ne mielen kiemurat eivät kohtaa.
Minäkin olen piiskannut pari kolme kertaa ihmisiä kokeeksi, pyynnöstä. Siis, ettei se ole ne välineet ensisijaisesti. Jäi varmaan unohtumattomana mieleen, kun mulla ei ole mitään vetoa satuttaa ketään ja tekniikka ei taida ihan olla huippua. Olisiko sitten "kytkimenä" enemmän toivoa, mene ja tiedä.
Ei voi väittää, että kinkyys olisi jotenkin helppo asia, ainakaan toisille.
-
vaikka aihe on puolisolleni vastenmielinen, hän suostuu toteuttamaan fetissiä kanssani. Koska rakastaa minua ja on valmis tekemään kaikkensa miellyttääkseen minua.
Omalla puolisollani on samanlainen asenne, mutta kun itselleni sekään ei tunnu riittävän, että vain miellyttääkseen tekee asioita. Muutamaa fetissiäni varten pitäisi löytää joku, joka ihan oikeasti ja täysin vilpittömästi nauttisi samanlaisista asioista joita haluaisin sessiona kokeilla. Tämä toki harmittaa ja ahdistaa itseäni, koen olevani itsekäs paskiainen. Lisäksi se jarruttaa omaa kinkyelämääni ihan turhaan, että elän todella hyvän sessiokaverin kanssa jonka kanssa voisi tehdä kaikkea, mutta en vain pysty. Minulla on toki lupa etsiä sessioseuraa, mutta eipä ole yksikään suunniteltu sessio vielä toteutunut.
-
vaikka aihe on puolisolleni vastenmielinen, hän suostuu toteuttamaan fetissiä kanssani. Koska rakastaa minua ja on valmis tekemään kaikkensa miellyttääkseen minua.
Tuossa minä eroan Lisestä voimakkaasti - jos tiedän että kaveri toteuttaa minun juttuani vain siksi että minä haluan vaikka itse ei saa siitä mitään - tai mikä vielä kauheampaa asia on vastenmielinen.... en minä tee mitään sellaisen kaverin kanssa :( Ainoa mitä saan on syyllisyys siitä että minä minä minä saan mitä haluan ja toinen ei vaikka hänen motiivinsa olisivat mitkä :(
-
Vaikea tilanne.
Minua ainakin pelotti kauheasti ottaa asiaa puheeksi, kun pelkäsin, ettei toinen halua samaa, tai olisi valmis edes yrittämään. Hyvin kuitenkin kävi :) Kaukana tosin ollaan vielä siitä, mihin haluan kehittyä, vieläkin pelkään, ettei mies ehkä haluakaan viedä asioita niin pitkälle kuin minä, tai ei vain opi tai ole tarpeeksi luontaisesti Master. Mutta aika näyttää.
Te ootte kuitenki yrittäny ja molemmilla on ollu kivaa, niin mikä sitten ei toimikaan? Ja ootteko pystyny ihan perusteellisesti puhumaan asiasta? En usko, että kellekään tekee hyvää sysätä omia halujaan totaalisesti pois. Eikö ole olemassa mitään kompromissia?
Kaikkea hyvää teille ja toivottavasti löydätte vielä molempia tyydyttävän ratkaisun :love:
-
jos tiedän että kaveri toteuttaa minun juttuani vain siksi että minä haluan vaikka itse ei saa siitä mitään - tai mikä vielä kauheampaa asia on vastenmielinen.... en minä tee mitään sellaisen kaverin kanssa :( Ainoa mitä saan on syyllisyys siitä että minä minä minä saan mitä haluan ja toinen ei vaikka hänen motiivinsa olisivat mitkä :(
No minulla on samat ajatukset. Äiti joskus valisti aikanaan että täytyy sillon tällön tehdä toiselle kivaa vaikkei itseään hotsita. Olin voimakkaasti eri mieltä silloin ja olen edelleen. Vakka sub olenkin. Silti, täytyy siinä se jokin täky olla, muuten koko hommasta menee maku niin kovin että takaisin nautintoon on vaikea palata.
Aikaisempien ihmissuhteiden aikana olen turhautunut koska en ole saanut vastakaikua omille pervoiluilleni eikä niin ollen ole ollut luontevaa edes kertoa taipumuksistani. Turhautuneisuus on johtanut tilanteisiin joista en ylpeä ole. Mutta onneksi nyt ei tarvi enää moista miettiä! Halusin vain sanoa aloittajalle että ymmärrän kuinka tilanne riipoo sinua sielua myöten!
-
Voi sinua,
Entä jos et opi?
Minäkin olen ollut tuolla. En hylännyt sitä osaa itsestäni joka kaipaa kipua ja alistumista, mutta elin vaniljasuhteessa toteuttamatta tarpeitani. Pahinta oli häpeä ja syyllisyys omasta halusta ja siitä, ettei pysty olemaan toivotunlainen puoliso rakastamalleen ihmiselle. Yritin kyllä. Jos jotain voisin muuttaa, muuttaisin sen, etten olisi harrastanut seksiä jota en halua. Se rikkoi paljon.
Siitä mitä tein ja annoin tehdä itselleni kesti pitkään toipua. On jäätävää huomata, että jollekulle todella on merkitystä sillä, miltä minusta tuntuu, kun itse on niin pitkään elänyt sivuuttaen omat tunteensa. Tai kun joku sanoo, että olet täydellinen eikä sun tarvi muuttaa mitään.
On mahdollista sulkea osa itsestään pois, mutten suosittele. Oikeastihan se osa ei mihinkään katoa, mutta tulee kyllä vuosi vuodelta vieraammaksi ja kasvattaa psyykkistä taakkaa, joka jossain elämän kriisitilanteessa tulee silmille. Itseään ei voi paeta tai kieltää, eikä elämä ole mikään rangaistus. Jokaisella on oikeus valita uudelleen ja etsiä itselleen sopivia ratkaisuja, mutta toki myös päättää, että jättää etsimättä.
Jos ihan oikeasti haluat olla siinä missä olet, puhu asiasta. Työstä uhrausta ja menetystä. Minusta se, että menettää kyvyn nauttia seksistä kokonaan, on hyvin surullista ja aika harvan asian arvoista.
Mutta joo, on mullakin tarpeita, jotka eivät toteudu ja joita ei ole mahdollista sellaisenaan toteuttaakaan tässä nykyisessä kuviossa, mutta kokonaisuus on plussan puolella. En nyt osaa lähteä avautumaan tähän ketjuun.
-
Onpas kamalaa. :(
Itsekin olen kokenut jotain hyvin samanlaista, elin vuosia parisuhteessa jossa molemmat halusivat olla sub. Kumpikin kyllä hyvin ymmärsi myös dominointipuolen viehätyksen, mutta minkäs sille mahtaa kun nautinto tulee silti helpommin alistumisesta. Jossain vaiheessa seksi muuttui kaupankäynniksi; "annoin sinulle piiskaa viime viikolla, nyt on minun vuoroni saada". Jälkeenpäin ajateltuna tilanteen kenties olisi voinut korjata puhumalla asioista suoraan, mutta nyt se on jossittelua. Koeta päästä miehesi pään sisään, miksi hän ei ymmärrä/halua tehdä sinulle asioita joista nautit? Ehkä hän ei vain käsitä miten voimakkaasta halusta on kysymys?
-
Voinen liittyä itsekin joukkoon tummaan...
Surusilma:n aloitusviestiä lukiessani oli huojentavaa, (onko tämä sitten positiivisessa- vai negatiivisessa mielessä, tiedä häntä(?)) havaita että muutkin ovat painiskelleet samankaltaisten asioiden kanssa...
-Olen miettinyt välissä, olisiko elämäntilanteeni helpompi/yksioikoisempi jos tunnistaisin itseni homoksi, tai edes vanillaksi....
Syitä voi tietysti nähdä moninaisia, mutta yhtenä kitkana omassa vakavahenkisessä parisuhteessa painaa juuri seksuaalisten mieltymysten ristiriita, jossa kauniimpi puolisko on lähes täyspainotteisesti vanilla, kun taas minä en ole.
Asian tiimoilta ollaan kriiseilty aikojen saatosse pitempäänkin, mutta viimeinen puolivuotta on ollut aika intensiivistä hevosen selässä elämistä ylä- ja alamäkineen. -parisen kertaa myös eroaminen on ollut lähellä, mutta tässä sitä vielä sinnitellään.
Asiaa ei tietystikään paranna se, että enää en oikein jaksa syttyä vanilla-seksistä, vaikka se sinänsä ihan hyvää onkin...
Tietysti tässä vaiheessa, kun pidempään on oltu yhdessä ja saatu perhettä, monet asiat painavat vaakakupissa, joten vaikka seksuaalisuuden ristiriidat säteilevät usein myös muihin arkielämän kompastuskiviin; Perhe-elämä on luonnollisesti yksi niistä asioista, joiden takia en ole raaskinut lähteä kävelemäänkään, vaikka bdsm-puolen patouttaminen on sekin varsin raskasta.
Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan... Katsotaan rauhassa miten asiat lutviutuvat kohdilleen.
Liika optimismi on perseestä, mutta kai jonkinlaisena realiteettina täytyy todeta sekin, että jos tässä lopulta päädytään eroamaan niin haluan ainakin itse olla varma siitä, että olen yrittänyt kaikkeni suhteen ja perhe-elämän parantamiseksi. -Koitan samalla pitää mieleni avoimena, jos tästä mortifikaatiosta selvittäisiin, ja ristiriidat saataisiin kursittua asiallisella kompromissilla kasaan.
Tunteiden vuoristorataa tämä kuitenkin on, puolin ja toisin....
-
Jos joku haluaa hyvät naurut, kannattaa lukea tämän aloituksen jälkeen välittömästi uusin aloitukseni.
:-X