BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: Perhonen89 - 22.02.2016, 11:08
-
Olen aina ollut tai olin nuorempana erittäin nopea ihastumaan. Ihastumisia tuli ja meni ja joskus saatoin olla jopa ihastunut kahteen tyyppiin samaan aikaan.
Nyt aikuisena tämä tilanne on muuttunut radikaalistikin. Enää en ihastu tulenpalavasti niin nopeasti. Ja jos tätä tapahtuu, se tuntuu olevan hyvin harvinaista. Tänä vuonna en ole vielä ihastunut kertaakaan, viime vuonna tätä tapahtui sentään muutama kerta. Useimmiten tuntuu käyvän niin, että jonkinlainen kiinnostus syntyy, mutta sitten itse ne tunteet ja se todellinen kiinnostus jäävät tulematta.
Mistä tällainen radikaali muutos omassa tunne-elämässä on tullut? Olen jutellut parin muun ihmisen kanssa tästä samasta aiheesta ja he ovat todenneet, ettei näin aikuisena sitä vain ihastu enää niin helposti. Onko tosiaan näin, että aikuisuus vaikuttaa niin, etteivät tunteet roimahda niin usein kuin ennen? Toki ihmiset ovat tässäkin erilaisia.
Vai enkö vain kohtaa samalla tavalla sellaisia ihmisiä, jotka todella herättävät mielenkiintoni?Tämäkin voi olla mahdollista ja koska tiedostan olevani hieman nirso seuranhaussa, voi olla, että se hyvin vaikuttaa asiaan.
Onko täällä muita, joilla on sama ongelma?
-
Yksi näkökulma on itsekriittisyyden lisääntyminen. Mitä kauemmin elää, sitä paremmin oppii tuntemaan itsensä ja huonot puolensa. Ajattelee, että rakastettava ihminen ansaitsisi parasta mahdollista. Kun ei itse täytä kaikkia kriteereitä mitä toinen haluaisi, niin ajattelee ettei suhteesta kuitenkaan tulisi mitään. Niinpä ihastumisen tunteet tukahdutetaan heti alkuunsa, ettei se muuttuisi rakkaudeksi.
Pitkässäkin parisuhteessa voi alkaa miettimään, mahtaako sittenkään enää olla paras mahdollinen kumppani puolisolleen. Olisiko se suurempi rakkauden osoitus, jos eroaisi ja antaisi toiselle mahdollisuuden tutustua johonkin itseä täydellisempään ihmiseen?
-
Lisää ikää ja kyynisyyttä ja vaatimuksia, niin ihastuksiakin tulee harvemmin. ;D Mulla menee itsellä aikalailla sellaista kerran vuodessa vauhtia noi ihastumiset, sais kyllä jäädä kokonaan välistä.
-
Eiks tommoset teinix-ihastumiset oo just sellasia joita menee ja tulee ja se "todellinen kiinnostus" jää tulematta kun tulee jo uusi ihastus? Miksi kukaan niitä kaipaisi?
Eihän tässä määrä ole mikään järkevä kriteeri vaan laatu?
Jos ihastuu joka toiseen tyyppiin, missä välissä oikeasti pystyy kohtaamaan niitä syvempiä tunteita?
-
..?? Aikuisena.. lol
Itse elin "teinivuodet" (17-29vee) käytännössä kolmessa pidemmässä suhteessa. Ihastumisia, tms. tapahtui sitten 30-50vee iässä.. (itsellä markkina-arvo räjähti naistenparissa vasta ikävuosien 32-45välissä) jep, -eli kukin tavallaan.. Toisaalta en miellä vieläkään olevani "aikuinen"..
-
Mä en ymmärrä miten tunteiden kokeminen tai kokemattomuus voisi olla tässä kontekstissa ongelma? Tunteita tulee tai ei tule, kun kohtaa uuden ihmisen. Ehkä se kertoo jotain ketjun aloittajasta, kun kokee asian ongelmalliseksi? ???
-
Mä en ymmärrä miten tunteiden kokeminen tai kokemattomuus voisi olla tässä kontekstissa ongelma? Tunteita tulee tai ei tule, kun kohtaa uuden ihmisen. Ehkä se kertoo jotain ketjun aloittajasta, kun kokee asian ongelmalliseksi? ???
Koen lähinnä sen takia tämän harmittavaksi asiaksi, että parisuhteen löytäminen on itselläni toiveissa. Harvoin kiinnostuminen näyttäytyy minulle negatiivisena asiana juuri kumppanin etsinnän takia.Jos en kiinnostu kuin hyvin harvoista, niin minkälaiset mahdollisuudet on löytää kumppani?
Ja ehkä tämä ei olisikaan ongelma, mutta usein en itse kiinnostu sellaisista miehistä, jotka olisivat sopia minulle ja ovat kiinnostuneita minusta. Sen sijaan usein olen ollut kiinnostunut miehistä, jotka eivät taas ole kiinnostuneet minusta vakavassa mielessä ja ovat usein täysin erilaisia kuin minä.
Omalla kohdallani tosin voinen ehkä syyttää omaa nirsouttani..
-
Mä en ymmärrä miten tunteiden kokeminen tai kokemattomuus voisi olla tässä kontekstissa ongelma? Tunteita tulee tai ei tule, kun kohtaa uuden ihmisen. Ehkä se kertoo jotain ketjun aloittajasta, kun kokee asian ongelmalliseksi? ???
Koen lähinnä sen takia tämän harmittavaksi asiaksi, että parisuhteen löytäminen on itselläni toiveissa. Harvoin kiinnostuminen näyttäytyy minulle negatiivisena asiana juuri kumppanin etsinnän takia.Jos en kiinnostu kuin hyvin harvoista, niin minkälaiset mahdollisuudet on löytää kumppani?
Ja ehkä tämä ei olisikaan ongelma, mutta usein en itse kiinnostu sellaisista miehistä, jotka olisivat sopia minulle ja ovat kiinnostuneita minusta. Sen sijaan usein olen ollut kiinnostunut miehistä, jotka eivät taas ole kiinnostuneet minusta vakavassa mielessä ja ovat usein täysin erilaisia kuin minä.
Omalla kohdallani tosin voinen ehkä syyttää omaa nirsouttani..
Itse olen sen verran romantikko, että en usko hyvän parisuhteen syntyvän jos toinen osapuoli on mukana vain siksi, että haluaa parisuhteen. Ehkäpä alitajuntasi, tunnepuolesi koittaa viestittää, ettei vielä ole parisuhteen aika? :)
-
Koen lähinnä sen takia tämän harmittavaksi asiaksi, että parisuhteen löytäminen on itselläni toiveissa. Harvoin kiinnostuminen näyttäytyy minulle negatiivisena asiana juuri kumppanin etsinnän takia.Jos en kiinnostu kuin hyvin harvoista, niin minkälaiset mahdollisuudet on löytää kumppani?
Ja ehkä tämä ei olisikaan ongelma, mutta usein en itse kiinnostu sellaisista miehistä, jotka olisivat sopia minulle ja ovat kiinnostuneita minusta.
Pätkin vähän lainausta tähän...
Mutta siis tulee mieleen pari juttua: Kuvitteletko aidosti että ihastumisien määrä korreloi positiivisesti sopivan parisuhteen löytymisen kanssa? Siihenhän riittää yksi?
Ja toisekseen, mistä tiedät mikä on sinulle sopiva mies?
Monesti tuntuu että se joku "pakko" ajaa parisuhteeseen tms asioihin jos elämässä on vaikka joitain muita asioita joita koettaa kompensoida.
Edit: tarkoitukseni ei ole siis loukata enkä oikein halua mennä henkilökohtaisuuksiinkaan mutta aloitus on sen tyyppinen että tulee asioita mieleen. Kirjoittelen siksi koska tää ajatusmalli on niin täysin erilainen kuin omani.
-
Suosittelen kyllä sen pakkoetsimisen lopettamista... ihan siitä syystä, että en usko, että pakolla koskaan löytyy mitään. Itse oon lopettanut pakkoetsimisen ja keskittynyt töihin ja harrastuksiin - mutta huomannut, että nyt vasta niitä mielenkiintoisia ihmisiä alkaakin tupsahdella esiin. Voi se sitten tuuria olla tai ei...
Ja suosittelen kans kokeilemaan treffailua ja tapailua sellaistenkin tyyppien kanssa, joihin ei välttämättä ole yhtään kiinnostusta. Ei sitä koskaan tiedä, jos ne tunteet sieltä esiin tupsahtavat, kun lähemmin tutustuu. Kuitenkin se on se pinta, josta ihminen ensisijaisesti kiinnostuu - sisällä voi kuitenkin olla vaikka mitä maailmoja...
-
Kyllä mä ainakin arvelisin, että monetkin teini-iässä tunnetut Suuret Tunteet aikuistuessa vähän laimenee. Harvoin teini-iän jälkeen jaksetaan suhtautua ihan yhtä fanaattisella tasolla moneenkaan asiaan.
Voi olla ihan hyvä kokeilla, miltä se jonkin verran kiinnostava tyyppi vaikuttaa muutaman tapaamisen jälkeen. Saattaa nimittäin muuttua entistä kiinnostavammaksi. Tai sitten selviää, että yksinkertaisesti tarvitset sen sukat pyörii jaloissa ja silmissä sumenee -ihastumisfiiliksen ihmissuhteen alussa. Kyllä seuranhaussa saa olla nirso ja odotella suuria tunteita, sitten täytyy vaan hyväksyä se ettei niitä välttämättä löydy välittömästi. :)
Aina kun kaipailen ihastusfiiliksiä, muistelen itse miten raastavaa se samaan aikaan on kun koko loppuelämän onnellisuus on selvästi kiinni vain siitä, katsooko se muhun päin tänään sillai vai ei. Ei se tunteiden tasoittuminen näin "vanhemmiten" pelkästään ikävä ilmiö ole.
-
Lapsena olin muutaman kerran ihastunut. Sitten teinivuodet olinkin ilman mitään kunnes 19-vuotiaana ihastuin taas sitten noin kymmeneen vuoteen. :D Sen jälkeen on vain muutamaan ihmiseen ollut kiinnostusta... Keskimäärin, ihastun tai kiinnostun noin kerran kolmessa vuodessa. Mikä on toisaalta aika mälsää, koska tahtoisi vipinää elämään mutta sekin varmaan vaikuttaa, että näin aikuisena suhteeseen kaipaa moniulotteisuutta kun taas lapsi kokee kaiken lähes täysin fysikaalisesti. ... Vaikka tietty myös sitä ihastusta suhteeseen tarvitaan, "ihan kiva" ei riitä. ::)
Olen lukenutkin tuosta jostain, että mikä aiheuttaa sen että kemiat ei kohtaa niiden tyyppien kanssa jotka olisivat omien määritelmien mukaan sopivia vaan niiden renttujen kanssa sitten natsaa. Tälle on siis olemassa ihan psykologinen selitys. Joku osa susta kokee ne epäsopivat viehättäviksi koska se tuo jonkinsortin turvan ja tuttuuden tunteen, juontuen sun käsityksiin rakkaudesta yms. kokemuksista. Jotkut ihmiset välttelevät parisuhdetta alitajuisesti, koska eivät uskalla olla laittaa kaikkea itsestään peliin ja siksi tunteet sitoutumattomaan ihmiseen tuntuvat syvällä sisimässä turvalliselta.
-
Niin se vaan on että pakonomaisesti etsimällä harvemmin löytää, ja omille tunteille harvoin mitään mahtaa... Siihen ihastumisen/rakastumisen tunteeseen vaikuttaa niin monet cocktailit että vaan elämällä hetkessä ja täyttä elämää tulee varmemmin törmättyä uusiin ja kiinnostaviin ihmisiin ;) nettideittailuun ei itselläni ole ollut aikoihin isompaa mielenkiintoa, paremmin sitä sopivaa seuraa löytää kun lähtee ulos punkasta ja läppäriltä ja ottaa ennakkoluulottoman asenteen mukaan :)
-
Itsellänikin on ihastumistahti selvästi vuosien aikana rauhoittunut. Nykysten pystyy helposti yhden käden sormilla laskemaan, montako kertaa viikossa sydän pakahtuu :)) Onneksi useimmiten kohteena on joko täysin tai osittain fiktiivinen henkilö, joten ihastelusta itsestään ei koidu varsinaista riesaa.
Minäkin uskon, että jos ihastumisesta tekee itselleen totisen tavoitteellista toimintaa, niille tunteille ei yksinkertaisesti riitä happea syttyä. You can't hurry love :)
-
Mä en ymmärrä miten tunteiden kokeminen tai kokemattomuus voisi olla tässä kontekstissa ongelma? Tunteita tulee tai ei tule, kun kohtaa uuden ihmisen. Ehkä se kertoo jotain ketjun aloittajasta, kun kokee asian ongelmalliseksi? ???
Koen lähinnä sen takia tämän harmittavaksi asiaksi, että parisuhteen löytäminen on itselläni toiveissa. Harvoin kiinnostuminen näyttäytyy minulle negatiivisena asiana juuri kumppanin etsinnän takia.Jos en kiinnostu kuin hyvin harvoista, niin minkälaiset mahdollisuudet on löytää kumppani?
Ja ehkä tämä ei olisikaan ongelma, mutta usein en itse kiinnostu sellaisista miehistä, jotka olisivat sopia minulle ja ovat kiinnostuneita minusta. Sen sijaan usein olen ollut kiinnostunut miehistä, jotka eivät taas ole kiinnostuneet minusta vakavassa mielessä ja ovat usein täysin erilaisia kuin minä.
Omalla kohdallani tosin voinen ehkä syyttää omaa nirsouttani..
Itse olen sen verran romantikko, että en usko hyvän parisuhteen syntyvän jos toinen osapuoli on mukana vain siksi, että haluaa parisuhteen. Ehkäpä alitajuntasi, tunnepuolesi koittaa viestittää, ettei vielä ole parisuhteen aika? :)
Minun mielestäni on hyvä asia että tietää mitä hakee. Perhonen haluaa parisuhteen ja lapsen. Se tuo omat rajoituksensa siihen, millainen se uusi kumppani voi olla. Ja tietenkin mieltymykset vaikuttavat myös asiaan. Omalla kohdallani olen huomannut että kun tiukentaa kriteereitä, pitää niistä (parhaansa mukaan) kiinni ja jaksaa käydä laumoittain ihmisiä läpi, on hyvät mahdollisuudet löytää haluamansa. Tai monta:) Helppoa se ei ole ja joskus tulee todella epämiellyttäviä persoonia vastaan. Mutta siinä vaiheessa kannattaa keskittyä olennaiseen ja jatkaa etsimistä. Sekin on jo paljon että tietää mitä haluaa ja uskaltaa kertoa sen rehellisesti. Säästyy monen ihmisen aikaa, kun ei tarvitse itse selvittää mitä toinen lopulta on.
-
Kyllä minunkin mielestä rehellisyys on hyvästä parinhakuvaiheessa, vaikka jokunen potentiaalinen kumppaniehdokas säikähtäsikin, jättäen ottamatta yhteyttä. Muistelen joskus kauan sitten lukeeneni jotain naisille tarkoitettuja ohjeistuksia, joissa varoitettiin kertomasta treffikumppanille mahdollisista lisääntymishaluista liian aikaisin. Olisi parempi "napata" ensin mies ja ujuttaa idea lapsesta pikku hiljaa miehen mieleen :))
En usko, että on mitenkään harvinaista, että ei ihastu kovin usein, koska eipä niitä itselle sopivia/kiinnostavia ole joka oksalla. Sitten on vielä lisähaastetta siinä, että molemmat innostuvat toisistaan. Itse olen luottanut aina ensi kohtaamisen vaistonvaraiseen fiilikseen, mutta täysin yksilöllistä - ei mikään yleinen ohje tietenkään.
-
Mielenkiintoista, että sopulilauman tavoin perhosen teksti tulkittiin kumppanin pakonomaiseksi etsimiseksi ::) Itse tunnistan hyvin tunteen, kun on käynyt treffeillä loputtoman monen ihan mukavan miehen kanssa. Ei mitään vikaa, mutta kemiat eivät ainakaan omassa päässä kohtaa. Tämän toistuttua riittävän monta kertaa, on hyvin inhimillistä kaivata ihastumisen tunnetta, eli sitä että joku kolahtaisi. Hämmentävä ajatus, että ihastuminen estäisi syvempien tunteiden syntymisen - wtf? Ja kun mikään/kukaan ei hetkeen ole tuntunut miltään, riittäisi että joku edes ihastuttaisi - koska lähtökohtaisesti positiiviset vibat ovat mukavampia kuin yhdentekevät.
Tosin sitten harmittaa, kun vihdoin tapaa sen, joka kolahtaa (etsimällä tai etsimättä, mitä väliä), mutta tämän elämäntilanne ei mahdollista suhdetta. Siitä sitten taas haavojen nuolemisen jälkeen leuka rinnassa istumaan kymmenet treffit seuraavan ihastuttavan ihmisen toivossa.
-
Kaksi syytä tulee mieleen. Ensinnäkin, aikuisempana ei seura vaihdu niin tiuhaan kuin esim. teininä. Opiskeluporukoissa voi vielä kohdata paljon porukkaa mutta työelämässä harvemmin porukan vaihtuvuus on niin tiuhaa kuin ennen. Toinen asia minkä olen huomannut on varautuneisuus ja ennakkoluulot. Kakskymppiset tapailevat kavereitaan (toistakin sukupuolta) hyvin vapautuneesti käyden kahvilla yms mutta vanhemmiten "panokset kovenee" ja kolmikymppiset eivät enää olekaan niin rentoja ja vapautuneita tässä asiassa...
Toiseksi, niin ihminen kyynistyy iän myötä. Aiemmin näki ehkä useammassa ihmisessä potentiaalia ja jaksoi ihastua kun taas nykyään kyynisesti hylkää useamman kandidaatin joko aidon tai kuvitellun epäsopivuuden nimissä. Kaksikymppisenä juoppo renttu voi kuulostaa vielä hauskalta ja impulsiiviseltä mutta kolmikymppisenä sama konsepti voi jo olla aika kulahtanut... Myös toiveet vanhempana voivat olla korkeammalla. Teininä pelkkä kahvittelu voi tuoda sopivasti jännittävyyttä elämään kun taas joitakin vuosia myöhemmin alkaa kahvikumppanissa mietityttää jo sopivuus aviokumppaniksi tai lapsen toiseksi vanhemmaksi...
-
Itse olin teininä ja parikymppisen alkupuolella vielä helppo ihastumaan. Sitten siinä tuli pidemmän puoleinen, vuosia kestänyt parisuhde, jonka aikana kasvoin aikuisemmaksi. Kyllä sen jälkeenkin olen kokenut ihastumista, fiilistä kun perhoset lepattaa vatsassa. Sellaisia tyyppejä tosin tapaa ehkä yhden vuodessa, jotka sen aiheuttavat.
Tunteet on "jalostuneet", realismi on enemmän fiiliksissä mukana. Mukaan tulee kiintyminen ja välittäminen itselläni enemmänkin kuin ihastuminen. Tosin olen myös muuttunut hieman tuossa sosiaalisuudessa. Menen kyllä edelleen pää edellä joka paikkaan, mikä kuulostaa edes etäisesti mielenkiintoiselta, mutta en vain jaksa ihmisiä enää niin kuin ennen. Eli jos itselläni muodostuu kiintymys johonkin henkilöön, se kertoo jo ihmiseestä ja hänen merkittävyydestään paljon.
Itse en tosin kaipaakaan tuota ihastumisen fiilistä. Ne perhoset vatsaan pystyy saamaan toisillakin tavoilla, jos se on se fiilis mitä kaipaa.
Mielenkiintoista, että sopulilauman tavoin perhosen teksti tulkittiin kumppanin pakonomaiseksi etsimiseksi ::) Itse tunnistan hyvin tunteen, kun on käynyt treffeillä loputtoman monen ihan mukavan miehen kanssa. Ei mitään vikaa, mutta kemiat eivät ainakaan omassa päässä kohtaa.
Minulle tulee kyllä mieleen pakonomainen etsiminen, jos on käynyt treffeillä loputtoman monen kanssa.
Itse tässä yksi päivä mietin, että olenko itse edes ollut koskaan kunnon treffeillä. Miehet elämääni on tulleet AINA jotain muuta kautta, kuin treffien. Tosin olen muutenkin toiminut hieman erilailla aina kuin ihmiset yleensä. Silloin kun on ollut ns. haku päällä, niin sopivia ei löydy mistään. Kun on unohtanut sen etsimisen ja jatkanut toimimista omalla tyylillä, niin kas, yhtäkkiä sitä taas joku siinä vieressä on.
Kaksi syytä tulee mieleen. Ensinnäkin, aikuisempana ei seura vaihdu niin tiuhaan kuin esim. teininä. Opiskeluporukoissa voi vielä kohdata paljon porukkaa mutta työelämässä harvemmin porukan vaihtuvuus on niin tiuhaa kuin ennen. Toinen asia minkä olen huomannut on varautuneisuus ja ennakkoluulot. Kakskymppiset tapailevat kavereitaan (toistakin sukupuolta) hyvin vapautuneesti käyden kahvilla yms mutta vanhemmiten "panokset kovenee" ja kolmikymppiset eivät enää olekaan niin rentoja ja vapautuneita tässä asiassa...
Piipillä on tuossa erittäin hyvä pointti, tuo seuran vaihtuminen. Tosin itselläni on viime vuosina tullut paljon enemmän vaihtuvuutta kaveriporukoihin kuin silloin parikymppisenä. Eli kaikki on mahdollista kun vain on valmis ottamaan niitä riskejä ja liikkuu avoimin mielin.
Mutta tuo jälkimmäinen osa. Itse tuli parikymppisenä pyörittyä aina porukoissa, jos jonkun kanssa oli kahdestaan jossain, niin sehän jo tarkoitti jotain. ;D
Nyt kolmekymppisenä ei ole enää mitään panoksia, mitä parikymppisenä oli ja sitä vaan viettää aikaa huvin vuoksi tuttavien ja kavereiden kanssa. Ehkä tuokin siis pitää sitten pistää oman nurinkurisuuden piikkiin. Tai eri ikäryhmän tai alueellisen eron taitai.
-
Mukavasti syntynyt keskustelua :)
Aloin juuri miettiä, että etsinkö ns väkisin seuraa tällä hetkellä. Seuraa en aktiivisesti etsi oikeastaan muualta kuin täältä, vaikka olen esimerkiksi Facebookissa eräässä aktiivisessa sinkkuryhmässä. Toisaalta takaraivossa on kuitenkin koko ajan se ajatus, että haluaisin löytää sen parisuhteen ja masterin itselleni. Eli periaatteessa halu löytää parisuhde on kova, vaikka en varsinaisesti ole niin aktiivinen seuranhaussa tällä hetkellä. Paljon vaikuttaa myös ympäristön ns paine. Kun porukka ympärillä tuntuu pariutuvan, se kummasti vaikuttaa niin, että haluaa itsekin entistä enemmän löytää kumppanin.
Tunnistan sen kyllä itsestäni, että nirsommaksi on tullut vuosien mittaan ja itsetietoisuus siitä, minkälaisen kumppanin ja suhteen haluaa, on kasvanut. Toisaalta kinkynä tämä seuranhaku taitaa olla vaikeampaa kuin muilla.
Joka tapauksessa, pitää vain ajatella, ettei niitä tunteita voi pakottaa syntymään. Aina voisi toki antaa sille ei-kiinnostavalle tyypille mahdollisuuden tutustumiseen ;D
-
Suosittelen kyllä sen pakkoetsimisen lopettamista... ihan siitä syystä, että en usko, että pakolla koskaan löytyy mitään. Itse oon lopettanut pakkoetsimisen ja keskittynyt töihin ja harrastuksiin - mutta huomannut, että nyt vasta niitä mielenkiintoisia ihmisiä alkaakin tupsahdella esiin. Voi se sitten tuuria olla tai ei...
Samoilla linjoilla tässä asiassa. Itse annan elämän viedä minua enemmän, kuin minä vien elämääni.
Kyllä se ihanuus löytyy :love:
-
Mikä sitten kenellekin on etsimällä etsimistä, mutta itse en usko, että kotoa kukaan tulee hakemaan. Ja ennen kuin joku ehtii tämänkin sanomaan: en tarkoita, että elämä pitäisi keskittää etsimiseen, aika köyhäksihän sellainen muuttuisi. Loputtomalla deittailulla tarkoitin enemmän sitä fiilistä kuin mitään eksaktimpaa.
-
Saan piston sieluuni aina kun joku mainitsee, että iän muuta kyynistyy tai muuttuu nirsommaksi, kun sehän on normaalia itsetuntemuksen lisääntymistä ja kehitystä ihmisenä.
Anyways, itse ymmärrän kyllä hyvin kumppanin kaipuun. Kun se nuoruusikä/teini-ikä oli sellaista surkeaa aikaa, itsetunto ongelmia ja kaikenlaisia muitakin ongelmia ja olin tosi eristäytynyt niin koen että jotain jäi "välistä" ja tahtoisin tavallaan kokea sen mitä jäi välistä. Täytyy kokea parisuhde, rakastuminen, rakastaminen, kaikki. ::) Se huolettomuus. (Vaikka eihän parisuhde aitomaattisesti tee huolettomaksi mutta you get the point, tahtoo kerrankin vaan nauttia elämästä). ::)
Toisinaan kumppanin löytymiseen vaikuttaa myös omat prioriteetit elämässä. Esimerksiksi jos kaikki focus menee työrintamalle ja työ on se ykkösasia elämässä niin voipi olla jotain on ikäänkuin hoidettava ensiksi poijjes alta ennen kuin on valmis keskittymään kumppaniin ja deittailuun. :)
-
Onhan se nyt ihan perseestä, että Perhosen kaltainen neiti ei löydä itselleen miestä! Sehän vaan tarkoittaa, että itsellä on sitäkin heikommat mahikset mihinkään... Ikinä... :-\
Mut jossain lehdessä sanoi joku viisas ihminen jokin aika sitten tällai vapaasti lainaten, että nettitreffailu on ihan hanurista ja luotu epäonnistumaan, koska siellä ei pääse kokemaan niitä jahtaamisen ja flirttaamisen sekä onnistumisen tunteita kuten irl.
-
https://www.youtube.com/watch?v=2tZxsNQ8H_8
-
No mutta, ei ollut tarkoitus stopata tätä keskustelua tuohon Oshoon. Laitoin sen ikäänkuin välimerkiksi, sillä jouduin kovin epätietoiseen ja ymmärtämättömään tilaan kun luin tämän aloituksen ja ketjun. Ryhdyin jopa vastaamaan mutta siitä sitten tuli sellaista "täti kertoo elävästä elämästä"-shittiä etten kestänyt sitä edes itse. En siis saanut sanotuksi sitä mitä yritin, ja niinpä annoin sanomattoman oivalle sanoittajalle vuoron.
Jäin miettimään kun sanoit....
".. mutta usein en itse kiinnostu sellaisista miehistä, jotka olisivat sopia minulle ja ovat kiinnostuneita minusta. Sen sijaan usein olen ollut kiinnostunut miehistä, jotka eivät taas ole kiinnostuneet minusta vakavassa mielessä ja ovat usein täysin erilaisia kuin minä."
Mitä tarkoitat? Mitä tarkoittaa "sopivia" sinulle? Minulle tulee vaikutelma että elät itsesi ulkopuolella. Onko näin. Voiko niin elää. Onko sellainen elämistä edes. Vai onko se näytelmän roolittamista?
Minä en nyt puhu siitä "parisuhteesta", enkä edes "lapsista". Ne ovat jotakin sellaista joka tulee jos/kun on aika. Minusta sinulta vain puuttuu nyt jotakin paljon paljon oleellisempaa vielä.
Minun on pakko tunnustaa etten ole koskaan elämässäni kaivannut ihastumista. Siis tunteena. Se on ikäänkuin pitänyt huolen itsestään, välillä riesaksi asti vaikken tuhkatiheästi ihastuviin todellakaan kuulu. Välillä, ja nuorempanakin, saattoi mennä vuositolkulla etten ihastunut yhtään kehenkään. Silti olin ihan tyytyväinen. Enemmöän taisin pelätä sitä ihastumista ja sitä että se veisi minut pois itsestäni. Vanhemmiten olen ruvennut ajattelemaan että vasta kun osaan olla itsessäni niin voin ihan aikuisten oikeasti ihastua. Kuinka voin ihastua jos en ole itsessäni....ei en voi, en oikeasti en todesti.
Mitä taas siihen tulee että ihastuu johonkuhun niin ongelma se on vasta sitten jos kohde on sellainen ettei hän ole ihastunut itseensä. Siis sillain terveesti. Tykkää itsestään. Kun sitten jos minä en joku päivä (sellaisia päiviä edelleen aina joskus on) tykkää itsestäni niin kuinka joku sellainen voi antaa mitään joka ei myöskään tykkää itsestään ja jos samaan aikaa ei tytkätä itsestämme. Noh. Toki aina sen verran tykkään itsestäni että viihdyn omassa seurassani. Kun onhan se nyt vain hyvää. Kuitenkin. Mutta en vain ole aina niin vahva että jaksan jos toinen ei tykkää itsestään. Silloin sen toisen pitäisi ainakin myös osata tytkätä itsestään niin paljon että osaisi ainakin ihan itekseen tykätä, vaikkei jaksaisikaan minun seurassani tykätä itsestään.
-
Voi, ihastuminen on ihanaa ja rakastuminen vielä parempaa! Ainakin tällaiselle tunnenarkkarille. Ehkä sinäkin olet pikkuisen sellainen?
Toivon sydämestäni onnea parinhakuun. Pidä MIELI avoimena. Sydän tulee kyllä perässä. Rakkaus voi ihan oikeasti löytyä vaikkapa kukkakaupasta. :)
Ja hmm... Ehkä nyt etsit niin tosissasi parisuhdetta, ettet kerta kaikkiaan tunne vetoa ihmisiin, jotka hakevat jotain muuta ja jotka eivät tunnu sopivilta. Mua ainakin alkoi vituttaa kertakäyttösuhteita etsivät ja sellaiset, jotka eivät toivo perhettä lapsineen. Eikä sellaiset edellenkään kiinnosta :)
-
Jos lähden rakkautta etsimään, olen varma se ei vastaan tuu.
Mut jos lähden vaan elämään, niin saatan joskus rakastuu...
:love: :love:
-
Ihastun herkästi vaikka mihin,mutta harvemmin enää seksuaalisessa mielessä ;D
-
Tuli mieleen, että en ole seksiä/sessiota haikaillut, mutta niitä tullut, rahaa taas koko aika haikailen, ja sitä ei ole juurikaan. Pitäisköhän vaihtaa asetelmia/toiveita? :o
-
Eikö se mene niin aika usein, että (nuoret) aikuiset ihastuvat ja pariutuvat. Sitten tulee noin 6-10 vuoden tauko, jolloin ihmiset seurustelevat tai jopa perustavat perhettä. Tänä aikana samanikäiset tai tyyliin samalla vuosikymmenellä olevat siis ovat suht uskollisesti parisuhteissa, mikä vähentää markkinoilla olevia potentiaalisia kohteita ja monella varattuna oleminen hidastaa tai estää ihastuksen tunteiden syntymistä. Minä en ainakaan ihan noin vain varattuun ole ihastunut kuten vapaana olevaan. Noin kolmenkympin jälkeen plus miinus 3-4 vuotta parisuhteet ja perheet hajoavat ja alkaa uusi ihastumis ja elämänetsintä vaihe. Ketkä sitten kerkiävät apajille tai eroavat uusien ihastusten astuessa kuvioon.
Jos mä nyt eroaisin, niin olisi melkoisen mahdotonta törmätä ja iahstua kehenkään noin vain elämällä. En kohtaa elämässäni tällä hetkellä miehiä missään merkeissä. Ainut vaihtoehto olisi etsimällä etsiä jostain netistä seuraa ja yrittää tutustua koneen välityksellä. Aikaa treffailulle tai ihmisten tapailulle ei olisi millään ilveellä. Joutuisin hillitsemään ihastumishaluja siihen hetkeen, kun omat lapset sekä muiden noin samanikäisten ihmisten lapset ovat kasvaneet isoiksi ja kenties osa muuttanut pois, jolloin taas aikuisen ihmisen elämään mahtuu oman elämän sisällön etsimistä ja aikaa tavata uusia ihmisiä.
-
Vielä vähän lisää ajatuksia... Olen itse löytänyt aina hyvin helposti kaltaistani seuraa mutta tunnen monia joilla on selkeitä ongelmia asian kanssa, vaikka henkilö olisikin ihana, hauska ja kivannäköinen. Tästä johtuen uskon että yksi syy on myös ne piirit missä liikkuu. Itse ihan alavalintani takia olen jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisen sukupuolen kanssa, josta johtuen mahdollisesti törmäänkin turhan usein mielenkiintoisiin ihmisiin.
Koska alavalintaa ei kannata seurustelumahdollisuuksien pohjalta tehdä niin kannattaa miettiä toiseksi tuloksellisin ratkaisu ja valita harrastus jossa kohtaa potentiaalisia tyyppejä. Näin naisena voisin sanoa että jos olisin miesseuraa vailla, menisin kokeilemaan kamppailulajeja, urheilubaareja matsien aikaan (jos siis tykkäisin penkkiurheilusta), hevi-konsertteja tai vaikkapa roolipeliiltamia...
Vassågoo, ideat saa vapaasti ryöstää ;)
-
Mut jossain lehdessä sanoi joku viisas ihminen jokin aika sitten tällai vapaasti lainaten, että nettitreffailu on ihan hanurista ja luotu epäonnistumaan, koska siellä ei pääse kokemaan niitä jahtaamisen ja flirttaamisen sekä onnistumisen tunteita kuten irl.
Pakko kommentoida, että itselläni on hyvin päinvastaisia kokemuksia, eli useita onnistuneita osumia nettitreffailun saralla. Flirttailu on myös vahvasti verbaalista, eikä se silloin rajoitu vain face-to-face -tilanteisiin. Kyllä ennen vanhaan ja vuosisatoja ihmiset ovat kirjoitelleet toisilleen rakkauskirjeitä, nettikirjoittelu on tästä vain uudempi muoto. Se, kuten mikä tahansa kommunikointi, vaatii pelisilmää ja tilanneälyä. Että kyllä sitä toisen voi hurmata kirjoittelemallakin ;).
Mutta itse aiheeseen:
Itse olen aina ollut kova ihastumaan, parisuhteessa tahi en. Ohimeneviä keveitä ihastumisia (joko oikeisiin henkilöihin tai fiktiivisiin hahmoihin) tulee ja menee, mutta se syvempi kiintymys ja rakastuminen ottaa itselläni suht kauan aikaa, empiiristen havaintojen mukaan keskiarvolla n. neljä kuukautta tutustumisesta :). Samalla koen olevani myös hitaasti lämpeävä: se, että rakastun ja kiinnyn kunnolla, tarkoittaa aina sitä, että tunnen sitä ihmistä jo melko hyvin. Eli tällä elämänkokemuksella osaan jo antaa aikaa niiden syvempien tunteiden kehittymiselle, jos vastaan vain tulee oikeasti ihminen, jonka kanssa on hyvä ja helppo olla ja joka vaikuttaa kiinnostavalta. Monien ihmisten kohdalla ihastuminen vain tyssää yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja toisaalta usein näissä tapauksissa hetkellinen ihastuminen riittää vallan hyvin enkä ole kaivannut syvempää tutustumista. Mutta sitten on ne harvat ja valitut, jotka saavat mielenkiintoni ylläpidettyä. D-ihmisten kanssa olen ensimmäistä kertaa elämässä kokenut "jalat alta"-ihastumisia. En pidä tällaista ihastumista kovin luotettavana "sopivan" kumppanin tunnistamisen mittarina, koska tunteet vievät liian lujaa ja toista ei silloin "näe" selvästi, vaan toiseen projisoi ominaisuuksia kuvitellusta unelmatyypistä.
Perhosen tilanteeseen viitaten: silloin kun itse olin parikymppinen sinkku, ja haku päällä, niin silloin juuri tuntui vaikealta löytää sitä oikeanlaista ihmistä. Ja luulen, että ihastumisen tunteiden laimeuteen tai puuttumiseen voi liittyä juuri se, että sitä tavallaan tiedostamattaan kasaa odotuksia, että nyt heti pitäisi tuntua siltä tai tältä tai muuten se juttu ei voi toimia. Yrittää siis liikaa. Mutta jos tyyppi ei kiinnosta, niin en kyllä pakottaisi itseäni väkisin tutustumaan kehenkään. Kuten muutamat muutkin ovat täällä todenneet: etsimällä ja pakottamalla harvemmin löytää. Kyllä se oikeanlainen ihminen sieltä vastaan tulee :).
-
Kiitos tästä keskustelusta! Olen pohtinut issekseni paljolti samoja asioita kuin Perhonen89 - mulla on ollut samaa ongelmaa siinä, että tyypit jotka ihastuvat minuun, eivät minua sytytä ja toisinpäin. Välillä varsin turhauttavaa.
Olen käynyt paljon treffeillä, ja jopa tavannut tyyppejä useamman kerran, vaikka ihastus/suurempi kiinnostus ei ole ensitapaamisella herännyt. Enemmänkin oon ollu meeh; ihan kiva tyyppi MUTTA. Kiva siinä kolmansien treffien jälkeen kakaista ulos, et vitsi oot kiva mutta kuule ihan kaverina. Ja mä oon kuitenkin tyyppi, joka kertoo mahdollisimman nopeasti mahdolliselle deitille vinoutumansa ja muut mahdolliset deal-breakerit etten ainakaan kenenkään aikaa tuhlaisi.
En tiedä, ehkä en ole vieläkään oikeasti yli edellisen parisuhteeni, elämäni rakkauden. Sekin kai kertoo jotain, että pidän häntä edelleen elämäni rakkauteni? Oh well. Olis tosi kiva ihastua tai jopa rakastua.
-
Kyllä mä tuon tunnistan. Nuorempana ihastui ja hullantui ja rakastuikin ihmisiin vähän vasemmalle ja oikealle, ainakin minä ja sitten taas vanhempana ei niinkään. Etenkin pitkän suhteen jälkeen tuntui että herrajumala, eikö kukaan koskaan enää voi sytyttää - ja sitten sitä yhtäkkiä onkin ihan polvillaan (varsin kirjaimellisesti) jonkun edessä, yllättävän nopeasti. ;)
Etenkin sarjadeittailu ja Tinderin selailu helposti turruttaa, ja tulee sellainen olo, että TILASTOLLISESTI, eikö tässä olisi pitänyt jo johonkuhun ihastua? Tavallaan myös tulee sellainen olo, että miten siinä voi keneenkään ihastua, kun kaikki alkavat näyttää samalta massalta. Kuinka monen pukumiehen kanssa sitä taas onkaan käynyt treffeillä? (Okei, pidän pukumiehistä.) Ja sitten taas, yhtäkkiä, sitä huomaa että jonkun kanssa jostain syystä tekeekin mieli mennä tokille treffeille, ja joku hemmetin kerta sitä tajuaa rakastuneensa siihen siksi kun se leipoo kakkuja ;D
Parin etsiminen etsimällä on hyvin tympeää. Ihannetilanne olisi, että ei olisi ns. haku päällä. Nuorenahan se on sellaista. Sitä rakastuu johonkin iloisen paneskelun ja muun nuoren elämän ohessa. Mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän on tulostavoitteita ja kriteereitä, ja oikeasti, maailma on vähän suunniteltu pareille ja se luo useimmille paineita tai ainakin kaipuuta. Itsekään en halunnut yksisilmäiseen suorittamisetsimiseen, mutta olen mä esimerkiksi yhden kesän deittaillut useamman deitin päivätahtia ihan vaan siksi, että nyt HEMMETTI oikeasti. Ja tulihan siitä tulosta, valitettavasti ei elämänikäistä. Ja sitten taas nuo henkisesti tai ajallisesti isommat keissit ovat tulleet poikkeuksetta seksisuhteista, joissa käytännössä oli tarkoitus panna pari kertaa. Kyllä se rento asenne varmasti auttaa, kun ei ole hirveitä paineita että nyt PITÄÄ jotenkin tapahtua ja jotenkin edetä. Kun voi vaan rauhassa kiintyä toiseen.
Mutta ah, siten ku se iskee, sitten se iskee. Ja kyllä mä edelleen rakastun helposti, jos vaan olen sille alttiissa elämäntilanteessa. Ei sitä keneenkään ihastu, jos on vielä kiinni edellisessä, tai kiinni töissä, tai kiinni huolissa. Sille pitää olla tilaa ja henkisiä resursseja, ja toiseltakin siihen pitäisi saada kannustusta.
Pahoittelut epäkoherentista viestistä, ruokamyrkytyksen viimeiset aallot vielä haittaavat jäsentelyä. :)
En mä sanoisi että kannattaa lopetta tietoista etsimistä enkä etenkään nettitreffailua. Jos kaiken jättää romanttiselle sattumalle, voi olla että jää luu käteen. Joo, varmasti rennomalla asenteella tulee parhaiten lentoon lähtevät keissit, mutta toisaalta sen oikean (tai yhden oikeista) voi löytää esim siitä tyypistä joka ei ensitreffeillä sytyttänyt ei sitten millään. Mä itse olen huomannut, että on kahta ihmistyyppiä: ne miehet, joihin rakastun ensisilmäyksellä - ja joista ei tule yhtään mitään. Useimmiten kyseessä on progekitaristi. Se on melkein varma merkki siitä, mun feromonit vaan sanoo eri asioita kuin mikään muu mussa.
Useimmiten ihminen avautuu mulle sängyssä. Se on myös useimmiten se hetki, kun näen, kiinnostaako oikeasti tai ei. Ihmiset on sängyssä IHAN erilaisia kuin muuten, ja jotenkin se mitä sieltä paljastuu, vaatteiden alta, on se, mikä mua kiinnostaa. Tällä valintatavalla on tullut rakastettua hyviä miehiä, kilttejä miehiä, himmeitä catcheja - jotka ei sitä ennen olisi saaneet mua ehkä innostumaan.
Mun neuvoni on näköjään että kannattaa vaan lutkailla tosi paljon ja sieltä se tulee. ;D'
Yksi parhaista neuvoista itselleni oli muuten, kun luovuin ulkonäkökriteereistä, tai höllensin niitä rankasti. Mulla oli nuorena aika vahva vaatimus ns. viikinkimallista (ah, jota täällä Hongkongissa saa ihastella vain skandinaavisten kauppakamarien tapahtumissa) ja kriteereihin kuului mm. se että elämään kuului vahvasti musiikki. Nykyään mennään linjalla "pidempi kuin minä, suht järjissään, palkkatöissä, ja suht päihteetön". Johan laajeni valikoima.
Edit: pakko muuten laittaa tähän vielä, että en tiedä onko kukaan muu törmännyt tähän ilmiöön, mutta mä tunnun YSTÄVYSTYVÄN ihastumalla. Eli useimmiten uusi, kiinnostava ihminen heittää melkein oitis ihastumisen puolelle, ja usein se on vähän molemminpuolista. Jos siitä ei tule sen kummempaa, se syvenee ystävyydeksi, hyväksi ja nopeasti. Etenkin täällä HK:ssa tuntuu että tämä on mulla tosi yleistä: kiinnostavia, hurmaavia ihmisiä valssaa elämään joka päivä, mutta kaikkia ei voi ottaa, ja täällä etenkin työkiireet ja mulla myös sairastelu ja muut huolet ovat tappaneet monta keissiä, jotka olisivat muuten edenneet lähes varmasti.
-
Kiitos tästä keskustelusta! Olen pohtinut issekseni paljolti samoja asioita kuin Perhonen89 - mulla on ollut samaa ongelmaa siinä, että tyypit jotka ihastuvat minuun, eivät minua sytytä ja toisinpäin. Välillä varsin turhauttavaa.
Olen käynyt paljon treffeillä, ja jopa tavannut tyyppejä useamman kerran, vaikka ihastus/suurempi kiinnostus ei ole ensitapaamisella herännyt. Enemmänkin oon ollu meeh; ihan kiva tyyppi MUTTA. Kiva siinä kolmansien treffien jälkeen kakaista ulos, et vitsi oot kiva mutta kuule ihan kaverina. Ja mä oon kuitenkin tyyppi, joka kertoo mahdollisimman nopeasti mahdolliselle deitille vinoutumansa ja muut mahdolliset deal-breakerit etten ainakaan kenenkään aikaa tuhlaisi.
En tiedä, ehkä en ole vieläkään oikeasti yli edellisen parisuhteeni, elämäni rakkauden. Sekin kai kertoo jotain, että pidän häntä edelleen elämäni rakkauteni? Oh well. Olis tosi kiva ihastua tai jopa rakastua.
Et sä ehkä ole, jos epäilet ettet ole. Mutta kyllä elämän rakkautena voi jotakuta pitää, vaikka olisikin jo yli. Kyllä mä omastani yli olen, mutta kyllä se ihan selvä on, että siellä se oli. Eikä se haittaa. Seuraavat rakkaudet on sitten erilaisia.
-
Kiitos tästä keskustelusta! Olen pohtinut issekseni paljolti samoja asioita kuin Perhonen89 - mulla on ollut samaa ongelmaa siinä, että tyypit jotka ihastuvat minuun, eivät minua sytytä ja toisinpäin. Välillä varsin turhauttavaa.
Olen käynyt paljon treffeillä, ja jopa tavannut tyyppejä useamman kerran, vaikka ihastus/suurempi kiinnostus ei ole ensitapaamisella herännyt. Enemmänkin oon ollu meeh; ihan kiva tyyppi MUTTA. Kiva siinä kolmansien treffien jälkeen kakaista ulos, et vitsi oot kiva mutta kuule ihan kaverina. Ja mä oon kuitenkin tyyppi, joka kertoo mahdollisimman nopeasti mahdolliselle deitille vinoutumansa ja muut mahdolliset deal-breakerit etten ainakaan kenenkään aikaa tuhlaisi.
En tiedä, ehkä en ole vieläkään oikeasti yli edellisen parisuhteeni, elämäni rakkauden. Sekin kai kertoo jotain, että pidän häntä edelleen elämäni rakkauteni? Oh well. Olis tosi kiva ihastua tai jopa rakastua.
Mä tiedän vähän samanlaisia henkilöitä omasta tuttavapiiristäni, lähes poikkeuksetta naisia. Kukaan ei oikein kiinnosta tai kelpaa. Itse olen sillä kannalla että kyseessä on hyvin vahvasti henkinen blokki tai joku suojautumiskeino, koska suhtkoht seksuaaliselle ihmiselle tuo ei ole tavallista.
Vuosia sitten, vielä kouluaikoina muistelen ajatelleeni samalla lailla. Olin kokenut jo ensirakkauteni joka päättyi tyypin jätettyä minut ja jäin ns. itkemään ja haikalemaan häntä vuosiksi (nähkää edessänne melodramaattinen teini-piip itkemässä sängyllä). Tapasin koulussa ja harrastuksissa vaikka kuinka mukavia ja kivan näköisiä tyyppejä, mutta "kukaan ei ollut hän" tms...
Nojoo, seuraavan kerran olinkin todella nihkeä ryhtymään suhteeseen. Ensimmäinen vakavampi poikaystäväni sai lupailemalla luvata ettei tarvitse mitään ikuisuuspäätöksiä tässä tehdä vaan "hengaillaan niin kauan kuin tuntuu hyvältä". Uskalsin siis lähteä suhteeseen ja kas kummaa, se toimikin ja oli ihan täydellistä monin puolin! Nykyään olen siinä tilanteessa että tarkastelen kaikkia uusia tuttavuuksia "potentiaalisina kumppaneina" vaikka toki moni näistä paremman tutustumisen jälkeen kaatuisikin johonkin isoon tekijään. Nyt olen suhteessa joten en hae seuraa, mutta tiedän löytäväni semmoista mikäli sinkkuuntuisinkin...
Näin jälkikäteen ymmärrän että aiemmasta asenteestani hyvin suuri osa oli pelkoa - entä jos en haluakaan tätä? entä jos tämä ei toimikaan? entä jos minua satutetaan? - enkä edes halunnut yrittää. Olisin halunnut varmoja takeita siitä että suhde olisi ns. täydellinen ettei tulisi pettymyksiä. Ehken myöskään halunnut laittaa itseäni likoon? Enpä tiedä.
Silläkin riskillä että ihmiset ovat kovin erilaisia jaada jaada jaada, haluaisin antaa kaikille yleiseksi neuvoksi että kannattaa katsoa ennemmin kuin katua :) Suhteista pääsee AINA pois eikä tarvitse välittömästi muuttaa yhteen. Mukavan ihmisen tapailu voi toimia ihan hyvin vaikkei suurta kipinää olisikaan - ainakin tilapäisesti. Jo se että on joku jonka kanssa jutella huolistaan, suunnitelmistaan jne voi tuoda elämään paljon syvyyttä vaikkei välttämättä juuri tämän kanssa haluaisikaan perustaa perhettä tai rakentaa taloa. Mikäli kyse olisikin vain henkisestä blokista niin jo se että uskaltautuu syventämään tapailua vakavammaksi (vaikkei tulevaisuudesta olisikaan vielä mitään takeita), voi toiminta auttaa tämän ylipääsemisessä :)
Ja joo, toki on ihmisiä jotka eivät niinkään kaipaa seurustelua niin paljon ja haluavat elää erakkoina, heitä ei kommenttini niinkään koske. Mutta mikäli HALUAISIT seurustella niin silloin ei muu oikein auta kuin vain alkaa seurustella. Kyllä ne eksän muistot siinä hiljalleen hälvenee kun uskaltaa hakea uusiakin hyviä muistoja.
-
Vähän ohi aiheen, mutta muutamaan edellä olevaan liittyen. Se surukin olisi hyvä käydä läpi, vaikka joskus tahtoisi hetipaikalla jotain uutta ja mieltä nostattavaa.
Toki tässä ehkä eri aspekti, kun sen rakkaan ihan konreettisesti hautaa ja ne tunteet ovat vielä aika jäsentymättömiä. Paljon tuli kompurointia sen suhteen, ettei itsellä ollut henkisesti juuri mitään uudelle antaa ja vaikka kuinka kertoi ja selitti, tuli kaikenlaista outoa mustistelua ja sekoilua >:(
Sitten tulee päivä, jolloin on uudessa suhteessa/uusissa suhteissa, kaikki menee kuin tanssi ja on ihan valtavan rakastettu ja rakastunut ja suru iskeekin jostain odottamatta kimppuun. Se psyykkinen kipu, kun tuntuu että ihan konkreettisesti kuolee siihen paikkaan, eikä mikään tai kukaan auta. Juuri siinä hetkessä ei oikein saa kiinni siitä höyhenenkepeästä tunteesta, mieli takertuu vain siihen mitä joskus oli ja miten sen menetti.
Erinäisiä kertoja on joutunut miettimään, josko kuitenkaan oikeasti toipuu koskaan. Ihmettelemään, miksi kukaan jäisi siihen sivuun odottamaan ennalta määräämättömäksi ajaksi että_ehkä_joskus.
Tuon lisäksi se hauska pikku twisti siinä, että pelkää luonnollisesti, että joutuu menettämään uudelleen. Raivokas, ovia paiskova ero on vielä kohtalaisen mukava kokems verrattuna kuoleman lopullisuuteen ainakin allekirjoittaneen kokemuksissa.
Voin vakuttaa sinut siitä, että juuri sinä tekisit minut onnelliseksi, että oloni olisi hyvä ja rakastettu, hattaraisilla pilvillä leijaileva. Ongelma saattaa tosin hetkittäin piillä siinä, että tunnen kylväväni vain tuhoa ympärilleni ja pelkään vetäväni kaikki läheltä mukaan sinne uppeluksiin, missä itse räpiköin. Joskus se menettämisen pelko saa sellaiset mittasuhteet, että olen varmuuden vuoksi saapastellut tieheni- sehän sattuu vähemmän, eikö? :o
-
Vähän ohi aiheen, mutta muutamaan edellä olevaan liittyen. Se surukin olisi hyvä käydä läpi, vaikka joskus tahtoisi hetipaikalla jotain uutta ja mieltä nostattavaa.
Toki tässä ehkä eri aspekti, kun sen rakkaan ihan konreettisesti hautaa ja ne tunteet ovat vielä aika jäsentymättömiä. Paljon tuli kompurointia sen suhteen, ettei itsellä ollut henkisesti juuri mitään uudelle antaa ja vaikka kuinka kertoi ja selitti, tuli kaikenlaista outoa mustistelua ja sekoilua >:(
Sitten tulee päivä, jolloin on uudessa suhteessa/uusissa suhteissa, kaikki menee kuin tanssi ja on ihan valtavan rakastettu ja rakastunut ja suru iskeekin jostain odottamatta kimppuun. Se psyykkinen kipu, kun tuntuu että ihan konkreettisesti kuolee siihen paikkaan, eikä mikään tai kukaan auta. Juuri siinä hetkessä ei oikein saa kiinni siitä höyhenenkepeästä tunteesta, mieli takertuu vain siihen mitä joskus oli ja miten sen menetti.
Erinäisiä kertoja on joutunut miettimään, josko kuitenkaan oikeasti toipuu koskaan. Ihmettelemään, miksi kukaan jäisi siihen sivuun odottamaan ennalta määräämättömäksi ajaksi että_ehkä_joskus.
Tuon lisäksi se hauska pikku twisti siinä, että pelkää luonnollisesti, että joutuu menettämään uudelleen. Raivokas, ovia paiskova ero on vielä kohtalaisen mukava kokems verrattuna kuoleman lopullisuuteen ainakin allekirjoittaneen kokemuksissa.
Voin vakuttaa sinut siitä, että juuri sinä tekisit minut onnelliseksi, että oloni olisi hyvä ja rakastettu, hattaraisilla pilvillä leijaileva. Ongelma saattaa tosin hetkittäin piillä siinä, että tunnen kylväväni vain tuhoa ympärilleni ja pelkään vetäväni kaikki läheltä mukaan sinne uppeluksiin, missä itse räpiköin. Joskus se menettämisen pelko saa sellaiset mittasuhteet, että olen varmuuden vuoksi saapastellut tieheni- sehän sattuu vähemmän, eikö? :o
Hyvä kirjoitus :) Olen samaa mieltä siitä ettei kannata liian nopeasti syöksyä uuteen suhteeseen, varsinkaan jos edellinen on ollut vähänkään syvällisempi. Tunteet pitää käydä läpi, myös ne epämiellyttävät ja käsitellä tilanne niin että on valmis antautumaan uudelle suhteelle. Mutta jossain vaiheessa pitää myös osata päästää irti! Sanoisin että puol vuotta - vuosi pitäisi olla tarpeeksi aikaa asian käsittelylle jonka jälkeen kannattaisi hiljalleen kerätä itsensä kasaan ja jatkaa matkaa. Vaikka tilanne toki voi olla hieman eri esimerkiksi vuosikymmenien kumppanien kuolematapauksessa tms.
Ei kannata jäädä vellomaan menneeseen. Vasta pääteltyään edellisen sukan voi aloittaa uuden kutomisen :P
-
Vasta pääteltyään edellisen sukan voi aloittaa uuden kutomisen :P
Hahahah, tuo nyt ei ainakaan pidä paikkaansa. AINA voi aloittaa uuden!
Sori OT :D
-
Vasta pääteltyään edellisen sukan voi aloittaa uuden kutomisen :P
Hahahah, tuo nyt ei ainakaan pidä paikkaansa. AINA voi aloittaa uuden!
Sori OT :D
Yhdyttävä edelliseen, täällä "työmaalla" (lue: kaaoksessa) on vinot pinot kaikkea keskeneräistä ;D ;D ;D ;D
Joskus se viisikin vuotta voi olla lyhyt aika toipumiseen, joillain menee koko loppuelämäkin jopa. Pitäisi jotenkin osata antaa itselleen armoa. Tidedän olevani monessa etuoikeutettu ja onnekas, vaikka olen rämpinyt monet suot läpi. Valitettavasti olen myös ollut kumppanikokelaan asemassa, kun toisella on kokonaan käsitttelemättä surut vielä ja siinä paloi näpit ihan kunnolla :-\
-
Edit: pakko muuten laittaa tähän vielä, että en tiedä onko kukaan muu törmännyt tähän ilmiöön, mutta mä tunnun YSTÄVYSTYVÄN ihastumalla. Eli useimmiten uusi, kiinnostava ihminen heittää melkein oitis ihastumisen puolelle, ja usein se on vähän molemminpuolista. Jos siitä ei tule sen kummempaa, se syvenee ystävyydeksi, hyväksi ja nopeasti. Etenkin täällä HK:ssa tuntuu että tämä on mulla tosi yleistä: kiinnostavia, hurmaavia ihmisiä valssaa elämään joka päivä, mutta kaikkia ei voi ottaa, ja täällä etenkin työkiireet ja mulla myös sairastelu ja muut huolet ovat tappaneet monta keissiä, jotka olisivat muuten edenneet lähes varmasti.
No hep!
Kuin minun näppikseltäni..!! :) Tapaan hyvin paljon hyvin hyvin sykähdyttäviä ihmisiä, ihastun helposti. Tunnen myös vetoa helposti moniin sykähdyttäviin ihmisiin ja nautin ajanvietosta heidän kanssaan, olemisesta heidän lähellään. Hyvin usein minulla on ilo saada tutustuminen jatkumaan ystävyytenä. :)
-
Mutta jossain vaiheessa pitää myös osata päästää irti! Sanoisin että puol vuotta - vuosi pitäisi olla tarpeeksi aikaa asian käsittelylle jonka jälkeen kannattaisi hiljalleen kerätä itsensä kasaan ja jatkaa matkaa.
itse kiinnostun todella harvoista ihmisistä, mutta niistä joista kiinnostun, ihastun helposti ja nopeasti aika syvästikkin, en tiedä voisiko sitä jopa määritellä "rakkautta ensi silmäyksellä" -efektiksi. koska nuo ihastumisen tunteet ovat aikalailla on/off, voi niistä toipuminen kestää hyvinkin tuon puoli vuotta - vuoden, jopa enemmänkin. ehkä kaikkeen vaikuttaa se, miten auki on itsensä antanut olla tilanteessa. toipuminen tuntuu aluksi mahdottomalta, sitten se pikkuhiljaa helpottaa kunnes jonain aamuna taas herää siihen pakahduttavaan toisen ihmisen ikävään. koska itse tunnen niin vahvasti, on tämä toipumisaika valitettavasti myös sellaista, jolloin ei juurikaan kiinnitä muihin huomiota, vaikka uusi ihastuminen varmasti auttaisi pääsemään yli aiemmista pettymyksistä (enkä nyt tarkoita mitään laastarisuhdetta vaan ihan sitä eteenpäin siirtymistä).
-
Minä sytyn todella hitaasti, vaikka en ole hämäläinen. Suurin osa ihmisistä on mukavia mutta jotain aina jää uupumaan. Pitäisi uskaltaa ihastua useammin, eikä kontrolloida itseä liikaa. Ei se helppoa ole - enää näin vanhana. Miehen pitäisi ottaa tukasta kiinni, raahata luolaansa ja pitää siellä minua niin kauan etten enää halua lähteä pois. Mä elän väärällä aikakaudella ;)
-
Minä sytyn todella hitaasti, vaikka en ole hämäläinen. Suurin osa ihmisistä on mukavia mutta jotain aina jää uupumaan. Pitäisi uskaltaa ihastua useammin, eikä kontrolloida itseä liikaa. Ei se helppoa ole - enää näin vanhana. Miehen pitäisi ottaa tukasta kiinni, raahata luolaansa ja pitää siellä minua niin kauan etten enää halua lähteä pois. Mä elän väärällä aikakaudella ;)
Tunnistan itsestäni tuon, että monen kohdalla tuntuu, että jotain aina jää uupumaan. Johtuuko se sitten siitä, että on oikeasti nirso vai onko sitä vain niin hidas syttymään, mene ja tiedä. :)
-
Minä sytyn todella hitaasti, vaikka en ole hämäläinen. Suurin osa ihmisistä on mukavia mutta jotain aina jää uupumaan. Pitäisi uskaltaa ihastua useammin, eikä kontrolloida itseä liikaa. Ei se helppoa ole - enää näin vanhana. Miehen pitäisi ottaa tukasta kiinni, raahata luolaansa ja pitää siellä minua niin kauan etten enää halua lähteä pois. Mä elän väärällä aikakaudella ;)
Tunnistan itsestäni tuon, että monen kohdalla tuntuu, että jotain aina jää uupumaan. Johtuuko se sitten siitä, että on oikeasti nirso vai onko sitä vain niin hidas syttymään, mene ja tiedä. :)
Jotenkin niin tutun kuuloista. Uskallusta, heittäytymistä ja rohkeutta ostaisin, jos jostain taikakaupasta voisin. Ja järjen ääntä yrittäisin vaientaa, jotta pystyisin elämään enemmän spontaanisti ja tunteella.
-
Tai sitten suhtautumista omaan itseen on muutettava siten, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Minusta on normaalimpaa ihastua harvoin, koska koen että tällaisilla ihmisillä (itseni mukaanlukien) on luonteessaan sellaista vakautta mitä pitkät suhteet toimiakseen tarvitsevat. Jos kiinnostuksen kohteet vaihtelevat joka viikko niin kyllä se pistää miettimään että tunteeko tuo aidosti ketään kohtaan. Mä oon kyllä spontaani... Sitten kun tiedän että se on sen arvoista. ::) Odotellessa täytyy pitää itsensä kiireisenä ja tehdä elämässä muita mieluisia juttuja.
-
En nyt pidä niin ihailtavana, tai toivottavana, helppoa ihastumista. En edes rohkeutena. Spontaani voi olla vaikkei helposti ihastukaan, samoin rohkea. Voi olla spontaani ihan kaikessa vuorovaikutuksessa, myös itsensä kanssa. Ja rohkea sitten sen suhteen että toimii oman sisäisen tunteensa mukaisesti.
Oleellisempaa on että, kuten Jacinta yllä sanoi, on se mitä on. Tekee niin kuin itsestä oikeimmalta tuntuu. Joskus tuntuu että on parempi olla ihastumatta johonkuhun. Joskus tuntuu ettei voi luottaa, ettei ihminen ole turvallinen. Vaistoaan kannattaa kuunnella. Sitten tietenkin jos ei ollenkaan kykene viehättymään ja tutkimaan toisia niin voi miettiä onko blokki itsessä. Onko sattunut jotain sellaista ettei voi ja osaa luottaa itseensä ja omiin tuntemuksiinsa.