BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: Perhonen89 - 02.10.2016, 01:47
-
Lähipiiriä ja muutenkin ihmisten parisuhde-elämiä seuranneena olen pistänyt merkille surullisen tosiasian eli avioerojen ja erojen lisääntymisen. Avioliitoistahan puolet päätyvät nykyään eroihin ja vaikka aina puhutaan nimenomaan avioeroista, niin uskon myös avoeroja tapahtuvan paljon, ne eivät vain välttämättä saa samalla tavalla huomiota kuin avioliitosta eroaminen.
Miksi ihmiset eroavat nykyään niin paljon? Onko eroaminen vain niin helppoa, kun tietää, että uuden kumppanin voi löytää vaikka eroa seuraavana päivänä tinderistä? Vai ajattelemmeko, että kaiken - myös parisuhteen ja avioliiton pitäisi olla vain kivaa koko ajan, emmekä pysty hyväksymään ja käsittelemään vastoinkäymisiä? Vai onko se arki ja arjen kiireet, jotka vaikuttavat suhteisiin negatiivisesti?
-
Mielenkiintoinen aihe.
Itselle aiheesta tulee mieleen vain se, että nykyään suhteisiin lähdetään myös helpommin, ihan vain koska sä voit. Silloin sitä voi törmätäkin ihmiseen, jonka kanssa kemiat ei pidemmällä tähtäimellä toimi. Tietenkin se, että ero ei ole enää niin tabu kun esim. 30 vuotta sitten, vaikuttaa asiaan.
Olisi niin ihanaa, että nykyäänkin olisi tapana riiata vanhanaikaisesti. Tutustua rauhassa, niin kumpikin tietäisi ollaanko nyt sitten tosissaan vai ei.
-fruu
-
Itse kuulun siihen porukkaan joka ei hirveästi jaksaisi hössöttää seurustelusta, kihlauksesta tai avioliitosta, tai oikeastaan yhtään mistään juhlista ja merkkipäivistä sen puoleen, mutta jos ikinä maailmassa tulen naimisiin menevän, niin kyllä se tarkoittaa itselleni yhteistä elämää, lasta, asuntolainaa ja hautapaikkaa.
En osaisi kahdesti sanoa "tahdon"
-
Eroaminen. Hieno sana, noin foneettis-poeettisesti.
* )
-
Miksi eroamisen yleisyys on surullista? Mielestäni hyvä vain, että vaihdetaan, jos homma ei toimi. Avioliittoinstituutiota pitää tarkastella sen sen taustalla vaikuttaneiden ja vaikuttavien arvolatausten kautta. Mitä ne olivat viime vuosisadan alkupupuolella ja mitä ne ovat tänä päivänä. Osa valkenee niinkin yksinkertaisesti, kuin lukemalla avioliittokaavan avioliittoasetuksesta. Siinä tulee esiin lainsäätäjän ajatus avioliiton merkityksestä.
Avioliittoon on myös sidottu taloudellisia vaikutuksia, mitä voi perustellusti nykypäivänä pitää vääränä ja epäoikeudenmukaisena. Maailma muuttuu ja samoin käsitykset siitä, mikä on hyväksyttävä perhemuoto ( toivottavasti persut ja kristityt eivät pääse sotkemaan kehityskulkua).
Onko pysyvä monogaminen ihmissuhde se tavoiteltava instituutio yhteiskunnan vakaan rakenteen säilyttämiseksi tarpeen? Mielestäni ei.
Avioero tarkoittaa yksilöllisyyden korostumista, sitä, että uskalletaan haluta enemmän, uskalletaan elää. Ero voi olla uuden hienon ajan alku.
Voi olla, että oma komenttini ei ollut läheläkään Perhosen aloittamaa ketjua, mutta tulipahan avauduttua. :)
-
Miksi eroamisen yleisyys on surullista?
Surullisuus aiheesta koskettaa enemmän ehkäpä yksiavioisia, joiden tavoitteena on löytää se toinen ihminen jonka kanssa voisi yhdessä viettää elämänsä (mistä haaveilen minäkin.) Tietenkin jos asiat on huonosti eikä juttu vain toimi, on parempi lähteä, minkä mahdollisuudesta olenkin nyky-suomessa kiitollinen.
Avioero tarkoittaa yksilöllisyyden korostumista, sitä, että uskalletaan haluta enemmän, uskalletaan elää. Ero voi olla uuden hienon ajan alku.
Voihan se olla. Mutta jos liitto on hyvä, niin uutta ei tarvita (tai sitten sen uuden lehden elämässä voi kääntää yhdessä.)
Ei tästä nyt oikein kunnollista kinaakaan saa, kun sekä sitoutuminen että sitoutumattomuus on molemmat ihan hyväksyttäviä juttuja. Pitkistä ja onnellisista suhtesta haaveilevat voi turvautua siihen, että on kai vielä niitäkin jotka eivät eroa, ja ovat onnellisia. :)
Eroaminen. Hieno sana, noin foneettis-poeettisesti.
rakkaus on ruma sana, runojen raiskaus / rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana
-
Suurin syy avioerojen yleistymiseen on varmasti se että eron saa nykyään helposti, eikä se enää ole niin suuri häpeä kuin se oli useampi vuosikymmen sitten. Eronneelle ihmiselle ei enää tule mitään ikuista leimaa otsaan, että tämän henkilön kanssa ei kannata seurustella, koska hän on jo aiemmin eronnut.
Ihmiset myös nykyään saavat paljon helpommin vertaistukea ja ymmärtävät paremmin oman arvonsa. Ihmiset tajuavat, ettei heidän ole mikään pakko avioliitossa alistua huonoon henkiseen tai fyysiseen kohteluun, eikä avioliitto muutenkaan enää ole velvollisuus minkään semmoisen asian tekemiseen (esimerkiksi lasten hankkiminen), jota ei tahdo tehdä. Myös lait ovat muuttuneet - esimerkiksi aiemmin raiskaus ei ollut raiskaus, jos se tapahtui avioliitossa.
Mielestäni on vääryys, että avioliiton solmiminen on ilmaista, mutta avioerosta tulee lasku perässä. Mielestäni sen pitäisi olla toisinpäin, jotta ihmiset miettisivät kahteen kertaan naimisiin menoa, mutta toisaalta avioero ei koskaan estyisi taloudellisten syiden takia. Itsekin jouduin aikoinaan maksamaan avioeron laskun, kun puolisolla ei ollut sillä hetkellä rahaa.
-
Oisko tervettä itsekkyyttä, ihmiset haluaa olla onnellisia ennemmin entäkö kärsiä. Varmasti sitä luovutetaan myös helpommin, mutta kaipa se on sitten sitä yleistynyttä laiskuutta ettei jakseta tehdä töitä sen onnen eteen tai minkään muunkaan.
Mene ja tiedä, olen lähempänä onnea eronneena ja en myönnä luovuttaneeni liian aikaisin.
-
Pariutumisen symbioottisen alkukiiman jälkeen muuttuu itsestäänselvyydeksi toiselle.
Ei sellaista halua. Mieluummin yksin kuin välinpitämättömässä ilmapiirissä.
-
Varmasti sitä luovutetaan myös helpommin, mutta kaipa se on sitten sitä yleistynyttä laiskuutta ettei jakseta tehdä töitä sen onnen eteen tai minkään muunkaan.
Tämä on muutes nykyäänkin hirveän yleinen asenne eronneita kohtaan. Ihmisiä sen tarkemmin tuntematta aletaan syyllistämään heitä siitä, etteivät he tehneet tarpeeksi töitä onnensa eteen. Jotkut kun ovat saattaneet oikeasti tehdä monenlaisia töitä parisuhteensa pelastamiseksi jopa vuosikymmeniä ja kaikki ihan turhaan. Mutta silti syyllistetään, ettei töitä tehty tarpeeksi - ettei oikeasti rakastettu.
Parisuhdeterapiaa ei omalla paikkakunnalla ollut saatavilla -> olisitte muuttaneet muualle. Todellisen ja Oikean Rakkauden parisuhteen eteen on tehtävä töitä.
Kävimme viisi vuotta parisuhdeterapiassa -> ei ollut tarpeeksi töitä, olisitte käyneet 10 vuotta ennen eropäätöstä.
Kävimme 10 vuotta parisuhdeterapiassa -> ei ollut tarpeeksi töitä, olisitte käyneet 50 vuotta ennen eropäätöstä.
Puoliso ei suostunut terapiaan -> olisit tehnyt enemmän töitä puolison saamiseksi terapiaan.
Puoliso käytti henkistä tai fyysistä väkivaltaa -> olit sen ansainnutkin, olisit tehnyt enemmän töitä miellyttääksesi enemmän puolisoasi, niin väkivaltaa ei oltaisi tarvittu.
Muistan kun itse kerran tein sen virheen että avauduin netissä oman avioeroni monista syistä, niin eikös heti löytyny trolleja, jotka alkoivat syyllistämään minua monin eri tavoin, että vika oli yksin minussa. En muka ollut rakastanut tarpeeksi. En muka ollut tehnyt tarpeeksi töitä.
Meillä ihmisillä on vain tämä yksi elämä, ja mitä nopeammin pääsee eroon huonosta parisuhteesta, sen parempi. Säästää sekä omaa että ex-puolison mielenterveyttä. Ja tehkää mahdollisille lapsillenne palvelus ja älkää pysykö yhdessä vain lasten takia. Lapsia on hankala huijata - he kyllä näkevät etteivät vanhemmat voi hyvin.
-
Mielenkiintoinen aihe.
Itselle aiheesta tulee mieleen vain se, että nykyään suhteisiin lähdetään myös helpommin, ihan vain koska sä voit. Silloin sitä voi törmätäkin ihmiseen, jonka kanssa kemiat ei pidemmällä tähtäimellä toimi. Tietenkin se, että ero ei ole enää niin tabu kun esim. 30 vuotta sitten, vaikuttaa asiaan.
Olisi niin ihanaa, että nykyäänkin olisi tapana riiata vanhanaikaisesti. Tutustua rauhassa, niin kumpikin tietäisi ollaanko nyt sitten tosissaan vai ei.
-fruu
Minä olen liputtanut niiden koesuhteiden perään. Vielä minunkin nuoruudessa oli tapana "maistella" miltä se ja se tyttö tuntuu. Jos ei miellytä niin sitten ei olla. "Sydämiähän" siinä "särkyy", mutta mikä ei tapa, se vahvistaa. Ja se vahvistaa eteenkin omaa käsitystä itsestään. Mikä meni pieleen, mitä voin tehdä seuraavalla kerralla toisin. Tänä päivänä vaan elää on niin hektistä että kukaan ei oikein kerkiä keskittymään mihinkää. Ei edes siihen "akan ottoon" saatikka "miehelään menemiseen". Eikä nuo kuppilat aina ole kaikista parahimpia paikkoja etsiä sitä kumppania. Siitäkin on tullut kummallinen tadu että sinkut työkaverit ei vois pitää "teeren peliä". Niin on ollut aina. Agraarikulttuurissa oli hyvinkin yleistä että piiat ja rengit katteli toisiaan "vähän sillä silmällä". Siitä oli helppo jatkaa eteenpäin muunakin aikana. Tietenkään mitään törkeyksiä ei tarvitse kenenkään sietää, mutta ei haittaa jos hyvän käytöksen panee merkille muutoinkin kuin vain kohteliaisuutena. "Tuo voi ehkä olla kiinnostunut minusta". Arjen toimivuuden selvittämiseen käy ihan hyvin myös työhyvinvointitapahtumat. Silloin kun näyttää ja tuntuu hyvältä, kannattaa sanoa "tahdon". Monta vuottakin voi tutustua ilman että menee avioon. Ei ole kiirettä.
-
Olen Ketun kanssa hyvin paljon samaa mieltä. Ja viittaa edelliseen kirjoitukseeni. Huonoa ei kannata ottaa ja valintaankin voi panostaa. Epätoivo pitää heittää nurkkaan, mutta ei kannata olla liian nirso kokeilussaan.
-
Mä olen ehkä liian nuori ja naiivi vastatakseni tähän, mutta teitä kiusatakseni; mä haluan olla onnellinen, ja haluan että mun puolisoni on onnellinen.
Haluan suhteeltani (avioliitoltani) rakkautta arkenakin, pusun ennen töihinlähtöä, pyytämättä tiskikoneen tyhjentämistä - ylipäätään huomioimista. On tässä koettu jo niitä huonojakin aikoja, kun molemmat suutuspäissään vain kirjoittelee muistilapuille terveisensä: "hae nyt saatana sitä maitoa", mutta ne on saatu kolmessa päivässä sovittua. :p
Mulla on lapsuudesta parisuhdemalli sellainen, että lastenkin edessä voi pussata, ja ihan satunnaisesti saa puristaa vaimon pyllyä 20 aviovuoden jälkeen. Siihen mä haluaisin tähdätä.
KUITENKIN, mä olen valmis eroamaan, jos en ole onnellinen, tai jos mun puoliso ei ole onnellinen. Mä en halua tuhlata elämääni siihen, että nimenomaan se suhde on syynä pahaan mieleen. Mä en halua tuhlata elämääni väkivaltaisen ihmisen kanssa - rakastan sanaa konsensus - enkä valehtelevan ja pettävän ihmisen kanssa.
-
Ihmiset ei osaa ja jaksa vaan ratkoa enää ongelmia. Me-käsite parisuhteessa on haperoitunut.
-
Puoliso käytti henkistä tai fyysistä väkivaltaa -> olit sen ansainnutkin, olisit tehnyt enemmän töitä miellyttääksesi enemmän puolisoasi, niin väkivaltaa ei oltaisi tarvittu.
Väkivalta ei toisen miellyttämistasosta riipu. Se, ken väkivaltaan ryhtyyn, niin sillä on päässään vikaa.
Muistan kun itse kerran tein sen virheen että avauduin netissä oman avioeroni monista syistä, niin eikös heti löytyny trolleja, jotka alkoivat syyllistämään minua monin eri tavoin, että vika oli yksin minussa. En muka ollut rakastanut tarpeeksi. En muka ollut tehnyt tarpeeksi töitä.
Jos menit vauva.net -foorumille tai johonkin muuhun "kotiäitipalstoille", niin sitä myötätuntoa harvemmin on, kun nuo on yleiset trollipalstat. Facebookissa harvemmin ketään syyllistetään tai ei uskalleta sanoa niin provosoivasta ääneen, koska a) nimi b) kasvot. Siitä ollaan tietoisia, että joku muukin lukee kirjoituksia, kuten esim. ystävä tai sukulainen.
Meillä ihmisillä on vain tämä yksi elämä, ja mitä nopeammin pääsee eroon huonosta parisuhteesta, sen parempi.
+1 8)
-
Lähipiiriä ja muutenkin ihmisten parisuhde-elämiä seuranneena olen pistänyt merkille surullisen tosiasian eli avioerojen ja erojen lisääntymisen.
Mielestäni se on iloinen asia. On jaksettu miettiä omaa onnea. Toiselle puoliskolle se toki voi olla surullinen asia. Yleensä eroamista on mietitty enemmän kuin 1 päivä. Se on siellä takaraivoissa: "'Jos tämä jatkuu, niin mun on erottava. Tämä on niin turhaa mitä teen. En ole onnellinen". Eroamiselle ei koskaan ole oikeata hetkeä. Toisen mielen pahoittaa väkisin tapahtui se milloin tahansa paitsi, jos toinenkin on ilmaissut halunsa eroamiselle. Yhteisymmärryksellä eroaminen - harvinaista.
Olen mieluummin onnellisesti sinkku kuin huonossa parisuhteessa.
-
Eroaminen on sosiaalisesti hyväksyttävää ja taloudellisesti mahdollista, nämä seikat mahdollistavat sen. Kun jokapäiväisen elannon kasaan raapiminen ei ole enää sellainen ongelma kuin vaikka 50-60 vuotta sitten, on tilalle kehitetty muita ongelmia. Enää ei riitä, että elämässä selviää kohtuudella päivästä ja vuodesta toiseen, tarttee kokea kaikenmoista.
-
Lähipiiriä ja muutenkin ihmisten parisuhde-elämiä seuranneena olen pistänyt merkille surullisen tosiasian eli avioerojen ja erojen lisääntymisen.
Olen mieluummin onnellisesti sinkku kuin huonossa parisuhteessa.
Parempihan se on erota ja lähteä erisuuntiin jos ei yhteistäsäveltä enää löydy. Totta minustakin! Toisaalta, aika paljon on kyllä perää vanhassa mietinnässä tähän liittyen "Ennen, jos jotain meni rikki, se korjattiin" nykyisin se vaihdetaan uuteen, joskus ehkä liiankin kepeästi. Ainahan nämä kuitenkin on yksilöllisiä tapauksia ja jokainen ero/sovinto omanlaisensa. Huono siinä on sivullisen mennä sanomaan saatikka tuomitsemaan..Eroavat on kuitenkin ne, ketkä joutuvat sen päätöksensä kanssa elämään.
-
Miksi eroamisen yleisyys on surullista?
Jonkinlaisena pervoromantikkona ja ikuisesta rakkaudestq sen yhden ja oikean kumppanin kanssa haaveilevana koen erot surulliksi silloin, jos mielestäni kyseinen pariskunta oli kuin luodut toisilleen ja vaikuttivat ainakin päällepuolisin onnellisilta. Toki mielestäni eroaminen on täysin hyväksyttävää, jos suhteessa/liitossa on ollut väkivaltaa, pettämistä, alkoholismia, liiallista mustasukkaisuutta jne ja ainahan parempi on olla yksin kuin huonossa suhteessa, mutta kun on tällainen romantikko niin kuin minä, niin yleistyneet avioerot saavat vain murehtimaan, että onko sellaista ikuista rakkautta enää ja pysyykö enää kukaan yhdessä sen yhden ihmisen kanssa jopa kuolemaan saakka ja on edelleen onnellinen toisen kanssa - vaikka yhteisiä vuosia olisi takana jopa 50 vuotta.
Mutta onneksi saa aina haaveilla. :P
-
Koska ämmät pitää äijien pallit täynnä ja mahat tyhjinä eikä toisinpäin! >:(
;D
-
Kun mikään ei riitä....
Ero on aina epäonnistuminen...
Lapsettomien ero on aina helppo, siittä vaan lusikat jakoon,kantapäät yhteen ja eri suuntiin.Se kumpi ennemmin katsoo taakseen ei ollutkaan valmis eroamaan vaan on se todellinen hannari.
Eroon kaatuneen suhteen eteen ei oltu valmiita tekemään riittävästi töitä.
Eroaminen syystä tai seitsemännestä on ällistyttävän helppoa,koska Tinder ja kaikki internetin ihmemaan seuranhakupalstat ja mobiililaiteapplikaatiot senssipalveluineen on pullollaan toinen toisistaan parempia vaihtoehtoja.
Asiaintilan selvittelyä ei edesauta naamakirjan sekä muiden sovellutusten 24/7 online-ystävät hehän jakavat armollista vertaistukea ja neuvoja miksi ero on se ainoa vaihtoehto liki loppumattomana tulvana.
Moni suhde olisi ollut varmaankin pelastettavissa,mikäli näiden online-ystävien muodostaman erotukiverkoston suhteeseen kohdentama paine ei olisi läsnä ja eroa suunnittelevat keskittyisivät ensisijaisesti sen oman parisuhteen ongelmien sisäisen käsittelyyn varaten siihen riittävästi aikaa.
Oma lukunsa on ne ulkoisiin avuihinsa luottavat ns. someprinsessat,joiden elämä pyöri vain somessa ja ns. valmiin pöydän etsiskelyssä.Ensimmäisen ongelman vastaantullessa ryhdytään aktiivisesti metsästämään uutta suhdetta-tietysti somekavereiden muodostaman verkoston tuella.
Onhan se messevää ottaa selfietä uudesta poikaystävästä ja hänen tarjoamien taloudellisten resurssien avaamista uusista elämysmahdollisuuksista.
Ihan oma lukunsa ovat sitten nämä sen seitsemänpäivää silaribimbot ja heidän plagioiansa hehän eivät edes kykene kunnolliseen työntekoon,ammattiminikkeet pyörivät liki poikkeuksetta biletyksen ja ulkonäon muodostamissa ns.palveluammateissa.
Huomioitavaa on miten suurimalla osalla näistä on jo oma elämänhallinta myös taloudenhoidon osalta totaalisesti pettänyt liiallisen biletyksen ja somemaailmassa tuikitärkeän ulkoiseen laittautumiseen myötä. Näitä bikinifitness tapauksia on salit täynnänsä leikkimässä laitteilla täydessä meikissä ja selfiekuvia napsimassa.... jätän lukijan oman ymmärryksen varaan mitä edellisellä kuvauksella tarkoitan,mutta vanha sanonta moni kaakku päältä kaunis,mut niin suurta silkkoa sisältä...
Kun erossa on mukana lapsia...
Ruotimatta sen syvällisemmin eron syitä, voi tulla elämänmuutoksia ja ylitsepääsemättömiä taloudellisia vaikeuksia,mutta muutoin eroon johtaa vain yksi tekijä-toisen aliarvostaminen ja huomioitta jättäminen.
Surullista kyllä löytyy myös näitä alkoholismista kärsiviä perheitä ja myös vielä surullisempia tapauksia eli ns. munattomia miehiä,eli naisenhakkaajia. Alkoholismi ja perheväkivalta on siittä huono ettei se lopu. Juoppo juo ja kerran lyänyt LYö aina uudelleen..
On toki myös näitä elämän katkeroittamia kun oma elämä ei ole saippuasarjaa siis tosielämän pirttihirmuja,jotka käyvät miehen päälle milloin mistäkin systä.Ja nyt en puhu puupääelokuvien Justiinasta..
Joka tapauksessa lapsi on aina se eron suurin häviäjä.Tuttu koti on särkynyt,arki ja elämä on muuttunut pysyvästi.Mikäli lapsen elämä muuttuu sen vuoksi,että koti kärsii alkoholismista ja/tai perheväkivallasta eron tuoma elämänmuutos on vain hyväksi.
Jokainen ero on omanlaisensa. Olkoot suhde lyhyt tahi pitkä aina ne jättää jälkensä ja haavansa.Elämänmuutoksen myötä yllättävän moni kantaa sitä edellisen epäonnistuneen ja eroon päättyneen suhteen luomaa mätäpaisetta mukanansa ja tuo sen uuteen suhteeseen,joka alkaa myös hetimiten oireilla ja mätiä.
Silloin pitää pystyä katsomaan peiliin ja kysymään itseltään enkö olekkaan vielä valmis?
Tutustuminen uuteen kumppaniin ja elämään hänen kanssaan vie pitkän aikaa varsinkin kun mukana on lapsia puolin tai toisin. Lapsia pitää ajatella ja siksi ei kannata tehdä hätiköityä ratkaisua.
Vaikka kuinka panettaisi ja nuha tulee yksin nukkuessa niin aikuisen ihmisen täytyy kantaa vastuunsa tekemisistään ja lapsistaan.
Aiheesta voisi kirjoittaa vakka loputtomiin,mutta eroaminen ei ole koskaan helppoa ja kahta samanlaista eroa ei ole....
-
Kettu vinossa tuossa sanoikin jo kaiken, mitä itse ajattelin postata. Nykyään erotaan enemmän, koska ihmiset eivät enää tunne velvollisuutta elää pahaatekevässä suhteessa.
Ero on aina epäonnistuminen...
Ei. Ero voi olla hyvikin suuri onnistuminen. Nimim. tunnen ihmisiä, jotka vihdoin onnistuivat eroamaan vuosia jatkuneista henkisesti tuhoisista suhteista.
-
....siis mää todellakin olen aikeissa vastata tähän... :-\
Eiköhän olisi jo aika jättää taakse myytti siitä kuinka ne lapset kärsii erosta ja kahdesta kodista. Paskat. Lapset kärsii typeristä vanhemmista jotka ei osaa ottaa vastuuta itsestään ja elämästään.
En nyt sitten enempää taida jaksaa.
Paitsi.
Toinen myytti joka voitaisiin jättää taakse on tuo prinsessasatujen ja hollybollyvuudien ikuisen rakkauden "onnellisina elämänsä loppuun asti"-myytti.
En sano tai väitä etteikö ihmiset eroa liian helposti tai liian vaikeasti, varmaan molempia monista syistä johtuen. Mutta sen sanon että ei-totuudellisuudessa eläminen on lapsillekin huonoin vaihtis. Vain totuudesta kasvaa luottamus, ja lasten kohdalla on kyse niin isosta asiasta kuin itseluottamuksesta joka muotoutuu ympäristön peilauksen kautta. Vanha sanonta että vanhempien suhde on lapsen koti on oikeasti pätevä, mutta siinä ei sanota että vanhempien parisuhde. (Tai voidaan sanoakin joissakin/joidenkin versioissa, mutta ei kuuluisi sanoa, eli sekin myytti voidaan jättää taakse.)
-
Minä en ole kyllä kuullut yhdestäkään täydellisesti onnistuneesta erosta ettei olisi jäänyt jotakin hampaankoloon..
On siis hyvä tietää,että taloudellisten seikkojen ja muistojen puolittamisen lisäksi erota voi myös henkisesti täydellisesti,kun keskenään on niin kokonaisvaltaisesti paha olla.
Tunnen toki monia perheitä joiden lapset seilaavat vuoroviikoin tai muutoin isän ja äidin välillä.Osa onnistuu paremmin,osa huonommin..
Se miksi erosin on täysin yksityisasiani,enkä ala sitä tässä ruotimaan.
-
Eiköhän jokainen järjestä asiansa niin kuin parhaaksi katsoo. Kerran täällä muutenkin vaan eletään ja sitä rataa...
-
Koska me voimme erota. Aiemmin eroaminen tarkoitti paitsi häpeän leimaa, myös kapeampaa leipää; tai kovempaa työtä, hieman sukupuolesta riippuen. Minusta on hassua vetää yhtäläisyysmerkit onnen ja pitkän parisuhteen välille. Ennen ovat suhteet kestäneet, mutta ennen on myös otettu sujuvasti turpaan siltä kumppanilta, ja yhdessä on pysytty. Minusta on helvetin hyvä, että meillä on vaihtoehtoja, myös se yhdessä pysyminen.
Mielestäni parisuhteelle asetetaan nykyään myös ihan liikaa paineita median taholta ja elämme kohtuullisen luonnottomassa kulttuurissa parisuhdenormien ja elämäntavoitteiden kanssa. Kaiken pitäisi olla täydellistä: ei vain parisuhteen, ja tämä saattaa helposti rasittaa suhdetta kuin suhdetta.
Tuo romanttinen ajatelma ikuisesta rakkaudesta on tosi kaunis, mutta ehkä juuri enemmänkin sitä median ja satujen luomaa harhaa, ja sinällään ehkä juuri se eroihin johtava ajatusmalli.
-
Koska se on niin helppoa.
-
Kysymys pitäisi ehkä asettaa toisinpäin, miksi mennä naimisiin?
Mielikuvissa se on varmasti osalle prinsessahäät tai jonkinasteinen sitoutumisen osoitus. Käytännössä kyse on kuitenkin taloudellisesta sopimuksesta.
Valitettavasti yli puolessa tapauksista liitto ei onnistu ja valitettavasti erotilanteessa sukupuolet ovat yleensä erittäin epätasa-arvoisessa asemassa, erityisesti mikäli on yhteisiä lapsia. Toki sopuisia erojakin on.
-
Koska ämmät pitää äijien pallit täynnä ja mahat tyhjinä eikä toisinpäin! >:(
;D
+ 1 ;D
-
Kysymys pitäisi ehkä asettaa toisinpäin, miksi mennä naimisiin?
Mielikuvissa se on varmasti osalle prinsessahäät tai jonkinasteinen sitoutumisen osoitus. Käytännössä kyse on kuitenkin taloudellisesta sopimuksesta.
Valitettavasti yli puolessa tapauksista liitto ei onnistu ja valitettavasti erotilanteessa sukupuolet ovat yleensä erittäin epätasa-arvoisessa asemassa, erityisesti mikäli on yhteisiä lapsia. Toki sopuisia erojakin on.
Tätä komppaan.
Itselleni yhteinen lapsi on suurempi sitoutuminen kuin se papin aamen. Avioliitto päättyi eroon, mutta lapsen isä on aina osa minun elämääni.
Tuo sukupuolten välinen epätasa-arvo on suuri ongelma. Tärkeintä pitäisi olla lapsen etu, ei jonkun petetyksi itsensä kokeneen kosto tai muu kiusanteko. Ja sen ymmärtäminen, ettei ole yhtä ainoaa tapaa kasvattaa lasta, kunhan päämäärä on kaikilla kasvatukseen osallistuvilla yhteinen, eli onnellisen ja tasapainoisen lapsuuden elänyt onnellinen ja tasapainoinen aikuinen.
Joku viisas joskus sanoi jossain, että siinä vaiheessa, kun pariskunta ilmoittaa olevansa yhdessä lasten takia, lapset pitäisi kiireellä ottaa huostaan. Onnellinen vanhempi on parempi kuin onneton!
Eli IMO: jokainen ero on loppujen lopuksi hyvä asia ja eroja pitäisi itseasiassa olla enemmän! ;)
-
Koska ämmät pitää äijien pallit täynnä ja mahat tyhjinä eikä toisinpäin! >:(
;D
+ 1 ;D
Niin että kun se nainen useammin sen eropäätöksen tekee niin se johtuu siitä että se on niin empaattinen äijän kipeiden pallien ja vatsan kurninnan vuoksi, vai...Tai siit äijästä tulee niin kammottava kiukkukasa nälkäisenä pallit pingottuneina etteihän sellaista vaan voi nainen kestää :o
Pitäisi siis varmaan järjestää - vaikkapa yhteiskunnan taholta, jonkinlaisia "näin täytät vatsasi" ja "näin tyhjennät pallisi"-kursseja sellaisista kärsiville miehille. Olisi meillä naisillakin sitten helpompaa. Kun kyllä sellaiset kireäpalliset ja tyhjävatsaiset miehet ihan yleisemminkin voivat olla ympäristöepäystävällisiä. Luulisin.
-
Joka tapauksessa lapsi on aina se eron suurin häviäjä.Tuttu koti on särkynyt,arki ja elämä on muuttunut pysyvästi.Mikäli lapsen elämä muuttuu sen vuoksi,että koti kärsii alkoholismista ja/tai perheväkivallasta eron tuoma elämänmuutos on vain hyväksi.
Taidat jakaa tässä mielipiteitä etkä kokemuksia?
-
Jonkinlainen osa meistä ihmisotuksista myös viihtyy tosissaan paremmin yksineläjinä tai erillissuhteissa kuin perheellisinä - sitä ei vaan usein tajua vielä kovin nuorena, ja voi mennä suhde jos toinenkin ennen kuin alkaa tuntea itseään sen verran ettei lähde enää yrittämään kiivetä samaan puuhun uudestaan.
Sitä voi ehkä vain olla sisältään koodattu onnellisempaan itsekseenoloon kuin siihen hyväänkään suhteeseen. Puhutaan varmastikin pienestä vähemmistöstä, mutta lienee silläkin erotilastoihin jonkinlainen osansa, varsinkin nyt kun ajat ovat muuttuneet sellaisiksi että yksineläminen on sosiaalisesti hyväksytympää kuin koskaan aiemmin.
-
On myös pariskuntia,joilla ei enää keskenään peitto heilu,he tyydyttävät tarpeensa muualla,koska mikään ei sido niin hyvin yhteen kuin vekseli ja pelko ulkoisten puitteiden romahtamisesta.
Virallisesti yhdessä ollaan vain lasten takia.Ei sekään ole väärin,mikäli lapset eivät pääse hajulle asiasta....
Chimiä kompaten nyt ihan täysin siinä ettei lapsia voi huijata. Itselleen voi uskotella ettei lapset tajua mutta kyllä ne tajuaa. Lapsi ei ole tyhmä, ja monesti vuosikausia myöhemmin asiasta jutellessa osaavat kertoa hyvinkin tarkasti mitä siellä kotona on tapahtunut. Aikuisen pitää muistaa se vastuu myös parisuhdemallista lapsille - minkä mallin se lapselle parisuhteista antaa ettei vanhemmat keskustele keskenään ja yhdessä sinnitellään vaikka väkisin? Ei mitään hyvää, sen voi taata. Tästä löytyy ihan tutkimustuloksiakin jos jaksavainen viitsii etsiä.
Aiheeseen palaten, paljon on fiksuja asioita sanottu. Sosiaalinen stigma on matalampi, taloudellinen turva on varsinkin naisille parempi eikä yksineluu ole enää häpeä. Ihmiset arvostavat itseään enemmän eikä uhrata tätä ainokaista elämää suhteeseen jossa jompikumpi tai kummatkin voi huonosti. Uskalletaan hakea sitä täyttä onnea ja tyytyväisyyttä tähän elämään mikä on hyvä.
Ja joo, kyllähän se romantikkoa ja perhekeskeistä ihmistä pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti että miten sitä löytää jotain pysyvää ja turvallista tässä maailmassa, jossa arvomaailmat eroaa välillä aika paljonkin omasta. Mulle parisuhde on ideaalitilanteessa se turvasatama jossa tulee turvallinen olo ja jossa kannustetaan ja keksitään yhdessä keinot miten selvitään. Se ei tarkoita sitä että sinnitellään hinnalla millä hyvänsä, itsekin on tullut erottua, tapailtua ja käytyä treffeillä. Pitää vaan luottaa että hyvää parisuhdetta on vielä mahdollista löytää :)
Pienenä sivuhuomiona sanottakoon että kovin kärkkäästi muiden syitä erota "liian hepposasti" ei kannata arvostella. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä mitä siellä perheen sisällä tapahtuu. Ulkopuolisille huippumukava ihminen voi kodin sisäpuolella harjoittaa henkistä väkivaltaa, ja ulkopuolisesti loistava vanhempi saattaa elää taloudellisesti täydessä epäsuhdassa ja itsekkäästi toteuttaa vain omia halujaan. Niistä ei välttämättä ulkopuolisille jutella edes eron tullessa, koska kunnioitetaan kumppania. Kunnioitetaan toisten kykyä tehdä omat valintansa :) Eropäätös tuskin kenellekään on mikään helppo ja kevyt päätös jos on pitkään eletty elämää yhdessä ja yhteistä kotiakin löytyy.
-
Jos menit vauva.net -foorumille tai johonkin muuhun "kotiäitipalstoille", niin sitä myötätuntoa harvemmin on, kun nuo on yleiset trollipalstat. Facebookissa harvemmin ketään syyllistetään tai ei uskalleta sanoa niin provosoivasta ääneen, koska a) nimi b) kasvot. Siitä ollaan tietoisia, että joku muukin lukee kirjoituksia, kuten esim. ystävä tai sukulainen.
Oli ihan tämä BDSM-baari. Mutta keskustelu ja se trolli ovat nykyään poistettuja. Facebookiin en kuulu, mutta sen verran olen kuullut ja lukenut muiden juttuja Facebook-kokemuksista, ettei oma naamakuva ja nimi ole mikään tae sille etteikö näppäimistöstä syntyisi muuta kuin idioottimaisuuksia.
-
Minusta avioliitto pitäisi solmia sen ajatuksen varassa, että suurin osa siinä vietetystä ajasta tulee olemaan onnetonta tai vähintään tylsää.
Nykyliitot kaatuvat siihen, että liitolta odotetaan onnea. Koska pysyvä onni toteutuu vain harvoissa liitoissa, monet eroavat.
Parien pitäisi jo lähtökohtaisesti ymmärtää, että liittoon voi luoda onnenhetkiä yhteisellä ponnistelulla, mutta että liitto itsessään ei tule olemaan pysyvästi onnellinen.
Jos on elämyshakuinen persoona, ollut liitossa 15 vuotta, tylsistynyt toiseen ja sitten sattuu ihastumaan intohimoisesti ulkopuoliseen, niin kuinka ihmeessä liitto kestäisi, jos sen perusoletuksena on se, että sen täytyy olla onnellinen?
-
Koska ämmät pitää äijien pallit täynnä ja mahat tyhjinä eikä toisinpäin! >:(
;D
+ 1 ;D
Niin että kun se nainen useammin sen eropäätöksen tekee niin se johtuu siitä että se on niin empaattinen äijän kipeiden pallien ja vatsan kurninnan vuoksi, vai...Tai siit äijästä tulee niin kammottava kiukkukasa nälkäisenä pallit pingottuneina etteihän sellaista vaan voi nainen kestää :o
Pitäisi siis varmaan järjestää - vaikkapa yhteiskunnan taholta, jonkinlaisia "näin täytät vatsasi" ja "näin tyhjennät pallisi"-kursseja sellaisista kärsiville miehille. Olisi meillä naisillakin sitten helpompaa. Kun kyllä sellaiset kireäpalliset ja tyhjävatsaiset miehet ihan yleisemminkin voivat olla ympäristöepäystävällisiä. Luulisin.
Niin, naiset pitävät itseään aina viehättäviä, eikä heissä ole koskaan parisuhteessa vikaa. Kummallista on se että nainen joka on kelvannut mies markkinoilla vielä 25 vuotiaan, niin 15 vuotta lisää ikää ja tilanne on toinen. Sillä oma ikäiset miehet katsovat nuorempia, jolloin se mitä jää jäljelle on sellaista mitä naiset eivät viitsi katsella pitkään. Eli vaikka Lasanen kuinka olisi väärässä markkinavoimista parisuhdemarkkinoilla, niin kumman moni täälläkin olijoista, jotka on olleet ennen pelkästään subeja ovat statuksen muuttaneet kytkimeksi, taitaa tunnetuin tälläinen olla yksi pissaliisana tunnettu, joka profiilissaan vielä mainostaa mieluummin olevansa subi.
-
Koska ämmät pitää äijien pallit täynnä ja mahat tyhjinä eikä toisinpäin! >:(
;D
+ 1 ;D
Niin että kun se nainen useammin sen eropäätöksen tekee niin se johtuu siitä että se on niin empaattinen äijän kipeiden pallien ja vatsan kurninnan vuoksi, vai...Tai siit äijästä tulee niin kammottava kiukkukasa nälkäisenä pallit pingottuneina etteihän sellaista vaan voi nainen kestää :o
Pitäisi siis varmaan järjestää - vaikkapa yhteiskunnan taholta, jonkinlaisia "näin täytät vatsasi" ja "näin tyhjennät pallisi"-kursseja sellaisista kärsiville miehille. Olisi meillä naisillakin sitten helpompaa. Kun kyllä sellaiset kireäpalliset ja tyhjävatsaiset miehet ihan yleisemminkin voivat olla ympäristöepäystävällisiä. Luulisin.
+1 ;D
-
Jäin miettimään, mitä tarkoitetaan "niin moni eroaa nykyään". Erojen määrä kun ei ole kovinkaan paljon heilahdellut puoleen tai toiseen noin 20 vuoteen. Väestöliiton sivuilta kävin tsekkaamassa, etten nyt jotenkin sano omaa mutuilua. Noin puolet avioliitoista päätyy eroon ja tämä ei ole mikään nykytendenssi vaan erojen määrä on 90-luvun alusta pysynyt aika samana.
Mielenkiintoisempaa minusta on pettämisen väheneminen suhteissa. Ei kai mitenkään olennaisesti, mutta jonkin verran. Samanaikaisesti suhteiden pituus on lyhentynyt. Ihmiset siis ovat uskollisempia toisilleen, mutta lyhyemmän aikaa kerrallaan.
Minä en näe eroa epäonnistumisena. Miksi pitkä avioliitto/suhde nähdään jonain itseisarvona ja tienä onnellisuuteen? Miksi meidän pitäisi lähtökohtaisesti pyrkiä yhteen pitkään liittoon? Että pitäisi elää epämiellyttävän ihmisen kanssa välttävässä liitossa töitä tehden suhteen eteen niska limassa ja hampaat irvessä niin että 40 avioliittovuoden 7 viimeistä vanhuuden vuotta voit sanoa olevasi suht tyytyväinen ja iloinen siitä, että "saimme vanheta yhdessä ja elää pitkän liiton".
Kamala ajatus. Mieluummin useampi ihan kiva suhde kuin yksi noin suurinpiirtein kelvollinen
-
Minusta huomionarvoista ennenkaikea on tuo...Puolet avioliitoista ei johda eroon! Vaikka itsekin olen eronnut, väkisin tulee mieleeni ajatus. Moni (ei suinkaan kaikki) nykyään avioliiton enempi tai vähempi "tuomitseva" tekee sen vain omaa katkeruuttaan purkaakseen. Omasta avioerostaan syntynyttä katkeruutta. Asioiden käsittely on jäänyt puolitiehen..ehkä!
Itse voin suoraan sanoa. Kyllä..olisin vielä valmis yrittämään uudestaan myös avioliittoa. Mennyt on mennyttä ja taaksejäänyttä...Miksi antaisin tilaa katkeruudelle. Olihan siinä menneessä liitossa myös omat hyvät aikansa. Kuten varmasti jokaisessa solmitussa liitossa on ollut..vaikka ne ehkä päätyivätkin eroon.
-
Minusta avioliitto pitäisi solmia sen ajatuksen varassa, että suurin osa siinä vietetystä ajasta tulee olemaan onnetonta tai vähintään tylsää.
Nykyliitot kaatuvat siihen, että liitolta odotetaan onnea. Koska pysyvä onni toteutuu vain harvoissa liitoissa, monet eroavat.
Parien pitäisi jo lähtökohtaisesti ymmärtää, että liittoon voi luoda onnenhetkiä yhteisellä ponnistelulla, mutta että liitto itsessään ei tule olemaan pysyvästi onnellinen.
Jos on elämyshakuinen persoona, ollut liitossa 15 vuotta, tylsistynyt toiseen ja sitten sattuu ihastumaan intohimoisesti ulkopuoliseen, niin kuinka ihmeessä liitto kestäisi, jos sen perusoletuksena on se, että sen täytyy olla onnellinen?
Oho, onpas kyyninen ajatus. Itse taas näen asian niin että miksi olla yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole onnellinen. Ei tietenkään kaikki ole pelkkää autuutta mutta kyllä onnellisuus on ihan saavutettavissa oleva asia. Oman puolisoni kanssa olen ollut yhdessä 16 vuotta ja voin ihan rehellisesti sanoa että jokaisena päivänä olen ollut onnellinen siitä että olen saanut viettää sen hänen kanssaan. Ja lähipiirissäni on monia muitakin liittoja, jotka ovat kestäneet vuosia tai vuosikymmeniä ja vaikuttavat silti erittäin onnellisilta.
-
Lähipiiriä ja muutenkin ihmisten parisuhde-elämiä seuranneena olen pistänyt merkille surullisen tosiasian eli avioerojen ja erojen lisääntymisen. Avioliitoistahan puolet päätyvät nykyään eroihin ja vaikka aina puhutaan nimenomaan avioeroista, niin uskon myös avoeroja tapahtuvan paljon, ne eivät vain välttämättä saa samalla tavalla huomiota kuin avioliitosta eroaminen.
Miksi ihmiset eroavat nykyään niin paljon? Onko eroaminen vain niin helppoa, kun tietää, että uuden kumppanin voi löytää vaikka eroa seuraavana päivänä tinderistä? Vai ajattelemmeko, että kaiken - myös parisuhteen ja avioliiton pitäisi olla vain kivaa koko ajan, emmekä pysty hyväksymään ja käsittelemään vastoinkäymisiä? Vai onko se arki ja arjen kiireet, jotka vaikuttavat suhteisiin negatiivisesti?
Avioeroa en ole kokenut, olen Hidekin kanssa se tilastopoikkeus, aloin seurustella hänen kanssaan lukioaikana, ja soveliaiden vuosien kuluttua kihloihin ja naimisiin ja tässä sitä nyt ollaan sitten oltu jo reilusti yli puolet tähän astisesta elämästä saman peiton alla. Mutta voi olla, että helpottavana tekijänä yhtälössä on ollut se, että tietyt asiat olivat selvillä jo aloittaessa, ja esimerkiksi molemmilla ollut mahdollisuus toteuttaa halujaan myös muualla.
Mutta siihen surulliseen asiaan olen jo päässyt tutustumaan, että kinkysuhteet eivät ole aina ikuisia.
Osan ei ole tarkoituskaan kestää vuosikymmeniä, leikitään sen hetkisessä tilanteessa sopivia juttuja, ja kun tilanne muuttuu tai olosuhteet, ei enää leikitä ja se siitä. Jäädään ehkä ystäviksi, tai sitten ei enää nähdä, niin tai näin, elämä on ja muistot jää hymyiltäviksi.
Mutta osa voi sitten sisältää mahdollisuuden vaikka kuinka pitkään ikuisuuteen, ja silti ne loppuvat. Tai muuttuvat sellaisiksi, että ainut järkevä teko on päättää yhdessä, että on aika muuttaa suhteen olemusta toisenlaiseksi, vaikkei se varsinaisesti päättyisikään. Se on tuskallista. Siksi, että muistaa sen hyvän, mikä olisi voinut jatkua, ja sen huonon, joka sai jatkua liiankin pitkään. Yleisyys on suhteellista, mutta näppituntuma mulla on, että kinkysessiosuhteen keskimääräinen elinikä jää leikki-ikäisen tasolle, harva suhde pääsee edes koululaisen ikään, saati aikuiseksi.
Ja miksi? Koska kinkysuhteet, oli ne sitten sessiosuhteita, D/S -suhteita, parisuhteita tai vaikka palvelussuhteita, ovat yhtä inhimillisiä kuin osallisensa. Heikkoja, mustasukkaisia, vaikeita, ärsyttäviä, fetisseihinsä takertuvia, ymmärtämättömiä, kohtuuttomia, julmia, jne. Suurempi ihme, että täällä yleensä kukaan saa aikaiseksi mitään edes useita vuosia kestävää näillä korteilla. Ja yleensä, jos syyllisiä haetaan, niitä on parisuhteissa kaksi, ja polysuhteissa jopa enemmän...
Mutta jos suhteen jälkeen voi olla iloinen siitä, että se aika kuitenkin oli ja sen sai kokea, niin kai se on parempi, kuin että olisi jättänyt tekemättä siitä pelosta, että mitä jos se loppuu?
Vir
-
Oho, onpas kyyninen ajatus.
Voi olla. Minä vain uskon, että todellinen yritys sekä parinvalinnassa että liitossa pysymisessä alkaa siitä, kun ei suo itselleen mahdollisuutta eroon.
Onnellisuutta tutkinut psykologian professori Markku Ojanen on useampaan kertaan maininnut, että uskovaiset parit ovat tyytyväisempiä sekä parisuhteeseensa että seksielämäänsä kuin ei-uskovat parit.
Pidän tätä mahdollisena. Jos yhteisö kieltää eroamisen ja paheksuu sitä sosiaalisesti, niin yritys liiton onnen kasvattamiseksi saattaa olla vahvempaa ja todellisempaa kuin sellaisissa liitoissa, joissa ero nähdään ratkaisuvaihtoehtona.
Mahtuuhan niitä kylmiä vuosia liittoon, mutta jos niistä sinnikkyydellä ja sosiaalisen paineen vuoksi selvitään, niin loppujen lopuksi ne saattavat myöhemmin kääntyä suhteen voimavaraksi.
-
Minusta avioliitto pitäisi solmia sen ajatuksen varassa, että suurin osa siinä vietetystä ajasta tulee olemaan onnetonta tai vähintään tylsää.
Sitä avioliittoa ei silloin pitäisi solmia ollenkaan. Se ei ole mikään itseisarvo.
-
Avioliitto on juridinen sopimus koskien talousasioita. EI fiiliistelyä siitä onko kimpassa kivaa vai ei. Toki se on myös merkitsee vahvaa isyysolettamaa riippumatta mahdollisten tulevien lasten geeniperimästä.
-
Jos avioliittoa miettii, niin se olisi toki hyvä ymmärtää, ettei se elo aina voi olla kivaa ja onnellista. Vastoinkäymisiä ja ongelmia mahtuu aina suhteisiin, ne pitää vain yrittää selvittää. Ehkä monet ajattelevatkin liian naiviisti, että suhteen pitäisi olla aina vain kivaa, mutta se ei vain niin mene. Pitkään parisuhteeseen mahtuu varmasti väkisinkin niitä vastoinkäymisiä. Se on sitä elämää, valitettavasti.
-
Better to have loved and lost than never to have loved at all
-
Lasten syntymä muuttaa joitakin ihmisiä.
Nainen ei osaa tai pysty olemaan yhtä aikaa sekä vaimo miehelleen että äiti lapsilleen.
Useimmin valinta kohdistuu lasten suuntaan ja mies jätetään yksin. Ero on vaihtoehto.
-
Niin, uskon kyllä että uskossa olevat voivat olla onnellisempia. Mutta onko syy ulkopuolinen uskonyhteisön taholta tuleva paine, vai se että henkinen puoli on yksilöillä balanssissa? Tutkimuksia? Viitteitä?
Samoin naimisissa olevat kaiketi on tutkimusten (?) mukaan onnellisempia kuin avoliittolaiset ja sinkut. Vaan onko syy se että onnelliset avioituvat ja löytävät kumppanin helpommin vai että avio tekee onnelliseksi?
Niin, ja lapset tekee onnettomaksi, samoin työ, liiallisesti (eli siinä määrin kun on pakollista kun/jos kuuluvat omaan elämään) annosteltuina, eli enemmän kuin pari tuntia päivässä.
-
Tässä on nyt mainittu se että avioero on merkki epäonnistumisesta. Olen samaa mieltä. Se on sitä myös silloin kun kyse ei ole avioliitosta. Seurustelusuhteetkin johtaa eroon usein ja jopa useammin kuin viralliset parisuhteet. Niitä vain ei tilastoida. Jos virallistamisen alussa jo on tunne että homma ei toimi ja silti suhde virallistetaan syystä taikka toisesta, on se silkkaa hulluutta. Se kaatuu kumminkin ennen pitkää. Vain täydellinen identiteetin muuttuminen voi pelastaa suhteen.
Mulle kävi juuri näin. Jo seurustelun aikana oli kumppanissa käyttäytymispiirteitä, joita en voinut sietää. Siitä huolimatta halusin antaa anteeksi ja uskoin parempaan huomiseen. Mutta suo senkun vaan vettyi enemmän ja enemmän, kunnes molemmat oli siihen hukkua. Ei ollut kyse siitä että eikö olisi ollut niitä hyviäkin hetkiä, vaan siitä että minun olisi pitänyt osata ymmärtää semmoisiakin asioita, joiden taustojakaan en tiennyt. Olin aina vaan mies joka ei tee koskaan oikein ja on aina väärässä paikassa tai ei ole koskaan silloin oikeassa paikassa kun pitäisi. Se alkaa ahdistamaan aika saatanasti kun aina pitää miettiä että teenkö näin vai näin että teen oikein. Minä supliikkimiehenä olin aina väärässä paikassa kun oli joku kylässä. Joskus oli jopa toiveita että lähtisin kesken perhejuhlien pois kotoa jotten vie hänen vieraitaan. Eräänkin vierailureissun jälkeen sain haukut, että mä taas pääsin esiintymään, kun talon isäntäväen kanssa oli yhteistä puheen aihetta. Rupes vaan pelottamaan aina kun tuli puhetta että piti lähteä jonnekin kyläreissulle, että mitähän siellä tapahtuu... tai sen jälkeen.
Ehkä joissain asioissa voisin tänäkin päivänä katsoa peiliin. En ole minkään mittapuun mukaan mikään tahdikkuuden perikuva. Mutta sitä en ymmärrä että jos tanssikurssilla jotkin asiat ei mene putkeen niin siitäkin pitää ottaa itseensä. Eräs ko. reissukin päättyi hirveään riitaan kun huonon kelin takia myöhästyimme niin ettei puolisoni kehdannut sinne mennä. Se aika meni enemmän tai vähemmän rakentavan keskustelun käymiseen eräällä linja-autopysäkillä autossa. Siinä väki miten molempien intressit oli melkoisen kaukana.
Ei ollut kyse myöskään siitä etteikö olisi käytetty ammattiapua. Molemmat yksilöinä ja molemmat yhdessä. Yli viisi vuotta yritettiin (edes) selvittää mikä on vikana. Hänen mielestään minä olin idiootti kun en ymmärtänyt häntä.
Tätä juttua olisi vaikka kuinka paljon mutta en millään jaksa nyt kirjottaa. Mutta edelleenkin pidä sitä että joudutaan eroamaa, epäonnistumisena.
-
Miksi ihmiset eroavat nykyään niin paljon?
Koska nainen tarvitsee miestä tänä päivänä lähinnä sperman tuottamiseen. Ja kenties jossakin vaiheessa sen muksun kasvattamiseen sekä asuntovelassa jeesaamiseen.
Naiset ovat koko ajan koulutetuimpia ja seisovat taloudellisesti omilla jaloillaan.
Sitten se arki. Kaksi ihmistä pitää toisiaan itsestäänselvyyksinä, kun taas ikkunan takana on kaikki paremmin. Miksi nähdä vaivaa suhteen ylläpidossa, kun vaihtamalla paranee?
Tai sitten ei. :D Toivottavasti ei, sillä pohjimmiltani olen parisuhdeihminen. Tuomiopäivä, mene pois! ;D
-
Amen ;D
-
Ei ollut kyse myöskään siitä etteikö olisi käytetty ammattiapua. Molemmat yksilöinä ja molemmat yhdessä. Yli viisi vuotta yritettiin (edes) selvittää mikä on vikana. Hänen mielestään minä olin idiootti kun en ymmärtänyt häntä.
Nettikeskusteluja seuratessa tulee toisinaan mieleen, ettei ole olemassa enää kuin meitä ja muita. Ihmiset valitsevat subjektiivisesti puolensa eivätkä enää edes yritä kuunnella muita näkökulmia.
Ehkä tällainen käytös on rantautunut parisuhteisiinkin. Jos vakaasti uskoo, ettei itsessä ole mitään vikaa tai että kumppani on omien tarpeiden palvelija, niin aika vaikea siinä on kumppanin toimia.
Kannattaa valita sellainen kumppani, joka puhuu kauniisti eksistään ja ihmisistä yleensä. Sellainen ihminen todennäköisesti ymmärtää omatkin vajavaisuutensa.
-
Minulla oli kulissit kuosissa. 2 lasta, pitkä parisuhde, talo arkkitehdin suunnittelema ja itse rakennettu, oli farmarivolvo ja iso asuntolaina. Seinien sisällä mun ohi kävellään eikä edes huomata. Alkoi tuntumaan etten ole edes olemassa. Riita saatiin aikaan vaikka perunasta.
Olen todella tyytyväinen ollut päätökseen muuttaa pois. Lapset nyt joutuvat kahden kodin väliä kulkemaan, mutta ne ovat reippaita poikia ja asutaan kuitenkin samalla kylällä lasten isän kanssa. Pahin painajainen olisi selvittää jossain parisuhdeterapiassa mikä meni pieleen.
Pahinta eroamisessa taisi olla toisten ihmisten analyysit miksi eroamme ja kaikilla tuntui olevan mielipide onko tämä ero hyvä vai huono asia.
Pitääkö olla huolissaan? Siis toisten eroista ja lasten hyvinvoinnista.. Ei pidä.
-
Aloin jo avautumaan mutta katuisin kuitenkin, joten totean lyhyesti, että koskaan et tiedä minkälainen helvetti siellä onnellisen avioliiton ja perhe-elämän takana voi olla. Kyllä eroaminen vaan on niin perkeleellistä, että ei se todellakaan ole se "helppo ratkaisu", siihen varmasti syynsä jokaisella, vaikka se ei muille näkyisikään. Eikä sitä eronnutta tai lapsiaan ainakaan auta yhtään päivittely siitä, miksi ei ole tehty töitä liiton eteen.
-
Pahin painajainen olisi selvittää jossain parisuhdeterapiassa mikä meni pieleen.
Onko näin? :o Jokaisella on historiansa, mutta itseäni harmitti, etten saanut parisuhdeterapiaan edes mahdollisuutta.
Eihän se terapia mikään ihmelaastari ole. Kun tapahtumahorisontti on ylitetty, niin se on menoa. Kannattanee harrastaa ennaltaehkäisevästi...
Joku on kertonut, että ihminen on parempi auttamaan toista kuin itseään. Eikä niitä omia piirteitä tai käytöstä välttämättä havaitsekaan. Siksi joskus on hyväksi, että pysähtyy kuulemaan ulkopuolista. :)
-
Viihteellisessä nyky-yhteiskunassamme on jo kauan aikaa ollut eräänlaisena ykkös ihanteena ihmisyksilön oman onnen tavoittelu. :-\
Jos siis oma onnellisuus on elämän ainoa varsinainen päämäärä, eipä ole mikään ihme että eroamisia tapahtuu ihmissuhteissa niin paljon.
-
Öööö, mun mielestä oman onnen tavoittelun tuleekin olla ihan ykkösprioriteetti elämässä. Jokaisen elämässä. Mutta ei se silti tarkoita itsekkyyttä tai muiden polkemista. Joskus se oma onni on parhaiten saavutettavissa jopa toisia palvellen (ei, en tarkoita edes aihealueeseen liittyvää palvelemista).
-
Tuo on tietysti sen saman "onnellisuuskolikon" toinen puoli. :)
-
Joskus vain on myös niin, että ei ole edes kysymys onnellisuuden etsinnästä vaan pelkän saatanallisen pahan olon jättämisestä taakse. Sitten kun on rampattu terapiassa vuosia yhdessä ja erikseen on ihmisellä jonain hetkenä ihan oikeasti oikeus päättää oman loppuelämänsä suunta ja lopettaa hyvän ajan haaskaaminen menetetyn ajan "pelastamiseksi".
-
Tulee vain miettineeksi, että jos terapiassakin käydään useita vuosia ja silti suhde tuntuu lähinnä henkisesti väkivaltaiselta, niin miltä perustalta se on solmittu.
Omat eroni olen rakentanut aina ystävyydessä, jossa kumppania on tuettu myönteisesti eron jälkeenkin puolin ja toisin. Siksi minun on vaikea ymmärtää, kuinka tilanne voi ajautua aivan äärimmäisiin kielteisiin tunteisiin. Sen nyt ymmärtää, että eroprosessiin kuuluu ajoittainen kuohunta ja viha, mutta sellainen totaalinen haista paska meininki on jotain, jota en vain ymmärrä.
-
Ei ollut kyse myöskään siitä etteikö olisi käytetty ammattiapua. Molemmat yksilöinä ja molemmat yhdessä. Yli viisi vuotta yritettiin (edes) selvittää mikä on vikana. Hänen mielestään minä olin idiootti kun en ymmärtänyt häntä.
Nettikeskusteluja seuratessa tulee toisinaan mieleen, ettei ole olemassa enää kuin meitä ja muita. Ihmiset valitsevat subjektiivisesti puolensa eivätkä enää edes yritä kuunnella muita näkökulmia.
Ehkä tällainen käytös on rantautunut parisuhteisiinkin. Jos vakaasti uskoo, ettei itsessä ole mitään vikaa tai että kumppani on omien tarpeiden palvelija, niin aika vaikea siinä on kumppanin toimia.
Kannattaa valita sellainen kumppani, joka puhuu kauniisti eksistään ja ihmisistä yleensä. Sellainen ihminen todennäköisesti ymmärtää omatkin vajavaisuutensa.
Mä en nyt tiedä miksi tämä lainaus oli otettu erotettuna asiakokonaisuudesta ja selitetty noin. Oliko tarkoitus olla vaan trolli. Kyse nyt kumminkin oli ja on minun kokemuksestani. En voi mitenkään elää toisen päätä. Eikä parisuhde synnytä yhteistä päätä joka puhuu samaa kieltä kaiken aikaa. Siinä sovitellaan kahden eri ihmisen erilaisia maailmoita toisiinsa ja joskus se onnistuu täydellisesti ja joskus ei. Itseni kohdalla se ei onnistunut melkein kolmen kymmenen vuoden yrittämisellä. Kuten jo olen maininnut, ei koko elämä sentään yhtä taistelua ollut. Siitä on todisteena nuo viisi lasta, mutta kun jossain vaiheessa homma menee yli niin, että silloin on viisasta miettiä että onko tässä mitään mieltä. Enkä minä voi syyttää kuin itseäni. Ketä sitten muuta. Jos kahden kauppa kariutuu on koko ajan jotain ollut vinksallaan. Itse minä en ole osannut saada sopimaan omaa päätäni hänen päänsä kanssa. Itselläni ei ole kokemusta huonoista parisuhteista lapsuudessa. Omat vanhempani eivät eronneet vaikka olivatkin joskus erimieltä tai jos jommalla kummalla oli huono päivä tai jos toinen teki jotain mitä toisella oli jotain äänekkäämpää sanomista. Isä oli monta kertaa talvien välillä kireä ja huonolla tuulella kun säät ei antaneet myöten, mutta silti he ei olleet koskaan vihaisia toisilleen. En nähnyt kertaakaan tilanneetta jossa yhtä aikaa olisi huudettu toisilleen. Sitten kun itse jouduin siihen tilanteeseen se oli aika outoa, vaikka vain asiat riiteli. Ehkä siihen oli syynä suuri ikäero ja toisen huonompi elämänkokemus. Mutta silti se oli outoa.
Barkki tuossa miettii että mille pohjalle parisuhde on solmittu. Suuren illuusion tietenkin. Niin se vaan on. Jokainen meistä haaveilee suuresta rakkaudesta. Siitä prinssistä valkoisen hevosen selässä, joka vie prinsessansa kauas pois pahasta maailmasta ja pitää kuin kukkaa kämmenellä eikä koskaan kosketa prinsessaan millään epämiellyttävällä. Elämä vaan ei ole niin helppoa kaiken kaikkiaan. Minä arvostan niitä suuresti jotka asettaa oman maailmansa toisen edelle ja on kiinnostunut myös siitä mitä toinen tekee. Mutta antaa myös toiselle sen verran tilaa ettei se yksilön omien arvojen ja asioiden toteuttaminen jää vain ikuiseksi haaveeksi. Antaa myös sen "älykkäämmän" osapuolen elää sitä elämäänsä johon hän pystyy ilman, että tuntee itsensä tyhmäksi. Myös se mukautumiskyky on tärkeää. Ei ole aina tärkeää olla samalla tasolla jos keskustelee jostain tai tietää kaikkea paremmin kuin toinen. Mutta kannattaa olla aina sen verran varuillaan että toinen kyseenalastaakin asioita ja silloin on hyvä jos pystyy perustelemaan miksi asiat on niin kuin on. Siitä voi silloin myös itse oppia.
Minäkään en ole eroani rakentanut kovin syvän vihan varaan. Ei siitä tulisi mitään. Ja lapsetkin siitä kärsisivät. Lapset meidänkin kohdalla ensimmäisenä näki sen että miksi me ollaan vielä yhdessä eikä erota, vaikka syytä olisi. Olen kyllä myös sitä mieltä että entistä kumppania ei kovin hirveästi tarvitse alkaa tukemaan enää siinä vaiheessa kun mitään yhteistä ei ole. Silloin kun on yhteisiä velvoitteita, kuten meillä, kannattaa pyrkiä sopimuksiin jotka eivät ole toista rasittavia ja ottavat huomioon sen toisen velvoitteet näiden kahden expuolison ulkopuolelle. Esim. työn tuomat velvoitteet ja lasten huoltajuuden sovittaminen niiden kanssa. Siitä alkaa kahden eri arjen yhteen sovittaminen. Sitten on yhteisen omaisuuden hoitaminen.
Tämä mun kirjoitus on taas jokseenkin täysin ulkopuolella perhiksen asettaman kysymyksen puitteista, mutta ehkä selventää sitä miten pitäisi elää ettei tarvitsisi erota tai miten elää sitten kun on erottu. Erotessa korjataan sitä satoa joka on aikoinaan kylvetty täysin vääriä päätöksiä tehdessä. Mutta kuten joskus aikoinaan opiskelukaverini asian ilmaisi "mistä sen tietää kun ei tiedä".
-
Parhaita lasten kasvattajia tuntuvat usein olevan (ainakin omasta mielestään) ne ihmiset, joilla ei itsellään ole yhtäkään omaa lasta.
Ilmeisesti sama ylemmyys pätee helposti myös toisten ihmisten erojen syiden selvittelyyn, silloin kun ei itse ole koskaan kipeää eroa kokenut.
Nämä asiat kun ovat useimmiten syy-seuraus-suhteiltaan paljon monimutkaisempia kuin ulkopuoliset osaisivat äkkiä arvatakkaan. :(
-
Parhaita lasten kasvattajia tuntuvat usein olevan (ainakin omasta mielestään) ne ihmiset, joilla ei itsellään ole yhtäkään omaa lasta.
Ilmeisesti sama ylemmyys pätee helposti myös toisten ihmisten erojen syiden selvittelyyn, silloin kun ei itse ole koskaan kipeää eroa kokenut.
Nämä asiat kun ovat useimmiten syy-seuraus-suhteiltaan paljon monimutkaisempia kuin ulkopuoliset osaisivat äkkiä arvatakkaan. :(
Joo... toki toivoisin että yhteisöllisyys kasvattaisi noita lapsiakin paremmin kuin nykyään. Jos naapurilla on sanomista mun kersojen tekemisistä niin kyllä minä pistä ne kersat itse katsomaan peiliin että miksi tuli sanomista. Siitä ne paremmin oppii olemaan ihmisiksi kuin että minä haukkusin sen naapurin. Mielisairaat on toki erikseen, mutta ei niitäkään tarvitse härnätä.
-
"Mistä sen tietää kun ei tiedä." Niinpä.
Ymmärrän hyvin jos se valinta on tehty sellaiselta pohjalta aikoinaan (ulkonäkö, varallisuus, sosiaalinen status, oman statuksen kohottaminen/itsetunnon kohottaminen) ja sitten vuosien ja vuosikymmenten jälkeen oma tietoisuus kasvaa ja omat teot ja aiemmat valinnat osoittautuvat riittämättömiksi tässä hetkessä. Sanotaan että "on kasvettu erilleen", sitä sattuu. Sitten joko jatketaan erilleen tai tehdään muita muutoksia (sopimuksia) yhteisestä matkasta. Jos ei niin jäädään kiukuttelemaan tai ruvetaan elämään salassa erillisiä elämiä.
Itse en usko kuin siihen että ihminen voi kasvaa siihen mittaan mihin hänessä on potentiaalia vain täydessä totuudessa. Eli minulle totuus on siltä kantilta katsottuna ylin arvo. Sen jälkeen tulee ihmisyys ja siihen kuuluva etiikka: olemme vastuullisia omista valinnoistamme ja teoistamme. Eli vapautemme toteutuu valinnoissamme. Ja juuri tekomme kasvattavat, tai jättävät kasvattamatta, meidät. Siinä on ihmisyyden ero muuhun eläinkuntaan.
Meillä on kolme tasoa olla olemassa: fyysinen, mielen ja henkinen. Jos suhteessa nämä kaikki eivät toimi niin ihmisen on mahdotonta olla olemassa kokonaisena kyseisessä suhteessa. Mutta tämä ei tarkoita etteikö ihminen voi olla kokonainen ilman (pari)suhdetta (ei tosin saarena erossa kaikista ihmisistä).
Eli jos nuorena on riittänyt se että toinen on kaunis tai komea, tai sillä on edustava ammatti tai perhe, tai riittävästi fyrkkaa, niin että voi kokea olevansa turvassa - siitähän usein on kyse, niin saattaa olla ettei se enää myöhemmin riitäkään. Voi tulla ongelmia mielen tasolla (toinen on 'idiootti' ja toinen ehkä 'ilkeä'). Älyllisen keskustelun tasolla ei saada yhteyttä toiseen. Silloin kunnioitus toiseen katoaa, ja sen myötä kaikki. Tai sitten osataan sopia, ja hyväksyä vastuu siitä että jokainen vastaa omasta onnellisuudestaan, ja omista valinnoistaan, myös siitä aiemmasta että on valinnut kyseisen kumppanin itselleen.
Mutta sitten voi olla että niin fyysinen kuin mielen taso funkkaa ihan ookoo, mutta henkisellä tasolla - tietoisuuden tasolla - ei saada yhteyttä. Eli silloin sydänten välinen kommunikaatio ei toimi. Ja ihminen joka haluaa kaikkien kolmen tason toteutuvan suhteissaan kokee silloin jäävänsä paitsi. Kaksi -fyysinen ja mieli/järki yms - ei riitä, tarvitaan kolme, eli se henkinen yhteys myös - että suhde voi olla holistisesti toimiva.
Eikä silloinkaan voi muuta kuin joko tyytyä vähempään, tai jatkaa matkaansa. Ei se ole sen toisen 'syy' jos ei kohdata. Jokainen on vapaa jatkamaan omaa matkaansa. Ihmisinä meillä on tämä elämä aikaa saavuttaa täyteytemme. Vastuu on jokaisella itsellään. Aina.
-
Kun olin itse aikoinani ollut jo reilusti yli kymmenen vuotta naimisissa tasaisen vihaisen exäni kanssa, hän eräässä tilanteessa sanoi valinneensa kumppanikseen minut vain "paremman miehen puutteessa". Olin moisesta tunnustuksesta aivan tyrmistynyt, ja koin että kaikki se mitä välillämme oli siihen mennessä ollut, olikin siis hänen mielestään ollut täysin turhaa yrittämistä, tai ainakin jotain aivan ala-arvoista toimintaa. Silloin tajusin myös sen miksi mikään ei ollut koskaan hänelle tarpeeksi hyvää, teinpä mitä tahansa suhteemme eteen. Suurin perusongelmamme oli kuitenkin se että olimme ihmisinä kovin erilaisia, aivan pieniä makuasioita myöten, joka tosin tuli esille vasta ajan myötä vähitellen naimisiin menon jälkeen. Erostamme on jo toiset kymmenen vuotta aikaa, mutta joskus olen kuitenkin jälkeenpäin ajatellut että kuinkahan monessa läheisessä ihmissuhteessa ollaan ja roikutaan todellisuudessa vain sen paremman kumppanin puutteessa. ::)
-
Erostamme on jo toiset kymmenen vuotta aikaa, mutta joskus olen kuitenkin jälkeenpäin ajatellut että kuinkahan monessa läheisessä ihmissuhteessa ollaan ja roikutaan todellisuudessa vain sen paremman kumppanin puutteessa. ::)
Monessa. Hyvin monessa. Uskoisin.
Ja vaikka kuinka uskoo valinneensa hyvin.... Jokainen muuttuu. Aina muutosta ei osata elää yhdessä..
-
Ihmisen historiassa meillä on enemmän valtaa tehdä päätöksiä itseämme koskien kuin koskaan aikaisemmin. Vaihtoehtoja on valtava määrä ja niiden keskeltä on haastavaa välillä pysyä kartalla omasta itsestään kuka minä olen ja mitä haluan. En koe, että ihmiset ovat kykenemättömämpiä parisuhteeseen vaan aikaisemmilla sukupolvilla ei ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia tehdä valintoja elämässä. Valitettavan harva meistä kuitenkin pysähtyy miettimään mitä haluamme saatikka pohtimaan syitä ja tarpeita halujemme takana.
Chmlnidaen kirjoitus valinnoista osui ja upposi. Itsekseen irvistellen sitä on joutunut tunnustamaan etteivät vuosia sitten tehdyt valinnat ja syyt niiden takana enää täytä tarvetta olla parisuhteessa. Vaikka aikaisemmat valinnat olisivat vielä kantavia parisuhteessa, mutta kun eteen tulee sairaus, työttömyys, läheisen kuolema tai muu perusturvaa järisyttävä tragedia, niin ihminen on perusarvojensa äärellä. Ihminen muuttuu.
Kun muutat ajatteluasi niin sen myötä muuttuvat ihmissuhteet. Jos toinen osapuoli parisuhteessa ei ole valmis muutokseen niin elätkö jatkossa jonkun toisen elämää vai omaa elämääsi?
-
Heterokumppanien puolisovalinnoista puheen ollen, usein kuulee sanottavan että mies valitsee itselleen tietyn sopivan naisen,
mutta kyllähän se oikeasti on niin että nainen sen puolisovalinnan viimekädessä tekee, eikä mies, vaikka mitä muuta väitettäisiin.
Samantien nainen pyrkii tietysti pääsemään heti sen valitun miehensä niskan päälle, ikäänkuin palkkioksi oikeasta valinnasta.
Useimmiten eroihin johtavatkin puolisoiden väliset valtataistelut, jotka saavat vaikka minkälaisia muotoja arkipäivän keskellä.
Naisethan ovat synnynnäisiä ovelan manipulaation taitajia, joille miehet eivät pärjää samassa taistelulajissa mitenkään päin.
-
Heterokumppanien puolisovalinnoista puheen ollen, usein kuulee sanottavan että mies valitsee itselleen tietyn sopivan naisen,
mutta kyllähän se oikeasti on niin että nainen sen puolisovalinnan viimekädessä tekee, eikä mies, vaikka mitä muuta väitettäisiin.
Samantien nainen pyrkii tietysti pääsemään heti sen valitun miehensä niskan päälle, ikäänkuin palkkioksi oikeasta valinnasta.
Useimmiten eroihin johtavatkin puolisoiden väliset valtataistelut, jotka saavat vaikka minkälaisia muotoja arkipäivän keskellä.
Naisethan ovat synnynnäisiä ovelan manipulaation taitajia, joille miehet eivät pärjää samassa taistelulajissa mitenkään päin.
Yleistykset, stereotypiat, butthurt ja yleinen misogynia varmasti antavat oman osansa perseelleen menneisiin ihmissuhteisiin. Kantsii hei lukea Henry Laasasta ja vähän kans ehkä PUA-ideologiaa. Jaksuhali! :love:
-
Naisethan ovat synnynnäisiä ovelan manipulaation taitajia, joille miehet eivät pärjää samassa taistelulajissa mitenkään päin.
En tiedä, kuinka tosissaan tuo lause oli kirjoitettu, mutta itse näen manipuloinnissa persoonalliset kyvyt ja käyttäytymismallit, jotka eivät ole sidoksissa sukupuoleen.
-
Kyllä minä uskon miesten pitävän naisia manipuloijina. Naiset tuntuvat sellaisilta kommunikoidessaan. Miesten maailmassa tunteen, ajatuksen, johtopäätöksen ja käyttäytymisen muutos sovitusta sapluunasta vaikuttaa kenties tavoitteelliselta. Siis että tavoitteena on vaikuttaa toisen käytökseen ns epärehellisin ja ei-sovituin keinoin. Mutta kyllä minä heitän palloa miehille. Opettele tunneilmaisun abc ja huomaa, miten pahinkin manipuloija nainen haluaa pysyä sovitussa suunnitelmassa.
Olen eronneena naisena joutunut miettimään, että mikä oli ja on se Ultimate viimeinen syy erota. Milloin on parempi erota ja milloin olisi kenties vielä pitänyt sittenkin jatkaa. Onnellisuus on ihan huuhaata. Onnellisuus koostuu niin monista asioista, että yksi vikaan mennyt parisuhde ei oikeasti määrittele elämän kokonais onnellisuutta. Minä olen itse vastuussa onnestani. Kukaan toinen ihminen ei voi kantaa vastuuta onnellisuudestani. Minun on osattava tehdä itseni onnelliseksi riippumatta elämäntilanteestani tai toisista ihmisistä. Mutta jos puolisoni on sellainen, josta en pidä, siis ihan persoonaltaan hänestä ei löydy piirteitä, joista voin aidosti sanoa pitäväni tai arvostavani niin suhde on tuomittu tuhoon. Niin yksinkertainen asia. Jos pidän, en edes rakasta, ihmisestä sellaisena kuin hän on, niin suhteella on toivoa. Jos taas voin sanoa ihan rehellisesti, että en pidä vierelläni olevasta ihmisestä, vaikka kunnioitan ja ymmärrän häntä, niin tasapainoinen suhde ei todennäköisesti ole mahdollinen. Minulle ja entiselle miehelleni oli vapauttavaa todeta tämä - emme pidä toisistamme. Molemmissa on paljon hyvää ja kunnioitettavaa, ehkä, mutta emme vain yksinkertaisesti tykkää toisistamme ja toistemme luonteenpiirteistä emmekä me halunneet opetella tykkäämäänkään. Minä uskon, että olisin voinut tehdä itseni onnelliseksi, vaikka parisuhde oli onneton. Koska uskon ihmisen olevan oman onnensa seppä. Mutta kun lopputulemma oli kompromissien tekoa puolin ja toisin vastentahtoisesti ja inhoaman ihmisen kanssa elämistä, niin ero oli molemmille onnea. Kun molemmat pystyivät sanomaan, että "en pidä sinusta ihmisenä" niin molemmilla oli helppo olla ja erota tyytyväisinä.
-
Yleistykset, stereotypiat, butthurt ja yleinen misogynia varmasti antavat oman osansa perseelleen menneisiin ihmissuhteisiin. Kantsii hei lukea Henry Laasasta ja vähän kans ehkä PUA-ideologiaa. Jaksuhali! :love:
Redditin Red Pill -yhteisö antaa myös vinkkejä! ;)
-
Maailma muuttuu eskoseni, eikä hampaat irvessä hautaan saakka tuo taivaspaikkaa. Rakkaus ON ikuista, kohde vain muuttuu :love:
-
Totta. Rakkaus on ikuista. Määritelmä sille, hyvän ja tehokkaan mainos- ja myyntikoneiston vuoksi, tosin usein väärä.
-
Täytyy myöntää että olen noista Maarian määritelmistä samaa mieltä.
Naiset on manipuloinnin mestareita. Hyviä ympäri puhumaan. Ja tekemään miehestä kykenemättömän sanomaan ei. Sillä voi olla evoluutiohistorian taakka harteillaan, mutta jos ymmärtää miksi, niin voi oppia ymmärtämään että miksei ole oikein nykyihmisille. Eli stereotypialla saattaa hyvinkin olla todellisuuspohjaa.
Tuo tykkäämisen tuntemuskin on totta. Se pätee oikeastaan kaikkialla missä ollaan ihmisten kanssa tekemisissä. Toisista tykkää ja toisista ei. Ainoa missä korostuu toimentulemisen taito on työelämä... tai miehillä pakollinen armeija. Ja armeijassa se, että asevelvollisuusaika on todellakin läpileikkauskoko yhteiskunnan miesten ikäluokasta, tekee sopeutumistaidosta vielä haastavamman kuin työpaikoilla, jonne hakeutuu kumminkin ammatillisesti ja omilta taidoiltaan samansuuntaisia ihmisiä. Parisuhteen rakentamisessakin on se näkö kulma että kun sä kohtaa ihmisen, et voi tietää kuka ja mikä hän on. Et ammattia. Et ajatuksia. Et mieltymyksiä. Ainoa mikä sua ohjaa on se miltä hän näyttää. Ehkä seuraava askel on se kun sinä rohkenet mennä testaamaan hänen tanssitaitojaa ja samalla mittaat omiasi. Vielä siinä vaiheessa ne ainoat sanat jotka on vaihdettu on "Saanko luvan" ja siihen saatu vastaus. Saattaa olla myös että ne jää ainoiksi pitkään aikaan ja se seuraava on kysymys siitä että saako partnerinsa saattaa kotia illan päättyessä. Voi olla että haettu partneri on pyytänyt kumppaninsa omaan pöytäänsä tai nurkkaukseensa ja kysellään hiukan arasti kuulumisia ja ehkä nimeä. Mutta siinä vaiheessa kun ollaan kahden ja "saatilla" tapahtuu se, jossa se ensimmäinen päätös tehdään suuntaan tai toiseen: päästäänkö testaamaan seksitaitoja. Jos tilanne on suotuisa, niin todennäköisesti ollaan siinä pisteessä että tutustumista kannattaa jatkaa. Prosessi jatkuu... ja jatkuu ja joillakin se jatkuu koko loppu elämän. Mutta se, että onko se ensivaikutelma ollut kantava, ottaa sen ensiaskeleen, jonka kantavuudesta on mahdollista ottaa lisää selvää. Näin on myös näissä kinkypiireissä. Mutta useimmiten valintoja vaikeuttaa se että suurin osa esim. bileitten osallistujista on jo entisestään tuttuja keskenään tai jo olemassa olevia pareja. Ja sitten on joitakin sääntöjä joita jokainen odottaa noudatettavan. Subit ei yritä pokata dommeja tai toisinpäin. Kumminkin se että pääsisi testaamaan, että onko tuo sellainen subi tai dom/domina jonka kanssa voisi olla kiinnostavaa olla jatkossakin, määrittää sen syntyykö parisuhdetta vai ei. Harvoin kumminkaan vastaan tule tilanteita joissa toteutetaan "Härmäläisten häjyjen" periaatetta "Jos ei piretä niin tapetahan". Mustasukkaisuus voi ehkä tuoda noita tilanteita, mutta silloin ollaankin jo enemmän mielen hallinnan ja mahdollisen mielisairauden ympärillä ja oman minuuden tuntemuksen tasoilla.
Jos tämän nyt kääntää siihen että miten parisuhde pysyy kasassa, niin olen sitä mieltä että jos kahden keskinen mielenkiito säily ja annetaan toisillemme riittävästi tilaa toimia ja olla ihmisiä omina itsenämme voimme oppia joka päivä jotain uutta. Se vaatii myös kunnioitusta, mutta vaatii myös rohkeutta olla avoin sitä kumppaniaan kohtaan. Silloin kun suhdetta rakennetaan nuorena ja samoista lähtökohdista on elämänkokemuksen karttuessa hyvä että se karttuu yhdessä. Ei ehkä samoita asioista, mutta että ne eriasiatkin on osattu jakaa. Seksi on vaikea asia ja sadomasokistinen seksi vielä vaikeampaa kun sieltä "kartalta" pitää löytää ne kohteet joissa myös omat intressit tule tyydytettyä. Ja sen, mistä ei itselle tunne olevan haittaa, voi avoimesti sallia sille toiselle ilman että tuntee jäävänsä jostain paitsi. Ja mikä sen estää että tutustuu myös siihen mikä ei ole sitä ominta. Sellaisesta ihmisestä on helppo tykätä joka ei katso sinua itseäsi ylen ja väheksy tekemisiäsi ja olemisiasi.
Pukeutukaamme siis kumi vaatteisiin jos kumppanista se on miellyttävää, vaikkei itsellä olisikaan fetissiä, tai antautukaamme sidottavaksi jos se kiihottaa kumppania. Sitokaamme kumppani jos se sitä pyytää. Alistukaamme pukeutumaan siveysvyöhön jos kumppani niin haluaa. Kokemukset voi olla outoja kaikissa tapauksissa, mutta tähänkin pätee se vanha viisaus: mikä ei tapa, se vahvistaa. Omaa minuutta ja myös psyykettä sekä yhteenkuuluvuutta. Aina kun on jotain sitä mikä on "meidän juttu". Ollaan jo aika "kuivilla".
-
Kulttuurimme on hajalla ja jatkuvat muutokset estävät sitä eheytymästä.
Meistä on tullut velliperseitä ja hosujia.
-
Kulttuurimme on hajalla ja jatkuvat muutokset estävät sitä eheytymästä.
Meistä on tullut velliperseitä ja hosujia.
Kulttuurimme on muutoksessa pikemminkin ja me emme vaan pysy ajatuksinemme sen perässä.
-
...annetaan toisillemme riittävästi tilaa toimia ja olla ihmisiä omina itsenämme...
Jos on D/s-suhde ja samalla seurustelusuhde, ylläoleva yhdistelmä on hyvin haastava.
Subihan pyrkii miellyttämään omistajaansa. Miellyttäminen tapahtuu sen varjolla missä kuunnellaan D:n toiveita työntäen omat halut sivuun. Ei pelkästään tekemisten suhteen vaan myös persoonan suhteen:"Minkälaiseksi haluaisit muokata minut."
Tällaisessa suhteessa sub ei ole omana itsenä koska katsoo subin velvollisuudeksi olla sellainen mitä hänen D:sä haluaa olevan.
Oikeastaan tätä olen aina ihmetellyt ja hyvin huonosti mennyt sisälle ko toimintamalliin koska itsemääräämisoikeus ja kukaan ei voi minkäänlaisen suhteen nimissä vaatia toista osapuolta muuttumaan jos sitä käskee tai pyytää tai odottaa.
Jos yrittää muuttaa itseään toisen takia, silloin hän ei ole enää oma itsensä. Vai onko?
-
...annetaan toisillemme riittävästi tilaa toimia ja olla ihmisiä omina itsenämme...
Jos on D/s-suhde ja samalla seurustelusuhde, ylläoleva yhdistelmä on hyvin haastava.
Subihan pyrkii miellyttämään omistajaansa. Miellyttäminen tapahtuu sen varjolla missä kuunnellaan D:n toiveita työntäen omat halut sivuun. Ei pelkästään tekemisten suhteen vaan myös persoonan suhteen:"Minkälaiseksi haluaisit muokata minut."
Tällaisessa suhteessa sub ei ole omana itsenä koska katsoo subin velvollisuudeksi olla sellainen mitä hänen D:sä haluaa olevan.
Oikeastaan tätä olen aina ihmetellyt ja hyvin huonosti mennyt sisälle ko toimintamalliin koska itsemääräämisoikeus ja kukaan ei voi minkäänlaisen suhteen nimissä vaatia toista osapuolta muuttumaan jos sitä käskee tai pyytää tai odottaa.
Jos yrittää muuttaa itseään toisen takia, silloin hän ei ole enää oma itsensä. Vai onko?
Tuo nyt oli ns. erikoistapaus. Mutta pääsääntöisesti kaikki suhteet toimii kun ei ahdisteta sitä kumppania jonnekin nurkkaan ja mukaudutaan kumppanin tarpeisiin. Allekirjoitan kyllä sen että ihan kaikkiin tarpeisiin ei tarvitse suostua. Käyttöesineeksi ja leikkikaluksi ei tarvitse alkaa jos ei itse sitä oikeasti halua. Mutta jos haluaa niin on vain hyväksi että se toinen ymmärtää mihin on lähtemässä ja opettelee lukemaan sitä "käyttöesineen" tai "leikkikalun" tilaa.
-
BDSM on aikuisten keskinäistä seksuaalista roolileikkiä, joka tapahtuu tietyissä molemmille osapuolille sopivissa, yhteisesti sovituissa intiimeissä rajoissa.
Leikki leikkinä, mutta entäpä jos leikistä tuleekin totta? Yhdessä elävien kinkypariskuntien ongelmana saattaa olla tämä leikin ja toden erottaminen toisistaan.
Kun leikki-ikäiset pikkulapset menevät yhdessä ulos hiekkalaatikolle leikkimään, he keksivät vilkkaalla lapsen mielikuvituksellaan yhteisen hiekkaroolileikin,
jota sitten alkavat samantien leikkiä. Kun leikki on lopussa, lapset lähtevät pois hiekkalaatikko ympäristöstä jonnekin muualle, yleensä takaisin sisätiloihin.
He siis vain muuttavat maisemaa, eikä kenellekään tulisi pieneen mieleenkään ottaa suurta yhteistä taloyhtiön hiekkalaatikkoa mukaan omaan kotiinsa.
Kinkypariskunnilla on kuitenkin oma "pervohiekkalaatikko" kotonaan, joka on useimmiten myös kaikkine kummallisine leluineen naapureilta täysin salattu.
Heillä menevätkin melko helposti "vellit ja puurot sekaisin", koska arkielämässä täytyisi olla samanaikaisesti tavallaan kahdessa paikassa ja roolissa yhtaikaa.
Siksi onkin huomattavasti helpompaa käydä toteuttamassa omaa kinkypuoltaan kodin ulkopuollella jossain aivan muualla toisenlaisessa ympäristössä,
josta sitten taas palata takaisin kotiin, siihen tuttuun ja turvalliseen paikkaan, jossa voi olla jälleen aivan oma itsensä ilman mitään roolinaamioita.
Kotonahan jokainen aikuinen saa tehdä mitä itse haluaa, vai saako sittenkään? Emmekös olekin joka paikassa aina monenmoisten sääntöjen sitomia?
-
^No tässäkö on se pointti, kun hommat ei toimikaan kotona, mutta vieraassa paikassa kyllä? Ollaanko silloin kotona ollenkaan jos ei saa olla kuin kotonaan? Tuskin tässä on syy eroamisen yleisyyteen.
-
Täytyy myöntää että olen noista Maarian määritelmistä samaa mieltä.
Naiset on manipuloinnin mestareita. Hyviä ympäri puhumaan. Ja tekemään miehestä kykenemättömän sanomaan ei. Sillä voi olla evoluutiohistorian taakka harteillaan, mutta jos ymmärtää miksi, niin voi oppia ymmärtämään että miksei ole oikein nykyihmisille. Eli stereotypialla saattaa hyvinkin olla todellisuuspohjaa.
Raipan lainatun kappaleen ensimmäinen ja viimeinen lause väittävät eri asioita. Siinä, missä ensimmäinen lausee antaa ymmärtää kaikkien naisten olevan manipuloinnin mestareita, viimeisessä lauseessa kerrotaankin stereotypiasta.
Yleistäminen on manipuloinnin yksittäisiä instrumentteja, minkä vuoksi keskustelussa juuri tästä aiheesta pitäisi olla tarkka. Ellei halua lietsoa mielikuvaa, jonka mukaan kaikki naiset olisivat jotenkin poikkeuksellisen manipuloivia.
Toinen syy yleistämiseen tarttumiseen on varsin henkilökohtanen. Olen keskivertoa empaattisempi, tunteellisempi sekä tykkään mm. sisustamisesta ja kukkien kasvattamisesta. Ja vaalin harmoniaa. Siinä on paljon piirteitä, jotka liitetään juuri naisiin. Siksi yleistykset siitä, että naiset ovat "tuollaisia" ja miehet "tällaisiä" saavat karvani pystyyn. Ei arvioltani kolmannes naisista tai miehistä riitä yleistykseen siitä, että kaikki olisivat tietynlaisia. Olisiko siis oikeellisempi väittää, että "arvioni mukaan suurempi osa naisista on manipuloivia"?
Piruttuani lainaan tähän otteen Pauli Knuutin kirjasta Toivon johtaminen.
(Työyhteisöissä) pahuus tavanomaisillaan kätkeytyy rationalisoituun ja yleistettyyn puheeseen.
Rationalisoiva puhe ilmenee yleistyksinä, joita esitetään kuin ne olisivat ikuisia totuuksia.
Yleistyvän ja rationalisoivan puheen sijaan meidän olisi opeteltava puhumaan toisillemme havaintojamme tarkasti kuvaillen. Meidän tulisi puhua tietyistä tilanteista ja tietyistä ajankohdista.
Mikä tulee aikaisempaan Maarian kommenttiin mielikuvasta naisten harrastamasta manipuloinnista, niin se kieltämättä mukailee omaani. Uskon, että naisista suurempi osa on sosiaalisesti lahjakkaampia verrattuna miehiin. Tämän lisäksi edellisillä vuosisadoilla mies on ollut perheen pää, joka teki päätöksiä. Manipulointi on ns. pehmeä ase, jota käyttämällä on voinut päästä naista miellyttävämpään lopputulokseen.
Hieman Perhosen alkuperäisestä aiheesta karanneen keskustelun voisi sovittaa alku-uomiin käsittelemällä manipuloinnin vaikutusta eroon. Omien kokemusteni mukaan toista voi manipuloimalla pitää kauemmin parisuhteessa, mutta mitään ikuista autuutta se ei tuo. Jätän nyt moralisoimatta.
Ei minulla muuta. :D
-
Täytyy myöntää että olen noista Maarian määritelmistä samaa mieltä.
Naiset on manipuloinnin mestareita. Hyviä ympäri puhumaan. Ja tekemään miehestä kykenemättömän sanomaan ei. Sillä voi olla evoluutiohistorian taakka harteillaan, mutta jos ymmärtää miksi, niin voi oppia ymmärtämään että miksei ole oikein nykyihmisille. Eli stereotypialla saattaa hyvinkin olla todellisuuspohjaa.
Raipan lainatun kappaleen ensimmäinen ja viimeinen lause väittävät eri asioita. Siinä, missä ensimmäinen lausee antaa ymmärtää kaikkien naisten olevan manipuloinnin mestareita, viimeisessä lauseessa kerrotaankin stereotypiasta.
En ole ehkä kaikista paras luomaa tekstiä joka olisi täysin yhteneväistä. Nuo irrotetut lauseet oli tarkoitettu samaan asiaan. Eli olen samaan mieltä Maarian kanssa siitä että naiset on miesten mielestä taitavia manipuloijia. En esittänyt asiaa lähihistorian näkökulmasta vaan evoluutiohistorian, joka on opettanut naiset selviämään ja pysymään hengissä laumassa jossa on ollut tarvetta saada miehistä suojelua. Se on vaatinut manipulointitaitoja jolla on saatu se paras mahdollinen suojelija itselle ja jälkeläisille.
Lähihistoriaa tarkasteltaessa minäkin olisin silloin suuri poikkeus, koska siivoan, pesen pyykit ja tiskaan. Vaihdan vauvojen vipat ja kylvetän vauvat. Kasvatan myös kukkia. Minä teen myös ne kaikki miehiset hommat joita myös naiset tekee. Pilkon puita, korjaan koneita ja ajan autoja ja traktoreita.
Nämä jälkimmäiset liittyy stereotypioihin yhtä paljon kuin nuo manipulointikäsitykset. Jos mies on taitava manipuloija häntä kutsutaan narsistiksi. Naista ei ollenkaan... tai harvemmin.
Käsitykset murtuu, mutta sille ei voida mitään että niin kauan kuin on semmoisia sukupolvia hengissä jotka niitä käsityksiä viljelee, stereotyyppiset käsitykset sukupuolista elävät.
-
Täytyy myöntää että olen noista Maarian määritelmistä samaa mieltä.
Naiset on manipuloinnin mestareita. Hyviä ympäri puhumaan. Ja tekemään miehestä kykenemättömän sanomaan ei. Sillä voi olla evoluutiohistorian taakka harteillaan, mutta jos ymmärtää miksi, niin voi oppia ymmärtämään että miksei ole oikein nykyihmisille. Eli stereotypialla saattaa hyvinkin olla todellisuuspohjaa.
Raipan lainatun kappaleen ensimmäinen ja viimeinen lause väittävät eri asioita. Siinä, missä ensimmäinen lausee antaa ymmärtää kaikkien naisten olevan manipuloinnin mestareita, viimeisessä lauseessa kerrotaankin stereotypiasta.
En ole ehkä kaikista paras luomaa tekstiä joka olisi täysin yhteneväistä. Nuo irrotetut lauseet oli tarkoitettu samaan asiaan. Eli olen samaan mieltä Maarian kanssa siitä että naiset on miesten mielestä taitavia manipuloijia. [...]
Selvä homma! :)