BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: oPoika - 12.02.2026, 19:32
-
Kuinka usein kinkyys jää toteutumatta siksi, että pelottaa? En tarkoita tarpeisiin ja haluihin liittyvää häpeää tai vierautta, vaan sitä, että mahdollisen leikkikumppanin kyky toimia vastuullisesti, läpinäkyvästi ja askel askeleelta neuvotellen ja kokeillen arveluttaa.
Entä kuinka usein leikit jäävät toteutumatta vain siksi, ettei sopivaa leikkikumppania löydy? Monilla on vaikeaa löytää minkäänlaista kumppania. Jos tahtoo leikkikumppanin olevan myös se rakkain ja lähin ihminen, homma saattaa muuttua mahdottomaksi.
Kuinka paljon yhteiskunnassamme on mainittujen syiden vuoksi toteutumatonta kinkyyttä?
-
Onko luottamuksen puute välttämättä pelkoa vai puhdasta itsensä suojelemista, jos tilanteeseen liittyy aloituksen kuvaama vastuullisen toiminnan riittämättömyys tai arveluttava tapa kommunikoida? Pelko on mielestäni eri asia kuin luottamuksen puute, mutta jälkimmäinen voi aiheuttaa ensimmäistä.
Toteutumaton kinkyys on aina toteuttajistaan kiinni. Jos palapelin kappaleet A ja B eivät sovellu yhteen, koska B ei toimi luotettavasti ja A ei uskalla luottaa - onko se silloin pelkoa ja vaikeutta? Onko se harmillista vai itseasiassa ihan hyvä? Onko parempi luoda yhteyskiä ihmisiin joihin luottaa vai antaa A:n ja B:n kaltaisten kumppanuuksien syntyä ja myöhemmin katsoa kun maailma palaa sen viimeisen luottamuksen rippeen katoamisen jälkeen?
Jos luottamuksen puute on pelkoa, mitä sitten on syvempi luottamus - ehkä rohkeutta? Mitäpä taas tarvitaan rohkeuteen? Pelkojen voittamista. Miten sitten pelkoja oikeastaan voitetaan? Miten voitetaan pohjaton kysymys siitä että "mitä jos.."? Miten hiljennetään epäilevä mieli? Menemällä ja tekemällä, kokeilemalla, olemalla niin aito itsensä kuin voi. Pelottavaa, eikö?
Hauska ilmiö tämä, kun kysymykset alkavat kiertää kehää. Näihin on varmasti yhtä monta vastausta kuin on kysymysten lukijaa tai kysyjää, kaikki riippuu loppujen lopulta kai siitä saavatko A ja B itselleen sopivat vastaukset kaikkiin kysymyksiin?
Kuinka usein? Luultavasti hyvin usein ja siitä syystä ettei palat sovi yhteen? Mahdollisesti usein. Rakkaus ja pelko on mahdotonta pistää samaan pussiin mutta rakkaus ja rohkeus.. Niissä saattaa olla jopa jotain säkin täytettä?
~ Pikkuvaltikka
Rakkausholisti, Pikkupiru, Halihyväksikäyttäjä
-
Eikö tuo kysymys oikeastaan ole: kuinka usein käy niin, että sopivaa kumppania ei löydy? Silloin jää toteuttamatta kinkyys, mutta usein samalla moni muukin asia. Ja varmasti on todella yleistä! Varsin usein se sopiva kumppani ehkä löytyy jossain vaiheessa, mutta joskus sitä saattaa joutua etsimään kuukausia tai jopa vuosia. Veikkaanpa, että harvassa ovat ne ihmiset, joille aina löytyy just omien toiveitten mukainen ihminen täsmälleen sillä hetkellä, kun sellaista huomaa toivovansa. Jokainen sitten määrittelee itse, mikä kaikki tekee toisesta itselle sopivan kumppanin, olipa kyse parisuhdekumppanista tai leikkikaverista.
Komppaan myös Nelli Pikkuvaltikkaa. Eihän se, että ei luota ihmiseen, joka ei osoita olevansa luottamuksen arvoinen, ole itselle mikään menetys. Maailma ei siihen kaadu, jos toteutetun kinkyyden määrää ei maksimoitaisikaan pyrkimällä toteuttamaan kinkyyttä aina kun mahdollista ja kenen kanssa tahansa. On hyvä, että ihmiset vähän valikoivat, kenen kanssa tekevät mitäkin. Eiköhän se kinkyyden toteuttaminen ole kivempaakin nimenomaan hyvien tyyppien ja etenkin itselle sopivien tyyppien kanssa.
-
Joudun olemaan Proximia Centauria vastaan:
Kokonaisajatus on oikea: tietyllä, sinulle sopivalla, tavalla voit toteuttaa vähän mitä tahansa itsesi puolesta.
Mutta totuus ei ole tuota. Melkein aina on vikoja, eroja, vuosia kestäviä eroja siinä mitä pystytään toteuttamaan.
Varsinkin jos se toinen ei ymmärrä sinun tasollasi ollenkaan. Sitä on turha odotella. Vaan joudut käymään joko hyvin hyvin pitkän työstötien tai etsimään jotain ihan muuta. Tämä ei oleta sitä että se jokin on edes olemassa. Paremmin voi ajatella sitä, että missä tahansa skenaariossa joudut sovittamaan itsesi maailman kanssa. Ja sen toisen, joka on aika pirun hyvä. Ajan kanssa jopa sellainen jota pidät kruununjalokivenäsi. Mutta sitä ennen, hän ei ole täydellinen, työtä on, teillä molemmilla on virheitä. Myös sinulla.
Tämä ihan sama ilmiö vaivaa koko nyky-yhteiskuntaa. Ei ole mitään järkeä olettaa, että kolmesta miljardista (se on 'Iso Luku') sinulle on vain yksi tai kaksi. Sen sijaan sinulle on joitain sadasta, mutta se vaatii sinulta itseltäsi ja häneltä 100% panostusta ja halua ja vahvuutta.
(Tämä on se very syy miksi avioliitot ja järjestyt avioliitot entisaikaan toimivat. On jopa näyttöä siitä, että järjestetyt avioliitot eivät olet onnettomampia kuin satunnaiset! )
Kaikki ei toimi tuosta vain. Mutta kyllä liitto on työtä, ja silloin joutuu sitä työstämään monilla erillaisilla tavoilla.
-
Kunhan tämä keskustelu ei vaan alkaisi tuoksahtaa palvelumuotoilulta. ::) Monessa muussa yhteydessä kannatan järjestelmäajattelua enkä sulje sitä kokonaan pois tästäkään, mutta silti pitäisin siihen kohteliasta etäisyyttä.
Aloittaja oPoika hyödyntää "kuinka usein" - ja "kuinka paljon" -kysymyksiä ja käyttää niitä nostamaan esiin kinkyyden ilmentämisessä esiin nousevia tunteita ja arvoja sen ohella, että pohtii matching-problematiikkaa. Tässä tavallaan valottuu se, että kinkyydessä kohtaavat sekä yhteisöllinen, jopa globaali, että äärimmäisen henkilö- ja tilannekohtainen näkökulma. Aloittaja vaikuttaisi olevan huolissaan ennen kaikkea luottamuksen puutteesta kumppaniin, tämän kykyyn pitää prosessi hallinnassa. Oletetusta roolista käsin tämäkin on tietysti todella olennaista.
Nelli Pikkuvaltikan huomio näyttäisi olevan käytetyissä käsitteissä. Hän lähestyy matching-kysymyksiä tunteiden näkökulmasta palapelivertauksin ja ymmärtääkseni puhuu erilaisista tavoista suhtautua riskinottamiseen ja rohkaisee heittäytymään, tarttumaan hetkeen. Itse voin hyvin allekirjoittaa tuon valinnan "olla niin aito kuin olla voi", myös paljon konkreettisemmin kuin jonakin yleisenä periaatteena. Minulle se tarkoittaa session hetkissä tai odotuksessa eteen tulevaa yhdistelmää, kun "pikkuminää" pelottaa hitosti (ja nautinnollisesti) ja toisaalta koen tilanteen nimenomaan mahdollisuutena luottaa ja olla avoin, antaa siten toiselle osapuolelle kiitosta ja arvostusta hänen vastaavasta heittäytymisestään. Molempia mentaliteetteja tarvitaan ja ne ovat luonnollisia.
Proxima Centauri tarkastelee kahta näkökulmaa: kinkyyden toteutumista ja kumppanuuden laajempia merkityksiä. Aikaa ja onneakin tarvitaan; mahdollisia menetettyjä tilaisuuksia tuskin kannattaa haikailla, jos luottamus ei ole tutustumisenkaan aikana löytyäkseen. Itse onnellisessa vaniljaliitossa, mutta kinkyyden toteuttamisen kannalta hieman hankalassa tilanteessa olevana tunnistan tuon hyvin. Jos pitää valita jompikumpi, niin en epäröi yhtään, mutta milloin tilanne on oikeasti noin jyrkäksi vedetty?
En ole uskonnollinen ihminen, mutta myönnän auliisti uskontojen roolin sosiaalisuuden, kulttuurin ja ajattelunkin kehittäjinä. Kun yhteisö alkaa liiaksi hurskastella, osaa onnistuneen uskonnon auktoriteetti (tai vahva kertomus hänen väitetyistä sanomisistaan) antaa napakasti vastaan. Toisaalta liiaksi yhteisön varaan heittäytyvä yksilö voi yhtäkkiä päätyä tilanteeseen, jossa yhteisö vetää turvansa pois ja kääntyy uhkaksi, sillä yhteisöjen luonteeseen kuuluu jatkuva pieni välienselvittely ja isompikin uudelleenorganisoituminen aika ajoin.
Taleirin näkökulmassa ollaan jo maailmassa olemisen eli voisi jopa väittää, että kaikkein perustavimman äärellä, sen lisäksi että puhutaan siitä, miten kanssakäymisen osapuolet muovaavat toisiaan: Vaikka tuntee itsensä niin, että "voit toteuttaa vähän mitä tahansa itsesi puolesta", niin silti "missä tahansa skenaariossa joudut sovittamaan itsesi maailman kanssa". On aivan totta, että tuo maailmaan sovittamisen prosessi on työläs, mutta onko se pahasta?
Tulee jotenkin hassusti mieleen näin talviolympialaisten aikaan se, mitä joskus spekuloidaan huippu-urheilijoiden erotiikasta ("Kondomikriisi olympialaisissa: 'Lupasivat meille enemmän'", mtv3.fi), että onhan se toki varmaan kivaa, kun osapuolilla on fysiikka ja kehonhallinta parasta mitä maailman markkinoilta saa - mutta mitä se lopultakaan takaa? Laajemminkin ajatellen, tunnetuilla ja monilla mittareilla menestyneillä ihmisillä on taviksia paremmat mahdollisuudet määrällisesti hakea matchiaan vaikka globaalisti - ja tulevaisuudessa ehkä interplanetaarisesti - mutta se ei tee merkityksettömäksi kaikkia koskevia ihmisyyden peruskysymyksiä, sitä että olemme "kaiken keskellä yksin" (V. A. Koskenniemi) tai "maailmaan heitettyjä" (Martin Heidegger). Näin ystävänpäivänä se konkretisoituu ystävänä, kenties puolisona/kumppanina, leikkikaverina tai sellaisen etsintänä.
Mr B