BDSM-baari
Kirjasto - jäsenille tarkoitetut alueet => Päiväkirjat => Näkökulmia lokerosta ja sen vierestä => Aiheen aloitti: Kolumnisti - 17.04.2016, 09:27
-
Kolmantena pyöränä masennus
Masennus on sairaus, joka tekee ihmisestä ajoittain itsesäälissä rypevän, jatkuvasti pahalla päällä olevan ja velvollisuuksia välttelevän surkimuksen, joka kuvittelee maailman pyörivän yksinomaan häntä murjoakseen. Kipeämmin kuin kukaan muu, masentunut tiedostaa tämän itse ja tuntee olevansa taakka toisille. Ainut tunnettu parannuskeino masennukseen on oma armo, ja jos sitä ei löydykään, seuraa entistä suurempi armottomuus itseä kohtaan.
Masennus on roskien hajua heti kotiovea avatessa. Vastaamatta jääneitä puheluita, avaamattomia sähköpostiviestejä ja laskuja. Otsa vasten kylpyhuoneen laattoja ja itkusta kouristeleva keho joka tuntuu haaskalta, enemmän kuoleman kuin elämän kantajalta. Masennus ei ole puoliksi, vaan ikuisesti täysin tyhjiä laseja. Sairaus, joka tekee ihmisestä itselleen kaikkea sitä, mitä vihaa niin paljon, että toisina päivinä sen kaiken tahtoisi vain tappaa pois. Masennus on sitä, että kaikesta huolimatta on jaksettava nousta ylös, soittaa lääkäriin, selvittää sossuun ja Kelaan. Sopia tapaamisia ja pakottaa itsensä menemään niihin, pakottautua yrittämään nauttia elämästä niin kuin tietää että kuuluu, mutta mihin ei vain jostain syystä tunnu pystyvän vaikka kuinka tahtoisi.
Jatkuvista epäonnistumisen ja lannistavan vaikeuden kokemuksista huolimatta monet masentuneet pystyvät yllättävän hyviin yrityksiin pysyä elämässä kiinni, eikä kukaan ulkopuolinen välttämättä osaa aavistaakaan, millaisen kamppailun toinen joutuu käymään vain tullakseen kahville. Eikä kroonisessa masennuksessa nyt jokainen päivä silkkaa kärsimystä olekaan. On aikoja, jolloin sairaus ei hallitse elämää niin voimakkaasti. Mutta ei se vain taida koskaan mennä kokonaan pois.
Koska masennus ei aina päälle päin näy, sairastunut joutuu miettimään, milloin asiasta on aika kertoa uudelle kumppanille ja kuinka paljon siitä sitten tahtoo tämän kanssa jakaa. Masennukseen oireineen liittyy paljon hirvittävää häpeää, ja harva myöskään tahtoo vetää rakkaitaan liian syvälle omaan synkkyyteensä. Siksi masennuksestaan voi olla vaikeaa puhua täysin avoimesti edes kaikkein läheisimmille ihmisille. Lopulta ne, jotka sitten pääsevät sen muurin läpi, saattavat saada osakseen enemmän kuin kestävät kantaa masentuneen viimein uskaltaessa paljastaa sen valtavan hätänsä, jota ei ole voinut kenenkään muun kanssa käsitellä.
Kevyemmissä suhteissa syvimmistä tuskistaan avautuminen voi tuntua pelkästään naurettavalta, kun tarkoitus on vain pitää hauskaa. Voi myös tuntua turhan suurelta riskiltä, ettei asiasta avauduttuaan enää vaikuttaisikaan järin hauskalta seuralta. Toisaalta, mitä syvemmäksi suhde muodostuu, sitä enemmän täytyy pelätä, mitä oman sairauden jakaminen merkitsee toiselle. Vielä sitä itse oppii elämään pahan olonsa kanssa, mutta että täytyy myrkyttää sillä samalla saastalla aina uusi tärkeäksi käyvä ihminen... Se tekee aivan helvetin kipeää.
Silti toistetaan usein vähän syyttäväänkin sävyyn, että varsinkin subin on mielenterveysongelmistaan ehdottomasti D:lle kerrottava. Tarkoitus on tietysti hyvä, mutta huomiotta jää eräs keskeinen seikka: masennusta ei voi dominoida. Se ei ole jokin yksityiskohta, jonka voisi vain ottaa huomioon ja suunnitella sessiot sen mukaan. Vaikka D laittaisi subin laulamaan koko sairaskertomuksensa, voisi tavoittaa vain hataran varjokuvan siitä, mitä masennus toiselle todella on. Kun masennuksen kanssa elää kauan kaksin, siitä tulee kuin rakastettu. Suhde omaan sairauteen on hyvin tiivis ja intiimi, eikä kukaan ulkopuolinen vain voi tulla siihen väliin. Kukaan ei voi oppia tuntemaan sitä niin läpikotaisin, eikä tietää mitä kaikkea sen kanssa joutuu kokemaan. Dominoivan auktoriteetti ei voi tätä hiljaista tietoa ohittaa: mitä tulee masennuksen kanssa toimimiseen, sitä sairastavan sanan on oltava laki. Edes D ei voi tehdä muuta kuin koettaa parhaansa mukaan olla tukena.
Sairautensa kanssa on aina tietyllä tavalla yksin. Ei ole helppoa tehdä sitä päätöstä, että esittelee sen raskaan ja ei-toivotun elämänkumppaninsa toiselle, saati seurata miten tämäkin joutuu solmimaan siihen oman suhteensa. Hyväksymään sen, ettei voi auttaa. Voi vain yrittää ymmärtää ja antaa syitä jatkaa taistelua. Henkisesti ja/tai fyysisesti tyydyttävä ihmissuhde on varmasti yksi erittäin hyvä sellainen.
Riippumatta siitä, säilyttääkö suhteen sairauteensa enemmän tai vähemmän salaisena, vai kertooko siitä avoimesti alusta alkaen.
(http://www.bdsmbaari.net/index.php?action=dlattach;attach=13455;type=avatar)
pikkusisko
-
Ehdottoman upea kirjoitus, aiheesta josta ei kovin avoimesti yleensä puhuta.
Ihailtavan rohkeaa ja suoraa tekstiä, joka toivottavasti valaa toivoa ja rohkeutta myös muihin masennuksen kanssa taisteleviin.
:love:
-
+1 :love:
-
Upea kuvaus masennuksen oireista ja erittäin hyvä pointti että mielenterveyden probleemista puhuminen ei todellakaan ole helppoa ja hyväkin on miettiä kenelle avautuu. Tuo juuri että pelkkä masennus sanana ei juurikaan mitään kerro. Oireetkin jo pelkästään on hyvin yksilöllisiä, ja aika harva sitä toisen mieltä kykenee niin hyvin seuraamaan että se yksittäisissä sessioissa olisi tarpeellista alkaa oirelistaa tavaamaan.
Olet kyllä ihan huippu ❤️
-
:love:
-
Woooow mikä kirjoitus :love:
-
Jälleen kerran nostettava hattua pikkusiskon rohkeudelle kirjoittaa väkevästi mutta läheisesti.
-
:love:
-
Hyvin kirjoitettu. Sen verran lisäisin, että kyllähän myös lääkityksestä on monille apua elämässä masennuksen kanssa.
-
Haluaisin vain huomauttaa, että masennuksesta voi kyllä toipua. Se on pitkä tie, joka vaatii töitä. Itsensä haastamista. Mukavuusalueelta poistumista. Katsontakannan muuttamista. Mahdotonta se ei ole.
Teilatkaa jos haluatte, mutta olen seurannut hyvinkin läheltä läheisen toipumista. Pahoja päiviä tulee aina, mutta ne menevät ohi. Hyvätkin päivät menevät ohi, mutta ne tulisi muistaa. Ne hyvät päivät. Ei niitä pahoja päiviä. Tärkeintä on se, ettei jää kiikkiin samoihin ajatus- ja käyttäytymismalleihin.
Ja ei, en halua olla ilkeä. Halusin vain ehkä luoda hieman toivoa, onnistuin siinä tahi en.
-
Rohkeaa ja kaunista sisko.
Ainut tunnettu parannuskeino masennukseen on oma armo, ja jos sitä ei löydykään, seuraa entistä suurempi armottomuus itseä kohtaan.
Masennus on roskien hajua heti kotiovea avatessa.
enemmän kuoleman kuin elämän kantajalta.
Mutta ei se vain taida koskaan mennä kokonaan pois.
mutta että täytyy myrkyttää sillä samalla saastalla aina uusi tärkeäksi käyvä ihminen... Se tekee aivan helvetin kipeää.
Henkisesti ja/tai fyysisesti tyydyttävä ihmissuhde on varmasti yksi erittäin hyvä sellainen.
-
Kiitos pikkusisko. Koskettavasti kirjoitettu asiasta.
Toivon sinulle valon pilkahduksia elämään.
-
Upea, koskettava, viiiltävä kirjoitus, jälleen. Kiitos.
Yksi kohta kuitenkin kaipaa minusta dialogia:
Silti toistetaan usein vähän syyttäväänkin sävyyn, että varsinkin subin on mielenterveysongelmistaan ehdottomasti D:lle kerrottava. Tarkoitus on tietysti hyvä, mutta huomiotta jää eräs keskeinen seikka: masennusta ei voi dominoida. Se ei ole jokin yksityiskohta, jonka voisi vain ottaa huomioon ja suunnitella sessiot sen mukaan.
En minusta ole tärkeää tietää toisen ongelmista - minkä asian suhteen tahansa- jotta voisin dominoida tuota ongelmaa, vaan jotta sen voisi ottaa huomioon sen vaatimalla tavalla ja niillä edellytyksillä joita minulla on. Toki olisi helppoa todeta että sairaus estää hyppimästä oikealla jalalle -> en siis vaadi koskaan subiani tekemään niin. Masennus estää tekemästä asioita jokseenkin satunnaisesti - toisena päivänä se hyppiminen sujuu mutta jonakin aamuna se ei tule kyksymykseenkään jos edes vuoteesta ei pääse ylös.
Mitä se sitten minulle kuuluu? No kuuluhan se: on myös minun oikeuteni (D:nä) tietää onko kysymys siitä että subia sattui ärsyttämään käskyni eikä huvittanut, johon voin reagoida rangaistuksella tai vaikkapa moitteilla vai siitä että hän vain yksinkertaisesti pystynyt, jolloin rangaistus tai moite olisi epäasiallista ja jopa vahingollista niin toisen osapuolen kuin meidän suhteemme suhteen -eihän minulle ole merkityksellistä se, että toinen hyppii oikealla jalalla vaan se että tämä hyppii oikealla jalalla minun käskystäni - ei ole siis yhdentekevää se miksi tekee tai on tekemättä.
***
Kun nyt ajattelemme masennusta suhteen kolmantena osapuolena, on vain reilua että me kaikki osapuolet tiedämme toisistamme - on helpompaa jäädä hetkittäin toiseksi asialle jonka tietää ja jonka tuntee - oli se kolmas sitten jääkiekko, toinen nainen, masennus tai rintamamiestalo kuin olla epätietoisuudessa siitä onko minussa se jokin vika, enkö olekaan enää kiinnostava, uskottava, rakastettava...
Siksi, tässäKIN, peräänkuulutan rehellisyyttä, avoimuutta ja uskalllusta tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin onkaan, koko pakettina - kuului sitten pakettiin lapsia, kumppaneita, sairauksia, undulaatteja, harrasteautoja tai fetissejä.
Ole, ja ollaan, omia ihania itsejämme.
-
Upea kirjoitus. Varsinkin alku osuu ja uppoaa. :love:
-
Silti toistetaan usein vähän syyttäväänkin sävyyn, että varsinkin subin on mielenterveysongelmistaan ehdottomasti D:lle kerrottava.
...
Kun masennuksen kanssa elää kauan kaksin, siitä tulee kuin rakastettu. Suhde omaan sairauteen on hyvin tiivis ja intiimi, eikä kukaan ulkopuolinen vain voi tulla siihen väliin.
On edesvastuutonta olla kertomatta mielenterveysongelmistaan kumppanilleen jo hyvin aikaisessa vaiheessa, oli kyseessä sitten D, sub, tai vaniljapartneri.
Mielenterveyssairailla on tavallisesti oma maailmansa, jossa ns tavalliset asiat on vääristyneet tavalla joka tekee hyvin hyvin helposti terveestäkin ihmisestä siinä rinnalla, jos nyt ei sairasta, niin kuitenkin osan sitä ei niin tervettä ajatusmaailmaa.
Omassa masennuksessaan vellovalle, sairauteensa rakastuneelle, varmasti on vaikeaa, jos joku toinen puuttuu tapaan harrastaa omaa sairauttaan, kokea alamäet ja ylämäet.
Parantumisen kannalta se on kuitenkin olennaista, varsinkin jos sairas ei itse ole valmis päästämään irti sairaudestaan, ja löytämään tapoja elää ilman masennussairautensa aiheuttamaa kipua ja tunnehissiä.
IKRM
-
Allekirjoitan MIa-Rouvan tekstin täysin.
Vaikka omaan hieman tunneälyä, niin noinkin vahvasti elämään vaikuttava sairaus jää helposti huomaamatta, varsinkin, jos toinen on sen kanssa jo kamppaillut pitkään. Jotta siinä voisi olla tukena, niin siitä pitää tietää, vain siten yrittää estää "väärinkäytökset". Olen kohdannut eri asteisia masennuksia, mutta sen olen ymmärtänyt, että niiden kirjo on niin valtava, ettei yksi ihminen koskaan pysty kattavasti ymmärtämään niitä. Voi vain olla läsnä.
Tuosta tuli mieleeni, että miten sitten Dominoivien masennus, kuinka laajaa sellainen on ja mihin kaikkeen se vaikuttaa?
Omalta kohdaltani en voi masennuksesta puhua, mutta ymmärrän omia "jääkausiani". Kun tulee riittämättömyyden tunne, kun ei osaa oikein mitään. Näissä on ollut kaavamaisuus ja jokin asia on taas palauttanut entisen tekemisen innon. Näitä palauttavia asioita on niin paljon, etten tässä lähde edes niitä listaamaan.
-
Omassa masennuksessaan vellovalle, sairauteensa rakastuneelle, varmasti on vaikeaa, jos joku toinen puuttuu tapaan harrastaa omaa sairauttaan, kokea alamäet ja ylämäet.
Parantumisen kannalta se on kuitenkin olennaista, varsinkin jos sairas ei itse ole valmis päästämään irti sairaudestaan, ja löytämään tapoja elää ilman masennussairautensa aiheuttamaa kipua ja tunnehissiä.
Kukaan ei "harrasta" masennusta, kyseessä on sairaus, jota siis sairastetaan. Eikä masennuksesta, sen enempää kuin nuhasta tai aivoinfarktista tai vesirokostakaan parannuta "päästämällä irti sairaudesta".
On ihmisiä, jotka kuitenkin paranevat, kun saavat oikeanlaista hoitoa. Ja sitten on ihmisiä, joiden masennus ei koskaan parane, mutta kroonisenkin sairauden kanssa voi oppia elämään täysipainoista ja hyvää elämää, joka ei ole sairauden hallitsemaa. Avainsanana kuitenkin oikeanlainen, laadukas hoito, joka tarjoaa oikeanlaiset työkalut sairauden kukistamiseen tai sen kanssa elämiseen.
-
Omassa masennuksessaan vellovalle, sairauteensa rakastuneelle, varmasti on vaikeaa, jos joku toinen puuttuu tapaan harrastaa omaa sairauttaan, kokea alamäet ja ylämäet.
Parantumisen kannalta se on kuitenkin olennaista, varsinkin jos sairas ei itse ole valmis päästämään irti sairaudestaan, ja löytämään tapoja elää ilman masennussairautensa aiheuttamaa kipua ja tunnehissiä.
Kukaan ei "harrasta" masennusta, kyseessä on sairaus, jota siis sairastetaan. Eikä masennuksesta, sen enempää kuin nuhasta tai aivoinfarktista tai vesirokostakaan parannuta "päästämällä irti sairaudesta".
On ihmisiä, jotka kuitenkin paranevat, kun saavat oikeanlaista hoitoa. Ja sitten on ihmisiä, joiden masennus ei koskaan parane, mutta kroonisenkin sairauden kanssa voi oppia elämään täysipainoista ja hyvää elämää, joka ei ole sairauden hallitsemaa. Avainsanana kuitenkin oikeanlainen, laadukas hoito, joka tarjoaa oikeanlaiset työkalut sairauden kukistamiseen tai sen kanssa elämiseen.
komppaan tätä, irti päästäminen ei ole vaihtoehto. Samoin alkuperäinen totesi hyvin, "masennusta ei voi dominoida".
Omani olen hyväksynyt osaksi luonnetta, johon kuuluu osin liiallinenkin syvämietteisyys. On parempia kausia, ja niitä ei-niin-hyviä.
-
Kukaan ei "harrasta" masennusta, kyseessä on sairaus, jota siis sairastetaan.
Valitettavasti on olemassa ihmisiä, jotka harrastaa sairauksiaan, masennus kuuluu yhtenä siihen sairausryhmään jota harrastetaan.
Se ei toki tarkoita sitä että kaikki masentuneet tekis sitä, mutta osalla se muodostuu niin suureksi osaksi omaa identiteettiä, ja toki myös keinoksi hallita omaa elämäänsä ja läheisiään, että irti päästämisen, tai eteenpäin menemisen, esteeksi muodostuukin haluttomuus 'parantua'.
IKRM
-
Kukaan ei "harrasta" masennusta, kyseessä on sairaus, jota siis sairastetaan.
Valitettavasti on olemassa ihmisiä, jotka harrastaa sairauksiaan, masennus kuuluu yhtenä siihen sairausryhmään jota harrastetaan.
Minusta tämä sairauksien harrastaminen on kyl mielenterveydellistä pulmaa ihan siinä missä masennuskin. En lähtis semmostakaan oireilua vähättelemään. ???
-
Minusta tämä sairauksien harrastaminen on kyl mielenterveydellistä pulmaa ihan siinä missä masennuskin. En lähtis semmostakaan oireilua vähättelemään. ???
Varmasti on juuri näin.
On erittäin surullista, jos näkee sairaudessa enemmän mahdollisuuksia kuin mitä elämällä ilman sairautta on annettavanaan.
IKRM
-
Kukaan ei "harrasta" masennusta, kyseessä on sairaus, jota siis sairastetaan.
Valitettavasti on olemassa ihmisiä, jotka harrastaa sairauksiaan, masennus kuuluu yhtenä siihen sairausryhmään jota harrastetaan.
Se ei toki tarkoita sitä että kaikki masentuneet tekis sitä, mutta osalla se muodostuu niin suureksi osaksi omaa identiteettiä, ja toki myös keinoksi hallita omaa elämäänsä ja läheisiään, että irti päästämisen, tai eteenpäin menemisen, esteeksi muodostuukin haluttomuus 'parantua'.
Kyllä näitä netissä tulee välillä vastaan, että on joku mielenterveysongelma, josta ei haluta parantua tai edes oppia paremmin elämään sen kanssa.
Kauan sitten kuuluin foorumille joka oli tarkoitettu eräästä mielenterveysongelmasta kärsiville. Siellä ylläpito ja monet aktiivisista jäsenistä eivät oikein tykänneet ihmisistä, jotka kirjoittelivat selviytymistarinoitaan tai heitä, jotka kehottivat muita kohtaamaan pelkonsa. Tämä mielenterveysongelma tuntui olevan heille elämäntapa, hyvä tekosyy tehdä kummallisia, elämää hankaloittavia asioita ja oikein hyvä tekosyy vältellä muita ihmisiä. Sain foorumilta aika äkkiä bannia, kun olin sitä mieltä että foorumia markkinoitiin aivan väärin vertaistukisivustona, koska sivusto vaikutti enemmänkin kyseistä mielenterveysongelmaa ruokkivalta haitalliselta kultilta.
Myöskin kinkysivustoilla näkee välillä ihmisiä, joilla on jokin mielenterveysongelma, josta ei tahdota parantua. FetLifessä esimerkiksi on paljon seksiriippuvaisia, syömishäiriöisiä ja huumeongelmaisia, jotka yrittävät saada hyväksyntää omille haitallisille toimintatavoilleen, koska se on niin "seksikästä" joidenkin mielestä.
-
Toi on totta, että niille omille haitallisille toimintatavoille haetaan hyväksyntää. Ei siis kaikki, mutta jotkut niin tekee.
Tuttavapiirissäni on ihminen, joka ei vaan näe "hyötyä" parantua masennuksestaan. Hän ei käy terapiassa, vaikka se olisi hänelle ilmaista. Ei kuulemma jaksa. Silti energiaa kyllä riittää muihin juttuihin yllättävän paljon. Itse en tajua tuota ajattelua laisinkaan.
Tosin no, minä en ikinä ole ollut kovinkaan pahasti masentunut. Paniikki ja ahdistus ovat niin erilaisia "mörköjä" joita joutuu kantamaan mukanaan. Niistä oikeasti haluaa eroon. Mutta totta on, että JOTKUT masentuneet tuntuvat olevan naimisissa sen masennuksensa kanssa. Ja liitto ei toimi, vaan myrkyttää masentunutta. Puuttuu se rohkeus lähteä kohtaamaan oma itsensä.
-
.
-
Kiitos lämpimistä ja ajatuksia herättävistä kommenteista! :love:
Olen samaa mieltä Mia-Rouvan kanssa siitä, että ihanteellisin tilanne olisi jos masennuksesta voisi ja uskaltaisi kertoa edes sikäli avoimesti, että suhteen toinen osapuoli olisi sen olemassaolosta tietoinen. Minä kuitenkin myös ymmärrän sen, ettei se tunnu aina mahdolliselta, enkä näe siinä mitään moraalista ongelmaa niin kauan kuin sairaus ei suoraan vaikuta toiseen. Koska aina se ei vaikuta. Vaikkei olisi päässyt sinä aamuna sängystä ylös, saattaa pystyä pomppimaan vaikka päällään jos D vain niin asiasta tietämättömänä komentaa. Eikä se ole kusetusta vaan pirunmoinen onni, että masentuneellakin voi elämässään olla sellaisia voimavaroja, joihin jaksaa synkkyydenkin keskellä panostaa. Siinä vaiheessa kun niitä ei ole jäljellä, aletaankin olla saattohoitoa vailla valmiita.
Mitä tulee tuohon "niskasta kiinni" -diskurssiin joka täälläkin nostaa päätään... Mitenkä minä tämän muotoilisin. Illalla olin vielä vahvasti sitä mieltä minäkin, että haistakaahan paska. Te ette (toivottavasti, luoja paratkoon) mene toimittamaan syöpäpotilaille, millaista sen sairauden kanssa eläminen oikeasti on ja miten siitä parannutaan kun rohkeasti vaan ruvetaan. Jaksaa raivostuttaa joka kerta, kun niin tehdään masentuneille. Mutta jospa minä vielä yrittäisin edes jonkinlaisen maltin kanssa :)
Kyllä. Masennuksesta tulee monelle osa identiteettiä. Totta helvetissä siitä tulee, jos lähes kaikki mitä ajattelee tai kokee tapahtuu sen kautta. Aivan samoin mistä tahansa kroonisesta, vallankin pahimmillaan kuolemaan johtavasta sairaudesta (jollainen myös masennus on) tulee osa kantajaansa. On ihmisiä, jotka todellakin kasvavat yhteen masennuksen kanssa, rakentavat koko minuutensa sille pohjalle että se on osa elämää, koska on pakko. Kun se sairaus sanelee ehdot elämälle joillain vuosikymmentenkin ajan, niin kyllä siitä vain tulee osa itseä. Siksi on täysin luonnollista, että parantuminen aivan oikeasti voi pelottaa. Elämää ilman masennusta on vaikea kuvitellakaan, se tuntuu vieraalta, ja vieras on se minuus johon se ei kuuluisi. Ei siinä tarvitse selkärangaton olla että alkaa polvet tutisemaan. Eikä kukaan joka ei ole sitä itse kokenut, voi todellakaan tietää miten kovan ja äärimmäistä rohkeutta vaativan taistelun takana, miten pitkä ja tuskallinen prosessi on siitä huolimatta taistella sairautta vastaan, silloinkin kun se tuntuu täysin toivottomalta. Ette ehkä tienneet, mutta sitä toivottomuutta se masennus kanssa teettää.
Minusta ei ole mikään ihme, että aina ei vain jaksa, vaan antaa masennukselle periksi. Sen ei pitäisi olla mikään häpeä eikä varsinkaan kenenkään "omaa syytä".
-
Olen niin samaa mieltä pikkusiskon kanssa kuin olla ja voi. Pitkään masentuneena sitä voi ihan oikeasti miettiä, että onko itseä edes olemassa enää jos masennus lähtisi pois. Jos sitä on kasvanut masennuksen kanssa vuosia, niin siitä on helvetin hankala lähteä eteenpäin, ja sillä ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa, ettei olisi "halua parantua" tai ettei olisi ottanut "itseään niskasta kiinni." Se voi todellakin varmasti toisesta osapuolesta tuntua pakolliselta kolmannelta osapuolelta ja sekös luo syyllisyydentunnetta masentuneellle. Pelottaa että toinen alkaa vihaamaan sinuakin sen kolmannen kusipään vuoksi.
Ketun kommenttiin viitaten haluan myös sanoa, että kaikille lääkitys ei sovi ja kaikki eivät sitä halua, vaan haluavat kokeilla jotain muuta. Mun mielestä sekin on ok.
-
Vaikea aihe, hyvä kirjoitus.
Itse en koe, ole kokenut, koskaan sairastaneeni masennusta, joten en katso olevani kovin hyvä siitä mitään sanomaan. Mutta kuten Ms.M:llä niin minullakin nuorempana, joskus parikymppisenä, oli useampi paha paniikkikohtaus, ja ahdistusta. Ahdistusta on ollut rankassa mitassa myöhemminkin. Ja se kokemus on auttanut tajuamaan ettei ihminen ole identiteettinsä (tämä ON vaikea termi ja hankala purettava). Helpompi on tajuta ettei ihminen ole yhtäkuin ajatuksensa, tunteensa ja kroppansa, vaan kaiken tuon taustalla, sisimmässämme, on vielä jotakin. Jotakin joka ei muutu, jotakin joka on paikoillaan koko ajan. Ja sen jonkin löytäminen(?) on auttanut minua ymmärtämään etten identifioidu (ainakaan liian pitkäksi aikaa ja totaalisesti) johonkin joka ei ole koko minuus. Oli sitten kyse omista tunteista tai ajatuksista tai vaikka omasta ahdistuneesta minästä.
Se sitten kuinka paljon toiselle voi ja haluaa avata omaa itseään on jokaisen oma valinta. Jokainen itse valitsee kuinka kokonaisena haluaa tulla kohdatuksi. Itse olen sitä mieltä ettei toista/toisia tule töniä, häiritä. Kun kuitenkin uskoisin kaikkien haluavan tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi mahdollisimman kokonaisina, niin jotenkin sellaisen pakottaminen (tai jonkin "pitää kertoa"-säännön laatiminen) vain ei tunnu oikealta. Jos valitsen olla kertomatta itsestäni jotakin niin se on minun valintani ja silloin vastaan siitä että sillä on vaikutuksensa siihen suhteeseen.
En oikein osaa selittää asiaa mutta en ole koskaan oikein tajunnut sellaista halua laatia jotakin ihmissuhdesääntöjä. Kun kuitenkin haluan pitää kaikkia aikuisia aikuisina, ja näin ollen vastuullisina laittamaan omat rajansa.
-
Helpompi on tajuta ettei ihminen ole yhtäkuin ajatuksensa, tunteensa ja kroppansa, vaan kaiken tuon taustalla, sisimmässämme, on vielä jotakin. Jotakin joka ei muutu, jotakin joka on paikoillaan koko ajan. Ja sen jonkin löytäminen(?) on auttanut minua ymmärtämään etten identifioidu (ainakaan liian pitkäksi aikaa ja totaalisesti) johonkin joka ei ole koko minuus. Oli sitten kyse omista tunteista tai ajatuksista tai vaikka omasta ahdistuneesta minästä.
Se sitten kuinka paljon toiselle voi ja haluaa avata omaa itseään on jokaisen oma valinta. Jokainen itse valitsee kuinka kokonaisena haluaa tulla kohdatuksi. Itse olen sitä mieltä ettei toista/toisia tule töniä, häiritä. Kun kuitenkin uskoisin kaikkien haluavan tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi mahdollisimman kokonaisina, niin jotenkin sellaisen pakottaminen (tai jonkin "pitää kertoa"-säännön laatiminen) vain ei tunnu oikealta. Jos valitsen olla kertomatta itsestäni jotakin niin se on minun valintani ja silloin vastaan siitä että sillä on vaikutuksensa siihen suhteeseen.
Juuri näin.
-
Mitä tulee tuohon "niskasta kiinni" -diskurssiin joka täälläkin nostaa päätään... Mitenkä minä tämän muotoilisin. Illalla olin vielä vahvasti sitä mieltä minäkin, että haistakaahan paska. Te ette (toivottavasti, luoja paratkoon) mene toimittamaan syöpäpotilaille, millaista sen sairauden kanssa eläminen oikeasti on ja miten siitä parannutaan kun rohkeasti vaan ruvetaan. Jaksaa raivostuttaa joka kerta, kun niin tehdään masentuneille. Mutta jospa minä vielä yrittäisin edes jonkinlaisen maltin kanssa
Kyllä. Masennuksesta tulee monelle osa identiteettiä. Totta helvetissä siitä tulee, jos lähes kaikki mitä ajattelee tai kokee tapahtuu sen kautta. Aivan samoin mistä tahansa kroonisesta, vallankin pahimmillaan kuolemaan johtavasta sairaudesta (jollainen myös masennus on) tulee osa kantajaansa. On ihmisiä, jotka todellakin kasvavat yhteen masennuksen kanssa, rakentavat koko minuutensa sille pohjalle että se on osa elämää, koska on pakko. Kun se sairaus sanelee ehdot elämälle joillain vuosikymmentenkin ajan, niin kyllä siitä vain tulee osa itseä. Siksi on täysin luonnollista, että parantuminen aivan oikeasti voi pelottaa. Elämää ilman masennusta on vaikea kuvitellakaan, se tuntuu vieraalta, ja vieras on se minuus johon se ei kuuluisi. Ei siinä tarvitse selkärangaton olla että alkaa polvet tutisemaan. Eikä kukaan joka ei ole sitä itse kokenut, voi todellakaan tietää miten kovan ja äärimmäistä rohkeutta vaativan taistelun takana, miten pitkä ja tuskallinen prosessi on siitä huolimatta taistella sairautta vastaan, silloinkin kun se tuntuu täysin toivottomalta. Ette ehkä tienneet, mutta sitä toivottomuutta se masennus kanssa teettää.
Toki itsekin mietin, että millainen minä olisin jos parantuisin kaikista mielenterveysongelmistani, joista osa on vaivannut lapsuudesta asti. Aivan erilainen ihminen varmasti.
Olen kuitenkin kiitollinen puolisolleni ja kaikille muillekin ihmisille, jotka ovat vaatineet minua lähtemään kotoa ulos ja tekemään monia muita asioita. On se toki aina yhtä helkkarin ärsyttävää, kun mieluiten jäisi kotiin istumaan telkkarin tai tietokoneen ääreen. Mutta hyvää he tarkoittavat, ja asioiden tekeminen (ainakin itselle) todella tekee hyvää.
Varmasti tämäkin on yksilöllistä, mutta ainakin itselle on tärkeä oman masennuksen kannalta, että kokee saaneensa aikaiseksi asioita. Jos antaa masennukselle vallan, niin koko päivä todella menee istuessa tietokoneella. Se sitten ahdistaa lisää, kun ei saanut koko päivänä mitään aikaiseksi. Jos taas toinen saa minut tekemään asioita, niin on se lopulta hyvin palkitsevaa. Siitä tulee parempi mieli.
Masennushoitajakin korosti minulle, että (vaikka se vaikeaa onkin) niin pitäisi vaan yrittää laatia itselleen jonkinlainen aikataulutus tehtävistä asioista ja pysyä siinä. Jos vaikkapa sunnuntai on suunniteltu siivouspäiväksi, niin sitten sunnuntaina siivotaan, tuntuipa henkisesti kuinka pahalta tahansa. Kyllä se olo siitä sitten yleensä paranee, kunhan ensiksi pääsee alkuun.
Itse ajattelen niin, että nettimaailmassa on huono idea kehottaa mielenterveysongelmaista antamaan periksi sairaudelle. Esimerkki:
Henkilö A pohtii, ettei tahtoisi millään lähteä juhliin koska ahdistaa liikaa.
Henkilö B kehottaa tyyppiä jättämään juhlat välistä (ja antamaan periksi sairaudelle).
Henkilö C kehottaa henkilö A:ta menemään juhliin ja antaa vinkkejä miten ahdistusta voi hallita.
Toki on henkilö A:n oma asia, mitä hän lopulta tekee. Varmasti henkilö B suuttuu, kun C kehotti A:ta kohtaamaan pelkonsa ja "ottamaan itseään niskasta kiinni", mutta paskat hänestä. Mikäli A osallistui juhliin peloistaan huolimatta, oli se varmasti hänelle parempi kokemus kuin jäädä kotiin.
Ihmiset jotka kehottavat masentuneita ihmisiä tekemään asioita, eivät aina ole masennuksesta mitään ymmärtämättömiä paskiaisia. He saattavat olla myös itse masennuksen kokeneita ihmisiä, jotka ymmärtävät kokemansa kautta, ettei kotona lepäämällä asiat ainakaan etene yhtään mihinkään.
Kyllä syöpäpotilaatkin neuvovat toisiaan. Kuten monen muunkin pitkäaikaissairauden kanssa elävät. Osa vain on niin saakelin katkeroituneita paskiaisia, ettei oikeasti hyvätkään vinkit kelpaa ja ne tulkitaan pelkäksi vittuiluksi. Ei kannata olla marttyyri.
Ketun kommenttiin viitaten haluan myös sanoa, että kaikille lääkitys ei sovi ja kaikki eivät sitä halua, vaan haluavat kokeilla jotain muuta. Mun mielestä sekin on ok.
Tiedän tämän ja sen takia kirjoitinkin, että lääkityksesä on apua "monille", en että "kaikille". Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille ja osa joutuu kokeilemaan montaakin eri lääkettä, ennen kuin sopiva löytyy. Joillekin ei sovi mikään lääkitys.
Netissä on vain tullut vastaan paljon masentuneita, jotka eivät edes halua kokeilla lääkitystä. Toki kaikilla on oikeus päättää, miten omaa sairautta hoidetaan. Mutta osalla ne perustelut lääkkeistä kieltäytymiseen ovat kyllä aikamoista bullshittiä, tyyliin uskotaan joihinkin salaliittoteorioihin tai että kaikki lääkkeet ovat pelkkää huijausta ja lääketehtaiden rahastusta. Kaiken huippu on sitten tyypit, jotka yrittävät selittää kaikille, miten huumeet ovat paras tapa hoitaa masennusta, kun se on paljon "luonnollisempaa" kuin lääkkeet.
-
Ketun puolisona sanon lähinnä vain että juuri näin.
Nimimerkillä tälläkin hetkellä syön masennuslääkkeitä ja vuosia sitten lääkärintodistukseen kirjoitettiin toistuva keskivaikea masennus.
-
Niin, nykymaailman vastaus useammin on "mene ulos ihmisten ilmoille" "tee" "osallistu" etc. Joskus voisi olla myös, aika monille "ole hiljaa ihan yksin" "mene metsään ja luontoon".
Netti ei ole yksinolemista, eikä televisio. Yksinolemista on että mennään sisälle omaan itseen ja sitä kautta omalle epämukavuusalueelle. Kohdataan omat sisäiset pelot. Pelkojen kohtaamisesta useimmissa elämän hankalissa ja vaikeissa asioissa on kyse. Joskus vaikka koko päivän istuminen risti-istunnassa voi olla erittäin paljon "aikaan saamista", jos se on tehty pieteetillä ja tosissaan.
Mutta se mikä on oleellista niin oma kroppa on hyvä tie. Jos tie ei ole kondiksessa niin matka voi olla hankala(mpi), eli vanhat viisaat jotka kehottavat ensin hoitamaan fysiikan ja sitten jos vielä on henkisessä "kropassa" kolotuksia niin sitten ne. Ja tosiasia taitaa olla myös että kun hoidamme kropan niin mielellekin tapahtuu asioita siinä samalla. Silti en sano että lenkkeily, kuntosali ja raakaravinto (tai mikä nyt kenenkin ideologia onkaan) on se oikotie onneen. Mutta paljon voi auttaa fysiikasta käsin, ensin. Kaiketi tällaista tekemisterapiaa on nykyään olemassakin. Eli koska olemme niin aivo-orientoituneita niin laitetaan aivo narikkaan ja lähestytään mieltä ja tietoisuutta kropan kautta (se on se oikotie alitajuntaan).
(ja en ota kantaa nyt siihen miten aivokemia liittyy asiaan, oli sitten kyse siitä että se aiheuttaa tai jokin aiheuttaa sen (kulku on molempisuuntainen aika kompleksisesti)
Se mikä hankaloittaa asiaa, ja parantumista, on varmaan nykykulttuurinen asenne hyödyksi olemisesta. Koska aika on rahaa niin ei haluta ajatella että riittävän pitkä tekemättömyys ja hiljaisuus voisi olla lopulta se parhain ja tehokkainkin kokonaisuuden kannalta. Itse uskon siishen että, jos ei kaikille niin monille, paras ratkaisu olisi todella vetäytyä kokonaan pois, olla totaalisen yksin, riittävä aika jotta voi parantua. Meillä ihmisillä on sisällämme valtavat voimavarat korjata itsemme, niin fyysisesti kuin henkisesti. Mutta nykyinen asiantuntijayhteiskunta ei anna sellaiseen mahdollisuutta, saati kannusta. Valinta ja vastuu on otettu pois yksilöltä.
Ja ei sitä omille epämukavuusalueille menemistä tarvitse vain sellainen jolla on ahdistusta tai/ja masennusta vaan ihan jokainen. Ihmisen mieli kehittyy vain menemällä epämukavuusalueille, niin sisään kuin ulospäin aukeaville. Oikeastaan ne ovat parhaimmillaan sama asia, lopulta. Kunhan tajuaa ettei käytä mitään, ei ulkoisia sen enempää kuin sisäisiäkään, asioita pakokeinoina. Sillä ei ole niin merkitystä mitä tekee vaan sillä miten sen tekee. Onko rehellinen itselleen omassa olemisessaan on sitten kyse sosiaalisuudesta ja osallistumisesta tai sisäisen maailmansa kuuntelemisesta ja kohtaamisesta. Jokainen voi vain itse toimia itsensä tuomarina, kyllä elämä näyttää kuinka rehellinen on osannut ja uskaltanut olla. Lopulta.
-
Ketun kommenttiin viitaten haluan myös sanoa, että kaikille lääkitys ei sovi ja kaikki eivät sitä halua, vaan haluavat kokeilla jotain muuta. Mun mielestä sekin on ok.
Tiedän tämän ja sen takia kirjoitinkin, että lääkityksesä on apua "monille", en että "kaikille". Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille ja osa joutuu kokeilemaan montaakin eri lääkettä, ennen kuin sopiva löytyy. Joillekin ei sovi mikään lääkitys.
Netissä on vain tullut vastaan paljon masentuneita, jotka eivät edes halua kokeilla lääkitystä. Toki kaikilla on oikeus päättää, miten omaa sairautta hoidetaan. Mutta osalla ne perustelut lääkkeistä kieltäytymiseen ovat kyllä aikamoista bullshittiä, tyyliin uskotaan joihinkin salaliittoteorioihin tai että kaikki lääkkeet ovat pelkkää huijausta ja lääketehtaiden rahastusta. Kaiken huippu on sitten tyypit, jotka yrittävät selittää kaikille, miten huumeet ovat paras tapa hoitaa masennusta, kun se on paljon "luonnollisempaa" kuin lääkkeet.
Tiedän että sanoit niin, halusin vain korostaa asiaa kuitenkin :) Mulle lääkkeet eivät ole tähän mennessä sopineet, enkä suhtaudu kaiken kokemani ja näkemäni jälkeen enää kovin lepsusti noihin lääkkeisiin, vaan pidän foliohattua silleen realistisen turvallisesti kevyesti päälaella :D Mutta ei siitä sen enempää.
-
Ketun kommenttiin viitaten haluan myös sanoa, että kaikille lääkitys ei sovi ja kaikki eivät sitä halua, vaan haluavat kokeilla jotain muuta. Mun mielestä sekin on ok.
Tiedän tämän ja sen takia kirjoitinkin, että lääkityksesä on apua "monille", en että "kaikille". Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille ja osa joutuu kokeilemaan montaakin eri lääkettä, ennen kuin sopiva löytyy. Joillekin ei sovi mikään lääkitys.
Netissä on vain tullut vastaan paljon masentuneita, jotka eivät edes halua kokeilla lääkitystä. Toki kaikilla on oikeus päättää, miten omaa sairautta hoidetaan. Mutta osalla ne perustelut lääkkeistä kieltäytymiseen ovat kyllä aikamoista bullshittiä, tyyliin uskotaan joihinkin salaliittoteorioihin tai että kaikki lääkkeet ovat pelkkää huijausta ja lääketehtaiden rahastusta. Kaiken huippu on sitten tyypit, jotka yrittävät selittää kaikille, miten huumeet ovat paras tapa hoitaa masennusta, kun se on paljon "luonnollisempaa" kuin lääkkeet.
Tiedän että sanoit niin, halusin vain korostaa asiaa kuitenkin :) Mulle lääkkeet eivät ole tähän mennessä sopineet, enkä suhtaudu kaiken kokemani ja näkemäni jälkeen enää kovin lepsusti noihin lääkkeisiin, vaan pidän foliohattua silleen realistisen turvallisesti kevyesti päälaella :D Mutta ei siitä sen enempää.
Itselleni eka lääke aiheutti migreenikohtauksia ja sen takia en halunnut kokeilla toista ennenkuin kärsin vuoden turhaan. Toinen lääke sopi hyvin. Myöhemmillä masennusjaksoilla on kanssa lääkettä vaihdettu sivuvaikutusten takia, mutta nyt on taasen toimiva lääkitys päällä. Onneksi lääkkeitä löytyy useita vaihtoehtoisia.
-
Ihmiset jotka kehottavat masentuneita ihmisiä tekemään asioita, eivät aina ole masennuksesta mitään ymmärtämättömiä paskiaisia. He saattavat olla myös itse masennuksen kokeneita ihmisiä, jotka ymmärtävät kokemansa kautta, ettei kotona lepäämällä asiat ainakaan etene yhtään mihinkään.
On sitä omakohtaista kokemusta masennuksesta tai ei, on aivan eri asia pyytää ja kannustaa yrittämään vaikeudesta huolimatta, kuin hokea "sinun pitäisi vain". Vaikka kuinka tietäisi, mikä helpottaisi oloa edes vähän, tai sen mikä ei ainakaan sitä tee, ei aina yksinkertaisesti riitä voimia toimia sen mukaan. Silloin se patistelu vain pahentaa asiaa vaikka tarkoitus olisikin hyvä, puhumattakaan suoranaisesta syyllistämisestä.
-
Mulla ollut *vain*keskivaikea masennus. Tiesin asioihin syyt ja se varmaan auttoi tilanteissa. Sen ymmärrän täysin, että jos niitä voimia ei ole nousta, niitä ei vain ole. Vähän sama kuin yrittäisi käskeä puuta lentämään. Tai kuvitettelee itsestään suuria,että omat sanat ovat jotain maagisia sanoja,joilla kohottaa toisen ylös tomusta.
Saatan olla hieman hakoteillä,mutta masennus voi olla myös suojatila,keino estää lopullista romahtamista, ainut sellainen,sillä hetkellä ja ajanjaksolla. Ihminen on melkoinen otus yrittäessään pysyä hengissä..
Ja kun on tosiaan eri muotoja ja vaikeusasteita..täytyisi tuntea asiaa ja ihmistä hyvin, ennen kuin alkaa operoida/puoskaroida.. Suomessa kai ehdotetaan lääkitystä oikeastaan ensitapaamisella,jos rastiruutuun tehtävä niin kertoo.
Tehtävät ovat kyllä hyviä siinä mielessä,jos on vaikeuksia ilmaista sanoin asiaa,ei jaksa,ei muista,ei löydy oikeita ilmaisuja mm.
-
On sitä omakohtaista kokemusta masennuksesta tai ei, on aivan eri asia pyytää ja kannustaa yrittämään vaikeudesta huolimatta, kuin hokea "sinun pitäisi vain". Vaikka kuinka tietäisi, mikä helpottaisi oloa edes vähän, tai sen mikä ei ainakaan sitä tee, ei aina yksinkertaisesti riitä voimia toimia sen mukaan. Silloin se patistelu vain pahentaa asiaa vaikka tarkoitus olisikin hyvä, puhumattakaan suoranaisesta syyllistämisestä.
Kaikki kai on kiinni siitä, miten masentunut toisen ihmisen kommentin tulkitsee. Se mikä toiselle on hyvää tarkoittavaa kannustusta, on toiselle rasittavaa patistelua tai syyllistämistä, olipa sanamuoto miten kohtelias tahansa. Kirjoitetussa viestinnässä on aina omat ongelmansa ja ihmisen oma mieliala sekä asenne vaikuttavat tekstin tulkintaan hyvin paljon.
-
Itselleni eka lääke aiheutti migreenikohtauksia ja sen takia en halunnut kokeilla toista ennenkuin kärsin vuoden turhaan. Toinen lääke sopi hyvin. Myöhemmillä masennusjaksoilla on kanssa lääkettä vaihdettu sivuvaikutusten takia, mutta nyt on taasen toimiva lääkitys päällä. Onneksi lääkkeitä löytyy useita vaihtoehtoisia.
Hyvä että olet saanut itsellesi toimivat lääkkeet :) Mulla kahdesta ensimmäisestä lääkkeestä tuli vastaavaa pientä ikävää sivuoireilua, kolmannet sitten "sopivat", vaikka aloitusoireet olivat ihan hirveitä. Sitten alkokin pikkuhiljaa ajan kanssa päästä helvetti irti. En itse oikeastaan edes huomannut sitä, vaan läheiset (onneksi) puuttuivat peliin. Lopetus sitten olikin ihan oma juttunsa aivan kamalien vieroitusoireiden vuoksi (mitä ei saisi sanoa vieroitusoireiksi vaan niitä kutsutaan kuullemma mielialalääkkeissä lopetusoireiksi), enkä enää yksinkertaisesti uskalla kokeilla, vaikka vaihtoehtoja onkin useita.
Lääkkeistä on monille apua ja se on hyvä. Mun mielestä niihin ei saa vain suhtautua liian kevyesti ja mun mielestä niitä määrätään liian helposti heti kättelyssä ilman, että on ensin edes kartoitettu tilannetta. Mullekin määrättiin nuo kolmannet lääkkeet yksittäisellä lääkärikäynnillä, eikä mulla ollut hoitokontaktia mihinkään ja sitä ei edes ehdotettu.
-
Lääkkeistä on monille apua ja se on hyvä. Mun mielestä niihin ei saa vain suhtautua liian kevyesti ja mun mielestä niitä määrätään liian helposti heti kättelyssä ilman, että on ensin edes kartoitettu tilannetta.
Riippuu varmaan lääkäristä, kuinka helposti lääkkeitä määrätään. Kun itse menin valittamaan itsetuhoisuutta ja masennusta noin 10 vuotta sitten, en saanut mitään lääkitystä, vain pari juttelukertaa yhden psykologiopiskelijan vastaanotolla ja sitten ei mitään muuta hoitoa. Tänä vuonna sitten sain lääkityksen (eri lääkäri) ja pari tapaamista depressiohoitajan luona. Varsinaista terapiaa en saanut, mutta saan toki tarvittaessa varata lisää keskusteluaikoja depressiohoitajalle.
-
Ihminen toimii aina omasta näkökulmastaan järkevimmällä mahdollisella tavalla. Niin ne masentuneet kuin ne neuvojatkin, vaikka ilmeisistä syistä näiden kahden mielten kärhet eivät koskaan kohtaa; neuvojien siksi että neuvot ovat aina täsmälleen samanlaisia, kun taas masennuksesta jokainen kärsii omalla tavallaan.
En usko, että kukaan valitsee masennuksen. Vaikka kärsimys onkin subjektiivistä ja toiselle kompastuminen on romahduksen paikka, kun taas toinen kulkee pystyssä huolimatta päällekaadetun kuonan määrästä, niin kukaan ei mielestäni voi jeesustella olevansa masentunutta vahvempi. Jokainen masennuksensa kanssa elävä on minulle sankari, ihan yhtälailla kuin se joka on masennuksesta parantunut.
On puhtaasti arpapeliä kuka saa kantaakseen niin paljon, ettei sitä enää pysty käsittelemään ja kestämään sairastumatta. On äärimmäisen typerää ja vähä-älyistä kuvitella jotain muuta.
-
Kyllä omakin kokemus on se että lääkkeet on annettu ihan aiheesta lääkärin mielestä eikä "liian helposti". Toivottavasti kevyiden alakulojen hoitaminen masennuslääkkeillä vähenee koko ajan, niissä kun teho on todettu aika heikoksi.
Osasyy siihen että jotkut (monet?) eivät halua lääkitystä kokeilla on varmasti se että mediassa ja varsinkin viihteessä masennuslääkkeistä annetaan aivan väärä kuva. Toimivat masennuslääkkeet eivät ole lamauttimia joiden kanssa ei pysty enään mitään tekemään vai ihmelääkkeitä joiden jälkeen ihminen ei ole enään oma itsensä vaan tekee, puhuu ja toimii niin kuin tilalle olisi tullut joku aivan muu.
Toimivat masennuslääkkeet auttavat poistamaan mielialan heilahteluja, lopettavat todella pahojen päivien kanssa tappelun ja mahdollisesti auttavat tuntemaan positiivisia asioita kun aivokemialle annetaan mahdollisuus toimia suht "normaalisti". Voin omalta kohdaltani sanoa että varsinkin toimivan lääkityksen alkuvaiheessa, kun pahimmat masennukset olivat vielä hyvässä muistissa, pystyin tasan tarkkaan sanomaan milloin lääke vaikutti poistamalla erityisen pahoista päivistä sen tylyimmän terän ja antoivat mahdollisuuden toimia kohtalaisen normaalisti ilman että koko päivä (tai viikko) olisi ollut täysin apaattista tai vain masennusta vastaan taistelemista. Ehkä tuota omaa kokemustani voisi rinnasta kellukkeisiin jotka pitävät pään veden pinnalla silloinkin kun itse ei vaan jaksa ja uppoaisi pohjaan ilman apua.
-
Minusta lääkkeiden määräämisen taustalla, ja lähtökohtana, tulisi olla että niistä pyritään eroon. Jep, luit oikein.
Jos potilas ei osaa uida niin voidaan antaa ne kellukkeet jos hän on sellaisen merenkäynnin keskellä ettei ole mieltä opettaa uimaan ja hän hukkuisi ilman niitä. Mutta päätarkoitus tulisi olla uimaan opettamisessa.
Itselläni on diagnosoitu se keskivaikea masennus aikoinaan (en ollut samaa mieltä diagnoosista, en ole edelleenkään, ja se muutettiin, ja joo ne monivalinnat antoi sen). Mutta minulla oli hoitotiimi, jossa oli myös sekä psykologi (joka toimi kriisiterapeuttinani nelisen kuukautta viikottain) että psykiatri, joka taas määräsi minua haastatellen ja toiveitani kysyen lääkityksen (kävin myös hänen vastaanotollaan useita kertoja hiukan harvemmin mutta koko hoitoajan). Ja hänen lähtökohtansa oli mielestäni oikea: lääkettä syödään vain niin kauan että saan itseni jaloilleen. Erittäin pätevä psykiatrian dosentti ja terapeutti oli hän.
-
Minusta lääkkeiden määräämisen taustalla, ja lähtökohtana, tulisi olla että niistä pyritään eroon. Jep, luit oikein.
Juuri tämä tavoite on masennuslääkkeissä. Tarkoitus on, että niitä syödään tietyn mittainen jakso, jonka jälkeen katsotaan lääkärin kanssa, että mikä on mieliala ja tarvitseeko lääkitystä jatkaa. Joillakin menee lääkityksellä pari kuukautta, joillakin monta vuosikymmentä. Osa syö lääkkeitä pätkissä, eli on välillä lääkitys ja välillä ei. Onhan se muissakin lääkityksissä ajatus, ettei niitä turhaan kannata syödä.
Useimmat varmasti haluaisivat elää elämänsä niin, että lääkkeitä tarvita. Jos masentunut haluaa lääkkeistä eroon, on hänen siksi yritettävä tavoitella sellaista elämäntapaa, että mieliala pysyy tarpeeksi hyvänä ilman lääkitystäkin. Hyvin toimiva lääkitys lisää masennuspotilaan aktiivisuutta, että hän taas jaksaisi etsiä elämäänsä harrastuksia ja muita asioita, joista koituu iloa.
-
Minusta lääkkeiden määräämisen taustalla, ja lähtökohtana, tulisi olla että niistä pyritään eroon.
Täysin samaa mieltä. Ei sillä, että mielialalääkkeet mitenkään olemuksellisesti paha asia olisivat, mutta oireita niillä vain voi lievittää, ei parantaa sairautta.
Silti vaikuttaa ikävä kyllä siltä, että niitä tarjotaan meillä ensisijaisena hoitomuotona. Edes satunnainen keskusteluapu on vaivan ja jonottamisen takana, ja mistään psykiatrisesta hoitosuhteesta on turha haaveillakaan ennen kuin on monta vuotta pyörinyt milloin minkäkin yleislääkärin vastaanotoilla. Opiskelijoilla ja työttömillä ainakin näin, en tiedä sitten ovatko ylemmissä kasteissa onnekkaampia :D
Omat kokemukseni niin mielialalääkkeistä kuin masennuksen hoidosta ylipäätään ovatkin enimmäkseen äärimmäisen huonoja. Sitä suuremmalla syyllä tuntuu hyvältä kuulla, että monet ovat kuitenkin tarvitsemaansa apua saaneet. Ehkä se ei olekaan täysin mahdotonta :)
-
Eikös yli 10% ihmisistä syö jotain Mirtatsapiinia ja lihoo sitten sen mukaisiksi. No siitä syntyvään masennukseen voi tietysti napata lisää ja tiukempaa lääkettä.
Hetken päästä väsymys huonon fyysisen kunnon vuoksi ja diabetes kaupan päälle.
Tuskin kymmenelle prosentille tuo kuitenkaan on oikea lääkitys mutta ehkä sillä saa potilaan nopeasti ja näennäisen halvalla "hoidettua"
-
Mul on noita Mirtatsapiineita kylppärin lääkekaapissa aski. Sain tosiaan ekana pikamääräyksenä joskus aikoja sitten työpaikkalekurilta...auttaa nääs nukkumaan, kuulemma... Otin muutaman ja tajusin et jestas mikä tabu, nej tack. Sen vois laittaa kehyksiin ja otsikoksi: matkasi helvettiin. En suosittele mutta toki voi itse kokeilla jos lekuri määrää (tietääpä mistä puhuu sen jälkeen).
-
Kolmantena pyöränä masennus
Sopia tapaamisia ja pakottaa itsensä menemään niihin, pakottautua yrittämään nauttia elämästä niin kuin tietää että kuuluu, mutta mihin ei vain jostain syystä tunnu pystyvän vaikka kuinka tahtoisi.
Jatkuvista epäonnistumisen ja lannistavan vaikeuden kokemuksista huolimatta monet masentuneet pystyvät yllättävän hyviin yrityksiin pysyä elämässä kiinni, eikä kukaan ulkopuolinen välttämättä osaa aavistaakaan, millaisen kamppailun toinen joutuu käymään vain tullakseen kahville.
Silti toistetaan usein vähän syyttäväänkin sävyyn, että varsinkin subin on mielenterveysongelmistaan ehdottomasti D:lle kerrottava. Tarkoitus on tietysti hyvä, mutta huomiotta jää eräs keskeinen seikka: masennusta ei voi dominoida. Se ei ole jokin yksityiskohta, jonka voisi vain ottaa huomioon ja suunnitella sessiot sen mukaan. Vaikka D laittaisi subin laulamaan koko sairaskertomuksensa, voisi tavoittaa vain hataran varjokuvan siitä, mitä masennus toiselle todella on. Kun masennuksen kanssa elää kauan kaksin, siitä tulee kuin rakastettu. Suhde omaan sairauteen on hyvin tiivis ja intiimi, eikä kukaan ulkopuolinen vain voi tulla siihen väliin. Kukaan ei voi oppia tuntemaan sitä niin läpikotaisin, eikä tietää mitä kaikkea sen kanssa joutuu kokemaan. Dominoivan auktoriteetti ei voi tätä hiljaista tietoa ohittaa: mitä tulee masennuksen kanssa toimimiseen, sitä sairastavan sanan on oltava laki. Edes D ei voi tehdä muuta kuin koettaa parhaansa mukaan olla tukena.
(http://www.bdsmbaari.net/index.php?action=dlattach;attach=13455;type=avatar)
pikkusisko
"sairastavan sanan on oltava laki"
Jotkut tietävät, että minulla on ollut tapana tarttua muiden ihmisten fantasioihin, joihin tarvitaan enemmän väkeä, ja toteuttaa ne. Koska eihän se ole vaikeaa, kerätään vain porukka ja toteutetaan. Poikakoulu, ihannebileet, bambilaakso, ehkä tunnetuimmat niistä. Mutta niitä on myös jäänyt toteuttamatta. Kerron esimerkin.
Mukavan oloisella miehellä oli idea gladiaattoriteemaisesta orjakilpailusta. Osittain käsikirjoitettua, osittain vapaasti kykyjen mukaan toteutuvaa. Hän itse ensimmäisenä, urheilullisena, näyttävänä, karismaattisena. Kuvaus kiinnosti, ja mietin mitä se vaatisi minulta ja muilta. Pitäisi varata aikaa tutustumiseen ja itse peliin, käytännössä otettava vapaata tai lomaa, saatava muutkin innostumaan ideaan ja tekemään töitä etukäteen toteutuksen eteen, ja pitäisi saada ihmiset paikalle h-hetkellä, innokkaina ja hyvällä asenteella.
Henkilö halusi suunnitella kovasti, mutta ei ollut kovin hyvä matkustamaan (joku hyvä syy tähän oli?), joten jouduimme odottamaan tilannetta, jossa minä matkustin hänen paikkakunnalleen ja varasin osan lapsille järjestettyä kesälomapäivää siihen, että tapaamme ja palaveeraamme samantien suunnitelmat siihen vaiheeseen, että meillä on runko ja kalenteri selvillä.
Odoteltuani vartin siellä kahvilassa minne ajelin yli sata kilometria soitin kysyäkseni missä kohtaa henkilö on tulossa. No ei missään, on huono päivä, ei voi liikahtaa. Tätä ei voinut ilmoittaa heti aamulla. Ei myöskään voinut kertoa etukäteen, että on riski, että ei pääsekään liikkeelle ja ihmisten ilmoille. Ei siis tullut ollenkaan kahville ja varmaan olisi ollut sama "saikkupäivä" -riski myös varsinaisessa pelissä. Joten minä tein oman riskiarvioni ja vetäydyin siitä ilosta, että olisin alkanut hommaamaan jotain, jonka toteutuminen on kiinni siitä, sattuuko henkilöllä olemaan hyvä päivä.
Tästä sain häneltä mehevät haukut, koska pitäisi antaa uusia mahdollisuuksia, ja tukea ja sitä ja tätä. Ja voihan kuka vaan sairastua ja sitä rataa. Kyllä pitää antaa ja kyllä pitää tukea ja itsekin olen melkein joka vuosi jonkun päivän flunssassa. Mutta minä en mielelläni hakkaa päätäni seinään. Tuo yllä oleva tarina olisi voinut olla toisenlainen, jos minulle olisi kerrottu ongelmista muuten kuin ajattamalla minua pitkin Suomea toteamaan ja kuulemaan ne sitten selityksenä sille, miksi minun ajallani ja vaivallani ei ole väliä. Koska se harmi on ihan pikku juttu verrattuna oikeaan sairauteen, joka estää pitämästä mitä lupaa.
En edes tiedä, oliko tuossa tarinassa kyseessä masennus, joku muu, vai joku harrastus (dommejen kusettaminen?), mutta olen sitä mieltä, että jos haluaa leikkiä yhdessä, kannattaisi kertoa kaikenlaisista erityisyyksistä mieluummin pian kuin myöhään. En olisi itse rajaamassa leikkimistä mitenkään "ylä-ja alapäästään terveiden" yksinoikeudeksi, kuten moni viimeaikaisissa deitti-ilmoissa on tehnyt, sillä kukapa meistä ei olisi joskus ollut sitä tai tätä sieltä tai täältä. Mutta.
Ei voi olla ymmärrystä ilman tietoa. Pitää tietää mitä kolmansia pyöriä systeemissä hengaa. Sitten voi päättää haluaako itse sekaan. Tukemaan jos niin sovitaan.
Vir
-
Minusta lääkkeiden määräämisen taustalla, ja lähtökohtana, tulisi olla että niistä pyritään eroon.
Täysin samaa mieltä. Ei sillä, että mielialalääkkeet mitenkään olemuksellisesti paha asia olisivat, mutta oireita niillä vain voi lievittää, ei parantaa sairautta.
Silti vaikuttaa ikävä kyllä siltä, että niitä tarjotaan meillä ensisijaisena hoitomuotona. Edes satunnainen keskusteluapu on vaivan ja jonottamisen takana, ja mistään psykiatrisesta hoitosuhteesta on turha haaveillakaan ennen kuin on monta vuotta pyörinyt milloin minkäkin yleislääkärin vastaanotoilla. Opiskelijoilla ja työttömillä ainakin näin, en tiedä sitten ovatko ylemmissä kasteissa onnekkaampia :D
Omat kokemukseni niin mielialalääkkeistä kuin masennuksen hoidosta ylipäätään ovatkin enimmäkseen äärimmäisen huonoja. Sitä suuremmalla syyllä tuntuu hyvältä kuulla, että monet ovat kuitenkin tarvitsemaansa apua saaneet. Ehkä se ei olekaan täysin mahdotonta :)
Joo. Mä hoipuin viime voimilla työterveyteen, ja sain apua. Uskon kuitenkin, ja sellaisen kuvan olen saanut ihmisiä kuunnellessa, että tilanne ei ole niin hyvä kaikkille eikä kaikkialla. Ja juurikin tuo että se pilleriresepti lykätään kouraan ja that's it. Ei kovin vastuullista toimintaa minusta.
Minä sain, kun hakeuduin, loistavan ja kemioiltaan itselleni sopivat ammattilaiset avukseni. En varmasti ole se kaikkein helpoin potilas, mutta srinkkini oli onneksi niin älyllisesti kuin tempperamentiltaan sen verran haastava että sai pidettyä minut raiteilla sillä että viikon kohokohta oli että sain tavata hänet ja keskustelumme. Olen aina ja ikuisesti kiitollinen hänelle hienosta työstä jonka teki hyväkseni. Kuten myös muulle tiimille.
-
vai masennuskeskustelu, hmm...
Aika pirullinen kumppanihan se on, itsellä oli 15 vuotta kroonisena. Toki mukaan mahtui hyviäkin hetkiä. Nuorempana se oli enemmän mielialan vaihtelua, eli välillä mentiin vähän korkeemmalla ja kovempaa. Mutta aina sieltä korkeelta jossain vaiheessa tippui takas maanpinnalle.. ja yleensä se vei vastapainoksi syvälle pinnan alle.
Kuntoutus putkessa olin about 10 vuotta, se ei mikään suuri menestystarina kyl ollut. Lääkkeitä määrättiin ensimmäisenä, sit omasta pyynnöstä keskustelua.. ja terapiaakin oli muutama vuos. Erilaisia toimintaryhmiä ja muita juttuja oli kans vuosien varrella monen moista. Lopulta ne luovutti ja laittoi hullun paperit käteen :P.
Oma kuntoutus epäonnistui lähinnä sen takia että terveydenhuolto yritti parantaa masennusta.. ei sen masennuksen syitä. Oon siis yliherkkä ja arka. Se teki musta super ujon ja syrjään vetäytyvän nuorena, se oli tosi tuhoisaa monin tavoin. Siinä väkisinkin masentuu kun huomaa että ei yksinkertaisesti pärjää tässä sosiaalisessa yhteiskunnassa. Masennus oli suojakilpi sitä vastaan, se auttoi kestämään paremmin. Vaikka masennus on kurja asia, siinä on myös jotain lohduttavaa johon voi tuuduttautua. Vahvimmillaan se on aika fyysinen kokemus, tuntuu kun olis ihan turta ja koko kroppa pumpulissa.. se tuntuu myös lämpimältä kehossa.
Kuntoutuksessa tein myös sen virheen että olin se passiivinen potilas, eli ajattelin että ne ammattilaiset osaa korjata ne ongelmat. Jos joku vinkki pitäis antaa muille kuntoutujille niin sanoisin että olkaa aktiivisesti mukana omassa hoidossanne. Miettikää niitä ongelmien syitä ja mahdollisia ratkaisuja. Sama pätee kaikkeen kuntoutukseen, psyykkiseen ja fyysiseen.
Nyt vasta kun oon itse ollut oma lääkärini, oon voinut huomata näitä asioita.. ja myös löytää niitä itselle toimivia juttuja. 6 vuotta sitten selätin masennuksen kun aloin liikkumaan, se oli toimiva lääke mulle. Aloin myös etsimään elämästä niitä positiivisia asioita, eli katsomaan myös sitä kolikon toista puolta. Kaikista asioista yleensä löytyy positiivinen puoli.. oli kuinka surkea juttu tahansa.
Totuuden nimissä oon myös muutamia yrttikuureja pitänyt viime vuosien aikana :P.. niistä on ollut myös valtava apu pinnalle nousemisessa.
Toki vieläkin välillä masentelen kun elämä kolhii, mutta nykyään se on sellaista "tervettä" reagointia jota varmaan kaikilla ihmisillä on, herkillä varsinkin. Joskus kyllä kaipaan sitä syvää sukellusta sinne synkkiin maisemiin, se on tuttu ja turvallinen maailma.. ja se on myös loistavaa polttoainetta taiteelle :P. Mutta se on myös niin nähty ja koettu, paljon kivempaa olla täällä maanpinnalla 8).
-
Ainiin, sit vielä yks juttu minkä oon huomannut aiheuttavan masennukseen johtavia ajattelukierteitä.. itsellä siis. Se on sisäänpäin kääntynyt ajattelu. Mitä enemmän miettii ja pohtii omaa elämää ja olemistaan, sitä helpommin voi ajautua umpikujaan. Toki asioita on hyvä pohtia ja miettiä, mutta liika on aina liikaa.
-
...no joo, tuli vähän pitkä teksti.. sori :). Tossa lyhyesti omia kokemuksia. Jokaisella on ne omat tarinansa aiheesta, sen takia kai masennuksen hoitokin on niin vaikeaa kun ei ole olemassa mitään yhtä ja oikeaa lääkettä joka toimii kaikilla.. ihmiset on uniikkeja otuksia.
tsemppiä kaikille masentuneille, kyl se valoisuus löytyy sieltä jostain.. kannattaa etsiä ;).
-
vai masennuskeskustelu, hmm...
Oma kuntoutus epäonnistui lähinnä sen takia että terveydenhuolto yritti parantaa masennusta.. ei sen masennuksen syitä. Oon siis yliherkkä ja arka. Se teki musta super ujon ja syrjään vetäytyvän nuorena, se oli tosi tuhoisaa monin tavoin. Siinä väkisinkin masentuu kun huomaa että ei yksinkertaisesti pärjää tässä sosiaalisessa yhteiskunnassa. Masennus oli suojakilpi sitä vastaan, se auttoi kestämään paremmin.
tsemppiä kaikille masentuneille, kyl se valoisuus löytyy sieltä jostain.. kannattaa etsiä ;).
Aikonaan kun itse oli vaihto-oppilaana, sitä mietti juurikin tuota sosiaalisuuden vaatimusta. Sillon Suomessa oltiin vielä vähän maltillisempia sen suhteen, paljonko pitää jaksaa olla sosiaalinen. Siellä taas.. Heti jos oli omissa ajatuksissaan tai ei hymyillyt joka sekunti, oltiin raahaamassa jonnekin piristymään tai kyselemässä myötätuntoisena mikä nyt masentaa ja millähän minut saisi taas "omaksi iloiseksi itsekseni". Jos en olisi voinut käyttää sitä tekosyytä, että olen suomalainen, kulttuuriin kuuluu murjottaa, niin oisin varmaan saanut jonkun diagnoosin ihan vaan normaalilla jurolla ikkunasta tuijottelullani.
En tiedä onko se sama levinnyt tännekin, ihanne on joku sosiaalinen ihme-eläin vaikka aikoisi työllistyä sähkäriksi. Tai kaveruus ei voisi ilmetä niin että istutaan vierekkäin lukemassa.
Näin vanhemmiten olen opetellut feikkaamaan sosiaalisuutta riittävästi, että se menee melkein täydestä ainakin niille, jotka ovat liika kiireisiä oman feikkauksen koossapitämisessä huomioidakseen muita. Mutta en tiedä, kummassa elämänvaiheessa olisin ollut oikeasti lähempänä masennusta. Voi olla, että mun tapani reagoida on joku muu, ja siksi isotkin surut on surtu suremalla ja hommat hoidettu koska ne pitää hoitaa ja jos ei hoida niin kuka sitten muka hoitaisi.
Että onez, jos nyt joku hyvä puoli pitää sinulle keksiä, niin ehkä täällä ja tässä maassa voi vielä toistaiseksi pärjätä herkkänä ja arkana. Ja olla rakastettu juuri sellaisena.
Vir
ps. itsekin pitäisi liikkua enemmän, mutta liikunko.. no en.. vaikka niin monet on kertoneet ja sivusta seurannut kuinka hyvää se tekisi
-
Yleisesti ottaen ihmiset, jotka esittää sairauttaan, kertoo kaikille kuulemishaluisille vaikeista oireistaan sekä on aina valmiita heittäytymään yleisen surkuttelun kohteiksi, eivät ole oikeasti kovinkaan sairaita.
Oikeasti sairaat ihmiset puree hammasta, peittelee sairauttaan viimeiseen asti sekä taistelee kyetäkseen edes hitusen normaaliin elämään.
Vain sen vuoksi, että haluaisivat olla terveitä, elää ja käydä töissä sekä harrastaa normaalisti. Ja niitä vituttaa helvetillisesti se sairaus, eivätkä sen vuoksi halua siitä jauhaa eivätkä velloa siinä.
IKRM
-
Masennuksesta ei saisi puhua, jos ei ole sellaista itse kokenut. Masennus pitäisi hyväksyä ja kaikki toimintamallit, mitä se aiheuttaa. Itselläni on matkassa koko ajan työkapsäkissä Depressiokäsikirja. Suurin parantava tekijä on ihan vain ihminen itse. Vaikuttavin tekijä on ihminen itse ja oma vastuu, tekemiset, ajatusmallit, tahto. Lääkkeet tukee, terapia auttaa, mutta ilman ihmisen kokemusta ja ajatusta siitä, että olen oman elämäni seppä, toimija, tekijä ja muuttuja kaikki apukeinot on tuhka tuuleen heitettyjä.
Olen armoton siinä mielessä, että masennuksesta paranee kyllä ja usein ne parantavimmat tekijät löytyvät ihmisen omasta ajatusmaailmasta ja positiivisen tekemisen sekä toiminnan lisäämisestä. Masentua voi aina uudelleen ja on ihan normaalia olla masennusherkkä. Mutta ei se vie mennessään eikä sille tarvitse alistua.
Mutta yksin harvemmin masentunut löytää tiensä ulos pimeästä. Ja yksin masentunut jää, jos ei avaa maailmaansa kenellekään "koska etsä voi ymmärtää" tai "ei mua voi auttaa". Toivoisin kaikilla masentuneilla olevan ihminen, oli se terapeutti tai naapuri, kenen kanssa kulkea matkaa.
Apua. Ei liittynyt kolumniin. Anteeksi.
-
Että onez, jos nyt joku hyvä puoli pitää sinulle keksiä, niin ehkä täällä ja tässä maassa voi vielä toistaiseksi pärjätä herkkänä ja arkana. Ja olla rakastettu juuri sellaisena.
Vir
Kiitos :)
Ja joo, Suomi on kyl siinä mielessä hyvä maa meidän kaltaisille että täällä voi olla ujompikin. Mulla se oli vaan nuorena niin voimakasta että se invalidisoi aika pahasti. Esim opiskelu jäi kesken kun en tiennyt missä luokassa yhden uuden kurssin tunti pidetään. Opettajanhuoneen ulkopuolella koitin kerätä rohkeutta koputtaa ja kysyä, mutta se ei vaan onnistunut. Sen jälkeen luovutin jo muutenkin haastavan koulun kun tajusin että en yksinkertaisesti pysty viemään sitä loppuun, työharjoittelut yms vielä vaikeammat jutut olis tullut seuraavana vuotena. Noi on aika pieniä ja itsestäänselviä juttuja monille, mutta mun kaltaisille ne voi olla ylitsepääsemättömiä haasteita jotka pysäyttää koko elämän.
Nyt oon kyl jo ihan sinut sen ominaisuuden kanssa, ja onhan se laimentunutkin paljon tässä vuosien varrella. Ihan toivoton oon edelleen sosiaalisesti, mutta se on ihan ok.. ja jopa hauskaakin välillä kun tulee kommelluksia :D.
Harmi tietty että en silloin osannut pyytää apua tohon, vois olla elämä aika erilaista nyt. Masennukseen oli jotenkin helpompi pyytää apua kun se oli yleisempi ja "todellisempi" ongelma. Onneks nykynuorilla on vähän parempi tilanne, ja superujojakin ymmärretään vähän erilailla.
-
Yleisesti ottaen ihmiset, jotka esittää sairauttaan, kertoo kaikille kuulemishaluisille vaikeista oireistaan sekä on aina valmiita heittäytymään yleisen surkuttelun kohteiksi, eivät ole oikeasti kovinkaan sairaita.
Ei välttämättä. Ehkä ne hekilöt on yksin sen sairautensa kanssa ja puhumalla hakevat lohtua tms. Tai ehkä se sairaus on uus juttu sille henkilölle, silloin helposti puhuu siitä paljon. Mielenterveysjutuissa taas esim terapia voi aiheuttaa sitä puhumisen tarvetta. Terapiassa kun puhutaan asioista ja avataan niitä mielensopukoita, niin ne asiat tulee helposti mukana arkielämäänkin.
Eli en välttämättä yleistäs noin räikeesti :)
-
Masennuksesta ei saisi puhua, jos ei ole sellaista itse kokenut. Masennus pitäisi hyväksyä ja kaikki toimintamallit, mitä se aiheuttaa. Itselläni on matkassa koko ajan työkapsäkissä Depressiokäsikirja. Suurin parantava tekijä on ihan vain ihminen itse. Vaikuttavin tekijä on ihminen itse ja oma vastuu, tekemiset, ajatusmallit, tahto. Lääkkeet tukee, terapia auttaa, mutta ilman ihmisen kokemusta ja ajatusta siitä, että olen oman elämäni seppä, toimija, tekijä ja muuttuja kaikki apukeinot on tuhka tuuleen heitettyjä.
Täysin samaa mieltä. Ratkaisu on AINA ihmisessä itsessään. AINA.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että masentuneen tulisi kääntyä itseensä ja sulkeutua. Se ei minun mielestäni ratkaise mitään. Kuulin kerran sanonnan: "Masennus on narsistien sairaus". En sanoisi, että masennus on narsistista tai narsistien sairaus. Siinä olen samaa mieltä kuitenkin, että masentuneena ihminen ajattelee kaiken itsensä kautta. Varsinkin kaiken negatiivisen. "Taas tässä kävi näin kun MINÄ en ollut tarpeeksi hyvä...", "miksi MINULLE käy aina näin...", "voi kun MINÄ olen niin huono\tyhmä\tms..".
Sekin, ettei esim.masentunut subi halua kertoa tilastaan Dominoivalle. Mielestäni siinäkin on lopulta kyse siitä, ettei halua jakaa omaansa, eikä luota, että toinen handlaa informaation.
Masentunut hyvä ystäväni kertoi kerran, että lopulta hänen masennuksensa pohjana on pelko ja suru. Masennus on se muuri, joka estää häntä kokemasta niitä tunteita. Siinä vaiheessa, kun eräänä yönä puhuin hänet alas sillankaiteelta, näin osan siitä surusta ja pelosta. Enkä ihmettele lainkaan, että hän vieläkin pitää suojamuuriaan yllä. Mutta vielä joku päivä hän kohtaa ne tunteet ja selviää. Olen varma siitä.
-
Siinä vaiheessa, kun eräänä yönä puhuin hänet alas sillankaiteelta, näin osan siitä surusta ja pelosta.
Kaverilla oli aikoinaan myös masentunut tyttöystävä, se tuli alas sillankaitteelta kun sanottiin sille että hyppää nyt perkele tai tule alas, tässä alkaa tulla kylmä odotellessa.
Siitä se käveli kaikessa rauhassa kotiin kaverin kanssa eikä ole sen koomin uhkaillut itsemurhalla.
IKRM
-
Yleisesti ottaen ihmiset, jotka esittää sairauttaan, kertoo kaikille kuulemishaluisille vaikeista oireistaan sekä on aina valmiita heittäytymään yleisen surkuttelun kohteiksi, eivät ole oikeasti kovinkaan sairaita.
Yleisesti ottaen ihmisillä on taipumus tulkita ja tuomita muita sen pohjalta kuinka itse toimivat ja käyttäytyvät... MOT
On puhtaasti arpapeliä kuka saa kantaakseen niin paljon, ettei sitä enää pysty käsittelemään ja kestämään sairastumatta. On äärimmäisen typerää ja vähä-älyistä kuvitella jotain muuta.
:peukku:
Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus kumuloituneen univajeen, työpaikkakiusaamisen ja työuupumuksen seurauksena... ja varmasti sellainen siinä kohtaa olikin. Hoitona käytännössä pelkkä lääkitys. Ensimmäinen lääke sai aikaan pelkästään suhinaa ja pauketta korvissa. Seuraavalla ei ollut juuri mitään vaikutusta ja annosta tuplattiin ja tuplattiin ja tuplattiin kunnes pulssi hakkasi sataa kun otti askeleen ja verenpaine huiteli taivaissa. Tähän lääkäri totesi, että pitäisi varmaan verenpainelääkitys. Totesin siihen, että kun mulla tuo veren paine on aina ollut kuin nakutettu suurin piirtein ihanne arvoissa, niin voisiko se olla lääkitys, joka sen aiheuttaa. Vaihdettiin lääkitystä. Tässä vaiheessa tuo akuutti masennus oli kyllä jo muisto, mutta univaje ja iän mukana vääjämättä tulema testosteronitason aleneminen tuovat samoja oireita, jotka masennus kyselyssä indikoivat masennusta. Lääkäri siis kehotti jatkamaan lääkitystä uudella valmisteella. Sitä hän ei tosin muistanut mainita, että sulla ei muuten seiso enää kun näitä syöt. Jälkeenpäin kun olen tuosta lääkkestä lukenut, niin monissa tapauksissa potenssiongelma on jäänyt pysyväksi.
Jossain vaiheessa sain kerjättyä muutaman psykologisession ja todennäköisesti se olisi alunperinkin minun tapauksessani riittänyt, vaikka niissä keskusteluissa häiritsikin se, että psykologi käytti täsmälleen samoja repliikkejä kuin aiemmin työterveyden kautta työuupumuksen takia pari kertaa tapaamani. Masennus on siitä inhimillinen kaveri, että sen ilmeneminen ja toimiva hoito on kovin yksilöllistä.
No kuusi vuotta minulla meni, että sain vakuutettua lääkäri lääkityksen lopettamisesta. Olisin sen toki voinut lopettaa omin päinkin, mutta kun vierotusoireet annosta asteittain miedontamalla olivat ihan tarpeeksi inhottavia, niin en edes uskalla ajatella mitä ne olisivat olleet ilman miedomman reseptin saamista. Vuoden päivät lääkityksen lopettamisesta, että sen aiheuttamat sivuvaikutukset hävisivät...
Mitä olen ymmärtänyt, niin nykytiedon mukaan masennusta kannattaisi ensisijaisesti hoitaa terapialla ja sen tukena käyttää lääkitystä tarvittaessa.
Kiitos pikkusiskolle asiaan tarttumisesta :love:
-
Siinä vaiheessa, kun eräänä yönä puhuin hänet alas sillankaiteelta, näin osan siitä surusta ja pelosta.
Kaverilla oli aikoinaan myös masentunut tyttöystävä, se tuli alas sillankaitteelta kun sanottiin sille että hyppää nyt perkele tai tule alas, tässä alkaa tulla kylmä odotellessa.
Siitä se käveli kaikessa rauhassa kotiin kaverin kanssa eikä ole sen koomin uhkaillut itsemurhalla.
IKRM
No, mun ystävä olisi hypännyt junan alle. Siitä ei sit oltais enää kotia kävelty. Onneksi soitti ja kertoi missä oli. Ikinä en oo niin kovaa pyörällä polkenu ku sinä yönä sinne sillalle.
-
Syyllistäminen ja vähättely toimii varmaan ns.kinkysessioissa,mutta mielestäni masentuneen ja loppuunpalaneen ihmisen kohdalla ne ovat suorastaan vääriä keinoja yrittää "auttaa".
Kun siis usein jo lähtökohtaisesti vaikea uskoa ja luottaa omiin kykyihinsä ja jos siis on niin,että ihminen on itse ainoa auttajansa.
Itse olen aika maalaisjärkinen ja hieman vaikea uskoa ns
Ihmeisiin.
" lasi vettä janoiselle"tarjottuna sydämestään,on aika valtaisa apu,sen sijaan että ratkaisua haettaisiin aina jostain planeetta Plutoa kauempaa, imho
-
Todella hyvä alkukirjoitus ja keskustelunavaus.
Omat kokemukseni masennuksesta ajoittuvat opiskeluvuosille. Jälkikäteen ajatellen tajusin oireilleeni siihen suuntaan jo teininä, mutta silloin elämäntilanne (koulu, kotona asuminen...) piti sen aisoissa. Se, että ei olisi lähtenyt aamulla ulos ovesta ei ollut omassa ajatusmaailmassani edes teoreettinen vaihtoehto. Opiskelijakämppään muutto ja pari muuta asiaa laukaisivat pienellä viiveellä ensimmäisen useista jaksoista, jotka diagnosoitiin myöhemmin toistuvaksi keskivaikeaksi masennukseksi. Ahdistusongelmat ja voimattomuus estivät niin siivoamisen, luennoilla käymisen kuin monet muutkin asiat. Usein vietin päivän nälässä, koska kotona ei ollut mitään syötävää ja en uskaltanut kohdata ihmisiä tarpeeksi käydäkseni lähikaupassa ennen iltahämärää. Kuukausien pituiset masennusjaksot ja normaali elämä vuorottelivat ja kun lopulta sain niskalenkin ongelmistani niin nuoruudestani oli ehtinyt kadota pari-kolme vuotta.
Salaaminen/Kertominen
Mitä tulee alkuperäiseen keskusteluun asian salaamisesta ym... En itse kertonut ikinä lähipiirilleni masennuksestani. En ole vieläkään kertonut. Perheeni, jonka kanssa olen läheisissä väleissä, ei koskaan saanut tietää miksi opintoni viivästyivät (selityksiä löytyi) tai minun esimerkiksi käyneen välillä terapiassa. Siviilipalveluksesta olisin luultavasti saanut halutessani vapautuksen, mutta pakottauduin käymään (tunsin siinä vaiheessa jo pystyväni siihen, mutta kyllähän vuoden kuluttaminen siihen kyrsi), koska en halunnut selittää perheelleni mistä syystä olisin saanut vapautuksen. Masennusjaksojenikin aikana about kerran viikossa laittauduin siistiksi ja lähdin käymään äidilläni teeskentelemässä, että kaikki oli hyvin.
Tuo ei johtunut pelosta että en olisi saanut ymmärrystä vaan päin vastoin. Pelkäsin, että jos kerron olevani masentunut niin minuun aletaan suhtautua, kuin masentuneeseen. Pelkäsin, että jos kerron perheelleni millaisessa saastassa elän tai miten voimattomaksi tunnen itseni, se muodostuu osaksi minua tavalla, josta en koskaan pääse eroon (itse tai heidän silmissään). Se, että silloin tällöin pääsin lähtemään ulos kämpästäni ja hetkeksi jonnekin, jossa olin kaikkien ympärillä olevien käsityksen mukaan normaali ja terve ihminen, oli minulle todella tärkeä henkireikä.
Tämän valossa ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua kumppaninsa tietävän asiasta. Nimenomaan eivät halua, että "se otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan" tai mitään muuta vastaavaa vaan haluavat, että siinä yhdessä tilanteessa heihin suhtaudutaan ja he voivat kokea olevansa terveitä. Tietysti jossain kohtaa tulee raja vastaan suhteen vakavuuden kanssa, tiettyjä aktiviteetteja varten toisen osapuolen on vain tiedettävä esim. itsetuhoisista taipumuksista, jne... En osaa sanoa suuntaan tai toiseen, että milloin kenenkin pitäisi tuoda asia ilmi, mutta kunhan vain halusin tuoda tämän aspektin esille.
Parantuminen?
Tämä on jännä keskustelu. En itse koe ikinä pääseeni eroon ongelmastani, mutta opin ymmärtämään sitä. Nykyään tiedän, että minulla yleensä riittää energiaa keväisin, kun taas syksyt ovat vaikeita. Tästä syystä osaan jaksottaa omaa elämääni (säästän vuosilomani syksyyn, yritän järjestää muutot, työpaikanvaihdokset, ym. keväälle ja loppukesästä en ota enää mitään uusia projekteja tai vastuita vastaan vaan tarvon syksyt puolihorroksessa selviytymismentaliteetilla), tarkkailla itseäni (siinä vaiheessa kun huomaan, että olen vastahakoinen esim. avaamaan sähköpostiani, niin hälytyskellot kilahtavat heti päälle), hallita rutiineitani (varaan joka viikkoon yhden päivän, jona en suunnittele tekeväni mitään, suostu tapaamaan ketään, jne... varaan sen 100% omaksi ajakseni ja levokseni) ja niin edelleen ja niin edelleen.
En olisi ikinä pystynyt "ottamaan itseäni niskasta kiinni". Olen aivan 100% vakuuttunut, että ennen kuin opin ymmärtämään jaksamistani ja tahdonvoimaani tarpeeksi hyvin niin mikään määrä kehotuksia esim. ottaa lauantaita siivouspäiväksi ja pitää kiinni rutiineista ei olisi toiminut. Kehotukset mennä ulos tapaamaan ihmisiä ynnämuuta olisivat ehkä olleet jopa haitallisia, koska myöhemmin tajusin miten paljon energiaa tuo minulta vie.
Ja sitten taas toisaalta... Se, että sain ongelmani hallintaan (nyt vuosia tehnyt uraa, edennyt esimiestehtäviin, ym... kun ajattelee missä tilassa olin vain viitisen vuotta sitten) vaati aktiivista yritystä. Aina kulloistenkin voimavarojen mukaan, mutta esim. lukuisat itsetutkiskelukeskustelut parhaan kaverin (joka kärsi vastaavista ongelmista) kanssa käytiin aina siltä pohjalta, että emme halunneet olla toistemme enablereita. Että ajatusmallit ja toimintatavat piti kyseenalaistaa, että jos toista oli auttanut jokin elämänhallintatapa tai vastaava niin toistakin rohkaistiin kokeilemaan sitä... ja että myös toinen osapuoli suhtautui näihin rohkaisuihin avoimesti todella pysähtyen pohtimaan voisiko niistä olla jotain apua.
Ihmiset ovat erilaisia. Minua eivät auta monet muita auttaneet keinot (kaverinikin pääsi lopulta ongelmiensa hallintaan mindfullnessin kautta, mutta itse en saanut siitä mitään irti) ja oma lähestymistapani ei varmasti sovi kaikille... Mutta uskon, että lähes kaikki voivat aikaa myöden voittaa ongelmansa jos todella haluavat ja yrittävät (aina senhetkisten voimavarojensa rajoissa) löytää apua. Silloin kun masentunut ottaa kaikki ystävällisetkin ehdotukset ja keskustelunavaukset hyökkäyksinä, joista laukeaa ajatusmalli "Tuo ei vain voi ymmärtää tätä mun tilaani! Silloin kun on masentunut ei voi tehdä mitään asialle!" niin pakostakin ajattelen, että se ensimmäinen ja tärkein askel on vielä ottamatta.
Tulipa tekstiseinä. Kaikki tuo on omaa ajatusvirtaani eikä erityisesti suunnattu kellekään keskustelun osanottajalle. Toivon, että en loukannut ketään, jos kukaan tuota nyt jaksaa edes alusta loppuun lukea. ;D
-
Tuohon Pegasoksen salaamiseen: Niin kauan kuin muistan, on pitänyt salata asia esim. vakava uupumus niiltä joiden kanssa on tekemisissä arjessa ja työn ulkopuolella. Syitä on esim. toisen säästäminen ja jonkun toisen pitäminen loitolla,koska alkaisi yrittää ottaa valtaa heti väärällä tavalla,ylhäältä alaspäin säännöstelemällään " hajota-ja hallitse" tekniikalla.
Mm.tuosta syystä kummeksun ajatusta että masentunut ja voimiltaan lähes nollilla oleva toitottaisi olotilaansa kaikille.
-
Oikeasti sairaat ihmiset puree hammasta, peittelee sairauttaan viimeiseen asti sekä taistelee kyetäkseen edes hitusen normaaliin elämään.
Niin usein tekevätkin, eikä siinä ole mitään hyvää. Myös masennuspotilailla hoitoon hakeutuminen kestää usein aivan liian kauan, jolloin sairaus ehtii syvetä entistäkin vaikeammin hoidettavaksi. Apua löydettyään monet mitä tahansa sairastavat tahtovat juuri tämän vuoksi jakaa kokemuksiaan - jotta ne, jotka eivät vielä ole sitä tehneet, uskaltaisivat hakea apua, eivätkä pelkäisi olevansa yksin.
Sehän masennuksesta juuri niin vaikean tekeekin, että se tärkein työkalu, jolla asiat voitaisiin korjata, on rikki. Ihmisen oma käsitys itsestä ja elämästään. Se ei todellakaan aina lähde oikenemaan vain omasta reippaasta päätöksestä, koska lähellekään aina masentunut ei itse näe, miten väärä kuva hänellä itsellään on, sitä että voi olla valtava ero sen välillä miten hän uskoo tai pelkää asioiden olevan, ja miten ne oikeasti ovat. Ne asiat eivät ole niin yksinkertaisia korjata, ei paria lausetta siitä miten paskaa elämä on, vaan tuhansia pieniä, salakavalia väitteitä, jotka tukevat sitä, ettei oikeastaan ansaitse yhtään sen parempaa. Siinä kohtaa tarvitaan apua ulkopuolelta, muuten paraneminen ei voi alkaa. Toki sitten sen työläimmän ja kipeimmän osuuden joutuu tekemään itse, eli niiden väitteiden kumoamisen yksitellen, joka päivä, niin kauan että ne lakkaavat estämästä paranemisen. Silti minusta olisi tärkeää, ettei sitä joutuisi tekemään yksin, koska silloin se jää aivan liian helposti kesken. Siinäkään ei ole kyse tahdonlujuudesta vaan siitä, että yksi masennuksen kuiskima väite on, että sinä et pysty nujertamaan minua.
Se lopullinen ratkaisu on ihmisessä itsessään, se on totta, mutta se ei tarkoita sitä, että sen voisi tai että se pitäisi löytää itse, yksin. Tai että se olisi koskaan millään lailla niin helposti sanottu kuin tehty koska se ei todellakaan ole. Eikä se kaikilla vain onnistu, joskus masennus on edennyt liian pitkälle. Ei ole enää muuta totuutta, kuin ne valheet joita masennus saa ihmisen itsestään ja kykenemättömyydestään uskomaan, ja silloin niistä tulee totta.
Varsinaisesti en ole siis eri mieltä, mutta minusta vastuuta parantumisesta ei voi sysätä yksinomaan masentuneelle itselleen. Niin ei pitäisi tehdä varsinkaan siinä vaiheessa kun sairaus tekee auttamisesta vaikeaa, koska silloin tilanne on jo hälyttävä. Sairauden suhteen, ei sen ihmisen itseriittoisen ja kenkun persoonan, ei masentunut vittumaisuuttaan torju heitä jotka yrittävät auttaa. Eniten omaan korvaan särähtää se, miten ajattelumallien muutoksesta puhutaan niin kuin se olisi yksinkertainen ratkaisu. Kokeilkaapa itse yhtäkkiä omin päin muuttaa minäkuvanne täysin toisenlaiseksi. Kuvitelkaa sitten, miten näppärästi se käyttää sellaiselta, jonka mieli ei ole terve ja joustava, vaan sairauden tietyille urille kangistama.
Kiitos kaikille antoisasta keskustelusta, ja heille jotka ovat rohkeasti omia kokemuksiaan kertoneet! :love:
-
Salaaminen/Kertominen
---
Tämän valossa ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua kumppaninsa tietävän asiasta. Nimenomaan eivät halua, että "se otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan" tai mitään muuta vastaavaa vaan haluavat, että siinä yhdessä tilanteessa heihin suhtaudutaan ja he voivat kokea olevansa terveitä.---
Olipas tärkeä näkökulma! En osannut tuota ajatella.
Toisaalta, ajattelen - ja nyt ei tule kovin jäsentynyttä ajatusta- että silloin jos valitsee pelata niillä nappuloilla joissa on piilottanut yhden - sen masennus-nimisen- on kestettävä peli semmoisena kuin se on eikä vedettävä jossain välissä esiin tuota diagnoosia ja vedottava siihen, kuten tuossa Viridianin esimerkissä jossa kusipäisesti toiminut ihminen ottikin jälkikäteen esiin masennuksensa yrittäen väittää että se oli tuon syy- en minä tehnyt väärin. (Masennus voi estää nousemisen vuoteesta ja lähtemisen kahvilaan, mutta ei se ole syy olla kusipää ja moukka)
Peräänkuulutan tässä siis vastuuta ja johdonmukaisuutta: jos pystyt toimimaan yleisten odotusten mukaan masennuksestasi huolimatta ei se silloin kuulu minulle - jos taas saattaa tulla tilanteita että se vaikuttaa meidän väliseen suhteeseen, on minulla oikeus tietää se.
Tietenkään se ei ole tarpeellista ennen ensimmäistä kahvittelua tai aloitelllessa suhdetta. Asian voi tuoda esiin myös hiukan väljemmin ("Hei ollaan aamulla vielä yhteydessä ja varmistetaan että kaikki menee suunnitellusti, kun joskus tuleekin yllätyksiä")
-
..
-
Niinhän se juuri on kuin pikkusisko kirjoittaa; jos mieli on rikki niin mistä saadaan voima parantumiseen? Mistä voima jos mieli ja sydän riitelee ja kehokin on asettunut vastahankaan? Ihmisen sisäinen todellisuus on pirstaloitunut ja osat ovat epäsovussa.
Ihminen on kokonaisuus, siihen kuuluu niin kehon kuin mielen (länsimaisittain) tai kehon, mielen ja sielun (itämaisittain) kokonaisuuden terveydestä huolehtiminen. Ja juuri tuossa kohdin länsimainen lääketiede(kin) on heikoimmillaan. Toki se on kehittynyt viime vuosina aivojen (keskushermoston) suhteen niin että ollaan vähitellen pääsemässä holistiseen käsitykseen ihmisen hyvinvoinnista.
Mutta ihminen jonka sisäinen kommunikointi on mennyt rikki, ja pois raiteiltaan: sydän ei kuule aivoja vaan itkee yksin ja hylättynä pimeässä nurkassa, ja aivotkin tulkitsee ulkomaailmaa ihan miten sattuu, tai ainakin itseä vahingoittavalla tavalla, ei toimi loogisesti ja rationaalisesti.
En oikein usko että kroonisesti tai keskivaikeasti/vaikeasti masentunut "pelaa" millään nappuloilla. Hän vain selviytyy. Päivästä päivään, joskus minuutista minuuttiin. En aio, enkä halua, sen kummemmin puolustella masentuneita (tai muita mielensä kanssa kamppailevia) mutta samanlaisen käytöksen olettaminen vain on naivia sellaisilta jotka itse ovat oman elämänsä ohjaksissa noin eneimmäkseen. Se armo on ihan hyvä termi siihen kohtaan, niin kuin se ylipäänsäkin on kun on kyse ihmisistä. Toki jokainen laatii omat sääntönsä sen suhteen miten haluaa tulla kohdelluksi muiden taholta mutta toive ei ole käsky (paitsi ehkä omalle subille, ja silloin se toisen mielen kunto on varmaan selvillä).
Eli sellainen olettama että muut ihmiset toimivat jonkin yleisesti hyväksytyn ja standardisoidun koodiston mukaan nyt on aika turhaa. Toki laajemmassa mittakaavassa yhteisöllinen toiminta nojaa sellaiseen mutta yksittäisissä tapauksissa asiaa pitää osata katsoa väljemmin. Juuri siksi että jokaisella on se itsevaltaisuus omista valinnoista ja niiden vaikutuksesta ihmissuhteisiin: minä voin angstissani tehdä oharit, sinä voit pitää minua kusipäänä (jos en ole katsonut, tai osannut, tai tullut ajatelleeksi osv asiaa etukäteen sinulle valaista, mistä lie seikasta johtuen). Se juuri on sitä ettei elämä ole oikeudenmukaista, ei kohtuullista, ei kenellekään.
Siksi jokaisella olisi tärkeätä olla sellaisia kontakteja joiden kanssa voi peilata sitä omaa käsitystään itsestään. Ei niin että se suuri totuus tulisi jostain ulkoa, vaan niin että sen voisi löytää aidosti itse ollen yhteydessä myös ulkopuoliseen maailmaan (ainakin silloin kun voimat riittävät). Muiden apu on siinä usein oleellinen, vaikka jokainen joutuu(?, saa?) tekemään varsinaisen työn ihan itse.
-
Huh! Mä kyllä lähes fantasioin Pikkusiskoa, niin hyvää ja ehkä rehellistäkin tekstiä!!
-
Huh! Mä kyllä lähes fantasioin Pikkusiskoa, niin hyvää ja ehkä rehellistäkin tekstiä!
-
Minäkuvan muuttamisesta:
En voi käyttää omaa tilannetta esimerkkinä, koska paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö on niin erilainen sairaus, kuin masennus. Jos masennuksessa tunteet on piilossa, paniikissa ja ahdistuksessa ne hyökkää päälle ja moukaroi ihmistä säälimättä.
Mutta, minäkuva ja itsensä näkeminen positiivisessa valossa on mahdollista. Se vaatii töitä, se vaatii sitä että näkee oman arvonsa. Ja katsoo itsensä ulkopuolelle. Ja saa tukea, ulkopuolelta. Kuitenkin, se vain nyt on niin, ettei kukaan muu voi tehdä ihmistä onnelliseksi, tyytyväiseksi, ei masentuneeksi, kuin ihminen itse. Jos olisi keino parantaa masentunut ulkopuolelta käsin, täysin ilman masentuneen omaa panostusta, eikö niin jo oltais tehty?
En halua olla ilkeä, enkä tosiaan ilkeyttäni näitä asioita sano. Minusta vaan on turhaa pehmennellä liikaa asioita, koska se oikeasti tekee mielestäni enemmän hallaa.
-
Todella hyvä alkukirjoitus ja keskustelunavaus.
Omat kokemukseni masennuksesta ajoittuvat opiskeluvuosille. Jälkikäteen ajatellen tajusin oireilleeni siihen suuntaan jo teininä, mutta silloin elämäntilanne (koulu, kotona asuminen...) piti sen aisoissa. Se, että ei olisi lähtenyt aamulla ulos ovesta ei ollut omassa ajatusmaailmassani edes teoreettinen vaihtoehto. Opiskelijakämppään muutto ja pari muuta asiaa laukaisivat pienellä viiveellä ensimmäisen useista jaksoista, jotka diagnosoitiin myöhemmin toistuvaksi keskivaikeaksi masennukseksi. Ahdistusongelmat ja voimattomuus estivät niin siivoamisen, luennoilla käymisen kuin monet muutkin asiat. Usein vietin päivän nälässä, koska kotona ei ollut mitään syötävää ja en uskaltanut kohdata ihmisiä tarpeeksi käydäkseni lähikaupassa ennen iltahämärää. Kuukausien pituiset masennusjaksot ja normaali elämä vuorottelivat ja kun lopulta sain niskalenkin ongelmistani niin nuoruudestani oli ehtinyt kadota pari-kolme vuotta.
Salaaminen/Kertominen
Mitä tulee alkuperäiseen keskusteluun asian salaamisesta ym... En itse kertonut ikinä lähipiirilleni masennuksestani. En ole vieläkään kertonut. Perheeni, jonka kanssa olen läheisissä väleissä, ei koskaan saanut tietää miksi opintoni viivästyivät (selityksiä löytyi) tai minun esimerkiksi käyneen välillä terapiassa. Siviilipalveluksesta olisin luultavasti saanut halutessani vapautuksen, mutta pakottauduin käymään (tunsin siinä vaiheessa jo pystyväni siihen, mutta kyllähän vuoden kuluttaminen siihen kyrsi), koska en halunnut selittää perheelleni mistä syystä olisin saanut vapautuksen. Masennusjaksojenikin aikana about kerran viikossa laittauduin siistiksi ja lähdin käymään äidilläni teeskentelemässä, että kaikki oli hyvin.
Tuo ei johtunut pelosta että en olisi saanut ymmärrystä vaan päin vastoin. Pelkäsin, että jos kerron olevani masentunut niin minuun aletaan suhtautua, kuin masentuneeseen. Pelkäsin, että jos kerron perheelleni millaisessa saastassa elän tai miten voimattomaksi tunnen itseni, se muodostuu osaksi minua tavalla, josta en koskaan pääse eroon (itse tai heidän silmissään). Se, että silloin tällöin pääsin lähtemään ulos kämpästäni ja hetkeksi jonnekin, jossa olin kaikkien ympärillä olevien käsityksen mukaan normaali ja terve ihminen, oli minulle todella tärkeä henkireikä.
Tämän valossa ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua kumppaninsa tietävän asiasta. Nimenomaan eivät halua, että "se otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan" tai mitään muuta vastaavaa vaan haluavat, että siinä yhdessä tilanteessa heihin suhtaudutaan ja he voivat kokea olevansa terveitä. Tietysti jossain kohtaa tulee raja vastaan suhteen vakavuuden kanssa, tiettyjä aktiviteetteja varten toisen osapuolen on vain tiedettävä esim. itsetuhoisista taipumuksista, jne... En osaa sanoa suuntaan tai toiseen, että milloin kenenkin pitäisi tuoda asia ilmi, mutta kunhan vain halusin tuoda tämän aspektin esille.
Parantuminen?
Tämä on jännä keskustelu. En itse koe ikinä pääseeni eroon ongelmastani, mutta opin ymmärtämään sitä. Nykyään tiedän, että minulla yleensä riittää energiaa keväisin, kun taas syksyt ovat vaikeita. Tästä syystä osaan jaksottaa omaa elämääni (säästän vuosilomani syksyyn, yritän järjestää muutot, työpaikanvaihdokset, ym. keväälle ja loppukesästä en ota enää mitään uusia projekteja tai vastuita vastaan vaan tarvon syksyt puolihorroksessa selviytymismentaliteetilla), tarkkailla itseäni (siinä vaiheessa kun huomaan, että olen vastahakoinen esim. avaamaan sähköpostiani, niin hälytyskellot kilahtavat heti päälle), hallita rutiineitani (varaan joka viikkoon yhden päivän, jona en suunnittele tekeväni mitään, suostu tapaamaan ketään, jne... varaan sen 100% omaksi ajakseni ja levokseni) ja niin edelleen ja niin edelleen.
En olisi ikinä pystynyt "ottamaan itseäni niskasta kiinni". Olen aivan 100% vakuuttunut, että ennen kuin opin ymmärtämään jaksamistani ja tahdonvoimaani tarpeeksi hyvin niin mikään määrä kehotuksia esim. ottaa lauantaita siivouspäiväksi ja pitää kiinni rutiineista ei olisi toiminut. Kehotukset mennä ulos tapaamaan ihmisiä ynnämuuta olisivat ehkä olleet jopa haitallisia, koska myöhemmin tajusin miten paljon energiaa tuo minulta vie.
Ja sitten taas toisaalta... Se, että sain ongelmani hallintaan (nyt vuosia tehnyt uraa, edennyt esimiestehtäviin, ym... kun ajattelee missä tilassa olin vain viitisen vuotta sitten) vaati aktiivista yritystä. Aina kulloistenkin voimavarojen mukaan, mutta esim. lukuisat itsetutkiskelukeskustelut parhaan kaverin (joka kärsi vastaavista ongelmista) kanssa käytiin aina siltä pohjalta, että emme halunneet olla toistemme enablereita. Että ajatusmallit ja toimintatavat piti kyseenalaistaa, että jos toista oli auttanut jokin elämänhallintatapa tai vastaava niin toistakin rohkaistiin kokeilemaan sitä... ja että myös toinen osapuoli suhtautui näihin rohkaisuihin avoimesti todella pysähtyen pohtimaan voisiko niistä olla jotain apua.
Ihmiset ovat erilaisia. Minua eivät auta monet muita auttaneet keinot (kaverinikin pääsi lopulta ongelmiensa hallintaan mindfullnessin kautta, mutta itse en saanut siitä mitään irti) ja oma lähestymistapani ei varmasti sovi kaikille... Mutta uskon, että lähes kaikki voivat aikaa myöden voittaa ongelmansa jos todella haluavat ja yrittävät (aina senhetkisten voimavarojensa rajoissa) löytää apua. Silloin kun masentunut ottaa kaikki ystävällisetkin ehdotukset ja keskustelunavaukset hyökkäyksinä, joista laukeaa ajatusmalli "Tuo ei vain voi ymmärtää tätä mun tilaani! Silloin kun on masentunut ei voi tehdä mitään asialle!" niin pakostakin ajattelen, että se ensimmäinen ja tärkein askel on vielä ottamatta.
Tulipa tekstiseinä. Kaikki tuo on omaa ajatusvirtaani eikä erityisesti suunnattu kellekään keskustelun osanottajalle. Toivon, että en loukannut ketään, jos kukaan tuota nyt jaksaa edes alusta loppuun lukea. ;D
hyvin kirjoitettu. Komppaan tuota; jos siitä kertoo, siitä tulee tosi. Josta ei pääse eroon. Itse olen myös oppinut työstämään omia ajatuksia, mutta ei sitä tarkoita että ikinä muuttuisin alati pirteäksi/positiiviseksi/onnelliseksi (mitä se nyt onkin).
-
. Kuitenkin, se vain nyt on niin, ettei kukaan muu voi tehdä ihmistä onnelliseksi, tyytyväiseksi, ei masentuneeksi, kuin ihminen itse. Jos olisi keino parantaa masentunut ulkopuolelta käsin, täysin ilman masentuneen omaa panostusta, eikö niin jo oltais tehty?
Näin se on, ja jos paranemisen esteenä on se että potilas on keksinyt alkaa harrastaa omaa sairauttaan, niin se on kyllä silloin sanottava suoraan, vaikka siitä tulis massu pipiksi.
IKRM
-
jos mieli on rikki niin mistä saadaan voima parantumiseen? Mistä voima jos mieli ja sydän riitelee ja kehokin on asettunut vastahankaan? Ihmisen sisäinen todellisuus on pirstaloitunut ja osat ovat epäsovussa.
Alkuunpaneva ja sysäävä voima. Rehellisyys itselle. Vaikka tekisi kipeää pyrkii käsittelemään ja käsittämään itsensä. Miettimään mistä tämä johtuu ja miten tämä ja tämä itsessä toimii. Onko näin todella vai onko tämä vain ahdistuksen luoma painajainen. Tunnistamaan masennuksen itsessään. Kun vihollisensa tuntee sitä vastaan voi tapella ja sen voi päihittää.
Itse näen tämän rikkonaisuuden itseään ruokkivana noidankehänä missä on eri määrä erilaisia kehää pyörittäviä tekijöitä. Syyllisyyden tunteet milloin mistäkin ruokkivat ahdistusta ja ahdistus taas ruokkii syyllisyyden tunteita. Noin esimerkkinä. Ja pakkaan voi tulla vaikka miten monta kerrosta erilaisia ongelmia jotka ruokkivat toisiaan. Ongelman ratkaisu on katkaista tuo noidankehä jostain kohtaa tai jos voimat riittää niin useammastakin kohtaa. Kullakin omanlaisensa noidankehä joten jokaisen pitäisi itse löytää se mistä lähteä vyyhtiä purkamaan. Ravitsemus, unirytmi, päivärytmi, sosiaaliset suhteet ovat hyviä perusratkaisuja useimmille.
Mielen ja sydämen lisäksi vaistot ja aistit voivat olla sekaisin. Niitä voidaan käyttää väärin, eli tehdään vaikka tunneratkaisuja järjellä, tai järkiratkaisuja vaistolla. Tässäkin kohtaa tunnistaminen, mitä mikin on. Kannattaisiko näin tai näin. Yleensä nämä keskustelut ovat luottamuksen arvoisen ihmisen kanssa. Sellainen jonka näkemykseen voit luottaa. Luottamusongelmat ovat yksi iso mutta niihin en nyt puutu.
Paljolti tässä on jäänyt sivurooliin sosiaalinen eristäminen/eristäytyminen. Masennuksen puolella oikeastaan sama kummasta on kyse koska lopputulos on sama, ei ole ihmisiä joihin heijastella ja oppia ihmisyyttä. Lisäksi samantekevää eristyykö toisten toimesta vai eristäytyykö koska ei ole sellaista henkilöä/ryhmää jonka kanssa omaisi yhteenkuuluvuutta. Vaikutus ihan sama. Nuorimmilla tämä lähtee jo peruskoulussa alkaneella jatkuvalla eristämisellä aka. kiusaamisella ja voi koskea koko elämänaluetta, eli naapurustoa, koulua, vapaa-aikaa jne.
Se mitä haluan painottaa on, että ihminen joka eristetään toisista ihmisistä eikä anneta mahdollisuutta oppia niitä taitoja joita sosiaalinen elämä tarvitsisi ei tietystikään opi sellaisia sosiaalisia taitoja jotka olisivat tarpeen. Tämä yhdistettynä masennukseen ei luo kovinkaan helposti lähestyttävää ihmistä. Tahtoa voisi olla vaikka mihin, mutta mitäpä sillä, kun mahdollisuuksia ei ole. Näköalattomuus, toivottomuus. Jos joku sattuisikin lähestymään niin ihminen jolla ei ole sosiaalisia kykyjä kaataa tuollaisen lähestymisyrityksen sosiaalista kyvyttömyyttään ja kierre vain syvenee.
Nimimerkillä kohta kaksikymmenvuotisen masennuksen kanssa tappelija. Periksi ei perkele anneta. Romahtaa saa ja pohjalta ponnistaa. Mutta luovuteta ei koskaan.
-
Se mitä haluan painottaa on, että ihminen joka eristetään toisista ihmisistä eikä anneta mahdollisuutta oppia niitä taitoja joita sosiaalinen elämä tarvitsisi ei tietystikään opi sellaisia sosiaalisia taitoja jotka olisivat tarpeen. Tämä yhdistettynä masennukseen ei luo kovinkaan helposti lähestyttävää ihmistä. Tahtoa voisi olla vaikka mihin, mutta mitäpä sillä, kun mahdollisuuksia ei ole. Näköalattomuus, toivottomuus. Jos joku sattuisikin lähestymään niin ihminen jolla ei ole sosiaalisia kykyjä kaataa tuollaisen lähestymisyrityksen sosiaalista kyvyttömyyttään ja kierre vain syvenee.
Olen 1969 syntynyt velmu ja en ole kokenut tällaista eristämistä milloinkaan Suomessa kouluaikanani- yläasteella ja lukiovuosina tosin tietty fundamentalistikristitty jäi yksikseen- mullehan se oli jumalallinen merkki-kaikki jotka edustavat jeesusta, joutuvat vainotuksi jossain vaiheessa,raamatun kirjoitusten mukaan.
En tiedä ja ei tosiaan ole kokemusta kuin omasta eristäytymisestä, josta on tullut elämäntapa. Harvat ihmiset pääsee ystäviksi- vaikka usein ihmettelen, että mikä ihme suomalaisten pipoa kiristää jatkuvasti.
Mikään ei enää naurata-paitsi jos saa kertoa jossain foorumilla päivästä toiseen saaneensa pillua. Römpsä on huvittava laitos,saati puolikova kekkeli- No onneksi edes noin :D
Muutoin ilo on kadonnut suorittavasta Hyvinvointi Suomesta. Kukaan ei enää naura julkisesti, paitsi tekonaurua jossain Pressiklubin jaksossa, jossa Janne Tsaref ottaa haltuun koko pallon, kertatoisensa jälkeen. Pusi pusi ja aaltoja täältä liki Pasilasta :D
-
Niin, tuo minäkuva on se mikä tosiaan tarvitsee sitä tohtorointia. Toinen on, vaikka sitä tässäkään keskustelussa, harvemmin mainitaan; maailmankuva ja yleinen ihmiskuva. Ihminen heijastaa sisäisen kuvansa ulos, ja se heijastus palaa myös takaisin. Jos uskoo maaailman olevan paska paikka ja ihmisten pahoja niin näin myös tulee käymään toteen omassa elämässä ja kokemuksissa. Uskomukset (ja mielikuvat, ja se kuinka itselleen kertoo maailman ja itsensä olevan) tahtoo myös toteutua. Se on se mihin pitää päästä käsiksi. Ja se on se missä ne defenssit pahimmin aina niittaa. Se on usein se kaikkein vaikein vaihe. Lisäksi väsynyt ja voimaton ihminen ei vain ole sellaisessa tilassa että voi ruveta oman mielensä alkemistiksi. itse alkemia ei ole kovinkaan kummoinen asia sitten käytännössä. Se on sitä työtä. Siinä siitä myrkystä joka on jumittavan ja negatiivisen minäkuvan syynä keitetään vastamyrkky. Mutta vastamyrkky ei tehoa ellei sitä oikeasti kaiveta ja keitetä juuri siitä myrkystä mikä pilaa ihmisen elämän. Mikään yleinen positiivinen ajattelu ei auta. Se voi jopa pahentaa, ajaa tunteiden tunnistamisen vielä syvemmälle, defenssit vielä kovemmiksi.
Itse en ole mikään Freudin ja psykoanaalin kannattaja, mutta jonkinlainen joko kognitiivinen tai hahmo- tai taide- tai lyhytterapia tai mikä nyt taudinkuvaan ja persoonaan sopii, voi olla hyvä alkulähtökohta jotta ihminen pääsee sellaiseen pisteeseen itsensä kanssa että voi ja jaksaa ryhtyä itse itseään auttamaan.
Siihen nimittäin kyllä vahvasti uskon että ihan jokaisessa on kyky parantua, niin fyysisesti kuin henkisesti, ja että kaikilla on olemassa kyky auttaa itseään kunhan vain voimat ja myös riitävä yhtenäisyys tunteiden tunnistamiseen saadaan luotua. Ja yhteys eri osien välille niin että aivot kuulevat sydämen (ja ne aistit), ja myös sydän aivoja sillä sydän on itsessään ja yksin päätön ja tarvitsee yhteyden aivoihin voidakseen hyvin. Eli tuo balanssi pitäisi saada ainakin jossain määrin kuntoon.
Siinä, paranemisessa, sitten on kyse siitä miten ihminen muuttaa omat ajattelutapansa, sanansa (minäkuvansa ja uskomuksensa) ja sitä kautta vähitellen tunteensa niin että hän voi paremmin ja paremmin.
Lääkitys on sitä varten että saadaan lepo ja voimien kerääminen alkuun. Sitten jos sitä käytetään (niin kuin käsittääkseni käytetään, samoin uni/nukahtamislääkkeitä) siihen että pidetään ihminen koneiston osana niin voivoivoi. Oiretta hoitavat lääkkeet tulisi tajuta oiretta hoitaviksi, EI parantaviksi, lääkkeiksi. Kun käydään lekurissa niin silloin on syytä vaatia sairauden ei vain oireiden hoitoa. Tuossa lienee se suurin heikkous nykykäytännössä. Mutta siihen ei pidä alistua, eikä ajatella että sitten ei ole mitään keinoa jos ei ole terapiaa. On, myös muita keinoja kuin ammattiterapeutit. Ja ammattiterapeutinkin tulee olla itselle sopiva. Sitten kyllä sellainen voi olla hyvä koska osaa esittää sellaisia kysymyksiä, ja saa ihmisen nopeammin oikeiden kysymysten äärelle etsimään vastauksia ja osaa antaa työkaluja (niitä terveempiä ja mahdollistavampia ajatus -ja uskomusmalleja, ja myös ihan sanallisia määrittelyitä jotka eivät ole jumittavia).
Kannattaa myös muistaa että ihminen tarvitsee merkityksellisyyden tunteita, ei niinkään onnellisuuden, voidakseen hyvin. Ja jos jokin niin se että oppii olemaan itsensä auttaja tekee ihmisen oman arvon ja elämän merkityksen kokemisen suhteen ihmeitä.
-
Oikeasti sairaat ihmiset puree hammasta, peittelee sairauttaan viimeiseen asti sekä taistelee kyetäkseen edes hitusen normaaliin elämään.
Niin usein tekevätkin, eikä siinä ole mitään hyvää. Myös masennuspotilailla hoitoon hakeutuminen kestää usein aivan liian kauan, jolloin sairaus ehtii syvetä entistäkin vaikeammin hoidettavaksi. Apua löydettyään monet mitä tahansa sairastavat tahtovat juuri tämän vuoksi jakaa kokemuksiaan - jotta ne, jotka eivät vielä ole sitä tehneet, uskaltaisivat hakea apua, eivätkä pelkäisi olevansa yksin.
Sehän masennuksesta juuri niin vaikean tekeekin, että se tärkein työkalu, jolla asiat voitaisiin korjata, on rikki. Ihmisen oma käsitys itsestä ja elämästään. Se ei todellakaan aina lähde oikenemaan vain omasta reippaasta päätöksestä......
Kiitos kaikille antoisasta keskustelusta, ja heille jotka ovat rohkeasti omia kokemuksiaan kertoneet! :love:
Analyyttistä,kaunista.. helppo samaistua ja kompata...
Hieman kaipaisin teiltä "teräviltäkyniltä" katsantoa vinkkelistä joka kumpuaa hiemantoisenlaisesta opista, siitä jossa ei pyöritä alati nyky yhteiskuntaa pyörittävästä minä-keskeisyydestä...
Entä jos väitän että osa näistä edustaa "elintasosairauksia": sepelvaltimotauti,bulimia,eturauhasenliikakasvu,sokeritauti,masennus,kilpirauhasen toimintaongelmat,stressi/burnout- psyyken ongelmat,kaikki immunologistiset häiriöt,jopa astma ja migreeni... jne,jne... ?!
Itse mietin välillä, koskahan koittaa päivä jolloin geenimuuntelu lopullisesti tuhoaa ihmiskunnan lisääntymiskyvyn... -mielestäni evoluutio on hyvällä tiellä jos päämäärä on ihmisen sukupuuttoon tappaminen.. Onneksi autamme asiaa myös itse :!
-
...Noh, tohon minäkeskeisyyteen sen verran että, ensin on laitettava se happinaamari omalle nassulle ennen kuin voi auttaa toisia. Eli jos itsellä ei ole jotakin, esim rakkautta itseä kohtaan, niin kovin on vaikea antaa toisille. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Jokainen antaa omastaan, jos vain on jotakin annettavaa. Ei pidä sekoittaa egoa ja (itse)tietoisuutta. Ne eivät ole synonyymeja.
-
Minä nyt jaksaisin vielä kerran painottaa: masennus on sairaus. Sanoa masennusta sairastavalle, että jospa nyt vain ryhtyisit ajattelemaan itsestäsi positiivisesti on yhtä absurdia, kuin sanoa syöpää sairastavalle, että jospa nyt vain et sairastaisi. Tai paniikkihäiriöiselle, että jospa et saisi niitä kohtauksia. Totta on, että masennusta sairastavan avain parantumiseen (tai mitä itse pidän todellisuudessa totuudenmukaisempana lähestymistapana: kyvylle elää täysipainoista elämää sairaudesta huolimatta ja sen kanssa) löytyy sairastavasta itsestään. Mutta koska kyseessä on sairaus, tarvitaan myös hoitoa. Oikeanlaista, ihmiselle räätälöityä hoitoa. Ja sen hoidon piiriin pääseminen ei ole ihan yksinkertainen temppu.
Shoutboxissa Viridian kirjoitti:
Niinkuin vaikka nämä masennuksen hoidot, toipumiset, voiko toipua, pitäisikö toipua, selviääkö elämästä enää kukaan ilman pitkällisiä terapioita, ja pitääkö kaikki surut lääkitä... mutta koska niistä ei saa puhua ellei muista luetella kuinka jokainen on oman masennuksensa ainut asiantuntija ja päättää itse haluaako edes yrittää ottaa vastaan hoitoa, niin siirrynpä takavasemmalle ja lähden taas aamulla töihin, kun jonkun täytyy vai täytyykö.. jos vaikka katkeis jalka ja ilmottaisin työmaalle, että en usko kipsin auttavan juuri minun murtumaani.
Entäs sitten kun sen katkenneen jalan kanssa pääset kuukauden jonotuksen jälkeen lääkärille, joka kirjoittaa burana-reseptin, ja toteaa, että syöpä näitä, eiköhän se siitä parane? Ja kun ei parane, saat uuden lääkäriajan taas kuukauden päähän, ja vähän vahvemmat lääkkeet? Mutta kun eihän se murtuma parane niillä lääkkeillä, niin jälleen kuukauden tai pari kärvisteltyäsi pääset ehkä röntgeniin. Ja kun röntgenlausunto valmistuu, todetaan, että kyllähän tämä tosiaan poikki on, mutta näitä ei hoideta täällä, vaan saat lähetteen erikoissairaanhoidon piiriin. Jono tosin on puoli vuotta. Puolen vuoden kuluttua jalkasi on edelleen poikki, sinä aika mukavassa kipulääkekoukussa ja pääset erikoissairaanhoidon palaveriin. Palaverin perusteella sinulle ehkä suositellaan jatkohoitoa, mutta sitä on haettava erikseen kymmensivuisella kelan kaavakkeella. Ja jollet tuolla kaavakkeella pysty ihan itse, ilman minkäänlaista apua, kertomaan, miksi juuri sinun jalkasi hoito on tärkeää, ja kuinka varmasti pystyt olemaan yhteiskunnan tuottava jäsen hoidon jälkeen, hoito yksinkertaisesti evätään sinulta. Jos satut kuitenkin saamaan myönteisen hoitopäätöksen, kela luonnollisesti korvaa hoidostasi vain 20-30%, joten sinulta on löydyttävä omaa rahaa n. 4300-7200 euroa hoitoa varten.
Masennuksen vertaaminen katkenneeseen jalkaan on hieman ontuvaa.
Myöskin masennus sairauden vertaaminen normaaliin, ihmiselämään kuuluvaan alakuloon, suruun, väsymykseen, satunnaiseen ahdistukseen, yms. on harhaanjohtavaa. Kuka tahansa voi mennä elämässään hetkellisesti pois tolaltaan ja tarvita vaikkapa viikon saikun akuutin kriisin kohdatessa. Kuka tahansa kärsii silloin tällöin univaikeuksista tai tunteesta, että eipä kyllä yhtään huvittaisi.
Masennus on jotain ihan muuta, ja sitä kyllä ei voi käsittää, jollei itse ole kokenut, tai mahdollisesti seurannut erittäin läheltä vierestä.
Palaan vielä masentuneen minäkuvaan ja sen muuttamiseen.
Aivot ovat monimutkainen ja kompleksinen kokonaisuus. Masennus on vittumainen, koska se sairautena sijaitsee juurikin aivoissa. Aivot on mahdollista opettaa uuteen tapaan ajatella esimerkiksi itsestään. Mutta se on pitkä ja äärimmäisen vaativa prosessi, joka tarvitsee tuekseen ohjausta ja päämäärätietoista työtä. Aivojen on tehtävä lukuisia toistoja uudenlaisesta ajattelumallista, ennen kuin se syrjäyttää vanhan ajattelutavan. Ja tämä on yksi suuri haaste masennuksen hoidossa; koska hoito vaatii hoidettavalta (siltä sairaalta) pitkäjänteistä sitoutumista hoitoprosessiin, ja kykyä ja halua työskennellä oman parantumisensa eteen, niin hoito todellakaan ei tavoita kaikkia masentuneita tasapuolisesti.
Täällä oli esitetty myös, että masennusta sairastavan pitäisi vain mennä luontoon, liikkua ja syödä terveellisesti, niin kyllä se siitä. Nämä kaikki ovat toki erittäin hyviä tukevia toimia toipumisessa, mutta eivät ne yksinään sitä sairautta paranna. Vertauskuvana: jos haluan juosta maratonin, on terveellisestä ruokavaliosta ja mielikuvaharjoittelusta iso apu matkalla. Mutta en minä pelkästään niillä tule sitä maratonia juoksemaan, kyllä niitä lihaksiakin on ihan oikeasti treenattava. Samoin masennusta sairastavan on ihan oikeasti treenattava niitä uusia ajattelutapoja.
Loppuun vielä vinkiksi, jos tätä lukee joku sellainen, joka tuskailee oman ahdistuksensa/masennuksensa/pahanolonsa kanssa. Masennukseenhan kuuluu tyypillisenä piirteenä myös se, ettei oikein itsekään usko ansaitsevansa hoitoa, etenkin kun kaikkialla toitotetaan, miten vaikeaa hoidon piiriin on päästä (minäkin tein niin tässä). Sitten kun vielä muutaman kerran on käynyt tk-lääkärillä ja saanut vain sen pilleripurkin, niin seinä edessä voi tuntua aika hurjan korkealle. Etenkin kun sattuneesta syystä ne omat voimavarat ovat aika kortilla.
Jokaisesta terveyskeskuksesta pitäisi löytyä tk-psykologi tai psykiatrinen sairaanhoitoja. Ja heille omat suorat puhelinnumerot. Lääkärit eivät syystä tai toisesta näitä mainosta, mutta näille henkilöille on mahdollista päästä juttelemaan omasta olostaan, yleensä 1-5 kertaa. Jos keskustelu tuntuu sellaiselta, että se voisi toimia apuna, tk-psykologilla on mahdollisuus kirjoittaa lähete edelleen tk-lääkärille, joka voi tehdä lähetteen psykiatriselle poliklinikalle, josta voi saada puoltavan lausunnon kelan korvaamaa terapiaa varten. Tämän vuoden vaihteessa kela on päivittänyt korvauskäytäntöään niin, että terapiaprosessi on myös taloudellisesti mahdollinen hiukan pienemmilläkin tuloilla.
Tämä voi olla yksi väylä kohti elämää, jota masennus ei hallitse.
-
Niinhän se juuri on kuin pikkusisko kirjoittaa; jos mieli on rikki niin mistä saadaan voima parantumiseen? Mistä voima jos mieli ja sydän riitelee ja kehokin on asettunut vastahankaan? Ihmisen sisäinen todellisuus on pirstaloitunut ja osat ovat epäsovussa.
Ihminen on kokonaisuus, siihen kuuluu niin kehon kuin mielen (länsimaisittain) tai kehon, mielen ja sielun (itämaisittain) kokonaisuuden terveydestä huolehtiminen. Ja juuri tuossa kohdin länsimainen lääketiede(kin) on heikoimmillaan. Toki se on kehittynyt viime vuosina aivojen (keskushermoston) suhteen niin että ollaan vähitellen pääsemässä holistiseen käsitykseen ihmisen hyvinvoinnista.
Mutta ihminen jonka sisäinen kommunikointi on mennyt rikki, ja pois raiteiltaan: sydän ei kuule aivoja vaan itkee yksin ja hylättynä pimeässä nurkassa, ja aivotkin tulkitsee ulkomaailmaa ihan miten sattuu, tai ainakin itseä vahingoittavalla tavalla, ei toimi loogisesti ja rationaalisesti.
En oikein usko että kroonisesti tai keskivaikeasti/vaikeasti masentunut "pelaa" millään nappuloilla. Hän vain selviytyy. Päivästä päivään, joskus minuutista minuuttiin. En aio, enkä halua, sen kummemmin puolustella masentuneita (tai muita mielensä kanssa kamppailevia) mutta samanlaisen käytöksen olettaminen vain on naivia sellaisilta jotka itse ovat oman elämänsä ohjaksissa noin eneimmäkseen. Se armo on ihan hyvä termi siihen kohtaan, niin kuin se ylipäänsäkin on kun on kyse ihmisistä. Toki jokainen laatii omat sääntönsä sen suhteen miten haluaa tulla kohdelluksi muiden taholta mutta toive ei ole käsky (paitsi ehkä omalle subille, ja silloin se toisen mielen kunto on varmaan selvillä).
Eli sellainen olettama että muut ihmiset toimivat jonkin yleisesti hyväksytyn ja standardisoidun koodiston mukaan nyt on aika turhaa. Toki laajemmassa mittakaavassa yhteisöllinen toiminta nojaa sellaiseen mutta yksittäisissä tapauksissa asiaa pitää osata katsoa väljemmin. Juuri siksi että jokaisella on se itsevaltaisuus omista valinnoista ja niiden vaikutuksesta ihmissuhteisiin: minä voin angstissani tehdä oharit, sinä voit pitää minua kusipäänä (jos en ole katsonut, tai osannut, tai tullut ajatelleeksi osv asiaa etukäteen sinulle valaista, mistä lie seikasta johtuen). Se juuri on sitä ettei elämä ole oikeudenmukaista, ei kohtuullista, ei kenellekään.
Siksi jokaisella olisi tärkeätä olla sellaisia kontakteja joiden kanssa voi peilata sitä omaa käsitystään itsestään. Ei niin että se suuri totuus tulisi jostain ulkoa, vaan niin että sen voisi löytää aidosti itse ollen yhteydessä myös ulkopuoliseen maailmaan (ainakin silloin kun voimat riittävät). Muiden apu on siinä usein oleellinen, vaikka jokainen joutuu(?, saa?) tekemään varsinaisen työn ihan itse.
..tavallaan jatkumoa pikkusiskolle.. -ostan "chalmin" näkemykset myös..
Mutta, mutta.. Minusta pitäisi kuitenkin puhua "sairauden aiheuttajista", syystä - eikä polemisoida tuloksettomasti oireista ja seurauksista.. Itseäni ei kiinnosta miksi ja millälailla toinen kokee sanotaan nytvaikka masentuneisuutensa, minä kaipaan analyyttistä perustelua ja itsetutkiskelua: "miksi minä sairastuin.. " Uskon myös että palaamalla "juurille" löydetään myös usein toimivat vastaukset ongelmien aiheuttajiin.
Lääketiedekin lähtee olettamuksesta että parannetaan se taudin aiheuttaja.. (Olkoonkin että ketjussakin on otettu kantaa kaiketi yleiseen tosiasiaan- "nykyään riitää kun annetaan ensiapua oireisiin"...)
Miksi huonotfiilikset ja elämään liittyvät negaatiot mielletään -sairauksiksi!? Hyvät ja onnelliset.. Hmm.. Ovat egobuustailua ja pätemistä ?!
Edit: Ainon kannanottoon.. (Ok pohdintaa ja varmasti totta)
Itseäni kuitenkin henkilökohtaisesti häiritsee monet diaknosoinnit, joilla ns.ongelmia pyritään selittämään.. Hieman fatalistina olisinkin taipuvainen pohtimaan: voisko onnellisuus olla niinikään, sairaus?!? Entä mikä olisi se psyyken "normitila" tällöin,.!?
-
Nyt sitten sellainen lisäys, että voipi tulla lunta tupaan...
Kaikki eivät ole kykeneviä psykoanalyysiin. Joidenkin itseymmärrys ja -reflektiokyky vain ovat niin heikolla tasolla ettei homma kannata.Jep.
En tiedä kuuluinko heihin, en mielestäni, mutta minulle myönnettiin se kaksi kertaa/vko kolmeksi vuodeksi. En käynyt sillä terapeutti piti valita etukäteen hakiessa ja aikaa oli rajallisesti. Kaikista sopivista käytettävissä olevista jokusen haastattelun jälkeen valitsin yhden mutta käytyäni mamman pakeilla pari kertaa tostesin ettei hän kykene eikä osaa auttaa minua. Aivan rahanhukkaa oli se lässytys. Se siitä.
Mutta Ainon kommentille jalan katkeamisvertaukseen komppaus. Juuri samainen otti omaan silmäänkin. Kun jo yleinen ymmärrys on aivan lapsenkengissä siitä mistä on kyse kun ihmisen mielessä on häikkää. Ja sitten uskossa siihen pilleripurkkiin lääkkeenä. Siis täh. Ei todellakaan nukutus auta jos on verisuonet tukossa ja sydän pitää ohittaa. Mutta sitten voi olla hyvä jos pikkasen sedatoidaan kun ruvetaan puukkoa heiluttamaan.
Sellainen lisäys kuitenkin, että joillakin psyykenlääkkeillä on terapian tehoa parantavia vaikutuksia. Eli vaikuttavat aivokemiaan niin että terapiasta saadaan paremmin hyötyä. Eli eivät ole vain oirehoitoa.
Ja Pulselle: juuri niihin perimmäisiin syihinhän hoidossa halutaan puuttua. Esim. Jos äiti on sanonut lapselle että tämä on tyhmä ja paha (läpi koko lapsuuden) niin lähdetään työstämään ja kyseenalaistamaan ihmisen itsekin sisäistämää ja uskomaa käsitystä toiseksi. Tai vaikka jos ajattelee "olen huono" niin muutetaan identifioiva kokemus toisenlaiseen muotoon "en tällä kertaa pärjännyt parhaimmalla tavallani". Ei olla jotakin negatiivista vaan muutetaan sanojen ja ajattelun käytänteitä niin että ihminen rupeaa muuttamaan/muuttumaan enemmän mahdollisuuksia itselleen sallivaksi.
Sitä tarkoitin kun kirjoitin aiemmin että se vastamyrkky on keitettävä niistä aidoista ja juuri sen kyseisen ihmisen omista sisäisistä myrkyistä.
-
Kaikki eivät ole kykeneviä psykoanalyysiin. Joidenkin itseymmärrys ja -reflektiokyky vain ovat niin heikolla tasolla ettei homma kannata.Jep.
En tiedä kuuluinko heihin, en mielestäni, mutta minulle myönnettiin se kaksi kertaa/vko kolmeksi vuodeksi. En käynyt sillä terapeutti piti valita etukäteen hakiessa ja aikaa oli rajallisesti. Kaikista sopivista käytettävissä olevista jokusen haastattelun jälkeen valitsin yhden mutta käytyäni mamman pakeilla pari kertaa tostesin ettei hän kykene eikä osaa auttaa minua. Aivan rahanhukkaa oli se lässytys. Se siitä.
Mutta Ainon kommentille jalan katkeamisvertaukseen komppaus. Juuri samainen otti omaan silmäänkin. Kun jo yleinen ymmärrys on aivan lapsenkengissä siitä mistä on kyse kun ihmisen mielessä on häikkää. Ja sitten uskossa siihen pilleripurkkiin lääkkeenä. Siis täh. Ei todellakaan nukutus auta jos on verisuonet tukossa ja sydän pitää ohittaa. Mutta sitten voi olla hyvä jos pikkasen sedatoidaan kun ruvetaan puukkoa heiluttamaan.
Sellainen lisäys kuitenkin, että joillakin psyykenlääkkeillä on terapian tehoa parantavia vaikutuksia. Eli vaikuttavat aivokemiaan niin että terapiasta saadaan paremmin hyötyä. Eli eivät ole vain oirehoitoa.
Allekirjoitan täysin.
Lisään kuitenkin vielä, että terapiamuotoja on onneksi muitakin, kuin perinteinen psykoanalyysi, ja myös kelan hyväksymien terapeuttien joukosta löytyy erilaisten koulukuntien edustajia. Mutta fakta on, että jollei ole sen tyyppinen henkilö, jolle terapiatyöskentely sopii, ja tämän lisäksi löydä juuri sitä terapeuttia, jonka kanssa henkilökemiakin vielä kohtaa, niin valitettavasti hoidon hyöty jää ohueksi. Ja kaiken muun ohella tämä tekee sen oikeanlaisen, laadukkaan hoidon saamisen äärimmäisen hankalaksi.
Lääkitystä koskeva tarkennuksesi oli osuva ja tärkeä. Juuri näin.
-
...ja vielä sitten sellainen lisäys, että se miksi tässä langassa haluan korostaa juuri sitä jokaisen, myös mieletään horjuvan, omaa vastuuta, on se että me itse valitsemme niin ajatuksemme kuin tunteemme. Me itse olemme niistä vastuussa. Vaikka olisi ollut paskat vanhemmat ja koulussakin kiusattu ja joku polttanut omakotitalon ja varastanut pöytähopeat, niin silti. Jokainen valitsee sen mitä haluaa itsessään vahvistaa. Ne ajatukset ja tunteet joita vaalia. Ja tässä on se kiva turvallisuus josta moni ei oikeasti halua pois. Se kohta jossa vastuu tulee ottaa itselle. Jos ihminen defensiivisesti vain hakee syitä muista ihmisistä ja maailman pahuudesta niin syiden juurille ei vain voi päästä. Silloin tilanne on shakki matti ja hoitomahdollisuudet finito. Case closed.
Eli juuri tuohon pitää päästä käsiksi: ihmisen oman voiman löytämiseen, ja se voima on lopulta ihmisen mielessä. Omassa mielessä. Sitä ei voi kantaa ulkoa, eikä kukaan toinen voi kantaa toista. Se ei vain toimi, ja ihminen ei oikeasti edes sellaista halua vaikka saattaa väsymyksessään niin jossain vaiheessa kokeakin. Haluamme apua itse itsemme auttamiseen, emme laupiaita samarialaisia jotka tulevat ja tekevät kaiken puolestamme. Siksi ihmiselle se merkityksellisyyden tunne on olennainen, ei pelkkä onnellisuus.
Toki olen sitä mieltä että onnellisuus on se perustila joka ihmiselle kuuluu. Sen tieltä vain pitää poistaa esteet, jotka yleensä ovat ihmisen itsensä sisällä, ei ulkona.
Mutta ihminen joka ei halua tulla autetuksi, eikä ole kykenevä auttamaan itseään, voi olla pirun kiukkuinen jos hänelle menee ja sanoo tämän. Eli juuri siksi minä ainakin katson että ne ammattiauttajat joskus ovat se ainoa mahdollisuus joillekin. Ja sen terapian tulee olla muutakin, siis oikeasti haastavaa (ja vaatii myös paljon voimia), kuin sitä että saa puhua itsestään ja joku kuuntelee. Toki silläkin on merkityksensä mutta terapia on ennen kaikkea työtä, raskasta työtä, terapoitavalle.
-
Mutta, mutta.. Minusta pitäisi kuitenkin puhua "sairauden aiheuttajista", syystä - eikä polemisoida tuloksettomasti oireista ja seurauksista.. Itseäni ei kiinnosta miksi ja millälailla toinen kokee sanotaan nytvaikka masentuneisuutensa, minä kaipaan analyyttistä perustelua ja itsetutkiskelua: "miksi minä sairastuin.. " Uskon myös että palaamalla "juurille" löydetään myös usein toimivat vastaukset ongelmien aiheuttajiin.
Lääketiedekin lähtee olettamuksesta että parannetaan se taudin aiheuttaja.. (Olkoonkin että ketjussakin on otettu kantaa kaiketi yleiseen tosiasiaan- "nykyään riitää kun annetaan ensiapua oireisiin"...)
Miksi huonotfiilikset ja elämään liittyvät negaatiot mielletään -sairauksiksi!? Hyvät ja onnelliset.. Hmm.. Ovat egobuustailua ja pätemistä ?!
Alakulo on pelkkä tunne, mutta masennus johtuu aivokemian häiriöistä ja on siten sairaus.
Nykylääketieteen ongelma on, että aivojen toiminnasta tiedetään aika vähän. Siinä mielessä on hyvin hankala lopulta antaa ihmisille varmaa diagnoosia, missä tapauksessa on kyse normaalista alakulosta ja milloin on kyse masennuksesta. Pitäisi olla joku mittari, jonka voisi turvallisesti tunkea jokaisen masennusta valittavan potilan aivoihin, ja jolla saisi selville, toimivatko aivojen välittäjäaineet normaalisti.
Perinteinen masennus johtuu serotoniinin välittymisen ongelmista ja sitä hoidetaan SSRI-lääkkeellä. Jos kyseessä on pelkkä alakulo tai joku muu mielialaan vaikuttava sairaus, SSRI-lääkkeestä ei ole mitään apua. Varmasti siis on paljon ihmisiä, joilla on väärä masennusdiagnoosi ja siten myös väärä lääkitys käytössä.
Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista mielenterveysongelmien diagnosointi on tulevaisuudessa, kun aivojen toiminnasta tiedetään paljon enemmän ja on enemmän erilaisia laitteita käytettävissä diagnoosin saamiseen. Silloin on varmasti masennuksellakin useampia erilaisia nimettyjä alalajeja, joista jokainen liittyy erilaiseen aivojen välittäjäaineen ongelmaan.
Muokkaus: korjattu kirjoitusvirhe.
-
Viimeisenä kommentointina tähän keskusteluun haluaisin sanoa, että masennus on sairaus. Se vaatii hoitoa. Pelkät lääkkeet eivät ole se juttu, vaan PITÄÄ olla keskustelutukea ammattilaisen kanssa. Lääkkeet ovat ns. toppatakki talvella. Auttavat jaksamaan ja korjaavat viallista aivokemiaa.
Masennus on mörkö, helvetin pelottava mörkö. Muttei se ole voittamaton. Pitää olla armollinen itselleen ja samalla haastaa itseään, tasapainoisesti kumpaakin.
Te kaikki, jotka taistelette tuota mörköä vastaan, nostan hattua ja arvostan teitä. Te voitatte sen mörön kyllä. :love:
-
Noh kettu tuossa on sitten vielä sellainen pikkukeissi kun länsimainen lääketiede, tai tiede, ei ole vielä ratkaissut sitä mielen "ongelmaakaan". Eli mitä on ihmisen mieli?
Se kun vaikuttaa siihen materiaaan, eli aivokemiaan.* Eli se munakana-ongelma koskien sitä mistä aivokemialliset vaikutukset ja prosessit johtuvat, mikä on niiden kokonaisuus ihmisen hyvinvoinnissa. Eli en usko mihinkään mittareihin jotka vain tökätään aivoihin, ja avot, jo taas lyyti kirjoittaa kunhan lykätää oikea kemia systeemiin. Eli en ole materailisti ja ei siitä sitten sen enempää.
Tässä oli juuri se yksi pääsyy miksi psykiatrini ei ollut pitkien lääkehoitojen kannalla vaan ainoastaan niin että niitä käytetään jotta kokonaisuus, niin henkinen kuin fyysinen, saadaan yhteistyöhön.
-
No nämä seikat on nyt sentään tunnistettu mutta saattaa olla pitkä matka käytännön tekoihin:
http://www.hs.fi/m/mielipide/a1461034640317?jako=f077841fa5352d9e066be22a22cb7f5d&ref=gp-share
-
Mä luulen kans et lopetan nyt tähän ketjuun kommentoinnin. Viimeiseksi haluaisin vielä lisätä itselleni tärkeän asian.
Moni on ottanut esille sen kuinka tulee taistella, ja nujertaa, masennus (tai ahdistus tai jokin muu negatiivista energiaa tuova tunne). itse haluaisin ehdottaa ennemmin hyväksymistä, ei sairauden hyväksymistä passiivisesti vaan itsensä hyväksymistä kärsivänä olentona. Kärsimys on olennainen osa ihmisyyttä ja jos joku on sitä mieltä ettei kärsi niin todennäköisesti vain elää itseltä sen tunteen kieltäen. Eli tältä kantilta katsoen en usko että kukaan on väärä ihminen osallistumaan tähän keskusteluun. Kaikki kärsivät, ero on vain tuskan kestossa ja tasossa. Joten se että tunnistaa, ja tunnustaa, kärsivänsä on ainakin oman tilan hahmottamista. Ja siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Hyväksymisestä.
Se on ensimmäinen askel siihen että voi oppia rakastamaan itseään. Nähdä itsensä kärsivänä olentona johon sattuu, ja rakastaa sitä kärsivää ja kurjalta tuntevaa poloa.
Sillä hyväksymisessä on aina parantavaa voimaa. Kun suostumme kärsimään niin voimme pysähtyä, tuntea ja kun tunnemme kivun voimme hahmottaa avun. Voimme rauhassa tutkia kipuamme ja tunnustella mielessämme ja kropassamme mikä voisi auttaa meitä. Olisiko se terveellisempi ravinto, parempi uni (uni on irti laskemista ja luottamista, sen oppiminen ei aina ole aivan yksinkertainen asia), seurustelu jonkun/joidenkin kanssa, kävely, liikunta, meditointi (niille joille henkisempi lähestyminen on omalta tuntuvaa), pilleriresepti aivokemian tasapainottamiseen (kyllä, tämä on hyvä tsekata myös avoimesti), terapia, alan vaihto....keinoja on monia pienemmästä suurempaan, ja kärsimyksen tarkoitus on näyttää ne meille.
Jutun juoni on varmasti kuitenkin siinä että olemme kaikki yksilöitä ja vaikka tämä kulttuurimme on kovin minäkeskeinen (niin kuin Pulse sanoi) niin se ei kuitenkaan arvosta yksilöllisyyttä (aika jännää eikö?), ja jokainen meistä on omanlaisensa ja omanlaisissa ympyröissään ja tilanteissaan, eli se apu voi olla monenlaista ja moninaista myös.
Mutta rakkaudessa on voimaa ja kun keskitymme ennemmin siihen rakastamiseen, varsinkin masentuneet itsensä rakastamiseen (niin vaikeata kuin se onkin, ja ainakin aluksi mahdottomalta tuntuu) niin emme huomaakkaan kuinka meidän ei enää tarvitse taistella jotakin vastaan. Taistelu katoaa ja rauha saapuu. Sillä kun taistelemme jotakin sellaista vastaan joka on meissä niin jo perusteiltaan hajotamme itseämme. Masentunut on jo ennestään hajalla, ei enää lisää taistelua ja hampaiden kiristelyä. Kärsimys jo itsessään ja muutos, joka on välttämätön (ja myös väistämätön jos haluaa elää) on voimia vaativaa ei siis kannata tehdä itsestään vielä hajanaisempaa niillä keinoilla jotka valitsee. (mutta en kiellä jos joku haluaa kuvitella masennuksen rumaksi monipäiseksi hirviöksi johon lähettää tappavia säteitä aamuin illoin, se saattaa toimiakin)
Kärsimyksessä, ja sen hyväksymisessä, on myös toinen puoli. Se on sen lahja. Kun kärsimme niin saamme mahdollisuuden kasvaa, ja kun kasvamme saamme kyvyn nauttia elämästä. Minä toivotan kaikille kärsiville rehellisyyttä ja voimaa tulla niiksi kauniiksi ja rakastettaviksi ihmisiksi joita jo olette, niin itsellenne kuin muillekin, kunhan sen vain oikein oivallatte :love: (ja kyllähän tämänkin harrastuksen puitteissa voi kaikenlaisia harjoitteita asiaan liittyn tehdä ;D )
-
Taistelu on konkreettisia tekoja. Lähtemistä, tekemistä, aktivoitumista ylipäätään. Ahdistuksen syiden ymmärtämistä ja sitä ruokkivien rakenteiden kaatamista omaan tahtiin. Ei se ensimmäinen vaihe jossa tutkitaan omaa itseä ja ymmärretään mistä mikäkin johtuu, vaan se vaihe kun on ymmärretty mistä tämä tai tämä johtuu ja mietitty keinoja katkaista noidankehä jostain kohti. Yrittämistä jossa ei anna minkään estää parantumista. Mutta kukin tyylillään. Jokaisen pitää löytää omat keinonsa.
Eli jos ongelma on sosiaalinen, niin pitää opetella sosiaalisuutta, jos ongelma on aivokemiallinen, pitää hoitaa aivokemiaa, jos ongelma on käytös tai ajattelumalli sitä pitää muokata parempaan suuntaan jne. Syvä itsetuntemus ensin ja sitten ongelmien kimppuun.
-
Kuvitelkaa, jos pystytte, seuraavanlainen tilanne.
Heräät, vaikket ole varma oletko edes nukahtanut. Haluttaisi nousta kuselle, mutta on kuin sinut olisi runkonaulaimella ammuttu kiinni samaan paikkaan ja asentoon kuin mihin edellisenä päivänä kaaduit... vai oliko se toissapäivänä, viime viikolla? Et enää muista, missä kävit mutta jossain oli pakko käydä hoitamassa jokin asia. Ehkä se oli jokin kirjeasia, tuosta postipinosta tuossa lattialla? Veitkö roskat, vai haitko jotain jostakin? Sälekaihtimien välistä näkyy päivänvaloa, olisipa ihana avata parvekkeen ovi ja saada raitista ilmaa. Kunpa jaksaisin nousta ja kävellä avaamaan oven.
Päätä kivistää, jos olenkin nukahtanut niin unta on ollut niin vähän tai unen laatu niin huonoa, että päänsärky tuntuu vain etäisenä sirinänä väsymyksen läpi, joka saa ilman tuntumaan siirappimaiselta, paksulta nesteeltä. Mietit taas kerran, kuten joka kerta herättyäsi, että olisiko tänään voimia nousta ja kävellä vaikka junan alle. Jos pääsisi ylös ja liikkeelle, varmasti jaksaisin rautatielle asti. Mutta entä jos juna ei juuri silloin tulekaan? Jos joudunkin odottamaan ja miettimään, ehdinkö tulevan junan alle? Mitä jos jään henkiin? Veturinkuljettaja ei varmasti halua ajaa ylitseni, täytyy keksiä jotain muuta.
Jos vaan jaksaisin nousta ylös. Paljonkohan kello on? Mikähän päivä nyt on? Minun piti jonakin päivänä mennä jonnekin, minne en päässyt. Sen jälkeen en ole uskaltanut pitää puhelinta päällä. Jos joku soittaa, niin en pysty kyllä esittämään reipasta. Kaikki saavat tietää missä kunnossa asuntoni on, etten ole siivonnut tai tehnyt ruokaa kuukausiin. Jos jaksaisin siivota niin voisin lähteä ulos. Jos jaksaisin ensin nousta ylös. Pakko minun on nousta vessaan, sen jälkeen kyllä tartun toimeen ja tiskaan edes tiskit.
Voi vittu, olen taas sängyssä, miten tässä näin kävi? Jaksoin juuri ja juuri käydä vessassa ja juoda vähän vettä, sitten taas jotenkin kaaduin sänkyyn. Likaisiin lakanoihin... miksen jaksa edes pestä näitä lakanoita? Ei minusta ole mihinkään, parempi olisi kuolla pois, mutta sen pitäisi tapahtua kerralla ja varmasti. Eloonjääminen pelottaa liikaa. Sitten viimeistään kaikki saavat tietää, ettei minusta ole mihinkään.
Välillä tuntuu että muistat ajan jolloin et ollut tässä. Olit ulkona, olit muiden ihmisten kanssa ja sinulla oli ihan mukavaa. Puhuit muiden ihmisten kanssa ja he puhuivat sinulle. Vai kuvittelitko vain sen kaiken? Et ole enää varma. Ainut asia josta olet varma, on se ettet jaksa nousta ylös. Vaikka haluaisitkin.
Oma masennukseni ei koskaan mennyt näin pahaksi. Vaikka olinkin vakavan masennuksen kourissa ja itsetuhoinen, en koskaan lakannut toimimasta ja se pelasti minut. Mutta tarina on yhtälailla tosi, tapahtuu tälläkin hetkellä. Kevät on aikaa, jolloin talvella syvemmin masentuneet saavat viimein energiaa päättää päivänsä. Viikkojen, kuukausien tahdonvoima puristetaan pieneen hetkeen että saadaan lopetettua oma kärsimys ja loputtomalta tuntuva helvetti.
Haistakaa vittu kaikki, jotka kehtaatte ajatella ettei masentunut ole vahva.
Haistakaa vittu kaikki, jotka ajattelette että masennus on jotenkin ansaittua tai omaa syytä.
Haistakaa vittu te kaikki, jotka olette saaneet osaksenne vain vastuksia joista olette itse selvinnyt ja siitä voimaantuneena viisastelette ja kuvittelette olevanne vahvempia ja parempia. Teillä terveillä ei olisi päättäväisyyttä tai tahdonvoimaa tappaa itseänne, vaikka haluaisittekin. Toivottavasti teillä ei ole silloinkaan, jos sairastutte joskus masennukseen.
Kukaan ei ole ansainnut sitä, että oma psyyke ja persoonallisuus alkaa käymään sotaa itseään vastaan ja alat toimimaan oman etusi vastaisesti. Jokainen joka minut tuntee, tietää että jos vain on syytä epäillä että joku kokee jääneensä yksin, jos saan aavistuksen että joku on vajoamassa tuohon helvettiin, niin laitan vähintäänkin viestin, että onko kaikki ok, voinko auttaa jotenkin? Koska vaikka masentunut yrittäisikin esittää että kaikki on hyvin eikä koskaan myöntäisi olevansa avun tarpeessa, niin sillä viestillä on suurtakin suurempi merkitys sille, joka kuvittelee olevansa yksin. Vaikka siitä ei olisi edes mitään apua, niin ei siitä kyllä ole ollut mitään haittaakaan.
balthazar, joka toivoisi että olisi mahdollista, että aivan jokainen voisi olla onnellinen ja saisi rakastaa.
-
Tuo hiljaisuudessa kärsiminen ja hoitoon hakeutumisen välttäminen on kyllä masennuksen pahimpia noidankehiä. Kuten todettu tuolla ylempänä niin saavat masennuksen kestämään aivan liian kauan ja se muuttaa itseyttä siten että paraneminen on sitä vaikeampaa mitä kauemmin tuota on kestänyt.
Itselle pahin kysymys mitä terapeutti aina välillä kysyy on "Mitä haluat elämässä muuttaa ja mitä toivot tulevaisuudelta?". Omat toiveet ja ajatukset on pyörinyt niin kauan masennuksen ja sen kanssa toimeen tulemisen parissa että rehellisesti sanottuna ei ole mitään käsitystäkään miten vastata noihin kysymyksiin ja se onkin niitä terapian suurimpia työsarkoja.
-
Olisin jokseenkin kiinnostunut tietämään, keneltä kaikilta on suljettu pois mahdollisuus kilpirauhassairauksiin. Huomionarvoista on se, että pelkän TSH:n mittaaminen ei kaikilla riitä (lisätietoa osoitteesta http://www.kilpirauhanen.com/tietopankki/kilpirauhanen/laboratorioarvot-ja-diagnoosi/).
En minä koita kenenkään masennusta vähätellä millään tavalla, mutta tiedän tapauksia, itseni mukaan lukien, joissa oikea diagnoosi olisi ollut kilpirauhasen vajaatoiminta eikä suinkaan masennus. Kilpirauhasen vajaatoiminta vain on siitä kovin kenkku, että kun ei kerta kaikkiaan jaksaisi edes leipää tehdä, mieliala alkaa vajota, ja lopputulema on varsin ilmeinen.
-
Taistelu on konkreettisia tekoja.
Konkreettisia tekoja nimenomaan.
Luulen että yks iso masennukseenkin ajavista tekijöoistä on pinttyneet ajatusmallit ja käytöskuviot. Sellaisten tunnistamisessa esim päiväkirja on hyvä väline.. tai sit ihan tietoisena oleminen hetkessä. Omalla kohdalla oon ainakin huomannut että tietyt tapahtumat laukaisevat tietynlaista ajattelua joka vie sinne noidankehään.
Yleensä sen hankalan tilanteen käsittelee, ainakin näennäisesti. Mutta seuraavana päivänä onkin jostain syystä alakuloinen olo, eikä sitä välttämättä edes tajua että se johtui edellisen päivän tapahtumasta. Itsellä taas alakulossa tulee helposti kuunneltua melankolista musiikkia joka huomaamatta vie entistä syvemmälle synkkyyteen. Ja jos siellä on mukana vielä biisejä joihin liittyy jotain kipeitä muistoja, ne muistot nousevat pintaan ja huonontavat oloa entisestään.
Ja kaikki toi lähtee liikkeelle siitä yhdestä tapahtumasta joka laukaisee sen tietynlaisen ajattelutavan. Atomimaailmassa se ajattelutapa on kaiketi aivoihin piirtynyt hermorata. Ja sitä rataa ei pelkästään puhumalla oikein pysty muuttamaan. Sen takia en usko että pelkkä keskusteluterapia riittää.
Itse aloitin 3 vuotta sitten matkan jossa pyrin mm. muuttamaan niitä pinttyneitä käytöskuvioita ja ajatusmalleja. Käytännössä pyrin altistamaan itseni niille hankalille tilanteille joissa syntyy niitä hankalia tunteita. Ja sen sijaan että juoksis niitä tunteita karkuun, otan ne hyväksyvästi vastaan. Se ei ole niin kivuliasta miltä se etukäteen ajateltuna tuntuu, ajattelu aina voimistaa kaikkea.. todellisuus on monesti paljon laimeempaa.
3 vuotta tosiaan on mennyt ja ihan eri ihminen oon nyt kun silloin alussa, yllättävälläkin tavalla. Tää keskustelu on ollut mullekin ihan hyvä herätys, koska nyt huomaan että oon taas jumittunut paikoilleni. Kompassin ravistelu selkeesti taas edessä. Sitä muuten suosittelen muillekin, ainakin niille joiden elämä junnaa paikoillaan.. tai no, mulla se on ainakin toiminut hyvin. Joskus on hyvä rikkoa pinttyneet muotit ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Kysyä ne yksinkertaiset kysymykset, kuka olen?.. ja mitä haluan elämältä?. Sit vaan suunta kompassiin ja mars mars kohti uusia seikkailuja 8).
..mut ei se tietystikkään itsestään tapahdu, ponnisteluja joutuu tekemään paljon. Ja niitä epätoivon hetkiä mahtuu mukaan myös vaikka kuinka. Mutta joskus ne raskaimmat hetket on kaikista kasvattavimpia. Ne on niitä tilanteita jotka fyysisesti muuttaa aivoja ja niitä hermoratoja. Ja jos ne tilanteet ottaa hyväksyvästi vastaa, siitä hermoradasta tulee neutraali, ehkä jopa positiivinen. Mutta jos taistelee vastaan, niin se muodostuva hermorata saattaa sisältää laukaisimia stressihormooneille yms negatiiviselle.. tai siitä voi tulla suora oikotie sinne valmiiseen noidankehään.
...noh, silleen ainakin maallikkona ajattelen :P
Kemiaan pohjautuva masennus on tietysti oma lukunsa. Siinä ne ongelmat on ilmeisesti puhtaasti fyysisiä.. ravinne puutokset, kilpirauhasen vajaatoiminta.. mitä näitä nyt kaikkia onkaan.
Ihminen on kone siinä missä muutkin atomimaailman otukset.. hack the machine! (http://betoniviidakko.com/images/emoticons/brush-teeth.gif)
:P
-
Riittävän monta päivää sängyn pohjalla syömättä, liikkumatta ja vastaamatta mihinkään ihmiskontaktiin-tason masennuskaudet koettu. Noihin piti olla sekä ihmiset jotka hankkivat hoidon että se hoitopaikka mihin päästä. Itse ei enää tuossa kohti tehdä mitään. Se sitten ettei kaikilla kai ole sen enempää niitä ihmisiä kuin hoitoakaan tarjolla.
Itse nyt yrittänyt tämän kanssa tapella toistakymmentä vuotta ja homma jatkuu edelleen. Pikkuhiljaa parempaan. Jos se on tullut vuosien saatossa niin se harvoin lähtee kerralla.
-
Olisin jokseenkin kiinnostunut tietämään, keneltä kaikilta on suljettu pois mahdollisuus kilpirauhassairauksiin.
Nykyään kilpirauhastesti on (tai ainakin pitäisi olla) rutiinitoimenpide, kun tutkitaan masennusta. Testien mukaan itsellä ei ollut mitään vikaa kilpirauhasarvoissa, vaikka suvussani kilpirauhasvaivaisia onkin. Testasivat samalla labrassa pari muutakin vajaatoimintaa, mutta mitään vikaa ei ollut missään.
Alkaa tuntua, että tässä ketjussa on tainnut mennä aikalailla pahasti keskenään sekaisin lievä, keskivaikea ja vaikea masennus, sekä toki kaikki muut sairaudet, jotka vaikuttavat mielialaan.
-
Psykoottinen masennus unohtui. Ja mielenterveyden ongelmat eivät liene kovinkaan usein puhtaasti yhtä koska ihminen ei ole puhtaasti yhtä. On sairaudet, masennusta, paniikkihäiriöitä tai mitä milloinkin. On sosiaaliset ongelmat ja kaikkihan ne keriytyvät yhdeksi noidankehäksi. Masennus toimii vain yleisnimenä yksilöllisille reaktioille. Muttas joo, tästä ei kai yritetä vääntää yleistä mielenterveyskeskustelua joten lopettelen tähän.
-
Olisin jokseenkin kiinnostunut tietämään, keneltä kaikilta on suljettu pois mahdollisuus kilpirauhassairauksiin.
Nykyään kilpirauhastesti on (tai ainakin pitäisi olla) rutiinitoimenpide, kun tutkitaan masennusta. Testien mukaan itsellä ei ollut mitään vikaa kilpirauhasarvoissa, vaikka suvussani kilpirauhasvaivaisia onkin. Testasivat samalla labrassa pari muutakin vajaatoimintaa, mutta mitään vikaa ei ollut missään.
Alkaa tuntua, että tässä ketjussa on tainnut mennä aikalailla pahasti keskenään sekaisin lievä, keskivaikea ja vaikea masennus, sekä toki kaikki muut sairaudet, jotka vaikuttavat mielialaan.
Minulta testattiin aikoinaan vain se TSH, ja siinä ei ollut mitään poikkeavaa, vaan ongelma on sen T4:n puolella. Nojoo, tarkoitus ei ole mennä tässä sen enempää tähän.
En koe, että kilpirauhassairauksien sotkeminen tähän ketjuun olisi mitenkään väärin. Ihan yhtä lailla vajaatoiminnasta johtuva masennus on masennusta siinä missä mistä tahansa muusta syystä johtuvakin on.
-
Olisin jokseenkin kiinnostunut tietämään, keneltä kaikilta on suljettu pois mahdollisuus kilpirauhassairauksiin.
Nykyään kilpirauhastesti on (tai ainakin pitäisi olla) rutiinitoimenpide, kun tutkitaan masennusta. Testien mukaan itsellä ei ollut mitään vikaa kilpirauhasarvoissa, vaikka suvussani kilpirauhasvaivaisia onkin. Testasivat samalla labrassa pari muutakin vajaatoimintaa, mutta mitään vikaa ei ollut missään.
Alkaa tuntua, että tässä ketjussa on tainnut mennä aikalailla pahasti keskenään sekaisin lievä, keskivaikea ja vaikea masennus, sekä toki kaikki muut sairaudet, jotka vaikuttavat mielialaan.
Työyerveyshuollon puolella ainakin rutiinisti tuo otettu ja lisäksi lähes kaikki mahdolliset verikokeet ja sydänfilmi,elimellisen sairauden poissulkemiseksi. Vähän hauskaakin oli kun muuta ei selvinnyt kuin D-vitamiinin sankka puutos. Toisaalta D-vitamiinin puutos vaikuttaa aika moneen merkittävään asiaan- käsittääkseni jopa mielialaan, keskittymiseen/rauhattomuuteen,ylivilkkauteen
-
Mutta koska kyseessä on sairaus, tarvitaan myös hoitoa. Oikeanlaista, ihmiselle räätälöityä hoitoa. Ja sen hoidon piiriin pääseminen ei ole ihan yksinkertainen temppu.
Shoutboxissa Viridian kirjoitti:
Niinkuin vaikka nämä masennuksen hoidot, toipumiset, voiko toipua, pitäisikö toipua, selviääkö elämästä enää kukaan ilman pitkällisiä terapioita, ja pitääkö kaikki surut lääkitä... mutta koska niistä ei saa puhua ellei muista luetella kuinka jokainen on oman masennuksensa ainut asiantuntija ja päättää itse haluaako edes yrittää ottaa vastaan hoitoa, niin siirrynpä takavasemmalle ja lähden taas aamulla töihin, kun jonkun täytyy vai täytyykö.. jos vaikka katkeis jalka ja ilmottaisin työmaalle, että en usko kipsin auttavan juuri minun murtumaani.
Entäs sitten kun sen katkenneen jalan kanssa pääset kuukauden jonotuksen jälkeen lääkärille, joka kirjoittaa burana-reseptin, ja toteaa, että syöpä näitä, eiköhän se siitä parane? Ja kun ei parane, saat uuden lääkäriajan taas kuukauden päähän, ja vähän vahvemmat lääkkeet? Mutta kun eihän se murtuma parane niillä lääkkeillä, niin jälleen kuukauden tai pari kärvisteltyäsi pääset ehkä röntgeniin. Ja kun röntgenlausunto valmistuu, todetaan, että kyllähän tämä tosiaan poikki on, mutta näitä ei hoideta täällä, vaan saat lähetteen erikoissairaanhoidon piiriin. Jono tosin on puoli vuotta. Puolen vuoden kuluttua jalkasi on edelleen poikki, sinä aika mukavassa kipulääkekoukussa ja pääset erikoissairaanhoidon palaveriin. Palaverin perusteella sinulle ehkä suositellaan jatkohoitoa, mutta sitä on haettava erikseen kymmensivuisella kelan kaavakkeella. Ja jollet tuolla kaavakkeella pysty ihan itse, ilman minkäänlaista apua, kertomaan, miksi juuri sinun jalkasi hoito on tärkeää, ja kuinka varmasti pystyt olemaan yhteiskunnan tuottava jäsen hoidon jälkeen, hoito yksinkertaisesti evätään sinulta. Jos satut kuitenkin saamaan myönteisen hoitopäätöksen, kela luonnollisesti korvaa hoidostasi vain 20-30%, joten sinulta on löydyttävä omaa rahaa n. 4300-7200 euroa hoitoa varten.
Masennuksen vertaaminen katkenneeseen jalkaan on hieman ontuvaa.
Myöskin masennus sairauden vertaaminen normaaliin, ihmiselämään kuuluvaan alakuloon, suruun, väsymykseen, satunnaiseen ahdistukseen, yms. on harhaanjohtavaa. Kuka tahansa voi mennä elämässään hetkellisesti pois tolaltaan ja tarvita vaikkapa viikon saikun akuutin kriisin kohdatessa. Kuka tahansa kärsii silloin tällöin univaikeuksista tai tunteesta, että eipä kyllä yhtään huvittaisi.
Masennus on jotain ihan muuta, ja sitä kyllä ei voi käsittää, jollei itse ole kokenut, tai mahdollisesti seurannut erittäin läheltä vierestä.
Palaan vielä masentuneen minäkuvaan ja sen muuttamiseen.
Aivot ovat monimutkainen ja kompleksinen kokonaisuus. Masennus on vittumainen, koska se sairautena sijaitsee juurikin aivoissa. Aivot on mahdollista opettaa uuteen tapaan ajatella esimerkiksi itsestään. Mutta se on pitkä ja äärimmäisen vaativa prosessi, joka tarvitsee tuekseen ohjausta ja päämäärätietoista työtä. Aivojen on tehtävä lukuisia toistoja uudenlaisesta ajattelumallista, ennen kuin se syrjäyttää vanhan ajattelutavan. Ja tämä on yksi suuri haaste masennuksen hoidossa; koska hoito vaatii hoidettavalta (siltä sairaalta) pitkäjänteistä sitoutumista hoitoprosessiin, ja kykyä ja halua työskennellä oman parantumisensa eteen, niin hoito todellakaan ei tavoita kaikkia masentuneita tasapuolisesti.
Täällä oli esitetty myös, että masennusta sairastavan pitäisi vain mennä luontoon, liikkua ja syödä terveellisesti, niin kyllä se siitä. Nämä kaikki ovat toki erittäin hyviä tukevia toimia toipumisessa, mutta eivät ne yksinään sitä sairautta paranna. Vertauskuvana: jos haluan juosta maratonin, on terveellisestä ruokavaliosta ja mielikuvaharjoittelusta iso apu matkalla. Mutta en minä pelkästään niillä tule sitä maratonia juoksemaan, kyllä niitä lihaksiakin on ihan oikeasti treenattava. Samoin masennusta sairastavan on ihan oikeasti treenattava niitä uusia ajattelutapoja.
Jokaisesta terveyskeskuksesta pitäisi löytyä tk-psykologi tai psykiatrinen sairaanhoitoja. Ja heille omat suorat puhelinnumerot. Lääkärit eivät syystä tai toisesta näitä mainosta, mutta näille henkilöille on mahdollista päästä juttelemaan omasta olostaan, yleensä 1-5 kertaa. Jos keskustelu tuntuu sellaiselta, että se voisi toimia apuna, tk-psykologilla on mahdollisuus kirjoittaa lähete edelleen tk-lääkärille, joka voi tehdä lähetteen psykiatriselle poliklinikalle, josta voi saada puoltavan lausunnon kelan korvaamaa terapiaa varten. Tämän vuoden vaihteessa kela on päivittänyt korvauskäytäntöään niin, että terapiaprosessi on myös taloudellisesti mahdollinen hiukan pienemmilläkin tuloilla.
Tämä voi olla yksi väylä kohti elämää, jota masennus ei hallitse.
Ilmeisesti tässä joutuu yhtä aikaa olemaan sekä se kusipää, joka ei ymmärrä mitään, että se sivullinen, jonka kommentit kuitenkin raahataan keskusteluun, josta ilmoitti ehkä pysyvänsä poissa (ja jonne tuli kun kerta pois pysyminenkin on jonkun mielestä puskasta vittuilua).
Mutta kun tässä kerta ollaan, niin Ainolle tiedoksi: kommenttini oli selvästikin muotoiltu väärin, jos siitä sai käsityksen, että mielestäni masennuksen hoito toimisi Suomessa yhtä hyvin tai huonosti kuin jalkojen kipsaus.Toki myös sitä paskaksi mennyttä nilkkaa joku antaa hoitaa terkkarissa, mutta toinen haluaa turkulaisen urheilukirurgin näpräävän sen taas kokoon, ja se jälkimmäinen maksaa joko vakuutuksesta tai itseltä ihan siinä missä oma esimerkkisi. Sellaista se on, mutta se ei ollut pointti. Pohdin potilaan vapautta olla ottamatta hoitoa, vaikka sitä jopa tarjottaisiin. Joku ei halua lääkkeitä, toinen ei tykkää tarjotusta terapeutista, ja toisteltu sanoma täällä on, että juuri niin, jokainen masennus on omanlaisensa.
Kun sanotaan masennus.Yksi näkee mielessään masentuneen, joka kuolee nälkään sänkyynsä, jos se ei sitä ennen raahaudu junan alle, toinen näkee sen oireharrastajan, joka vertailee kaverien kanssa lattella istuessaan eri terapioita ja miettii, mitä voisi tulevana syksynä kokeilla. Ja molemmat pystyvät kaivamaan esiin ihan oikean ihmisen, joka sitä omaa kuvaa vastaa. Mutta yhdestä hekin tuntuvat olevan samaa mieltä: aina kun hoidetaan tai ollaan hoitamatta, melkein kaikki menee aina ihan väärin, paitsi se mikä ehkä jollekin toimii, edes hetken. Tai menee vain vahingossa oikein. Mutta kuten viestissäsi toit esille, on olemassa paljon kaikkea, mitä voi tehdä. Yhteiskunnan tarjoamia erilaisia tapoja hoitaa, tai lähestyä ongelmaa.
Ja oma pointtini liittyi samaan, vaikkei sitä ollutkaan tarkoitus tuoda tähän ketjuun, missä pitää olla asiantuntija. Nimittäin siihen, että vaihtoehtojen meressä ihmiset, joilla on mahdollisuus, valitsevat mieluusti sellaisia tapoja, missä oma tuska tai vaiva on vähäisin, tai luottavat eniten jonkun tutun tutun kokemukseen.
Jos sinulla katkeaa jalka, menet lääkäriin ja melko usein tyydyt siihen, että sinulle kerrotaan, että nyt tämä sinun murtumasi laitetaan kuntoon ja otat vastaan hoidon mukisematta. Ainahan se ei auta. Ja vaikka auttaisikin, joudut ikävästi vaikkapa jumppaamaan lihaksia, vaikka ei huvittaisi. Tai syömään pillereitä, joista joku tuttavasi tietää kertoa, että ei ne mitään auta. Jos kieltäydyt hoidosta, lääkäri ei väkisin hoida, mutta eipä kyllä ryntää tarjoamaan vaihtoehtojakaan.
Jos taas masennut. Menet lääkäriin. Sitten alkaa se haarukointi, mikä sinua oikeastaan vaivaa. Vai vaivaako. Ja miten sitä pitäisi hoitaa. Ja eikös vaan mukaan kuoroon liity kaverit tai nettiyhteisö kertomaan jokainen omalla äänellään siitä, mikä ei ainakaan tehoa, tai mikä itselle tehosi sitten kun kaikki muu kokeiltu, tai jätetty harkiten kokeilematta. Niin aika fakiiri saa siinä kohtaa olla se hoitamista yrittävä systeemi, että voisi kerralla onnistua. Ja jos onnistuu, ne tarinat unohtuvat kun parantunut viilettää jo uusissa seikkailuissa?
Mutta kaiken tämän tohinan äärellä meikäläinen periaatteessa sivullisena ihmettelee yhtä asiaa: mikä on se syy, minkä poistamalla vältyttäisiin seuraukselta. Se jalka ei katkea ilman voimaa. Mikä sen mielen rikkoo? Ja mikä sitä mieltä estää korjaantumasta? Ja miksi sitä tapahtuu koko ajan useammalle?
Aina välillä muistelen yhden proffani tokaisua kun hänelle kehuttiin, kuinka kehitysmaissa ei masennuta, vaan elämä on henkisesti parempaa... että voi olla, että niitä ei ehditä diagnosoimaan tai tilastoimaan, kun tuottamaton yksilö kuolee ekana nälkään. Että etuoikeus angstailla ja masentua yltäkylläisyyden ja turvatun toimeentulon äärellä on melko uusi keksintö, johon oli aiemmin varaa vain yläluokalla.
Mutta silti: miksi yltäkylläisyys ei tuo onnellisuutta kaikille? Miksi osa ihmisistä sairastuu masennukseen? Ja kuten jo monet ovat tuoneet esille, masennusta lienee montaa astetta, niin voisiko edes siihen vaikuttaa jotenkin, minkä asteisena se oma taipumus ilmenee? Ja kun nyt tässä kyselen, niin sekin olisi kiva tietää, miksi elämän pitäisi olla hauskaa? Miksi se ei saisi olla arjen sietämistä?
Pitääkö vetää jotain nappia, että olisi aina positiivinen ja kiva? Onko se ihmisoikeus, että saa vapaasti valita, kuulostaako itsestä kätevimmiltä jutella vuosia jonkun mukavan hyvän kuuntelijan kanssa, vaiko noudattaa terveellisiä elintapoja ja rytmejä, vaiko kokeilla jotain lääkitystä, vaiko kaikki edellä mainitut ja muutama päälle, tai ei mitään noista? Vai pitäisikö hoitoratkaisut perustua myös muuhun kuin kohteen omaan mutuun tai yksittäisen lääkärin lempitapaan hoitaa? Pitäisikö terapeutin olla itse ollut masentunut? Onko masentuneille vertaistukiryhmiä, ja auttavatko ne edes oireeseen, entä syihin? Ai niin ja mitkä ne syyt olivatkaan? Ja onko se sairaus vai sairauden oire? Vai opittu reaktio, jonka tilalle joudutaan oppimaan uusi reaktio, jos siitä haluaa päästä?
Vir
ps. kun tässä nyt kerta kaikki ovat vuorotellen toistelleet, kuinka on ihan varmasti viimeinen viesti tähän ketjuun, niin sanotaan nyt itsekin, että tulin takaisin kyselemään vain kahdesta syystä: Ainolla oli hyvä kirjoitus mahdollisesta suunnasta mistä löytää apua, jonka voi hyvin kerrata toisella sivulla. Ja: kun ihan muualle (väliaikaiseen itsestään katoavaan osioon) laitettu puuskahdus jälleensyntyi tänne, niin minähän en olisi oma erityinen aivokemiani, ellen kommentoisi :P
-
.. Onko mitään helpompaa kuin saada lääkitys jos psyykensä haluaa kenties sekaisin kuin sepittää soma tarina ja loppukaneetiksi kärsivänsä itsetuhoisista ajatuksista... :-\
-
.. Onko mitään helpompaa kuin saada lääkitys jos psyykensä haluaa kenties sekaisin kuin sepittää soma tarina ja loppukaneetiksi kärsivänsä itsetuhoisista ajatuksista... :-\
Masennuslääkkeillä (ainakaan Suomesta saatavilla) ei saa päätä sekaisin. Joillain muilla mielenterveyslääkkeilla taas saattaa olla huumaavia vaikutuksia.
Jos haluaa päänsä sekaisin lääkkeillä, on helpompi mennä valittamaan kovia kipuja. Niin saattaa saada reseptin Panacodiin tai muihin kolmiopillereihin, joista voi tulla hassu olo.
-
Suomalainen yhteiskunta on muuttunut sitten vuodesta 1950 ja sodat varmaankin muuttivat jotain pysyvästi, ainakin sankarihautojen muodossa.
Nykyisin yhteiskunta yrittää tehdä sen,mitä huovipäinen mummo köökissä tai paappa keinuttamassa pilttiä päiväunille.
Nyt kaikki ovat töissä kodin ulkopuolella,n. 9 tuntia/vrk- osa enemmänkin. Ei ole enää voimia töiden jälkeen huolehtia vanhasta mummusta/äidistään. Hyvä jos lapsestaan ehtii jotenkin- pienimmän hakee tarhasta klo 17.00 ja ottaa vastaan kaiken sen, mihin tarhan hoitajat eivät voi ottaa osaa, kuten vaikka silkan raivarin.
Vähän yritetään yhteistä aikaa ja sitten nukkumaanmenosessiot- hetken kaikki on hyvin,kun nukutaan- vanhempikin elbaa tunnin pari tiskauksen lomassa. Sitten taas samaan rundiin- joillekin maksetaan rundista enemmän,toisille vähemmän.
Kesäloma häämöttää kuitenkin joka maaliskuu- ehtii sitten rentoutua,jos saadaan tarhan kanssa liki lomat soviteltua ja kumppanin kanssa.
Yksinvanhemmalla on vähemmän huolia ja soviteltavaa,koska ei ole välttämättä ketään,jota rasittaa elon huolilla.
Suomessa ehkä ihmissuhteet ovat nykyisin ennemminkin rasite ja taakka- kuin elämänilo,joka näistä arjen ihmissuhteista saattaisi syntyä- olemme päättäneet suosia sitä että Yhteiskunta on ystävämme. Rahalla saa kaiken ja hevoisella pääsee. Mummut ja paapat pois alta,lapset tarhaan,vangit parempien appeiden äärelle, maahanmuuttajat töihin, romanit raveihin :D
-
Eläin ei kärsi kuin fyysisesti (myös mieli on fyysinen niin kuin on kroppa ja viisi aistia). Ihminen sai vapauden sen hintana on kärsimys. Ihmisellä on vapaus valita ja tehdä elämästään se minkä haluaa. Siis siitä mikä on sisäistä, ei fyysistä. Se ferrari hienon talon edustalla on fyysistä, sillä ei ole mitään tekemistä sen valinnanvapauden kanssa miksi saimme myös kärsimyksen.
-
Kettu.. Tiedän kavereita jotka sopivasti kiskovat päivittäin codeeinia, dormicumia, oxycodonia, amfetamiinia,jne.. Eikä ihan mikkihiiri annoksina..://
Päälle viinaa, nuuskaa, ja kaikki dropit pikasustasta venäiseen kasvuhorkkuun.. Jostain syystä moinen vuosien "treeni" ei yhäkään masenna.. mmmm
Ehkä pitäs lisätä cipralex dosettiin.... *virn
Edit Pip .. No ainakin kahdella on ollut nikki baarissa.. (Jos se mielestäsi on oikeutus esimerkin esittämiselle). Tavallaan pointtina voisi olla esim. masennuksen hankinta purkista, tai neuvot "kuinka aiheuttaa itselle vakava masennus" ;D... Monet kun eivät koe masennusta vaikka syitä sairaudelle olisi yllinkyllin.. 8)
-
Jepjep.. Tiedän kavereita jotka sopivasti kiskovat päivittäin codeeinia, dormicumia, oxycodonia, amfetamiinia,jne .. Päälle viinaa, nuuskaa, ja kaikki dropit pikasustasta venäiseen kasvuhorkkuun.. Jostain syystä moinen vuosien "treeni" ei yhäkään masenna.. mmmm
Ehkä pitäs lisätä cipralex dosettiin.... *virn
Nämä tyypit liittyvät keskustelunaiheeseen miten? Onko ne kinkyjä kenties?
-
Monet päihteet vahvistaa kulloistakin olotilaa. Eli masennukseen päihteet ovat usein huono ratkaisu. Jos taas on ennestään hyvä fiilis niin sitä jotkut nostattaa milloin milläkin. Ongelmana on kun tolet kasvaa tai pää ei meinaa enää pelata kun milloin mikäkin aine sekoittaa systeemiä niin siinäpä sitten olet jännän äärellä.
-
Kettu.. Tiedän kavereita jotka sopivasti kiskovat päivittäin codeeinia, dormicumia, oxycodonia, amfetamiinia,jne.. Eikä ihan mikkihiiri annoksina..://
Päälle viinaa, nuuskaa, ja kaikki dropit pikasustasta venäiseen kasvuhorkkuun.. Jostain syystä moinen vuosien "treeni" ei yhäkään masenna.. mmmm
Ehkä pitäs lisätä cipralex dosettiin.... *virn
Kuulostaa ihan mun joiltain lekuritutuilta...tosin osa niistä on jo yli kuuskymppisiä ja pakko sanoa että heistä kyllä huonojen valintojen seuraukset huomaa, vaikkei masennus se juttu olekaan.
-
Hei, vaikka nyt edelleen tässä langassa keekoilen vastoin aiempia olettamiani niin....Haluan vastata pikkusiskolle vielä ihan alkuperäiseen pohdintaan; tuleeko, ja missä vaiheessa, ja miksi tai miksei, kertoa toiselle omasta masennuksesta.
Lyhyesti sanoisin; jos haluaa rehellisen sydänten välisen suhteen niin on aika luonnollista valita kertominen. Jos ei halua niin kertomisella ei ole niin väliä.
Ja perustelu:
Aidot ja kehittyvät, myös itseämme kehittävät, ihmissuhteet sijaitsevat sydänten välisen rehellisen kommunikoinnin varassa. Me emme tarvitse toisten ihmisten hyväksyntää itsellemme mutta kasvaaksemme ihmissuhteissa tarvitsemme rehellisyyttä omille syvimmille tunteillemme.
Otan esimerkin ketjusta.
Vir kertoi meille tarinan tosielämän ihmissuhdetapahtumasta. Aivan tarkkaan en tiedä mitä siinä sanottiin toinen toiselle mutta kuvittelen hieman lisää (sori jos ei osu faktuaalisesti).
Vir oli panostanut aikaa, vaivaa, läheisten joustamista (lähisuhteissa joustamista), bensakuluja etc, lisäksi hän oli antanut ajattelukapasiteettiaan, ja varmasti myös tunteitaan, kyseisen projektin toteuttamiseen.
Idean isä floppasi eikä saapunut sovittuun tapaamiseen, ei edes ilmoittanut ajoissa tilanteestaan. Virin tiedustellessa vaati ymmärrystä itselleen ja toista mahdollisuutta kun Vir laittoi liinat kiinni. Kuitenkin uskon hänenkin laittaneen paljon energiaa (myös niitä tunteita) projektiin, enkä usko että hänen motiivinsa pettämiselle oli dommejen kusettaminen (mikä se oli niin en ole varma tiesikö hän sitä itsekään, epäilen).
Mutta jos olisi ollut kyse läheisestä suhteesta (miksei tällaisestakin) niin jos suhde olisi haluttu, ihan aikuisten oikeasti, rehelliseksi niin kuvion olisi pitänyt mennä toisin.
Miehen olisi pitänyt toimia toisin. Ei vain kertoakseen syistään ja tiloistaan etc ja ollakseen jotenkin vastuullinen toiselle ihmiselle, vaan sae että hän vaati omien tilojensa hyväksymistä toisilla oli vastuutonta. Hän halusi että Vir ottaa hänen tunteensa knnettavakseen ja antaa hänelle synninpäästön. Siinä meni jo toisen kerran pahasti pieleen. Ensimmäinen kerta oli jon aika raskas (ajeluttaa toista reippaat sata kilsaa aivan turhaa kaikkine lisävaivoineen). Ja uskon että tuo toinen moka ja sen käsittämättömyys juuri liittyi tuon ensimmäisen raskauteen. Hän oli syyllinen, ja hän myös koki sen mutta joko ei tunnistanut omia tunteitaan tai sitten ei vain halunnut ottaa niistä vastuuta. Sellaisessa kohdassa fiksu nainen (tai mies) toteaa parhaaksi jättää leikki sikseen. Jos kaverilla on noin heikko vastuunkanto omista tekemisistä ja tunteista niin mitähän vielä olisi ollut luvassa....
Mutta se sitten mitä Virissä tapahtui (en tiedä, emme tunne, tämä on arvailu). Miltä hänestä tuntui kun hän tajusi että oli tullut petetyksi; arvottomalta, kontrollin menettäneeltä, vihaiselta, pelokkaalta, häpeälliseltä (minä en riitä en ole riittävän hyvä että ansaitsin tulla huomioiduksi kunnioittaen ja arvostaen) on se mikä Virin tulisi (tai hän kohtasi, en tiedä) kohdata, ja hyväksyä. Se mitä se kundi teki oli hänen ongelmansa, mutta se mitä tapahtui Virissä taas Virin. Ne tunteet olivat hänen vastuullaan.
Myös hänen mielipiteensä kyseisestä hemmosta ovat hänen mielipiteitään (ei yleisiä totuuksia). Mielipiteet eivät erityisesti auta meitä ymmärtämään itseämme, niiden suunta on pois meistä itsestämme (toki "kusipää" on aika tunnelatautunut ilmaisu).
Se mitä haluan sanoa on että ihmiset usein toimivat tapahtumien tasolla ja heittävät omat fiiliksensä toisten niskaan edes tunnistamatta niitä itsessään. Siinä on se kuoppa miksi kaikki ei mene kuin strömsössä. Tapahtumien (ja ihmissuhteiden) jälkeen jäämme ihmiettelemään miksi se teki-sanoi-toimi niin...haemme vastausta toisesta vaikka emme ole vastuussa toisesta vaan itsestämme ja omista tunteistamme ja teoistamme. Ja vain tukimalla rehellisesti oman sisimpämme voimme löytää oikeita ja aitoja vastauksia, sellaisia joihin meillä on valta vaikuttaa.
Joku viisas, taisi olla Jung, sanoi joskus että jos kaikki ihmiset tunnistaisivat oman varjonsa (vai omistaisivat?) niin maailmassa ei olisi sotia. Juuri se mikä on meidän varjomme on meidän esteemme elämässämme, niin suhteessa itseemme kuin toisiiin ihmisiin. Kaikki se moska minkä negatiivisina tunteina heitämme toisten silmille ja niskaan tulisi meidän katsoa ja kaivaa ja kaapia, jotta voisimme elää rauhassa. Emme ole vastuussa toisten moskasta mutta omastamme olemme kaikkine seurauksineen (ja ne seuraukset ovat juuri pahimmillaan meissä itsessämme sillä me ne omat tunteemme kannamme, vaikka sitten tunnistamattomina ja erilaisina tuskina, neurooseina jne).
Ja siksi on tärkeätä miettiä silloin kun on jossakin ihmissuhteessa että mitä itsestään kertoo. Kertooko, vaikkapa tuon esimerkin mies Virin tiedustellessa "en voi tulla, olen pahoillani, minulla on kamala olo kun olen tehnyt sinulle jotakin tällaista...." etc ja näyttää avoimesti oman sydämensa ja mahdollistaa rehellisen suhteen (toki sama Virin kantilta "tunnen itseni loukatuksi ja arvottomaksi...." etc mikä nyt sitten kokemus olikaan).
Eli jos haluamme syviä ja aitoja suhteita joissa voimme kasvaa, ja antaa toistenkin kasvaa, niin silloin avaamme sydämemme. Jos emme niin se on oma valintamme.
-
Ilmeisesti tässä joutuu yhtä aikaa olemaan sekä se kusipää, joka ei ymmärrä mitään, että se sivullinen, jonka kommentit kuitenkin raahataan keskusteluun, josta ilmoitti ehkä pysyvänsä poissa (ja jonne tuli kun kerta pois pysyminenkin on jonkun mielestä puskasta vittuilua).
Viridian hyvä, kukaan ei ole pakottanut sinua ottamaan osaa tähän keskusteluun. Myöskään erillistä ilmoitusta haluttomuudesta aiheen käsittelemiseen ei edellytetty, mutta kun sellaisen tehdessäsi tulit asiaa kuitenkin kommentoineeksi, ei liene syytä kiukutella kun sanoihisi sitten tartuttiin.
Minä pysyn kannassani, vaikka olenkin sen alunperin esittänyt väliaikaisessa, itsestään katoavassa osiossa. Keskustelun kommentoiminen ilkeämielisellä ja loukkaavalla tavalla on mielestäni asiatonta käytöstä, varsinkin kun se tehdään jossain muualla kuin missä kyseistä keskustelua käydään, so. puskista. Jos niin kova tarve on eriävä mielipiteensä esittää, ei varmaankaan ole kohtuuton vaatimus tehdä se rehdisti opponenttinsa kohdaten, eikä selän takana ilkkuen.
Ja oma pointtini liittyi samaan, vaikkei sitä ollutkaan tarkoitus tuoda tähän ketjuun, missä pitää olla asiantuntija.
Uhriutuminen ei ole tässäkään yhteydessä tarpeen. Kyse on ainoastaan siitä maallikollekin ymmärrettävissä olevasta lähtökohdasta, että keskusteluun osallistuvan on hyvä tietää mistä puhuu, mikäli mielii esittää näkemyksensä tietona. Jos taas tahtoo esittää mutuja ja pohdiskeluja, se on tietysti täysin sallittua, mutta sitä ei hyvän käytöksen nimissä tule tehdä tavalla, joka loukkaa niitä joita asia todella koskettaa. Masennus on aiheena sen verran arka, että tästä ollaan luonnollisestikin melko tarkkoja. Ylimielinen asenne kannattaa siis säästää toisiin tilanteisiin, tai aina parempi, heittää tykkänään menemään.
Itse keskustelun käänteistä sen verran, että masennuksella tosiaan on niin monet kasvot, ettei sen monimuotoisuutta aina ymmärretä. On aivan totta, että masennus on kaveri erilaisille riippuvuuksille sekä muille mielenterveyden häiriöille, mikä tietysti tekee taudinkuvasta koko lailla erilaisen, sen lisäksi että oireiden luonne ja aste vaihtelevat niin kuin muissakin sairauksissa. Minulla esimerkiksi masennus muodostaa toisiaan täydentävän trion sosiaalisten tilanteiden pelon ja yleisen ahdistuneisuushäiriön kanssa, enkä minä tässä elämäntilanteessa yksinkertaisesti voi jäädä turtana sängyn pohjalle vaikka kuinka joskus tahtoisin. Siksi minä oirehdin toisin.
Tuo yhdistelmä on tuottanut myös sen vaikeuden, että kaikki tarjolla olevat hoitomuodot ovat sopineet minulle melko huonosti. En minä ihmettele, että sopivaa lääkettä ei löytynyt, kun hoidettavia oireita ovat yhtä lailla suunnaton uupumus kuin paniikiksi yltyvä rauhattomuuskin. Eikä se terapiakaan oikein hyvä ole silloin, jos ne tapaamiset ovat yksi pelottava sosiaalinen tilanne muiden joukossa, eikä ylipäätään ole sellainen ihminen, joka osaisi olojaan vieraalle puhumalla purkaa. En minä siitä systeemiä syytäkään, ettei se ole pystynyt minua parantamaan. Mutta kyllä näiden vuosien varrella on vain tullut nähneeksi melko monta epäkohtaa, joita ei luulisi olevan mikään mahdottomuus korjata, minkä vuoksi kritiikki on minusta sangen oikeutettua. Ei siinä ole kyse siitä, että masentuneet vain kuorossa nurisisivat, kun ei heitä ole passattu justiin niin kuin he olisivat halunneet.
-
Niin totta mitä Chmlnidae puhuu tuosta itsestään, teoistaan ja tunteistaan vastuun ottamisesta. Niin monella se itsekeskeisyydessäänkin unohtuu ja siinä on monen ongelman alku ja ydin.
-
Kyse on ainoastaan siitä maallikollekin ymmärrettävissä olevasta lähtökohdasta, että keskusteluun osallistuvan on hyvä tietää mistä puhuu, mikäli mielii esittää näkemyksensä tietona. Jos taas tahtoo esittää mutuja ja pohdiskeluja, se on tietysti täysin sallittua, mutta sitä ei hyvän käytöksen nimissä tule tehdä tavalla, joka loukkaa niitä joita asia todella koskettaa.
Tuo tarkoittaa siis sitä, että jokainen masentunut on masennuksien asiantuntija, ja jokainen ei masentunut taas ei tiedä asiasta yhtään mitään.
Jos näin on, miksi tässä maassa on edelleen masentuneita, eikös ne ammattimiehinä ja -naisina olis jo tervehdyttäneet itsensä ajat sitten.
Joskus tekee todella hyvää saada ulkopuolisen näkemystä asiaan, varsinkin jos muistaa ettei täysinäiseen kuppiin voi kaataa. Ja, että ne 'ohjeet' kaikessa suoruudessaan ja karuudessaan voikin olla hyvää tarkoittavia ja kannustavia, vaikka ne sillä hetkellä tuntuukin loukkaavilta nekin.
Aika usein niihin jopa kannattaa tarttua, vaikka se itsemääräämisoikeutta ja koskemattomuutta loukkaiskin omasta mielestä.
IKRM
-
Kettu.. Tiedän kavereita jotka sopivasti kiskovat päivittäin codeeinia, dormicumia, oxycodonia, amfetamiinia,jne.. Eikä ihan mikkihiiri annoksina..://
Päälle viinaa, nuuskaa, ja kaikki dropit pikasustasta venäiseen kasvuhorkkuun.. Jostain syystä moinen vuosien "treeni" ei yhäkään masenna.. mmmm
Ehkä pitäs lisätä cipralex dosettiin.... *virn
Eivät kaikki huumeidenkäyttäjät ole masentuneita.
Kuten muissakin lääkkeissä, myös masennuslääkkeissä on omat mahdolliset haittavaikutuksensa, joten ei niitä kannata kenellekään turhaan syöttää. Lisäksi on aina vaarallista antaa toiselle lääkkeitä ilman että hän itse tietää siitä. Esimerkiksi jos ihminen saa sairaskohtauksen ja joutuu sairaalaan, olisi tärkeää, että potilas tai lähipiiri osaavat kertoa, mitä kaikkia aineita hän on ottanut.
Samoin kaikki masentuneet eivät sorru päihteisiin. Moni masentunut nimen omaan yrittää päästä päihteistä eroon, koska päihteiden käyttö ei paranna masennusta. Päihteet voivat hetkeksi turruttaa, tehdä maailmasta siedettävämmän paikan, mutta lääke ne eivät ole. Päihteiden säännöllisellä käyttäjällä elimistö menee vain jatkuvasti huonompaan kuntoon, mikä masentaa lisää. Alkoholin toimimattomuudesta masennuksen hoitoon onkin jo runsaasti esimerkkejä yhteiskunnassamme, ja olen itsekin ollut useamman kerran aivan liian koukussa viinaan. Yhdysvalloissa määrätään joissain osavaltioissa kannabista "masennuslääkkeeksi", mutta eipä se näytä lääkkeenä toimivan, paljon on netissä tullut vastaan elämänsä helvetillisyyttä valittavia stonereita.
Päihteet yleensä vahvistavat sitä olotilaa, mikä on jo valmiiksi. Jos päihteitä haluaa käyttää, niitä olisi siksi viisainta käyttää vain silloin, kun on jo valmiiksi hauskaa. Tämä koskee sekä terveitä että masentuneita.
Terveelliset elämäntavat yleensä lisäävät mielihyvää aiheuttavien välittäjäaineiden tuotantoa aivoissa, mikä on hyväksi masentuneelle. Tällöin myös mielialalääkkeestä saa otettua kaiken hyödyn irti. Siksi olisi hyvä, jos masennuspotilas saisi harrastettua liikuntaa, vaikka se kuinka epämieluisalta tuntuisikin aluksi.
-
Kyse on ainoastaan siitä maallikollekin ymmärrettävissä olevasta lähtökohdasta, että keskusteluun osallistuvan on hyvä tietää mistä puhuu, mikäli mielii esittää näkemyksensä tietona. Jos taas tahtoo esittää mutuja ja pohdiskeluja, se on tietysti täysin sallittua, mutta sitä ei hyvän käytöksen nimissä tule tehdä tavalla, joka loukkaa niitä joita asia todella koskettaa.
Tuo tarkoittaa siis sitä, että jokainen masentunut on masennuksien asiantuntija, ja jokainen ei masentunut taas ei tiedä asiasta yhtään mitään.
Kertoisitko minulle sen päättelyketjun, jonka perusteella moisen johtopäätöksen muodostit?
Itsekin innostun usein keskustelemaan aiheista, joista minun tietämykseni ja/tai henkilökohtainen kokemukseni on hyvinkin rajallista. Sillä tavallahan sitä tietoa ja ymmärrystä parhaiten lisää saakin. Hassua, mutta minä en ole koskaan tullut silloin kokeneeksi tarvetta halventaa tai mitätöidä niiden näkemyksiä, joilla sitä tietoa ja/tai kokemusta on enemmän. Joskus, monestikin, olen siitä huolimatta ollut eri mieltä tai tulkinnut toisen välittämän informaation toisin. Eipä ole silti tullut sen vuoksi mieleen, että minulla olisi oikeus kohdella ketään epäkunnioittavasti.
-
Kyse on ainoastaan siitä maallikollekin ymmärrettävissä olevasta lähtökohdasta, että keskusteluun osallistuvan on hyvä tietää mistä puhuu, mikäli mielii esittää näkemyksensä tietona. Jos taas tahtoo esittää mutuja ja pohdiskeluja, se on tietysti täysin sallittua, mutta sitä ei hyvän käytöksen nimissä tule tehdä tavalla, joka loukkaa niitä joita asia todella koskettaa.
Et ole ilmeisesti viettänyt netissä tarpeeksi aikaa tajutaksesi, että tämmöisten vaatiminen on mahdotonta, olipa keskustelun aihe mikä tahansa.
Keskustelufoorumin idea on, että jokainen, jolla on tunnukset, saa osallistua keskusteluun, olipa hänellä kuinka suuri tietämys aiheesta tai ei.
Lisäksi on paljon asiantuntijoita, jotka eivät oikeasti tiedä asiastaan kaikkia näkökulmia, mutta eivät itsekään tajua sitä. Varsinkin tiede- ja ympäristökeskusteluissa törmää usein ihmisiin, joilla on kovin yksipuolinen (vaikkakin laaja) tieto asiasta.
Jos taas mietitään loukkantumista, niin sitä tapahtuu, kirjoittipa toinen viestinsä kuinka asiallisesti tahansa. Yksikin tahaton väärä sanavalinta voi suututtaa toisen (hyvänä esimerkkinä esimerkiksi sukupuoli-identiteettiin liittyvät keskustelut). Niinpä jos tahtoo keskustella netissä ketään loukkaamatta, niin ei kannata kirjoittaa yhtään mitään.
Mielestäni keskustelufoorumeita saa ja kannattaa käyttää tiedonhankintaan. Saa kysyä tyhmiä kysymyksiä. Saa kysellä ja kommentoida aroistakin aihepiireistä, vaikka siitä joku loukkaantuisikin. Sillä jos joku asiantuntija vastaa, ja aiheesta syntyy keskustelua, niin aina siitä oppii uutta.
-
Eipä ole silti tullut sen vuoksi mieleen, että minulla olisi oikeus kohdella ketään epäkunnioittavasti.
Tarkoittaako tämä, että olet sitä mieltä että olen mielipiteitäni ilmaisemalla kohdellut jotakuta epäkunnioittavasti?
IKRM
-
Myös parahin IKRM.. Mehän toki tiedämme että kaikenlainen kyseenalaistaminen, anti-mustavalkoinen, rautalangasta piirretty avoin objektiivisuus asiassa kuin asiassa halutaan tässä baarissa ymmärtää provona. Pois omat mielipiteet, koska ne monille edustavat masentavasti universaalia virheellistä ja väärää totuutta sekä pahansuopaa manipulointia.. ;D
Pus,pus..halihali ja jeesustelu mieluiten videoklipillä kyynelehtien - se oikea hurmoshenkinen empatia..
-
Niin totta mitä Chmlnidae puhuu tuosta itsestään, teoistaan ja tunteistaan vastuun ottamisesta. Niin monella se itsekeskeisyydessäänkin unohtuu ja siinä on monen ongelman alku ja ydin.
Itse lasken tuon lapsen ja aikuisen eroksi. Lapsi kiukuttelee ja miettii että kuka tai mikä teki tämän minulle. Aikuinen miettii mitä minä tein. Eli yksinkertaistaen syiden etsiminen ulkopuolelta vs. syiden etsiminen itsestä.
-
Niin totta mitä Chmlnidae puhuu tuosta itsestään, teoistaan ja tunteistaan vastuun ottamisesta. Niin monella se itsekeskeisyydessäänkin unohtuu ja siinä on monen ongelman alku ja ydin.
Itse lasken tuon lapsen ja aikuisen eroksi. Lapsi kiukuttelee ja miettii että kuka tai mikä teki tämän minulle. Aikuinen miettii mitä minä tein. Eli yksinkertaistaen syiden etsiminen ulkopuolelta vs. syiden etsiminen itsestä.
Niin, oleellista siinä mitä kirjoitin ei juuri ollut vain ne teot, vaan ne tunteet.
Kyllä minä olen ihan väsymiseen asti kuunnellut ihmisiä heidän sydänsuruissaan. Kun he pyörittävät ja pyörittävät "miksi se teki niin, mitä se ajatteli, mitä se tunsi, miksimiksimiksi...". Varmaan moni runo ja laulu (täälläkin) on syntynyt juuri niistä vastaamattomista kysymyksistä onnettomien sydänten sisältä kun ei ymmärretä toista, eikä itseä.
Emme voi vaikuttaa ulkopuoliseen maailmaan, mutta voimme vaikuttaa sisäpuoliseen. Siksi on syytä keskittyä siihen. Ja nimenomaan jos haluaa löytää tasapainoa ja rauhaa itsensä kanssa niin keskittyä siihen omaan sydämeen ja sinne kätkettyihin tuskiin.
Me elämme niin materiaalisessa maailmassa että se on hyvin aliarvostettua. Me puhumme jostain "objektiivisesta totuudesta" anteeksi niin kuin mistä.... ;D Ei se totuus ole out there, se on jokaisen sisällä. Kaivakaa sieltä, älkää syytelkö muita ihmisiä tunteistanne ja sanomisistanne saati teoistanne (moniko murha on tehty "siksi kun se oli, teki, sanoi, ajatteli, edusti.....sitä tätätuota ja vielä jotain muuta".
Lisäys: tarkoitan ettei se totuus ole "out there" kenenkään toisen mielipiteessä.
Jos haluatte jonkun objektiivisen totuuden niin miten olisi tämä: maailmassa puolet ihmisistä näkee nälkää tai kärsii huonosta ravitsemusesta. Ruokaa on olemassa riittävästi kaikille, ylikin. Yksi prosentti maailman ihmisistä omistaa yli 70 (vai oliko 60...nyt en jaksa tarkistaa) varallisuudesta. Kuka teki väärin ja mitä?
Materiaaliset ongelmat olisivat täysin ratkaistavissa, ja nopeasti. Silti......
-
Eipä ole silti tullut sen vuoksi mieleen, että minulla olisi oikeus kohdella ketään epäkunnioittavasti.
Tarkoittaako tämä, että olet sitä mieltä että olen mielipiteitäni ilmaisemalla kohdellut jotakuta epäkunnioittavasti?
IKRM
Ei suinkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että myöskään mielipiteitään ilmaistessa ei ole oikeutta kohdella ketään epäkunnioittavasti. Enkä viitannut yksinomaan sinuun, vain yleisesti ottaen siihen tässäkin ketjussa vienosti tuoksahtavaan eriskummalliseen aivopieruun, että olisi lupa loukkaantua jollei saakaan kaikessa rauhassa olla toisille ilkeä, vaan joku ottaa ja puuttuu siihen.
Mutta tämäpä tästä OT:stä omalta osaltani. En vain voi vastustaa kiusausta, kun IKRM saa minut joka kerta samoista naruista vetämällä aivan roihahtamalla syttymään :D :love: Enkä oikeastikaan tarkoita sitä millään pahalla, en viitsi edes teeskennellä etteikö minusta olisi hauskaa tästä asiasta tingata kerta toisensa jälkeen. Tämän ketjun aihepiiriin se ei vain kieltämättä varsinaisesti kuulu.
-
Balthazar, jos joskus tavataan nin haluan paiskata kättä. Sä toit tässä kirjoituksessasi esille sen ytimen, missä masentunut velloo.Masennus ei ole laiskuutta, eikä tyhmyyttä. Se on musta aukko, joka imee voimat. Ja peikko, joka kuiskuttaa korvanjuuressa, että ei susta oo mihinkään. Kukaan ei sitä itselleen aiheuta.
Kuvitelkaa, jos pystytte, seuraavanlainen tilanne.
Heräät, vaikket ole varma oletko edes nukahtanut. Haluttaisi nousta kuselle, mutta on kuin sinut olisi runkonaulaimella ammuttu kiinni samaan paikkaan ja asentoon kuin mihin edellisenä päivänä kaaduit... vai oliko se toissapäivänä, viime viikolla? Et enää muista, missä kävit mutta jossain oli pakko käydä hoitamassa jokin asia. Ehkä se oli jokin kirjeasia, tuosta postipinosta tuossa lattialla? Veitkö roskat, vai haitko jotain jostakin? Sälekaihtimien välistä näkyy päivänvaloa, olisipa ihana avata parvekkeen ovi ja saada raitista ilmaa. Kunpa jaksaisin nousta ja kävellä avaamaan oven.
Päätä kivistää, jos olenkin nukahtanut niin unta on ollut niin vähän tai unen laatu niin huonoa, että päänsärky tuntuu vain etäisenä sirinänä väsymyksen läpi, joka saa ilman tuntumaan siirappimaiselta, paksulta nesteeltä. Mietit taas kerran, kuten joka kerta herättyäsi, että olisiko tänään voimia nousta ja kävellä vaikka junan alle. Jos pääsisi ylös ja liikkeelle, varmasti jaksaisin rautatielle asti. Mutta entä jos juna ei juuri silloin tulekaan? Jos joudunkin odottamaan ja miettimään, ehdinkö tulevan junan alle? Mitä jos jään henkiin? Veturinkuljettaja ei varmasti halua ajaa ylitseni, täytyy keksiä jotain muuta.
Jos vaan jaksaisin nousta ylös. Paljonkohan kello on? Mikähän päivä nyt on? Minun piti jonakin päivänä mennä jonnekin, minne en päässyt. Sen jälkeen en ole uskaltanut pitää puhelinta päällä. Jos joku soittaa, niin en pysty kyllä esittämään reipasta. Kaikki saavat tietää missä kunnossa asuntoni on, etten ole siivonnut tai tehnyt ruokaa kuukausiin. Jos jaksaisin siivota niin voisin lähteä ulos. Jos jaksaisin ensin nousta ylös. Pakko minun on nousta vessaan, sen jälkeen kyllä tartun toimeen ja tiskaan edes tiskit.
Voi vittu, olen taas sängyssä, miten tässä näin kävi? Jaksoin juuri ja juuri käydä vessassa ja juoda vähän vettä, sitten taas jotenkin kaaduin sänkyyn. Likaisiin lakanoihin... miksen jaksa edes pestä näitä lakanoita? Ei minusta ole mihinkään, parempi olisi kuolla pois, mutta sen pitäisi tapahtua kerralla ja varmasti. Eloonjääminen pelottaa liikaa. Sitten viimeistään kaikki saavat tietää, ettei minusta ole mihinkään.
Välillä tuntuu että muistat ajan jolloin et ollut tässä. Olit ulkona, olit muiden ihmisten kanssa ja sinulla oli ihan mukavaa. Puhuit muiden ihmisten kanssa ja he puhuivat sinulle. Vai kuvittelitko vain sen kaiken? Et ole enää varma. Ainut asia josta olet varma, on se ettet jaksa nousta ylös. Vaikka haluaisitkin.
Oma masennukseni ei koskaan mennyt näin pahaksi. Vaikka olinkin vakavan masennuksen kourissa ja itsetuhoinen, en koskaan lakannut toimimasta ja se pelasti minut. Mutta tarina on yhtälailla tosi, tapahtuu tälläkin hetkellä. Kevät on aikaa, jolloin talvella syvemmin masentuneet saavat viimein energiaa päättää päivänsä. Viikkojen, kuukausien tahdonvoima puristetaan pieneen hetkeen että saadaan lopetettua oma kärsimys ja loputtomalta tuntuva helvetti.
Haistakaa vittu kaikki, jotka kehtaatte ajatella ettei masentunut ole vahva.
Haistakaa vittu kaikki, jotka ajattelette että masennus on jotenkin ansaittua tai omaa syytä.
Haistakaa vittu te kaikki, jotka olette saaneet osaksenne vain vastuksia joista olette itse selvinnyt ja siitä voimaantuneena viisastelette ja kuvittelette olevanne vahvempia ja parempia. Teillä terveillä ei olisi päättäväisyyttä tai tahdonvoimaa tappaa itseänne, vaikka haluaisittekin. Toivottavasti teillä ei ole silloinkaan, jos sairastutte joskus masennukseen.
Kukaan ei ole ansainnut sitä, että oma psyyke ja persoonallisuus alkaa käymään sotaa itseään vastaan ja alat toimimaan oman etusi vastaisesti. Jokainen joka minut tuntee, tietää että jos vain on syytä epäillä että joku kokee jääneensä yksin, jos saan aavistuksen että joku on vajoamassa tuohon helvettiin, niin laitan vähintäänkin viestin, että onko kaikki ok, voinko auttaa jotenkin? Koska vaikka masentunut yrittäisikin esittää että kaikki on hyvin eikä koskaan myöntäisi olevansa avun tarpeessa, niin sillä viestillä on suurtakin suurempi merkitys sille, joka kuvittelee olevansa yksin. Vaikka siitä ei olisi edes mitään apua, niin ei siitä kyllä ole ollut mitään haittaakaan.
balthazar, joka toivoisi että olisi mahdollista, että aivan jokainen voisi olla onnellinen ja saisi rakastaa.
-
...en ihan hiffaa mitä hienoa on päättäväisyydessä ja tahdonvoimassa tappaa itsensä?
Kun juurikin siitähän masentuneiden auttamisessa on kyse ja että yritetään tässä haarukoida että mitkä ne oikeat työkalut on ettei kukaan tapa itseään. Kun eikö noin ylipäänsä siinä että voidaan elää mahdollisimman hyvin ja täydesti ole kyse siitä että löydetään ne oikeat työkalut joilla parhaaseen tulokseen päästään ja elämä kukoistaa?
-
...en ihan hiffaa mitä hienoa on päättäväisyydessä ja tahdonvoimassa tappaa itsensä?
Koska elämällä ei ole tarkoitusta, ihmisiä on muutenkin aivan liikaa ja kukaan ei ole korvaamaton. Jos ihminen ei myöskään tee opiskele tai tee työtä, hänestä on yhteiskunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Harva haluaa olla pelkkä taakka.
Käännetäänpä kysymys toisinpäin: mikä on hienoa elämisessä?
-
...en ihan hiffaa mitä hienoa on päättäväisyydessä ja tahdonvoimassa tappaa itsensä?
Koska elämällä ei ole tarkoitusta, ihmisiä on muutenkin aivan liikaa ja kukaan ei ole korvaamaton. Jos ihminen ei myöskään tee opiskele tai tee työtä, hänestä on yhteiskunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Harva haluaa olla pelkkä taakka.
Käännetäänpä kysymys toisinpäin: mikä on hienoa elämisessä?
Parhaimmillaan kaikki. Joka ikinen hetki. Elämä. (siinä sen tarkoitus)
Lisään vielä sen verran että riippumatta siitä mitä itsen ulkopuolella tapahtuu. Siinä on tarkoitus, kaiken elämän tarkoitus. Siksi elämää kaikissa muodoissa tulee kunnioittaa ja suojella, siksi toisia ihmisiä tulee kohdella myötätuntoisesti, siksi kaikki se minkä suustaan (tai näppiksestään) päästää pitäisi olla miellyttävää ja ympäristöstä miellyttävän paikan olla myös muille tekevää (jos se ei ole niin sen lähteen sisällä on jotakin paskaa joka tulisi tutkia ja sitten hutkia).
Ja ei, en ole, vielä, itse aivan niin onnellinen että olisin päässyt täysin tuohon pisteeseen itseni kanssa (mutta yrittää todella aion).
-
Mä en ole oikein koskaan tullut kaveriksi tuon Chimin mainitseman kärsimyksen kanssa. Sitä on ollut ja paljon,mutta en mä siihen ole tottunut milloinkaan.
Toki jos ajattelisi,että elämästä loppuisi kaikki kipu ja kärsimys,tulisiko elämästä liian tylsää ja vähän sellaista yhden tekevää. Se että jos kaikki yritetään "lääkitä pois",on ehkä tuota kärsimyksen kieltämistä ja että kärsimyksen ei tulisi kuulua ideaaliin elämään ja länsimaiseen hyvinvointiin
-
...niin, eihän siihen kärsimykseen ole tarkoitus tottua. Silloinhan jäädään sille tasolle että selviydytään ja siedetään elämää. Mikä tietenkin voi olla tarpeellista esim juuri vaikkapa vakavassa masennuksessa, sietää ja kestää jotta kyetään säilymään hengissä. Mutta ei se ole päämäärä, se on välivaihe. Siitä on tarkoitus jatkaa eteenpäin.
Niistä kärsimyksistä on tarkoitus päästä eroon. Siihen tarvitaan niitä työkaluja. Kärsimys on se nuoli joka osoittaa kohtaan johon työkaluilla käydään käsiksi. Sitten jos vain tyydytään turruttamaan kipuja (siihenhän kyllä erilaista välineistöä löytyy niin että oksat pois....) niin ei homma mihinkään etene. Eli ihmisen tuleminen onnellisemmaksi (en oikein pidä tästä sanasta mutta joillekin voi särähtää pahasti jos sanon että siunattu/autuas, blissful, vaikka paskankos väliä sillä).
Mutta se on totta että dualistisuus, kipu ja autuus tarvitaan jotta ihminen tunnistaa sen mitä kohden on tarkoitus kulkea. Ei niin että elämä on balanssissa kun on sitä kipua ja autuutta sopivasti, vaan niin että kun on kokemus molemmista voi sen kivun avulla, vähitellen, laskea sellaisista asioista irti jotka aiheuttavat sitä kipua.
-
Ilmeisesti tässä joutuu yhtä aikaa olemaan sekä se kusipää, joka ei ymmärrä mitään, että se sivullinen, jonka kommentit kuitenkin raahataan keskusteluun, josta ilmoitti ehkä pysyvänsä poissa (ja jonne tuli kun kerta pois pysyminenkin on jonkun mielestä puskasta vittuilua).
Viridian hyvä, kukaan ei ole pakottanut sinua ottamaan osaa tähän keskusteluun. Myöskään erillistä ilmoitusta haluttomuudesta aiheen käsittelemiseen ei edellytetty, mutta kun sellaisen tehdessäsi tulit asiaa kuitenkin kommentoineeksi, ei liene syytä kiukutella kun sanoihisi sitten tartuttiin.
Minä pysyn kannassani, vaikka olenkin sen alunperin esittänyt väliaikaisessa, itsestään katoavassa osiossa. Keskustelun kommentoiminen ilkeämielisellä ja loukkaavalla tavalla on mielestäni asiatonta käytöstä, varsinkin kun se tehdään jossain muualla kuin missä kyseistä keskustelua käydään, so. puskista. Jos niin kova tarve on eriävä mielipiteensä esittää, ei varmaankaan ole kohtuuton vaatimus tehdä se rehdisti opponenttinsa kohdaten, eikä selän takana ilkkuen.
Ja oma pointtini liittyi samaan, vaikkei sitä ollutkaan tarkoitus tuoda tähän ketjuun, missä pitää olla asiantuntija.
Uhriutuminen ei ole tässäkään yhteydessä tarpeen. Kyse on ainoastaan siitä maallikollekin ymmärrettävissä olevasta lähtökohdasta, että keskusteluun osallistuvan on hyvä tietää mistä puhuu, mikäli mielii esittää näkemyksensä tietona. Jos taas tahtoo esittää mutuja ja pohdiskeluja, se on tietysti täysin sallittua, mutta sitä ei hyvän käytöksen nimissä tule tehdä tavalla, joka loukkaa niitä joita asia todella koskettaa. Masennus on aiheena sen verran arka, että tästä ollaan luonnollisestikin melko tarkkoja. Ylimielinen asenne kannattaa siis säästää toisiin tilanteisiin, tai aina parempi, heittää tykkänään menemään.
Itse keskustelun käänteistä sen verran, että masennuksella tosiaan on niin monet kasvot, ettei sen monimuotoisuutta aina ymmärretä. On aivan totta, että masennus on kaveri erilaisille riippuvuuksille sekä muille mielenterveyden häiriöille, mikä tietysti tekee taudinkuvasta koko lailla erilaisen, sen lisäksi että oireiden luonne ja aste vaihtelevat niin kuin muissakin sairauksissa. Minulla esimerkiksi masennus muodostaa toisiaan täydentävän trion sosiaalisten tilanteiden pelon ja yleisen ahdistuneisuushäiriön kanssa, enkä minä tässä elämäntilanteessa yksinkertaisesti voi jäädä turtana sängyn pohjalle vaikka kuinka joskus tahtoisin. Siksi minä oirehdin toisin.
Tuo yhdistelmä on tuottanut myös sen vaikeuden, että kaikki tarjolla olevat hoitomuodot ovat sopineet minulle melko huonosti. En minä ihmettele, että sopivaa lääkettä ei löytynyt, kun hoidettavia oireita ovat yhtä lailla suunnaton uupumus kuin paniikiksi yltyvä rauhattomuuskin. Eikä se terapiakaan oikein hyvä ole silloin, jos ne tapaamiset ovat yksi pelottava sosiaalinen tilanne muiden joukossa, eikä ylipäätään ole sellainen ihminen, joka osaisi olojaan vieraalle puhumalla purkaa. En minä siitä systeemiä syytäkään, ettei se ole pystynyt minua parantamaan. Mutta kyllä näiden vuosien varrella on vain tullut nähneeksi melko monta epäkohtaa, joita ei luulisi olevan mikään mahdottomuus korjata, minkä vuoksi kritiikki on minusta sangen oikeutettua. Ei siinä ole kyse siitä, että masentuneet vain kuorossa nurisisivat, kun ei heitä ole passattu justiin niin kuin he olisivat halunneet.
Punaiseksi maalaukset minun.
Ei suinkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että myöskään mielipiteitään ilmaistessa ei ole oikeutta kohdella ketään epäkunnioittavasti. Enkä viitannut yksinomaan sinuun, vain yleisesti ottaen siihen tässäkin ketjussa vienosti tuoksahtavaan eriskummalliseen aivopieruun, että olisi lupa loukkaantua jollei saakaan kaikessa rauhassa olla toisille ilkeä, vaan joku ottaa ja puuttuu siihen.
Enkä oikeastikaan tarkoita sitä millään pahalla, en viitsi edes teeskennellä etteikö minusta olisi hauskaa tästä asiasta tingata kerta toisensa jälkeen. Tämän ketjun aihepiiriin se ei vain kieltämättä varsinaisesti kuulu.
Tämän ketjun puolella olen parhaani mukaan keskustellut aiheesta. Mutta nyt haluan kysyä aiheen vierestä, että mikä opponentti minä olen sinulle? Ja vastata odotetun ala-astetasoisesti, että opponentti sinulla on päässäsi.
Jos kommentoin jotain ketjua muualla kuin ketjussa, en ole opponoimassa ketjun aloittajaa tai hänen mielipiteitään asioista. Ja oikeasti, jos kirjoittamiseni on malliesimerkki ilkeämielisyydestä ja loukkaavuudesta, niin voi voi, pitänee joku kerta yrittää oikeasti olla ilkeä ja katsotaan huomaako kukaan eroa, ehkä ei. Olen vältellyt monia muitakin ketjuja, koska aiheet tuntuvat tulenaroilta, mutta en ole kokenut silti olevani sen suuremmin opponoimassa mitään tai ketään. Yleensä minua ei ole tulkittu ilkeämieliseksikään, mutta ehkä tässäkään ei riitä kirjoitustaitoni eikä se sydämensivistys, joka toisille antaa oikeuden tuomita muut ja kirkasotsaisesti puuttua. Uhriksikaan en rupea, eikä minulla ole erityistä tarvetta ajatella jostain, että kuinka se julkeaa kirjoittaa jotain, koska koko ilmaus julkeamisesta ei oikein sovi tapaani kirjoittaa saati ajatella.
Samalla voinen tässä kiittää niitä kaikkia muita ketjuun osallistujia, jotka ovat paitsi itse kirjoittaneet monipuolisesti, myös minun raapustukseni jopa ajatuksella ja eläytyen lukeneet, ja vastatessaan avanneet itsellenikin sitä, miten voisin eri asioista ajatella. Näiden ketjujen viihdyttävyys perustuu mielestäni erilaisiin kirjoittajiin ja erilaisiin tapoihin tarkastella asioita. Senkin olen huomannut ketjun edetessä, että alkuperäinen arvaukseni ketjun tulenarkuudesta ei täysin pitänyt paikkaansa, en tiedä miten sitten joidenkin shoutboxissa esittämä arvaus ketjun masentavuudesta ;).
Mutta jatketaanpas ketjun aiheesta.
Chmi puhuu siitä, kuinka autuuteen olisi pyrkimys. Toki toki. Silti tämä on minulle jännä ajatus, koska olen itse niin vähään tyytyväinen, että sellainen keskiverto onnellisuus, missä pienet ilot ovat ihan riittäviä iloja, toimii varsin hyvin. Ja vastaavasti, kun täällä kinkyjen keskuudessä ollaan, olen useinkin törmännyt näistä molemmista poikkeavaan versioon, missä ihminen on onnellisimmillaan ollessaan sopivasti onneton. Siis jos on liian pitkään liian hyvin asiat, käy levottomaksi.
Mutta on helppo uskoa, että jos on onnellisuusjanan väärän pään äärillä, niin tottakai se suunta ja liike pitäisi olla olemassa ja mieluusti parempaan päin. Ja sekin on helppo uskoa, että joskus on vaikeaa liikahtaa konkreettisesti tai varsinkaan päänsä sisällä, jos liikkuminen vie voimia ja ei ole varma, paraneeko olo pitkällä tähtäimellä. Ei se silti ole helppoa vieressäkään ihmetellä. Tasapaino auttamisen ja liian paapomisen välillä. Kannustinloukut masennuksen ja terveyden välissä?
Vir, edelleen täällä
ps. sori jos kommenttini katkaisi ketjun muuten hyvän rullaavan vireen, yritän hillitä jatkossa, ja onhan teillä aina aikaa noin vuorokausi niiden hetkien välillä, kun muun elämän riennoista ehdin tänne internetsiin katsomaan mitä ahkerammat ovat kirjoitelleet :)
-
Pakko huutaa tähän väliin vielä, että tämä ketju alkaa olla malliesimerkki siitä, mikä on kirjallisen viestinnän ongelma; äänenpainot puuttuu.
Sori OT. Nyt lopetan.
-
Noooh, mä en jaksa antaa äänenpainojen, tai edes yksittäisten sanojen, häiritä omaa ajatuksenvirtaa....mulla kun välillä näin vuorotteluvapaalla on aikaa, niin ajatella ku näpytellä. Sitten taas, kohtapian (kunhan vielä tovin välttelen pakkaamista) vaikka on aikaa niin ei varmaan ole intressiä, vaan se on suuntautunut jonnekin muualle.
Minusta länsimaisessa psykiatriassa, mielitautiopissa, on jotakin kovin skitsofreenista, eikä vain Freudin kirkkokunnasta johtuen (joka vartioi että herran kirjallista jäämistöä tulkitaan oikein). Mutta ei mennä tässä Freudin viettiteorioihin (edes siihen, ah niin ihanan värisyttävään, kuolemanviettiin joka hänen piti keksiä kun muuten homma olisi ontunut pahasti, ja ulkopuoleltakin tuli murskaavaa kritiikkiä).
Ensinnäkin jo jako mielen ja ruumiin sairauksiin koko lääketieteessä on omituinen, jotenkin aivan älytön. Jaon takana on ajattelu siitä että olemme materiaa ja henkeä, ja kaikki mikä on henkeä ei kuulu tieteeseen, tai ei enää ikuisuuksiin ole lännessä kuulunut, joskus silloin Aristoteleen aikaan vielä kuului; se on niitä kirkon ja uskonnon juttuja, henkimaailmaa. Tästä johtuen psykiatrian arvostus on ollut vähän niin ja näin.
Aivokemia onneksi tuli ja pelasti aallonpohjasta lähimenneisyydessä....ah, ihanaa selkeätä materialismia kemian muodossa, jippii, se on olemassa sittenkin. On onneksi voitu luopua lobotomiasta ja insuliinihoidoista, huhhuh, sähköshokkeja sentään jonkin verran vielä harrastetaan (vaikkei tajutakaan miksi ne auttavat). On huomattu lisäksi että hmmmm, sillä terapialla on materiaalista vaikutusta aivoihin, kappaskappas, henki muokkaa materiaa, mielenkiintoista....se voi jopa muuttaa aivojen rakennetta, hui-kee-ta. Sen lisäksi että niillä tabuilla voidaan muuttaa sitä kemiaa (niitä hermoston välittäjäaineita, neurotransmittereita, hmmm, olemme päässeet sähkön äärelle, polttaa polttaa...). Jopa sosiaalisuuden on ymmärretty vaikuttavan ihmisen mieleen. Heureka. Biopsykososiaalista hoitoa. Olemme edistyksellisiä. Wau.
Tosin kunnon teorioita ei ainakaan biopuolen ja aivokemian - ei taida olla terapiankaan - vaikutusmekanismeista vielä olla. Vaan mitäs niistä, kunhan tehoaa (vähän kiusallista tietenkin noin tieteen nimissä, onneksi sillä kentällä kuhisee ja vastauksia varmaan tulee nopeastikin).
Idässä taas ajatellaan että ihminen muodostuu neljästä komponentista: kroppa, mieli, emootiot ja energia. Ja jokainen ihminen hiukan erilailla noista kaikista komponenteista, aspekstista, elementistä. Joten jos neljä elementtiä eivät ole balanssissa ja suuntautuneet yhteiseen tavoitteeseen (vaan heiluvat epätasapainoisesti eri suuntiin), niin ihminen ei voi hyvin. Silloin on aina etsittävä jokaiselle sopiva hoitomuoto, se sopiva työkalu. Ja se väylä mitä kautta voidaan asian tila parhaiten korjata. Ihminen itse johtaa orkesteria, koska ihminen on sielu, ei ruumis Ja sielu on ihan kaikilla, eikä se ole jotakin joka on suljettu kirkkoon ja karkoitettu pappien pyhäköihin.
Täällä lännessä keskitymme siihen että etsitään se yksi ja oikea tapa, hoitomuoto, jolla voidaan hoitaa jokin tietty yksittäinen sairaus ihan kaikilta yksilöiltä.
Lähestyminen on siis hyvin erilainen.
Mutta tuohon skitsofreniaan. Kun minua tässä(kin) ketjussa häiritsee sellainen vähän väliä esille pomppiva väite ettei se ole masentuneen syy että on sairas, tai ettei se ole jotakin jonka joku on ansainnut. Saati oikein itselleen halunnut. Huhhuh. Ansainnut? Syy? Niinpä niin, se henkinen siellä taas kummittelee....
Voisi olla ehkä terveellistä ajatella hieman toisella tavalla. Kun kyllähän se on niin että se on jotakin joka on ihmisessä ihan itsessään olevaa, se masennus. Jotakin joka ei vain ole sen ihmisen kontrollissa. Jotakin johon juuri aina ja nimenomaan vain sillä masentuneella itsellään on mahdollisuus lopulta ja parhaiten päästä käsiksi (muutenhan me voisimme nukuttaa potilaan ja suorittaa vierasesineen poiston, eikö? Tai kutsua manaajan ja hän suorittaisi jonkin tehokkaan loitsuamisen, ja avot, vieras henki olis karkoitettu, vai?...tuollaisesta ajattelusta olemme sentään hiukan edenneet, hiukan).
Eli on kyse siitä että potilaalla on hallussaan, itsessään, jotakin joka ei ole aivan ok. Pahimmillaan saastuttaa eliön niin että tämä riistää hengen itseltään. Lisäksi tuottaa tuskaa ja ikävää oloa ympäristölleen. Ja meillä menee energiaa kun kinaamme juupasjaapas siitä kuka vastaa ja mistä, tai paapoo ja ketämitä.
Eli jos ajattelisimme hiukan itämaisemmin, ei länsimaisittain että se identiteetti on sairas, tai minäkuva, tai mieli, sillä silloin olemme ajaneet itsemme jo terminologisesti aika pahaan jamaan identifioimalla potilaan tautiin, ja siksi niitä kielellisiä väkerryksiä niissä terapioissa sitten väännellään "olen masentunut" -> "tunnen itseni masentuneeksi", pirskatin hankalaa ajatella kun kokoajan, vaikka kuvittelee jo osaavansa kielen, joutuu korjailemaan ajatteluaan ja sanomisiaan, koska muuten se alitajunta saa ihan väärää informaatiota omalta itseltä (ja keneltähän se taas saakaan, aivan jakomielitautista jälleen).
Jos ajattelisimme että mieli on osa ihmisen fysiikkaa, ja siksi altis sairastumaan erilaisista epätasapainoa aiheuttavista syistä johtuen (tähän suuntaan ehkä mennäänkin, on menty(?) neuro- tai neurososiaalisenkin tietämyksen lisääntyessä, neuropsykoanalyysi etc.). Syitä voi olla paljon: traumaattiset kokemukset elämän eri vaiheissa ja tilanteissa, äkilliset muutokset ja stressin lisääntyminen näistä johtuen (stressi ja sen kemialliset ja sitä kautta elimelliset vaikutukset niin aivoissa kuin muussa kropassa yleensä ovat havaittavia).
Näin voisimme vapauttaa ihmisen siitä että hän on yhtäaikaa se joka on sairaus (masentunut) että myös jostakin mitä hän on tehnyt (ansainnut) itselleen (sinä syntinen, väärineläjä onneton raukka). Kyse olisi vain siitä että yksi olennainen osa kokonaisuutta, mieli, on mennyt hiukan tai hiukan enemmän, pois sijoiltaan, ehkä jopa murtunut tai katkennut.
Silloin meidän olisi helpompi ajatella että vain haemme sopivan työkalusarjan korjataksemme ihmisestä tämän yhden osan, tai useammankin jos on syytä, kuntoon niin että kokonaisuus voi taas sovussa jatkaa eloaan yhteistuumin yhdessä päätettyyn suuntaan. (joka on se suuremman onnellisuuden etsiminen kokonaisuudelle.
Nyt kun meillä on vain tuoli jossa on kaksi jalkaa niin kun toinen katkeaa niin koko ihminen kaatuu. Jos jalkoja ajatellaan olevan enemmän niin meillä on myös enemmän mahdollisuuksia etsiä sitä sopivinta väylää parantamiseen. Eikä niin suurta kiusausta syyllistää koko ihmistä (sillä meille täällä lännessä se mieli on yhtäkuin ihminen).
Itseasiassa luulen että siksi näitä erilaisia ehdotuksia siitä mikä voisi auttaa (liikunta, ravinto=ruumis, seura, ystävät=emootiot, mielekäs tekeminen=aivot, mieli, arvot ja elämänvalinnat= energia/sielu) esitetään juuri tästä taustasta johtuen. Sillä tästä löytyy länsimaisen lääke (ja varsinkin psykiatrian) -tieteen akilleen kantapää.
Tiede joka käsittelee ihmisen mieltä on ollut erittäin kuralla kymmeniä vuosia johtuen juuri siitä ideologisesta ajattelusta mikä tulee länsimaisesta kulttuurista. Nyt vähitellen kun meillä täällä lännessä on päästy siihen mitä idässä on tiedetty jo tuhansia vuosia (siellä mytologisesti, täällä vihdoin tieteellisesti) niin tulemme pääsemään myös psykiatriassa sieltä kuralammikosta ylös, olemmehan saaneet tieteellistä pohjaa henkisen todellisesta olemassa olosta, tai siitä ettei fyysistä oikeastaan olekaan olemassa, itseasiassa
Ja Vir, en mene tässä nyt tuohon arjen pieniin iloihin ja onnellisuuteen. Tai siihen, ah niin ihanaan, onnettomaksi tekemiseen aivan tieten tahtoan toviksi. Kun uskon että et niin kovin kaukana ole siitä mitä tarkoitan. Minulle kun välittyy käsitys kuitenkin juuri siitä elämän hetkittäisen kokemuksellisuuden tärkeyden ymmärtämisestä. Ja se on se juttu, semanttisista valinnoista, tai niiden eroista, huolimatta.
-
Itse olen mielisairasta läheistä monta vuotta katselleena sitä mieltä, että ihmissuhteissa ja varsinkin kinkyilyssä on tärkeää, että kaikkien osapuolten pää on kunnossa....en halua joutua tilanteeseen, jossa huomaamattani hyväksikäytän ihmistä, joka on sairaalloinen.
Hiljaiset roolimallit-ketjusta löysin ylläolevan ajatuksen jota olen yrittänyt hahmotella mielessäni seuratessa tätä ketjua. Morgul antoi sanat omille ajatuksilleni.
Vuosia seurannut vierestä omaisena ja usein myös mielenterveyden tukihenkilönä vierasta masentunutta henkilöä tukien. Oma psyyke pitää olla melko vahva jotta ei menisi sisälle siihen samaan alakulon ja masennuksen maisemaan. Se on kuin iso musta pilvi joka tavallaan tulee masentuneen ihmisen mukana ja kietoutuu terveenkin ympärille.
Olen sessioinut masentuneen ihmisen kanssa. Silloin se ei ollut erityisen ongelmallista. Piti vain ottaa enemmän huomioon seikkoja mitä terveen lääkkeitä käyttämättömän kanssa. Kuten kipua tehdessä reagointi, se oli flegmaattinen.
Nyt tänä päivänä sanoisin, että en haluaisi enkä uskaltaisi lähteä sessioimaan enää syvästi masentuneen ihmisen kanssa. Ihan itsekkäistä syistä. En jaksa enkä halua ottaa ylimääräistä vastuuta ihmisestä kun arkielämä tällaisenaan on jo riittävän ongelmallista. Se musta painostava pilvi joka tulee masentuneen mukana, sitä yrittää huitoa pois ja yrittää päästä sen yläpuolelle. Seuraa kuitenkin omissa tunnetiloissa mukana jonkin verran. Varsinkin kun on taipumusta kokea toisen ihmisen tunnetilat syvästi empatian kautta. Tämä taipumus on vain plussaa ja välttämätöntä jotta pystyn Dominoimaan. Masentuneen ihmisen kanssa se muuttuu taakaksi.
Tällä hetkellä seuraan vierestä erään nuoren elämää jossa masennus pyrkii päälle ihan väkisin.
Sitä seuratessa olen saanut hyvän kuvan erään masennuksen syntyprosessista ja kasvamisesta. Se kaikki alkoi siitä kun tuli kerralla liikaa eikä sitä osannut käsitellä. Tuli asioita jotka aiheuttivat ahdistusta. Niitä ei voinut sivuuttaa eikä voinut kieltää.
Nyt on menossa kilpailu ajan kanssa. Oppiiko mieli käsittelemään ja hyväksymään tilanteen ennenkuin masennuksesta tulee liian tuttu ja krooninen. Silloin siitä ei halua enää päästä pois koska se muuttuu osaksi persoonaa. Tutussa olotilassa on helppo olla vaikka se olisi elämää tuhoava. Muutos vaatii voimia.
-
Tämän ketjun puolella olen parhaani mukaan keskustellut aiheesta. Mutta nyt haluan kysyä aiheen vierestä, että mikä opponentti minä olen sinulle? Ja vastata odotetun ala-astetasoisesti, että opponentti sinulla on päässäsi.
Toisin kuin annat ymmärtää, en ole missään vaiheessa väittänyt sinun osaksesi olla minua opponoimassa, joten kysymys on kuin onkin aiheellinen vaikka aiheen ohi meneekin. Tarjoamasi ala-astetasoinen vastaus sen sijaan on valitettavasti väärä, sillä sen vastavoiman joka sai sinut alunperin sillä tavalla sanan säilää heiluttelemaan, täytyy olla jossain aivan muualla kuin minun päässäni. Mutta mikäli se vastus sinulla tosiaan henkilöityy minuun, toivon että lähestyt minua yksärillä niin voimme puhua asiasta häiritsemättä muita keskustelijoita enempää. Miten vain, toisten sanojen punaiseksi maalaaminen riittänee tältä erää.
Olen joka tapauksessa iloinen, että olet (parhaasi mukaan, kuten itse muotoilit) keskustellut aiheesta. Kaikkia kannanottoja on ollut mielenkiintoista ja monin tavoin antoisaa lukea, pureskeltavaa ja pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa :)
-
Itse olen mielisairasta läheistä monta vuotta katselleena sitä mieltä, että ihmissuhteissa ja varsinkin kinkyilyssä on tärkeää, että kaikkien osapuolten pää on kunnossa....en halua joutua tilanteeseen, jossa huomaamattani hyväksikäytän ihmistä, joka on sairaalloinen.
Hiljaiset roolimallit-ketjusta löysin ylläolevan ajatuksen jota olen yrittänyt hahmotella mielessäni seuratessa tätä ketjua. Morgul antoi sanat omille ajatuksilleni.
Vuosia seurannut vierestä omaisena ja usein myös mielenterveyden tukihenkilönä vierasta masentunutta henkilöä tukien. Oma psyyke pitää olla melko vahva jotta ei menisi sisälle siihen samaan alakulon ja masennuksen maisemaan. Se on kuin iso musta pilvi joka tavallaan tulee masentuneen ihmisen mukana ja kietoutuu terveenkin ympärille.
Olen sessioinut masentuneen ihmisen kanssa. Silloin se ei ollut erityisen ongelmallista. Piti vain ottaa enemmän huomioon seikkoja mitä terveen lääkkeitä käyttämättömän kanssa. Kuten kipua tehdessä reagointi, se oli flegmaattinen.
Nyt tänä päivänä sanoisin, että en haluaisi enkä uskaltaisi lähteä sessioimaan enää syvästi masentuneen ihmisen kanssa. Ihan itsekkäistä syistä. En jaksa enkä halua ottaa ylimääräistä vastuuta ihmisestä kun arkielämä tällaisenaan on jo riittävän ongelmallista. Se musta painostava pilvi joka tulee masentuneen mukana, sitä yrittää huitoa pois ja yrittää päästä sen yläpuolelle. Seuraa kuitenkin omissa tunnetiloissa mukana jonkin verran. Varsinkin kun on taipumusta kokea toisen ihmisen tunnetilat syvästi empatian kautta. Tämä taipumus on vain plussaa ja välttämätöntä jotta pystyn Dominoimaan. Masentuneen ihmisen kanssa se muuttuu taakaksi.
Tällä hetkellä seuraan vierestä erään nuoren elämää jossa masennus pyrkii päälle ihan väkisin.
Sitä seuratessa olen saanut hyvän kuvan erään masennuksen syntyprosessista ja kasvamisesta. Se kaikki alkoi siitä kun tuli kerralla liikaa eikä sitä osannut käsitellä. Tuli asioita jotka aiheuttivat ahdistusta. Niitä ei voinut sivuuttaa eikä voinut kieltää.
Nyt on menossa kilpailu ajan kanssa. Oppiiko mieli käsittelemään ja hyväksymään tilanteen ennenkuin masennuksesta tulee liian tuttu ja krooninen. Silloin siitä ei halua enää päästä pois koska se muuttuu osaksi persoonaa. Tutussa olotilassa on helppo olla vaikka se olisi elämää tuhoava. Muutos vaatii voimia.
Joo, ja itseasiassa morgulin koko viestissä ollut kommentti siihen että pyrkimys tulee olla tasa-arvossa on, mielestäni myös, sellainen perimmäinen asia jonka mukaan, ainakin minä, katson että tulisi myös näissä ympyröissä toimia. Minua oikeasti kylmää sellaiset kannanotot joissa huokuu subin aliarvostus ja toisen kontrollointi siltä pohjalta. Toki toivon että se on vain jotakin joka on itseni väärin tulkitsemaa.
Tästä johtuen en edes käytä termiä tasa-arvo viitatessani valtasuhteisiin vaan termiä tasa- tai ei tasavaltainen suhde. Terminologiaa, jep, mutta itselleni ero on aivan selkeä miksi. Ja siksi sellainen asenne jossa puhutaan kontrollista toisen mieleen viitaten on oikeasti myös aika yrjöttävää. Liittyy osittain ihan siihen minulla että itselle ainoa kontrollin muoto on se että ihminen hallitsee itsensä kokonaisuutena, edes suhteessa omaan mieleen kontrolli on jotakin joka ei vain toimi.
Ja siksi siihen taisteluunkin hiukan viittasin. Kun taistelemme jotakin vastaan, annamme sille lisää huomiota. Ja kun annamme jollekin huomiota niin vahvistamme sitä. Näin ollen oma näkemykseni, ja käytännön kokemukseni, on että huomio kannattaa antaa toisaalle, ei kurille, kärvistelylle ja taistelulle, vaan sille missä on sitä positiivista energiaa jo olemassa; asioille jotka tuottavat iloa, onnea ja autuutta. Niihin keskittymällä ne vahvistuvat ja se mikä on mustaa ja synkkää kutistuu, valo valtaa tilaa varjoilta, pimeys väistyy. Jos olen lauseen verran, taas sori, itäisempi niin sanon; pimeys on ei-mitään, valo on energiaa, keskitytään valoon, sillä valon me voimme tuoda ja pimeys väistyy, mutta pimeyttä emme voi tuoda valoon, sillä se ei ole itsessään mitään.
Toinen seikka, ja mille tämä koko tasa-arvoisuus perustuu, liittyy siihen että olemme yksilöitä. Kun kerran olemme yksilöitä niin kukaan muu ei vain voi olla vastuussa meistä kuin me itse. Tämän takia ei vain masentunut vaan ihan kaikki ihmiset ovat yksin. Mutta koska en ajattele, tätäkään, niin kuin täällä lännessä tavataan tehdä, niin minulle asian toinen pooli on se että kukaan ei ole yksin: me olemme kaikki saman kokonaisuuden osia. Ja se taas liittyy siihen että meillä kaikilla on sielu joka on oikeastaan se yksi.
Noh. Ehkä jätän tämän tähän. Sillä tässä on asia jonka suhteen minä taas näissä ympyröissä koen aika lailla olevani yksin ;)
-
Ehdottomasti mielestäni paras kolumni sisällöltään ja lopulta "viihdearvoltaankin". Kiitos.
- Karwis
-
...en ihan hiffaa mitä hienoa on päättäväisyydessä ja tahdonvoimassa tappaa itsensä?
Tahdoin vain korostaa sitä, että masentunut voi käyttää ihan arkisiin asioihin enemmän päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa, kuin terveen on pitänyt missään asiassa koskaan käyttää. Kun yleisin argumentti edelleen tuntuu olevan se, että pitäisi tehdä sitä tai tätä tai tuota. Kyllä, oikeanlainen ruokavalio, riittävä liikunta ja hyvä uni ovat olennaisia työkaluja toipumiseen, mutta lääkkeeksi niistä ei ole. Ihmisen päällimmäinen ja voimakkain vietti on eloonjäämisvietti. Masentuminen on mielestäni yksi ihmisen keino säilyä hengissä, vaikka kuinka säästöliekillä.
Terveellä ihmisellä eloonjäämisvietti on niin voimakas ja käytettävissä olevan energian määrä niin suuri, ettei sitä ole välttämättä mahdollistakaan ymmärtää, kuinka suuren ponnistuksen takana kaikki arkisimmatkin asiat ovat. Siltikin monet valitettavasti voittavat heikentyneen itsesuojeluvaistonsa toimien itseään vastaan, kuten itse näkevät järkevänä.
Masennus ei siis ole tahdonvoiman tai päättäväisyyden puutetta.
-
...en ihan hiffaa mitä hienoa on päättäväisyydessä ja tahdonvoimassa tappaa itsensä?
Tahdoin vain korostaa sitä, että masentunut voi käyttää ihan arkisiin asioihin enemmän päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa, kuin terveen on pitänyt missään asiassa koskaan käyttää. Kun yleisin argumentti edelleen tuntuu olevan se, että pitäisi tehdä sitä tai tätä tai tuota. Kyllä, oikeanlainen ruokavalio, riittävä liikunta ja hyvä uni ovat olennaisia työkaluja toipumiseen, mutta lääkkeeksi niistä ei ole. Ihmisen päällimmäinen ja voimakkain vietti on eloonjäämisvietti. Masentuminen on mielestäni yksi ihmisen keino säilyä hengissä, vaikka kuinka säästöliekillä.
Terveellä ihmisellä eloonjäämisvietti on niin voimakas ja käytettävissä olevan energian määrä niin suuri, ettei sitä ole välttämättä mahdollistakaan ymmärtää, kuinka suuren ponnistuksen takana kaikki arkisimmatkin asiat ovat. Siltikin monet valitettavasti voittavat heikentyneen itsesuojeluvaistonsa toimien itseään vastaan, kuten itse näkevät järkevänä.
Masennus ei siis ole tahdonvoiman tai päättäväisyyden puutetta.
Ah, okei. Nyt tajua mitä ajoit takaa.
Nuo jutut kyllä tiedän, tuolla olen kyllä ollut, siis noissa tiloissa kun sängystä ei pääse ylös ja viikko on pieni aika ilman sanaakaan kenellekään kun voimat ei riitä, ja ruuankin kanssa on vähän niin ja näin etc etc. Ja sit vielä putoo pahempaan jamaan, eikä muista mitä on tapahtunut kun tuijottaa vakavailmeistä hoitsua silmiin joka on sitä mieltä että nyt muuten et ole enää yksin minuuttiakaan, ja meinaa joutua sisälle ja kärsii sairaalakammosta ja tietää et se olis ihan vika tikki omalla kohdalla, joten vikoilla liikkuvilla aivosoluilla yrittää tehdä jotakin sopimusta ettei vaan....
Minulla tosin eivät olleet masennusta vaan uupumusta ja loppuunpalamista. Enkä ajattele että on kyse elämänvietistä vaan ihan siitä että masentuneessa on niin vähän elämää (energiaa) ja lisäksi se elämä on niin hajautunut kun fokus on hukassa, ja kaikki energia, se vähäinenkin, menee aivan vääriin asioihin, eli intensiteetti on matalalla (se energiatso juurikin). Ja sitten kun aurinko paistaa niin se kohoaa, hmmm, en ole aivan varma tuosta...kun minulle käy niin että se kevätahdistus on edelleen jossain määrin jäljellä, ja energiataso vaan laskee ja laskee maalis-huhtikuussa.
Tai en tiedä oikein mistä siinä on kyse, ehkä jokin menee epätasapainoon ja se epätasapaino on se joka laukaisee ahdistuksen (joka on pelkkä häivähdys siitä mitä joskus oli koko ajan) ja kun tasapaino taas saavutetaan niin ahditus hellittää (ja siihen taas auttaa valon lisääntyminen, paras hoito on kadota pois täältä jonnekin missä ihan oikeasti on valoa oikein roppakaupalla). En tod ole kevätihmisiä.
Itse ajattelen, ja tunnen, että valon lisääntyminen itse asiassa on jotakin sellaista joka tuo elämän kirkkaaminen näkyviin kaikkialla, ja muuttaa kaiken, niin itsen kuin elämän, jotenkin pieneksi ja nuhruiseksi, eikä Suomessa lumien sulettua luontokaan kovin kukoistavalta näytä, harmaata ja harmaata ja harmaata vain, ja vain lisää valoa joka näyttää sen kaiken tarkemmin. Ja kylmää ja kosteata luihin asti.
Mahdollisesti kuitenkin jokin energiajuttu siis ulkopuolella, ja se aiheuttaa tietynlaisen lamaannuksen, aivan kuin odotuksen siitä valtaisasta elämän virrasta joka kohta purskahtaa jälleen kaikkialta ja jonka osaksi tulee liittyä, mutta jalat ovat tönköt ja puuduksissa vielä kaiken pimeyden jäljiltä eikä verikään oikein virtaa suonissa, iho on kalpea ja silmänaluset mustat. Aivan kuin se ympärillä oleva luontokin, ihan yhtä elävän ja kukoistavan näköinen ja oloinen; joten ensireaktio valoon on lamaannus, ja sitten vasta kun valoa tulee lisää niin pääsee balanssiin ja jalatkin vetreytyy ja veri rupeaa kohisemaan ja elämä(energia) virtaamaan. Kesäkesäkesä :love:
Sen allekirjoitan täysin että masennus on keino säilyä hengissä. Defenssi, jonka elimistö laukaisee ettei ihminen mene ja revi välittömästi ranteitaan auki, vaan turtumus laskeutuu kaiken kokemisen ja tuntemisen päälle (sitä en ole kokenut sillä en ole koskaan ollut itsemurhahakuinen, se viimeisin vapaus valita ei ole houkutellut koskaan). Mutta ehkä masentuneilla on toisin ja energiatasot nousee kun kerran kevät, toukokuu, on suurin itsemurhakuukausi.
Niin ja mitä noihin "pitäisi" jutskiin tulee, niin niiden suhteen kaikkinensa olen sitä mieltä että kenenkään ei pitäisi yhtään mitään. Työkaluissa on ainakin minulle kyse aivan toisenlaisesta lähestymisestä elämään ja sen elvyttämiseen.
-
Kahdenväliset kukkoilut siivottu pois. Koittakaahan, herrat, keskustella menemättä henkilökohtaisuuksiin.
-
Olen omassa mielessäni tullut siihen tulokseen, kun osa masentuneista syö mielialalääkkeitä saamatta niistä varsinaisesti mitään hyötyä ja masennuksesta tulee krooninen olotila, että kyse on oltavalla osalla siis jostain muusta kuin masennuksesta. Työssäni olen huomannut, että melkeinpä suurin osa masentuneista ihmisistä on jonkinlaisia "nepsy" ihmisiä. Diagnosoimatonta adhd:tä esim. Ihminen on pienestä pitäen epäonnistunut, vuorovaikutus kasvattajilta on ollut negatiivista, ihminen on lapsesta saakka rakentanut itsestään epäonnistujaa ja "huonoa ihmistä". Ja vaikka elämässä kovasti innostuisi ja yrittäisi parempaan, pitkäjänteisyys eu riitä suoriutumaan toiveiden mukaisesti. Rahankäyttö on holtitonta, parisuhteet loppuvat lyhyeen, opiskelu on vaikeaa, työssäkäynti vaikeaa, sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita. Elämässä tulee kokoajan todisteita siitä, että ihan sama mitä tekee, niin persiilleen menee eikä tunnu koskaan siltä, että itse voisi muuttaa elämän kulkua tai voisi vaikuttaa oman käytökseen. Ei vain pysty elämään niin että onnistuisi tekemään itsensä onnelliseksi. Huono itsetunto altistaa masennukselle, mutta ns itseaiheutetut elämän epäonnistumiset masentavat yhtälailla. Terapiasta ei tunnu olevan hyötyä, siihenkin on vaikea sitoutua ja vaikka kuinka näkisi keinot saada elämää hallintaan, niin kokee, ettei pysty toteuttamaan ja onnistumaan "elämänmuutoksessa" tai "uudessa asentoitumisessa". Alkoholin käyttö, pelaaminen, internetin liikakäyttö eivät tunnu olevan omassa hallinnassa. Tai sitten elämänhallinta ihan perustasolla kuormittaa niin paljon, että ihan tavallinen elämä aiheuttaa burnoutin. Elämän perusasioiden ylläpitäminen vaatii niin paljon energiaa, että pienikin lisähaaste tuntuu ylivoimaiselta tai aiheuttaa kaaoksen.
Jo pelkästään oman adhd:n tiedostaminen auttaa. Kun löytyy syy omaan kykenemättömyyteen. Ei ole kysymys saamattomuudesta. Uskon, että nepsyvalmentajista olisi enemmän hyötyä kuin psykoterapeuteista tai masennuslääkkeistä ainakin ongelman tiedostamisen alkuvaiheessa. (sekä adhd lääkkeistä)
-
Mun piti vain tulla sanomaan, että kiitos Chmlnidae, aivan todella kiitos :love: Tuo sinun tapa katsoa on tervetulleen raikas tuulahdus ainakin omaan suhtautumiseen. En minä sitä toki ihan tuollaisenaan voi niellä ja olemiseeni soveltaa, uskon että siinäkin juuri näkee sen ettei se kaikki kuitenkaan ihmisessä itsessään ole niin valmiina, ettei sen voiman hyödyntämiseen joskus toisten ihmisten apua tarvitsisi. Sen avun ei välttämättä tarvitse olla minkään olemassa olevan muuttamista vaan sen osoittamista, että nekin asiat joita ei voi muuttaa, voi kuitenkin nähdä toisin. Sitähän ne parhaat terapeutit kai työkseen tekevät, mutta keskittyen ongelmallisiin yksityiskohtiin ja pyrkien sitä kautta eheämpään kokonaisuuteen. En tiedä, ehkä siinä tosiaan sitten kiivetään väärästä päästä puuhun.
-
FetLifessä oli tänään Kinky & Popularissa yksi masennusta käsittelevä pohdinta:
https://fetlife.com/users/112339/posts/3711250
Before you diagnose yourself with depression or low self-esteem, first make sure that you are not, in fact, just surrounded by assholes.
— Notorious d.e.b. (@debihope) January 24, 2010
http://quoteinvestigator.com/2014/10/25/diagnose/
Vastakkainen näkökulma, jossa olet itse se asshole:
https://fetlife.com/users/112339/posts/3711278
-
Ei kestä pikkusisko :)
Älä usko ketään, täysin. Kuuntele, pureskele, maistele, ajattele. Muodosta oma koktailisi joka sopii sinun ruumiillesi ja sielullesi. Ensimmäinen ja tärkein asia on että kuuntelet itseäsi, omaa totuuttasi. Älä pidä muita jumalia ;) Mutta kaikki me tarvitsemme muita ihmisiä matkan varrella.
Kyllähn sussa selvästi on potentiaalia. Kun on lukenut sun juttuja. Niin kirjoittaa kuin myös oppia rakastamaan itseäsi.