BDSM-baari
Kirjasto - jäsenille tarkoitetut alueet => Päiväkirjat => Näkökulmia lokerosta ja sen vierestä => Aiheen aloitti: Kolumnisti - 06.08.2017, 19:05
-
Pannaan piiskaten
Elämä on kompromisseja. Ilman niitä eläminen jonkinlaisessa sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa olisi kaiketi käytännössä jollei nyt mahdotonta, niin varsin hankalaa kuitenkin. Itseään sataprosenttisesti omilla ehdoillaan toteuttava ihminen, toisia kuuntelematon ja joustamaton tyyppi saattaa kuulua jokaisen tuntemaan kauhugalleriaan paskamaisista ihmisistä. Niistä, jotka eivät anna missään eivätkä millään periksi eivätkä lähenny milliäkään missään asiassa. Niistä, joiden totuus ja kokemukset ovat ainoita todellisuuksia eikä yhteisiä rajapintoja ole eikä niitä hakemallakaan löydy. Hankalaa? Kyllä. Sellaisten ihmisten kanssa sitten joko alistuu ja antaa periksi tai poistuu sinne kuuluisalle takavasemmalle ja jättää hankalan ihmisen omiin oloihinsa.
Mikä on sitten kompromissien tekemistä? Jos toinen haluaa, että pannaan ja toinen haluaa, että piiskataan, niin pannaanko piiskaten? Se riippuu. Jos kaksi itsepäistä, kompromissikyvytöntä tässä kohtaavat, niin voi olla, ettei panna eikä piiskata, vaan kiukutellaan ja osoitetaan mieltä. Käännetään selkä toiselle, mennään tiskaamaan astiat, pohditaan sudokua, lähdetään vaihtamaan auton renkaat ja ajatellaan, jotta saamarin tunari, kun otti ja meni pilaamaan mun keskiviikkoillan. Ei tullut pillua, ei tullut munaa eikä sitä piiskaakaan ja keskiviikkoilta meni niin sanotusti harakoille. Toinen osapuoli menee ja vitutustaan rauhoittaakseen suhauttaa oluttölkin auki. Toinen soittaa ystävälleen ja nurisee, kun en saanut, en niin mitään ja tässä sitä ollaan. Olut rauhoittaa kummasti ja ystäväkin on ymmärtäväinen ja kuunteleva. Ei kuitenkaan piiskattu eikä pantu ja se kaihertaa.
Seuranhaun hankaluudesta täällä Baarissakin on jo niin moneen kertaan kirjoitettu, että aihe on jo kaluttu luita myöten loppuun, käsitelty ja laitettu pakettiin. Kiitos ja palataan asiaan mahdollisesti joskus ensi vuosituhannen puolella. Silti edelleenkin ihmiset kipuilevat seuranhaussaan. Omat toiveet ja fetissit voivat olla niin hallitsevia, että niistä ei olla valmiita piiruakaan joustamaan. Jos sitä täydellisesti omiin toiveisiin sopivaa osapuolta ei löydy, niin antaa sitten olla ja valitetaan ja loukkaannutaan. Seuranhakija kokee, että itsessä on perustavanlaatuisesti jotakin pahasti vialla, kun ei kelpaa tai sitten ne kaikki muut ovat sellaisia luusereita ja vellihousuja, jotka eivät ymmärrä mitä kyseisessä seuranhakijassa menettävät.
Kompromisseja? Kyllä, juurikin niitä seuranhaussa usein tarvitaan. Tahtoa ja uskallusta mennä niiden omien mukavuusalueiden rajoille, sinne reunoille, ei sieltä kuitenkaan putoa. Se uusi maailma ja sen tarjoamat mahdollisuudet voivat olla niin houkuttelevia ja koukuttavia, että se kompromissi kannattaa kuitenkin. Kompromissi ei tarkoita sitä, että luopuu itsestään, minuudestaan ja itselleen tärkeistä asioita. Ei sitä, että sanoo fetisseilleen näkemiin, saati hyvästit. Kompromissi on sitä, että löytää jonkun toisen ihmisen kanssa jotakin sellaista, jota on halukas kokeilemaan ja katsomaan, että tulisiko tästä jotakin. Kompromissi saattaa olla hyvän suhteen alku. Elämä on matka ja joka meillä jokaisella on vielä kesken. Me matkaamme tullaksemme sellaisiksi ihmisiksi, joiksi meidän on tarkoitus jonakin päivänä tulla ja jokainen hetki tekee meistä enemmän meitä itseämme, mukavuusalueillamme ja niiden ulkopuolella.
(http://www.bdsmbaari.net/index.php?action=dlattach;attach=16631;type=avatar)
Kirjoittaa Normandie, joka on viime aikoina tullut oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja löytänyt upean ihmisen, hienon miehen ja matka uuteen hänen kanssaan jatkuu.
-
kiitos, taas kerran järkevää ja sujuvaa pohdintaa Normandielta, kuten olemme jo oppineet odottamaankin :) hyviä pointteja, joita kannattaa tosiaan aina välillä taas muistutella mieleen. joustavuus ja kompromissit kunniaan niin elämä on mukavampaa!