BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: Kukkanen - 30.10.2017, 00:46
-
Olisi mielenkiintoista keskustella tästä aiheesta. Rakastatko itseäsi aidosti? Miksi/miksi et, haluaisitko? Mitä asialle voisi tehdä (jaetaan vinkkejä)? Sallitko itsesi nauttia täysillä, vai etkö mielestäsi ansaitse nauttia paljon ja olla rakastettu ja haluttu?
Rakastatko sukuelimiäsi ja kehoasi? Rakastatko kumppanisi sukuelimiä?
Tämä aihe tuli mieleeni, koska itselläni on seksuaalisia traumoja ja aluksi ajauduin toistamaan niitä. Mielessä oli uskomus: "Olen likainen ja huono", jota lähdin ikäänkuin todistelemaan hakeutumalla huonoihin kokemuksiin uudelleen. Vasta kun tiedostin asioita ja sain käsiteltyän traumaa ja koin itseni arvokkaaksi ja viehättäväksi, aloin nauttia. Sitä mukaa, kun olen oppinut rakastamaan itseäni syvemmin, olen myös alkanut nauttia laajemmin ja syvemmin. Jossain vaiheessa päätin, että mun vaginaani ei ole mitään asiaa, jos sinne ei tule ihailevasti ja kunnioittavasti ja jos minä en myös himoitse sitä, joka aikoo penetroida muhun. En siis myöskään itse saa laittaa mitään sisääni muuta kuin rakkaudellisessa tilassa. En enää "vihamasturboi" itseinhossa, vaan sellaisessa mielentilassa lohdutan itseäni, kohtaan ja koen sen tuskan ja kurjan mielen, itken, ja sen jälkeen yleensä jo onkin hyvä ja rakkaudellinen mieli ja voi masturboida niin halutessaan.
Miksi näin? Siksi, että koin jokaikisen kerran haavoittavan psyykettäni, kun annoin itseni tai jonkun muun koskettaa sukuelimiäni ei-rakkaudellisessa mielentilassa tai ei-rakkaudellisin tarkoitusperin. Rakkaudellisuudella en tarkoita syvää parisuhderakkautta, vaan tuntematontakin voi rakastaa pienessä mittakaavassa kuin rakkauden esiasteena: haluta toiselle hyvää, olla myötätuntoinen ja huomioonottava ja pyrkiä ymmärtämään toisen näkökulmaa.
On pitänyt myös opetella sanomaan EI, verbaalisesti ja non-verbaalisesti. Joskus se EI voi olla jopa halaukselle, pusulle, reiden silittämiselle. Kaikesta on oikeus kieltäytyä, kukaan ei saa hipaistakaan minua ellen sitä itse tahdo.
Tässä inspiraatioksi yksi blogikirjoitus keskustelua herättämään: http://naiseudenvoima.com/kun-pimppi-aanen-sai/. Ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti, vaan ihan vain pohtia sitä, miten itse suhtautuu itseensä ja vaginaansa/penikseensä? Onko se arvokas, pyhä, likainen, inhottava, vai minkälainen?
Itse ajattelin ennen, että olen huono, viallinen, arvoton jnejne. Nykyään koen olevani rakastettu, arvokas, vahva, kiinnostava ja hyvä ihminen, tunnistan myös huonot puoleni, mutten tuomitse itseäni, vaan pyrin katsomaan ja kohtelemaan itseäni lempeydellä ja ymmärtävästi kasvaen kipupisteiden yli. Onnellisuutta jälkimmäinen on ainakin tuonut paljon enemmän. Mun kokemuksen mukaan itsensä rakastamista voi harjoitella, ihan tietoisesti, ja kehittyä siinä aivan kuten missä tahansa muussakin asiassa.
Mun mielestä siinä on vissi ero, harrastaako seksiä toisen kanssa kunnioituksen ja luottamuksen kera, vai kenties itsekkyydestä, toista "käyttäen" välittämättä hänen tunteistaan tai vihanaiden. Toki voi esim. haukkua huoraksi jne, mutta uskon että se on voimaannuttavaa vain, jos toinen tietää ja uskoo aidosti, että on kunnioitettu ja arvostettu. Muutoin "painaa alas" entisestään ja jos on jo valmiiksi huono itsetunto, voi sitä vääristä lähtökohdista olevalla bdsm:lläkin huonontaa.
-
Itselläni ei onneksi ole seksuaalisia traumoja eli minuun ei ole koskaan koskettu väkisin. En välttämättä siis osaa täysin asettua aloittajan asemaan, jolla niitä traumoja ikävä kyllä on. En tiedä, johtuuko sitten traumattomuudestani, mutta en osaa eritellä kehoni osia erillisiksi toisistaan. En siis rakasta sukupuolielimiäni sen enempää kuin vaikka sormiani, nenääni, korviani tai jalkojani. En koe sukupuolielimiäni likaisina tai pyhinä vaan ne ovat osa minua, enkä niitä sen enempää ajattele. Olen melkolailla vahva kokonaisuus ja osieni summa. En myöskään mitenkään erityisesti rakasta kumppanini sukupuolielimiä hänestä "irrallisina osina" vaan rakastan ja kunnioitan häntä kokonaisuutena. Hän on juuri hän ja sellaisenaan varsin hyvä minulle.
Uskon, että rakastan itseäni aidosti mutta en aina tykkää itsestäni. Joskus ärsyttää joku toimintatapani, joskus asenteeni johonkin. Joskus kritisoin vahvasti ulkonäköäni, mutta silti haluan olla se, mikä olen. Olen kuitenkin henkisesti vahva ihminen ja uskallan sekä haluan olla juuri minä. Matka nykyiseen itseeni on toki ollut välillä kivikkoinen, vaativa ja kolhujakin on riittänyt, mutta tässä iässä on jo se tietty itsevarmuus olemassa. En jaksa murehtia turhia asioita, osaan sanoa ei enkä koe miellyttämisen tarvetta. Riittää, kun olen itselleni ja niille tärkeimmille ihmisilleni juurikin se hyvä ihminen ja kiva tyyppi. En tietenkään täydellinen, mutta riittävä.
Hienoa Kukkanen, että nykyään koet olevasi rakastettu, arvokas ja vahva ihminen. Nuo ovat tärkeitä asioita matkalla tasapainoiseen minuuteen ja niistä on syytä pitää kiinni, kun on perille päässyt :)
-
Kuvaisin suhtautumistani itseeni katkeraksi, epävakaaksi aselevoksi. Kuin Korean nykytilanne, konflikti ei koskaan virallisesti loppunut, raja on miinoitettu ja rehottaa villinä, räjähdysalttiina jos kukaan käy sohimassa liian lähelle, ja pohjoispuolella dynastia sekopäitä kommareita tumppaamassa resursseja aseisiin kansan hyvinvoinnin sijaan. Rajan toisella puolella digataan videopeleistä julmetusti.
Minua potkittiin päähän reilummalti tenavana, usealta taholta, raiskauksia ja väkivaltaa ja kaikkea muuta kivaa. Vanhempani olivat rakastavia, mutta maailma kotioven ulkopuolella osoittautui julmetun vihamieliseksi paikaksi.
Seksuaalisella puolella aloin nojaamaan kinkyyn suuntaan hyvin varhaisessa vaiheessa, kauan ennenkö ymmärsin mistään mitään, ja haluni kokeilla pieniä naruleikkejä verkkokaapeleilla, ja mitä muuta teineille oli helposti ulottuvilla, pelotti ensimmäisen poikaystävänkin pois. Joka ei auttanut itsetuntoa yhtään.
Itsesääliä löytyy roppakaupalla, yritän työstää tuon rakkauden suuntaan. Lapsuudesta asti iskostuneet mallit vain eivät helpolla hellitä otettaan, ja sittenkin ne pitäisi saada korvattua jollain muulla. Vaikka kuinka paljon saa kohdata ystävällistä ja myötätuntoista väkeä, ymmärrys ihmisten hyväntahtoisuudesta on enemmän älyllistä, kuin intuitiivista. Syvällä sisimmässä ollaan yhä karkaamassa nurkkaan, ja käpertymässä kerälle piikit pystyssä.
Turhauttavaa tässä kaikessa on, miten vaikka vuosia sitten on terapeuttien kanssa jäljittänyt missä kaikkialla on menty pieleen, ihmisolennon aivojen paikkaaminen on hankala prosessi. Tietoisuus omasta käyttäytymisestä ja asenteista on eri asia, kuin niiden luontaisen oloinen säätäminen ja paikkaaminen.
Työn alla!
-
Tänä päivänä voin sanoa että rakastan itseäni. Olen aktiivisesti työstänyt omia traumojani jo pitkään ja nyt alan olla vaiheessa jossa näen itseni melko realistisesti. Olen vielä matkalla ja opittavaa on, mutta osaan nykyään aidosti sanoa että rakastan itseäni ja tiedän kuka olen. Osaan asettaa omat tarpeeni ja toiveeni etusijalle ja tunnistan ne tilanteet joissa näin ei ole. Vasta kun osaan rakastaa itseäni osaan myös aidosti rakastaa muita. Tämä tie on ollut todella pitkä ja olen joutunut kuorimaan suojamuuria pala palalta.
En olisi täällä ellen olisi oppinut rakastamaan itseäni. Nyt vasta uskallan suoda itselleni sitä mitä oikeasti haluan ja uskallan luottaa että tiedän mitä haluan. Olen vuosien varrella käynyt läpi melko vaarallisiakin vaiheita joissa olisi oikeasti voinut käydä huonosti. Sen myötä että rakastan itseäni sallin itselleni sen että minuakin voi ja saa rakastaa. On minua rakastettu enennkin, mutta olin suhteessa jossa minun tilani oli melko pieni. Asetin toisen tarpeet etusijalle. Nyt uskallan avauta ihan eri tavalla kun ennen. Se mitä olen sen ansiosta saanut on aivan uskomatonta. Mitä enemmän uskallan sitä enemmän saan.
Joten kyllä, rakastan itseäni aidosti ja sen ansiosta uskallan myös olla haavoittuva ja rakastaa toista aidosti.
-
Elämän varrella on tapahtunut yhtä jos toistakin. Viime vuosina olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, enkä enää yritä olla parempi. Osaan antaa periksi ja tyytyä siihen mitä kaikella rehellisyydellä kykyni yltävät tavoittelemaan. En enää kiusaa itseäni pyrkimällä turhan korkeisiin tavotteisiin tai turhan nopeasti. Tiedän, että monia asioita olisin voinut tehdä paremmin.
Tiedän paikkani ravintoketjussa ja elän sen mukaan nauttien joka päivästä. En muistele montako subia minulla on ollut tai montako kilmetriä olen hiihtänyt, Keskityn tämän talven hiihtoihin ja juutin saloihin, haaveilen hyvistä kokemuksista tulevaisuudessa.
Kyllä minä rakastan aidosti itseäni.
-
Kynnykseni ylipäänsä kirjoittaa tänne tai muuallekkaan on melko korkea. En mielelläni avaudu omista asioistani ja alemmuuden tunne saa ajattelemaan että ei minulla ole mitään kerrottavaa tai ainakaan ketään ei kiinnosta. Mutta koska yritän aloittaa itseni arvostamisen ja tämä aihe herätti ajatuksia, päätin uskaltaa jotain kirjoittaa.
Olen aina tiennyt ettei minulla ole kovin hyvä itsetunto. Välillä olen ajatellut että ei ole edes kyse itsetunnosta, vaan että minä vain tiedän millainen olen ja miltä näytän, kamala ja ruma.
Olen hakenut hyväksyyntää vierailta ihmisiltä ja seksin kautta ja vaikka olen tiedostanut ettei se ole ollenkaan paras tapa, siitä on ollut vaikea päästä eroon. Vasta aivan viime aikoina olen tajunnut kuinka huonona itseäni pidän ja kuinka valtavaa alemmuudentunnetta koen kaikkia kohtaan. Muiden hyväksyntäkään ei merkitse mitään, koska en usko sitä tai ainakin ajattelen että siinä on pakko olla jotain vikaa. Olen koko elämäni ajatellut että jos olisin erilainen tai erinäköinen olisin paljon onnellisempi.
Nyt olen tajunnut että en tarvitse muiden hyväksyntää, vaan oman hyväksyntäni. Että tälläinen minä nyt olen enkä tästä kovin paljon tule muuttumaan, ja että sen on nyt vain riitettävä koska elämä on melko vaikeaa jos takaraivossa hakkaa jatkuvasti "olet ruma, olet ruma, olet kamala".
En aio vielä ruveta kehumaan peilikuvaani, mutta aion aloittaa ajatuksesta, että ehkä joku joskus pitää minusta koska olen sellainen että joku joskus voisi pitää minusta.
-
Tietysti mutten niin paljoa, kuin te minua ;D
-
Kauniita omalla tavallaan teidän kaikkien vastaukset, osa rosoisempia mutta silti sellaista karua kauneutta, rehellisen ja intiimin oloisia kirjoituksia. Kiitos niistä.
Tosiaankin ei se itsensä rakastamisen oppiminen helppoa ole, jos on traumoja, ei ole kokenut olevansa rakastettu tai muita vaikeuksia elämässä. Mutta on mahdollista, voin sanoa sen omakohtaisesti. Toki tulee huonoja hetkiä ja päiviä, jolloin on äärimmäisen vaikea hyväksyä saati rakastaa itseään, mutta silloinkin siihen voi pyrkiä, löytää lempeyden kenties nopeammin, kuin jos ei kokisi edes ansaitsevansa omaa lempeyttään, vaan kokee että "kuuluukin olla kurja mieli".
Mun on pitänyt käydä läpi ihan perustavanlaatuisia asioita. Oon esim. laulanut niitä itselleni. Pahimmillaan tuntui, ettei mun kuuluis edes olla täällä, mun ei olisi pitänyt syntyäkään. Eivät tällaisetkaan ajatukset tule tyhjästä, vaan esim. siitä, kun lapsena sain kuulla, "ilman teitä lapsia olisin onnellinen" "Minä en koskaan lapsia olisi halunnutkaan" ja sen, että mut meinattiin abortoida, mutta äitini tuli toisiin ajatuksiin viime hetkellä tietämättä itsekään miksi. Koen, että vaikka mua ei haluttu tähän maailmaan, MÄ halusin ja taistelin tieni ulos.
Mulla on oikeus hengittää.
Mulla on oikeus olla olemassa!
Mulla on oikeus olla onnellinen.
Olen rakastettu, saan rakastaa myös itse itseäni.
Voin olla itse itselleni se äiti ja isä, jollaisia olisin jo lapsena kaivannut. Voin itse lohduttaa itseäni.
Harjoituksia, mitkä ovat auttaneet, on esim. se, että jossain vaiheessa aloin katsomaan itseäni peilistä lempeästi. Päätin, että menen ulos vasta, kun pystyn katsomaan itseäni kuin ystävää, tuomitsematta. Joskus siinä sitten oltiin tovi peilin edessä... meinasi tulla vaan ajatuksia "kamala finni, iso nenä, mustat silmänaluset", mutta sinnikkäästä koetin hymyillä peilikuvalleni ja kuvitella, miten suhtautuisin jos siinä olisi oikea ystäväni. Tuskin sanoisin ensimmäisenä: "onpas sulla ruma finni naamassa!", vaan pikemminkin sanoisin: "Onpa ihana nähdä! Mitä sulle kuuluu? Miltä susta tuntuu?". Ja huomasin, että usein mitä kurjempi mieli mulla oli, sitä julmemmin itsestäni ajattelin. Ulkonäkö näytti jopa aika radikaalisti erilaiselta mielialan mukaan. Joskus näin itseni vähän jopa nättinäkin (hyvällä tuulella), kurjalla mielellä taas olin mielestäni äärimmäisen ruma. Nykyään näen itseni sekä nättinä, että joskus ei-niin-nättinä, mutta niinäkin hetkinä rakastettavana. Ja itku esimerkiks on nykyään mun mielestä kaunista, puhdistavaa ja liikuttavaa, ei rumaa ja pidäteltävää. Kyllä auttoi itsehyväksynnässä, kun joka päivä katsoin itseäni peiliin kuin ystävää. Pikkuhiljaa siitä tuli rutiini. Nykyään lempeä hymy ja "tsemppaus" itselle tulee yleensä automaattisesti, huonolla mielellä voi viedä hetken. Mutta nykyään yleensä jos katson huonolla mielellä peiliin, tulee myötätuntoinen olo: "Voi, olet NOIN surullinen, saat olla".
Toinen, mikä itseäni auttoi merkittävästi, oli kun aloin käymään koko kehon läpi kiittäen ja koskettaen. Esim. "kiitos silmät, kun jaksatte nähdä maailman vielä avoimen uteliaasti, vaikka olette nähneet paljon kurjuuttakin", "kiitos jalat, kun jaksatte kantaa vaikeuksienkin yli" jne. Mikä kenellekin toimii, mutta mulle toimi konkreettinen kiittäminen ja lempeä kosketus samalla.
Koen kehoni kokonaisuutena ja rakastan sitä kokonaisena, kuin myös rakastan kumppaniani kokonaisuutena. Silti koen, että tekee ihan hyvää välillä antaa erityishuomiota omille kohdilleen, etenkin sellaisille, joita tulee vähemmän huomioitua ja ajateltua. Vaikka ihminen on kokonaisuus ja "yhtä", koostuu kuitenkin osasista, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tämä on nyt omaa näkemystäni, mutta mun mielestä jokaiseen elimeen ja kehonosaan on tietynlainen suhde. Esim. sydän lähettää viestiä aivoille hyvinvoinnistaan ja sykenopeudesta, aivot tulkitsevat sen ja lähettävät viestiä takaisinpäin, tulkinnatkin vaikuttavat siis kehoon paljon. Jos esimerkiksi kiihotun, ja tietoisesti havainnoin pieniä tuntemuksia ja ajattelen myönteisesti itsestäni ja kiihotuksesta, se kasvaa. Jos taas ajattelen vaikkapa, että olen liian halukas tmv, voi käydä päinvastoin. Koen, että auttaa kun tietoisesti viljelee myönteisiä ajatuksia. Ja silloin kun tuskan hetki on, kohtaa ja kokee sen tuskan, ei väistele ja salaile, vaan itkee vaikka suoraahuutoa sen ulos, tuntuu puhdistavalta ja on hyvä mieli. Kun taas jos tukahduttaa, on koko ajan hieman kurja olo, eikä saa syvää iloa mistään. Tiedän, koska vuosia tukahdutin tunteitani ja oli vaikea oppia siitä pois, samaan en halua enää palata. Nykytutkimusten mukaan myös tunteiden tukahduttaminen etenkin pitkäaikaisena on haitallista kehon ja mielen terveydelle.
Tämä voi olla jonkun mielestä hippiä shittiä, mutta olen huomannut hyvinkin hienovaraista vuorovaikutusta kehon ja mielen välillä. Jos keskitän ajatukseni ja hengitykseni esim. varpaaseen, siellä tuntuu kihelmöintiä ja nautintoa. Kuin jokainen kohta kehossani kaipaisi huomiota ja rakkautta. Ei pelkästään sukuelimet, vaan yhtälailla kitalaki, korvalehti, nenä, varpaat, niska.. Voin parhaiten, kun saan kosketusta ajoittain joka kohtaan. Kehon viestejä oppii myös havainnoimaan tarkemmin. Koen kehon vähän kuin symbolisesti koululuokan. On opettaja, auktoriteetti (=aivot) ja lukuisia lapsia sen hallinnassa ja huomassa. Kokonaisuutena luokallinen on yhtä ja yksi luokka, mutta kuitenkin koostuu monesta oliosta, jotka toimivat osin itsenäisesti, osin yhteistyössä (esim. sydän, elimet, vagina). Ei esimerkiksi vaginaa tarvitse käskeä puhdistautumaan, se tekee sen itse. Sitä ei voi myöskään pakottaa kiihottumaan tai olemaan kiihottumatta, mutta mieli voi voimistaa tai heikentää kiihotusta toimillaan ja ajatuksillaan. (Esim. jos ei anna kiihotukselle tilaa, vaan pitää itsensä kiireisenä, tai jos kiihotuksen huomatessaan pysähtyy nauttimaan siitä, lopputulos voi olla aika erilainen).
Jos jonkun "oppilaan" viittailuun ei vastata, se lopettaa viittaamisen pikkuhiljaa, voi myös alkaa hakea huomiota negatiivisella tavalla (eri kohtien kosketuksenkaipuu, ja jos siihen ei vastaa, voi tulla "turhia" kipuja; kuin huutavaa kosketuksen pyyntöä). Jotta minkään osan ei tarvitse "huutaa", on parempi huomioida koko kehoa. Myös ajatukset vaikuttavat, jos sanoo ääneen ja ajattelee koko itseään rakastavasti.
Ja vaikka joku kohta kehosta olisi "lakannut viittaamasta", senkin voi löytää uudelleen, kun huomioi sitä lempeästi. Olen löytänyt esim. monia lihaksia kehostani, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. En tiennyt, että vaginan eri puolia ja kohtia voi hallita, luulin vaginalihaksen olevan yksi suuri lihas, mutta se onkin lihasryhmä. Oikea puoli voi sykkiä, vaikka vasen olisi vaiti, ja toisinpäin. Myös kun oppii kehostaan lisää, arvostaa sitä enemmän. Huomaa, ettei tiedä ja ymmärrä kaikkea, vaan koko ajan voi oppia lisää, tietämättä aina miksi jokin toimii niinkuin toimii.
Mulla esimerkiksi itku tuntuu lähtevän vaginasta ylöspäin vatsan keskiosaa pitkin, voi myös juuttua mihin kohtaan tahansa ja se tuntuu kipuna. Esim. palleaan, kohdun kohdalle, rintakehään, kurkkuun, jopa silmiin siten, ettei itku vain tule ulos, vaikka on aivan "hollilla".
Kun havainnoin itkua, tutustuin siihen, huomasin, että mulla se lähtee alhaalta ylöspäin kuin aalto, mikä pyyhkäisee yli, sitä voi estellä tai pyrkiä antamaan virrata vapaasti. Kenties kehollisia tuntemuksia matkimalla saan itkun ulos paremmin, sillä jos rakkaani tai minä silitämme vaginasta ylöspäin kehon keskiosaa pitkin hellästi kurkkuun saakka, itku tulee helpommin ulos. Usein jopa samantien, huutona, jos sen antaa tulla eikä kivenkovaa estele. Tämä havainto on auttanut paljon, sillä silloin kun on muuten vaikea itkeä, aletaan silittää vatsapuolta hellästi. Toimii myös, vaikkei koskisi ihoon, vaan silittäisi muutaman sentin sen yläpuolelta.
Kenties on joitain yhteneväisiä juttuja, mutta myös jokaisen keho on yksilöllinen paketti ja voi itse tutustua, miten se toimii. Mikä auttaa parhaiten itkemään, mikä laukeamaan jne.
-
En. Koska masennus.
-
Rakastan. Mulle itsensä rakastamisessa on kyse itseni lempeästä hyväksymisestä virheineen kaikkineen, itsensä arvostamisesta ja perustyytyväisyydestä siihen, millainen olen kokonaisuutena. Pyrin myös tietoisesti välttämään itseni morkkaamista (sisäistä negatiivista puhetta), mutta ei se tarkoita kritiikitöntä suhtautumista omaan toimintaani tai ylimielisyyttä. Toisinaan huomaan vaativani itseltäni hyvinkin paljon, monella tasolla. Ehkä minun on helppo rakastaa itseäni, koska olen elänyt varsin rakastavassa ja hyväksyvässä ympäristössä koko ikäni.
-
En. Olen olluti tsetuhoinen ja kokenut itseni likaiseksi, rumaksi ja huonoksi suurimman osan elämästäni. Traumoja on, mutta olen niiden kanssa pitkälti yksin. En luota kehenkään tai pysty kokemaan kehenkään syvempää yhteyttä. En osaa olla lempeä ja rakastava, ainakaan itseäni kohtaan. En edes oikein tiedä mitä rakkaus on, pelkästään mitä se ei ole. Seksillä aika paljon sitten tuleekin yritettyä täyttää läheisyydenkaipuuta. Joskus saatan ottaa suihin kumppaniltani ihan vain etten olisi niin yksinäinen. On siinä kyse tietysti myös siitä, että jos miellytän jotakuta, niin tämä aiheutettu "hyöty" antaisi minulle syyn tai luvan olla olemassa. Ei tarvitsisi potea sitä oman itsen ammottavaa sisäistä tyhjyyttä ainakaan pariin tuntiin.
Mieli ja keho ei oikein tule juttuun keskenään; kumpikin uskoo toisen rumuuden olevan syy siihen miksi en osaa rakastaa ja olla rakastettu. Jos keho kokee jotain ikävää, mieli lähtee muualle. Jos mieli voi pahoin, keho ei tunne enää mitään.
Haluan kuitenkin voida rakastaa kumppaniani tavalla, jonka tämä ansaitsee. Yritän jatkuvasti parantaa itseäni, ajatella realistisemmin ja olla vahva, mutta tyhjästä on paha ottaa. Ammattiapu ja lääkkeet ovat olleet pettymys. Kai tämä on tällainen ikuisuusprojekti, mutta kun kuolema on aina jossain mielen perukoilla, tuntuu ettei aikaa ole.
-
Vaikka olenkin vuosien ajan tehnyt töitä vahvan itsetunnon löytymisen eteen ja pyrkinyt olemaan itselleni armollisempi niin ei. En sanoisi, että rakastan itseäni. Ehkä sanoisin että hyväksyn itseni, ainakin suurimman osan ajasta.
-
Kyllä sitä itseään on oppinut rakastamaan, ja vasta sen jälkeen voinut vasta toista (aikuista) ihmistä aidosti rakastaa :love:
Monet kipuilut olen varmasti asian kanssa läpikäynyt, vaikka sitä ei varmastikaan moni ole päältäpäin huomannut. Tällä hetkellä voin kuitenkin aidosti olla ylpeä itsestäni monessakin eri asiassa, ja en ota itseeni sitä, jos joku ei minua arvosta. Aina on nimittäin joku joka ajattelee että olet pelkkää sontaa, se on sellainen asia minkä kanssa täytyy vaan opetella elämään! Rinta rottingille vaa :))
-
Kauniin rehellisiä vastauksia, ihana kun tästä aiheesta tuli keskustelua :love:
Ite koen, että opin rakastamaan itseäni paremmin, kun miesystäväni uskoi muhun, luotti muhun ja rakasti kärsivällisesti. Mun mielestä se ei ole "muna vai kana" -asia, pitääkö ensin oppia rakastamaan itseään, jotta voi rakastaa muita vai toistepäin. Ne tapahtuvat limittäisesti ja vahvistavat toinen toisiaan. Kun kokee olevansa hyväksytty, on helpompi itsekin hyväksyä itsensä, ja sen myötä rakastaa paremmin muita, siitä tulee positiivinen kierre. Mutta jos ei pyri rakastamaan itseään samaan aikaan, kun saa rakkautta muilta, se voi olla loputon suo, tarvitsee vain enemmän ja enemmän vakuutteluja. Kun kumppani esim. koskettaa mua, ajattelen samalla rakkaudella niitä kohtia, joihin hän koskee, tavallaan tuplarakkaus ja stimulaatio.
-
Minulle "itsensä rakastaminen" on vähän outo konsepti.
Hyvä itsetuntohan käsittääkseni tarkoittaa sitä, että ihmisellä on totuudenmukainen minäkuva ja hän hyväksyy itsensä virheineen päivineen. Jos ihmisen minäkuva on totuudenmukainen niin silloinhan hän myöntää myös sen, ettei ole välttämättä ole joka hetki huippuyksilö. Kaikki ihmiset tekevät paskoja juttuja niin itselleen kuin toisillekin. Minä koen, että minulla on nykyään terve itsetunto ja olen itseni kanssa sopusoinnussa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Rakastanko itseäni? No riippuu aika paljon päivästä. Joinakin päivinä en, ja silloin lupaan korjata virheeni ja ensi kerralla toimia toisin. Joskus se onnistuu, joskus ei. Joskus olen paskin ihminen maailmassa, mutta sitten se menee ohi ja tulee parempia päiviä.
Omalta kohdaltani koen, että oma "yleisitsetuntoni" on vahvasti sidoksissa seksuaaliseen itsetuntooni. Mitä enemmän olen sinut oman seksuaalisuuteni kanssa niin sitä vähemmän kiinnostaa muiden mielipiteet minun elämästäni.
-
Mä koen, että itseään voi rakastaa vähän kuten (ihannetilanteessa) äiti/isä rakastaa lastaan. Rakkaus on taustalla huonoinakin hetkinä, eikä häviä, vaikka olisi tosi vihainen itselleen tmv.
Se, että rakastaa itseään, ei tarkoita, että pitäisi itseään täydellisenä. Päinvastoin, aitoa rakkautta on rakastaa epätäydellisenä, virheineen ja nurjine puolineen.
Joka hetki ei tarvitsekaan pyrkiä olemaan huippuyksilö, eikä kukaan ole. Mutta voi pyrkiä olemaan lempeä itselleen ja muille. Ja silloin kun se ei onnistu, pyytää anteeksi. Itseltäänkin voi pyytää anteeksi. Mun pitäis pyytää anteeks just nyt, itseltäni ja toiselta, mutta helppoa ei ole, suru on piilossa vihan alla just nyt ja tyly kuori päällä :(
-
Otan jotkut sanat ihan liian vakavasti. Rakkaus. Ei vittu. Saatan hyvinkin ihailla, himoita, toivoa kaikkea parasta, kunnioittaa, välittää, arvostaa, olla täysin loajaali. Mutta varmasti aitoa rakkautta? Tuskinpa. Jotain paskaa siihen on kuitenkin sekoittunut.
Olen maailman keskiluokkaisimman perheen esikoinen. Alueelta, jossa jokaisella oli iso omakotitalo, kaksi autoa, kolme lasta, purjevene ja koira. Siinä maailmassa ollakseen edes ihminen pitää olla täydellisen omavarainen. Jos jotain tahtoo, siihen pitää olla vara. Noille kelvatakseen pitäisi olla siis Suomen 20 parhaan taidemaalarin joukossa. Eräs kollegaalinen tuttuni seurusteli ihmisen, jonka suvulla on samanlaiset arvot, kanssa. Se suku hyväksyi tuttuni ihmiseksi siinä vaiheessa, kun tämä vei kumppaninsa linnanjuhliin.
Suhtaudun ajatukseen, että pitää olla ensin rakkautta täynnä itse, että ansaitsee tulla toisten rakastamaksi, semmoisena vaatimuksena, että ei onnistu minulta. Rakastakoot muut jotka osaavat paremmin.
-
En.
Syystä, että teen virheitä, joita mun ei pitäis tehdä. Mulla on itsekunnioitus aika hyvin karissut tämän elämäni matkan tiellä, mutta jotain siitä on kuitenkin vielä tallella ja tulen niistä pitämään kynsin hampain kiinni. Porilaisena kun alan vittuilemaan porilaiselleni, niin siitä vittuilun määrästä ei selviäis kukaan muu, kuin mä. Tottakai se lyö miestä maahan ja vielä potkii perään, mutta vittuuntuneena nousen taas ylös ja toinen jatkaa siitä, mihin jäi. Olen loukannut ihmisiä ja siitä olen aivan vilpittömästi pahoillani. Suutuspäissäni saatan olla aika vitun ikävä ihminen.
Ehkä tästä silti oppii jotain, ainakin sen, että ne 47 vuotta lapsuudesta on ne vaikeimmat. Muokkaan tähän loppuun vähän nykäsmiä: tulevaisuus on sit tulevaisuutta.
-
En. Siitä tulee kuulemma sokeaksi.
-
Onko aitoa rakkautta olemassa...? ???
-
Onko aitoa rakkautta olemassa...? ???
On.
Ja itse ketjun kysymykseen: en.
Terveisin kerrankin lyhyt ja ytimekäs Saurus!
-
Onko aitoa rakkautta olemassa...? ???
Tietysti on. Se on aika harvinaista, mutta on sitä.
-
Pakko se on todeta että en.
-
En.
-
Rakastanko itseäni? No joo, en minä muuten sietäisi seuraani päivästä toiseen.
Olenko rakastunut itseeni? No en, paitsi joskus, mutta silloin olen yleensä vähän mulkvisti.
Ajattelen, että olen ihan hyvä tyyppi ja yleensä yritän olla kiva muille ja rakentava osa maailmaa sellaisella tavalla, joka ei heti johda massiivisiin katastrofeihin. Koen, että minulla on vahvuuksia suhteessa muihin ihmisiin mutta myös vajaavaisuuksia, ja niiden kanssa koitan minimoida vahingot jottei liian monen muun tarvitsisi sietää huonoja puoliani.
Pitkä parisuhde ja itsereflektiota vaativa ammatti ovat antaneet hyvät taidot tarkkailla itseäni eri tilanteissa ja luoda käsitystä siitä, kuka olen missäkin ja mitä se tarkoittaa. Yleensä tykkään siitä, kuka olen. En ihan aina.
-
Mitä itsensä rakastaminen sitten on? Jos toisen rakastaminen on hellyyden tunnetta, toisen tarpeiden asettamista omien edelle jne. niin miten se suhteutuu itsensä rakastamiseen?
En tiedä. Jotenkin itseni rakastaminen tuntuu samalta kuin hengittämisen rakastaminen. Etupäässä minä olen itselleni välttämättömyys. Pidän tietyistä puolista itsessäni, toisia taas en voi sietää. Inhoan huolimattomuuttani, taipumustani ahdistukseen ja lyhyttä pinnaa. Rakastan luovuuttani, empaattisuuttani ja kykyäni katsoa asioita monelta kantilta. Rakastan tarvettani olla parempi ihminen, mutta se sama tarve tekee minusta itseni suhteen äärimmäisen kriittisen. Kriittisyys tekee itsensä rakastamisesta vaikeaa.
Viime aikoina olen pohtinut suhdetta kehooni. Sitä voisi olla tarpeen yrittää rakastaa, koska siinä olen jumissa lopun elämääni kuitenkin. Voin pitää kehostani huolta ja asettaa sen tarpeet mielihalujeni (etupäässä laiskuuden) edelle. Voin pukea sen kauniisti ja hoitaa sitä. Voin tietyissä rajoissa muokata sitä mieleisekseni. Voin yrittää näyttää siltä, mistä pidän, mutta voin myös yrittää pitää siitä, miltä näytän. Voin katsoa itseäni lempein silmin, niin kuin katson niitä toisia joita rakastan.
-
Rakastan, rakastan. Virheitänikin siedän, siedän niitä toisissakin.
-
Se on vähän kinkkinen kysymys kuin hyvin itsensä tuntee? ???
Nyt en viittaa niinkään lukeeko baarin profiilissa mitä, vaan mitä syvemmin hakee elämältään ja minkä takia. Voi tietty ajelehtia läpi elämänsä ja rakastaa itseään, ei poissuljettua, mutta imo helpompi hyväksyä itsensä jos tietää mitä haluaa.
Monet kyssärit tietty ottaa aikansa, Ihtellä ainakin :P
-
Kuvaisin suhtautumistani itseeni katkeraksi, epävakaaksi aselevoksi. Kuin Korean nykytilanne, konflikti ei koskaan virallisesti loppunut, raja on miinoitettu ja rehottaa villinä, räjähdysalttiina jos kukaan käy sohimassa liian lähelle, ja pohjoispuolella dynastia sekopäitä kommareita tumppaamassa resursseja aseisiin kansan hyvinvoinnin sijaan. Rajan toisella puolella digataan videopeleistä julmetusti.
Aihe on vakava enkä ota siihen sen kummemmin kantaa kuin toivotan tsemppiä, mutta tämä Korea-analogia on vaan loistava! Nauratti! ;D
Sai myös ajattelemaan, että oma suhtautuminen itseeni on hieman samanlainen. Toisinaan olen jopa välinpitämätön.
-
En
-
Mua kiinnostaisi teidän vastaukset tarkemmin, jotka olette vastanneet, että ette rakasta itseänne aidosti?
Haluaisitteko rakastaa, vai onko se "lällyä"?
Koetteko, että ette ansaitse omaa rakkauttanne, oletteko pohtineet mistä juontaa juurensa, jne?
Tietenkään ihmisiä ei voi niputtaa yhteen. Kaikenlaiset näkökulmat kiinnostaa :)
Tähän UW:in sanomaan: "Voi tietty ajelehtia läpi elämänsä ja rakastaa itseään, ei poissuljettua, mutta imo helpompi hyväksyä itsensä jos tietää mitä haluaa."
Itelläni ainakin on aika selkeät arvot nykyään, joita kohti pyrin. Eivät ne ole itsestään tulleet, vaan pohtimisen tuloksena. Arvot voivat toki muuttuakin. Mut ihan perusarvoni on toimia rakkaudellisuudesta käsin, mitä sitten teenkään. Tehdä hyvää maailmalle ja itselleni sen verran, minkä voin heikentämättä omaa hyvinvointiani. Ja haluan ELÄÄ. En yhden asian naisena, vaan monipuolisesti kokien, nauttien, oppien koko eliniän. Joku vois kutsua sitä ajelehtimiseksi, mä kutsun sitä elämäniloksi. Tuskin viittasit minuun, mutta teki mieli vastata tähän.
-
Hieno kirjoitus, ja voin sattuneesta syystä kertoa että
kirjoittaja on herkkä ja mukavan näköinen nuori nainen, jolle
voi toivoa vain parasta. Kannattaa tutustua
-
Mua kiinnostaisi teidän vastaukset tarkemmin, jotka olette vastanneet, että ette rakasta itseänne aidosti?
Haluaisitteko rakastaa, vai onko se "lällyä"?
Koetteko, että ette ansaitse omaa rakkauttanne, oletteko pohtineet mistä juontaa juurensa, jne?
Tietenkään ihmisiä ei voi niputtaa yhteen. Kaikenlaiset näkökulmat kiinnostaa :)
Eiköhän sitä kuka tahansa haluaisi olla henkisessä tasapainossa ja pelikunnossa. Oman keskustelunsa voi käydä nihilismin syvemmistä ulottuvuuksista, mutta se aihe helposti derailaa keskenkasvuisten teinien tasolla roikkuvaan hämmennykseen ja turhautuneisuuteen ilman sen syvempää filosofiaa.
Siinä vain on rajansa kuinka paljon yhteiskunta voi ihmistä sivuuttaa, ennekö alkaa tuntea ettei kuulu joukkoon. Ihminen on yhä sosiaalinen elukka, ja vaikka jotkut poikkeustapaukset pärjäilevät täysin omassa rauhassaan, useimmat meistä tarvivat, ja kaipaavat sosiaalisen kanssakäynnin tuomaa hyväksyntää, oman itsetunnon tueksi.
Kyllä, haluaisin kynsiä itseni ulos tästä montusta, haluan oppia kulkemaan pihalla pelkäämättä jokaista vastaantulijaa, ja olisi tosi kivaa tuntea itsensä edes hyväksytyksi, halutusta puhumattakaan, mutta ihmisen lipsahdettua riittävän kauas sosiaalisista verkoista, tiensä takaisin räpistely on turhauttavan hankala prosessi.
Tykkään vitsailla, miten arat punapäät ovat oma fetissinsä, joten minulla on tosi hyvät saumat tuolla alueella, mutta useimmat ihmiset karkaavat äkkiä pois, kun se ihmeparantuminen ei tapahdu yhden musiikkivideomontaasin aikana. Melkein tuntuu, että ne, jotka ovan halukkaimpia auttamaan, eivät ymmärrä miten pitkälliset psykologiset vauriot voivat rajoittaa ihmistä.
"Ota nyt ittees niskasta kii," on tullut tutuksi eri variaatioissaan vuosien varrella. Sitten kun noudatan neuvoa ja hyppään siihen kuvannolliseen tuleen, ollaan niin ihmeissään millainen aloitekyvytön, tylsä tuppisuu täältä mönki esiin. Olen kauan sitten eksynyt laskuissa, kuinka monta kertaa minut on heitetty syrjään, ja siitähän itsetunto vasta tykkää.
Älyllisellä tasolla ymmärrän pitkälti mistä on kyse, mutta sen synkronointi emotionaalisen puolen kanssa yskii aina. Silti, kylmän analyyttinen lähestyminen omiin ongelmiini, sekä muiden reaktioihin on ollut paras selviytymiskeino. Mutta ikävä kyllä meidän biologinen koneistomme on purkalla ja nippusiteillä koossa pysyvä sekamelska, jossa eri prosessien erottelu on kuin kännisten kissanpentujen paimentamista.
Siltikin, tympeän rationaalinen lähestymistapa on auttanut kartoittamaan reittiä eteenpäin, ja auttoi keskeyttämään vajoamisen syvemmälle itsetuhoiseen pyörteeseen.
Nääntyneen sydämeni korventunut raato ei kykene luotsaamaan tätä jollaa, positiivinen ajattelu ja toivossa eläminen vain ajoivat minut psykoosiin ja pakkohoitoon. Enää katkera uppiniskaisuus vie minua eteenpäin, kieltäydyn täyttämästä pesukonettani maidolla ja käpertymästä sinne viimeiseen lepoon, apatia kävi tylsäksi, haluan tehdä tällä elämälläni jotain vielä kun täällä paikan päällä ollaan. En ansaiste rakkauttani, tai hyväksyntää, nähtyäni miten haaskasin elämäni yrittäessäni varjella itseäni. Jos joskus merkitsen kenellekään mitään enempää, kuin sinä kärttyisenä nörttityttönä joka tykkää lentsikoista sillä yhdellä irkkikanavalla, voin ehkä alkaa irrottaa otetta tästä kroonisesta häpeäntunteesta.
...
Ok, ehkä turhan dramaattinen manifesti.
-
En kutsuis itsestäni tykkäämistä rakkaudeksi :)
Rakastan monia ihmisiä :love: mutta itsestäni vaan tykkään >:D
-
Gloom flower: ilmaisuvoimaista tekstiä! Olen kirjoittamassa gradua vastaavaa opinnäytetyötä katkeroituneista kuvataiteilijoista. Katkeruus on yllättävän haasteellinen teema. Esimerkiksi haastattelemani psykoterapeutit eivät kyenneet löytämään aiheesta kunnollista teoriapohjaa edes kyselemällä suljetulta foorumiltaan. Kun kerrot profiilissasi ylianalysoivasi kaikkea, minua alkoi kiinnostamaan olisitko halukas kommentoimaan tähän mennessä keräämääni aineistoa?
-
En. Koska tunnen itseni.
-
Kukkanen, pyysit lisäanalyysiä.
Mieti, jos sulla olisi ailahtelevainen ystävä. Sellainen, jota ajoittain jaksaisi mutta joka pitkinä pätkinä olisi raskas. Välillä se olisi perustallaaja, kävisi jumpassa ja näkisi kavereita. Juttelisi kahvikupposen äärellä niitä näitä. Mutta pienenkin vastoinkäymisen jälkeen siitä tulisi sulkeutunut, vihainen ja alati valittava. Just kun aattelet, että nyt sillä menee hyvin, se romahtaisi jostain pikkuasiasta.
Alkaisit vältellä sen näkemistä, koska aina ois jotain draamaa. Et jaksais kuunnella kun se kierii itsesäälissä, vaikka raiteilta suistanut tapahtuma ois aika peruskauraa nimeltä elämä. Sä sanoisit sille, että hei kamoon eteenpäin, mutta se vaan jatkais kierimistä ja itsensä syyttelyä. Turhautuisit, kun se jatkuvasti tuhlais elämäänsä eikä nauttis siitä. Saattaisit kivahtaa sille, että nyt jumalauta joku roti. Siitähän se vasta innostuis, alkais vinkumaan miten kaikki vihaa sitä ja miten se on ihan paska ihminen. Ottaisit vähän etäisyyttä, keräisit voimaa olla sen tukena. Eihän ystävää voi hylätä. Mutta koko ajan punnitsisit, miten paljon haluat käyttää omaa energiaasi tähän ihmiseen, joka imee kaiken valon ympäriltään ollessaan tunteittensa vietävänä.
Ja sit kuukauden päästä se soittaisi, menisitte kävelylle. Ja se olisi taas se pirteä ystävä, jota niin kaipaat vierellesi. Silti koko ajan pelkäät, että kohta räjähtää taas. Toivot, että se jaksaisi nähdä elämässä hyvää eikä keskittyä negatiiviseen. Ja kun se droppi taas tapahtuu, väistämättä, olet pettynyt. Pettynyt siihen, että se ei taaskaan saanut itseään pidettyä poissa niistä tunteiden aalloista vaan lähti merivirran mukana avomerelle.
Mieti tän jälkeen, että se sun ystävä asuu sun sisällä. Sellaista on vähän raskasta rakastaa.
Ja vähän lisäinfoa:
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F603.aspx
-
Kukkanen, sun posti on täynnä
-
Kiitos avoimista, koskettavista ja osin samastuttavista vastauksista.
Olen itse yrittänyt aikoinani vuosia sitten itsemurhaa useampaan otteeseen, ollut koulukiusattu, väkivaltaperheestä, seksuaalisia traumoja, hylkäämiskokemuksia, näin karusti lueteltuna. Uskaltaisin sanoa, että kokemusteni myötä ymmärrän jokseenkin hyvin sen, miksi itseään ei koe voivansa rakastaa.
Voi silti pyrkiä hyväksymään itsensä ja harjoitella sitä. Silloin, kun oon antautunut itsevihalle, se on todellakin ruokkinut itseään. Jo päätös yrittää rakastaa itseään vie eteenpäin, toki työsarka on sen jälkeenkin valtava.
Itse jouduin käymään läpi aikoinaan, haluanko todella elää, vai kuolla ennenaikaisesti. Rankka pohdinta, mutta on ollut helpottunut olo, kun päätti elää ja yrittää auttaa itseään ja muita, luoda merkitystä ja sisältöä elämälleen. Vaikka mieluummin olis elänyt lievempitraumaisen lapsuuden ja nuoruuden, olen koettanut nähdä traumat ja niistä selviytymisen arvokkaana elämänkokemuksena -keinona auttaa muita kokemusasiantuntijana, kirjoittaa, puhua tabuaiheista, jotta vaikenemisen muuri hälvenisi hieman lisää. Ei ole mieltä verrata elämääni jonkun kenties helpommat lähtökohdat saaneen elämään: näillä korteilla pelaan, mitkä olen saanut, ja koetan kääntää traumat voimavaroiksi. On ainakin mistä kirjoittaa, maalata, tabuaiheita rikottaviksi ja kokemusasiantuntijuutta useammastakin erityyppisestä traumasta.
Apua ja tukea kannattaa hakea, ammattilaisilta. Kynnys siihen on korkea ja häpeä rajoittaa, mutta suosittelen. Olisinpa itse hakenut apua jo aikoinani, ehkei olisi tarvinnut käydä niin pitkää ja tuskaista tietä.
Ja edelleen hetkellisesti joudun välillä äärimmäisen vaikeisiin olotiloihin. Ne ovat kestettävämpiä, jos pystyn kohtaamaan tunteeni myötätuntoisesti itseäni lohduttaen, mutta aina en siihen kykene. Julmuus pahentaa vaikeaa olotilaa. Äärimmäisissä mielentiloissa musta tuntuu edelleen, ettei kukaan rakasta minua aidosti, en voi luottaa kehenkään, kaikki on kaaosta ja keho hajoaa (jonkinasteinen dissosiaatio ilmeisesti). Juuri eilen koin viimeksi vahvaa hylkäämispelkoa, ja etten ansaitsisi kenenkään rakkautta. Verrattuna aiempaan, pääsen niistä kuitenkin helpommin yli, harjoittelemalla oppii ja kun saa myönteisiä kokemuksia. Kun joskus olen vajonnut synkkyyteen päiväkausiksi tai itseasiassa "asunut" synkkyyden syövereissä, nykyään vajoan siihen samaan vain hetkellisesti ja hivenen lievempänä. Joskus tajuan jo heti, että pitää vaan itkeä kunnolla ja tulee puhdistunut, hyvä olo. Joskus taistelen tyhmästi itkua vastaan ja kamppailu pitkittyy, mutta yleensä äärimmäisen kurja mieli kestää maksimissaan päivän, lyhimmillään muutaman minuutin. Edistystä siis tapahtuu koko ajan, hitaasti ja on tapahtunut vuosien ajan (vuosia kestivät traumaattiset ympäristötkin), psykoterapia on auttanut, niin myös taide, läheiset ihmissuhteet, kirjoittaminen ja kun päätin olla rehellinen itselleni ja muille, hävetti tai ei.
Toivon voimia kaikille itsensä kanssa kamppaileville ja toivon, että rohkenisitte pyrkiä ainakin hieman itsensä rakastamista kohti, kuin laiva kohti majakkaa, vaikkei sitä saavuttaisikaan täydellisesti, se antaa suunnan ja voimaa :love: Myös rakkaudelliset teot muita kohtaan auttavat mun kokemuksen mukaan rakastamaan itseäänkin ja hyvä kiertää. Esimerkiksi se, että uskallatte kertoa tabuistakin ja vaikeista aiheista täällä. Jos vaikeistakin fiiliksistä voisi puhua avoimemmin, ihmiset eivät jäisi niiden kanssa niin yksin ja avuttomiksi. On tutkittukin, että usein traumoissa jopa traumaattisin asia on sen salaaminen, itse traumaattisen kokemuksen lisäksi.
Turisen taas lisää myöhemmin, katkes ajatus :D
-
Tämä on monella tapaa mielenkiintoinen ketju, enkä ylläty vastauksista. Monet puhuvat masennuksesta tai siitä että pitää olla jotenkin tietynlainen saadakseen rakastaa itseään. Kaikenlaisia diagnooseja läpikäyneenä ja tälläkin hetkellä diagnoosi päällä olen silti sitä mieltä että rakastan itseäni. En todellakaan pidä kaikista puolista itsessäni. On paljon työstettävää. Olen tänäänkin aiheuttanut turhaa draamaa enemmän kun tarpeeksi enkä yhtään pidä reaktioistani tietyissä tilanteissa. Olen kuitenkin oppinut kovan työn tuloksena pitämään itsestäni ja olen oppinut rakastamaan itseäni. Näen paitsi huonot puoleni myös hyvät puoleni ja uskallan nykyään sanoa ääneen että olen hyvä jossain. Mitä enemmän uskallan rakastaa itseäni niistä huonoista puolista huolimatta, sitä enemmän nautin elämästä. Ja silti olen välillä aivan sietämättömän kova valittamaan, vellon välillä itsesäälissä ja satutan paitsi itseäni, myös ihmisiä joita rakastan. Silti sanon että rakastan itseäni.
Olen oppinut muutaman tärkeän asian. Jotta selviän arjesta minun on elettävä hetkessä. On hyviä hetkiä ja on huonoja hetkiä. Huonot hetket muuttuvat siedettäväksi kun hyväksyn sen että ne menee ohi. Se paha olo, se musta syvyys joka imee minut itseensä menee ohi. Mitä vähemmän taistelen vastaan sitä helpompi minun on päästä siitä eroon. Ikävä kyllä ne hyvätkin hetket menevät ohi. Mutta siksi on niin tärkeä nauttia niistä kun ne on päällä. Ja luottaa siihen että niitä tulee lisää.
Pari vuotta sitten tapahtui jotain joka muutti koko elämäni. Jouduin taas pohjalle ja jouduin taas rakentamaan elämäni uudelleen. Jos en olisi oppinut tätä ennen rakastamaan itseäni olisin kuollut. Mutta ymmärsin etten ole toivoton tapaus ja taistelin. Alku oli päivittäistä helvettiä. Halusin vain kuolla. Silti en luovuttanut ja sain ammattiapua. Kaikki meni kun oppikirjassa. Osittain minulla oli onnea, osittain saan kiittää itseäni.
Tämä ketju on muistuttanut minua taas jälleen kerran sen miten tärkeää on että uskaltaa toivoa. Olen ollut sairaana kotona kyllästyneenä ja olen lukenut paljon eri ketjuja täällä baarissa. Monet etsivät jotain mitä eivät edes uskalla toivoa löytävänsä. Tiedän kokemuksesta että jos et uskalla toivoa et myöskään voi löytää.
-
lamie, ihana kirjoitus, kiitos :love: Komppaan täysin ja samastun vahvasti. Todella viisaasti ja ytimekkäästi ilmaisit asian. Itseään voi tosiaan rakastaa diagnooseista, traumoista, virheistä huolimatta. Helppoa se ei ole, mutta ei myöskään hyvä ulkonäkö ja ns. hyvät (ovatko oikeasti, vai onko jäänyt asioita tiedostamatta?) puitteet takaa sitä, että olisi silti helppoa rakastaa itseään. Tiedän monia todella kauniita ja "menestyviä" ihmisiä, jotka eivät hyväksy itseään tai edes pidä itsestään, ja ovatkin ihmetelleet ääneen, miten mä voin kokea itseni esim. viehättäväksi, vaikka "en millään pahalla halua sanoa, mutta et oo sellainen klassisen kaunis ja kuitenkin sulla on hyvä itsetunto." Itsetunto ei ole ulkoisista puitteista kiinni, kuka tahansa VOI oppia hyväksymään itsensä, eri asia vaan miten kauan siihen menee ja paljonko työtä, muiden ihmisten kannustusta, tietoa ja tukea prosessiin mahtaa tarvita. Uskon silti, että jokaisen kannattaisi sille polulle lähteä, koska silloin voi auttaa itseään ja muita paremmin, suhtautuu maailmaan ja outoihinkin olioihin empaattisemmin, kun voimavaroja ei mene jatkuvasti itsensä mollaamiseen ja tunteiden tukahduttamiseen. Monet joutuvat tietoisesti työskentelemään itsehyväksynnän eteen. Voi pyrkiä kehittämään itseään ja kasvamaan, silti hyväksyen itsensä myös sellaisena, millainen on juuri nyt. Muutoin on jatkuvasti jumissa ihanneminässä: "Sitten kun olen tarpeeksi x, voin rakastaa itseäni, vielä en pysty enkä ole oikeutettu siihen". Ei, se alkaa heti, juuri tässä hetkessä voi päättää yrittää rakastaa itseään vähän enemmän. Olkoon tämä hetki sitten itkuntäyteinen, itkua tukahduttava ja kylmän julma, kiukkuinen, suunnaton hylkäämisenpelko tai riittämättömyydentunne, tai vaikka suuri seksuaalinen nautinto. Mua on auttanut paljon mielikuva siitä, miten toivoisin itseäni kohdeltavan, jos olisin pieni lapsi tai vauva. Miten itse kohtelisin vierasta pientä vauvaa? Kai lohduttaisin, kun ikävöisi äitiään, enkä haukkuisi, ettei ole tarpeeksi vahva ja itsenäinen ja osaa pitää surun sisällään? Ja eikö jokainen lapsi olisi ansainnut, ja ansaitse hyvää rakastavaa kohtelua, myös jokaisen sisäinen lapsi, itsestään voi aloittaa opettelemalla unelmavanhemmikseen. Pyrin olemaan itse itselleni se äiti ja isä, jollaisia olisin jo lapsena kaivannut. Usein sitä kautta löydän myötätunnon itseäni kohtaan, ja pystyn lohduttamaan sisäistä lastani.
Ensin toki on pitänyt tiedostaa, mitä kaikkia traumoja mulla on, ja on pitänyt oppia tunnistamaan, milloin mi(t)käkin trauma(t) on pinnassa, jotta ymmärtää paremmin eikä suoralta kädeltä tuomitse "ylimitoitettua reaktiota" tai "epäoikeutettua järkytystä ja luonteen heikkoutta". Kun tiedostaa omat kipupisteensä, voi alkaa hoitaa niitä, ystävystyä itsensä kanssa. Ylipäätään tutustuu, millaisista kokemuksista oikein itse koostuu ja mitä on niistä oppinut, mitä voisi vielä oppia ja voisiko hyödyntää kokemuksiaan jotenkin? Onko vaikeissa kokemuksissa mitään hyvää tai opettavaista, lohdullista?
Tai jos rakastaa on liian tuju sana, pyrkiä kohtelemaan itseään hyvin ja olemaan lempeä itselleen. Vaikka olisi pahoinpidellyt itseään henkisesti kauan ja saanut muiden ihmisten taholta myös kuraa niskaan, aina voi päättää aloittaa paremman suunnan. Eihän ilman kielteisiä malleja ja moitteita, eristämistä, kiusaamist ym. kokemuksia itseään alkaisi moittiakaan. Luontainen olotila on mun mielestä itsensä, itse olemassaolon, luontoyhteyden ja muiden rakastaminen. Se vain vääristyy ja vinoutuu helposti ja jää opittujen roolien, normien, suojamuurien ja traumojen taakse piiloon. Siellä se rakkaus kuitenkin on, jokaisella, uskon että olemme rakkauden olentoja sisimmiltämme jokainen. Rakkaus ehkä vähän vääriä mielikuvia herättävä sana, tulee mieleen mm. mustasukkaisuus ja omistushalu, mitkä ovat nähdäkseni opittuja enemmän kuin geneettisiä, vaikka niillä on evolutiivinen pohjansakin ja syynsä. Rakkauden vääristymiä on monenlaisia, takertuminen, hillitön menettämisenpelko jne, mutta puhtaimmillaan mun mielestä se virtaa vapaana, luontaisesti, vaikkei sitä aina tajuaisi olevan olemassa, sitä on kaikkialla. Voi siis parhaimmillaan kokea olemansa maailman kanssa yhtä ja "maailman rakastama" silloinkin, kun läheisillä ihmislajitovereilla on liian vaikeaa näyttääkseen rakkauttaan ymmärrettävästi. Rakkauteen ei myöskään tarvita sanoja ja oikeastaan helpoin tapa oppia rakastamaan on mun mielestä pysähtyä havainnoimaan omaa olemassaoloaan, hengittämistä, itsensä tai läheisen ihmisen lämpöä ja olemista, puhumatta mitään. Meditaatioksikin voisi kutsua, tapoja on monia olemassaolonsa kokemiselle kaikin aistein herkästi. Tässä lienee myös eläinten voimaannuttava vaikutus: ne rakastavat ilman sanoja, selkeästi ja jos niitä vain kohtelee hyvin. Sanat helposti vääristävät tai monimutkaistavat, eikä viesti mene millään täysin "puhtaana" perille vastapuolelle, vaan aina tulee väärinkäsityksiä (ainakin pieniä) ja niistä taas syntyy suurin osa riidoista. Rakkaus itsessään on mun mielestä kaikkialla elämässä, ehkä joku ajattelee sen synonyymina jumaluudelle (terminologia-eroa vain, en jaksa takertua, vaikken ite jumala-sanasta pidäkään kun tuo kummia mielleyhtymiä jostain feikistä partasuisesta veikosta). Itse ajattelen että valoa on kaikkialla olevassa ja kaikki on yhtä, pienistä osista koostuva dynaaminen massa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Siis hengitämme olemassaolon iloa sisään ja ulos, yhteyttä kaikkeen ja kaikkiin olentoihin, syvimmässä läsnäolon tilassa. Kaikkein syvimmässä läsnäolon tilassa, mitä itse oon kokenut (selvin päin, vaikkei ehkä siltä kuulosta), kaikki sulautuu yhteen valoksi, ego häviää, oman kehon rajat, ajatukset ja tunteet häviää. Ja vaikka kuulostaa pelottavalta ehkä, se on kaunein ja ihmeellisin olotila, mihin olen päässyt. Se tuntuu todemmalta kuin tämä elämä, eikä siitä tilasta haluaisi palata millään, ellei olis muistanut kaukaisesti, että jotkut jäävät kaipaamaan minua, ja mulla on vielä paljon annettavaa (rakastettavaa, opittavaa, opetettavaa!).
Itseään rakastamaan etenkin itsevihasta saakka ei opi hetkessä, mutta pienin askelin ja jokaisesta pienestä edistysaskeleesta itseään kannustaen, tukitoimien kera pääsee kyllä eteenpäin uudella (ja pelottavalla, vaikka olis aiempaa parempikin, koska kaikkea uutta pelkää) polulla.
Juuri itkin, kun muistin, miten lapsena istuin avoimella ikkunalaudalla, ja oli niin suuri ahdistus, että haaveilin usein hyppääväni siitä alas. Näistä on ollut vaikea puhuakaan, koska yksi hyvin tabu aihe yhteiskunnassa on lapsen itsetuhoisuus ja itsemurha-aikeet tai teot. Usein koko asia kielletään, se on usein liian kipeä kohdattavaksi. Lapsena oli ainakin yksi pakotie muuten niin ahdistavasta elämästä, jollain tasolla ymmärsin kuolevani jos hyppään korkealta tai ryntään auton alle. Ainoa, mikä esti eniten hyppäämästä, oli pelko (kuolemanpelko ja elämänhalu kulkevat aika käsi kädessä, ja niiden dynamiikkaa havainnoimalla huomaa myös esim. toipumista tai riskikohtia jos meinaa vajota synkkyyteen uudelleen). Ei niinkään pelko siitä, jos kuolisin, sillä se tuntui silloin lohdulliselta, vaan pelko siitä, jos en kuolisikaan vaan vammautuisin loppuiäkseni. Totta kai onnellinen elämä olis ollut ensisijainen vaihtoehto, mutta en uskonut pystyväni elämään ilman jatkuvaa valtavaa kärsimystä, ja aiheuttamatta tuskaa myös muille, joten en nähnyt paljoa vaihtoehtoja.. Jos joku olis silloin kertonut, miten onnelliseksi saatan kasvaa, se olisi ehkä tuonut paljon voimia lisää. Tulin tänään surulliseksi, kun muistin, miten jo alle kouluikäisenä on ollut itsetuhoisia ajatuksia. Se kertoo siitä, miten ahdistavassa ympäristössä elin; itsetuhoiset ajatukset eivät ole yksilön syytä, vaan reagointia ylikuormittavaan, usein pitkittyneeseen ja moniongelmaiseen tilanteeseen. Yksin, ja luonnossa olin onneksi turvassa ja iloitsin luontoyhteydestä. Vasta n. parikymppisenä itsetuhoisia ajatuksia ei enää tullut ainakaan siinä mittakaavassa, että olisin oikeasti halunnut tehdä itselleni jotain ikävää. Enemmänkin niin, että huomasin itsetuhoisia mielikuvia lipuvan mielessä ohi, mutta en jäänyt hautumaan niihin. Nykyään voin sanoa olevani hyvin onnellinen, vaikeuksista ja kohdalle osuvasta elämänkuonasta huolimatta. Olen kasvanut vahvaksi ja viisaaksi, ja haluan nauttia tästä elämästä niin kauan kuin voin ja rakastaa koko olemuksellani. Suunta on lohdullinen, vaikka tiedän, että valmiiksi en tule koskaan, muuttuminen ja keskeneräisyys on elämää, ei kukaan ole valmis. Mutta laumaeläiminä tarvitsemme toisiamme ja siksi rakastaminen ja rakastettuna oleminen mahdollisimman avoimena, paljaana itsenään virheineen huonoine päivineen tuottaa täyttymyksen tunnetta.
Minkälaisia traumoja teillä on, kaikenasteisia (jokaisellahan traumoja on, kenenkään vanhemmat, suku ja ympäristö ei ole ollut täydellinen ja virheetön)? Tuntuuko, että jotain saattaa muhia myös pinnan alla tukahdutettuna, mitä ei muista? Itselläni traumat ovat nousseet pintaan sitä mukaa, kun niille on ollut tilaa ja turvallinen mahdollisuus käsitellä niitä. Siihen asti olivat visusti piilossa, ja epämääräinen jatkuva ahdistus, elämä oli suorittamista ja tunteiden peittämistä. Kuin olisi elänyt kivimuurin sisällä, ei yhteydessä muihin tai itseensä. Kun olen luullut, että olen tiedostanut kaikki traumani, on tullut pintaan lisää, joitain on ollut todella vaikea hyväksyä ja kohdata, haluaisi mieluummin ettei niitä olisi tapahtunut. Mutta kuitenkin tiedän, että ainoa itselleni sopiva tapa on kohdata pahimmatkin pelot ja traumat, jotta niistä voi päästä yli. Muuten ne ovat varjona ja taakkana koko ajan. Ja epämääräinen valtava ahdistus on vielä ahdistavampaa, kuin ahdistus, jonka syitä ymmärtää ja jota pystyy käsittelemään. Vaikkei kummassakaan tapauksessa trauman aiheuttama ahdistus poistu kokonaan.
-
Minulla on sikäli onnekas tilanne, että varhaislapsuus on ehjä ja traumaton ja lapsuudenperhe edelleen läheinen. Traumat ovat sitten kouluvuosilta, kun olin paarialuokkaa yli viisi vuotta. Ehkä terveet kotiolot auttoivat siihen, että vaikka olin yläasteella itsetunto pohjamudissa ja jälkeenpäin katsoen ammattiapua vailla, en koskaan alkanut uskoa ansaitsevani saamaani kohtelua. Kuvittelin kyllä eläväni kuin ruttoisen ihmisen leima otsassani loppuelämäni enkä oikeastaan uskonut tilanteen koskaan helpottavan, mutta tiedostin sen, miten väärin se oli - että vika ei ollut minussa.
Oli vuosien työ opetella normaaleja sosiaalisia taitoja, kun sitten pääsin ympäristöön, joka ei kohdellut minua saastana. Se oli kivinen tie. Ne vuorovaikutustaidot, jotka normaalisti kehittyvät suunnilleen vaivatta ja itsekseen ikävuosina 10-15, minä opettelin lihasvoimin, tietoisesti. En alkuun tiennyt mistään, milloin joku heitti hyväntahtoista läppää ja milloin oli oikeasti ilkeä - minulle oltiin aina ennen oltu selvästi ilkeiltä. Piti opetella lukemaan, milloin on huono hetki liittyä johonkin seuraan - aina ennen oli joka tapauksessa häädetty pois. Se oli raskasta, tuntui kuin fyysiseltä urheilusuoritukselta tai kivulta ja kutinalta haavan parantuessa, mutta opin.
Shokki oli kova, kun traumaattisten vuosien tuloksena puhkesi myöhemmin ahdistuneisuushäiriö. En ollut tukahduttanut tunteitani tai muistojani, vaan puhunut niistä avoimesti ja käsitellyt läheisten kanssa. Silti menin rikki. Ulospäin suuntautuneen, äänekkään ja humoristisen minun tilalle tuli joku, joka kärsi ahdistavista pakkoajatuksista ja ruokahaluttomuudesta ja mietti jokaisen ihmisen kohtaamisen jälkeen, mitä teki väärin. Pidemmän päälle masennuinkin.
Nykyisin on elämässä kohtalainen tasapaino. Ahdistus iskee toisinaan, mutta ei se sen pahempi ole kuin ajoittain vaivaava migreeni. Inhoan kuitenkin sitä, miten se rajoittaa elämää. Inhoan sitä, että kiusaaminen vaikutti minuun niin paljon. On vaikeaa hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen nyt, koska osa siitä on sen väkivallan tulosta, jonka uhri olin. Itseni hyväksyminen tuntuisi sen väkivallan hyväksymiseltä.
Mutta onko itseään sitten rakastettava kokonaan, kokonaisena? Voiko rakastaa itsessään sitä, että minä selvisin, minä opin ja minä elän nyt näin, vaikka olenkin rikki? Ettei omia arpia tarvitsisikaan rakastaa, vaan voisi rakastaa sitä, että osasi koota sirpaleet edes näin hyvin? Uskon, että rakastaisin enemmän sitä minua, joka olisi selvinnyt ehjänä ja saanut kasvaa rauhassa ja normaalisti. Suren sitä, etten koskaan saanut tavata häntä.
-
Mutta onko itseään sitten rakastettava kokonaan, kokonaisena? Voiko rakastaa itsessään sitä, että minä selvisin, minä opin ja minä elän nyt näin, vaikka olenkin rikki? Ettei omia arpia tarvitsisikaan rakastaa, vaan voisi rakastaa sitä, että osasi koota sirpaleet edes näin hyvin? Uskon, että rakastaisin enemmän sitä minua, joka olisi selvinnyt ehjänä ja saanut kasvaa rauhassa ja normaalisti. Suren sitä, etten koskaan saanut tavata häntä.
En minä usko että on vain yhtä määritelmää sille mikä on rakkaus. Se merkitsee varmasti meille kaikille eri asioita ja mehän myös rakastamme eri ihmisiä eri tavalla. Rakkaus parisuhteessa on erilaista kun rakkaus omaa lasta kohtaan joka on erilaista kun rakkaus ystävää kohtaan jne. Vain sinä tiedät miten sinä määrittelet rakkauden itseäsi kohtaan.
Minä ajattelen aiankin että siihen kuuluu lempeys itseään kohtaan, hyväksyntä vaikka ei aina toimi niin kun haluaisi ja vaikkapa se että uskaltaa olla tyytyväinen itseensä edes välillä. Monesti olen ollut paljon lempeämpi muita kohtaan kun itseäni kohtaan, mutta yritän oppia olemaan lempeä myös itseäni kohtaan.
Vastauksena kysymykseesi, minä olen sitä mieltä että sinä määrittelet itse mitä on rakastaa sinua. Jos et voi rakastaa niitä arpisia osia, niin rakkautta on sitten olla rakastamatta niitä..
Minäkin suren paljon sellaista jota en koskaan saavuttanut koska asiat meni näin. Mutta toisaalta olen oppinut iloitsemaan siitä minkälaisia kokemuksia minulla on. Olen oppinut myös kääntämään nuo kokemukset vauhvuuksiksi. Ja olen oppinut niiden kautta elämään aivan erilaista elämää.
-
Minä en puolestani tiedä onko minkäänlaisesta rakkaudesta kenellekään mitään hyötyä. Se luo vaan vääriä odotuksia, jotka luo vaan haavoja sieluun. Tuo ahdistusta elämään ja lopulta tappaa jonkun. Maailma on paljon esimerkkejä täynnä. Itserakkautta en tunne, enkä kylä tunne itse rakkauttakaan. Silti elän ja hengitän. Synnyin. Kasvoin. Täytän velvollisuuteni ympärillä olevaa kohtaan kuolen pois ja maadun. Häviän historiasta. Jään niiden miljardien tavallisten unohdettujen joukkoon jotka kantoivat kortensa kekohon oman geeniperimän säilyttämiseksi. Miksi miettisin että kuka minusta välittää ja minua rakastaa. Ei sillä ole oikeastaan ole väliä.
-
Minä en puolestani tiedä onko minkäänlaisesta rakkaudesta kenellekään mitään hyötyä. Se luo vaan vääriä odotuksia, jotka luo vaan haavoja sieluun. Tuo ahdistusta elämään ja lopulta tappaa jonkun. (...)
Merkillinen ajatus! Onko rakkaudesta hyötyä. ;D Ei kai. Onko sitten musiikista hyötyä? No joo, jatkakaa.
-
En.
Koen kyllä rakastaneeni muita.
-
Ärsyttää kun jotkut väittää että et voi rakastaa toista jos et ensin rakasta itseäsi. Hevonkukkua.
Mutta joo, niihin perusteluihin;
Mun on helppo rakastaa ihmisiä, tai siis helppo ja helppo... Sanotaan vaan että pyrin löytämään jokaisesta ihmisestä jotain ihanaa, ja he ihmiset joita olen päättänyt rakastaa tai olen rakastunut, ovat olleet erittäin ihania.
Kaksinaismoralismia, koska koen että kaikki ansaitsevat saada rakkautta osakseen, ja silti tunnen olevani jonkinlainen poikkeus. Ehkä mulla on liian suuret kriteerit itseni rakastamisen suhteen, koska tiedostan oman epätäydellisyyteni. En ole edes ihanne. Voisin olla paljon enemmän jotakin muuta. Ehkä sitten rakastan itseäni todella, jos muutun mystisesti kauniiksi ja täydelliseksi ihmiseksi niin sisältä kuin ulkoa.
-
Eihän voi rakastaa epäaidosti. Se on jotain aivan muuta.
"Miksi et koskaan sano että rakastat minua?"
"Olen jo kerran sen papin edessä sanonut. Ilmoitan kyllä jos muutoksia tapahtuu."
Näinhän se menee...
-
Voi väittää rakastavansa, vaikka oikeasti kyse olisi kenties jostain muusta: tottumuksesta, takertumisesta, kiintymyksestä, omistushalusta, yksinjäämisenpelosta, menettämisenpelosta, halusta omata "hyvä" kumppani jolla saada kunniaa ja muut kateelliseksi jne.
Mitä aito rakkaus teidän mielestänne on? Mitä kaikkea se sisältää, tai ei sisällä? Voiko sitä opetella? Voiko päättää, ketä rakastaa vai syntyykö se, jos on syntyäkseen? Voiko opetella rakastamaan itseään, vai onko tuomittu olemaan rakastamatta itseään, jos niin on joskus ollut?
Mulla on noista omat näkemykseni, mutta ehkä odotan ensin teidän vastauksia, etten ryhdy yksinpuheluun ;)
-
Tämänhetkinen mielipiteeni.
Ihmiseen voi tottua. Rakkaus - mitä se sitten tarkoittaakaan - se vaatii enemmän. Tunteita, jotain sisällä liikahtaa. Suojelunhalua, tarvetta koskettaa, tarvetta olla lähellä.
Ei niin, että haluaa koskettaa, haluaa olla lähellä vaan kaipaus niihin. Tarve.
Rakkauteen ei välttämättä liity seksuaalisuus.
Rakkautta ei voi oppia kohdistamaan johonkin tiettyyn ihmiseen. Sitä ei voi käskeä tulemaan esille.
Itsensä rakastaminen on enemmänkin hyväksymistä. Tietää mikä on hyvässä ja pahassa ja sen hyväksyy. Ei toimi itseään vastaan väkisin. Ei tee tekoja jotka ahdistavat.
-
Kysymystä aidosta rakkaudesta on tullut mietittyä hyvinkin paljon viimeisen vuoden aikana ja varmaan kaikilta mahdollisilta kanteilta. Onko se polttavaa kiimaa ja halua toista kohtaan? Ei. Onko se ikävää toisen läheisyyteen? On. Onko se luottamusta, onko se lojaalisuutta? On. Onko se omistamista tai alistumista? Ei. Onko se yhdessä viihtymistä, kykyä olla joskus myös hiljaa? On. Onko se kunnioitusta toisen elämää ja tapoja kohtaan? On. Onko se syvää ja lämmintä ystävyyttä? On. Tuottaako se joskus syvääkin tuskaa? Ikävä kyllä. Onko se tuskan arvoista? On.
Siinäpä minun määritelmäni tosi-rakkaudelle, johon en ole vieläkään menettänyt uskoani :love:
-
Tuntuu siltä Kukkanen että sinä vielä kaipaat rakkautta, ja prosessi on vasta alussa..
Jokaisella on omia traumoja, isompia tai pienimpiä..missä on täydellisyyttä olemassa?
Kai meidän pitäisi muistaa että kaikki olemme yhtä..jokainen voi ymmärtää sen sekä evoluution että uskonnollisessa mielessä..
On kaiken vaikeinta todella rakastaa toista eikä itseään..Joskus sen oppiminen vie koko elämän...Ja usein ei onnistu koskaan..
-
tottakai
ketä muutakaan ?
-
Kyllä (vaikka ehkä vähän vierastankin sanaa rakastaa tässä yhteydessä, käyttäisin itse mieluummin sanaa tykätä).
Tykkään kehostani, jossa on lapsuudesta saakka ollut kaikenlaista pikkuvikaa mutta joka on kuitenkin minut tähän saakka tuonut. En osaa ajatella genitaalejani minään erillisenä osana, ihan toimivat ovat olleet ja paljon iloa tuoneet että kaipa sitten niistäkin tykkään :) Tykkään aivoistani, jotka ovat hyvät ja kykenevät. Persoonallisuudestanikin tykkään, tai ainakin tulen itseni kanssa juttuun. Ja koska riittävän moni muukin tulee niin en lähtisi mitään isompia muutoksia sen suhteen edes yrittämään.
Olen kauhean käytännönläheinen ihminen, minulla ei ole traumoja enkä muutenkaan jää juuri märehtimään asioita. Jos on tyytyväinen itseensä ja elämäänsä niin voi varmaankin sanoa että rakastaa itseään. Eipä tällaisia tule juuri mietittyä kun asiaan ei omalla kohtaa ole koskaan mitään sen kummempaa dramatiikkaa liittynyt.
-
Oli joskus aikoinaan vaikea hahmottaa mitä sillä edes tarkoitetaan käytännössä että "rakastaa itseään". Toisaalta tulee mieleen negatiivisessa mielessä kaikenlaiset itsekkäät itsekeskeisyydet, omahyväisyydet ja narsismit, joilla nyt lähinnä peitellään huonoa omanarvontuntoa. Toisaalta tuntuu vieraalta ajatella niinkään että se tarkoittaa sitä että hyväksyy omat heikkoutensa. Ikäänkuin että voisi sanoa että kaikki on ok näin, ei tarvitse enää kasvaa ja kehittyä mitenkään elämässä. Mikä sen mukavampaa olisikaan kuin juuri sellainen kehittyminen. Myöskin koko ajatus rakkaudesta jonaan pysyvänä tilana, asiana tai päätöksenä on outo ajatus yhtään missään yhteydessä. Rakkaus nyt vaan on tunnetila, ja kuten kaikki muutkin tunnetilat sekin tulee ja menee omia aikojaan miten sattuu. Halusi sen jäävän tai pysyvän poissa. Yhtä mahdoton päättää mitä tuntee kuin päättää minkälainen sää huomenna tulee olemaan.
Opin paremmin ymmärtämään miten voisi tuon "itsensä rakastamisen" jotenkin käsittää selkeämmin, kun lueskelin Eric Bernen psykologisia ajatuksia aikoinaan ja hänen tapaa hahmottaa ihmisen psyyke kolmen egotilan PAC-mallilla. Parent, Adult ja Child. Eli miten meillä on pään sisällä ikäänkuin kolme minää. "Sisäinen lapsi" joka on ainoa egotila joka meissä kokee aitoja spontaaneja tunteita, intiimiyttä, on kaikenlaisen luovuuden lähde, ikuisesti pikkulapsi, joka tuntee kaiken välittömästi. Sitten on tuo "Sisäinen vahempi" joka on lapsuudessa huoltajista ja meistä vastuussa olleista aikuisista matkittu ja mallinnettu egotila. Miten aikuiset jotka olivat meille portti olla yhteydessä sinne aikuisten isoon maailmaan käyttäytyivät, miten reagoivat elämään ja uusiin ennakoimattomiin tilanteisiin, väsyneinä, epävarmoina, turhautuneina, jne. Miten suhtautuivat meihin lapsena. Ja kolmantena on "sisäinen aikuinen" joka muistuttaa enempi keinotekoista älyä, se ainoa osa meistä joka kehittyy ja kasvaa koko elämän ajan, on läsnä tässä hetkessä, oppii uutta ja sisäistää tietoa, kehittyy kaiken aikaa meidän kasvaessa, muttei sinänsä tunne mitään tunteita.
Miten tuo PAC-malli liittyisi tuohon "itsensä rakastamiseen". Sillä tavoin että tosiaan se miten huoltajamme suhtautuivat meihin lapsena on kutakuinkin se miten tuo "sisäinen vanhempi"-minä päämme sisällä suhtautuu "sisäinen lapsi"-minään. Jos meidän huoltajamme olivat hyviä tyyppejä niin tuo suhde on tod. näk. kunnossa, mutta jos eivät niin meillä on ikäänkuin sisäinen ristiriita pään sisällä kahden egotilan välillä. Eli itsensä rakastaminen tarkoittaisi että "sisäinen vanhempi" olisi hyvä isä ja äiti sille "sisäiselle lapselle". Tuolla tavoin minä tuon ajatuksen itsensä rakastamisesta hahmoitan, ja noita juttuja kun aikoinaan lueskelin klikkasi ainakin omalla kohdallani palaset kohdilleen.
Ja vastauksena ketjun kysymykseen, kyllä, rakastan itseäni, aidosti. :)
-
Lady Whip puit mun mielestä hyvin ja ytimekkäästi jotain olennaista sanoiksi, tai ainakin itse samastun.
Tiivistettynä ehkä itsensä rakastamisen voisi sanoa olevan "halua ja päätöstä pyrkiä tekemään hyviä asioita itselleen." Kuitenkaan muita vahingoittamatta. En tiedä, miten muilla menee, mutta itse olen hyvin lempeä, ymmärtävä ja rakastava myös muita kohtaan silloin, kun olen sitä itseäni kohtaan. Joten se, että rakastaa itseään, ei ole keltään pois, vaan enemmänkin kaikille lisää hyvää. Narsismi taas ei ole sitä mielestäni aitoa ja tervettä itsensä rakastamista -se on pikemminkin äärimmäistä epävarmuutta ja pelkoa siitä, kelpaako kellekään ja sen jatkuvaa itselleen todistelua, usein esim. ulkoisin puittein. Varmaan monilla kielteisyys itsensä rakastamiseen tulee ihan jo kasvatuksesta: ainakin itse muistan kuulleeni "ei saa ylpistyä" ym. kommentteja silloin, kun on ihan vain normaalilla lapsen ilolla iloinnut jostain tekemisestään tai aikaansaannoksestaan. Kun terveissä suhteissa mun mielestä ihmiset tukevat toistensa kasvua ja jakavat ilot ja surut.
Schizoid, kiitos lukuvinkistä ja hyvin ilmaistu. Samastun vahvasti! Tuossa on vähän samaa ajatusta, kun mitä itse olen sanonut: "Ole itsellesi se äiti ja isä, jollaista olisit lapsena kaivanntu". Itselleni on tuonut todella paljon tasapainoa, kun olen oppinut lohduttamaan itseäni. Olemaan sekä avuton ja ihana suloinen lapsi, mutta myös vastuullinen vanhempi ja aikuinen sisäiselle lapselleni. Kaikki puolet ja kaikki eletyt hetket löytyvät jokaisesta, pääasia on päästä sopuun kokemustensa kanssa; ei tuomitse itseään, vaan ymmärtää syy-yhteyksiä ja miten voi ratkoa ongelmia toimimalla toisin kuin "vanha kaava" käskee (jos se on haitallinen ja vaatii tietoista päivittämistä).
"Tuntuu siltä Kukkanen että sinä vielä kaipaat rakkautta, ja prosessi on vasta alussa..
Jokaisella on omia traumoja, isompia tai pienimpiä..missä on täydellisyyttä olemassa?
Kai meidän pitäisi muistaa että kaikki olemme yhtä..jokainen voi ymmärtää sen sekä evoluution että uskonnollisessa mielessä..
On kaiken vaikeinta todella rakastaa toista eikä itseään..Joskus sen oppiminen vie koko elämän...Ja usein ei onnistu koskaan.."
Darkis en ole varma, mitä tarkoitit viestilläsi? Prosessi on kesken, jokaisella. Ei kukaan tässä elämässä tule täysin "valmiiksi", enkä ole väittänytkään olevani valmis. Prosessi itsessään on mielenkiintoinen ja kun kohtaa myös varjopuoliaan, se on ahdistavan välttelyn ja salailun sijaan uteliasta tutkimista ja ratkaisukeskeistä ongelmien työstämistä. Voin ihan rehellisesti myöntää, että olen saanut todella paljon traumoja ja estoja käsiteltyä, mutta työmaata riittää, loppuiäksi kuten jokaisella. Kun siis akuutit kriisit ja arkea eniten häiritsevät toimintamallit on saanut korvattua rakentavammilla, voi työstää asioita "chillimmin". Vähän kuin hoitaisi villipuutarhaa; ei voi kitkeä jokaikistä rikkaruohoa, mutta jos haluaa tiettyjen lajien säilyvän ja kasvavan, jonkinlaista suurpiirteistä puutarhanhoitoa on tehtävä. Samantapaisena koen oman mielensä työstämisen: ei voi vaatia virheettömyyttä ja takertua jokaiseen pieneen rikkaruohoon, mutta jos antaa aivan villisti rehottaa, on täysin maailman ja sattumusten armoilla ja todennäköisesti esimerkiksi addiktoituu johonkin.
Kuka ei kaipaa rakkautta? Mun mielestä jokainen kaipaa, sisimmässään. Toivoo, vähintäänkin salaa, olevansa vielä joskus rakastettu ja hyväksytty ja että saa näyttää tunteitaan myös itse. Toki se ei aina ole helpoin tie, eikä myöskään rakkaita ihmisiä ole helppo löytää. Itse olen siitä onnekas (nykyään) että saan olla hyvässä suhteessa, syvästi rakastettu. Mutta silti kaipaan rakkautta enemmänkin: ihmiskuntaan yleisesti, itselleni lisää hyviä ystäviä, rakkaudellisia pieniä tekoja tuntemattomilla toisiaan kohtaan, yhteisöllisyyttä -rakkautta siis eri asteineen ja koko kirjossaan lisää maailmaan.
Tästä olen kyllä samaa mieltä: "Kai meidän pitäisi muistaa että kaikki olemme yhtä..jokainen voi ymmärtää sen sekä evoluution että uskonnollisessa mielessä.."
Sitten taas itsensä ja toisten rakastaminen, molemmat ovat tarpeellisia, eivätkä sulje toisiaan pois.
Se, mitä ei voi hyväksyä itsessään, usein sitä on vaikea hyväksyä muissakaan. Kun työstää omia tunteitaan, traumojaan, ymmärtää vaikuttimiaan ja arvojaan ja oppii ymmärtämään ja hyväksymään eri puolensa, voi katsoa myös muita avarakatseisemmin ja maailma laajenee. Jokaisen kohdatun trauman myötä on rajoitteita, pelkoja jne vähemmän.
-
Kiintoisa kysymys. Ne ovat sitten nämä tällaiset, joissa minä ryhdyn tällä foorumilla filosofoimaan. Se on aina se melankolinen aihe. No, tämä on tätä ja menköön... taas.
Keskustelun aikana on tullut aika mielenkiintoisia vertauksia. Välirauha, aselepo, miinakenttä... No, miinakenttä on lystikäs ilmaus. Tuntuu, että sellaiseen on tullut kyllä törmättyä suhteessa itseen.
Rakastanko itseäni? Katsotaanpa. Olen vuosimallia 1979 ja tätä kirjoittaessa vielä hetken 37-vuotias. Ympäristö tuo omat paineensa: pitäisi olla työelämäasiat kunnossa ja selkeä suunta minne mennä. Sen sijaan jonkinasteinen loppuunpalaminen kolkuttaa ovella eikä omasta suunnasta ole oikein selkeyttä.
Koulukiusaaminen on loppunut 20 vuotta sitten, mutta ne piirteet, jotka tuovat minut tälle sivustolle, heräsivät sen aikana - aika nuorena. En ole ikinä pitänyt siitä puolestani. Samalla kun olen miettinyt, miten olla normaali ja mitä tehdä toisin, ettei tulisi kiusatuksi, olen havainnut oudon viehtymyksen korkosaappaisiin ja sadomasokismiin. En tosiaan pitänyt itsestäni. Tuli myös alistuttua siihen uskomukseen, että näin tämä minun kohdallani menee aina - en vaan pääse mukaan yhteisöön. Ja muita kaltaisiani seksuaalisesti vinoutuneita tuskin löydän.
Matkan varrella on tullut koettua muutama seurustelusuhde. Olen tuonut fetissejäni esiin. Sille annettu pikkusormi on vienyt mennessään koko käden. Suhteissa on sitten aina tavalla tai toisella menty seinään sen fetisismin tiimoilta. Kumppani on ilmaissut kokevansa, että fetissini toteutuminen on tärkeämpää kuin hän itse. Tähän asti siihen on tultu joka kerta. Viimeisin pitempi suhde oli toisaalta ansaitusti ja toisaalta järjettömän epäoikeudenmukaisesti melko valtava niitti. Siinä meni sivussa muutama muukin käsitys omista vahvuuksista.
Tällä hetkellä? Olen vastahakoisesti hyväksynyt sen, että nämä kinkyominaisuudet eivät lähde minusta mihinkään. Siinä mielessä on saavutettu kaiketi jonkinlainen kompromissi. Kuitenkin pohdin mielessäni, että mitä se tarkoittaa mahdollisia tulevia suhteitani ajatellen. Älä ajattele liikaa, sitä sanotaan. Vaikea olla kuitenkin ajattelematta.
Ironista kyllä, minulla on paljon tuttavia ja ystäviä skenessä. Vasta parin viime vuoden aikana olen oppinut, että voin hengittää täällä vapaammin. Niin kuin taisin mainita, ajattelin joskus, etten ikinä löydä kaltaisiani tai pääse mukaan yhteisöön. Intiimisuhteet on pitkälti jäädytetty toistaiseksi, mutta muutoin en ole varmaankaan missään yhteisössä tuntenut itseäni näin halutuksi ja tervetulleeksi. Roiskin saamaani hyvää mieltä ympäriinsä toivoen, että saan jonkun toisenkin hyvälle tuulelle. Ehkä se on jotain defenssiä. En tiedä. Siinä kohtaa osaan jopa olla ajattelematta.
Sitä sanotaan, että suhde itseen pitää tulla sisältäpäin. Toisaalta kyllä olen melkoisen varma, että siinäkin kohtaa muodostamme sen käsityksen tavalla tai toisella perustuen ulkoiseen syötteeseen - joko sitä kuunnellen tai sitä vastaan käyden tai siitä piittaamatta. Oli miten oli, se ulkoinen on olemassa, ja sen kanssa ollaan jossakin suhteessa.
Rakastanko itseäni? Tuskinpa. Ehkä joskus, kun kasvan ja kehityn. Tällä hetkellä tämä yhteisö saa minut kuitenkin välillä jopa pitämään itsestäni.
-
Tuli muuten mieleen tuosta yhteisöön kuulumisesta, tai että kokee voivansa "vapaasti hengittää": itse en koe kuuluvani oikeastaan mihinkään yhteisöön. Voi olla myös universaali ulkopuolisuuden tunne, jota kaikki kokevat jossain määrin.
Mutta esim. täällä en koe itseäni erityisen tervetulleeksi -koen olevani "liian vanilja" kinkyksi, liian kinky vaniljaksi, liian jalat maassa- tyyppi tantrapiireissä, "tavisten kanssa" liian hippi jne. Aina vähän ulkopuolinen ja joukkoon kuulumaton olo. Mut enää se ei häiritse, huvittaa enemmänkin ja on pääasia, että olen ystävä itseni kanssa. Omassa kehossani muodostan pikku yhteisöni ja mikrouniversumin: omien solujeni kanssa voin olla sovussa. En tosin yhteisöissäkään riitaa haasta. Yksi syy, miksi monissa yhteisöissä en ole kovinkaan pidetty hahmo, on siinä, että en kaihda kritisoida yhteisöä. Kuten en myöskään itseäni. Kun monella sisäinen varmuus omasta identiteetistä on heikko ja itsetunto myös heikoilla kantimilla, yhteisö voi olla vahvana tukena omalle identiteetille, ja jos taas joku kritisoi yhteisöä joiltain osin, tällaiset ihmiset voivat kokea sen uhkana omalle identiteetilleen ja itsetunnolleen. Joten on luonnollista, että on helpompi suorasti tai epäsuorasti hyökätä kritisoijaa kohtaan tai osoittaa halveksuntaa tai tuoda ilmi, ettei hän "kuulu joukkoon". Usein todella epäsuorasti ja hienovaraisesti, aikuiset ovat oppineet kikat. Toisaalta ne, jotka myös haluaisivat sanoa kritiikkiä, mutta eivät kenties uskalla juurikin syrjimisen tai syrjään jäämisen pelossa, saattavat arvostaa niitä, jotka rohkeasti ovat mitä ovat, eivätkä ryhdy mielistelemään vaan sanovat suoraan mielipiteensä. Usein yhteisöään krisisoivat jollain tavalla leimataan "ei-yhteisöön kuuluviksi", tai ainakin vähemmän siihen sopiviksi, jolloin me-henki ja samalla yhteisöön kuuluvien identiteetti vahvistuu. Tämän koen olevan yksi syy kuplautumiseen ja me-ne vastakkainasetteluun. Täälläkin näkee paljon "kinkyt-vaniljat" vastakkainasettelua, mistä tulee mieleen aivan "rasistit-suvakit" ym. vastaavat, mielestäni sama ilmiö. Kun mun mielestä taas vaniljuus ei sulje kinkypuolta pois, ei ihmisiä voi tai kannata kategorisoida niin tarkasti. Täälläkin paljon kiistaa siitä, mitä on "truekinkyys", ja mikä taas ei ole laisinkaan kinkyä. Jos löytyisi yhteisö, minkä ideologiana on vapaus ja monimuotoisuus, yhdessä ja toisiltaan oppiminen ja erilaisuuden näkeminen rikkautena pikemmin kuin uhkana -sellaisessa ehkä kokisin olevani kotona. Toistaiseksi sellainen yhteisö on vain mun ja rakkaani välillä löytynyt. Ehkä joskus vielä isommallakin porukalla, kun vaan löytää sopivat ihmiset.
-
Juu, no, mä en viitsinyt uhmakkaasti julistaa sitä, miten pärjään yksin ja seison tukevasti kahdella tolpallani. Vaikka ajattelenkin itse ja tohdin lähteä lätkimään, jos porukan jutut menevät ohi mun aiheista, se ei poista sitä halua ja tarvetta olla osa jotain. Että kai se on sitä puutteellista itsensä rakastamista.
Tuo vastauksesi tuntui olevan kannanotto johonkin muuhun, mutta ookoo. On täällä joukkoa, joka kokee tarvetta johonkin ylemmyydentunteeseen, jota eivät koskaan lunasta. Voi vaan ihmetellä, miksi omaa hyvää oloa pitää pönkittää sellaisella. En näe itse miten sellainen oloani parantaisi, enkä varsinkaan ikinä koskaan milloinkaan sellaiseen sorru...
-
Juu, niin vastasinkin vähän ohi aiheen, kun on pitkään tehnyt mieli sanoa tämä, tuli sit sanottua nyt kun vähänkin sivusi aihetta :D
Ja on mullakin kaipuu kokea kuuluvani johonkin yhteisöön, en vain tiedä tuleeko sitä tapahtumaan. Toki kuulua voi monella tasolla. Mut jos kokis sellaista syvää yhteenkuuluvuutta ja että on hyväksytty ja arvostettu yhteisön jäsen.
-
Kyse ei kai ole yhteisöön kuulumisesta sinänsä. Kyse on ikään kuin kotiin löytämisestä. Kai.
-
Siitäpä siitä.
Kaipa minä tätä vähän rikkinäistä sekopäätä olen oppinut rakastamaan. Minua on rakastettu ja rakastetaan. Se velvoittaa.
-
Rakastatko itseäsi aidosti?
[...]
Rakastatko sukuelimiäsi ja kehoasi? Rakastatko kumppanisi sukuelimiä?
[...]
Mun mielestä siinä on vissi ero, harrastaako seksiä toisen kanssa kunnioituksen ja luottamuksen kera, vai kenties itsekkyydestä, toista "käyttäen" välittämättä hänen tunteistaan tai vihanaiden.
Kyllähän minä itseäni rakastan. Kuvittelen olevani itselleni ankara, mutta rakastava isä.
Olen välinpitämätön sukuelimiäni kohtaan. Ne ovat minulle pelkkä väline, eivätkä aiheuta minussa juuri mitään tunteita. Sen sijaan suhtautuminen naiseen sukuelimiin riippuu hyvin paljon hänen tavastaan saada nautintoa seksistä. Historiaa ajatellen läheisin suhde minulla on ollut vaginoihin, joiden omistaja preferoi suuseksin saantia.
Halin ja panen vain sellaisia ihmisiä, joita kunnioitan. Riippumatta kovuudesta aktin aikana.
-
Eivät juurikaan liity kinkyilyyn/seksuaalisuuteen, mutta tuli mieleen tilittää:
Luonteessani on jonkin verran täydellisyydentavoittelua ja paljon idealismia, toisaalta realistisen tietoinen lukuisista puutteista, mm taipumuksesta tehdä liikaa asioita kerralla ja osin tähän liittyvästä huolimattomuudesta ja asioiden toisinaan puolittaisesta toteuttamisesta. Idealismi ja realiteetit kohtaavat toisinaan hieman kivuliaasti :P
Omalla kohdalla tämä ei sikäli tarkoita loputonta murehtimista tai itsensä ruoskimista. Hyväksyn kyllä itseni, mutta en ole sikäli tyytyväinen aikaansaannoksiini :D
"I´m ok, you´re ok" ärsyttää kyllä noin lähtökohtaisesti, jos ajatellaan kontekstissa, että ole mitä olet, ei tarvitse yrittää enempää. Kehittyminen ja eteenpäin meneminen on (itselleni)elämistä. Kai se on viime kädessä balanssi näiden välillä
-
Lyhyen ajan sisällä on tapahtunut niin paljon muutoksia omaan elämään, että meni hetki ennen kuin uskalsin lähteä lukemaan tätä keskustelua.
Sanoisin, että siedän itseäni, mutten vielä rakasta.
Koko lapsuuden ja nuoruuden koin perheessäni, etten kelpaa fyysisesti enkä henkisesti (luulin mm. olevani tyhmä vaikka minulta puuttui vain taito opiskella itselle sopivalla tavalla).
Olen tehnyt itselleni paljon henkistä pahaa aiheuttavia asioita, koska olen tuntenut olevani täysin arvoton. On tuntunut siltä, että parempi tuntea edes sitä tuskaa kuin olla tuntematta mitään. Erityisesti vaniljasuhteet, joissa olen joutunut piilottamaan kinkyn puoleni ovat saaneet minut uskomaan, että olen jotenkin rikki tai paha ihminen. Minulla on kuitenkin aina ollut taipumus ajatella positiivisesti ja se on auttanut vaikeimpien aikojen yli.
Nyt minulla on ollut hetken rinnallani ihminen, joka saa minut tuntemaan oloni hyväksytyksi ja kauniiksi. Uskon, että jos tämä suhde kestää, opin myös hyväksymään itseni ja sitä kautta rakastamaan itseäni. Tämän ihmisen löysin ryhmästä, joka sai minulle heti ensimmäisestä kerrasta lähtien jo aiemmin mainitun "löysin kotiin"- olon. Nämä ihmiset ovat parasta mitä minulle on tapahtunut moneen vuoteen, joten otan kaiken irti tästä hyvästä vaiheesta elämässäni.
-
Bilquis, kuulostaa ihanalta, hyvä suhde edistää kyllä huomattavasti itsensä hyväksymisen ja rakastamisen prosessia. Vaikka tietysti jos itse hangoittelee vastaan, ei kukaan voi toista "pelastaa", mutta jos tosiaan itselläkin on tahto oppia rakastamaan itseään, lähtökohta on hyvä :)
Itselläni on nyt viimeaikoina itsetunto laskenut jonkin verran erinäisistä syistä, mutta silti rakkaus itseäni kohtaan on pysynyt, mikä on ollut ilahduttavaa huomata. Olen suhtautunut myötätunnolla vaikeuksiin ja vaikeisiin hetkiin. Olen kasvanut siihen pisteeseen, että osaan tukea, lohduttaa ja kannustaa itseäni vaikeissakin elämäntilanteissa ja uskallan purkaa tunteita ja tiedän sen auttavan. Säännöllisen itkun "harrastaminen" on auttanut ja tasapainottanut huomattavasti; sen sijaan jos itkua tukahduttaa, tulee tosi epäläsnäoleva ja huono olo niin kauaksi aikaa, kunnes sen pystyy päästämään ulos.. Jos on stressiä tai paha olla, lähes poikkeuksetta tulee parempi olo kun itken kunnolla. Eilen itkin ekaa kertaa elämässäni todella sydänjuuria myöten. Oon vuoden sisään muutenkin oppinut huutoitkut, mitkä puhdistavat paljon, mutta on vaikea vapautua siihen asti (käy tosin yhä helpommin, kai harjoitus tekee mestarin tässäkin asiassa). Mutta eilen sitä huutoa vain tuli ja tuli, tuntui ettei se ikinä lopu :D Lähti kutituksesta, jota itse rakkaalta pyysin kun tuntui et tarvitsen sitä. Kutitus on sekä ihanaa, että myös hirveää koska siihen liittyy trauma. Itkua oli selvästi "jemmassa" kertyneenä, sillä aloin nauraa ja itkeä heti kutitettaessa. Paljoa kutitusta ei tarvittukaan, sillä itkua tuli jostain syvältä paljon, kuitenkin jos se meinas tyrehtyä häpeään, vähän lisää kutitusta ja taas lähti "palosireeni" käyntiin! Ensimmäistä kertaa eläissäni annoin myös kunnon raivon tulla pintaan, oli tarpeeksi turvallinen olo siihen. Mies piti kädestä kiinni, huusin tuskaani ja traumojani ulos ja välillä se huuto muuttui raivoisaksi. Se tunne, että mulle EI olis saanut tehdä väärin ja mitä kaikkea olen joutunut kokemaan. Raivo hyväksikäyttäjä ukkiani kohtaan, joka ei kunnioittanut rajojani (sekä äitini rajoja), oli suuri. Mut silti tiesin, että se on vain tunne, sitä ei tarvitse pelätä, en ole tappamassa ketään vaikka olikin "tapporaivo" :D Ja ukki toisaalta kuollutkin jo, joten uskalsin antaa kaiken kertyneen pelon, katkeruuden, häpeän, raivon häntä kohtaan tulla. Helpotti, kun rakas sanoi taustalla mua sylissä pitäen "Mä rakastan sua.. olet täysin turvassa.. anna vaan kaiken tulla.. itke vaan.. oon ylpeä susta, olet tosi rohkea" jne. Ilman kannustusta ja toisen tukea tuskin olisin uskaltanut tai kyennyt niin syvälle traumoihin sukeltamaan. Onneksi eivät naapurit soittaneet poliisia, sen verran kovaa melua musta lähti, ilta-aikaan tosin eli kenenkään yöunet ei menneet.. Mut tuntui aivan mielettömän puhdistavalta huutaa ja itkeä sydämen ja keuhkojen pohjalta, olisko pari tuntia mennyt yhteensä kun sitä puhdasta tuskaa vain riitti. Lopuks pyysin vielä hieromaan vaginaa (epäseksuaalisesti) ja löytyihän sieltäkin itku-kohtia ja traumoja, ensimmäistä kertaa huutoitkin myös vaginahieronnassa; yleensä ei ole kipeitä kohtia, mutta nyt kun traumat oli pinnassa, se tuntui myös vaginassa ja joidenkin kohtien hipaisukin tuntui viiltävältä. Välillä tuli orgasmejakin "lepotauoilla", mutta enimmäkseen vain traumojentyöstöä ja kipua. Tämän jälkeen onkin ollut todella puhdas, raikas, läsnäoleva, rakastava ja herkkä olo ja puhdistautumishuutojen jälkeen myös rakastelu toimi mainiosti jälleen, kun nyt viimeaikoina muuten on ollut vähän halut ailahtelevat ja maissa välillä (minulla, vaikka olen koko ikäni omannut vahvan libidon). Kumpa jokaisella olis joku, jonka sylissä voisi itkeä pahimmatkin tuskansa ulos pelkäämättä, häpeämättä, tietäen että toinen tukee ja luottaa <3
Oletteko muut työstäneet traumojanne millä keinoilla? Mielestäni jokaisella on traumoja, eriasteisia vain ja erilaisia, eivätkä kaikki tiedosta niitä. Kaikkia ei myöskään luokitella traumoiksi tai saa niihin apua, mutta vähintään lieviä jonkinlaisia traumaattisia kokemuksia on jokaisella, koska kukaan ihminen, eikä siten myöskään kukaan vanhempi ole täydellinen. Esim. tunteiden tukahduttaminen perhekulttuurissa voi olla traumaattista, ei pelkästään "perinteiset" väkivalta, alkoholismi ja hyväksikäyttö.
-
Oletteko muut työstäneet traumojanne millä keinoilla? Mielestäni jokaisella on traumoja, eriasteisia vain ja erilaisia, eivätkä kaikki tiedosta niitä. Kaikkia ei myöskään luokitella traumoiksi tai saa niihin apua, mutta vähintään lieviä jonkinlaisia traumaattisia kokemuksia on jokaisella, koska kukaan ihminen, eikä siten myöskään kukaan vanhempi ole täydellinen. Esim. tunteiden tukahduttaminen perhekulttuurissa voi olla traumaattista, ei pelkästään "perinteiset" väkivalta, alkoholismi ja hyväksikäyttö.
Syömishäiriöiden yhteydessä (minusta tämä voi laajentaa kaikkiin traumoihin) olen nähnyt käytettävän tällaista metaforaa: Näet edessäsi punaisen tuoli. Kaikki ihmiset ympärilläsi sanovat, että se tuoli on vihreä. Sinä vain et mitenkään saa päähäsi kuinka ihmeessä se tuoli voisi olla vihreä, joten on pakko luottaa läheisiin. Mutta luottaminen on vaikeaa. Minä olen pyrkinyt hankkimaan elämääni ihmisiä, jotka sanovat "se on toimiva tuoli, oli se sitten punainen tai vihreä" - sen sijaan että tapeltaisiin tuolin väristä. Olen hoitanut traumojani vertaistuella (puhuttiin siitä miten vaikeaa on luottaa siihen, että se tuoli on oikeasti vihreä), terapiassa (ei ollut muuta apua kuin, että opin puhumaan avoimesti vieraille ihmisille) ja hyväksymällä sen että en tule koskaan näkemää sitä tuolia vihreään. Minun tuolini on pääsääntöisesti harmaan ruskea, mutta vääränlaisten ihmisten kanssa alkaa saada punaisen sävyjä. Minulle se juttu on se, että hyväksyn elämääni vain oikeanlaisia ihmisiä. Avoimena ihmisenä se on välillä vähän hankalaa kun joskus ihmiset tulkitsevat avoimuuden niin, että he vaan voisivat kävellä elämääni. On pitänyt opetella ylläpitämään rajoja.
-
Kyllä. Nykyään rakastan itseäni. Olen jopa itseni fani ja pidän itseäni ihanana. Näin ei ole aina ollut. Itseasiassa tämä on varsin tuoretta minulta tuntea näin. Olen vihannut itseäni hyvin syvästi. Olen säälinyt itseäni (kamalaa...) ja ollut tosi katkera. Minut on pelastanut ja tuonut rakkauden ääreen taide ja huumorintaju.
-
En rakasta itseäni. Minulle on hyvin vaikeaa löytää piirrettä itsestäni, josta pitäisin.
Elimistö kehittää koko ajan uusia vaivoja vanhojen rinnalle.
Olen elänyt lähes jatkuvassa stressissä viimeiset kuusi vuotta ja mietin elämäni päättämistä kuukausittain.
Voisi sanoa, että elämäniloni on täysin kadonnut.
-
En.
-
En :-\
-
Kyllä.
Joka päivä teen jotain, jotta voisin olla tyytyväisempi itseeni huomenna, joten joka päivä rakastan itseäni hieman enemmän.
-
Kyllä, rakastan itseäni. Olen mielestäni hauska ja mukava tyyppi, josta pidän hyvää huolta. Ja joka on valmis jakamaan itsestään sille sopivalle toiselle henkilölle.
-
En :'(
-
Useimmiten kyllä.
On päiviä, jolloin se on lähinnä mahdotonta.
-
Kyllä, rakastan itseäni aidosti.
Koen aina rakastaneeni. Arvelisin sen perustuvan ennen kaikkea kotitaustaan; olen ollut hyvin rakastettu ja kannustettu lapsi. Minulle on muodostunut hyvä perusluottamus itseeni ja siihen, että ympäristössäni ihmiset pääsääntöisesti pitävät minusta ja haluavat minulle hyvää - tai eivät nyt ainakaan erityisen pahaa. Tämä perusluottamus on myös säilynyt läpi elämän, vaikka erinäisiä kolhujakin on osunut kohdalleni suhteessa ihmisiin.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että jos joku ei pidä minusta ja arvosta minua, vika on enemmänkin hänessä kuin minussa. Huomaan joskus jopa miettiväni, että ihmiset, jotka väitävät että eivät pidä minusta kyllä varmaan oikeasti pitävät minusta paljonkin, mutta eivät vain jostain syystä pysty sitä minulle tunnustamaan. Missä kulkikaan terveen itsetunnon ja narsismin raja? ::) Toisaalta myös hyväksyn sen, ettei kaikkia voi miellyttää, eikä se syö minun ihmisarvoani tai oikeuttani rakastaa itseäni.
Ajattelen, että minulla on myös velvollisuus rakastaa itseäni ja pitää itsestäni huolta voidakseni olla läsnä ja rakastava toisille. Koen myös, että jollen rakastaisi itseäni ja huolehtisi itsestäni, muodostuisin taakaksi jollekin tai joillekin muille, joku muu joutuisi tukemaan ja kannattelemaan minua enkä silti voisi tuntea oloani täysin hyväksi ollessani jonkun muun varassa. Minun on rakastettava itseäni. Jollen minä itseäni rakastaisi, kuka sitten?
Lisäksi olen äiti. Äitinä minun on velvollisuus rakastaa lapsiani jotta he kasvaisivat rakastamaan itseään. Ja siksi minun on myös rakastettava itseäni heidän äitinään.
Koen, että myös puolison kokonaisvaltainen rakastaminen edellyttää itseni rakastamista. Puolisonihan valitsi rakkautensa kohteeksi minut. Miten siis voisin kyseenalaistaa oman rakastettavuuteni? Koen, että minulla on velvollisuus puolisoani kohtaan pitää huoli siitä naisesta, jota puolisoni on valinnut rakastaa.
Jotkut piirteet persoonassani ärsyttävät minua toisinaan ja kun mokaan jossain koen hetkellisesti ärtymystä itseeni. Pian kuitenkin jo lohdutan ja tsemppaan itseäni; ensi kerralla paremmin. Ja uskon, että se toimiikin. Tai ainakaan harmittelukaan ei hyödytä mitään.
En pidä ulkonäköäni sen mittarina, saanko rakastaa itseäni. Toisaalta koen olevani kaunis ja ihana. Toki ulkonäköni ei ole täydellinen - mutta ei ole kenenkään muunkaan. Ajattelen, että on rakentavampaa keskittyä korostamaan omia hyviä puolia kuin voivottelemaan huonoja. :) Olen myös huomannut, että kun pidän itseäni kauniina, muutkin pitävät. Kauneudessa kyse lienee lopultakin paljon siitä, miten itseään kantaa ja tuo esille.
Aloittaja pohti myös tyytyväisyyttä omiin tai kumppanin genitaaleihin. Täytyy sanoa, että mulle ei ole jotenkin ikinä tullut edes mieleen olla tyytymätön pimppiini. Miksi ìhmeessä olisin? Oikein hyvä pimppi. :love:
Tästä itserakkauspostauksesta tuskin oli mitään hyötyä kenellekään mutta... niinä hetkinä kun mun on vaikeaa rakastaa itseäni, meditoin rakastavaa ystävällisyyttä itseäni kohtaan. Olen itselleni läsnä. Kuuntelen itseäni. Hellin itseäni jollain mistä pidän paljon.
Rakastakaa itseänne. Jokainen ihminen on rakkauden arvoinen ja siinä missä muiden rakkautta joskus on vaikea saada, oma rakkaus itseä kohtaan on vain itsestä kiinni.
-
Kyllä näkisin että pidän itsestäni ja kaikista jotka tällä hetkellä on ympärillä!
Mutta kaikkihan me sankaria tarvitaan....
-
Tällä hetkellä kyllä, rakastan itseäni aidosti. :love: Mulla on kestänyt vuosia päästä päänsisällä nykyiseen ajattelumailmaan.
-
Erittäin hyvä kysymys, tätä onkin tullut pohdittua.
Itserakkaus ja itsensä rakastaminen ovat toki eri asioita. Olen perusluonteeltani hieman nöyrä ja ujo, ja mittaan kelpoisuuttani tosi usein muiden ihmisten kautta. Kieltämättä se on välillä jopa haitallista. En osaa ottaa kehuja esim. ulkonäöstäni vakavasti, koska itse näen kehoni niin eri tavalla.
Mulla on hienoiset traumat jo siitä, että olen alle 180 cm pitkä, joten en vaan tule kelpaamaan kaikille tapaamilleni naisille, vaikka olisin kuinka mukava muuten.
Pidän tällä hetkellä taukoa Tinderistä ja tuntuu että se on ihan hyvä, itsetunto on ainakin taas nousussa, ja myös täällä pyöriminen on mielenkiintoista myös itsensä tutkiskelun kannalta. On ihan okei olla pikkasen pervo. :))
-
Olen miettinyt aihetta ajoittain paljonkin. Olen vahvasti suorittaja, joten näen paremmuuteni ja onnistumiseni usein sen kautta, että miten onnistun työssä ja mihin elämässäni pystyn. Luulen, että jos pääsisin tästä niin voisin rakastaa itseäni varauksetta ja lempeästi.
-
Tämä on itselleni hyvin vaikea kysymys, sillä tämä vaihtelee paljon elämän eri osa-alueilla. Olen esimerkiksi kroppaani hyvin tyytyväinen, minulla on paljon kavereita/ystäviä eri porukoista, minulla on useita mielekkäitä harrastuksia, mutta useimmiten tuntuu että en ole missään hyvä, enkä ole kenellekään arvokas, varsinkaan itselleni. Minulla oli suht normaali lapsuus, pieniä asioita tapahtui varhaislapsuudessa joita useimmat leimaisivat traumaattisiksi kokemuksiksi, mutta en koe niiden vaikuttaneen psyykkeeseeni. Mielestäni pahimmat kokemukseni tulivat teini-ikäisenä, kun ensimmäistä kertaa aloin kiinnostumaan muista ihmisistä.
Olin hyvin energinen, tunneherkkä ja utelias lapsi, mutta se alkoi kuihtua yläasteen aikoihin, kun kiusaaminen vakavoitui koko ajan. Suojauskeinokseni dissosioiduin vahvasti ympäristöstäni, aloin käyttäytymään 'normaalimmin', yritin keskittyä vakavemmin opiskeluun, joka olisi ollut normaalimpi kiinnostuksen kohde kuin monet lapsuuteni intressini. Sitten elämääni tuli kitara, joka vei huomioni 100-prosenttisesti. Numerot alkoivat tippumaan, sosiaalinen statukseni ja itsetuntoni alkoi kasvamaan, koska kitara oli 'cool'. Kyllä se varmaan jonkinasteinen pelastus oli, ja antoi elämälleni suuntaa.
Ei mennyt kauaa, kun ihastuin ensimmäistä kertaan toiseen ihmiseen, tämä oli valitettavasti hyvin sairas pakkomielle, jolla ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa. Tämä ihminen oli juuri sellainen, kuin halusin itse olla, mutta en itse kehdannut olla hänenlaisensa, joten minulle jäi vahva fiksaatio häneen. Valitettavasti käytökseni ja kyvyttömyyteni kertoa tunteistani johti välimme rikkoutumiseen. Tämän tapahtuman takia aloin vihaamaan itseäni, ja siinä kesti ainakin 8 vuotta, että viimeisimmät tunnelukot liittyen aiheeseen alkoivat jotenkin edes rusahtelemaan. Tässä välissä minulla oli kuitenkin 2 parisuhdetta, joista molemmat kariutuivat kyvyttömyyteeni kertomaan tunteistani, haluistani ja tarpeistani.
Vaikka nämä ihmiset, sekä useat ystäväni, ovat hyvin suvaitsevia ja rakastavaisia ihmisiä, en silti ole pystynyt heidän kanssaan keskustelemaan haluistani ja tarpeistani. Niinä pieninä hetkinä, kun olen jonkin verran valottanut aihetta, minut on vallannut suuri häpeä, vaikka toinen osapuoli tukisikin minua ja hyväksyisi minut, silti minulta puuttui itseni hyväksyminen. Viime syksynä päätin alkaa yrittää toteuttamaan itseäni uudessa valossa ja hyväksyä näitä ominaisuuksia. Olen edennyt hyvää tahtia, silti minut valtaa usein ajatus, että valehtelen vain itselleni, enkä ole oikeasti sellainen kuin haluan olla. Vanhojen tuttujen ja sukulaisten kanssa on vaikeampi tuoda itseään 'uudella tavalla' esille, mutta uusiin ihmisiin on helpompi tutustua, kun heti kätellessä voi olla rehellinen. Edelleen tunnen itseni hyvin vähäpätöiseksi, vaikka moni sanookin että olen ylisuoriutuja. Mutta ainakin olen hyvännäköinen :P
TL;DR: Tuskin.
-
En.
Muihin ihmisiin kyllä koen kiintyväni muutamin eri tavoin.
-
Uskottelen itselleni ja muille että rakastan.
Todellisuudessa haaveilen lähes jatkuvasti olevani joku toinen tai toisen näköinen. Varsinkin ennen nukahtamista ajatukset menee tähän, ja toivon että unissani pääsen olemaan toisenlainen.
Tunnistan tän kyl ihan lapsuudesta asti jolloin ajattelin että jos toivoisin oikein kovasti voisin elää jonkun toisen elämää.
Onneksi välillä tulee hetkiä jolloin taas pystyn nauttimaan ja voimaantumaan itsestäni. :)
-
Ainakaan en v i h a a! :) Ehdottomasti en pätkääkään!
"Rakastamisen" käsite taas on aina ollut sillä tavoin vieras, että jos minun pitäisi
sitä - vieläpä jotenkin itse itseeni kohdistaen koettaa s u o r i t t a a ??? :o, niin se vaatisi hankalan,
AIVOJEN, SELKÄYTIMEN ja ÄÄREISHERMOSTON vaihtoleikkaus-operaation, mikä ei, paha kyllä,
Nykykirurgian(kaan) mahdollisuuksissa taida olla. :(
Eikä tämä ole mikään pimeä tsoukki!! Kyllä se vaan, omalla kohdallani, on oikea vastaukseni, esitettyyn kysymykseen. 8)
-
Joo, KYLLÄ :love:
Aika paljon duunia ja ehdollistamisen ja traumojen käsittelyä kyl vaatinu tää.
Mut ihan tosi tosi tosi paljon enemmän tää on natanu ku mitä ottanu tää polku.
-
Pääosin kyllä.
Ulkoiseen olemukseen kohdistuva tyytymättömyys on helppo korjata. Vaikka on asioita joihin ei voi vaikuttaa, kuten pituus, luuston malli, tai kullin koko, niin aika paljon ulkonäköönsä pystyy vaikuttamaan treenillä, ruokavaliolla, tai viimeistään plastiikkakirurgialla. Ihmiskeho on plastisuudessaan ihmeellinen kapistus. Lähes rajattomasti muokattavissa. Rakastan sitä miltä näytän, ja sitä että olen voinut muokata itsestäni sen näköisen kuin haluan. Ja se tuo minulle iloa jokaiseen päivääni.
Sisäinen tyytymättömyys onkin sitten hankalampaa korjata. Siihen voi kokeilla eri keinoja, mutta käytti sitten korjausmetodina terapiaa, meditaatioita tai huumeita, tie voi olla pitkä, kivikkoinen ja ankara. Ihminen on itseään kohtaan aina julmin, ja itse itsensä pahin vihollinen ja kilpakumppani. Siksi mietinkin että rakkaudettomuus on pahinta mitä ihminen voi itselleen (tai muille) tehdä, eikä oikeastaan ole edes muuta vaihtoehtoa kuin rakastaa itseään, jos meinaa suht onnellisena elämästään selvitä.
Joinain päivinä tunnen suunnatonta rakkautta universumia kohtaan, ja joinain päivinä menee vähän heikommin kun vastoinkäymisiä tulee eteen, mutta aito rakkaudellisuus on pysyvää, eikä sitä noin vaan nujerreta :love:.
-
:love: :love: :love:
Jep noinhan se menee. Hyvin sanottu!
Kullin koosta sen verran et toi Saksalainen ukko joka pumppas monta litraa silikoonia kyrpänsä varteen on kyl aika pedon näkönen.
Ite en tohon tosin lähtis ;D
https://video.vice.com/en_us/topic/penis-enlargement
-
Hmmh itselläni on pääosin hyväksyvä ja välittävä suhde itseeni ja pyrin kääntämään heikot kohdat työstettäviksi asioiksi. Aika pitkälti peilaan tätäkin näkökulmaa muiden kautta. Itsestäni löytyy epävarmuutta, häpeää ja riittämättömyyttä ajoittain, mutta myös todella vahvasti se puoli että on paljon annettavaa. Pyrkii olemaan hyvä, välittävä, rakastava. Mitä voin kokea muiden kanssa ja heidän kauttaan, se jaettu rakkaus jolloin en voi rakastaa toista enempää kuin kykenen rakastamaan itseäni. Kun on kokenut suurta rakkautta, ollut rakastava toista kohtaan (eri muodoissa, eri ihmisten kanssa), niin koen että rakastan itseäni aidosti.
-
Nuorempana en mutta nykyään joo ❤️
Oma historia on sellainen, että jälkiviisaana ois ihme, jos se ei olisi näkynyt syömishäröilynä ja itsetuhoisuutena. Oon kumminkin siitä tosi onnekas, että oon saanut apua ja kyennyt kasvamaan sellaiseksi aikuiseksi joka pystyy soveltamaan myötätuntoa myös itseensä. Pyrin tavallaan olemaan itselleni ystävä ja äiti. Se ero on aika iso, kun nuorena on vihannut kaikkea ja kaikkia ja nykyään on kävelevä lempeysmeemikone.
99% ajasta mulla ja pillullani on hyvä meininki, mutta pari harvinaisempaa triggeriä ottaa jotenkin hämmentävästi yhteyden kehomuistoihin ja tulee sellainen olo että haluaisin asap jonkun macheten että voisin leikata genitaalit veke.
Mutta yritän ajatella että traumareaktiot on kommunikaatiokatkos mun ja kehoni muuten hyvässä suhteessa, ja sit kun pahin on ohi, otan uudelleen sen yhteyden vähän kuin sovittais riidan jälkeen.
-
Ihanan pohdiskelevia ja herkkiä vastauksia tässä ketjussa, aloituspostaus oli myös melkein liikuttava kauneudessaan.
Mä olen tainnut löytää elämässäni siihen vaiheeseen, jossa vilpittömästi voin sanoa rakastavani itseäni. Aina ei niin ole suinkaan ollut, vaan matkan varrella oon kipuillut ja ahdistunut syvästi, halunnut tuhota erinäisiä piirteitä tai osia kehostani, milloin mitäkin. En ollut kasvanut rakastamaan itseäni, sellainen ei oikein mahdollistunut identiteettikehityksen herkkinä aikoina. Nuorena aikuisena kipuilut olivat varmaan pahimmillaan, eikä niistä irtaantuminen mitenkään itsestään tai helposti tapahtuneet. Matkan varrella on tullut aika paljon opeteltua myötätuntoa itseä kohtaan ja sen myötä myös ihan reippaasti omia rajoja - niitäkään kun ei aikaisemmin ollut oppinut pitämään.
Tää alla oleva oli älyttömän hyvin sanottu :love:
99% ajasta mulla ja pillullani on hyvä meininki, mutta pari harvinaisempaa triggeriä ottaa jotenkin hämmentävästi yhteyden kehomuistoihin ja tulee sellainen olo että haluaisin asap jonkun macheten että voisin leikata genitaalit veke.
Mutta yritän ajatella että traumareaktiot on kommunikaatiokatkos mun ja kehoni muuten hyvässä suhteessa, ja sit kun pahin on ohi, otan uudelleen sen yhteyden vähän kuin sovittais riidan jälkeen.
-
Ajattele jotakuta elämässäsi jota rakastat itsesi lisäksi, ja kuvittele sanovasi tälle, ettet enää rakasta häntä jos hän lihoo 20 kg. Kuvittele että hänellä on ongelmia, jolloin taas sanot ettet rakasta, jos ongelmat eivät ratkea pian. Ja jos sinulla on joku joka rakastaa sinua, hän tuskin sanoisi sinulle noin. Se joku voit olla myös sinä itse.
-
Kyllä mä pääsääntöisesti pidän itseäni ihan huipputyyppinä.
Kaunis ja kuuma.
Välillä tietysti tuntuu että kumpa joku muukin huomaisi sen.
;D
-
En tiedä aidosta tai epäaidosta rakkaudesta, mutta onhan tämä suhde itseen hieman vinksanhtanut viha-rakkaus -suhde:
Välillä rakastan vihata, välillä vihaan rakastaa itseäni.
Suurimman osan ajasta vallitsee kuitenkin sellainen oman tarpeettomuuden ja turhuuden tiedostava EVVK suhtautuminen... :blank:
-
.
-
Hieman omaa rakkautta pitää olla.
-
Onpa todella hyvä avaus.
Rakastan itseäni kinkynä ja se on ainoa mahdollinen tapa rakastaa itseäni. Se on ainoa tapa tudoa itselleni turvaa ja persoonallisuushäiriöisenä dissosioida hallitusti niin että osaan erottaa itseni syyllistävästä minän osiosta.
Jos minulla ei olisi kinkypuolta, en voisi koskaan laittaa itseäni turvallisesti nukkumaan ja herätä aamulla turvallisesti.
Jos minulla ei olisi kinkypuolta, en uskaltaisi koskaan itkeä mutta en myöskään olla vahva.
Kirjoitan tätä kuolaa valuva, pellavainen suukapula suussani <3
-
En.
Välillä pidän itsestäni, useimmiten siedän.
Tiedän olevani vaikea luonne.
Olen niitä ihmisiä joista joko pitää tai vihaa. Jos joutuisin tutustumaan itseeni, luultavasti vihaisin.
Peilikuva taas... Noh, välillä pidän, välillä en.
Riippuu niin päivästä ja muutenkin fiiliksistä.
Vaikka en itseäni rakasta, niin tulen kuitenkin itseni kanssa toimeen enkä vaihtaisi itseäni johonkin toiseen.
-
Sana rakastaa, en ymmärrä sitä.
Käyttäisin mieluummin sanoja ymmärtää ja hyväksyä.
-
Jeps. Hyväksyy ja sietää on enemmän se asia ku rakastaa.
Monesti tietyt asiat voisi aina olla paremmin jotenkin tai jollain tavalla mutta niih. Täytyy pärjätä sillä mitä tuuri ja geenit antanut.
-
Mitä se rakkaus sitten lopulta onkaan? Jos rakastaminen on sitä, että pitää huolta siitä, että kaikki on hyvin, niin fyysisesti, kuin emotionaalisesti, niin pahalta näyttää ;D
Vakavissaan puhuen, olen vasta oppinut itseni aidosti tuntemaan ja pidän siitä mitä olen (jonka johdosta tänne baariinkin pölähdin). Kaipa se ainakin pientä ihastusta jo on, ellei vallan rakkautta O:-)