BDSM-baari
Kirjasto - jäsenille tarkoitetut alueet => Päiväkirjat => Näkökulmia lokerosta ja sen vierestä => Aiheen aloitti: Kolumnisti - 06.10.2019, 10:17
-
Mustasukkapyykkiä
Mustasukkaisuus on aivan paska tunne.
En tarkoita pelkästään sitä miten vittumaiselta se tuntuu. Se on yksinkertaisesti virhe ihmisessä, emotionaalinen umpisuoli joka ei johda yhtään mihinkään, paitsi pahimmillaan parisuhdeväkivaltaan. Jos jollain tieteen harppauksella pystyttäisiin paikantamaan se tumake jossa moinen mootio muhii, leikkauttaisin sen heti paikalla pois.
Kaikella on syynsä, mutta jotkut syyt ovat pelkkiä syypäitä vailla väärtejä seurauksia. Mustasukkaisuuden syitä ovat klassisesti sellaiset asiat kuin menettämisen pelko, omistushalu tai epävarmuus oman suhteen tilasta. Mutta mitä jos mikään niistä ei selitäkään sukkien tummumista?
Mistä johtuu polyamorisen subin mustasukkaisuus dominoivaa kohtaan?
Ei, en arponut tätä aihetta. Itse asiassa se on itselleni erittäin akuutti. Pari viikkoa sitten kalmankylmä käsi kouraisi sydäntäni ja puristi minusta esiin reaktioita, joita en missään tapauksessa pidä perusteltuina. Järki sanoo että mikäs hätä tässä, muttei se estä kehoa jähmettymästä taistele tai pakene -tilaan. Täyttä paskaa, niin kuin sanoin. En yksinkertaisesti ymmärrä miksi olen mustasukkainen. Keksin ainoastaan varsin valideja selityksiä sille miksi minun ei pitäisi olla.
Omistushalu
Noup. En suurin surminkaan tahdo omistaa toista. Minä tahdon että toinen omistaa minut. Saan seksuaalisia kiksejä siitä että olen kokonaan toisen, samaan aikaan kun minulla ei ole mitään valtaa vetää rajoja tämän omien ääriviivojen sisäpuolelle, vaatia rajoittamaan sitä mitä tämä on tai tahtoo.
Minulle ei myöskään ole ajatuksena ollenkaan hankala että toisella on muitakin. Jeesus Kristus, olen lähtenyt suhteeseen avoliitossa elävän ihmisen kanssa. Minulle ei varsinaisesti tule yllätyksenä etten ole ainoa ihminen johon toinen tuntee vetoa.
Menettämisen pelko
Ei ole. En voi edes kuvitella sitä tilannetta, että jonkun toisen olemassaolo uhkaisi minun asemaani. Olen vuorenvarma siitä, että minun selustani on turvattu siltä osin. Sitähän ei ikinä voi tietää miten keskinäinen suhde kehittyy ja elää, mutta mitään meteoriitteja ei kerta kaikkiaan ole havaittavissa. Tiedän, ja mikä tärkeintä tunnen olevani toiselle jotain sellaista mitä ei voi vaihtamalla korvata.
Epävarmuus suhteesta
Tiiviisti edellisen kyljessä tämäkin kuponki on täysin tyhjä. Vaikka suhde onkin verrattaen tuore, eikä sen tulevaisuudesta ole mitään selkeää visiota saati sopimusta, se on joka tapauksessa varsin vakaalla pohjalla. Voin luottaa siihen, ettei tämä tila joka on yhdessä luotu haihdu mihinkään sumuun. Tämä hyvin vahvasti on näillä sijoillaan, vaikkei vielä tiedäkään varmaksi mihin tässä ollaan menossa.
Ei voittoa. En ole hullua hurskaampi siitä mihin koira on haudattuna.
Entä jos koettaisin purkaa vyyhtiä toisesta päästä? Millaisia ovat ne tilanteet joissa en koe ollenkaan mustasukkaisuutta? Miksi se on niin onnellisesti niin?
Omat tai toisen elämänkumppanit
Ei haittaa pätkääkään, että toinen jakaa arkisen elämänsä jonkun muun kanssa kuin minun. Ei haittaa yhtään enempää, että siihen oletettavasti sisältyy enemmän tai vähemmän seksiä. Todennäköisesti juuri tässä suhteessa toisella on erityisen vakiintuneesti jotain sellaista seksuaalista mitä minä en voi tarjota, eikä se häiritse minua pientä vähää.
Sen enempää mieleni ei mustu oman puolisoni takia. Niin kauan kuin käytännön hommat saadaan sovittua, hän tekee mitä tekee kenen kanssa tekee, enkä koe sitä millään tavalla omissa nahoissani. Silloinkaan jos se tapahtuu jonkun sellaisen kanssa joka on itseäni viehättävämpi, mikä tyypillisesti on näin itsestään epävarmalle punainen vaate.
Muun sukupuolen edustajat kuin omani
Miehet tai muut, ei haittaa. Vaikka olisi kuinka huikeaa hienoa johon minä en pysty. Vaikka ilma olisi ihastuksesta niin tiivistynyt että siitä voisi leikata palasia, tai seksi kuulostaisi olevan kaiken minun ontologiani ulottumattomissa. Tai toisaalta se pahin skenaario, että toinen toistaisi samoja asioita kuin minun kanssani niin ettei minulla ole siihen osaa eikä arpaa. En näe ongelmaa, ei osu mihinkään minun hiomattomaan kulmaani. Päinvastoin, olisin pelkästään iloinen toisen puolesta.
Sehän on itse asiassa mielenkiintoista. Että toiset naiset ovat ainoita joista mustasukkaistun. Tämä on nyt ihan pelkkä mato koukkuun, en edes odota että koho uppoaisi. Mutta voisiko olla niin, ettei kokemani kuristus ole mustasukkaisuutta ensinkään?
Mitä jos se onkin kateutta? Tarkemmin, naisen kateutta toista naista kohtaan. Että on olemassa joku aivan toisenlainen tyttö kuin minä, ja niin se vain saa pauloihinsa sen joka kaikeksi ihmeeksi tykkää minusta, muttei kuitenkaan niin paljon että minä yksin riittäisin. Sittenhän sen toisen täytyy olla jollain tavalla parempi nainen kuin minä. Viehättävämpi. Joku jolla on jotain sellaista mitä minusta puuttuu. Kirvelevä konsepti, varsinkin kun minussa on juuri nyt paljon mihin en ole itsessäni tyytyväinen.
Mutta jospa kuvitellaan, että minä olisin nyt kaikkein paras minä joka voisin olla. Olisin ihannepainossani, aina yhtä hauska ja terävä kuin parhaimmillani, kirjoittaisin upeimpia tekstejäni koskaan ja niittäisin ihailua ja kiitosta joka puolella minne menisin. Tai kun kerran päästetään mielikuvitus laukkaamaan, mitä jos minulla olisi Shakiran kroppa, Stephen Hawkingin äly, Bob Dylanin kynä ja Antti Holman huumorintaju: olisin täydellinen. Eikö minun kumppanini sitten muka enää haluaisi ketään muuta?
Absurdi ajatus. Naurettava, suorastaan.
Nyt kun ajattelen sen läpi näin, vasta todella tajuan ettei sillä ole mitään merkitystä miten hyvä, tarpeeksi tai yltä kyllin minä olen. Se ei muuta sitä asiaa, että toinen yhä vain viehättyy muistakin ihmisistä. Ja kas, eikö se ole juuri niin kuin haluaisinkin sen olevan? Siten kuin sen itse näen kun viehätyn toisista ihmisistä.
Sehän on valtaisa helpotus. Ettei minun tarvitsekaan puskea itsestäni mitään enempää kuin juuri nyt olen, koska tällaisenakin minä kelpaan. Niin hyvin, ettei sitä asiaa voisi parantaa vaikka taipuisin kaksin kerroin ollakseni vielä enemmän. Minä olen jo oikein. Samalla ja silti aina uniikilla tavalla kuin ne muutkin, jotka viehättävät kumppaneitani.
Mustasukkaisuus on tunne. Sitä ei voi järkeillä olemattomiin, mutta siitä voi ajatella itselleen paljon pienemmän peikon. Ehkä sen koko tarkoitus onkin vain osoittaa, kuinka tarpeeton se on.
(https://www.bdsmbaari.net/index.php?action=dlattach;attach=21127;type=avatar) -pikkusisko
-
:) Mielestäni ns. terveen mustasukkaisuuden yksi tehtävä on osoittaa, miten tärkeä toinen on itselle. Ja on kai siinä jotain samaa kuin lapsen toiveessa päästä naimisiin vanhempansa kanssa. "Sinä olet minulle kaikki, minä olen sinulle kaikki, muuta ei tarvita."
-
Mustasukkaisuus on tunne ja tunteilla ei yleensä ole järjenhäivää. Siinä miksi toisen naama vituttaa ei myöskään ole järkeä mutta joskus siltä tuntuu ilman syytä. Minäkään en koe tuntevani mustasukkaisuutta, mutta joskus kun en saa haluamaani, minua kohdellaan epäreilusti tai minua ei huomioida tarpeeksi se vitutuksen tunne muistuttaa mustasukkaisuutta. Tuo toinen vie nyt jotain minulta pois vaikkakin vain hetkeksi.
Ps. Hyvä kirjoitus.
-
Hyvä kirjoitus, kiitos. En haluaisi pitää itseäni kateellisena tai mustasukkaisena ihmisenä, mutta kyllähän molempia tulee välillä tunnettua. Ehkä siihenkin tottuu ja oppii antamaan näille tunteille aina vain vähemmän ja vähemmän painoarvoa. Järkeilykään ei aina toimi vaikka sen kuinka pitäisi.
Omalla kokemuksellani tehokkaimmin tämä tunteet ovat kadonneet avoimen ja luottavaisen keskustelun myötä. Tai no, kadonneet ainakin hetkellisesti. Aivoilla(ni) on ikävä taipumus pysyä itsepäisesti itseään vastaan. Polyamoria on kuitenkin itselleni antanut jo lyhyen ajan jälkeen paljon enemmän hyvää kuin aiheuttanut mielipahaa.
-
Jos mennään ajassa hiukan taakse päin ja tarkalleen ottaen lapsuuteen.
Miten meitä ollaan aina opetettu ja miten sadut ovat aina päättyneet?
Tunteethan ovat alitajunnaisia, ne heijastavat kokemuksia ja sitä, mihin on kasvettu.
Meidän moraalimme on paljon yhteiskunnan muokkaama ja eipä tuosta pääse eroon kuin hyväksymällä tuon tunteen, järkeilemällä sitä ja pohtimalla mahdollisimman syvällä.
Se, että ajattelee syy seurausta on vain pintapuolinen raapaisu, joka ei auta aidosti ymmärtämään.
Mitäpä jos kyse onkin itsetunnosta, eikä kulttuurista?
Sitäkin kohtaa pohdit tuossa ja voihan se olla noinkin.
Jälleen ne tunteet tulee syvältä, eikä niitä osaa oikein sanottaa mitä tunteita ne ovat, ennenkuin jossain vaiheessa paikantaa ne ja pystyy työstämään sitä.
Yks yhteenhän nämä eivät mene, mustasukkaisuuden tunne ei välttämättä ole epämielyttävä ja ylimääräinen tunne.
Se voi olla myös hyvinkin merkityksellinen.
Tsemppiä matkalle
-
Word, taas kerran :love:
Jotenkin omassa päässäni pähkäillyt että ainakin omalta osaltani noissa välähdyksissä on kyse omasta naisellisesta itsetunnosta tai oikeastaan sen satunnaisesta puutteesta. Mikä lie PMS-kaiku menneisyydestä :) Se raastava tunne kohdistuu omaan riittämättömyyteen jota vertaa siihen toiseen jonka kokee niin paljon paremmaksi ihmisenä ja naisena ja ihan kaikkena. Vaikka ei olisi edes syytä.
Onneksi nuo hetket ovat lyhyitä ja nopeasti ohi meneviä ja kai nyt vain kuuluvat ihmisyyteen.
-
Tämä teksti liikutti jo henkilökohtaisemmin. Itse kyllä koen mustasukkaisuutta, ja monesti on miettinyt et miksi tämän tunnemyrskyn pitää tulla vaikka järjellä voi jutella itselleen ettei ole mitään hätää. On noissa tuntemuksissa hyviäkin puolia; kertoo siitä että toinen ihminen on minulle läheinen ja tärkeä, nuo tunteet auttavat pitämään omista rajoistani huolta etten vain "ajaudu" asioihin jotka ovat omalle hyvinvoinnille liikaa, ja ne muistuttavat niistä puolista itsessä missä on työstettävää.
-
Itselläni ei ole kokemusta polysuhteista sen kummemmin kuin avoimestakaan suhteesta, mutta olisiko mustasukkaisuudessa kyse pohjimmiltaan siitä, että joku muu saa jotain, mikä voisi olla sinun? Huomiota jossain muodossa. Mustasukkainen voi olla oikeastaan vain jostain, mikä kuuluu tai on jollain tapaa kuulunut itselle. Olipa kyse vanhemmista, ystävästä tai kumppanista.
Aina se, mitä joku muu saa, ei edes ole itseltä pois, mutta joskus voi olla. Ei siihen tarvitse sisältyä mitään suurempaa pelkoa tai epävarmuutta. Vain kateutta jostain, joka kohdistuukin itsensä sijaan johonkin muuhun.
-
Nojoo, itse kyllä sisäistäisin ilman tällaista riesaakin ketkä merkitsevät ja ketkä eivät :))
Mietin tuota, onko polyamoristin mustasukkaisuus jotenkin erilaista kuin monogamistin, tai ovatko syyt siihen toisenlaisia. Minä en ainakaan koe että mustasukkaisuuteni olisi monogamialla parannettavissa: jos olen ollakseni mustasukkainen toisen kiinnostuksesta muihin, silloin on samantekevää millaisiin toimiin se kiinnostus johtaa vai johtaako mihinkään. "Vahinko" on jo tapahtunut :) Siinä mielessä ei ole siis kyse siitä, saako joku toinen jotain mitä minä luonnollisesti en, kun en voi siksi toiseksi muuttua, vaan enemmänkin juuri siitä millainen se toinen on (voi olla ihan minkälainen hyvänsä ja silti se tuntuisi minusta jotenkin pahalta). Juurikin tuota tellen mainitsemaa naisellisen itsetunnon tönimistä.
Toisaalta ehkä yleisin syy mustasukkaisuuskohtaukselle on minulla toisen ajankäyttö. Ettei se käytäkään kaikkea liikenevää aikaansa minuun, vaan väistämättä joskus se on juuri silloin jonkun muun kanssa kun minä haluaisin huomiota. Eihän siinä nyt ole mitään laitaa! ;D
-
Mä olen kyllä osannut mustistella historiassa ja osaan vieläkin hetkittäin. Itselläni tuo tosin lähinnä näkyy paheksuvana tuhinana. ;D
Aikanaan kun asiat eivät olleet vielä ihan selvillä, kuviot epäselviä ja käymisvaiheessa, niin mustasukkaisuutta saattoi esiintyä, inhottavana pistävänä tunteena. Eipä siitä mitään kohtauksia seurannut, koska tunne ei ollut oikeutettu siinä tilanteessa. Kun kuviot selkenivät, kaikista asioista puhuttiin paljon ja useilta kanteilta ja useaan kertaan, tiedostin ja ymmärsin, että tunnemaailmassa minulla ei ole kilpailijoita. Mustasukkaisuus katosi. Nyt se on enemmän "reviiritietoutta", ilman mun lupaa yksikään toinen nainen ei saa mitään. Kunniotuksen vaatimista suhteelleemme ja myös minua kohtaan. Nykyään lähinnä huvittaa toisten naisten iskuyritykset, varsinkin jos itse olen paikalla. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun kapakassa joku itseään vastustamattona pitävänä humalainen nainen yrittää tuon miehekkeen iholle.
Eli pohjaisin tuon mustasukkaisuuden tunteen aiemmin johtuneen pelosta, että itse ei ole riittävä.
Sitten taas koska molemmat olemme sadisteja, ja aika huonoja masokisteja, niin nämä tarpeet vaativat kolmannen osapuolen. Eivätkä aiheuta kummassakaan mustasukkaisuutta. Se tekee ennemminkin hyvän mielen, koska kumppani saa nautintoa ja tyydytystä asiassa, mitä itse ei pysty tarjota. Silloin kyse on lihallisesta nautinnosta, joka ei heiluta tunnemaailmaa mihinkään suuntaan.
-
En ymmärrä mustasukkaisuutta.
Ymmärrän omistamisenhalun.
Ymmärrän vallankäytön.
Ymmärrän suhteen päättymisen.
Mustasukkaisuus ja valehtelu on asioita, joita en vain ymmärrä enkä hyväksy. Valehteluun törmäsin tässä hiljattain, tai ainakin luulen niin, se ei tunnu mukavalta. Mutta siinä riepoo vain se, ettei toinen sanonut kuinka asiat oikeasti on. Mustasukkaisuutta kuvio ei minussa herätä pätkän vertaa.
-
Teini-ikäisenä tuhosin useammankin ihmissuhteen sairaalloisen mustasukkaisuuden takia. Olin epävarma, äärimmäisen itsekäs ja omistuksenhaluinen. Onneksi teini-ikä loppui ja aikuistuin sekä aloin käsittelemään tunteitani. Olen edelleenkin omistuksenhaluinen ja hetkittäin epävarma omasta itsestäni, mutta osaan käsitellä ne tunteet enkä anna niiden purkautua sairaalloisten mustasukkaisuuskohtausten muodossa. Sinänsä on ehkä hassua ajatella, että siitä sekopäisen mustasukkaisesta ihmishirviöstä kasvoi ainakin omasta mielestään semiok monisuhteinen. :D
Jos nykyään koen suhteissani mustasukkaisuutta tai sen kaltaisia tuntemuksia, niin valitettavan usein se tarkoittaa, että suhteessa on pahoja ongelmia kommunikaatiossa (esim. valehtelua, asioiden salailua, jne.) tai että toisella ei ole aikaa mulle juuri ollenkaan (ymmärrän kyllä kiireet, mutta jos toisella on aikaa samalla viikolla käydä esim. kolmen eri ihmisen kanssa Tinder-treffeillä, mutta ei aikaa nähdä mua, niin...). Ja valitettavan usein nää on mulle suhteissa myös merkkejä siitä, että ehkä on aika lähteä eri suuntiin.
-
Parisuhteessa (tai sessiosuhteessa) en ole mustasukkainen. Jos kumppani löytää mua paremman/kiinnostavamman/rakkaamman, hyvä hänelle. Jos se tietää oman suhteeni loppua, suren toki, mutta olen toipunut niin monesta pettymyksestä aiemminkin, että miksi uusi kerta olisi poikkeus. Pientä mustasukkaisuutta saatan kokea aivan alussa, kun ollaan vielä tutustumisvaiheessa, olen ihastunut, enkä vielä tiedä toisen tunteista. Pelkään olevani jokin kokeilu tai hetken huuma. Mutta sekin epävarmuus menee ohi, kun kuvio selkeytyy.
Pahinta mustasukkaisuutta sen sijaan koen ystävyys-/kaverisuhteissa. Jos saan kuulla kavereiden käyneen jossain yhdessä tai tehneen jotain kivaa... eivätkä ole kysyneet mua mukaan! Se saa mieleni matalaksi. Mutta tässäkin tapauksessa taitaa aktivoitua jokin lapsuuden trauma: se hiljainen, koulussa kiusattu tyttö, joka ei osaa tyttöjen harrastamia sosiaalisia pelejä, muistuttaa olemassaolostaa aikuisen ihmisen muistoissa. Tämän ymmärtäminen on auttanut ainakin itseäni.
Eli oma veikkaukseni mustasukkaisuudelle (itsetunto-ongelmien ohella) on jokin menneisyydestä kumpuava tunnemuisto, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa.
-
Jos triggeröidyn toisen käytöksestä tai sanoista, niin se osuu suoraan hermokeskukseen nimeltä hylätyksi tulemisen pelko. En koe mustasukkaisuutta - ihan puhdasta hylkäämistä. Eikä siihen hullunmyllyyn yleensä auta toisen vakuuttelut eikä puheet. Tunne menee ohi sitten kun menee. Paras ja nopein tapa purkaa tila, on ollut kääntyä rakkaan ystävän puoleen, joka osaa tehdä oikeita kysymyksiä ja tökätä lempeästi siihen kipeään kohtaan. Sitten sitä taas tajuaa, et ai niin, tästähän tässä olikin kysymys ja mieli rauhoittuu. Sitten voin taas puhua ja käsitellä asiaa järkevämmin. Onneksi kun suhde etenee ja ihmisen oppii tuntemaan niin tämä reaktio laimenee.
Paljon vaikeampaa mulle on olla mustasukkaisuuden kohde. Muutama vuosikymmen sitten elin suhteessa, jossa toinen oli aluksi lievästi mustasukkainen ja sitten se muuttui hiljakseen neljän vuoden aikana henkiseksi väkivallaksi ja mikä pahinta, niin suhteen lopussa sitä väkivaltaa harjoitti lopuksi ihan molemmat. Edelleen koen, että mustasukkaisuus on sama asia kuin väkivalta. Ymmärrän järjellä ettei se ole niin… ja että vastapuolen kanssa pitäisi kyetä puhumaan asiasta...mutta...mutta...jos toisen mustasukkaisuus kohtaus toistuu useamman kerran samasta aiheesta, niin vaikeaa siihen on kuitenkin jäädä keskustelemaan järkevästi, kun takaraivossa välkkyy hälytysvalot ja korvissa piipa-auto huutaa: pakene!
Kiitos pikkusiskolle avoimesta ja ajatuksia herättävästä kolumnista :love: On ollut myös avartavaa lukea muiden kokemuksia mustasukkaisuudesta :love: :love:
-
Nojoo, itse kyllä sisäistäisin ilman tällaista riesaakin ketkä merkitsevät ja ketkä eivät :))
Mietin tuota, onko polyamoristin mustasukkaisuus jotenkin erilaista kuin monogamistin, tai ovatko syyt siihen toisenlaisia. Minä en ainakaan koe että mustasukkaisuuteni olisi monogamialla parannettavissa: jos olen ollakseni mustasukkainen toisen kiinnostuksesta muihin, silloin on samantekevää millaisiin toimiin se kiinnostus johtaa vai johtaako mihinkään. "Vahinko" on jo tapahtunut :) Siinä mielessä ei ole siis kyse siitä, saako joku toinen jotain mitä minä luonnollisesti en, kun en voi siksi toiseksi muuttua, vaan enemmänkin juuri siitä millainen se toinen on (voi olla ihan minkälainen hyvänsä ja silti se tuntuisi minusta jotenkin pahalta). Juurikin tuota tellen mainitsemaa naisellisen itsetunnon tönimistä.
Toisaalta ehkä yleisin syy mustasukkaisuuskohtaukselle on minulla toisen ajankäyttö. Ettei se käytäkään kaikkea liikenevää aikaansa minuun, vaan väistämättä joskus se on juuri silloin jonkun muun kanssa kun minä haluaisin huomiota. Eihän siinä nyt ole mitään laitaa! ;D
Ilmeisesti on.
Monogamiselle/semi-polylle mahdollinen pettämisen harkitseminen ja todetun pettämisen välinen ero on erittäin huomattava.
Päätös olla pettämättä on myös päätös.
-
Tuon olen tulkinnut olevan monojen ja polyjen ratkaiseva ero, suhtautuminen kieltäytymiseen. Ja ymmärrän täysin molemmat kannat. Monosuhteessa sen valinnan ettei lähde vaikka kuinka houkuttaisi, koska toisen kanssa on rakkaudesta sovittu niin. Ja ihan vastaavasti sen miten polysuhteessa on yhtä vahva sitoumus ja rakkaus kun antaa toisen mennä. Kummassakin vaihtoehdossa joudutaan nielemään tietty määrä epämukavuutta ja uhrauksia, niin rakkaudessa aina.
Väitän että sellaiset primitiiviset tunteet kuin mustasukkaisuus on joka tapauksessa ihmisillä hyvin pitkälti samat, riippumatta siitä mitkä suhteen säännöiksi sovitaan. Ero tulee siinä, miten asiaan suhtaudutaan ja millaisia sopimuksia niiden pohjalta tehdään, ja miten edelleen tunteet niiden raamien puitteissa elävät ja hengittävät.
-
Toisaalta ehkä yleisin syy mustasukkaisuuskohtaukselle on minulla toisen ajankäyttö. Ettei se käytäkään kaikkea liikenevää aikaansa minuun, vaan väistämättä joskus se on juuri silloin jonkun muun kanssa kun minä haluaisin huomiota. Eihän siinä nyt ole mitään laitaa! ;D
Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!
Ajankäyttö on oikeastaan ainoa syy itsellänikin tuntea mustasukkaisuutta. Kun toisen kanssa on kivaa, niin on kai ihan luonnollista haluta lisää sitä kivaa ja harmitella, jos joku muu sitten saakin sitä kivaa. Prkl. Ja kyllähän ajankäyttö ihan oikeastikin kertoo siitä, mitä asioita pitää elämässä tärkeinä.
Mustasukkaisuus ei sinänsä ole minusta ongelma, jos ei yritä sen pohjalta esimerkiksi hallita tai rajoittaa toisen elämää. Tunteena se on perin juurin vittumainen, mutta onneksi ohimenevä, niin kuin kaikki muutkin asiat tässä elämässä. Sitä paitsi mikään mustasukkaisuuden määrä maailmassa ei saa toista toimimaan täysin odotustesi ja tahtosi mukaan, todennäköisesti käy aivan päinvastoin.
Koska en ole zen-mestari, mustasukkaisuus on valitettavasti saanut minut useammin kuin kerran käyttäytymään tyhmästi, kuten esim. mököttämään katkeran ylevöittyneenä marttyyrina. Mutta ehkäpä näistä kokemuksista on jotain oppinutkin. Kuten sen, että pitää osoittaa luottamusta toisia kohtaan ja uskaltaa tuoda esiin omat tarpeensa ja mietteensä. Kuka tietää, ehkäpä tilanteeseen voi löytyä joku mököttämistä parempi ratkaisu, joka saattaa jopa tyydyttää kaikkia osapuolia!
-
Eli oma veikkaukseni mustasukkaisuudelle (itsetunto-ongelmien ohella) on jokin menneisyydestä kumpuava tunnemuisto, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa.
Luullakseni omalla kohdallani on samoin.
Kolmannelle osapuolelle annettu huomio tuottaa melko herkästi omassa sieluni syöverissä tunteen, joka on samankaltainen kuin jos tulisin torjutuksi.
Ikävä tunne ja luultavasti lapsuuden ja nuoruuden peruja tilanteista, joissa koin olevani ei-toivottu, huono, ulkopuolinen, vääränlainen. Nyt aikuisena voin todeta, että omassa kypsymättömässä lapsen päässäni tilanteet näyttäytyivät subjektiivisen jyrkkinä, eikä kokemani torjunta todellisuudessa ollut välttämättä muuta kuin normaalia sosiaalista kanssakäymistä, missä et voi itse olla aina (tai koskaan) se miellyttävin ja suosituin.
Vaikka tämän taustan tiedostan, niin kyllä tunne edelleen olen jossain määrin herkkä kolmiodraamoille, joiden kohdalle osuessa - hyvin arkisissakin tilanteissa - joudun sitten järkeilemään tieni ulos. No mikäs siinä, saan kyllä asiat mittasuhteisiinsa sovitettua.
Mustisfiilinkiin eli torjunnan kokemukseen reaktioni on vetäytyminen, ei missään tapauksessa takertuminen. Otan etäisyyttä, menen pois. Ehkä surumielisenä, jopa loukattuna vetäydyn kuoreeni, milloin hetkellisesti, milloin lopullisesti. Koen reaktiomallini enemmän positiivisena kuin negatiivisena: ainakaan en edusta omistavaa, saati aggressiivista mustislaisuutta.
Nykyään osaan nauraa herkkyydelleni ja läheisten kesken se on vitsi. Kolmannen osapuolen nauru ei kuitenkaan tunnu mukavalta ajatukselta.
-
Tuo vetäytyminen tilanteesta on myös minun toimintamallini, hyväksi havaittu. Omat tunteet täytyy käydä läpi huolella, eritellä mikä meni juuri pieleen ja miksi. Onnea on kuitenkin oma kumppani joka ei päästä putoamaan noissakaan tilanteissa vaan pakottaa avaamaan suun. Muutakin on toki vuosien varrella nähty :)
-
Itse koen mustasukkaisuutta välillä, ja sekös mikä ärsyttää itseäni. Olen yrittänyt järkeillä perinpohjaisia syitä tälle tunteelle. Aiemmin saatoin pelätä menettämistä ja nimenomaan sitä meteoriitin iskua, jossa mulle vain ilmoitetaan et hei tää oli tässä. Nykyään olen osannut olla luottavaisempi suhdetta kohtaan ettei näin tule tapahtumaan, kun maa ei ole järissyt millään tavalla. Ne tunteet luultavasti olivat pelkotiloja aiemmista suhteista ja niiden päättymisistä. Aiemmin mustasukkaisuus yleensä purkaantui kiukkuna ja riitaisuutena. En kyennyt kontrolloimaan omia tunteita ja toisaalta minulla oli valmiina suojamuurit kaikista niistä kerroista kun se hiton meteoriitti on iskenyt.
Nykyään olen järkeillyt oman mustasukkaisuuden juurikin huomioon ja sen tarpeeseen. Joku muu saa huomiota, läsnäoloa, tunnetta ja minä en, vaikka tarvitsen niitä tunteita just tässä ja heti. Itseänikään ei juuri hetkauta seksi tai muu vastaava toiminta, mutta se punainen vaate on läsnäolo. Hassua on se, että se huomionkipeys voi iskeä kuin salama taivaalta, ja silloin mustasukkaisuus nostaa pintaansa. Vaikka toinen ei olisi muuttanut käyttäytymistään millään tavalla, niin silti se tunne vain iskee. Onko se sitten riippuvainen kuukautiskierrosta, omasta arjen vireystilasta, stressistä, en osaa sanoa.
Mä en halua draamailla, joten lähinnä nielen sen tunteen ja poden (lue:järkeilen) sen mielummin yksin. Pidän silti kommunikointia hirvittävän tärkeänä välineenä ja siksi olen myös kertonut mustasukkaisuudestani.
Mut onneksi niitä tunteita tulee harvoin, mut silloin kun tulee niin olen valmis hyppäämään kaivoon.
-
Mustasukkaisuus on paska tunne.
Mä koen myöskin olevani hyvin vahvasti poly, en itse koe kestäväni tiukan monosuhteen mulle asettamia rajoja, mutta silti koen mustasukkaisuutta ja välillä hyvinkin suurta epävarmuutta omasta itsestäni. Etenkin jos suhde on tuore, tunteet suuria ja ärhäköitä, eikä suhteen tulevaisuudesta ole vielä tietoa, on mustasukkaisuus hyvinkin kokonaisvaltaista. "Tunteeko hän samoin" "Haluaako hän tuon mieluummin kuin minut" "En kuitenkaan kelpaa". Ahdistun ja tulee ihan kamalia fiiliksiä joista en meinaa päästä yli.
Mä oon myös aika varma, että nämä tunteet heijastavat mun omia epävarmuuksia ja menneisyyden kipupisteitä. Että toinen löytääkin mua paremman ja unohtaa mut kokonaan. Tai toinen huomaa että mä olenkin ihan vitun outo, ja blokkaa mut joka paikasta ja alkaa haukkua mua ympäriinsä. Ja sit sattuu.
Useimmiten jos suhde vakiintuu, ja etenkin jos toinen vakituisesti näkee jotain toista ja silti palaa takaisin mun luokse, niin mustasukkaisuus unohtuu ja tunnen puhdasta iloa siitä, että kumppanikin on onnellinen. Tuolloin en myöskään tunne niin helvetin huonoa omaatuntoa siitä, että itse touhuilen muidenkin kanssa. Asiasta suoraan keskusteleminen on myös ihan hemmetin tärkeetä, etenkin mulle kun mulla on muutenkin hirvee tarve purkaa mun ajatuksia ja selittää omaa käytöstä.
Kiitoksia ajatuksia herättävästä aiheesta, en tiiä sainko itteäni mitenkään järkevästi avattua, mut sainpahan ainakin ajatuksenvirtaa purettua johonkin. :D
-
Mä en näe tervettä mustasukkaisuutta mitenkään negatiivisena vaan nimenomaan positiivisena asiana.
Itse elän parisuhteessa jossa mustasukkaisuuden aiheita ei esiinny. Tää pohjautuu suurimmilta osin siihen,
että kaikista asioista, niin hyvässä kuin pahassa kommunikoidaan ja asioissa päädytään ratkaisuun.
Tosin, isolta osin tän mahdollistaa persoonien yhteensopivuus.
Mustasukkaisuushan, siinä terveessä muodossa kertoo siitä, että se keneen mustasukkaisuus kohdistuu,
siitä ihmisestä välittää ja toisaalta, että se ihminen tekee jostain syystä jotain sellaista, mikä ei sulle sovi.
Tää taas avaa mahdollisuuden kertoa asiasta sille toiselle osapuolelle ja asia voidaan käsitellä sille mallille,
että mustasukkaisuutta ei esiinny ja maailma on taas pikkasen vaaleanpunaisempi tai sitten vaihtoehtoisesti,
jos mustasukkaisuuden lähteet on toiselle tärkeämpiä, ne niellään tai sanotaan "hei hei". Jokatapauksessa,
asia on tällöin tiedostettu ja ilmaistu.
be jealous, not envious.
be merciless, be honest - talk about everything.
m2c.
-
Mustasukkaisuus on kamala tunne, inhottava mörkö, jota ei millään tahtoisi hyväksyä osaksi itseä. Vaikka yritän ajatella, että se on vain tunne, yksi monista, en yhtään pidä siitä enkä itsestäni sitä tuntiessani. Olin aina kuvitellut, etten olisi mustasukkainen. Kun olen ollut suhteessa, olen pitänyt itsestään selvänä lähtökohtana, että toiselle ollaan uskollisia enkä todellakaan ole tuntenut tarvetta kytätä tai rajoittaa toisen menemisiä ja tekemisiä, itseänikin ahdistaisi sellainen.
Mutta, en oikein tiedä enää. Vaikka en ollenkaan koe olevani poly tai mikään muukaan kuin ihan perus yksiavioinen, ei minulla varsinaisesti silti aivan ehdottomasti ole ollut mitään avointa suhdetta tms. vastaankaan, olin ajatellut, että ei se ole minulta pois, jos toinen leikkii jonkun toisen kanssa silloin, kun en itse pystyisi kuitenkaan juuri silloin olemaan läsnä, kun itse tiedän kuitenkin olevani se, jota toinen rakastaa. Sitten tapahtui suhde, jossa minua kuvotti se, että kumppani leikki toisen kanssa. Ei ajatus kumppanista toisen kanssa, vaan kokemus, että asiassa ei oltu toimittu niin kuin oli sovittu ja mukana oli epämääräistä salailua ja vielä suuttumusta ja syyllistämistä siitä, että en pitänyt tilanteesta, mikä taas sai aikaan tunteen, että en ollut kumppanille yhtä tärkeä kuin hän minulle. Kun kumppani kysyi, olenko mustasukkainen, jouduin sitä ihan tosissani miettimään. Olinhan minä, minulla oli ollut joidenkin tämän kumppanin säätöjen kohdalla sama epämääräinen pahanolontunne ja mitä muutakaan se saattoi olla kuin mustasukkaisuutta. Ero suhtautumiseeni eri säätöihin tuli nimenomaan siitä, miten avoimeksi toiminnan koin. Käytännössä en oikeasti menettänyt mitään, aika ei ollut minulta pois, joten kyse oli vain tunteesta ja siitä, että omassa päässäni koin tulleeni petetyksi ja loukatuksi. Koska suhde tuntui kuluttavan enemmän kuin antavan, katsoin parhaaksi päättää suhde, en todellakaan halua kokea mustasukkaisuutta ja siihen liittyviä omanarvontunnon kolhuja ja ”mikä minussa on vikana”-ajatuksia, jos toinen ei halua siinä millään lailla olla avuksi ja mieluummin jatkaa entiseen malliin kuin muuttaa toimintaa. Eikä toisaalta se toinenkaan voinut saada suhteesta sitä, mitä halusi, koska koki hyväksi toimia niin kuin toimi, vaikka olisi voinut saman saada toisellakin tavoin. (Ei, tämä ei ole se edellinen suhde, tietyllä tapaa kipeä ja harmittava asia matkan varrelta vain.)
Ihanan lempeän hyväksyvä ja tutkiskeleva suhtautuminen aloittajalla tunteisiinsa, se ja aihe sai taas koluamaan läpi omia mielen sopukoita, ja hiukan myös hyväksymään sitä, että ei tässä täydellisiä tarvi yrittää olla, voi pyrkiä johonkin, mutta ihmisiähän tässä ollaan itse kukin, niitä mörköjä on kaikilla jotain :) Lopputulema itsetutkiskelulle oli, että itseni kohdalla on varmastikin parempi ja turvallisin vaihtoehto pitäytyä ihan vaan monosuhteissa tai ei suhteessa lainkaan, hyvin on aiemminkin toiminut semisäännölliset, draamavapaat järjestelyt jonkun tai joidenkin kanssa.
edit: yhden ymmärrystä lisäävän sanan lisäys lauseeseen
-
Mulla hyvin harva tunne esiintyy täysin puhtaana ja yksinään, ja joitakin tunneklustereita tulee niputettua kommunikoinnin yksinkertaistamiseksi yhden nimikkeen alle, mutta tarkempi analyysi paljastaa, että yläotsakkeen alta löytyy kirjo erilaisia emootioita ja reaktioita. Mustasukkaisuus on mun mielestä / mulle yksi tällaisista kattonimikkeistä.
Olen tiennyt olevani polyamorinen kutakuinkin niin kauan kuin olen ollut romanttisesti tai seksuaallisesti itsestäni tietoinen. En muista koskaan kokeneeni mustasukkaisuutta tunteena, mutta olen kokenut kirjon erilaisia käsittelyä vaatineita tunteita. Luulen, että joku ehkä nimittäisikin mun polysuhteessamme kokemiani tunteita mustasukkaisuudeksi, mutta ne olivat (ja ovat, eivät ne nyt mihinkään kadonneet ole, vaikka asiaa käsittelen) vyyhti aiemmin prosessoimatonta yksinjäämisen pelkoa, epävarmuutta, riippuvuutta, vielä tuoreena kipuillutta surua, kateutta, häpeää ja kaikenlaista muuta tauhkaa, jotka sitten aktivoituivat tietynlaisissa tilanteissa. Kun pystyin erittelemään noita tunteita, se helpotti tunnesykkyrän selvittelyä ja auttoi puhumaan niistä. Kun sain puhuttua varsinaisista tunteista enkä pelkästä yläkäsitteestä, pystyin puolison kanssa löytämään ihan käytännöllisiä tapoja ehkäistä tai helpottaa niitä.
Yksi parhaimpia ohjeita, joihin olen polyamoriasta keskustellessa törmännyt, on mennä kohti sitä noloa, epämukavaa keskustelua. Varmasti BDSM-piireissä pyöriville ainakin tietyistä häpeällisistäkin jutuista puhuminen on tutumpaa kuin vaniljasuhteissa, mutta sen häpeää kohti menemisen laajentaminen kaikkeen ihmisuhteiden kommunikaatioon voi olla hurjan hyödyllistä. Siellä häpeän takana tuppaa usein olemaan ne parhaat palkinnot.
-
Mustasukkaisuus on ollut voimakas tunnetila joskus.
Mulla on vanha valokuvakansio,jossa kuva perheestä vauvansa kanssa ja se vauva muistaa kuvanottohetken. Mustasukkaisuutta ja osattomuutta,jäämistä jostain ulkopuoliseksi.
Olisiko pieni vauva kaiken napa ja keskipiste,joka ei osaa vielä jakaa huomiota muiden kesken,kunnes on "pakko" oppia.
Entäs sitten jos ei saa pienenä tunnetta omasta arvokkuudesta vaan jopa päinvastoin.
Ja taas pitää opetella. Yhtä oppimista hela elämä.
Nykyisin ei ole omistushaluja,eikä mustasukkaisuutta- mutta miten olisi,jos tulisi "romanttinen rakkaussuhde" yllättäen.
Veikkaan että nousisi pintaan ainakin tunne ettei haluaisi menettää toista- näin tästä unta viime yönä,ehkä 10 vuoden jälkeen,hihii-
Joutuuhan sitä omaa heikkoutta ja ei-kaikkkivoipaisuutta katselemaan kaikenaikaa muutenkin elämässä. Sietämää epävarmuutta kaiken jatkuvuudesta- joskus siihen jää makaamaan,joskus ei muista ensinkään-
Olenko mustasukkainen rakkaimmastani,joka on nyt "menetetty maailmalle"-
En,vaan toivon kaikkea hyvää ja rakkautta elämäänsä,rakkaita ihmisiä,onnea,iloa- Surua en pysty toivoa,kun sitä ollut riittämiin- vaikka väittävät,että kaikkea tarvitaan-