BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: toysnstuff - 26.11.2019, 13:19
-
Mulle on käynyt niin, että kun on pitkään ja hartaasti tutustunut toiseen ja rakentanut luottamusta netin kautta kirjoitellen - pitkästä välimatkasta johtuen - niin toisesta on kerenny muodostua omaan mieleen kuva. Ihmisenä. Sellanen mielikuva, jolla on myös paikka omassa mielessä. Vaikka mitään ei ole vielä kerennyt tapahtuakaan.
Sitten kun jotain on kerennyt tapahtua, niin tämä mielikuva on saanut ihmisen itsenään siihen vielä lisäksi. Jotenkin, onnistunut vakiinnuttamaan paikkansa, tai muotonsa - tai jotain. Siitä on tullut ihmissuhde. Koska itsellä on suhde häneen sekä omassa mielessä, että oikeasti.
Ja kun käy niin - mikä näille sessiokeskeisille tutustumisille, tapaamisille ja suhteille on ominaista - että se loppuu, niin mitä tälle mielikuvalle käy? Tälle mielessä olevalle ihmisille, jolle kerkesi raivata paikan jokseenkin sitä huomaamatta?
Siitä tulee samanlainen menetys, kuin muistakin ihmisistä elämän aikana. Se pitää surra.
Mutta kun ketään ei voi surra pois. Menetyksen kokemuksen voi surra ja hyväksyä, mutta se ei poista ihmistä mielestä. Siitä ihmisestä on tullut osa sun elämäntarinaa. Ehkä vähän pienempi kuin monesta muusta, kenen kanssa on jakanut enemmän - vaikkapa vuosia elämästään - mutta kuitenkin.
Niin sitä mä vaan sanon, että se ei tunnu kivalta. Kun se tulee näin, että ei tajunnutkaan että näin käy.
Kun on tottunut siihen, että tutustutaan, sessioidaan ja jatketaan sessiointia tai eriydytään omille teille.
Tän myötä tajusin, että mitä perusteellisempi ja pidempi tutustuminen on - ja jos siitä toisesta sattuu syntymään mielessä oleva henkilö, eikä vain ihminen kenen kanssa käy panemassa ja piiskaamassa - niin se myös vaatii veronsa jälkikäteen.
Että nyt täytyy miettiä, mikä on parempi tapa itselle. Että onko ne nopeammat kohtaamiset parempi juttu kuin se, että oikein pitkään tutustuu toiseen ja luo suhdetta. Koska jos se kuitenkin tulee loppumaan - ennemmin tai myöhemmin - niin onko se sen arvoista?
Tutustuminen on kivaa. Se myös on mukavaa, että vaihtaa toisen kanssa ajatuksia. Mutta jos kyse on vain (vain!) sessioinnista (tai "seksistä"), niin miksi luoda edellytykset sille, että se tuntuu sitten jälkikäteen pitkän aikaa harmilliselta?
Se on kivaa silloin, mutta pitkän aikaa myös tuskaista jälkikäteen.
Kun puolestaan nopeammin hoidetut tutustumiset, missä toiselle ei kerkeä muodostua sitä paikkaa omassa mielessä, ovat paljon kivuttomampia - ja niissä molemmat saa sen sessio(ide)n tuoman nautinnon ja jännityksen.
Ymmärrän, että ihmiset tarvitsevat eri verran tutustumista saadakseen luottamuksen synnytettyä toiseen (netin välityksellä, puhumatta kertaakaan ennenkuin tapaa ja siirtyy siitä sisätiloihin - okei, onhan se aika hurjaa varmaan subin näkökulmasta), mutta...
...niin.
Ei pitäisi ihastua toiseen.
-
Ei nyt tarvi kuukausia kirjoitella, mutta kyllä mä tykkään tutustua toiseen aluksi viestittelemällä. Siinä samalla saa tarttumapintaa asioihin ja on jotain mistä keskustella.
Ja kun välillä saa viestejä, joissa eka kysymys on "milloin tavataan", niin ei mua kiinnosta lähteä tapaamaan ihmistä, josta en tiedä mitään.
-
Mietin tän lähettyäni matkalla töihin (piti kirjoittaa aika pikaisesti), että olikohan kyse niinkään sit ihastumisesta (ainakaan yksinomaan), kuin siitä, että kun kirjoittelee toisen kanssa niin siitä voi tulla sulle merkittävä ihminen.
Kuten kirjeenvaihdossa.
Sitten kun tapaat tän henkilön, siitä tulee vähän enemmän.
Mutta sitten menetät tämän henkilön, koska sessiointi oli se juttu, eikä se kirjoittelu. Jos siitä kirjoittelusta oli tullut merkittävä asia, sekä siitä että sai kuulla toisen ajatuksista, elämästä ja toiveista (sekä peloista, huolista ja epävarmuuksista!) niin hitto, onhan se nyt jotain muuta(kin) kuin pelkkä "millon nähdään ja pannaan"-juttu.
Sillon on vaikeeta olla niin, että okei, tää oli tällanen tapaaminen ja toiste ei sit nähdäkään. Mikä vähemmän tutustumista edellyttäneissä sessiointi-suhteissa on tyypillisempää. Eikä se silloin jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.
Mä kyllä tykkään tutustua kirjoituksen kautta toisiin, mutta hiljalleen tullut enempi ja enempi se olo, että mahdollisimman nopea live-tapaaminen on hyvä juttu kanssa. Etenkin jos halutaan pitää sessiointikeskeisenä juttuna. Muuten menee helposti muuksikin siinä omassa mielessä, vaikkei aikonutkaan.
Siinäkin on puolensa, kun toisesta tulee jollain tapaa merkittävä ihminen - edes hetkeksi - mutta... en mä tiedä miten tän kanssa etenisi. Että pitääkö omaa toimintatapaa tai ajattelutapaa, suhtautumista muuttaa, vai mennäkö edelleen samalla. Jos haluis olla raadollinen, niin ei lähtisi juttuihin mitkä edellyttää pitkää tutustumista. Mutta sitten taas, ne voi olla antoisampia monella tapaa.
-
Mutta sitten menetät tämän henkilön, koska sessiointi oli se juttu, eikä se kirjoittelu. Jos siitä kirjoittelusta oli tullut merkittävä asia, sekä siitä että sai kuulla toisen ajatuksista, elämästä ja toiveista (sekä peloista, huolista ja epävarmuuksista!) niin hitto, onhan se nyt jotain muuta(kin) kuin pelkkä "millon nähdään ja pannaan"-juttu.
En osaa sanoa sanoa mitään fiksua sun varsinaiseen kysymykseen, mutta tulee mieleen, että tuossa ei välttämättä sessiointi ole välttämättä ja loppujen lopuksi pelkästään "se juttu" kummallekaan, vaan tuo toinenkin puoli saattaa olla tärkeetä ja antoisaa. Ei kai mikään sääntö sano, että ihmissuhde ei vois muuttua ja jatkua erilaisena, jos asianosaiset niin haluu?
-
Itse ainakin tahdon tavata mahdollisimman äkkiä livenä, aivan aivotonta rakentaa jotain mielikuvaa kirjoitusten taikka foorumiviestien perusteella. Yleensä se mielikuva on aivan väärä. Tekstiä voi runkata eestaas vaikka kuinka ennenkuin julkaisee, sitten livenä siellä istuukin tuppisuu vaikka täällä vaikuttaakin oikein hauskalta. Toisaalta se vittumainen mulkku voikin olla mukava livenä...
Kirjekaverit jotka kyselee ja utelee ja kyselee ja tuumii ja kyselee ja keskustelee...ne on sellasta 80-lukusta hommaa. Tunnissa naamatusten kerkeään puhumaan (oletuksena että se toinen kirjailija ei ole tuppisuu) enemmän kuin täällä hullunaan naputtelemalla viikossa.
Muutenkin, se live habitus, tapa liikkua, tapa katsoa...kaikki nuo jää pois täällä ja niillä on oikeasti vaikutusta. Tälleen rujona kotlettina toki kiva vaan kirjoitella kun tarvi omaa minäänsä laittaa likoon.
-
Ei pitäisi ihastua toiseen.
Aamen. Ainakin jos on ihan sessioseurasta kyse.
Muutoinhan ihastuminen on kiva juttu.
Itse ainakin tahdon tavata mahdollisimman äkkiä livenä, aivan aivotonta rakentaa jotain mielikuvaa kirjoitusten taikka foorumiviestien perusteella. Yleensä se mielikuva on aivan väärä. Tekstiä voi runkata eestaas vaikka kuinka ennenkuin julkaisee, sitten livenä siellä istuukin tuppisuu vaikka täällä vaikuttaakin oikein hauskalta. Toisaalta se vittumainen mulkku voikin olla mukava livenä...
Aamen tällekin.
Kyllä nyt tietenkin perusasiat kannattaa käydä läpi, eli mitä haen, miksi juuri sinä jne.
Mutta kun perusteet on käyty läpi, ja jos molempia vielä kiinnostaa, niin sanoisin että suoraan vaan kahvilaan sanomaan päivää, tai jos kantti kestää niin vaikka pienimuotoista sessiota pystyyn.
Turha vetkuttelu ei ainakaan helpota asiaa, ja jos hommaa jauhetaan virtuaalisesti pitkän aikaa alkaa oma mielikuva muodostumaan niin voimakkaaksi, että se oikea ihminen voi sitten ollakin pettymys, vaikka muuten olisi ollut ihanin ihannepartneri.
Ja jos toinen ei halua tavata sitten niin millään, niin pois vaan ja seuraava kiertoon. Itseäni ei näinä päivinä jaksa virtuaalinen runkkufantasia kiihottaa enää sen yhtään.
-
Ei pitäisi ihastua toiseen.
Helpommin sanottu kuin tehty jos sitä ihastuvaa sorttia on. :)
Mikä sulla on se ongelma nyt? Tunnesiteen muodostuminen?
Toiseen ei kannata asettaa omia odotuksiaan. Koskaan.
Jos ja kun on herkkä ihastumaan, voi ehkä miettiä sitäkin että miksi.
-
Joidenkin ihmisten kanssa siitä kirjoittelusta tulee tosiaan kuin kirjekaverikirjoittelua. Mutta mä tykkään siitä. Että jaetaan ajatusmaailmaa, sitä mitä mielessä liikkuu. Ei se kaikkien kanssa mene niin, mutta silloin kun menee, niin... se on tosiaan jotain, josta tykkään.
Mikä sulla on se ongelma nyt? Tunnesiteen muodostuminen?
Yllätyin siitä, miten tämä toinen henkilö jäi mieleen, kun sessiosuhde loppu yllättäen ensimmäisen tapaamisen jälkeen, juuri ennenkuin oli tarkoitus tavata uudelleen. Syy oli kyllä hyvä ja pätevä, varsin ymmärrettävä, mutta... normaalisti epäilisin juuri tällaista yllätyksellisyyttä syyksi siihen, että jäi pyörimään mieleen, mutta tällä kertaa se ei vaikuttanut olevan tekijänä. Koska huomasin kesän aikana - ensimmäistä tapaamista odotellessa ja sen jälkeen - että ajattelin henkilöä. Tietyllä tapaa "pidin häntä mielessä", vaikka kyse ei ollut sellaisesta ihastumisesta - kirjoitin tuossa aiemmin ihastumisen, koska ajattelin, että se kuvastaisi tätä. En tiedä missä määrin niin on. Mutta jostain syystä tästä henkilöstä vaan tuli mulle 'tärkeä' jollain tapaa - ei sillain tärkeä-tärkeä, vaan merkityksellinen. Varmaan juuri tuon vuoksi, että kirjoiteltiin pitkään ja sitten hänen viestejään aina vähän odotteli ja niihin tottui. Että muutaman päivän välein tai joskus kesti viikko että tuli, mutta tuli kuitenkin.
Se, että miten tämä tapahtui ja jäi vaikuttamaan mieleen. Se on se mikä hämmensi. Kun näin ei ole tässä ennen käynyt.
Eräs työkaveri - ammattilaisena tarkkasilmäinen henkilö - vitsaili, että mitä mulle on tapahtunut kesällä hänen poissaollessa lomallaan. Vastasin jotain yleistä, jolloin tämä totesi tyylilleen uskollisesti, että aijaa, ja mä kun aattelin että sä kertoisit olevas vaikka rakastunut.
En mä itse sitä tunnistanut niin, enkä kokenut niin. Mutta mun oli kiva tavata se ihminen ja tutustua siihen ja tuntea se. Vaik oltiin erilaisia. Mun silmissä.
Mut se mun olo näky musta muille jotenkin.
Oliko se sitten ihastuminen. Sitten kuitenkin. En vaan halunnu ajatella enkä myöntää sitä niin?
-
On ihan jees jos pitää ihmisiä merkityksellisinä tuollaisessa kontekstissa, se kertoo mun mielestä sinusta pelkkää hyvää.
8)
Älä lähde tukahduttamaan tommosia tunteita.
Pyydä se kaffelle?
-
Mmh. Kiitos vain kommentista... mutta kyllä se on näissä jutuissa niin, että parempi antaa (toisen) mennä ja katsoa sitten, jos joskus sattuu kohtaamaan. Eikö vaan?
Tai sitten mä en vain ole oppinut olemaan sellasten ihmisten kanssa, joita on halunnut ja kenen kanssa on harrastanu seksiä ja muuta, mutta jonka kanssa se seksuaalisuus ois sit poisrajattua aluetta. Koska monogamia.
Jokatapauksessa mun täytyy aina vähän dramaattisesti 'erota' (ts. hyvästellä), jotta saan sen tarvittavan vauhdin psyykkiseen irrottautumiseen. [johtuen omista kokemuksista, ihan lapsuudesta lähtien] Niin siinä on vähän paha lähteä takasinpäin.
Eikä se kai oliskaan se juttu. Koska seksuaalinen jännitys ja virittyneisyys oli ja on niin olennainen osa näitä suhteita.
Se herkullinen osa.
-
Nopeiden tapaamisten onni on pintapuolista, kun ei kukaan ole vielä paljon antanut itsestään niin eipä se syvältä riipaise jos juttu päättyy ennen kuin alkoikaan. Ymmärrän tätä konseptia kovin hyvin, ei tarvitse haaskata aikaa tai tunteita sellaiseen, joka ei sitten kestäisikään pitkää aikaa. Kun on saanut joskus tunnetasolla siipeensä huolella, sitä tulee herkästi varovaiseksi ja pyrkii välttämään samaan tilanteeseen joutumista. Siinä vaan piilee se riski, että sitten jää tämä onnikin kovin pintapuoliseksi, minimaalisella panostuksella harvoin päästään maksimaaliseen tuottoon.
Ja taas kerran, me ihmiset ollaan erilaisia. Toiset löytää paremmat kommunikointitavat livenä ja toisille (kuten minulle) tekstimuotoinen ilmaisu on varsin luontainen tapa lähteä liikkeelle. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö saisi livenäkin suutani auki. Täällä toisinaan parjataan "kirjekaveerausta" mutta itse koen, että ihmiset kertovat itsestään enemmän ja syvempiä asioita nopeammin tekstimuodossa. Kun saa olla vähän kasvoton, on joskus helpompi avata niitä herkimpiä tuntojaan. Ja jossain kohtaa itselleni tulee kyllä vastaan se, että livetapaaminen on luontainen jatko mikäli molemmista sopivalta tuntuu. Toisten kanssa se voi tulla nopeastikin, joidenkin kanssa se ei sitten lopulta tule vastaan ikinä - niin maantieteelliset etäisyydet kuin monet muutkin seikat saattavat näitä mutkistaa.
-
Ja taas kerran, me ihmiset ollaan erilaisia. Toiset löytää paremmat kommunikointitavat livenä ja toisille (kuten minulle) tekstimuotoinen ilmaisu on varsin luontainen tapa lähteä liikkeelle. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö saisi livenäkin suutani auki. Täällä toisinaan parjataan "kirjekaveerausta" mutta itse koen, että ihmiset kertovat itsestään enemmän ja syvempiä asioita nopeammin tekstimuodossa. Kun saa olla vähän kasvoton, on joskus helpompi avata niitä herkimpiä tuntojaan. Ja jossain kohtaa itselleni tulee kyllä vastaan se, että livetapaaminen on luontainen jatko mikäli molemmista sopivalta tuntuu. Toisten kanssa se voi tulla nopeastikin, joidenkin kanssa se ei sitten lopulta tule vastaan ikinä - niin maantieteelliset etäisyydet kuin monet muutkin seikat saattavat näitä mutkistaa.
Hyvin sanottu
-
LadyMysterious vei jalat suustani. Haluan oppia ymmärtämään ihmistä ja mulle siihen toimii teksti hyvin: Olen havainnut saman, että ajatuksissa tuntuu pääsevän paljon syvemmälle kirjoittaessa. Ja se on se, mikä minua kiinnostaa, enkä ilman sitä koe saavani kinkystäkään kovin paljon mitään. Ehkä se johtuu siitä, että se mahdollistaa vaikka millaisten romaanien kirjoittamisen rauhassa ja keskeytyksettä tai ehkä tekstinä on turvallisempaa avautua kuin kasvotusten. Tai sitten joku muu syy.
En ole kovin montaa ihmistä tavannut, mutta jos olen syvällisemmin kirjoitellut, aina toinen on tavatessa vastannut sitä kuvaa minkä olen tekstistä saanut. Siis ihmisenä. "Liveolemus" toki pitää opetella tuntemaan erikseen ja eihän se koskaan vastaa täysin sitä, mitä on mielessään luonut, mutta en ole kokenut sitä ongelmaksi. Tämän suhteen ihmisissä on varmasti eroa todella paljon, joten tuskin tässä(kään) on oikeaa tapaa toimia.
-
Olen havainnut saman, että ajatuksissa tuntuu pääsevän paljon syvemmälle kirjoittaessa. Ja se on se, mikä minua kiinnostaa, enkä ilman sitä koe saavani kinkystäkään kovin paljon mitään. Ehkä se johtuu siitä, että se mahdollistaa vaikka millaisten romaanien kirjoittamisen rauhassa ja keskeytyksettä tai ehkä tekstinä on turvallisempaa avautua kuin kasvotusten. Tai sitten joku muu syy.
Niin.
Oon miettinyt, että tämä ihmisten vaikeus puhua yhtä avoimesti - tai ehkä oikeastaan tavoittaa yhtä rehellisesti omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan - kasvotusten vois liittyä siihen, että se tilanne ei ole silloin hallittavissa. Kun toinen kysyy jotain, joka koskettaa sitä rajapintaa, missä ne herkät omat jutut on säilöttynä, on kovin helppoa (mielen - ei siis edes tietoisena valintana) vetäytyä aiheesta, ohjaamalla se sivuun jollain tapaa. Joko huumorilla, tai selityksellä. Koska se tulee liian yllättäen, liian nopeasti, liian arvaamattomasti - ja etenkin, koska siinä on se toinen. Joka voidaan kokea tunkeilevana tunkeilijana. Uhkana omalle eheyden kokemukselle. Se mokoma voi onnistua sorkkimaan paikkoja, jotka on sellaisia, ettei niihin ilman lupaa saisi koskea.
Sitten kun kirjoittaa tekstiä, on omillaan ajatustensa kanssa. Oman mielen kanssa. Ja voi jakaa siitä sen, mitä tavoittaa ja toteaa, että tämä on ok kertoa toiselle. Silloin on ehkä jollain tapaa helpompikin "antaa" sitä omaansa, kuin livenä? Koska pitää olla aika iso luottamus toiseen ihmiseen, että voi kertoa suoraan, kasvotusten, omia syviä tuntojaan ja arkoja asioitaan. Toinen voi vaikka nauraa, katsoa kummallisesti, tai olla vastaamatta. Tai vastata jotenkin, mikä herättää epämukavia tunteita. Kirjoittaessa näin ei ole - ainakaan sillä hetkellä, kun kirjoittaa.
-
Tämä oli jotenkin todella hyvä keskustelu, ja laittoi ajattelemaan asioita. Tässä oli tähän mennessä monia todella hyviä ajatuksia, kiitos.
Toisaalta olen samaa mieltä, että nopea tapaaminen on sinänsä hyvä asia, koska livenä ihmisestä näkee kuitenkin sellaisia asioita, joita ei koskaan tekstistä saa irti. Elekieli, miten asioita sanoo, mikä niiden hienompi merkitys on...
Sitten kun kirjoittaa tekstiä, on omillaan ajatustensa kanssa. Oman mielen kanssa. Ja voi jakaa siitä sen, mitä tavoittaa ja toteaa, että tämä on ok kertoa toiselle. Silloin on ehkä jollain tapaa helpompikin "antaa" sitä omaansa, kuin livenä?
Ja olen vahvasti samaa mieltä tästä. Kun kirjoittaa tekstiä, niin pääsee syvemmälle myös omiin ajatuksiin. Kirjoittaessa voi tosiaan hioa sitä tekstiä, mutta siinä hioessa pääsee myös sinne omiin ajatuksiin. Tekstissä on vaikeampi olla epälooginen, puhuessa se on paljon helpompaa. Sanoo ensin jotain ja sitten jotain hieman toista, mutta kirjoittaessa tätä ei ole niin helppo tehdä. Silloin joutuu olemaan looginen (ainakin omasta mielestä). Ja siitä voi seurata se, että joutuu tai pääsee menemään paljon syvämmälle omiin ajatuksiin. Se on mun mielestä kirjoittamisen hienous, se että joutuu oikeasti ajattelemaan mitä kirjoittaa. Puhuminen on niin nopeaa, että siinä ei aina ehdi ajatella loppuun asti. Ja toisaalta se ei ole helppoakaan, joskus pitää jäsennellä ajatuksia aika pitkään ennen kuin niissä on tolkkua itsellekään. Ja puhumiseen liittyy ainakin jossain määrin myös se, ettei halua myöntää niitä ajatuksia toiselle, koska juurikin pelkää miten niihin suhtaudutaan. (Tähän liittyen erityisen menestyksekkään tiimityön keskeinen tekijä on luottamus kommunikaatiossa. Tässä yhteydessä luottamus tarkoittaa nimenomaan miten muut suhtautuvat siihen mitä sanoo (luottamuksellisuus=ei kerrota ulkopuolisille, on eri asia). Voiko luottaa siihen, että sanominen otetaan vastaan asiallisesti ja sitä kunnioitetaan. Tulee kuulluksi ja ymmärretyksi. Tiimi voi olla myös kaksi ihmistä.) Kirjoittaessa ei ole vaaraa välittömästä negatiivisesta palautteesta, joten se on luottamuksellisempaa tässä mielessä.
Ainakin itse olen kokenut, että anonyymi kirjoittelu netissä on helpompaa kuin kasvotusten puhuminen. Silloin pääsee syvemmälle omiin ajatuksiin ja se vie myös omaa ajattelua eteenpäin, mitä pidän periaatteessa aina hyvänä asiana. Jos voi oppia jotain itsestä, niin se on hyvä asia, vaikka joskus vaikeaa onkin. Siksi kirjoittamisella tai kirjekaveruudella on mielestäni kyllä paikkansa. Ja toivottavasti se on vastavuoroista, molemmat oppivat jotain myös itsestään.
Että nyt täytyy miettiä, mikä on parempi tapa itselle. Että onko ne nopeammat kohtaamiset parempi juttu kuin se, että oikein pitkään tutustuu toiseen ja luo suhdetta. Koska jos se kuitenkin tulee loppumaan - ennemmin tai myöhemmin - niin onko se sen arvoista?
Ajattelen niin, että kyseessä on jollain tavalla vaihtokauppa. Jos antaa itsestään vain vähän, ei voi saadakaan kuin vähän. Eli jos hakee vain piiskausta ja panoa, niin sen saa ilman että antaa itsestään paljoa, muttei se silloin ole myöskään niin merkityksellistä kuin se voisi olla. Jos siinä on syvempi merkitys, niin se myös tuntuu enemmän. Ja se voi tuntua joko hyvältä tai pahalta, mutta kuitenkin enemmän tai vahvemmin. Ensin se tuntuu paremmalta kuin muuten, ja loppuessaan pahemmalta kuin muuten. Mutta jos se tuntuu vahvemmin, niin se tunne menee molempiin suuntiin. Jää ikään kuin tasapainoon silti, tunnetasolla. (Voi olla ettei tämä tasapaino nyt kuulosta järkevältä, mutta yrittäkää ymmärtää :))
Ymmärrän hyvin menettämisen tuskan, mutta samalla siitä myös sai enemmän kuin muuten olisi saanut. Toki jos juttu jäi "kesken" niin ehkä tavallaan antoi enemmän kui sai. Se saaminen jäi kesken (pun not intented). Mutta kaikki loppuu joskus, tavalla tai toisella, ja se saattaa sattua, mutta silti siitä on myös saanut jotain. (Monesti loppuminen sattuu, mutta niin, elämä sattuu niin paljon enemmän kuin olisi kiva.)
-
Itse ainakin tahdon tavata mahdollisimman äkkiä livenä, aivan aivotonta rakentaa jotain mielikuvaa kirjoitusten taikka foorumiviestien perusteella. Yleensä se mielikuva on aivan väärä. Tekstiä voi runkata eestaas vaikka kuinka ennenkuin julkaisee, sitten livenä siellä istuukin tuppisuu vaikka täällä vaikuttaakin oikein hauskalta. Toisaalta se vittumainen mulkku voikin olla mukava livenä...
Kirjekaverit jotka kyselee ja utelee ja kyselee ja tuumii ja kyselee ja keskustelee...ne on sellasta 80-lukusta hommaa. Tunnissa naamatusten kerkeään puhumaan (oletuksena että se toinen kirjailija ei ole tuppisuu) enemmän kuin täällä hullunaan naputtelemalla viikossa.
Muutenkin, se live habitus, tapa liikkua, tapa katsoa...kaikki nuo jää pois täällä ja niillä on oikeasti vaikutusta. Tälleen rujona kotlettina toki kiva vaan kirjoitella kun tarvi omaa minäänsä laittaa likoon.
Komppaan pitkälti tätä. Pelkän tekstin välityksellä toiseen voi herätä alustava kiinnostus ja toki kiva vähän ottaa selkoa millainen tyyppi, mutta itseä ei nappaa pitkäaikainen kirjekaveruus. Siihen tylsistyy nopeasti, se ei anna juuri mitään, se todellinen kuva toisesta jää uupumaan, klikkaako. Ei mulla herää tunteita ihmiseen pelkän kirjoittelun pohjalta, liian kevyttä settiä. Mustaa valkoisella voi pelittää suht ok, mutta se kaikki voi romuttua muutamassa minuutissa kun tapaa toisen. Siinä vaiheessa tuntuu hölmöltä jos on pitänyt hieroa kuukausia vain huomatakseen et ihan sama, ei tää toimi
Livenä tulee vastavuoroisuus, välitön reagointi. Näkee olemuksen, ilmeet, kuulee äänensävyn, voi ottaa fyysistä kontaktia... Sen huomaa aika pian kun toisen kanssa juttelee et kiinnostaako tutustua ihmiseen,pitääkö tätä miellyttävänä
Ja kyllä mä haluan tutustua ja todeta et pidän ihmisestä ihan perusedellytyksenä millekään läheisemmälle kanssakäymiselle, sessiointi- tai seurustelumielessä
-
Toki jos juttu jäi "kesken" niin ehkä tavallaan antoi enemmän kui sai.
Tähän liittyy sellainen vaikeasti kuvailtava tunne.
Kun on tutustunut toiseen ja opetellut miten tämän kanssa ollaan, mistä tämä tykkää ja mitä hän toivoo, niin silloin on valmistautunut antamaan tälle toiselle.
Kokemuksia, tekoja... juu. Mutta nämä on vain sen jutun fyysinen manifestaatio. Se mikä on näiden takana - omassa mielessä - on intentio ja halu. Aikomus. Tahto.
Tahto tehdä toiselle asioita. Sen voisi lukea itsekkääksi haluksi, mutta koen että se sisältää nimenomaan sitä antamista. Koska se mitä haluaa tehdä ja miten, on muotoutunut suhteessa siihen toiseen. Siihen, mitä hänen kanssaan ollaan puhuttu siitä, mistä hän fantasioi. Siihen, miten hän haluaa tulla otetuksi ja kohdelluksi. Tähän on sitten itse tavallaan kuin mukautunut, muovautunut. Kuin sellainen scifi-elokuvien fiktiivinen biomassa, joka ympäröi poloisen uhrinsa kehon ja sulkee sisäänsä. Ei pakota toista tiettyyn muottiin, vaan muotoutuu sen mukaiseksi millainen se toinen on.
Jos on tehnyt näin - sovittanut omat halunsa sopiviksi sen toisen toiveiden kanssa - niin sitten, kun se toinen toteaakin, että hei sori, tämä oli nyt sitten tässä... niin tulee olo, että mitäs. Mitäs mä teen tälle mun halulle, aikomukselle, intentiolle. Tälle kaikelle, mikä on kerennyt kerääntyä ja kasaantua ja muotoutua just Sua varten?
Se on se juttu ehkä. Mikä jää sit jotenkin elämään omassa mielessä. Tämä toinen ihminen on liittyny ja kiinnittyny omaan haluun, eikä se halu ole mitään karkkipussin haluamista, vaan nimenomaan seksuaalisuuden ja jonkinlaisen välittämisen ilmaisu ja muodostelma. Se on jotain, joka on kohdistunut tiettyyn henkilöön. Eikä sitä nyt pääse purkamaan, vaan se jää sinne. Omaan mieleen. Kohdistuneena, liittyneenä, sitoutuneena tähän toiseen ihmiseen.
Mitä voimakkaampi tuo halu on - omien fantasioiden tuotos - sekä kiinnittyminen tähän tiettyyn henkilöön, sitä voimakkaammin se jää myös 'vaivaamaan' kun suhde loppuu yhtäkkisesti?
Olisiko fiksuinta, että tällaiset jutut lopetettaisiin sittenkin "one last time"-periaatteella? Ainakin silloin, kun sessiota on keretty jo suunnitella? Väittäsin että olisi. Ihan eri asia sitten, miltä se tuntuisi. Ei ole kokemusta.
Ainakin silloin, kun romanttinen kiinnostus syttyy toiseen ihmiseen, ei tällainen varmastikaan tunnu mielekkäältä.
Toisaalta varattujen, avoimissa suhteissa olevien ihmisten tapaaminen sessioiden merkeissä olisi varmaankin paras tapa ennaltaehkäistä yllättäviä "sori mutta nyt kävi näin että tapasin kiinnostavan miehen"-hetkiä.
Musta on alkanut tuntumaan siltä, että "domin" asema tässä on vähän.. kinkkinen. Jos on sellasta sorttia, että naiset ei ole vain lihakimpaleita joista lähtee kivoja ääniä (vaikka heitä sellaisina sitten kohtelisikin sängyssä, kuten asiaan kuuluu) niin tässä joutuu toistuvasti tilanteisiin, missä päätyy kuin "jätetyksi". Sehän ei tuntuisi miltään - korkeintaan hetken aikaa harmittaisi - jos toiseen ei olisi minkäänlaista kiintymystä ja välittämistä mukana. Mutta jos sitä on, niin subit jotka ovat sekä kokemuksia vailla että valmiina sitoutumaan kun löytävät sopivan kumppanin, ovat sitä 'pahinta' sorttia.
Parasta myös, koska heidän kanssaan on kivaa.
Oikukkaat pirulaiset.
Naiset.
-
Musta on alkanut tuntumaan siltä, että "domin" asema tässä on vähän.. kinkkinen. Jos on sellasta sorttia, että naiset ei ole vain lihakimpaleita joista lähtee kivoja ääniä (vaikka heitä sellaisina sitten kohtelisikin sängyssä, kuten asiaan kuuluu) niin tässä joutuu toistuvasti tilanteisiin, missä päätyy kuin "jätetyksi". Sehän ei tuntuisi miltään - korkeintaan hetken aikaa harmittaisi - jos toiseen ei olisi minkäänlaista kiintymystä ja välittämistä mukana. Mutta jos sitä on, niin subit jotka ovat sekä kokemuksia vailla että valmiina sitoutumaan kun löytävät sopivan kumppanin, ovat sitä 'pahinta' sorttia.
Parasta myös, koska heidän kanssaan on kivaa.
Oikukkaat pirulaiset.
Naiset.
Herää kysymys, jos olet tunteilla juttuihin vahvasti sitoutuvaa sorttia niin miksi hakisit seuraa sellaisista, jotka liihottelevat vailla suurempaa sitoutumista juuri sinuun? Väistämättä sattuu sitten kun se toinen jatkaa matkaansa.
Itsehän olen vahvasti tunteisiin panostava otus ja monogamiseksi luotu; kun sidon tunteita yhteen ihmiseen niin järjettömästi niin eipä siitä riitä jaettavaksi muille, eikä myöskään halua eikä tarvetta lähteä sen ihmisen luota mihinkään. Tätä myöden mulle ei sovi lainkaan kuviot, missä toinen on vapaa lähtemään heti jos "parempaa" tulee tarjolle, minä joko kelpaan ja riitän tai sitten minusta ei ystävyyttä syvempää irtoakaan :)
P.S. Hienosti kuvailit tuota tunnetta muovautumisesta suhteessa toiseen ihmiseen, sitä on vaikea sanoittaa!
-
Kiitos. Se oli vaikea kuvailla.
Hmm. Mä en lähde sillä tavalla vahvasti sitoutumaan tunnetasolla, kuin mitä tuolla ilmaisulla varmaan tavallisesti ymmärretään. Mutta silloin, kun pidän toisesta ihmisestä, niin alan kyllä välittämään hänestä. Ja sillon, kun hyväksyn jonkun ihmisen, päädyn siihen että haluan hänelle hyvää.
Jos käyttäisi vertauskuvaa jälleen, niin toisesta tulee silloin mielessäni kuin kukka - huonekasvi - jota kastelen. Kunnes sitten yhtenä päivänä, kun olen kantamassa sille vettä, huomaankin että se on poissa. Siitä tulee ihan tietynlainen olonsa.
Sitä samaa vettä voi kyllä sitten käyttää toisten kasvien kasteluun, mutta silti - jostain syystä - tällä kertaa on jäänyt mieleen se muisto siitä yhdestä kasvista, joka katosi. Vähänkuin että jos olisi kolme kasvia rivissä, niin niitä kastellessa ajattelisi kuitenkin - ainakin välillä, silloin tällöin - sitä yhtä kasvia, jota aikoinaan kasteli, mutta joka ei enää ole siinä. Sitä, jolle antoi, mutta joka ei enää ole siinä eikä hänelle voi antaa.
Mä joskus mietin, pitäisikö sitä olla erilainen. Että olisi sellainen, joka ottaa.
Koska oon huomannut, että naisille parasta on se, että on jännitystä. Ei se, että joku on selvä juttu.
Varatut, luvalla asioivat on paremmin kiinni siinä, että sovitaan järjestely ja sessioidaan. Heitä ei kiinnosta jännitys - tai he eivät tarvitse sitä pitääkseen juttua mielenkiintoisena.
(En tiedä onko tuo pätevä yleistys, koska kokemusta näistä ei ole niin karttunut. Jätän sen kuitenkin tuohon - saattoi olla yhtälailla omaa tunteiden ilmaisua, kuin rationaalista ajattelua... Sopii kommentoida puolesta tai vastaan.)
-
Upeita pohdintoja, en voi muuta sanoa. Tunnistan niin paljon samoja ajatuksia ja tunteita kuin aloittaja, Toynstuff. Tyhjyyden ja keskeneräisyyden tunnetta. Itselläni on taipumus sitoutua vahvasti, minkä myönnän auliisti, mutta pyrin kohdentamaan sitoutumisen omaan henkiseen kehitykseeni, jotta en loukkaisi itseäni niin paljon.
Nopeissa tapaamissa on puolensa, kuten juuri se mahdollisen kemian todentaminen, mutta toisaalta ei ehdi ehkä luoda minkäänlaista luottamusta, jos tapaaminen on suhteellisen pinnallinen kahvitteluhetki. Itse kuulun niihin ihmisiin, joiden on helpompi kirjallisesti pohtia asioita, ajan kanssa. En ole tuppisuu, en liioin tyhjäpäinen hölöttäjä ja kykenen toki ilmaisemaan itseäni ja tuntemuksiani kasvotustenkin, mutta useimmiten prosessi on vielä kesken, niin en pääse hetkessä käsiksi kaikkiin niihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka haluaisin ilmaista. Itse koen lisäksi joidenkin ajatusten olevan niin keskeneräisiä itselleni, etten edes halua ilmaista niitä, ennen kuin olen pyöritellyt ja kypsytellyt niitä mielessäni ensin ja tunnustellut myös niitä tunteita asian tiimoilta.
Ajatukset, tunteet, aikomukset ja tahto toteuttaa - se kaikki on kerrytettyä (aktiivista yang) energiaa, joka kaipaa purkautumisväylää, siinä Toynstuff on oikeassa. Mutta yhtä lailla vastapuoli on kerryttänyt (passiivista yin) energiaa toiveiden muodossa, jota vaille jää, minkä voin kuvitella yhtä turhauttavaksi. Päätösten teko (sessioidako vai ei) ei ole milloinkaan helppoa ja kaikille päätöksille on aina jokin syy, olkoon päätös mikä vain. Pelosta ja luottamuksen (tai itseluottamuksen) puutteesta jää varmaan paljon toteuttamatta, vaikka kemiat mätsäisivätkin. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja pidän sen tiedostamista oikeastaan varsin lohdullisena - olematta kuitenkaan fatalisti.
-
Yang ja Yin on hyviä kuvaamaan tätä teemaa. Ajattelin itse libidon (ja intention) kautta, mutta tuolla pystyy tuomaan esille myös sitä puolta mitä - "näin miehenä"? - on vaikeampi hahmottaa ja muistaa: naisen kokemusta. Valmiudesta antautua, siihen liittyvästä odotuksesta, itsensä valmistamisesta..? En tiedä millä sanoilla näitä pitäisi kuvailla. Naisen libido on elämänmittainen mysteeri selviteltäväksi.
Menee jo off-topic, mutta tuo kerrontasi keskeneräisistä tunteista ja ajatuksista sai miettimään. Että onkohan sitä tullut liian hötkyilijäksi. Kun tuo kuulosti hyvältä.
Edit:korjattu
-
Mä tykkään kans tavata ihmiset suht vikkelään henkilökemioiden kohtaamisen varmistamiseksi, mutta en tykkää ajatuksesta että lähtisin suoraan treffeille. Mieluiten senkin vuoksi tutustun lähemmin niihin ihmisiin, jotka käyvät edes satunnaisesti tapahtumissa, niin ei tarvi lähteä ihan uuden ihmisen kanssa kahville, vaan jonkun semmoisen kenen kanssa oon vaikka istunut jo saman pöydän ääressä tai ollut edes samoissa kemuissa. Tällöin ei myöskään tule johdettua ihmisiä harhaan ulkonäön suhteen, itse ainakin olen loistava huijari kuvissani.
-
Yang ja Yin on hyviä kuvaamaan tätä teemaa. Ajattelin itse libidon (ja intention) kautta, mutta tuolla pystyy tuomaan esille myös sitä puolta mitä - "näin miehenä"? - on vaikeampi hahmottaa ja muistaa: naisen kokemusta. Valmiudesta antautua, siihen liittyvästä odotuksesta, itsensä valmistamisesta..? En tiedä millä sanoilla näitä pitäisi kuvailla. Naisen libido on elämänmittainen mysteeri selviteltäväksi.
Menee jo off-topic, mutta tuo kerrontasi keskeneräisistä tunteista ja ajatuksista sai miettimään. Että onkohan sitä tullut liian hötkyilijäksi. Kun tuo kuulosti hyvältä. Yang ja Yin on hyviä kuvaamaan tätä teemaa. Ajattelin itse libidon (ja intention) kautta, mutta tuolla pystyy tuomaan esille myös sitä puolta mitä - "näin miehenä"? - on vaikeampi hahmottaa ja muistaa: naisen kokemusta. Valmiudesta antautua, siihen liittyvästä odotuksesta, itsensä valmistamisesta..? En tiedä millä sanoilla näitä pitäisi kuvailla. Naisen libido on elämänmittainen mysteeri selviteltäväksi.
Menee jo off-topic, mutta tuo kerrontasi keskeneräisistä tunteista ja ajatuksista sai miettimään. Että onkohan sitä tullut liian hötkyilijäksi. Kun tuo kuulosti hyvältä.
Tavasin tämän läpi kolme kertaa, enkä ymmärtänyt mitä tässä haetaan takaa, kunnes huomasin tässä toistoa. Silkkaa tajunnanvirtaa ilman punaista lankaa ja oikolukua on vaikeaa ymmärtää.
Ihan turhaa tuo naisten kokemuksien mystifiointi on, ellet ole kirjoittamassa Harlekiini-novellia. Tässä(kään) asiassa ei ole olemassa universaalia miehen ja naisen totuutta, paitsi sellaisen ihmisen päässä, joka haluaa syystä tai toisesta jumittaa ajatusmallissa.
-
Oho olipas siinä mennyt tekstit sekasin. Kiitos huomautuksesta. Otan melkein aina copyn tekstistä ennen 'lähetä'-napin painallusta, kun niin monesti kirjautuminen kerkeää katketa sillä aikaa kun lueskelee ja kirjoittaa. Sitten joutuu käyttämään pastea, mikä nyt onnistui näköjään huomattavan huonosti puhelimella.
En ole samaa mieltä siitä, etteikö naisen seksuaalisuus olisi mysteeri. Alkaen ihan siitä, kuinka lapsi alkaa muodostamaan suhdettaan kehonsa sisältä, näkymättömistä tuleviin tuntemuksiin. Pojilla on tässä kohtaa yksinkertaisempaa, kun on se näkyvä ja kosketeltavissa oleva juttu, joka välillä jöpöttää ja se tuntuu jännältä.
-
^
Tämä mainitsemasi seksuaalinen herääminen tapahtuu useimmissa tapauksissa jokaiselle sukupuolesta riippumatta. On surullinen ajatuskin, että naisen seksuaalisuus olisi jotenkin erityisempää kuin miehen, jonka seksuaalisuus puolestaan tarkoittaisi lähinnä penistä ja erektiota. Suosittelen lukemaan nykyaikaista tietokirjallisuutta aiheesta, mikäli haluat laajentaa käsitystäsi aiheesta yleisesti.
-
Oho olipas siinä mennyt tekstit sekasin. Kiitos huomautuksesta. Otan melkein aina copyn tekstistä ennen 'lähetä'-napin painallusta, kun niin monesti kirjautuminen kerkeää katketa sillä aikaa kun lueskelee ja kirjoittaa. Sitten joutuu käyttämään pastea, mikä nyt onnistui näköjään huomattavan huonosti puhelimella.
En ole samaa mieltä siitä, etteikö naisen seksuaalisuus olisi mysteeri. Alkaen ihan siitä, kuinka lapsi alkaa muodostamaan suhdettaan kehonsa sisältä, näkymättömistä tuleviin tuntemuksiin. Pojilla on tässä kohtaa yksinkertaisempaa, kun on se näkyvä ja kosketeltavissa oleva juttu, joka välillä jöpöttää ja se tuntuu jännältä.
Kaikella kunnioituksella: Tuo nyt on vain mutua.
-
En ollut aihetta juuri ajatellut, ennenkuin tuli vastaan psykoanalyytikoiden tekstejä asiasta. Meni käsitys aika uusiksi (tai oikeammin taisin huomata, ettei sitä ollut varsinaisesti ollutkaan).