BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: Sivuhenkilö - 30.01.2020, 01:34
-
Onko linjoilla muita jotka ovat painineet otsikossa mainittujen aiheiden kanssa? Tuoltaan nuo pointit eivät varmasti avaudu mutta en oikein osaa pukea lyhyesti ja ytimekkäästi sanoiksi sitä mitä haen.
Totuus on se, että haikailen kovasti sellaisen perinteisen, monogamisen parisuhteen perään. Olen liene jollain tavalla vanhanaikainen - haaveilen naisesta jonka kanssa voisin elää onnellisesti yhdessä elämäni loppuun saakka. Haaveilen parisuhteesta, jossa voin antaa toiselle kaikkeni - rakastaa tätä yhtä henkilöä koko sydämestäni (niin ällöttävän siirappiselta kuin tämä kaikki kuulostaakin ;D). Ongelmaksi muodostuu se, että tähän mennessä ainoat henkilöt joiden kanssa tällainen parisuhde olisi voinut onnistuakin, ovat olleet äärimmäisen vaniljoita, ja se taasen ei matchaa omien mieltymysteni kanssa ollenkaan.
Myönnän olevani ihminen joka ei ole tutkinut asioita pintaa syvemmältä, ja voi olla että sorrun törkeään yleistämiseen kun sanon näin, mutta tuntuu että monogaminen mutta kinky parisuhde on mahdoton yhtälö. Tiedän kyllä että tällaisia pariskuntia on paljonkin, mutta jotenkin fiilis on sellainen että kaikki toisilleen sopivat sielut ovat jo pariutuneet keskenään, ja siitä kumpuaakin tämä yksin jäämisen tunne. Kinkyjä "irtosuhteita" ja fwb-juttuja minulla on kyllä ollut muutamakin, ja kaikki he ovat olleet kaikin puolin ihania ja hienoja ihmisiä, mutta mitä lähemmäksi maagista 30 vuoden ikärajaa mittari alkaa painumaan, sen enemmän haaveilen ihan perinteisestä parisuhteesta - irtosuhteet ja fwb:t eivät enää olekaan niin pop kuin ennen (aikaahan seuraaviin pyöreisiin vuosiin on vielä reilusti kun en ole vielä lähelläkään edes tätä "rokki-ikää" eli 27:ää :D).
Mitä mieltä muu kinkykansa on? Miten vaikea yhtälö monogaminen (toivottavasti tämä nyt on oikea termi kun tarkoitan parisuhdetta jossa on vain 2 henkilöä) parisuhde ja kinkyily ovat? Kulkevatko kinkyily ja monogamiasta eriävä parisuhdekäsitys aina käsi kädessä?
Vähän jännittää osasinko esittää asiani oikein siinä mielin ettei kukaan vain luule että minulla on jotain henkilökohtaisesti vapaata suhdetta tai polyamoriaa vastaan. Ei missään nimessä ole, jokainen olkoon ja toteuttakoon itseään juuri sellaisena kuin on :love:
-
Ei monogamia ja kinkeys ole mahdottomuus.
Kinkeyden voi ajatella osana persoonaa joten ihan samat asiat on vastassa kun vaniljaisemmassakin
kumppanin haussa, persoonien pitää kohdata jotta homma toimii.
Jos kinkeys on vahva vietti ja edustaa jotain marginaalisempaa asiaa,
se laskee potentiaalisten kumppaneiden määrää mutta ei tee asiaa mahdottamaksi.
Se sitten miten kinkeys muuttuu parisuhteessa ja melkein väitän, että se muuttuu tavalla tai toisella, on eri juttu.
Etsivä löytää, jos löytää, mitä enemmän kiertää ja kattelee, sitä enemmän potentiaalisia kumppaneita tulee vastaan.
-
Mitä enemmän itsestään antaa ihmisiä kohdatessaan, sen suurempi todennäköisyys on itsekin saada kultaa.
Jos itse pelaa varman päälle, niin on aika epätodennäköistä, että esim. bileissä tai netissä se kinkyneitonen tulee ja rakastuu sinuun, kun ei osaa edes löytää.
Itse pohjimmiltaan varautuneena ihmisenä ainakin koen näin.
-
Itse olen avioliitossa ja tutustuimme mieheni kanssa kinkypiirien ulkopuolella. Kinkyilysta oli kyllä ohimennen puhetta jo ennen seurustelua, mutta törmäsimme toisiimme tosiaan aivan muuta kautta ja mies itse ei ollut kinkyillyt aiemmin. Nyt toimii mulle Masterina, kun ollaan yhdessä opeteltu asioita. Mä olin ennen domina ollut luottamuspulmien takia, mutta miehen kanssa subina oleminen on luontevaa ja turvallista (mulla on rankka traumatausta, joten turva on korostuneen tärkeää!). Eli nämä "mahdottomat yhtälöt" voi toimia myös, kun sattuu vaan löytämään sopivan kumppanin. Me eletään vielä vahvasti kristillisten arvojen mukaan arjessa noin muuten, mikä korostaa tässä yhteydessä sitä, että voi löytyä yllättävänkin mätsejä kumppaneita, vaikka tuntuisi äkkiseltään absurdilta ajatukselta löytää sopivaa ihmistä vakiintumismielessä. Älä siis vielä vaivu epätoivoon!
Aiemmissa viesteissä oli myös hyviä pointteja. Kärsivällisesti etsien ja mahdollisimman avoimella asenteella (mikä nyt itselle luontevaa tässä on) niin kyllä se aikanaan tärppää, jos niin on tarkoitettu.
-
Uskon että mahdollisuus löytää sopiva kumppani ei mitenkään välttämättä "pienene" vaikka ikää tuleekin lisää: kun sitä ei välttämättä nuorena ollenkaan vielä tiedä mitä haluaa ja itsetuntemus kehityy.
Edellä on hyviä kommentteja myöskin.
Ymmärrän että monogamia voi olla niin vahva preferenssi, ettei siitä halua joustaa - mutta sanon vaan, että sitoutunut elämänmittainen kinky rakkaussuhde ei ole mikään "vain-mono-juttu". Ihmiset myös tuntuu käsittävän monogamian tosi monella tavalla - joten suosittelisin sellasta avoimuutta myös tässä asiassa, jotta oikeasti juttelee potentiaalisten kumppanien kanssa siitä mitä haluaa - eikä jää ympäripyöreisiin termeihin jumiin.
-
Ihan kuin joku olisi lukenut mun ajatukset. Oon tosi paljon pyöritellyt kyseistä aihetta pienessä päässäni nyt pari päivää.
Mä oon romantikko ja tunnistan itseni tuosta aloittajan kaltaisesta siirappisuudesta. Yhtenä isona asiana koen kaipaavani rinnalleni kumppania jakamaan elämän iloja ja suruja. Sitä yhtä joka ottaa syliin, kuuntelee ja lohduttaa kun paska lentää tuulettimeen ja elämä potkii päähän. Tai sitä jonka kanssa punotaan lomasuunnitelmat ja iloitaan pienistä jutuista. Tähän yhtälöön olisi ihana lisätä se kinkyys.
Itse olen tosi avoimin mielin tutustunut ihmisiin mutta tietoisesti olen jättänyt avoimet ja polysuhteet väliin. En usko saavani sen tyyppisistä suhteista sitä mitä itse koen tarvitsevani ja minulla on ehkä hieman vaikea hahmottaa niiden rakenteita. Lisäksi itselläni on lapsia ja he tuovat omat haasteensa yhtälöön. Olen ehkä kokenut että lähtemällä suhteeseen henkilön kanssa joka on jo avoimessa tai polysuhteessa muiden kanssa, joutuisin elämään ikäänkuin kahta erillistä elämää ja ehkäpä vielä muiden aikataulujen mukaan. Ja se tuntuu aika mahdottomalta itselle.
Toivottavasti kukaan ei tästä loukkaantunut kun pohdiskelin asioita täysin omasta näkökulmastani.
-
Ihminenhän houkuttaa ympärilleen sellaisia ihmisiä, joita hänen kaltaisensa ihminen vetää puoleensa. Esimerkiksi jos tuntuu, ettei mitenkään tunnu löytävän monoseuraa niin silloin kannattaa pohtia käyttäytyykö tavalla, jolla monoilijat yleensä toimivat. Jostain asiasta haaveileminenhan on eri asia kuin haaveen mukaan toimiminen. Esim. jos haluaa parisuhteen, mutta on koko ajan sessiosuhteessa jonkun kanssa niin hyvin todennäköisesti ei herätä vakituista kumppania hakevien ihmisten huomiota. Etenkin monogamisethan helposti olettavat ihmisen olevan vain vapaa vai varattu - ei mitään siltä väliltä. Ja sitäkin voi miettiä onko silloin valmis luopumaan niistä sessiosuhteista ilman, että toisen toisen täytyy läpäistä joku "testi". Se on vähän sitä, että paljonko on valmis antamaan itsestään.
-
Ei sekään liian helppoa ole tavata ihminen joka on kinky, poly ja omaan makuun vakavalla silmällä ;)
Aloitus oli kyllä hyvin kirjoitettu. Välillä tuntuu siltä et hitto, kuinka mahdotonta komboa sitä oikein toivoo :)) mutta määrätyt asiat on sellaisia mistä ei halua tinkiä. Sitten pitää vain yrittää olla omalta osaltaan riittävän aktiivinen, avoin siitä mitä on ja mitä hakee.
-
Välihuuteluna, yllättävän hyvin voi kombota monopolypalikat keskenään. Ei sen et mä oon monogaminen (rakastan vaan yhtä henkilöä) tarkoita sitä et sen toisen tarttis olla mono. Se tarkoittaa vaan sitä et mä en voi olla mustis. Niin simppeliä.
-
Välihuuteluna, yllättävän hyvin voi kombota monopolypalikat keskenään. Ei sen et mä oon monogaminen (rakastan vaan yhtä henkilöä) tarkoita sitä et sen toisen tarttis olla mono. Se tarkoittaa vaan sitä et mä en voi olla mustis. Niin simppeliä.
Kenelle se sitten on simppeliä? Mä en itse monona lähtisi suhteeseen ihmisen kanssa joka on monisuhteinen. Ehkä parempi etten avaa asiaa enempää, kun mua pidetään varmaan junttina jo muutenkin. Mutta pystyyhän niitä skenaarioita miettimään itse kukin. Eihän sekään väärin ole, kaikkihan on kiinni siitä mitä kukakin hakee.
-
Olen ollut lähinnä vain parisuhteissa, vaikka olenkin kinky. Yksi tapa päätyä parisuhteisiin FWB- ja leikkisuhteiden sijaan on yksinkertaisesti valita niitä - totuus on että jos jo olet jonkinlaisessa suhteessa, todennäköisyys löytää seurustelukumppani on pienempi, minkä lisäksi motivaatio etsiä on paljon matalampi. Itse olen antanut panetuksen ajaa aina kuitenkin lähinnä vain sellaisten miesten syliin (eteen, mitä näitä nyt on) joissa on myös muuta potentiaalia ja jotka ovat minusta kiinnostuneita muutenkin. (Tällä hetkellä tosin elämäntilanne on sellainen etten parisuhdetta halua, vahingossakaan.)
Suhteeni eivät ole aina tai yleensä olleet monogamisia, mutta se ei ehkä ole ole tässä se kysymys - yhtä hyvin ne olisivat voineet olla ja ovat yleensä alkuun olleetkin, eikä se olisi ollut minulle varsinaisesti kynnyskysymys (preferenssi vain). Tavallisia aikuisten parisuhteita yhdessä asumisineen ja perhe-elämineen ne ovat silti olleet, tai jotain sinne päin ainakin.
Suhteet ovat oikeasti vaikeampia kinkyillä, se on totta, ja tilastollisesti meitä on vähemmän mistä metsästää. On kyse myös ajoituksesta: oma ikäluokka monesti vakiintuu ns. ensimmäiselle kierrokselle juuri siinä ennen kolmeakymppiä, josta puolet sitten eroaa sitten about nelikymppisenä. Jos menee kovin eri tahtiin, voi tuntua että on vaikeaa löytää kumppania. Muistan itsekin kun erosin vähän huonoon aikaan ja ihmettelin, mihin omanikäiseni olivat kadonneet - perhe-elämäänhän ne!
Kinkyskenessä on aivan varmaa että seksikumppaneita löytyy kyllä. Jos itsestä tuntuu että se ei itselle riitä, ei kannata sellaiseksi ruveta, vaan valita sitä mitä haluaa. :)
-
Välihuuteluna, yllättävän hyvin voi kombota monopolypalikat keskenään. Ei sen et mä oon monogaminen (rakastan vaan yhtä henkilöä) tarkoita sitä et sen toisen tarttis olla mono. Se tarkoittaa vaan sitä et mä en voi olla mustis. Niin simppeliä.
Olen huomannut itsestäni samaa. Mulle on tärkeintä se, että toinen haluaa omistaa mut. Eli se ettei "anna oikeutta käydä jossain muualla". Olen kyllä ihan aidostikin mono, ettei edes kiinnostaisi - mutta tuolla on paljon suurempi merkitystä kuin sillä mitä toinen tekee jossain muualla.
-
Minä olen hmm.. epäoikeudenmukainen tyyppi.
Elän vaniljaliitossa.
Elän myös tässä skenessä.
Vaadin omistajuutta.
Eikä mua oikeasti hävetä.
Sillä sehän vaatii ainoastaan ihmisen,
joka haluaa elää sitä kanssani.
Muut saa vapaasti sylkeä päälleni.
-
Näin aloittajaa huomattavasti vanhempana ja omaan polyyteen verrattain myöhään heränneenä totean, että jos mono tahtoo olla suhteessa ainoastaan minun kanssani, otan sen hieman imarteluna ja tavallaan odottamattomana bonuksena. Tietysti tällaisella monolla pitää olla itsetuntohommat kohdallaan, koskapa musta ei saa monoa; en ole kenenkään yksityisomaisuutta, vaikka tietyistä pääni sisäisistä sopivaisuussyistä dommeja on elämässäni aina vain yksi kerrallaan. Subeja voi olla useampi ja seurustelukumppani vaniljaisemmasta maailmasta taas ymmärtää kinky-tarpeeni. Meillä on tosin siinä mielessä helppoa, ettei hänkään ole mono.
Itsestään selvää toivottavasti on, että hyväksyn monot ihan täysin. Kevyttä kuittailua aloittajalle tässä: monot, polyt ja kaikki muut ovat mitä ovat eikä ole minun tai kenenkään asia sen paremmin hyväksyä kuin tuomita ketään.
Ikäjutuista ja kumppanin löytämisestä: aina sitä joku on vapaana ja pian tuossa kolmenkympin jälkeen lapsiperhe-elämään ja nykykumppaniin tympiintyneet monot lähtevät uudelle kierrokselle. Neli-viisikymppisenä ovat sitten taas uudella kierroksella. Juu, suhtaudun (sarja)monogamiaan hieman kyynisesti, huomaako sen?
Terkkuja kaikille itsensä ihmisiksi tunteville ja onnea juuri sen oikeanlaisen kumppanin etsintään. Meressä on aina muitakin mustekaloja.
-
Sillä on aika paljonkin merkitystä että millaista suhdetta etsii. Onko se vain fwb, satunnainen sessiokaveri vai rakkaussuhde. Itse näen omalla kohdallani ongelmallisena sen että mikäli monona lähtisin rakkaussuhteeseen henkilön kanssa jolla olisi useita rakkaussuhteita, tulisiko omat tarpeeni tyydytettyä. Jos esim. tämä henkilö asuisi jonkun kanssa ja olisi vaikka perhettäkin niin voisiko hän silti viettää mun kanssa öitä ja tulla lohduttamaan kun tarvitsen sitä? Ja miten samalla viivalla itse olisin suhteessa muihin rakastettuihin? Kyllä sekin tuntuisi ikävältä että vaikkapa oma yhteinen aika peruuntuisi jonkun toisen vuoksi. Mitäpä jos itse vaikka haluaisinkin asua rakastamani ihmisen kanssa? Nämä kaikki on hypoteettisia skenaarioita mutta esim. tämänkaltaisia tilanteita olen miettinyt enkä usko että omalta osaltani voisin päästä itseäni tyydyttävään kompromissiin.
Vastaan on myös tullut vaniljaliitossa olevia jotka ovat houkutelleet suhteeseen kanssaan. Jos mä toivon suhteelta rakkautta ja kumppanuutta ja myös fyysistä yhdessäoloa ja läheisyyttä niin yksikään varattu ei ole pystynyt mulle perustelemaan miksi mun kannattaisi lähteä sellaiseen suhteeseen kun selvää on että esim. jouluja mun kanssa ei tultaisi ikinä viettämään.
Mielenkiintoista olisi kuulla kokemuksia ja ajatuksia siitä että kuinka konkreettisesti rakkaudelliset useammat suhteet toimivat. Onko niissä hierarkioita, mitä jos useammalla rakkaalla on yhtäaikainen kriisi? Miten päättää kenen kanssa asuu (onko sillä merkitystä kuka oli ensin)? Tai jos on mono ja suhteessa polyn kanssa niin minkälaiset omat arvot ja toiveet on ja miten suhtautuu esim. tälläisiin asioihin joita mainitsin?
Kaikki ei varmaankaan ole yhtä ”tarvitsevia” kuin itse olen, onnistuisiko edes minun tyyppisen ikinä ollakaan suhteessa polyamorisen kanssa?
-
Hyviä pohdintoja tässä ketjussa. Seuraa hakiessa tarpeet ja odotukset eivät aina kohtaa eikä ole sellaista suhdemuotoa, joka sopisi kaikille. Itse polyamorisena pystyn hyvin ymmärtämään myös niitä, jotka kaipaavat monosuhdetta. Jos nyt olisin sinkku, ei minunkaan tarpeita vastaisi sellainen suhde, jossa toisella on ehkä kerran viikossa aikaa tavata minua. Tosaalta, nyt vallansiirtosuhteesa elävänä tuntuu hankalalta löytää sellainen toinen kumppani, joka ei hae intensiivistä suhdetta, muttei myöskään satunnaista sessiointia. Tietysti muidenkin juttujen kuin ajankäytön täytyy osua kohdilleen.
Kaikki suhteet, ja polysuhteet ehkä erityisesti, vaativat avoimuutta, neuvotteluja ja kykyä sanoittaa omia tarpeita. Se on minusta myös polyyden hyvä puoli, että ei lähdetä suhteeseen oletusten ja normien pohjalta, vaan aidosti omista tarpeista käsin. Ainakin ideaalitilanteessa.
-
Kaikki suhteet, ja polysuhteet ehkä erityisesti, vaativat avoimuutta, neuvotteluja ja kykyä sanoittaa omia tarpeita. Se on minusta myös polyyden hyvä puoli, että ei lähdetä suhteeseen oletusten ja normien pohjalta, vaan aidosti omista tarpeista käsin. Ainakin ideaalitilanteessa.
Minusta sama pätee täysin monosuhteessa, yhtälailla pitää pystyä kommunikoimaan haluista, tarpeista ja odotuksista, pysyä avoimena ja puhua myös kipeistä asioista. Ainakin henkilökohtaisesti pidän sitä edellytyksenä pidemmälle/vakavammalle suhteelle.
Periaatteessa mitä tulee suhteisiin, ei ole olemassa normia vaan aina sen miten juuri siinä suhteessa eletään, määrittelevät sen osapuolet. Näin ainakin itse asian näen.
Edit: Mä niin stimuloiduin tästä keskustelusta ja tulee mieleen niin paljon skenaarioita liittyen polysuhteisiin, mono-polysuhteisiin ja vielä lisäten lapset tähän kuvioon. Ei niihin kukaan varmaan vastata osaisi vaikka ihan mahdollisia kaikki. Tätä se on kun on loputtoman utelias ja ylianalysoi, pahoittelut siitä!
-
Mä en etsinyt suhdetta. En ole koskaan ollut niin pitkään sinkku, että olisin ehtinyt edes miettiä, millaisen suhteen paperilla itselleni suunnittelisin.
Mutta olen monosuhteessa. Se sopii mulle. Vaikka lähtökohta tälle suhteelle oli, että se ei olisi oikeastaan suhde ollenkaan, monous sopii molemmille. Kaipaan ihan hirveästi huomiota, enkä usko, että käsittelisin hirveän hyvin tilannetta, jossa kumppanilla olisi muita. Vaikka kuinka olisi sovittu pelisäännöistä. Se rikkoisi minut ennen pitkää. Mulla on tekemistä riittämättömyden tunteen ja itsetunnon kanssa muutenkin.
Toisaalta, alistuessa tuntuu luontevalta omistautua. En sano, etteikö omistussuhde voisi toimia niin, että välillä omaisuutta lainattaisiin muillekin, mutta sellainen ei tunnu tarpeelliselta.
Olin 29, kun ajauduin tähän suhteeseen. Lyhyiden välirikkojen aikana olen huomannut, että monosuhteita olisi tarjolla muutoinkin.
Kuitenkin uskon, että lopulta kaikki on kiinni itsestä ja kumppanista. Suhteet hakevat omat muotonsa ja uomansa sen mukaan, miten kombinaatio toimii.
Siispä avoimin mielin. Vaikka polyys, avoimuus ja sessiosuhteet tuntuvat olevan pinnalla, tähänkin porukkaan kuuluu monenlaisia ihmisiä monenlaisilla tarpeilla ja mieltymyksillä. Monoja on paljon, mutta ehkä he ovat hitusen hiljaisempia tällä foorumilla.
-
Sillä on aika paljonkin merkitystä että millaista suhdetta etsii. Onko se vain fwb, satunnainen sessiokaveri vai rakkaussuhde. Itse näen omalla kohdallani ongelmallisena sen että mikäli monona lähtisin rakkaussuhteeseen henkilön kanssa jolla olisi useita rakkaussuhteita, tulisiko omat tarpeeni tyydytettyä. Jos esim. tämä henkilö asuisi jonkun kanssa ja olisi vaikka perhettäkin niin voisiko hän silti viettää mun kanssa öitä ja tulla lohduttamaan kun tarvitsen sitä? Ja miten samalla viivalla itse olisin suhteessa muihin rakastettuihin? Kyllä sekin tuntuisi ikävältä että vaikkapa oma yhteinen aika peruuntuisi jonkun toisen vuoksi. Mitäpä jos itse vaikka haluaisinkin asua rakastamani ihmisen kanssa? Nämä kaikki on hypoteettisia skenaarioita mutta esim. tämänkaltaisia tilanteita olen miettinyt enkä usko että omalta osaltani voisin päästä itseäni tyydyttävään kompromissiin.
Vastaan on myös tullut vaniljaliitossa olevia jotka ovat houkutelleet suhteeseen kanssaan. Jos mä toivon suhteelta rakkautta ja kumppanuutta ja myös fyysistä yhdessäoloa ja läheisyyttä niin yksikään varattu ei ole pystynyt mulle perustelemaan miksi mun kannattaisi lähteä sellaiseen suhteeseen kun selvää on että esim. jouluja mun kanssa ei tultaisi ikinä viettämään.
Mielenkiintoista olisi kuulla kokemuksia ja ajatuksia siitä että kuinka konkreettisesti rakkaudelliset useammat suhteet toimivat. Onko niissä hierarkioita, mitä jos useammalla rakkaalla on yhtäaikainen kriisi? Miten päättää kenen kanssa asuu (onko sillä merkitystä kuka oli ensin)? Tai jos on mono ja suhteessa polyn kanssa niin minkälaiset omat arvot ja toiveet on ja miten suhtautuu esim. tälläisiin asioihin joita mainitsin?
Kaikki ei varmaankaan ole yhtä ”tarvitsevia” kuin itse olen, onnistuisiko edes minun tyyppisen ikinä ollakaan suhteessa polyamorisen kanssa?
Sulla on selvästi tosi paljon kysymyksiä nimenomaan polyydestä, ja ihmiset eivät ehkä tässä ketjussa ala näin spesifeihin kysymyksiin vastaamaan. Suosittelen avaamaan tästä erillisen ketjun. Kuulostaisi siltä että vaikka vannotkin monouden nimeen, jokin polyydessä kuitenkin kiehtoo kun olet näin paljon miettinyt. Aiheesta on myös kirjallisuutta, jotka auttavat avaamaan.
En itsekään jaksa alkaa tässä enempää avaamaan mutta ei polysuhteessa eläminen välttämättä tarkoita kompromisseja, pettymyksiä, peruuntuneita menoja tms. Ne ovat tavallisia suhteita joissa kaikkien tulee olla onnellisia ja saada mitä haluavat. :)
-
Sulla on selvästi tosi paljon kysymyksiä nimenomaan polyydestä, ja ihmiset eivät ehkä tässä ketjussa ala näin spesifeihin kysymyksiin vastaamaan. Suosittelen avaamaan tästä erillisen ketjun. Kuulostaisi siltä että vaikka vannotkin monouden nimeen, jokin polyydessä kuitenkin kiehtoo kun olet näin paljon miettinyt. Aiheesta on myös kirjallisuutta, jotka auttavat avaamaan.
En itsekään jaksa alkaa tässä enempää avaamaan mutta ei polysuhteessa eläminen välttämättä tarkoita kompromisseja, pettymyksiä, peruuntuneita menoja tms. Ne ovat tavallisia suhteita joissa kaikkien tulee olla onnellisia ja saada mitä haluavat. :)
Joo, näin on. Siksi tuossa alemmassa mainitsin että kysymyksiä sikiää. Olen luontaisesti utelias eli se että olen kiinnostunut tietämään miten joku asia toimii ei tarkoita että itse siihen olisin valmis. Lähinnä koen että monisuhteisuus on pinnalla ja tunnen polyja mutta en sellaisia joilla olisi sama elämäntilanne kuin itsellä. Ja jotenkin ehkä koen painetta että pitäisi olla poly tai pystyä hyväksymään monisuhteisuus jos meinasi ikinä mitään suhdetta löytää (ja en missään nimessä kritisoi monisuhteisia, jälleen kerran vain omasta näkökulmasta). Tiedän kuullostaa ehkä tyhmältä mutta kun kaikki muut ympärillä löytävät seuraa monin kappalein, se tuntuu itsestä vähän lannistavalta vaikkakin ymmärrän että lähtökohdat ja tarpeet ovat varmasti ihan erilaiset kuin itsellä.
Lemmikin kirjoitukseen pystyin samaistumaan.
-
Taitaa olla tähän ikään mennessä koettu jo nuo kaikki. Vakituisessa parisuhteessa oli kiistämättä roima annos hyviä puolia ja ken on sen jo itse kokenut muodostaa sit omat mielipiteensä ja muistonsa. Juurikin tällä hetkellä pohdinnassa on se kuinka ottaa eka askel tai se seuraava.
Sitä ei voi kiistää etteikö ihminen voisi jäädä yksi halujensa kanssa ja olla löytämättä mieleistään seuraa. Se löytäminen on koettu ja sen katoaminen on koettu. Jos ei uskalla etsiä niin löytäminen on epätodennäköistä. Kaikkea voi toivoa, jotain voi saada, olla saamatta tai saada enemmän kuin on osannut edes toivoa.
Mut mahdottomat kombot. Pitäisi kai joskus kirjoittaa siitä aiheesta ihan kirja- "minä ja mahdottomat kombot". Siitä voisi tulla hyväkin jos saisi vaan kaiken kaivettua esiin muistista tai rikkoutuneelta tietokoneelta.
Viimeksi eilen tuntui että kohtasin mahdottoman kombon- siis vaniljaoletetun jolla nyt vaan tuntui olevan niin paljon hyviä puolia, että ihmettelen jos on jollain muotoa sinkku tänä aamuna herätessään. Kun kaksi eri maailmaa kohtaa niin se voi olla jonkun mielestä täysin toimimaton yhtälö ja taas toiselle se toimii.
Minä en lähtökohtaisesti kaipaa suhteiden sekamelskaa vaan sitä yhtä selkeää, mut jos vaihtoehtona on jo moneen kertaan koettu yksin jäämisen tunne niin sit vaan täytyy tutkia muitakin vaihtoehtoja ja yritää olla päätymättä osaksi mahdotonta komboa.
Hulluhan tämä maailma välillä on ja jos aikuisen lapsen äiti suunnilleen sanoo että sinä olisit tosi hyvä mies mun tyttärelleni. Tai menneessä aikamuodossa "olet ollut ainoa hyvä poikaystävä". Tai sit kun suhde on päättynyt niin sukulaiset muistelee kuinka mukava se ja se oli tietämättä millaisen kolon se toinen on pettämisellään tehnyt jo suhteen aikana.
Mahdoton kombo voi olla hyvinkin toimiva oman aikansa. Olen pohtinut monta vaihtoehtoa ja jopa sellaistakin mis se toinen osapuoli olisi täysin vanilja. Toki sekin on jo koettu että lähtötilanteessa toinen on ollut lähes kolmekymppinen täysin vanilja ja ajan kanssa sit aika lailla kaikkea mitä vaan voi toivoa.
Jollekin se monen kumppanin malli ei vaan toimi. Se voi olla taottu niin syvälle takaraivoon, koettu huonoksi tai pettäminen on satuttanut itseä tai jotain lähipiiristä. Pettäminen voi tehdä katkeraksi, varovaiseksi tai itsetuhoiseksi.
Mut omakohtaisesti kun takana nyt reilusti taukoa toivoisin tietäväni etukäteen edes vähän mitä on odotettavissa. Tietysti jos olisin vajaa 20 vuotta sitten tiennyt joutuvani viemään kukkia rakkauden haudalle niin olisi pitänut yrittää muuttaa historian kulkua. Jos hakee parisuhdetta niin täytyy olla realistiset parisuhdeodotukset ja jos hakee jotain muuta niin olla rehellinen myös siitä.
Kaikki eivät ole yhtä rehellisiä ja se on valitettavaa.
-
Kaikki suhteet ovat vaikeita. Kaikissa täytyy olla keskustelua, ymmärrystä sekä sopivasti itsekkyyttä.
Kokemuksia on sekä mono- että polytyyppisistä suhteista.
Pysyisin mieluiten monosuhteissa siksi, että rajat olisivat ehkä tarkemmin selvillä. Vaikea sanoa.
Romantikko olen toki myös, joten siksi monosuhde olisi kivempi.
Ymmärrän kyllä sen, että kaikkia tarpeita missään monosuhteessa ei voi tyydyttää. Ei ole olemassa sitä yhtä täydellistä kumppania - siksi ymmärrän myös polyilya ja avoimia suhteita.
Jos on pakko olla parisuhteessa vain sen takia, että pelkää olla yksin, kannattaa minun mielestäni tutkia itseään syvemmästi. Tuntemalla itseäsi paremmin myös mahdolliset parisuhteilut onnistuvat paremmin.
-
Sulla on selvästi tosi paljon kysymyksiä nimenomaan polyydestä, ja ihmiset eivät ehkä tässä ketjussa ala näin spesifeihin kysymyksiin vastaamaan. Suosittelen avaamaan tästä erillisen ketjun. Kuulostaisi siltä että vaikka vannotkin monouden nimeen, jokin polyydessä kuitenkin kiehtoo kun olet näin paljon miettinyt. Aiheesta on myös kirjallisuutta, jotka auttavat avaamaan.
En itsekään jaksa alkaa tässä enempää avaamaan mutta ei polysuhteessa eläminen välttämättä tarkoita kompromisseja, pettymyksiä, peruuntuneita menoja tms. Ne ovat tavallisia suhteita joissa kaikkien tulee olla onnellisia ja saada mitä haluavat. :)
Joo, näin on. Siksi tuossa alemmassa mainitsin että kysymyksiä sikiää. Olen luontaisesti utelias eli se että olen kiinnostunut tietämään miten joku asia toimii ei tarkoita että itse siihen olisin valmis. Lähinnä koen että monisuhteisuus on pinnalla ja tunnen polyja mutta en sellaisia joilla olisi sama elämäntilanne kuin itsellä. Ja jotenkin ehkä koen painetta että pitäisi olla poly tai pystyä hyväksymään monisuhteisuus jos meinasi ikinä mitään suhdetta löytää (ja en missään nimessä kritisoi monisuhteisia, jälleen kerran vain omasta näkökulmasta). Tiedän kuullostaa ehkä tyhmältä mutta kun kaikki muut ympärillä löytävät seuraa monin kappalein, se tuntuu itsestä vähän lannistavalta vaikkakin ymmärrän että lähtökohdat ja tarpeet ovat varmasti ihan erilaiset kuin itsellä.
Lemmikin kirjoitukseen pystyin samaistumaan.
Ei kannata tuntea paineita olla poly - itse olen tuntenut nimenomaan päinvastaisia paineita kinkymaailmassa, joten paineensa kullakin! :) Kannattaa tehdä, miten tuntuu oikealta. Itse taas en tunne kuin perheellisiä ja lapsellisia polyihmisiä, joten kuplansa kullakin.
Availehan uutta ketjua niin jatketaan keskustelua!
-
Availehan uutta ketjua niin jatketaan keskustelua!
Luulen että mun kysymykset sopisi varmaan paremmin polyamoristen foorumille kuin tänne, kun eivät itsessään sinäänsä liity kinkyilyyn.
Jos on pakko olla parisuhteessa vain sen takia, että pelkää olla yksin, kannattaa minun mielestäni tutkia itseään syvemmästi. Tuntemalla itseäsi paremmin myös mahdolliset parisuhteilut onnistuvat paremmin.
Tuo on varmasti jokaiselle pohtimisen aihe, suhdetyypistä riippumatta. Sinänsä pelkkä parisuhteeseen pääseminen tai siinä oleminen ei ole mikään itseisarvo, enemmänkin se sisältö siinä. Henkilökohtaisesti pärjään mainiosti myös yksin ja lähinnä kaipaan kumppanuutta ja seksuaalisuuden jakamista. Saldo tähän ikään mennessä tasan 1kpl parisuhteita, mutta se kestikin sitten melkein 17-vuotta.
-
Samanlaisia ajatuksia on pyörinyt myös omassa päässäni tämän vuoden puolella. Sessiosuhteita - seksiä - on helppo saada kinkymaailmassa. Kertasessioita tai pidempiä fwb-järjestelyjä joissa olet toiselle se himon kohde - muttet rakkauden. Vapaamielisenä pääset pitkälle - eihän sinun tarvitse valita mitään tai luopua mistään. Saati sitoutua. Voit ottaa yhden sieltä, toisen tuolta - vaikka kaikki kerralla ja yhdistellä itsellesi sopivia ihmis- ja suhdekomboja. Mahtavaa!
Mutta entäpäs kun oletkin kinkynä mono tai "monoisa" tai tulee hetki jolloin sessioinnin sijaan kaipaatkin sitoutumista, parisuhdetta ja tunteita? Jonkun joka hoitaa aftercaren muillakin kuin kaverillisilla "välittämis"tunteilla ja jää paikalle pyörimään session/touhun jälkeenkin. Jonkun jolle soittaa dropissa ja joka oikeasti haluaa kuunnella - ei vain hoitaa "velvollisuuttaan" vastuullisena alistavana osapuolena. Jonkun joka on muutakin kuin kylmä kivikasvo joka käy kun käy ja sitten taas katoaa kunnes taas palaa.
Sitä Oikeaa odotellessa moni parisuhdetta etsivä kerää historiaansa suhteita mitkä ovat "complicated" koska ne eivät syystä tai toisesta täytä 100%:sesti kummankaan toiveita tai vaatimuksia. Tai sitä itse parisuhteen mahdollisuutta. Toisen tai molempien sitoutumattomuus, eriävät karkkilistat, välimatka tai sitten se sessio tai pari kuussa ei vain riitä tyydyttämään nälkää ja kontaktimäärää, mutta silti roikutaan suhteessa - muutenhan saattaisi jäädä kokonaan ilman. Siinä on pohdinnan ja itsetutkiskelun paikka.
Jos jätetään varsinaiset polykuviot ja kaverikuviot pois laskuista, varovasti veikkaan että monissa "tunteettomissa" ja parisuhteeksi määrittelemättömissä "jutuissa" on loppujen lopuksi kyse siitä että toinen - tai kumpikaan - osapuoli ei uskalla tai edes tahdo tuoda niihin mukaan tunteita. Miksi? Koska ilman tunteita on "helppoa" ja "draamavapaata". Jos asettaa itsensä alttiiksi ja tunnustaa tunteensa, saati alkaa nimittää touhuilua parisuhteeksi, kehtaa pyytää monoa, se toinen osapuoli saattaakin kauhistua ja lopettaa. Antaa sitä monoa monon kuvana takalistoon ja kirmata karkuun vauhdilla. Apua, eihän mistään tällaisesta ollut puhetta!?! Tunteet eivät kohtaakaan himoista ja kemioista huolimatta. Rohkeus ei riitäkään antaa itsestään kaikkea. Se jokin vielä hetki sitten sessioinnista/touhuilusta saatu hyvä muuttuu, turmeltuu tai hajoaa palasiksi ikuisiksi ajoiksi. Kauhuskenaariota välttääkseen on helpompi olla etäinen ja kylmä, olla antamatta itsestään ihan kaikkea, vaikka kaiken antamalla saattaisikin saavuttaa vielä syvempiä ja herkempiä alistamisen/alistumisen tasoja.
Väitän että pannan kantaminen ja Omistettuna oleminen, tuntuu erilaiselta tunteilla ja tunteitta. Voiko tilanteessa, jossa toinen on kylmä ja tunteeton, omaa useita subeja tai on siviilistatukseltaan varattu, olla samaa tunnetta Omana olosta kuin tilanteessa, jossa Omistaja On Se Yksi Ja Oikea jolle olet Hänen Kaikkensa? Miltä mahtaa tuntua Omistajasta jonka subi on moninkertaisesti omistettu? Onko toinen todella Oma jos on olemassa muitakin Omia tai muita Omistajia? Tokihan polykuviot tuonkin mahdollistavat, voi ajatella että on silti se Tärkein tai hyväksyä sen että on yksi useasta Tärkeästä. Asenne ja suhtautumiskysymys kai tuo pitkälti on, ajattelee, kunnes pitkään asiaa pohdittuaan huomaa, että ei vain voi taipua.
Sessioida voin vaikka puolen maailman kanssa kerralla mutta jos minut haluat kaikista syvimmin omistaa olen mono, tarvitsen tunteet, enkä siitä saappaaksi tai flip flopiksi muutu. Tunteeton omistussuhde kuvastaa lähinnä vakiintunutta sessiosuhdetta, pelkkää valtasuhdetta, mikä kokemukseni mukaan jättää vielä aika kylmäksi ja etäiseksi kun sitä vertaa parisuhteessa tapahtuvaan omistukseen ja omistettuna olemiseen. Omistautumalla vain yhdelle kinkylle kerrallaan, tunteilla, päästää toisen hyvin lähelle, asettaa itsensä herkille ja herkäksi. Astuu areenalle ja ottaa mahdollisuuden siihen että ottaa turpiin ja kunnolla - tunnepuolella. Mutta se saattaakin olla sen arvoista.
Kevyempi sessiointi pitää draamavaaran (ainakin näennäisesti) kauempana, mutta miltä tuntuu kun toinen aina kerta toisensa jälkeen poistuu viimeistään aftercaren (mikäli sellaista tarjotaan) jälkeen? Miltä tuntuu kun sisin huutaa halia, toista ihmistä vierelle sub dropin aikana? Moni mahtaa noina yksinäisinä hetkinä miettiä, onko tunteeton sessiointi sittenkään se hyvä vaihtoehto itselle. Kuitenkin pelko olla raadollisesti ja kokonaan täysin yksin - vailla minkään sortin kinkyilyä - saa tunteellisen monon palaamaan sessiointiestradille yhä uudestaan ja uudestaan - sub droppi-itkujen kera.
-
Samanlaisia ajatuksia on pyörinyt myös omassa päässäni tämän vuoden puolella. Sessiosuhteita - seksiä - on helppo saada kinkymaailmassa. Kertasessioita tai pidempiä fwb-järjestelyjä joissa olet toiselle se himon kohde - muttet rakkauden. Vapaamielisenä pääset pitkälle - eihän sinun tarvitse valita mitään tai luopua mistään. Saati sitoutua. Voit ottaa yhden sieltä, toisen tuolta - vaikka kaikki kerralla ja yhdistellä itsellesi sopivia ihmis- ja suhdekomboja. Mahtavaa!
Mutta entäpäs kun oletkin kinkynä mono tai "monoisa" tai tulee hetki jolloin sessioinnin sijaan kaipaatkin sitoutumista, parisuhdetta ja tunteita? Jonkun joka hoitaa aftercaren muillakin kuin kaverillisilla "välittämis"tunteilla ja jää paikalle pyörimään session/touhun jälkeenkin. Jonkun jolle soittaa dropissa ja joka oikeasti haluaa kuunnella - ei vain hoitaa "velvollisuuttaan" vastuullisena alistavana osapuolena. Jonkun joka on muutakin kuin kylmä kivikasvo joka käy kun käy ja sitten taas katoaa kunnes taas palaa.
Sitä Oikeaa odotellessa moni parisuhdetta etsivä kerää historiaansa suhteita mitkä ovat "complicated" koska ne eivät syystä tai toisesta täytä 100%:sesti kummankaan toiveita tai vaatimuksia. Tai sitä itse parisuhteen mahdollisuutta. Toisen tai molempien sitoutumattomuus, eriävät karkkilistat, välimatka tai sitten se sessio tai pari kuussa ei vain riitä tyydyttämään nälkää ja kontaktimäärää, mutta silti roikutaan suhteessa - muutenhan saattaisi jäädä kokonaan ilman. Siinä on pohdinnan ja itsetutkiskelun paikka.
Jos jätetään varsinaiset polykuviot ja kaverikuviot pois laskuista, varovasti veikkaan että monissa "tunteettomissa" ja parisuhteeksi määrittelemättömissä "jutuissa" on loppujen lopuksi kyse siitä että toinen - tai kumpikaan - osapuoli ei uskalla tai edes tahdo tuoda niihin mukaan tunteita. Miksi? Koska ilman tunteita on "helppoa" ja "draamavapaata". Jos asettaa itsensä alttiiksi ja tunnustaa tunteensa, saati alkaa nimittää touhuilua parisuhteeksi, kehtaa pyytää monoa, se toinen osapuoli saattaakin kauhistua ja lopettaa. Antaa sitä monoa monon kuvana takalistoon ja kirmata karkuun vauhdilla. Apua, eihän mistään tällaisesta ollut puhetta!?! Tunteet eivät kohtaakaan himoista ja kemioista huolimatta. Rohkeus ei riitäkään antaa itsestään kaikkea. Se jokin vielä hetki sitten sessioinnista/touhuilusta saatu hyvä muuttuu, turmeltuu tai hajoaa palasiksi ikuisiksi ajoiksi. Kauhuskenaariota välttääkseen on helpompi olla etäinen ja kylmä, olla antamatta itsestään ihan kaikkea, vaikka kaiken antamalla saattaisikin saavuttaa vielä syvempiä ja herkempiä alistamisen/alistumisen tasoja.
Väitän että pannan kantaminen ja Omistettuna oleminen, tuntuu erilaiselta tunteilla ja tunteitta. Voiko tilanteessa, jossa toinen on kylmä ja tunteeton, omaa useita subeja tai on siviilistatukseltaan varattu, olla samaa tunnetta Omana olosta kuin tilanteessa, jossa Omistaja On Se Yksi Ja Oikea jolle olet Hänen Kaikkensa? Miltä mahtaa tuntua Omistajasta jonka subi on moninkertaisesti omistettu? Onko toinen todella Oma jos on olemassa muitakin Omia tai muita Omistajia? Tokihan polykuviot tuonkin mahdollistavat, voi ajatella että on silti se Tärkein tai hyväksyä sen että on yksi useasta Tärkeästä. Asenne ja suhtautumiskysymys kai tuo pitkälti on, ajattelee, kunnes pitkään asiaa pohdittuaan huomaa, että ei vain voi taipua.
Sessioida voin vaikka puolen maailman kanssa kerralla mutta jos minut haluat kaikista syvimmin omistaa olen mono, tarvitsen tunteet, enkä siitä saappaaksi tai flip flopiksi muutu. Tunteeton omistussuhde kuvastaa lähinnä vakiintunutta sessiosuhdetta, pelkkää valtasuhdetta, mikä kokemukseni mukaan jättää vielä aika kylmäksi ja etäiseksi kun sitä vertaa parisuhteessa tapahtuvaan omistukseen ja omistettuna olemiseen. Omistautumalla vain yhdelle kinkylle kerrallaan, tunteilla, päästää toisen hyvin lähelle, asettaa itsensä herkille ja herkäksi. Astuu areenalle ja ottaa mahdollisuuden siihen että ottaa turpiin ja kunnolla - tunnepuolella. Mutta se saattaakin olla sen arvoista.
Kevyempi sessiointi pitää draamavaaran (ainakin näennäisesti) kauempana, mutta miltä tuntuu kun toinen aina kerta toisensa jälkeen poistuu viimeistään aftercaren (mikäli sellaista tarjotaan) jälkeen? Miltä tuntuu kun sisin huutaa halia, toista ihmistä vierelle sub dropin aikana? Moni mahtaa noina yksinäisinä hetkinä miettiä, onko tunteeton sessiointi sittenkään se hyvä vaihtoehto itselle. Kuitenkin pelko olla raadollisesti ja kokonaan täysin yksin - vailla minkään sortin kinkyilyä - saa tunteellisen monon palaamaan sessiointiestradille yhä uudestaan ja uudestaan - sub droppi-itkujen kera.
Sanaton. Tuli kyllä niin hyvin sanoitettua tämä asia :love:
-
Kiitos :) <3
-
Tämän aiheen laitamilla on omatkin ajatukset pyörineet jo vuosituhannen alkupuolella. Aikanaan kun kinkysuhteet eivät kyenneet tarjoamaan kovasti kaipaamaani parisuhdetta, päädyin valitsemaan vaniljaisen parisuhteen joka sitten täyttikin kaikki muut tarpeeni paitsi kinkypuolen. Lopulta kuitenkin sekin tuli päätökseensä, monen sattumuksen summana mutta yhtenä rikkana rokassa kyllä myös se, että toinen osapuoli ei kyennyt hyväksymään minun tätä laitaani.
Elämä opettaa, tai ainakin sitä toivoo niin ::) Nykyään siis olen mielummin yksin kuin suhteessa, jossa en saa olla täysin oma itseni. Neljättä vuotta kun omillani purjehdin eroni jäljiltä niin olisihan se vähitellen mukava löytää se juuri minun kanssani sopivasti yhteen hioutuva monogaminen D-mies jakamaan koko elämän skaalan. Nähtäväksi jää kauanko sitä ihmeellistä olentoa kohti pitää vielä yksin purjehtia, onneksi ne tuulet puhaltelee ihan leppoisasti näinkin :)
Summa summarum, jokainen joutunee kuitenkin kompastelemaan oman polkunsa itse. Se, mikä tuntuu yhdelle oikealta paketilta ei sitä seuraavalle olekaan. Paras neuvo, jonka voin kanssapohtijoille nakata on, että opettele kuuntelemaan itseäsi ja vältä sellaista, minkä havaitset repivän rikki ja satuttavan. Hetken hurmostilan jälkeinen särkyneen sydämen kokoonkasailu käy ajan myötä haastavammaksi, jos itsestään kylvää liikaa palasia maailmalle.
-
Miten hyvää pohdintaa. :love:
Lilakisu osasi sanoittaa omia ajatuksiani paremmin, kuin ehkä itse pystyisin.
Palaan varmaan vielä keskustelemaan lisää. Tää on jotenkin niin arka asia mulle...
-
Myös syy miksei tuoda tunteita, voi olla että on saatu tarpeeksi vastapalloon ja alettu varoivaiseksi taikka jopa vainoharhaiseksi tuon suhteen.
Annetaan aftercarea, syliä, halia ja ties mitä....mutta kuitenkin sitten viipotetaan seuraavaan huvipuistolaitteeseen kun yksi on käytetty.
Mutta hei, joku voi vaan oikeasti lämmetä hitaasti....ehkä ne kiireelliset valinnat ja virheet on jo tehty eikä tahdota toistaa samoja mokia.
Olen katellut tuota 90 päivää morsmaikkuna ulkomailla, hieno sarja....
-
Myös syy miksei tuoda tunteita, voi olla että on saatu tarpeeksi vastapalloon ja alettu varoivaiseksi taikka jopa vainoharhaiseksi tuon suhteen.
Annetaan aftercarea, syliä, halia ja ties mitä....mutta kuitenkin sitten viipotetaan seuraavaan huvipuistolaitteeseen kun yksi on käytetty.
Mutta hei, joku voi vaan oikeasti lämmetä hitaasti....ehkä ne kiireelliset valinnat ja virheet on jo tehty eikä tahdota toistaa samoja mokia.
Olen katellut tuota 90 päivää morsmaikkuna ulkomailla, hieno sarja....
Tämä. Ymmärrän hyvin ja tunnistan tästä itseäni. Nykyään en enää lähde innosta hihkuen leikkimään kun on saanut niin monta kertaa turpaan. Mun luottamuksen eteen pitää tehdä töitä, se on tätä iän ja elämän tuomaa taakkaa. Ehkä sitä vaivaa ei viitsitä nähdä koska maailma on karkkikauppa... Itsekin olen ajatellut että okei, kai sitä voisi sessiosuhteeseenkin lähteä jospa siitä vaikka aikaa myöden voisi jotain kehittyä. Mutta usein ne sitten kuitenkin jää liian pinnallisiksi.
On tässä muutamatkin tutut kyllä ihmetelleet millainen ”mulkkumagneetti” mä olen. Aina ei ole tarvinnut edes tapaamiseen ehtiä. Yhden mielestä se on vain huonoa tuuria. Ottaa näistä sitten selvää 🤷♀️
Ja arka aihe tämä myös minulle SinunKisu. On lohduttavaa huomata ettei ole näiden ajatusten kanssa yksin.
-
Itse näin pitkäaikaisena polynä sanoisin, että syvällisen ja pitkäaikaisen parisuhteen löytäminen on haastavaa oli sitten mono tai poly. Itse olen 15-vuoden kinkyilytaipaleella tavannut yhden käden sormilla laskettavan määrän ihmisiä, joiden kohdalla on mahdollisuus ja molemminpuolinen kiinnostus syvään ja pitkäaikaiseen suhteeseen.
Kannattaa siis ajatella, että ehkä se jaottelu meneekin siinä että etsiikö sessioseuraa vai syvällistä ja pitkää ihmissuhdetta.
Monoja on kinkyissäkin varmasti enemmistö, mutta tosi monet näistä katoavat kuvioista oman kumppaninsa löydettyään. Erilaiset monisuhteiset taas jatkavat skenessä pyörimistä uusien kumppaneiden tai sessiopartnereiden toivossa. Tästä johtuen skenessä kohtaa tavanomaista enemmän monisuhteisia, mutta kyllä niitä monoja löytyy.
Erona muihin paikkoihin on lähinnä se, että täällä pitää muistaa kertoa olevansa mono ja käydä potentiaalisen kumppanin kanssa keskustelu asiasta ja valmistautua tunnustamaan epäyhteensopivuus. Muussa yhteiskunnassa vielä mono-etuoikeus jyrää ja iso osa ihmisistä voi mennä suhteesta toiseen ja vain olettaa, että kumppani on mono, koska se on normaalia. (Etuoikeuden menettäminen sattuu.)
Toivon kaikille onnea rakkaudessa ja kinkyilyssä. Siihen auttaa kärsivällisyyden lisäksi se, että opettelee olemaan paras mahdollinen versio omasta itsestä ja että tuo omat periaatteensa selkeästi julki.
-
Avaanpa minäkin sanaista arkkuani.
Olen ollut elämässäni onnekas. Minulla on ollut kaikkiaan kaksi pitkää ja antoisaa parisuhdetta, joista ensimmäinen kesti tusinan vuotta. Siihen kuuluivat lastensaanti, ruuhkavuodet ja ihan järjetön työmäärä, näin jälkikäteen ajateltuna. 60+ tuntia melkein joka viikko viitisen vuotta lomitta ja pidemmittä vapaitta, jotta silloinen puoliso sai olla lapsen kanssa kotona. Olla äiti, ennen kaikkea muuta. Suurin osa näistä vuosista oli silti onnellisia. Siinä vaiheessa kun oikeastaan eropäätös oli jo tehty, sai toinen lapseni alkunsa. Tämän innoittamana päätettiin vielä yrittää saada nilkuttava liitto jotenkuten toimimaan, jotta lapsilla olisi se ydinperhe ja koti. Muistan edelleen sen hetken, johon haluaisin päästä vetämään itseäni jaloista lähtien turpaan, että miksi oi miksi sinä idiootti yrität edelleen luottaa ihmiseen, johon selvästikään ei voi luottaa. Enkä tässä nyt sano sitä, että olisin itse ollut yhtään vähemmän syypää sen avioliiton ongelmiin, mutta tottahan sitä muistaa herkemmin niistä huonoista hetkistä sen oman pelon ja ahdistuksen, kuin sen toisen osapuolen. Harvoin se taitaa mennä niin että vika on yksiselitteisesti toisessa.
Avioliitossani oli mukana myös se pervompi puoli, joskaan silloin vielä se ei ollut niin kovin selkeästi jäsentynyttä. Kiireisen ja stressaavan arjen lomasta löydettiin kuitenkin yhteisiä hetkiä, jolloin ei tarvinnut murehtia niistä kaikkein arkisimmista huolista, vaan pystyttiin heittäytymään meidän kahden tilaan, tässä vaiheessa kun asuttiin jo omakotitaloa ja lapsikin nukkui turvallisesti yläkerrassa. Vähitellen ne hetket kuitenkin harvenivat, ja lopulta jäivät käytännössä unholaan. Jäi vain se kiireinen velvollisuusseksi, joka taisi olla molempien puolesta melkein toiseen masturbointia tarpeiden tyydyttämiseksi. Jospa olisin silloin tiennyt, mitä tiedän nyt.
Toinen pidempi parisuhteeni kesti viitisen vuotta, ja se ihminen on minulle rakas kuin jokainen näkemäni auringonnousu ja -lasku yhdellä kertaa. Hän on myös entisistäni ainut, jonka kanssa olen vielä eron jälkeen pitänyt yllä minkäänlaista seksisuhdetta. Pidämme yhteyttä harvakseltaan, mutta yhteydenpitomme on täynnä lämpöä ja välittämistä, jopa rakkautta omanlaisessaan muodossa. Soisin hänen löytävän elämäänsä kumppanin, jollaisen hän todella ansaitsee.
Tässä suhteessa myös isäpuolen roolini korostui, etenkin vaikeassa suhteessa omiin lapsiini. Elin enemmän tai vähemmän hänen kanssaan ikävuodet 6-11, saattelin kouluun kun häntä pelotti lähteä yksin kävelemään se matka, autoin läksyissä ja lohdutin jos hän oli surullinen. Opetin tekemään ruokaa ja siivoamaan, tekemään asioita itse ja pyytämään apua silloin kun tuntui ettei jotain osaa. Kuuntelin kasvavan lapsen kysymykset asioista jotka häntä askarruttivat ja lueskelin iltasatuja silloin kun hän niitä minulta pyysi (jotkut kirjat osasin kuulemma lukea äitiä paremmin). Tuotin myös kasvuvaiheeseen tuiki tarpeellisia pettymyksiä asettamalla rajoja ja vaatimalla asioiden osaamista ja tekemistä. Tänä aikana hän tuntui enemmän minun lapseltani kuin omat lapseni, ja hänen käsityksensä oli että hänellä on kaksi isää yhden sijasta (kuinka onnekasta!). Suhteemme alussa isäsuhde oli pahoin tulehtunut, mutta onnekseni pystyin olemaan avuksi myös sen korjaamisessa, ja tulimmekin entisen miehensäkin kanssa ihan hyvin juttuun.
Samaan aikaan parisuhteessa seksi toimi loppuun asti todella hyvin. Jakamamme ajatukset ja tunteet osuivat hienosti yhteen, mutta kaikkiaan suhde kulutti minua, koska jälleen kerran kadotin itseni toisten, ja yhteisiin tarpeisiin. Elelen nykyään sangen yksinkertaista elämää ja olen siihen enimmäkseen todella tyytyväinen. Kaikki kokemani on opettanut minulle vihdoin sen, etten pysty pistämään muita itseni edelle ja selvitä siitä ehjin nahoin. Toivon aikanaan löytäväni uuden parisuhteen, ja osaavani itse olla paremmin osa toimivaa parisuhdetta, kuin mihin olen pystynyt aiemmin. Toisaalta en tarvitse ketään vierelleni tunteakseni itseni kokonaiseksi, vihdoin tiedän ettei ole kenenkään etu jos jompikumpi osapuoli joutuu luopumaan niin paljosta, ettei voida enää puhua normaalista kompromissista.
Parisuhteessa ollessa juurikin tämä peräänkuulutettu yhteys ja suhteen syvyys ei ole millään tavalla verrattavissa kevyempin suhteisiin. Tarkoitukseni ei ole puhua polysuhteita vastaan, ne eivät vain sovi minulle, ainakaan pysyvänä ratkaisuna. Näin tapaillessa ihmisiä on mukavaa ja nautinnollista niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa on hyvä ja turvallinen olla, kun voi luottaa siihen että molempien tai kaikkien tarpeet suhteen osalta ovat yhteneväiset. Polykuvioissa on se ehdottoman hyvä puoli, ettei siinä tarvitse mielestäni koko polypallon kanssa säätää, jos ei niin halua. Tarkoitan tällä sitä, että se kumppani kenen kanssa suhde on, huolehtii omasta osastaan omassa suhdekuviossaan. Pääasia on, että suhteet ovat avoimia ja läpinäkyviä.
En osaa sanoa tuoko tulevaisuus tullessaan minulle vielä joskus jonkun kevyemmän suhteen josta kasvaa jotain uutta, tai löydänkö jonkun joka jo valmiiksi haluaa minun kanssani jakaa elämästään enemmänkin kuin vain ilmeisimmät osaset. Sen kuitenkin osaan sanoa, että enää en lähde kenenkään kelkkaan vain siksi, että harmittaa olla yksin. Nautin todella omista pienistä ympyröistäni nyt, enkä luopuisi kauhean paljosta jollei se todella tunnu oikealta. En ole vuosien varrella koskaan pelännyt tarttua mahdollisuuteen löytää jotain uutta ja suurta, ja siipeenkin on eräänkin kerran tullut, mutta ne ovat niitä kokemuksia joista opitaan ja jatketaan kohti uusia pettymyksiä. Jos tietää mitä haluaa eikä ole valmis tyytymään vähempään, voi hyvin olla mahdollista ettei sellaista suhdetta koskaan löydy, jossa kaikki palaset loksahtaisi paikoilleen.
Kokemukseni mukaan parisuhteet ovat myös toisesta huolta pitämistä kun on flunssa tai muuten vain mieli maassa. Työ- tai opiskeluasioiden vaivatessa päätä se on toisen tukemista ja kannustamista. Se on sitä kun toinen saakin yllättäen ylinopeus- tai parkkisakon ja pitää miettiä mistä se on seuraavassa kuussa pois, tai se ruoka mikä yhdessä valmistetaan toisiaan samalla nipistellen. Siivoaminen, pyykkääminen, tiskit ja kaikki muu arkinen on loppuviimeksi ihan helvetillisperkeleellisen tärkeää, koska yhtäkaikki ne on tehtävä vaikka kuinka lilluisi D/s pärinöissä aamusta iltaan.
Hyvästä parisuhteesta seksuaalisuus ja sen toteuttaminen on ehkä 10-20% prosenttia (mutu) ja vaikka sille seksuaalisuudelle ei parisuhdetta rakenneta, niin on se myös sen verran tärkeä osa että kuten tässäkin ketjussa on todettu; ilman mahdollisuutta sen toteuttamiseen parisuhde väistämättä kuihtuu aikanaan pois.
Mitä minä todella haluan tässä sanoa on, että vaikka minulla on laaja ja monipuolinen työkalupakki käsitellä parisuhdetta ja siihen kuuluvia asioita, ei se tarkoita sitä että minun pitäisi unohtaa se mitä itse haluan vain siksi, että saatavilla olisi nyt 75% siitä mitä haluan. Parisuhteeseen kuuluu myös luopuminen jostain, olisi naurettavan paineistava ajatus että toisen pitäisi pystyä vastaamaan joka ikiseen tarpeeseeni, tai minun hänen tarpeisiinsa. Minulle kuitenkin parisuhteen syvyys on asia, jonka eteen olen valmis luopumaan monistakin pinnallisista asioista ja odotan mahdolliselta kumppaniltani valmiutta samaan. Mutta en siksi että sitä minulta vaaditaan tai itse sellaista vaatisin, vaan siksi että molemmat sitä aidosti haluavat.
Treffaillessa on käynyt selväksi se, että vaikka kuinka maalailisi mielessään (tai olisi maalailematta) mielipiteitä itsestään toisen kanssa tai toisesta itsensä kanssa, niin se totuus yleensä katsotaan vasta paikan päällä. Siksi en ole kovinkaan kiinnostunut ihmisten ulkonäöstä, tiedän että ihminen joka loppuviimeksi tuntuu omanlaiseltani, on minulle kaunis sellaisenaan. Sen sijaan olemusta, tunteita ja ajatuksia joita luontevasti keskenään jaetaan ei pysty teeskentelemään; ei edes sitä etteivät ne olisi siellä, jos niitä on. Joko toisen kanssa on helppo ja hyvä olla, tai sitten ei. Ensivaikutelmat harvoin johtavat harhaan (jos tekisin joskus virheen, myöntäisin sen heti, tirsk), mitä tulee siihen mihin asti suhde voi kasvaa. Luontaisen kemian lisäksi jää vielä se tietoinen valinta, että haluaako tämän ihmisen kanssa alkaa rakentamaan yhteistä elämää - ja senkin olisi suotavaa olla luontainen ja paineeton valinta, eikä kompromissi, vähempään tyytyminen tai jonkin asian tavoitteleminen joka ei itsestä tunnu oikealta.
Kaiken tämän jälkeen olen viimein toivoakseni oppinut, että en halua liiaksi määritellä sitä mitä haluan voidakseni olla avoin ja löytää myös uutta; mutta olen myös hyvin tietoinen siitä, mihin en enää halua aikaani ja energiaani työntää.
-
ihana teksti :love:
-
Itse näin pitkäaikaisena polynä sanoisin, että syvällisen ja pitkäaikaisen parisuhteen löytäminen on haastavaa oli sitten mono tai poly. Itse olen 15-vuoden kinkyilytaipaleella tavannut yhden käden sormilla laskettavan määrän ihmisiä, joiden kohdalla on mahdollisuus ja molemminpuolinen kiinnostus syvään ja pitkäaikaiseen suhteeseen.
Kannattaa siis ajatella, että ehkä se jaottelu meneekin siinä että etsiikö sessioseuraa vai syvällistä ja pitkää ihmissuhdetta.
Monoja on kinkyissäkin varmasti enemmistö, mutta tosi monet näistä katoavat kuvioista oman kumppaninsa löydettyään. Erilaiset monisuhteiset taas jatkavat skenessä pyörimistä uusien kumppaneiden tai sessiopartnereiden toivossa. Tästä johtuen skenessä kohtaa tavanomaista enemmän monisuhteisia, mutta kyllä niitä monoja löytyy.
Erona muihin paikkoihin on lähinnä se, että täällä pitää muistaa kertoa olevansa mono ja käydä potentiaalisen kumppanin kanssa keskustelu asiasta ja valmistautua tunnustamaan epäyhteensopivuus. Muussa yhteiskunnassa vielä mono-etuoikeus jyrää ja iso osa ihmisistä voi mennä suhteesta toiseen ja vain olettaa, että kumppani on mono, koska se on normaalia. (Etuoikeuden menettäminen sattuu.)
Toivon kaikille onnea rakkaudessa ja kinkyilyssä. Siihen auttaa kärsivällisyyden lisäksi se, että opettelee olemaan paras mahdollinen versio omasta itsestä ja että tuo omat periaatteensa selkeästi julki.
Allekirjoitan täysin. Itse kuulun vielä polypiireissä vähemmistöön eli soolopolyihin. En jaksa uskoa, että meidän soolopolyjen kumppanuussuhteissa olisi jotenkin vähemmän rakkautta ja välittämistä kuin muissa liitoissa, vaikka emme kategorisoi kumppaneitamme tärkeysjärjestykseen tai yleensä ole käytettävissä lapsiperhemalleihin.
Suhteita on niin monta kuin ihmisiäkin. En itse voi vaatia sitä, että joku toinen henkilö, joka on yhtä arvokas yksilö kuin minäkin, olisi käytettävissäni 24/7, koska en itsekään ole olemassa pelkästään toista/toisia varten.
Polyamorisuus on tyystin eri asia kuin vapaa suhde. Polyamorisuus ei oletusarvoisesti sisällä seksiä yhtään enempää kuin kuin perinteinen parisuhde. Myös aseksuaaleilla on sekä pari- että polyamorisia suhteita, vaikka seksi ei liity suhteeseen lainkaan.
Ihmettelen hiukan myös sessiosuhteisiin paljon liitettyä tunteettomuutta. Omassa elämässäni sekä fwb-suhteet että sessiosuhteet sisältävät suuren tunnelatauksen ja kaikkien pohjalla on turvallisuus ja toisesta välittäminen. Etenkin sessiosuhde vaatii kohdallani todella paljon luottamusta ja läheisyyttä. Jälkihoitoa tehdään tarpeellinen määrä ja kaikki mahdollisesti epäselväksi jäänyt tuodaan jopa raadollisen rehellisesti esille jos se on tarpeen, oli ko. sessiosta kulunut vaikka vuosi. Se, että joku (moni?) saa kiksinsä vieraudesta ja vaaran tunteesta ei tarkoita sitä, että sama pätisi kaikkien kohdalla.
Edit: korjattu typoja
-
Musta tuntuu et kaikki monot valittaa ku kaikki on polyjä ja ei löydy ketää pervoi monoja. Ja itestä tuntuu vaan et kaikki valittaa samaa = eli niitä monoja on paljon :D
Toki tunnen paljon polyjä pervoja ja pervoissa polyjä lienee vähän enemmän kuin vaniljoissa mutta kyllä niitä monojakin on aika paljon!
-
Ei muuta kuin niitä monoja listaamaan ja yhteen parit...saattamaan! :)
-
Muutama sana viimeaikaisista ajatuksistani aiheeseen liittyen.
Elän polyamorisessa suhteessa kahden vaimoni kanssa, kaikki saman katon alla. Itse rakastan molempia paljon, siinä missä he ovat metamuruja ja tulevat hyvin toimeen keskenään.
Tilanteessa, jossa kuvion ulkokehälle ilmestyy joku satunnainen tai pidempiaikainen sessiokumppani, en kuitenkaan pidä sitä polyamoriana. Seksisuhde ei automaattisesti tarkoita romantiikkaa, tai pysyvää sitoutumista yhteiseen tulevaisuuteen. Tietenkin sessiosuhteissa on aina jonkin verran tunteita mukana, siitä ei pääse mihinkään. Siitä huolimatta pelkkä nesteiden vaihto ja ihon viirutus on jotakin muuta kuin polyamoriaa.
Jos lokeroa koettaa väkisin kyhätä, niin kenties se olisi polysuhteeseen yhdistetty avoimen suhteen elementti.
-
Tilanteessa, jossa kuvion ulkokehälle ilmestyy joku satunnainen tai pidempiaikainen sessiokumppani, en kuitenkaan pidä sitä polyamoriana. Seksisuhde ei automaattisesti tarkoita romantiikkaa, tai pysyvää sitoutumista yhteiseen tulevaisuuteen. Tietenkin sessiosuhteissa on aina jonkin verran tunteita mukana, siitä ei pääse mihinkään. Siitä huolimatta pelkkä nesteiden vaihto ja ihon viirutus on jotakin muuta kuin polyamoriaa.
Jos lokeroa koettaa väkisin kyhätä, niin kenties se olisi polysuhteeseen yhdistetty avoimen suhteen elementti.
Samaa mieltä tästä. Sessiosuhde tai fwb-suhde ei ole itsellenikään kumppanuussuhde. Se ei silti tarkoita tunnesiteen puuttumista. Toki tässäkin ihmiset ovat erilaisia: kaikki eivät tarvitse tai välttämättä edes halua kovinkaan kummoista tunnesidettä etenkään satunnaisen sessioseuralaisen kanssa.
Ainoa varsinainen seurustelukumppanini on aseksuaali. Se ei silti tee leikkikavereistani kumppaneita - tai poista sitä tosiseikkaa, että tunnen kiintymystä myös leikkikavereita kohtaan.
-
Mikä suhde? Tuntuu että suuri osa ei nykypäivänä määrittele suhteitaan millään tavoin. Ota, käytä, pasko ja lemppaa jos osaat. Ihmiset ajattelevat itsekkäästi vain itseään ottamatta muita huomioon.
Oma käsitykseni kaikista suhteista, poly, avoin, mono on niin rapautunut viimeisten muutaman vuoden aikana että tuskin tulen koskaan luottamaan keneenkään ihmiseen niin paljoa että päästäisin ketään lähelleni. Mielummin kärsin kaikesta paskasta tai olen yksi, kun tutustuisin enää ikinä keneenkään vain tullakseni taas loukatuksi. On mahdottomuus edes tavata uusia ihmisiä kun ahdistun vieraiden ihmisten seurassa niin paljon että saan paniikkikohtauksen.
Siksi onkin erittäin hyvä rakentaa mahdollisimman paksut ja korkeat muurit ympärille ja olla jotain mitä ei oikeasti ole. Olla ilkeä, piikikäs, ärsyttävä ja rasittava. Olla niin ärsyttävä että millään ei ole mitään väliä. Silloin kukaan ei ainakaan koskaan saa enää tietää millainen kuoreni alla olen. Mistä pidän, mitä haluan, mitä pelkään, mistä tulen iloiseksi. Eikä pääse koskaan enään niin lähelle henkisesti eikä fyysisesti että voisi satuttaa millään tavoin.
-
Mä taas itse koitan osata elää niin, että oon muille kiva ja luotan ihmisiin. Välillä tulee lokaa niskaa, ja aina se tuntuu tosi ankeelta ja usein epäreilulta, mutta aina yritän valita luottamuksen ja hyvän kuitenkin.
Mutta tähän pystyn vain ja ainoastaan siksi, että olen ymmärtänyt että minun onneni, kokonaisuuteni, ja täyttymykseni ei voi (ikinä, koskaan) tulla ulkopuoleltani jonkun toisen ihmisen hahmossa tai tämän kautta. Että se onni ja kokonaiseksi itseni tunteminen on minun vastuullani ja minun tehtäväni. Tietyllä tavalla on toki surullistakin, etten usko kenenkään koskaan vievän minua loppuelämäkseni johonkin uuteen ulottuvuuteen, tai että edes sellainen ulottuvuus olisi olemassa.
Tietystii toivon saavani kokea hetkiä, jotka ovat suuria, pakahduttaviakin, tärkeitä kahden (tai useamman) ihmisen kollaboraation ja synergian synnyttämiä, täysin arjen yläpuolelle kohoavia ja merkittäviä. Toivon myös että joskus saisin lainata ihmistä yhteyteeni tuottamaan yhteisiä muistoja ja kokemuksia.
Kun uskallamme irrottaa siitä mitä jonkin asian tai ihmisen pitäisi olla, minkä ikäisenä kuuluisi olla mitäkin, miltä minkäkin pitäisi tuntua ja näyttää, usein saammekin mahdollisuuden kohdata itsemme ja omat tarpeemme ja mahdollisuuden yrittää uskaltaa elää itsellemme rehellistä elämää.
(Itse)rakkautta :love:
-
Mä taas itse koitan osata elää niin, että oon muille kiva ja luotan ihmisiin. Välillä tulee lokaa niskaa, ja aina se tuntuu tosi ankeelta ja usein epäreilulta, mutta aina yritän valita luottamuksen ja hyvän kuitenkin.
Mutta tähän pystyn vain ja ainoastaan siksi, että olen ymmärtänyt että minun onneni, kokonaisuuteni, ja täyttymykseni ei voi (ikinä, koskaan) tulla ulkopuoleltani jonkun toisen ihmisen hahmossa tai tämän kautta. Että se onni ja kokonaiseksi itseni tunteminen on minun vastuullani ja minun tehtäväni. Tietyllä tavalla on toki surullistakin, etten usko kenenkään koskaan vievän minua loppuelämäkseni johonkin uuteen ulottuvuuteen, tai että edes sellainen ulottuvuus olisi olemassa.
Tietystii toivon saavani kokea hetkiä, jotka ovat suuria, pakahduttaviakin, tärkeitä kahden (tai useamman) ihmisen kollaboraation ja synergian synnyttämiä, täysin arjen yläpuolelle kohoavia ja merkittäviä. Toivon myös että joskus saisin lainata ihmistä yhteyteeni tuottamaan yhteisiä muistoja ja kokemuksia.
Kun uskallamme irrottaa siitä mitä jonkin asian tai ihmisen pitäisi olla, minkä ikäisenä kuuluisi olla mitäkin, miltä minkäkin pitäisi tuntua ja näyttää, usein saammekin mahdollisuuden kohdata itsemme ja omat tarpeemme ja mahdollisuuden yrittää uskaltaa elää itsellemme rehellistä elämää.
(Itse)rakkautta :love:
Wau! Sinäpä sen sanoit, näin just sen pitäisi kaikilla olla ja tähän pyrkiä!
-
Mä taas itse koitan osata elää niin, että oon muille kiva ja luotan ihmisiin. Välillä tulee lokaa niskaa, ja aina se tuntuu tosi ankeelta ja usein epäreilulta, mutta aina yritän valita luottamuksen ja hyvän kuitenkin.
Mutta tähän pystyn vain ja ainoastaan siksi, että olen ymmärtänyt että minun onneni, kokonaisuuteni, ja täyttymykseni ei voi (ikinä, koskaan) tulla ulkopuoleltani jonkun toisen ihmisen hahmossa tai tämän kautta. Että se onni ja kokonaiseksi itseni tunteminen on minun vastuullani ja minun tehtäväni. Tietyllä tavalla on toki surullistakin, etten usko kenenkään koskaan vievän minua loppuelämäkseni johonkin uuteen ulottuvuuteen, tai että edes sellainen ulottuvuus olisi olemassa.
Tietystii toivon saavani kokea hetkiä, jotka ovat suuria, pakahduttaviakin, tärkeitä kahden (tai useamman) ihmisen kollaboraation ja synergian synnyttämiä, täysin arjen yläpuolelle kohoavia ja merkittäviä. Toivon myös että joskus saisin lainata ihmistä yhteyteeni tuottamaan yhteisiä muistoja ja kokemuksia.
Kun uskallamme irrottaa siitä mitä jonkin asian tai ihmisen pitäisi olla, minkä ikäisenä kuuluisi olla mitäkin, miltä minkäkin pitäisi tuntua ja näyttää, usein saammekin mahdollisuuden kohdata itsemme ja omat tarpeemme ja mahdollisuuden yrittää uskaltaa elää itsellemme rehellistä elämää.
(Itse)rakkautta :love:
Totta, jokainen on ihan itse oman onnensa seppä. Ei siihen muita tarvita.
Itse meinasinkin sitä että ihan vapaa ehtoisesti kärsin ennemmin seuran puutteesta kun annan enään kenenkään uuden ihmisen päästä lähellekään todellista minääni. Kyllä nimenomaan kärsin, koska haluaisin seuraa mutten voi tavata ketään. Enkä aio tavata.
Kyllä aina välillä tulee lokaa niskaan ja se on paskaa. Se on normaalia. Mutta kun kohdalle osuu ihmisiä jotka tekevät paljon muutakin kuin aiheuttavat pientä harmitusta niin silloin se ei ole normaalia. Itselläni meni vuosia selvitä exäni, lasteni isän aiheuttamista ongelmista. Saada itsetuntoni edes jossain määrin takaisin. Kyetä hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Uskaltaa olla sellainen kuin olen. Riisua vaatteet päältäni jonkun edessä ilman että häpeän itseäni kuoliaaksi. Uskaltaa antaa jonkun koskea itseäni ja oppia pitämään siitä kosketuksesta. Hymyillä ja nauttia elämästä. Vuosien jälkeen kyetä luottamaan taas toiseen ihmiseen. Uskalsin haaveilla ja unelmoida uusista ihmisistä joita voisin elämääni löytää.
Enää en haaveile ihmisistä ja niiden tapaamisesta. Koska en kykene enää asettamaan itseäni missään määrin avoimeksi, lähestyttäväksi ja haavoittuvaksi. En pysty luottamaan enkä uskomaan ihmisten hyvyyteen ja rehellisyyteen.
-
Helmi
todellakin ymmärrän sua!
Mä jotenkin inspiroiduin kamalasti tosta sun kirjoituksesta maalailemaan yleisellä tasolla ja enemmänkin aloittajalle ja ehkä muille nuoremmille pohdiskelijoille suunnattuna, mutta kaiken kaikkiaan yleisenä omien ajatusten yhteenvetona halusin osallistua keskusteluun.
Tietenkin, kun mun teksti tuli sun tekstin perään, se vaikuttaa vastaukselta sulle. Pahoittelen, en todellakaan tarkoittanut satuttaa/arvostella/aliarvioida/ tai vähätellä sun kokemuksia ja tunteita. Anteeksi!
Mulla myös meni avioeron jälkeen vuosia siihen, että pystyin laittamaan itseni siihen tilanteeseen, että joku/kukaan kosketti. Ja totta on että ne kaikki uudet kosketukset koskettaa myös kaikkea sitä mikä on joskus rikottu. Mä pakotan itseni olemaan auki ja kohtaamaan sen ristiriidan, mutta totta on se että jos nyt päästäisin jonkun lähelle, niin lähelle, että se voisi mut uudestaan rikkoa, mikäli siis olisi kusipää, joka niin haluaa tehdä, niin en minäkään tiedä selviäisinkö siitä enää ikinä.
Mut onkin siksi pelastanut tuo itserakkauden harjoitteleminen (en ole vielä kovinkaan pitkällä), mutta tosiaan sen kääntöpuoli on se, etten kuvittelekaan kenenkään ikinä rakastavan minua tai pitävän minusta huolta. Teen sen siksi itse. Eikä se suruta minua, otan sen vain neutraalina faktana ja that's it.
-
Sinulle Helmi77 minulla on vain yksi neuvo. En sano tätä ilkeyttäni. Älä jää noiden tunteiden ja ahdistuksen kanssa yksin. Hanki apua ammattilaiselta ja koeta saada sisimpäsi kasaan. Olet kohdannut kriisin, josta selviämlnen ei ole helppoa. Katkeruus ja muurien taakse piiloutuminen ovat kuitenkin mielen syöpä, jotka tekevät elämästäsi paljon pahempaa kuin sen tarvitsisi olla.
-
Mä taas itse koitan osata elää niin, että oon muille kiva ja luotan ihmisiin. Välillä tulee lokaa niskaa, ja aina se tuntuu tosi ankeelta ja usein epäreilulta, mutta aina yritän valita luottamuksen ja hyvän kuitenkin.
Mutta tähän pystyn vain ja ainoastaan siksi, että olen ymmärtänyt että minun onneni, kokonaisuuteni, ja täyttymykseni ei voi (ikinä, koskaan) tulla ulkopuoleltani jonkun toisen ihmisen hahmossa tai tämän kautta. Että se onni ja kokonaiseksi itseni tunteminen on minun vastuullani ja minun tehtäväni. Tietyllä tavalla on toki surullistakin, etten usko kenenkään koskaan vievän minua loppuelämäkseni johonkin uuteen ulottuvuuteen, tai että edes sellainen ulottuvuus olisi olemassa.
Tietystii toivon saavani kokea hetkiä, jotka ovat suuria, pakahduttaviakin, tärkeitä kahden (tai useamman) ihmisen kollaboraation ja synergian synnyttämiä, täysin arjen yläpuolelle kohoavia ja merkittäviä. Toivon myös että joskus saisin lainata ihmistä yhteyteeni tuottamaan yhteisiä muistoja ja kokemuksia.
Kun uskallamme irrottaa siitä mitä jonkin asian tai ihmisen pitäisi olla, minkä ikäisenä kuuluisi olla mitäkin, miltä minkäkin pitäisi tuntua ja näyttää, usein saammekin mahdollisuuden kohdata itsemme ja omat tarpeemme ja mahdollisuuden yrittää uskaltaa elää itsellemme rehellistä elämää.
(Itse)rakkautta :love:
Totta, jokainen on ihan itse oman onnensa seppä. Ei siihen muita tarvita.
Itse meinasinkin sitä että ihan vapaa ehtoisesti kärsin ennemmin seuran puutteesta kun annan enään kenenkään uuden ihmisen päästä lähellekään todellista minääni. Kyllä nimenomaan kärsin, koska haluaisin seuraa mutten voi tavata ketään. Enkä aio tavata.
Kyllä aina välillä tulee lokaa niskaan ja se on paskaa. Se on normaalia. Mutta kun kohdalle osuu ihmisiä jotka tekevät paljon muutakin kuin aiheuttavat pientä harmitusta niin silloin se ei ole normaalia. Itselläni meni vuosia selvitä exäni, lasteni isän aiheuttamista ongelmista. Saada itsetuntoni edes jossain määrin takaisin. Kyetä hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Uskaltaa olla sellainen kuin olen. Riisua vaatteet päältäni jonkun edessä ilman että häpeän itseäni kuoliaaksi. Uskaltaa antaa jonkun koskea itseäni ja oppia pitämään siitä kosketuksesta. Hymyillä ja nauttia elämästä. Vuosien jälkeen kyetä luottamaan taas toiseen ihmiseen. Uskalsin haaveilla ja unelmoida uusista ihmisistä joita voisin elämääni löytää.
Enää en haaveile ihmisistä ja niiden tapaamisesta. Koska en kykene enää asettamaan itseäni missään määrin avoimeksi, lähestyttäväksi ja haavoittuvaksi. En pysty luottamaan enkä uskomaan ihmisten hyvyyteen ja rehellisyyteen.
Ymmärrän nämä molemmat näkökulmat erittäin hyvin. Itsellänikin on ollut niin sysipaskoja suhteita, ja niiden jälkeisiä tunkion raivaamisia, ettei mitään rajaa. Parin vanhan paskan kanssa vielä joudun pitämään jonkinlaista yhteyttä yllä, mikä rasittaa enemmän kuin tarpeeksi.
On ollut aikakausia, että olen ollut tahallisesti täysin älytön ja sellainen saippua, josta ei saa mitään otetta. Pilannut tahallani suhteita, itseäni suojellakseni varmaan.
Vuosi sitten tuli viimeksi kunnolla henkisesti pataan, ja sen jälkeen tein tietoisen päätöksen että alan ihastumaan itseeni! No sehän on alkanut pikku hiljaa onnistumaan, oon nykyään melkoisen tyytyväinen itseeni, peilikuva mukaan lukien! Ai lov mii :love:
Ja oon löytänyt myös parhaan kumppanin, mitä koskaan ollut, en meinaa melkein uskoa todeksi. Mutta en usko että maailma luhistuu, jos suhde loppuu. Koska aina saan nauttia oman itseni ihastuttavasta seurasta, jippiiii!! 8)
-
Kiitos MsMincepie
Täytyisi varmaan itsekin tehdä vastaavanlainen päätös ihastua itseensä.
Eikä pitää itseä sen mukaisena miten muut kohtelevat.
-
Hyvä pointti toi itseensä ihastuminen. Tosin itse nyt en ole ehkä niinkään ihastunut itseeni, mutta tulen toimeen itseni ja jopa sen peilikuvan kanssa ja lisäksi arvostan kyllä itseäni monessakin mielessä.
Missään vakavassa tai puhumattakaan pidemmässä parisuhteessa en ole kyllä ikinä ollut. En myöskään ole mikään ”pelimies” vaan olen ehkä vähän erakkoluonne tjsp.. No suhtaudun kyllä hieman epäilevästi ajatukseen elää toisen ihmisen kanssa, osaisinko edes, olisiko minulla mitään annettavaa suhteelle tai onko se yleensä mun juttu? Nuorempana kyllä ajattelin että ei, mutta näin vanhempana olen yllättäen huomanut että toisinaan tuo ajatus jatkuvasta yksin olosta hieman mietittyttä elllei jopa ahdista. Aina siitä tosin pääsee yli ja yleensä melko nopeaan. No shoulder to lean on, but my own voisi olla mottoni. 8)
-
Näiden asioiden pohtiminen ja tutkiminen jatkunut itsellänikin. Minusta snadistisadisti sen sanoi hyvin, että vaikka on polyamorinen ei suhteet kaikkien sessiokumppaneuden kanssa sitä ole. Siinäkohtaa onkin tärkeää kommunikoida se, mitä toisesta oikeasti haluaa.
Olen myös samaa mieltä laalaan kanssa siitä että pitää osata olla onnellinen omissa nahoissaan, ei sitä onnea kukaan muu tuo ja sellainen odotus toisesta ihmistä kohtaan on erittäin epäreilu. Eihän se silti poista sitä että haluaa kumppanin vaikkei sinällään tarvitsisi.
Mä olen tutkinut polyamoriaa lisää muualla ja se on avannut silmiä. Ihmisten motiiveista, käyttätymisestä, ykssarvistenmetsästäjistä yms.. Olen myös entistä varmempi että itse olen mono. Js ehkä mun pitää sen verran tässä nyt perua puheitani että ehkäpä sillä ei loppujen lopuksi ole merkitystä, onko se ihminen mono vai poly jonka kanssa rakastuu, jos se ihminen on oikeasti valmis antamaan niitä asioita joita itse suhteessa tarvitsen.
-
Itsetuntemus ja omien tunteiden ja tarpeiden tiedostaminen kantaa pitkälle, oli sitten mono, poly tai mitä hyvänsä.
Itse haluan tietää syyt tunnereaktioilleni ja tutustuminen polyvagaaliteoriaan on syventänyt ymmärrystäni omien tunnereaktioideni syy-seuraussuhteiden taustalla. Tunteet ja fysiologia eivät ole erillään toisistaan ja varmaankin siksi viehätyn itsevarmoista ja itsensä tuntevista yksilöistä. Toisaalta myös alemmuudentunteet näkyvät kropassa ja kaikenlaiset hyväksikäyttäjät etsivät nimenomaan niiden merkkejä päästäkseen boostaamaan omaa egoaan jo valmiiksi lytätyn ihmisen kustannuksella. Tämä on valitettavan yleistä ihan kaikenlaisissa ihmissuhteissa, ei vain sessioseuraa etsiessä.
Mikäli kyse on todella syvästä itseinhosta ja/tai epävarmuudesta, suosittelen ammattiauttajaa. Dissosiaatiohäiriö on edelleen alidiagnosoitu ja sitä hoidetaan usein masennuksena. Esim. kognitiivinen psykoterapia on aivan validi keino hoitaa masennusta, dissosiaation kanssa taas tarvitaan usein traumaterapiaa.
-
Päästäiskö takaisin alkuperäiseen aiheeseen?
-
Mun omaa kuplaani kuvaa varmaan parhaiten sana tyhjiö. Enemmän ja vähemmän puutteessa ollut kaksi avioliittoa ja yhden suhteen rämpinyt niiden liittojen välissä. Kun lapset on jo omalta osaltani tehty ja elämä pyörittänyt eri kaupunkien välillä, olisi ihana löytää suhde jossa kinkyily olisi arkipäivää. Viihdyn kyllä yksinkin ja fwb-suhde löytyy, mutta mis on onni. Ehkä se onni on viimein tässä ja nyt, kun tietää mitä itse haluaa, eikä tyydy mihin tahansa. Kolmenkympin kriiseilyt on jo ohi. Ehkä vielä joskus jotakin. Ja Mmiiuh jos ASn sivuille eksyt.
-
Oma avioliittoni sai alkunsa "tämä on puhtaasti vain seksiä ja sessiointia" -suhteesta. Tai siis, minä se kai olin joka niin halusi määritellä alunperin. Mutta siitä suunnitelmasta poikettiin aika nopeasti sivuraiteelle ja hyvä niin. Ehkä se opetti myös omalla tavallaan itselleni sen, että joskus ihan tahtomattaankin saattaa löytää helmiä paikoista, joista niitä ei olisi uskonut löytävänsä. Opetti olemaan avoimempi erilaisille mahdollisuuksille ja pitämään silmät auki. Puhdas monogamia ei myöskään tuntunut itselleni luontevalta ja sekin osaltaan vaikutti siihen, että kuvittelin, etten halua sitoutua. Onneksi kinkyyteni johdatti minut myös tutustumaan polyihin, monisuhteilijoihin yms. ja tajuamaan sen, etteivät sitoutuminen ja monogamia ole synonyymeja keskenään. Kumpaakin voi olla ilman toista.
Olen myös jotenkin ottanut sellaisen asenteen, että en etsimällä etsi mitään, vaan yritän antaa asioiden/ihmissuhteiden tulla vastaan ja muodostua sellaisiksi kuin ovat muodostuakseen. Joskus siitä etsimättömyydestä on vaikea pitää kiinni, jos tuntuu, että aidosti jotain kaipaa. Mutta silti ne parhaimmat asiat ovat aina tulleet elämääni vahingossa ja pahimmat asiat väkisin hakemalla. Sydämeeni on muodostunut ihan erityisiä paikkoja tietyille ihmisille, vaikka suhde voi ulospäin näyttää triviaalilta. Kuten sille yhdelle, jonka kanssa oli suhde, joka sitten kariutui ja molempia sattui. Silti, se ihminen on ihan tosi erityinen, valtavan tärkeä, enkä missään nimessä luopuisi kokemuksistani. Tai sille toiselle, jonka kanssa koen jotain valtavan suurta klikkiä ja yhteyttä, vaikka tiedän, että toinen on vaniljamono. Jossain toisessa ulottuvuudessa voitaisiin olla pari, mutta tässä universumissa tyydytään ehkä olemaan ystäviä ja haaveilemaan sellaisesta, mitä ei saada. Tai sille kolmannelle, joka jätti lähtemättömän jäljen ja ikävän. Vaikkei olla oltu tekemisissä vuosikausiin, mietin edelleen, mitä kuuluu ja miten hyvältä tuntuisi vain halata. Vaikken edes ole halailijatyyppiä. Ehkä minä joskus otan vielä yhteyttä. Tai sitten en.
Paljon näitä parisuhdeasioita, seuranhakua ja löytymistä tulee pohdittua niin omasta perspektiivistä kuin laajemmassakin mittakaavassa. Tuntuu erikoiselta seurata maailmaa, jossa on paljon yksinäisiä, mutta silti vaikea löytää toisia. Monimutkaista ja mielenkiintoista. Olen minä kinkypiireissä nähnyt myös niitä tapauksia, jotka ovat polyja ja muuttuvat monoiksi tavattuaan sopivan ihmisen. Yhtä lailla myös niitä, jotka kipuilevat monogaamisessa suhteessa ja suhteen päätyttyä löytävät onnen jostain vapaammasta suhdemuodosta. Se on niin yksilöllistä.
Sori, jos tämä ajatuksenvirta meni paikoitellen ohi aiheen. Kunhan viime aikoina olen itsekin pyöritellyt näitä ajatuksia ja piti purkautua johonkin. ::)
-
Ihana <3