BDSM-baari
Kirjasto - jäsenille tarkoitetut alueet => Päiväkirjat => Näkökulmia lokerosta ja sen vierestä => Aiheen aloitti: Kolumnisti - 14.03.2021, 17:31
-
Kun Dominoiva Mies itkee
Kun Suomessa mies itkee,
Se on rumaa ja raadollista.
Se kääntyy itkemäään seinää päin,
tai huutaa pettymystään petikkoon.
Harvoin olen kuullut täällä kirjoittajissa yhtään oikeaa Dominoivaa perinteistä miestä.
Niitä kavereita joille useimmille, bdsm on seksiä - ei niinkään jatkuvaa roolileikkiä.
Niitä sadisteja, jotka saavat kiksinsä kivusta, mastereita, jotka haluavat alistaa.
Miehen tuska. Sitä on, mutta siitä moni vaikenee. Vahvemman ei ole hyvä näyttää heikkoutta, ja mielipiteidenkin kanssa on hyvä olla tarkkana.
Mutta jokainen väsyy. Jokaisella on kipupisteitä ja huonoja päiviä. Panssari voi olla kova mutta sen takana on aina ihminen.
Kaikki suhteet ovat lopulta ihmissuhteita ja kaikki me olemme ihmisiä.
Dominoiva mies itkee yksin.
Se ei pyydä apua,
Se ei mene terapeutille puhumaan,
Se ei etsi vertaistukea.
Perusluonteeseen kuuluu, että Dominoiva kantaa vastuun. Alistuva droppailee, kokee pahaa oloa ja tiloja - alistava ymmärtää, sietää ja kestää.
Kun se yksi kortti talosta putoaa maahan ja kortit leviävät ilmaan, on monessakin liemessä keitetty kaveri lähellä murtumispistettä.
Mieskin tarvitsee aikaa. Mieskin tarvitsee tilaa. Ja mies tarvitsee myös välillä mahdollisuuden purkaa oloaan.
On tärkeä antaa tilaa kun päässä kiehuu tai maailma romahtaa murheen alhoon.
Paha olo voi tulla myös Dominoivalle, monesta sisäsyntyisestä tai ulkoisesta syystä.
On oikein vahvankin itkeä tai surra valitsemallaan tavalla. Ja se tapa on kaikilla erilainen.
Avasin selaimen,
Luin taas mitä oli kirjoitettu,
Vitutti typeryys,
Aina samaa jankutusta.
Moni puhuu ja jakaa täällä kirjoituksissa ihmisiä eri kasteihin.
Dominoiva mies, varsinkin sellainen perinteisempi, hiljaisempi,
kirjoitustaitoja vähemmän hionut ja kaikkia termejä vähemmän tavaamaan kiinnostunut - on hyvä kohde maalitukselle.
Seuraahakevan profiilikuvattoman D-miehen lyhyeen kutsuhuutoon vastaillaan opastaen 'oikeaan' deitti-ilmon tekoon.
Osa kirjoittajista pelottelee somekavereita omaamattomien miesten profiileista,
osa jopa kirjoittaa mututuntumalla pelottelutekstejä yleistyksinä kolumnitasolla.
Jos siitä pahoittaa oikeasti mielensä, 'itkee ja nillittää' ja se on 'epäsopivaa'.
Se teilataan. Kysytään miksi tuo mielensä pahoitti? Senhän pitäisi olla kova D-mies?
Itse koen että nettitrollauksesta voi pahoittaa mielensä. Kuka tahansa. Ja yleistäminen ei ole oikein.
Yksilöinä on olemassa huonoja ihmisiä, kaikissa rooleissa.
Mutta tällä foorumilla perinteinen Dominoiva Mies on saanut kyllä kuluneen vuoden aikana eniten lunta tupaan.
Saako kokea pahaa oloa jos lukee kirjoituksista että on 'paha kun kuuluu johonkin viitekehykseen'?
Kyllä minusta saa. Tässä ei eroa se millään tavalla millä puolen piiskaa ihminen seisoo.
Itku pitkästä ilosta,
Onnellisuus on itsekästä,
- kärsi, kärsi kirkkaamman kruunun saat.
No. Itse olen tällainen Dominoiva Mies. Ikää on kertynyt yli 40 vuotta. Joten en ole enää nuori kolli.
Olen niitä harrastajia jotka ovat puuhanneet 24/7, CNC, RACK sisältöjä, toteuttanut toisille kaikenlaisia fantasioita.
Treffit ovat voineet alkaa asunnon ovelta seksillä, ja aina ei ole turvasanoja mietitty - tosin näissä ihmisillä on jo ollut omiakin kilometrejä skenessä takana.
Olen deittaillut itseäni nuorempia, ja myös vanhempia. En pidä rooleja enkä koe, että asioiden tekeminen vaatii jonkun tietyn tavan toimia.
10 vuotta foorumia takana, yhdellä nickin vaihdolla, ja 'aktivoituneeksi kirjoittelijaksi' vasta viime vuosina.
Olen ollut suhteissa ja kriiseissä, myönnettävästi myös ollut välillä aivan perseestä jyrkkine mielipiteineni ja välillä ollut kusipääkin,
mutta se minusta liittyy enemmän ihmisyyteen kuin siihen olenko Dominoiva vai en. En ole mikään esikuva.
Koen silti että ihmisten pitäisi pyrkiä avoimuuteen. Avoimuuteen, jossa annetaan jokaisen toimia tavallaan vaikkei sitä itse omakseen kokisi.
Euroviisuissakin ainoa voittanut suomibiisi on hevimuusikon kynästä.
Ja täällä minusta kaiken purkan ja poppareiden seassa voisi hiukan myös muistaa synkempiä hevimiehiä, antaa heillekin tilaa.
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat rikkautta. Myös eriävien ajatusten.
Dominoiva vanhempi mies voi olla perinteisempi eikä ajattele asioista ihan yhtä avoimesti kaikista kuin sinä.
Mielipide voi olla jyrkempi, eikä aina niin sateenkaaren väreissä. Minusta ei tarvitsekaan. Hyväksyä ei tarvitse, mutta ei ehkä teilatakaan.
Teilaamisen pelossa moni ei kirjoita. Ja tämäkin foorumi on köyhempi, kun kaikkia ääniä ei kuulla.
Mielelläni itsekin kuulisin juttuja altaan syvästä päästä välillä. Niiden perään vähän itken toisinaan.
Toivoisin niin erikoista kuin se onkin, tännekin foorumille enemmän kaikenhyväksyvää euroviisuhenkeä.
Henkeä joka hyväksyy sen että myös se Dominoiva kaveri joka karusti kirjoittaa, on ihminen jolla on tunteet,
välillä paha olla ja yksilö, jota ei tule teilata viitekehyksensä kanssa. Yksilö joka saa itkeä jos siltä tuntuu.
(https://www.bdsmbaari.net/index.php?action=dlattach;attach=28999;type=avatar)Occam
- Kirjoittaja on oman tiensä kulkija, vapaa ajattelija ja Dominoiva mies.
Kirjoittaja itse itki viimeksi talvella, yksin, ja löi samalla nyrkkinsä seinään.
-
Kolumnit olivat pitkään tauolla. Syynä oli se, että niistä kerta toisensa jälkeen virisi asiatonta ja henkilöönkäyvää keskustelua. Ylläpito muistuttaakin nyt muutamasta asiasta:
-Kolumnistit kirjoittavat omalla nimellään ja omia näkemyksiään. He tekevät tätä pyyteettömästi ja vapaaehtoisesti. On syytä muistaa, että kolumni ei ole luonteeltaan tarkoitettu tietoiskuksi tai oikeaksi totuudeksi: siinä on aina kyse ainakin joiltain osin kirjoittajan henkilökohtaisesta näkemyksestä tai kokemuksesta.
-Kolumnistit valitaan ja kolumnit tarkistetaan ylläpidon toimesta. Ne eivät silti edusta ylläpidon näkemyksiä - hyväksyntää osoitetaan myös omista mielipiteistämme poikkeaville kirjoituksille, kunhan asiasisältö ja tyyli kestää tarkastelun.
-Kolumnien on tarkoituskin herättää keskustelua ja ajatuksia sekä kysymyksiä.
Olethan ystävällinen ja mietit kahdesti miten kommentoit? Eri mieltä saa olla. Kyseenalaistaminen on ok. Omien näkemysten esiintuominen on suotavaa. Kaiken tämän voi tehdä väheksymättä ja arvostelematta tai loukkaamatta kolumnin kirjoittajaa tai muita käyttäjiä. On myös syytä muistaa, että aiheet voivat olla hyvinkin omakohtaisia ja herkkiäkin. Keskustellaan siis asioista toisiamme kunnioittaen ja niin. että tätä palstaa on kaikkien mielekästä lukea ja jatkossakin saamme rohkeita kynäniekkoja jakamaan jotain itsestään näissä kolumneissa.
Ylläpidon puolesta, lemmikki
-
Hyvä ja ajankohtainen kolumni kaiken väännön jälkeen ja ennen tulevia mielensäpahoituksia, tölvimisiä ja provosointeja.
Lähtökohtaisesti elämäni ihmiset saavat puolestani olla ihan mitä lystäävät ja toimia siten kuin parhaaksi näkevät kunhan kohtelevat toisiaan kunnioituksella. Tiettyä suvaitsevaisuutta ja hyväksyntää kunkin omaa olemista ja tekemistä kohtaan on hyvä levittää itse kunkin oli oma mielipide henkilöstä tai tämän tyylistä mikä hyvänsä. Ei tarttee tykätä mutta voi antaa kaikkien perunoiden kukkia.
Mitä miehen tuskaan tulee niin se miehen rooli on ollut purra hammasta ja pärjätä. Lyhykäisyydessään voittaa, oli kisa työpaikasta tai päivän ateriasta. Itku ei ole auttanut markkinoilla vaan jotenkin on ollut toimittava jotta tavoite on täyttynyt - muuten on jäänyt tyhjä vatsa ja sotkuinen käsi.
Niin. Tulisiko miehellä olla oikeus itkeä tai dropata? Tottahan toki. Onko se aina mahdollista? Tuntuu, ettei ole. Ehkä ajat muuttuvat. Lisäksi miehiä on paljolti erilaisia: jotkut luovivat parhaiten yksin. Omat negatiiviset ajatukseni pureskelen useimmiten yksin, mutta vertaistukeenkin olen kallistunut. Ja ai että se toisen näkökulma oli hyödyllinen useammankin kerran.
Toivon Baariin suvaitsevampaa, kannustavampaa ja uteliaampaa keskustelua. Hyvä kolumni! :)
-
... ja ennen tulevia mielensäpahoituksia, tölvimisiä ja provosointeja.
Jossei osaa tai pysty ottamaan kritiikkiä vastaan ni ei kannata postailla asioita.
-
Erittäin hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus.
Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että mediassa ja somekeskusteluissa "perinteiseen mieheyteen" kohdistettu kritiikki menee usein ohi maalin, koska hyvin moni jo oman ikäpolveni miehistä pystyy parempaan: mm. syvälliseen itsereflektioon ja uskallukseen olla heikko. Täällä baarissa monet kirjoitukset ovat vahvistaneet näkemystäni. Väittäisin, että baarilaisissa on myös keskimääräistä enemmän niitä, joiden "perinteinen mieheys" on vapaata monista siihen yleensä liittyvistä ikävistä piirteistä. Siksi ei ehkä kannata ottaa kaikkea yleisesti (dominoiviin) miehiin kohdistettua kritiikkiä henkilökohtaisesti.
Lisäksi, miehiin ja mieheyteen kohdistuvalle kritiikille lienee edelleen aihetta, mutta suosittelen välillä pohtimaan missä määrin ennakkoluulonne vastaavat todellisuutta.
-
Erinomaisen hyvä ja tarpeellinen kolumni. Iso kiitos tästä. :love:
Itse olen vaimona, sisarena, tyttärenä, ystävänä ja jopa subinakin kokenut aina kauniina, merkityksellisinä ja arvokkaina ne hetket, kun mies itkee. Miehet nyt tosiaan keskimäärin eivät ihan joka risauksesta itke, joten sitten kun itketään ollaan jonkin todella herkän ja ison asian äärellä. Naisena olen kokenut suurena kunniana sen, että olen saanut niissä hetkissä olla elämäni miesten elämissä läsnä ja lohduttamassa. Se, että mies itkee,ei tee hänestä silmissäni vähemmän miehistä, vaan ennemminkin päin vastoin; koen miehen itkun harvinaisena rohkeutena, joka tekee miehestä silmissäni kokonaisen ihmisen, jolla on tunteet ja joka kykenee ne kohtaamaan ja näyttämäänkin. Miehen itkussa on jopa tiettyä uljautta.
Mitä tulee droppeihin, on dominoivalla ja/tai sadistisella osapuolella mielestäni aivan yhtäläinen "oikeus" droppaamiseen kuin submissiivisella ja/tai masokistisella parillaan, ja subi/masokisti on aivan yhtäläisesti velvollinen sen toisen osapuolen dropin kohtaamaan ja siihen jälkihoitoa tarjoamaan. Jos molemmat droppaavat yhtä aikaa (mikä on vallan mahdollista), pitäisi siitäkin koittaa selvitä yhdessä toisiaan tukien.
Itse olen kohdannut muutamia melko vahvoja sadistin droppeja. Koin tämän täysin ymmärrettävänä, sillä onhan se oman sisäisen "pimeyden" kohtaaminen melkoinen juttu. Oikeastaan olisi ollut oudompaa, jollei se olisi herättänyt kumppanissani mitään tunteita. Dropit eivät mitenkään vähentäneet arvostustani häntä kohtaan, saati syöneet hänen miehisyyttään silmissäni. Päin vastoin niiden läpikäyminen yhdessä lähensi meitä ja kasvatti luottamusta välillämme.
Minusta BDSM:ssä on ylipäätään kyse vahvojen tunteiden kokemisesta ja kohtaamisesta, laidasta laitaan. Ei se ole mikään subin/masokistin yksinoikeus, eikä sukupuolisidonnaista. Kauneimmillaan tämä on yhteinen tutkimusmatka, jolla molemmat kannattelevat toisiaan vuorotellen ja yhdessä.
Tosimies itkee, kun itkettää. :love:
-
Hyvä kirjoitus ja jos joskus kirjoittajan kans tiemme risteävät niin tarjoan ensimmäisen tuopin.
Luin tän aiemmin ja piti hakea kaupasta laatikko sitä vahvempaa karhua että kehtaa jotain tähän kirjoittaa.
Ei mies itke, ei ainakaan jos aihe on miehen mittapuussa mitätön. Joku väärä sana tai kömpelö käytös, ei itketä vaikka saattaa vähän nolottaa. Miksi tuommoinen itkettäs kun ei mies itke edes hautajaisissa kuunnellessaan papin loputonta papatusta paremmasta paikasta ja kesken jääneestä matkasta eikä haudalla lapioidessaan multaa läheisensä arkulle peittäen sen ikuisiksi ajoiksi. Ja se koira, se hyvä ystävä jolle oli kiva puhua ja joka oli uskollinen hyvä ystävä lopetettiin mutta ei sille kyyneltä suoda, hiljaa mietitään ja hakataan halkoja ja istutaan saunassa, istutaan kuistilla ja katsotaan tyhjyyteen kylmä karhu kourassa miettien että prkl, nyt sitä ei sitten sitäkään enää oo. Ja ne tunteet, puhu niistä, en puhu. Näläntunne lähtee miehestä kun akka tekee nakkikastiketta ja pottumuusia ja pistää ruisleivän päälle voita mutta että itkusilmässä istuis puhumassa tunteista niin ei tapahdu muttei se todellakaan tarkoita ettei niitä tunteita ois.
Ja se väliovi, menee siitä nyrkki läpi helposti kun kukaan ei oo näkemässä että nyt on hermo vähän pinnassa. Ja ei minua kiinnosta nämä laatikkoleikit ja hienot kirjainyhdistelmät, maailmassa on vajaa 8 miljardia ihmistä ja vielä pitää lokeroitua tänne baariin pieneen boksiin huuteleen että muuttukaa kaikki samanlaisiksi kuin minä ja arvostakaa minua tai ootte paskoja. Sielläpä huutelet ja kerrot kuinka paska ja juntti mies on kun ei se ymmärrä sua mutta huomioi se että ei se mies sua hauku sinne laatikkoos, sinä mahut miehen elämään mutta mies ei sun elämään, kumpi se juntti on?
Mielummin katon telkkarista Rambon tai Terminaattorin kuin vaikka vain elämää itkukohtauksia, toiset naurattaa ja saa hyvälle tuulelle ja vain elämää taas, no jääkööt sanomatta.
Maailma muuttuu ja elämä on hyvin erilaista eri ikäisenä ja tuohan se elämä mukanaan kokemuksia ja näkemyksiä, oppia ja erehdyksiä. Nykynuoret elää täysin erilaista elämää kuin vanhempansa saati isovanhempansa. Nykyään on rankkaa ja vaikeaa kun ei oo uusin pleikkari tai 1000€ takki ja pappa on ollut sotimassa, kaikki on suhteellista. Joistain asioista ja ihmisistä oppii enemmän ja joistain vähemmän mutta turha vaatia että kaikki kaikkia koskaan ymmärtäs tai arvostas sua semmosena kuin oot.
Aikaa ja tilaa, sillon kun näätte että nyt miehellä on ajatukset jossain muualla kuin tunteista puhumisessa tai siinä 3 viikkoa sitten tehdyssä kömpelössä verbaliikkavirheessä niin antakaa sen miehen olla ja mennä ihan rauhas, kyllä se sieltä kotiin tulee kun on nälkä ja tarpeeksi annettavaa ja kyllä se puhuu, hän vain valitsee itse ajan ja kohteen kelle ne salaisuutensa suo sillä ei miestä pysty pakottamaan.
Ja tämä sama tunteeton mies kuuntelee murheesi, vaihtaa renkaasi ja huomioi halusi ja tarpeesi ja syö pullasi ilman kyyneliä. Ja tätä miestä sinä rakastat kun hän on oma itsensä ja näyttää syvimmät tunteensa siellä kammarissa, antaa silmiensä nauraa eikä maailmassa ole kuin te kaksi.
-
Aiemmin peräänkuulutin ja toivoin tämänkaltaista kolumnia. Kiitos kirjoittajalle, että toiveeseeni vastattiin näin hyvällä keskustelunavauksella :)
Toivottavasti tähän keskusteluketjuun osallistuu muitakin Dominoivia miehiä saman asian äärellä, jotta ne joita aihe eniten koskee saisivat jakaa ajatuksiaan laajemminkin.
-
Kiitos tästä tekstistä.
-
Jännää sinänsä, että vaikka itse olen nainen ja vieläpä alistuva, osaan samaistua moniin kohtiin.
Voi miten vaikeaa onkaan joskus ollut löytää se paikka ja aika itkulle. Miten usein arjessa on ollut pakko vain pitää langat käsissä ja vasta omalla ajalla romahtaa - jos siihen on ollut aikaa ja jaksamista vielä.
Ja miten usein pidin sitä kaikkea sisälläni, kunnes olin niin turta, ettei itku tullutkaan.
Omalla kohdallani itkemättömyys ja hammasta purren kasassa pysyminen liittyi statukseeni vastuunkantajana, äitinä tai milloin minäkin.
Minun oli pakko pitää paketti kasassa, koska kukaan muu ei olisi pitänyt. Dominoivalla miehellä suhteessa tilanne on varmaan helposti sama. On helppo sanoa, että tietysti mieskin saa itkeä. Mutta kuinka hyvin osaamme ottaa vastaan ja kohdata itkevän miehen?
Minulle D/s -suhde on ollut juuri se paikka, missä on lupa olla joskus heikko. Itkeä, alistua ja antaa toisen pitää lankoja. On vaatinut työtä saada homma toimimaan niin, että se dominoivakin uskaltaa paljastaa heikkoutensa ja epävarmuutensa ilman, että se pilaa mitään.
Loppujen lopuksi olemme kaikki ihmisiä. Ihmiselle on luontaista asettua puolustamaan heikompia. Mutta luontaista on myös hyökätä väellä ja voimalla jotain vahvaksi katsomaansa kohtaan. Netissä joskus unohtuu, että toisessakin päässä vastaanotinta on ihminen. Ihminen, johon sattuu joskus huolimatta siitä, että ulkokuori vaikuttaisi olevan teflonia.
-
Siinä miten domin/miehen heikkoihin hetkiin suhtaudutaan, punnitaan mielestäni osallisten kypsyys ja aikuisuus.
Välillä kysellään sen perään, mitä olisi 'toksinen feminiinisyys'. Minun mielestäni se on sellaisia naisilta miehiin kohdistuvia vaatimuksia, jotka eivät anna tilaa miehen heikkoudelle ja tunteiden näyttämiselle, kuten itkulle ja avun tarpeelle. Kliseinen käsitys on, että ne 'miehen mallit' välittyvät isältä pojalle ja kaveripiireissä, mutta oman kokemukseni mukaan niitä opitaan myös naisten puheista ja naisystävien reaktioista.
-
Siinä miten domin/miehen heikkoihin hetkiin suhtaudutaan, punnitaan mielestäni osallisten kypsyys ja aikuisuus.
Välillä kysellään sen perään, mitä olisi 'toksinen feminiinisyys'. Minun mielestäni se on sellaisia naisilta miehiin kohdistuvia vaatimuksia, jotka eivät anna tilaa miehen heikkoudelle ja tunteiden näyttämiselle, kuten itkulle ja avun tarpeelle. Kliseinen käsitys on, että ne 'miehen mallit' välittyvät isältä pojalle ja kaveripiireissä, mutta oman kokemukseni mukaan niitä opitaan myös naisten puheista ja naisystävien reaktioista.
Tai sitten toksinen feminiinisyys on sitä, että jumiudutaan omaan sukupuoleen kohdistuviin stereotypioihin. Ihan samalla tavalla kuin toksinen maskuliinisuus. Yleisesti ottaen voisi puhua sukupuoliroolien toksisuudesta. Tässä esimerkissä mainittu ilmiö olisi minun mielestäni pikemminkin toksisen maskuliinisuuden tyrkyttämistä toiselle.
*nusbaa pilkkua*
-
Minä itken jos itkettää, TRUEMASTERINA voin, koska me voidaan mitä vaan.
Harva mies uskaltaa, tai ymmärtää että jos haluaa olla vahva, pitää myös olla rohkeutta olla herkkä. Se ei ole sama asia kuin heikko.
Heikkokin mies voi olla, mutta vain hetken aikaa, koska säälittävä ei saa olla. Ja heikkonakin pitää olla itsensä Herra, ja sen verran vahva, että on omiensakin Herra. Reppana ei saa olla, mutta hetken voi olla avuton, ei kuitenkaan niin avuton ettei tilanteen vaatiessa kykenis niiltä sijoiltaan nousemaan painimaan susien kanssa.
Sellaista on olla Mies tässä maailmassa.
IKRM
-
Jaahas. Jotain haluan tähän nyt kirjoittaa.
Itse olen sitä pojat ei itke -koulukuntaa, mutta sittemmin olen ihan itse opetellut ilmaisemaan tunteita. Koska kyllähän pojat itkevät, ne tekee sen piilossa.
Itse näytän kyllä kumppanille myös heikomman puolen itsestäni. Mutta tähän vallalla olevaan miesten herkistelybuumiin en silti pääse kiinni. Taidan olla niin vanha koira, että en jaksa opetella uusia temppuja.
Itse haluan olla perheelleni se vahva johtaja. Huonona päivänä lepään, surun keskellä makoilen kumppanin sylissä. Mutta nousen siitä ja jatkan elämää. Minulle on enemmän kuin sopivaa, että kumppanini tarvitsee minua droppeihinsa ja suruihinsa olkapääksi enemmän kuin minä häntä. En laske, että kumpi meistä on nyt saanut enemmän itkeä toisen olkapäätä vasten. Minulle on enemmän kuin sopivaa, enemmän kuin nautinnollista olla 99% ajasta se joka kuivaa kyyneleet.
Mutta toivon, että jokainen löytää sen itselleen sopivan vastaparin, jonka kanssa voi ja ja uskaltaa olla juuri niin herkkä, kuin miltä tuntuu. Aina suhteen dynamiikat menevät niin, että toinen on luonnostaan vahvempi ja toinen taas herkempi. Sitä sanotaan tasapainoksi ja onnellisinta on, kun kumpaakaan ei pakoteta väärään lokeroon vain sukupuolensa tai mieltymystensä perusteella.
-
Harva mies uskaltaa, tai ymmärtää että jos haluaa olla vahva, pitää myös olla rohkeutta olla herkkä. Se ei ole sama asia kuin heikko.
Tämä.
Omasta elämänpiiristä käsin on vaikea ymmärtää, miksi mies ei muka saisi itkeä. Ne vahvat, läheiset miehet kyllä itkevät ja myös ottavat lohdutusta vastaan sekä osaavat lohduttaakin, myös toisiaan.
Välillä tuntuu, että se mitä ei itse uskalleta ja kyetä kokemaan, heijastetaan toisen koettavaksi. Kipuaan itkevä mies on helpompi lähestyttävä kuin kipuaan huutava mies, näin itse koen.
-
Siinä miten domin/miehen heikkoihin hetkiin suhtaudutaan, punnitaan mielestäni osallisten kypsyys ja aikuisuus.
Välillä kysellään sen perään, mitä olisi 'toksinen feminiinisyys'. Minun mielestäni se on sellaisia naisilta miehiin kohdistuvia vaatimuksia, jotka eivät anna tilaa miehen heikkoudelle ja tunteiden näyttämiselle, kuten itkulle ja avun tarpeelle. Kliseinen käsitys on, että ne 'miehen mallit' välittyvät isältä pojalle ja kaveripiireissä, mutta oman kokemukseni mukaan niitä opitaan myös naisten puheista ja naisystävien reaktioista.
Tai sitten toksinen feminiinisyys on sitä, että jumiudutaan omaan sukupuoleen kohdistuviin stereotypioihin. Ihan samalla tavalla kuin toksinen maskuliinisuus. Yleisesti ottaen voisi puhua sukupuoliroolien toksisuudesta. Tässä esimerkissä mainittu ilmiö olisi minun mielestäni pikemminkin toksisen maskuliinisuuden tyrkyttämistä toiselle.
*nusbaa pilkkua*
Näissä sukupuolittuneissa haittajutuissa on ainakin jossain määrin sellainen ero, että huonoilla naisen malleilla aiheutuu yleensä haittaa lähinnä naisille itselleen (esim ulkonäköpaineet) kun taas huonoilla miehen malleilla on haittavaikutuksia myös muihin (esim seksuaalinen häirintä). Siksi minä määrittelisin sen toksisen feminiinisyyden näin päin.
*pitää pilkkua kiinni ja nusbaa oikein kunnolla*
Mut ihan ok noinkin.
Jos ei ole kohdannut heikkouttaan, käsitys vahvuudesta on illuusio. Järven syvyyttä ei voi tietää ilman kontaktia pohjaan. (Menipä syvälliseksi. :o)
-
Kiitos tästä kolumnista.
Ajattelen että meillä kaikilla, oli sukupuoli tai rooli mikä tahansa, on oltava lupa näyttää tunteita. Meillä kaikilla on omat pehmeät kohtamme ja väsymisen ja surun hetket ja ajattelen, etta on vahvuutta tunnistaa oma herkkyys ja tarvitsevuus. Sallia ne itselleen ja toiselle. Uskaltaa kääntyä ja kurottaa toista ihmistä kohti. Se vaatii joskus aika paljon rohkeutta.
Ja miten arvokasta ja luottamusta herättävää on se, jos toinen avaa myös tätä puolta itsessään. En kavahda toisen itkua tai sitä jos toinen avaa omia kipupisteitään. Ja miten tärkeää itselle on ollut myös saada olla heikko ja tulla kannatelluksi silloin kun sitä tarvitsee.
Olen viime aikoina miettinyt paljon näitä toksisia sukupuolirooleja, että onko tämä vielä osiltaan sotavuosien perua meissä suomalaisissa, että selviytyäkseen vaikeasta sota-ja jälleenrakennusajasta on pönkitetty mallia että "tosimiehet" ei sorru eikä itke ja että "tosinaiset" tekee hammasta purren eikä valita ja tätä mallia, näin karkeasti yleistäen, on jääty siirtämään eteenpäin.
Mutta muutosta tapahtuu kun tehdään töitä paremman tunneilmapiirin ja sallivuuden eteen.
Ollaan ihmisiä toisillemme.
Ollaan iloksi, nautinnoksi, tueksi ja lohduksi toisillemme.
Jokainen meistä tarvitsee sen hyväksyvän katseen ja yhdessä täällä kasvetaan.
-
Jäin vielä miettimään itkemättömyyttä.
Ite oon nyt tässä ollu aikani hyvin suuren surun äärellä. Ja niin nainen kuin olenkin, kovin paljon en ole saanut itkettyä. Olen itse asiassa ollut niin kuivin silmin, että on ihan hävettänyt. Koska naiselta taas sitä itkua jopa odotetaan. Ehkä mieheltäkin jo odotettaisiin tässä tilanteessa.
Vaan minkäs teet kun ei itketä. Tai itkettää, mutta ei vaan tule itkua. Haluaisi itkeä, mutta ei vaan pysty.
Suru on kummallista. Ei se aina tule niin kuin leffoissa.
Joskus suru tulee vitutuksena. Suorana huutona ja kirosanoina. Joskus suru tulee apatiana. Sohvalla nukuttuna viikkona ja Netflixin tuijotuksena näkemättä mitään. Joskus suru hukkuu työhön, joka on niin raskasta, ettei pysty ajattelemaan muuta. Joskus surua voi juosta lenkillä pakoon. Joskus ainoa tapa surra on pyytää ystävältä selkäsaunaa. Joskus suru vain on. Kulkee kaupungilla vieressä vaikka vilkutat tutuille kuin ei mitään.
Ei kai kuitenkaan ole väärää tapaa surra.
Itkipä eli ei.
Ja tukea tarvitsevat nekin, jotka eivät itke.
Miehet. Naiset. Ihmiset.
-
Itkeminen ei ole heikkoutta - se on rohkeutta olla aito ja haavoittuva ihminen toisen edessä, näyttää tunteensa ilman että tukahduttaa tai häpeää. Kaikkia meitä itkettää joskus ja kaikki me tarvitsemme joskus toisilta tukea sekä ymmärrystä, sukupuolesta ja roolista riippumatta.
Kiitos kirjoituksesta. :love:
-
Siinä miten domin/miehen heikkoihin hetkiin suhtaudutaan, punnitaan mielestäni osallisten kypsyys ja aikuisuus.
Välillä kysellään sen perään, mitä olisi 'toksinen feminiinisyys'. Minun mielestäni se on sellaisia naisilta miehiin kohdistuvia vaatimuksia, jotka eivät anna tilaa miehen heikkoudelle ja tunteiden näyttämiselle, kuten itkulle ja avun tarpeelle. Kliseinen käsitys on, että ne 'miehen mallit' välittyvät isältä pojalle ja kaveripiireissä, mutta oman kokemukseni mukaan niitä opitaan myös naisten puheista ja naisystävien reaktioista.
Tai sitten toksinen feminiinisyys on sitä, että jumiudutaan omaan sukupuoleen kohdistuviin stereotypioihin. Ihan samalla tavalla kuin toksinen maskuliinisuus. Yleisesti ottaen voisi puhua sukupuoliroolien toksisuudesta. Tässä esimerkissä mainittu ilmiö olisi minun mielestäni pikemminkin toksisen maskuliinisuuden tyrkyttämistä toiselle.
*nusbaa pilkkua*
Näissä sukupuolittuneissa haittajutuissa on ainakin jossain määrin sellainen ero, että huonoilla naisen malleilla aiheutuu yleensä haittaa lähinnä naisille itselleen (esim ulkonäköpaineet) kun taas huonoilla miehen malleilla on haittavaikutuksia myös muihin (esim seksuaalinen häirintä). Siksi minä määrittelisin sen toksisen feminiinisyyden näin päin.
*pitää pilkkua kiinni ja nusbaa oikein kunnolla*
Mut ihan ok noinkin.
Jos ei ole kohdannut heikkouttaan, käsitys vahvuudesta on illuusio. Järven syvyyttä ei voi tietää ilman kontaktia pohjaan. (Menipä syvälliseksi. :o)
Olisi kovin hämmentävää, jos toksinen feminiinisyys ei liittyisi feminiinisyyteen. Kaikkea ei tarvitse määritellä miesten kautta. Toksisen feminiininen piirre olisi tietysti asettautua syrjään ja hyväksyä toissijainen rooli.
Mut joo, tämä riittänee aiheesta minun osaltani.
*sormeilee pilkkua hellästi*
-
Olipa dominoiva tai ei, niin mielestäni miehelläkin on oikeus näyttää tunteensa. Arvostan ihmistä, joka kykenee näyttämään olotilansa ja on aito kaikkineen. BDSM-jutuissa molemmin puoliset tunteen purkaukset voivat myös lujittaa suhdetta, kuten tavallista ystävyyssuhdettakin. Jos dominoiva mies itkee, se tekee ihmisestä inhimillisemmän ja tuo esiin sen realiteetin, että hänelläkin on tunteensa.
-
Kiitos tarpeellisesta kirjoituksesta ja kaikista erinomaisista kommenteista. Erityisesti Fian kommentti upposi. Kokonaisuutena puhutteleva aihe - ehkä enemmän kuin sen edes kuuluisi olla?
Sukupuolesta riippumatta, en näe miksi kahden aikuisen välillä sen pitäisi olla jotenkin epätavallista jos toisella on huono päivä tai surkea fiilis ja tulee itku - koen tunteiden osoittamisen myös yhtenä luottamuksen osoituksen ilmentymänä. Ja niiden kätkemisen taas vastaavasti ongelmallisena indikaattorina siitä että jotain puuttuu.
Ei pitäisi olla erikseen tarvetta nostaa miehistä herkkyyttä tai herkistelyä jalustalle - mutta ei myöskään lytätä sitä.
-
Moi
Tippa silmäkulmassa on inhimillisyyttä, mutta ämpärillisen vollottava DomM ylittää jo uutiskynnyksen:) Ei siitä kauan ole, kun vetisin silmin kotiin ajoin, mutta mahtui siihen muitakin tunteitakin ja paljon. Jos en tuntisi mitään, olisi aika lopettaa nämä hommat.
Tunnen, siis olen ja elän.
Ja kovin kauan ei kannata asioita vatvoa, jos ei vatvottavaa ei ole. Itsensä itkettämisessä loputtomiin ole järjen häivää eikä auta ketään. Korkeintaan satuttaa lisää.
-
Nauttikaa elämästä vaikka itkien jos siltä tuntuu. Meitä mahtuu tänne onneksemme monenmoista sukankuluttajaa ja kun antaa tilaa ja aikaa sille toiselle vaikka vähän erilaiselle kuin mitä itse olet niin hyvä tästä kaikille tulee.
-
Miksi itkeä?
Onko itku ainoa tapa käsitellä pettymyksiä, epäonnistumisia, kritiikkiä, haukkumista?
Entä suuttuminen? Suuttunut torjunta, jota seuraa aamulla mietiskelyvaihe, jolloinka torjunta vaihtuu itsekriittisyydeksi. Siinä menee pari päivää tai viikkoa ja asia on käsitelty. Joskus seurauksena on oppiminen, joskus elinikäinen vihanpito.
Miksi miehen pitäisi käsitellä tunteitaan kuten naisen? Miksi miehisyys ja miehiset tavat ovat kiellettyjä?
Tuska asioiden mennessä päin seiniä, miksi se pitäisi itkeä pois? Miksei astua sivuun, hiljentyä, katsoa ja miettiä, tehdä johtopäätös sekä toimia sen mukaan. Miten itku voisi toimia paremmin?
Ja kyllä, luen itseni perinteiseksi dominoivaksi mieheksi. Bdsm on minulle seksiä. Raaka piiskaus saa minut hymyilemään nautinnosta. Subin kärvistely vaihtoehtojen edessä hykerryttää minua. Epävarmuuden ja nöyryytyksen pelon aistiminen juovuttaa minut.
Miehiä minusta ei ole sitomaan, hädintuskin kykenen opastamaan mitenkä köysi jatkaa miehen päällä matkaansa.
-
Pointti ei tainnut olla, että miesten välttämättä pitäisi itkeä, vaan että aina joskus jotkut miehet - jopa jotkut dominoivat miehet - itkevät, ja se on ihan ok. Ihan yhtä ok saisi tosiaan mielestäni olla sekin, ettei aina itketä edes silloin, kun jonkun muun mielestä ehkä "pitäisi" tai "olisi normaalia". Ei edes kaikkia meistä naisista aina vaan itketä. Ainakaan just kun se sopisi nätisti kuvaan.
Ihmisillä tosiaan on hirveän erilaisia tapoja käsitellä tunteitaan. Sukupuolittunuttakin se kiistämättä osin on, käsittääksi osittain fysiologisista syistä eli erityisesti testosteronin vaikutuksesta, osin kenties kulttuurisesti. Viisautta kai olisi koittaa hyväksyä ja ylipäätään tunnistaa eri ihmisten erilaiset tunneilmaisun muodot ja kunnioittaa niitä.
Mutta on se kyllä joskus ihan saatanan vaikeaa. Naisten pitäisi kuulemma olla jotenkin herkkiä muiden tunteita tunnistamaan ja tulkitsemaan. Kuka ties sitten keskimäärin ovatkin, mutta itse kyllä huomaan olevani usein elämässä aivan pihalla, että miksi tuokin nyt taas tuolla tavalla käyttäytyy, mikä ihme sitä vaivaa, mikä tuo tunnetila sillä ylipäätän on ja miten helvetissä siihen pitäis muka reagoida? Helpostihan siinä sitten lähtee omakin pallo kierteelle.
Tunteet. Niitä pitäisi uskaltaa tuntea, näyttää omalla ainutlaatuisella tavallaan, jotenkin hallitakin, ettei nyt ihan tuulen vietävänä ajelehtisi ja vielä niitä muitakin siinä sivussa jotenkin kohdata ja ymmärtääkin. Joskus sujuu vähän paremmin. Aina ei niin taiten.
-
Hyvä kolumni ja hienot kommentit voitolta :)
Itken jos siltä tuntuu mutta yli neljäänkymmeneen vuoteen ei ole onneksi tapahtunut mitään sellaista että ois tarvinnut ja toivon ettei tarvitsekkaan. Surua,murheita ja vastoinkäymisiä voi käsitellä myös itkemättä eikä sekään tapa väärin ole kuten ei ole itkeminenkään.
-
Miksi itkeä?
Onko itku ainoa tapa käsitellä pettymyksiä, epäonnistumisia, kritiikkiä, haukkumista?
Entä suuttuminen? Suuttunut torjunta, jota seuraa aamulla mietiskelyvaihe, jolloinka torjunta vaihtuu itsekriittisyydeksi. Siinä menee pari päivää tai viikkoa ja asia on käsitelty. Joskus seurauksena on oppiminen, joskus elinikäinen vihanpito.
Miksi miehen pitäisi käsitellä tunteitaan kuten naisen? Miksi miehisyys ja miehiset tavat ovat kiellettyjä?
Tuska asioiden mennessä päin seiniä, miksi se pitäisi itkeä pois? Miksei astua sivuun, hiljentyä, katsoa ja miettiä, tehdä johtopäätös sekä toimia sen mukaan. Miten itku voisi toimia paremmin?
Erittäin samaa mielta.
Julkisessa pikkuhiprakassa vollottaminen on melko varmaasti enemmän huomiohakuisuutta kun vaan itteensa tyhjentamista. Ja pitääkö se sitten tehä toiseen syliin?
Edit:
Pieni lisäys. Jos oikeesti tunteet saa ihmisesfa sellaisen otteen ettei niistä muuten saa irti, kun purkaamalla ne nyyhkyttäen kuuneliin, niin on ne syyt katsottava hiukan tarkemmin. Ilmeisesti ei lähe kukaan itkemään, kun vasara osuu sormeen, tai näkee kuolluta lintua televisiosta. Romahduksen j itsehillinnan menetyksen takana on patoutunut ja käsittelemata jäänyt tunteet ja tilanteet. Jos aikuinen ihminen ej kykene käsittelemaan oma tunteiteita ja ne pääsee patoutumaan, eritoten jos sitä tapahtuu jatkuvasti ja piennemistakin asioista, niin se ihminen tarvii ammattilaisen apua eikä säälimista ja pehmella tyynylla pyydystamista. Kyllä jokainen elämä nähnyt mies joskus murtuu, jotkut jopa parikin kertaa, mutta jos se on jatkuva ja säännöllinen, niin no.... miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.
-
Kommentteja lukiessa tulee mieleen 1990-luvun naistenlehdet, joissa haastateltiin Tommy Tabermannia ja nostoissa korostettiin, että herkkyys ei ole heikkoutta ja mieskin saa itkeä.
En ole ihan varma olivatko nämä itsestäänselvyydet kuitenkaan kolumnin pointti.
Itselleni kolumnin rivien väleissä kummittelevat kysymykset siitä, mitä tarkoittaa jos Dominoiva Mies ahdistetaan nurkkaan foorumilla, jossa hänen pitäisi voida olla oma itsensä? Tai jos Dominoiva Mies masentuu ja hukkaa marmorikuulansa? Jos Dominoivaa Miestä osuu ja sattuu niin, ettei olekaan enää tilanteen Herra? Jos käykin niin, että joku alkaa miettiä sitä heikkoutta, jos iankaikkinen stamina alkaakin näyttää ehtymisen merkkejä, voiko olla enää edes mies, saati Dominoiva?
Koska, IKRM:iä mukaillen, Mies saa olla heikko vain hetkellisesti. Vasemmalla kädellä saa pyyhkiä vitutuksen kyynelet samalla kun oikealla taistelee jääkarhua vastaan Naistaan suojatakseen. Miehen pitää olla vahva riippumatta siitä onko Dominoiva vai alistuva. Ja jos Dominoiva Mies osoittaa heikkouden merkkejä edes pahoittamalla mielensä (herran jestas sentään, mikä pikkulikka se oikein on, kestäisi pienen kritiikin kuin mies), niin ansaitsee epäkelpoisuutensa ja feikkiytensä vuoksi täyden julkisen raatelun.
Vai?
-
Täällä on joskus ollut keskustelua siitä saako dominoiva itkeä. Itse kummastelin koko kysymystä silloin ja kummastelen sitä edelleen. Dominoiva ihminen on ihminen, ei jumala..paitsi ehkä hetkellisesti sessiossa. En muista nähneeni naisten kommentointia juurikaan, mutta joidenkin dominoivien miesten kommenttien perusteella minkäänlainen heikkous ei sovi dominoivalle ja se on mielestäni surullista.
-
Miksi itkeä?
Onko itku ainoa tapa käsitellä pettymyksiä, epäonnistumisia, kritiikkiä, haukkumista?
Entä suuttuminen? Suuttunut torjunta, jota seuraa aamulla mietiskelyvaihe, jolloinka torjunta vaihtuu itsekriittisyydeksi. Siinä menee pari päivää tai viikkoa ja asia on käsitelty. Joskus seurauksena on oppiminen, joskus elinikäinen vihanpito.
Miksi miehen pitäisi käsitellä tunteitaan kuten naisen? Miksi miehisyys ja miehiset tavat ovat kiellettyjä?
Tuska asioiden mennessä päin seiniä, miksi se pitäisi itkeä pois? Miksei astua sivuun, hiljentyä, katsoa ja miettiä, tehdä johtopäätös sekä toimia sen mukaan. Miten itku voisi toimia paremmin?
Erittäin samaa mielta.
Julkisessa pikkuhiprakassa vollottaminen on melko varmaasti enemmän huomiohakuisuutta kun vaan itteensa tyhjentamista. Ja pitääkö se sitten tehä toiseen syliin?
Edit:
Pieni lisäys. Jos oikeesti tunteet saa ihmisesfa sellaisen otteen ettei niistä muuten saa irti, kun purkaamalla ne nyyhkyttäen kuuneliin, niin on ne syyt katsottava hiukan tarkemmin. Ilmeisesti ei lähe kukaan itkemään, kun vasara osuu sormeen, tai näkee kuolluta lintua televisiosta. Romahduksen j itsehillinnan menetyksen takana on patoutunut ja käsittelemata jäänyt tunteet ja tilanteet. Jos aikuinen ihminen ej kykene käsittelemaan oma tunteiteita ja ne pääsee patoutumaan, eritoten jos sitä tapahtuu jatkuvasti ja piennemistakin asioista, niin se ihminen tarvii ammattilaisen apua eikä säälimista ja pehmella tyynylla pyydystamista. Kyllä jokainen elämä nähnyt mies joskus murtuu, jotkut jopa parikin kertaa, mutta jos se on jatkuva ja säännöllinen, niin no.... miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.
Väestöliiton ylläpitämällä hyvakysymys.fi- sivulla on tähän aiheeseen liittyen mahtavaa verkkomateriaalia. Varsinkin täällä: https://www.hyvakysymys.fi/kurssi/tunnekeskeinen-parisuhdekurssi/. Kyseessä on tunnekeskeinen parisuhdekurssi, jossa käydään läpi esim. miten ainaisia riidanaiheita voi parisuhteessa työstää. Materiaalista on hyötyä myös muissa ihmissuhteissa, joten jos tunneälykkyyden kehittäminen kiinnostaa, niin suosittelen kovasti! Kurssin sisällöistä eniten tätä aihetta sivutaan jaksossa 3, Kipupisteiden tunnistaminen.
Itse olen ymmärtänyt, että viha ei monestikaan ole merkki VAIN vihasta, vaan se saattaa olla tunne, joka on helpompi ilmaista kuin esim. pelko hylätyksi tulemisesta. Joskus toki viha on erittäin hyödyllinen tunne, koska se esim. auttaa ihmistä tunnistamaan omia rajojaan.
Se, että onko itku se paras tapa käsitellä tunteita, onkin eri asia. Haluan vain huomauttaa, että monesti oma haavoittuvuus voi olla esim. vihan, vetäytymisen yms. kätkemä. Omaa haavoittuvaisuutta taas ei saisi pelätä, koska se on täysin inhimillistä ja toisaalta, jos toiselle osapuolelle ei näytä tunteitaan, häneltä viedään myös mahdollisuus oikeasti ymmärtää tätä. Haavoittuvaisuus ja varsinkin sen osoittaminen vaatii suurta rohkeutta, jota miehissä on varmasti ämpärikaupalla.
-
Itkeminen. Ulkoiset tekijät saavat minut harvoin D:nä kokemaan itkemistä tapana purkaa oloa. Otan ja olen ottanut pelottavan hyvin vastaan kaikenlaista shittiä, jopa vuosien ajan hyvinkin ahdistavissa olosuhteissa. En vain ole ihminen, joka katkeaa taakan tai vastoinkäymisten edessä. Jopa hakeudun tilanteisiinkin, missä voin kokea kevittäneeni toisen tilannetta. Tämä ei silti tee minusta henkisesti tai tunteellisesti kylmää. Toki kaikki kolahtaa, mitä päin heitetään. Mutta nämä asiat voi käsitellä selväksi.
Myöskään subin kyynelten näkeminen ei minulle ole mitenkään lohdutonta tai kammottavaa, vaan toisinaan jopa hyvinkin miellyttävää ja kiehtovaa, kun syyt ovat oikeita. Tietysti suru on aina surua, ja se pitää sellaisena kohdata.
Mutta kun tullaan omaan itseeni, tilanne on eri. Kun olen tilanteessa, missä itse muodostan esteen rakkaudelle tai ihmissuhteelle tekemieni valintojeni johdosta tai kun muut tehdyt valinnat "konkretisoituvat" ja joutuu ottamaan valtavia askeleita kasvaakseen isompiin saappaisiin, niin monasti nämä kulminaatiopisteet sattuvat - ja myös saattavat kohtaamaan niissä syntyvät tunteet kyynelten kera. Ja voin myös rakkaan ihmisen seurassa näyttää kyyneleni.
-
Itse olen ymmärtänyt, että viha ei monestikaan ole merkki VAIN vihasta, vaan se saattaa olla tunne, joka on helpompi ilmaista kuin esim. pelko hylätyksi tulemisesta. Joskus toki viha on erittäin hyödyllinen tunne, koska se esim. auttaa ihmistä tunnistamaan omia rajojaan.
Se, että onko itku se paras tapa käsitellä tunteita, onkin eri asia. Haluan vain huomauttaa, että monesti oma haavoittuvuus voi olla esim. vihan, vetäytymisen yms. kätkemä. Omaa haavoittuvaisuutta taas ei saisi pelätä, koska se on täysin inhimillistä ja toisaalta, jos toiselle osapuolelle ei näytä tunteitaan, häneltä viedään myös mahdollisuus oikeasti ymmärtää tätä. Haavoittuvaisuus ja varsinkin sen osoittaminen vaatii suurta rohkeutta, jota miehissä on varmasti ämpärikaupalla.
Tätä komppailen. Paljolti netissä (esim. täällä) olen kuullut siitä, miten miehen on ok ilmaista vihaa, ei haavoittuvuutta tai herkkyyttä tai surua tai itkua jne. Kulttuurin puolesta taas naisilta viha on se kielletty osasto. Jos mies piilottaa pelkoa ja haavoittuvuuttaan vihan alle, niin herkästipä se pakotetaan toisen osapuolen kokemukseksi, pelko ja haavoittuvuus. Tai jos toinen osapuoli ei ilmaise vihaa, niin ilmaiseeko toinen sitä sitten senkin edestä.
Ajattelen myös, että haavoittuvuuttamme suojaamme sen minkä koemme tarpeellisena. Mitä enemmän uskaltaa ja kykenee olemaan läheisessä suhteessa auki ja avoin, niin sitä enemmän voi saada - mutta sitä enemmän voi myös sattua.
-
Mä olen itkenyt viimeksi 2014 kun kannnoin rakasta ystävääni hautaan. Erittäin lahjakas kuvaaja, joka ei tekniikan päälle niin ymmärtänyt, mutta hänellä oli silmää. Olin hällä useissa kuvauksissa assarina, koska halusi introverttinä, että kuvaukset sujuisivat leppoisissa tunnelmissa. Olin myös hällä mallina kuvissa, joihin kukaan muu ei olisi saanut mua suostuteltua. 24 -vuotias nuori nainen kuoli, kun ratsastamansa hevonen pelästyi jotain ja lähti juoksemaan talliinsa, oviaukko oli liian matala, että hän olisi voinut kumartua, mutta putosikin siihen katkoen niskansa. Kuullessani suru-uutisen olin järkyttynyt, mutten itkenyt. Vanhempansa tiesivät ystävyydestämme ja pyysivät minua kantamaan arkkua sukulaisten rinnalla. Hautajaiset menivät jotenkuten ja laskin arkulle seppeleen, jonka valokuvausyhteisön sisällä oli kerätty ja voin kertoa, ettei se kimppu ollut pieni. Pystyin vielä omat ja yhteisön muistosanat sanomaan, mutta kun nostimme arkun lattialta kuljettaaksemme sen kärryille imatrankosket silmistäni lähtivät kuohumaan.
Olen isänikin haudannut, mutten siellä tirauttanut kyyneltäkään, tyttäreni ulvoessa sylissäni. Rakastin isääni, ehkä juuri siksi, että on samanlainen paskajääräpää, kuin minäkin.
Ne ketkä minut tuntevat, eivät voi sanoa mun olevan kaikkein sentimentaalisin tyyppi, mutta se ei tarkoita, ettenkö tuntisi mitään. Omasta mielestäni osaan käsitellä tunteeni ja jos joku arvokas ihmissuhde päättyy, niin hautaudun sopivaksi ajaksi norsunluutorniini ja vietän siellä aikaa maailman parhaassa seurassa, eli itsekseni, kunnes minulla on hyvä olla itseni kanssa ja sen jälkeen voin alkaa tutustumaan jonkun uuden ihmisen kanssa.
-
miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.
Tähän vähän tartun. Itse subina toivon toki, että kun dominoiva leikkii mun tunteilla ja iholla, hän pystyisi pitämään tilanteen hallussa, olemaan mulle turvallisesti läsnä ja kannattelemaan mua mun tunnetiloissa, kuka ties kohtaamaan sen itkunikin. En silti edellytä, että dominoivalla on sydän titaania. Kyllä äärimmäiset asiat ja rajoilla käyminen saavat hänestäkin tuntua joltain, jälkihoidon ajattelen olevan vastavuoroisesti D:tä varten siinä missä subia varten ja jos D:tä jälkikäteen droppauttaa, että mitäs tulikaan tehtyä, mentiinkö kumminkin liian pitkälle ja oliko sulla varmasti hyvä, niin sitten droppauttaa. Jos ihan jopa D:tä itkettäisi niin sitten itkettäisi. Ajatus ei pelota yhtään, eikä tee D:stä mielessäni vähemmän D:tä. Vaikka nyt olenkin nainen ja subi niin en minä ihan niin hauras astia ole, ettenkö pystyisi antamaan omasta puolestani emotionaalista tukea ja turvaa sille, jolle alistun ja antaudun. Ennemminkin pitäisin sitä kunniatehtävänäni.
Mä oon muuten myös sitä mieltä, että D/sadisti voi myös käyttää turvasanaa. Jos nyt vaikka kesken subin/masokistin kanssa tuoksimisen tulee olo, että ei vittu, nyt menee yli, tämä alkaa jo ahdistaa ja kohta tulee varmaan ruumiita tai itku nyt ainakin, saa huutaa punaista. Ei se aito dominanssi siihenkään säry. Päin vastoin.
Ihmisiä tässä nyt kumminkin ollaan, olipa nyt kenelläkin mitäkin kirjaimia.
-
Hieno kirjoitus kaikenkaikkiaan :love:
-
miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.
Tähän vähän tartun. Itse subina toivon toki, että kun dominoiva leikkii mun tunteilla ja iholla, hän pystyisi pitämään tilanteen hallussa, olemaan mulle turvallisesti läsnä ja kannattelemaan mua mun tunnetiloissa, kuka ties kohtaamaan sen itkunikin. En silti edellytä, että dominoivalla on sydän titaania. Kyllä äärimmäiset asiat ja rajoilla käyminen saavat hänestäkin tuntua joltain, jälkihoidon ajattelen olevan vastavuoroisesti D:tä varten siinä missä subia varten ja jos D:tä jälkikäteen droppauttaa, että mitäs tulikaan tehtyä, mentiinkö kumminkin liian pitkälle ja oliko sulla varmasti hyvä, niin sitten droppauttaa. Jos ihan jopa D:tä itkettäisi niin sitten itkettäisi. Ajatus ei pelota yhtään, eikä tee D:stä mielessäni vähemmän D:tä. Vaikka nyt olenkin nainen ja subi niin en minä ihan niin hauras astia ole, ettenkö pystyisi antamaan omasta puolestani emotionaalista tukea ja turvaa sille, jolle alistun ja antaudun. Ennemminkin pitäisin sitä kunniatehtävänäni.
Mä oon muuten myös sitä mieltä, että D/sadisti voi myös käyttää turvasanaa. Jos nyt vaikka kesken subin/masokistin kanssa tuoksimisen tulee olo, että ei vittu, nyt menee yli, tämä alkaa jo ahdistaa ja kohta tulee varmaan ruumiita tai itku nyt ainakin, saa huutaa punaista. Ei se aito dominanssi siihenkään säry. Päin vastoin.
Ihmisiä tässä nyt kumminkin ollaan, olipa nyt kenelläkin mitäkin kirjaimia.
Fia, miten osuvasti sanoitettukaan. Täysin samaa mieltä.
-
Samoilla linjoilla kuin Pip, katastrofin, eron, järkytyksen, liian pitkälle menneen "lisää tähän mitä haluat" tms. jälkeen kerään omassa rauhassa voimia kunnes oma peilikuva rupeaa taas miellyttämään ja tuntuu että toisille on taas jotain annettavaa henkisellä puolella.
Viinalla viihdytän itteeni ja muita mulkulla sanoo vanha sananlasku ja mulkkua on helppo heiluttaa mutta vastuun ottaminen myös toisesta osapuolesta on rankkaa ja vaatii paljon eikä siihen hommaan kannata lähtiä jos takki on tyhjä.
Jokainen kyllä löytää oman tapansa osoittaa tunteensa niin ilossa kuin surussa, ei niihin onneksi ole olemassa mitään käsikirjaa tai käytösmallia vaan itse se työ on tehtävä. Omassa elämässä on ollut isoja mullistuksia ja joku pieni juttu joka saattaa jollekkin muulle olla suuri, ei juurikaan hetkauta suuntaan eikä toiseen muttei se tarkoita etteikö päässä liikkuisi paljonkin tunteita laajalla skaalalla syntymästä kuolemaan ja ilosta suruun, epävarmuuksista ja innostumisista, välittämisestä ja rakkaudesta puhumattakaan ja kaikki nuo on tullut koettua. Jos se miehen itkun puuttuminen on ongelma niin kenen ongelma se on ja miksi.
Ihmisiä me kaikki ollaan niin hyvässä kuin pahassa ja jokaiselle on paikkansa tässä oudossa Matrixissa.
-
Olen lopulta itse päätynyt siihen, että kyky ilmaista tunteitaan - kaikkia tunteitaan - osoittaa suurempaa henkistä vahvuutta kuin se että piilottaa ne kaikki. Emootiot ovat osa ihmisyyttä ja jos pelkää osaa ihmisyydestään, on selvästi jotenkin sisältä heikoilla. Musta tuntuu että sellainen stooalainen ihannekuva järkähtämättömästä miehestä on pitkälle väärinymmärrys. Ei pointti ole se että ei saisi tuntea mitään tai ilmaista tunteitaan ollakseen vahva, vaan että hädän hetkellä on hyvä osata pitää yllä toimintakykyä tunteista huolimatta. Vahvin ihminen on sellainen, joka on sinut sen kanssa mitä on. Heikot ihmiset pelkäävät ja vihaavat itseään, mikä johtaa myös näiden reaktioiden heijastumiseen kohti muita. (Vähän kuin tämä klisee homofobisista kaappihomoista, jotka oikeasti vihaavat sitä homoutta itsessään.)
Se on surullista miten itsekin oon niellyt jonkun "pojat ei itke" -propagandan penskana. Se on ollut aika vahingollista. Varmasti on totta että tyttönä kasvatetuilla on sitten taas erilainen painolasti niskassa, eikä asioita ole hedelmällistä verrata.
Mulle dominoinnissa ei ole kyse mistään voittamattomuusfantasiasta, vaan siitä että se antaa mulle luvan päästää täysin irti seksuaalisesti kun vastaparina on nainen joka tahtoo alistua. Vaan mä nyt olenkin varmaan aika vanilja verrattuna moniin kantapeikkoihin tällaisissa piireissä. :D
-
Alkaa menee jiukan sitruunat ja omenat keskenään vertailuksi. Iso on ero, tuleeko kyynel jos katsot menehtynytta isoäitä arkussa tai sub tekee sellaisen eleen, mikä uppoa syvälle ja hyvässä mielessä tai joka toinen viikonloppu D vollottaa kun pikkulapsi eikä pirkka talouspaperirulla riittää.
-
Jokainen D, ketä minun elämässä on ollut, on näyttänyt koko tunteiden kirjon, myös surun, liikutuksen ja itkun. Olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, parisuhteeseen ja myös D/s-suhteeseen kuuluvana. Siksi tämä keskustelu näyttäytyy minulle melko absurdina.
-
Kolumnin pointti taisi tiivistettynä olla: Älä kiusaa.
-
Olen sitä ikäluokkaa, jolle on sallittua itkeä kun äiti kuolee, ja suomalaisen seisoessa palkintopallilla saa tirauttaa yhden kyyneleen per silmä.
Näistä uusista pehmeistä arvoista puhuttaessa signalointi on vahvaa. Jokainen sanoo haluavansa juuri semmoisen heikon ja pehmoisen, ja sitä heikkoutta sitten ylistetään vahvuutena. Miehen ainoa sallittu aggressiivisuuden osoitus on valkoritarointi mielikuvitusnatsia vastaan internetissä. Saa siellä roolipelata miestä.
Vastavuoroisesti mies kertoo kirkkain silmin, että naisen pitääkin olla vihainen ja suuri. Juliarobertsileffat on ihania ja naisellani on tietenkin oikeus haaremiin.
Konservatiivisiin arvoihin nojaavat löytävät nykyään toisensa nettikiusaajien avulla. Katsot vaan kuka ottaa iskuja parhaiten ja siinä sulle vahva.
-
Itse oon kokenut itkun hyvänä ja tehokkaana työkaluna käsitellä omia oloja ja menneisyyden solmujakin. Monta vuotta meni ilman itkua suojakuori kovetettuna sotaa odottaessa, aika kirjaimellisesti. Sit kuolemantapauksen myötä tuli särö siihen kuoreen ja pääsin käsiks siihen supervoimaan mikä itkussa on. Useamman kerran arkkua kantaneena odotan nykyään sitä itkua. Sen kautta tunneside vahvistuu ja voimistuu kuollutta kohtaan. Samalla myös löytyy hyväksyntä menneisyyttä kohtaan.
Oon myös onnistunut itkemään omaa menneisyyttä kohtaan ja sitä kautta saanut sen hyväksynnän ja lämmön. Sellainen avaa mahdollisuuden päästää irti ja siirtyä eteenpäin.
Samat asiat voi toki käsitellä monella muullakin tavalla. Itku on mun mielestä vaan tosi kätevä ja tehokas keino. Ei tarvi samoilla viikkokausia metsässä käsittelemässä asioita, itkun kautta voi päästä käsiksi siihen lopputulemaan sekunnissa, kirjaimellisesti. Se todennäköisesti liittyy johonkin välittäjäkemikaaliin joka muuttaa perspektiiviä. Se on myös luonnollinen reaktio jota kulttuurisista syistä halutaan rajoittaa.
Jotkut näkee itkun hallinnan menettämisenä, ja sitä se ehkä onkin tavallaan. Siinä päästää irti siitä venttiilistä ja lopettaa sen hampaiden puremisen ja kyynelien nieleskelyn ja antaa kehon reagoida. Mutta ei se huono asia ole, paitsi tietty jos se aikuisena on samanlaista kun pikkulapsilla jotka itkee kun on nälkä/väsy/kiukuttaa tms. Eikä se ole myöskään heikkoutta, päinvastoin. Vaatii rohkeutta kohdata se itkureaktio, varsinkin jos ei itke paljoa.
Liikuttuminen on mun mielestä vähän eri asia kun itku. Kunnon itku on tosi fyysinen reaktio jota ainakin itse mielelläni peittelen, se ei aina ole kovin nättiä ;D. Liikuttuminen on taas arkipäiväisempää ja silläkin on varmasti oma funktionsa mielen toimissa. Ainakin se vahvistaa kokemusta ja muuttaa mustavalkoisen kuvan väreihin.
-
Pari kommenttia kolumniini liittyen.
Iso kiitos hyvästä vastaanotosta,
uskon, että kirjoittelen tänne myös jatkossa.
On hyvä että enemmänkin kirjoitettu sana,
ja ajatus, merkitsevät enemmän kuin kirjoittaja itse.
Tunteiden käsittely ja tunteet ovat inhimillisiä.
Ei ole väärin kirota, itkeä tai mennä olemaan itsekseen jos maailmassa on asioita jotka vaativat näitä toimia prosessointiinsa. Ja tätä onkin huomioitu ihan hyvin. Tunteet kuuluvat kaikille.
Snadi ja Index ja muutama muukin on huomioinut että itse itkeminen ja pahan olon purkaminen olivat vain osa kokonaisuutta. Olette siinä oikeassa. En yleensä sanomisiani paljoa tulkitse, jätän ihmisille oikeuden tulkita ajatuksiani kuten haluavat. Mutta tietynlainen 'uusi lähestymistapa' oli se mitä kokonaisuudella hain. Se miksi suostuin kirjoittamaan, ja se miksi kirjoitin itkusta, mutta myös Dominoivan Miehen arkkityypin kohtaamasta, ajatusmaailmoihin liittyvästä foorumin nykytilasta.
Kaikki luomme kirjoituksillamme toisillemme viihdettä, popcorn-timea, tunteita ja ajatuksia. Ja oma viestini ydin oli ehkä se oikeanlainen hyväksyntä omista arvoistakin eroaville ajatuksille.
-
Oletan samojen lainalaisuuksien koskevan myös Dominoivia naisia.
Mietin, onko D-naisten tapa käsitellä erilaisia tunteita erilainen kuin D-miesten tapa.
Vain onko erilaiset tavat vain merkki erilaisista persoonallisuuksista.
-
Miksi itkeä?
Onko itku ainoa tapa käsitellä pettymyksiä, epäonnistumisia, kritiikkiä, haukkumista?
Entä suuttuminen? Suuttunut torjunta, jota seuraa aamulla mietiskelyvaihe, jolloinka torjunta vaihtuu itsekriittisyydeksi. Siinä menee pari päivää tai viikkoa ja asia on käsitelty. Joskus seurauksena on oppiminen, joskus elinikäinen vihanpito.
Miksi miehen pitäisi käsitellä tunteitaan kuten naisen? Miksi miehisyys ja miehiset tavat ovat kiellettyjä?
Tuska asioiden mennessä päin seiniä, miksi se pitäisi itkeä pois? Miksei astua sivuun, hiljentyä, katsoa ja miettiä, tehdä johtopäätös sekä toimia sen mukaan. Miten itku voisi toimia paremmin?
Erittäin samaa mielta.
Julkisessa pikkuhiprakassa vollottaminen on melko varmaasti enemmän huomiohakuisuutta kun vaan itteensa tyhjentamista. Ja pitääkö se sitten tehä toiseen syliin?
Edit:
Pieni lisäys. Jos oikeesti tunteet saa ihmisesfa sellaisen otteen ettei niistä muuten saa irti, kun purkaamalla ne nyyhkyttäen kuuneliin, niin on ne syyt katsottava hiukan tarkemmin. Ilmeisesti ei lähe kukaan itkemään, kun vasara osuu sormeen, tai näkee kuolluta lintua televisiosta. Romahduksen j itsehillinnan menetyksen takana on patoutunut ja käsittelemata jäänyt tunteet ja tilanteet. Jos aikuinen ihminen ej kykene käsittelemaan oma tunteiteita ja ne pääsee patoutumaan, eritoten jos sitä tapahtuu jatkuvasti ja piennemistakin asioista, niin se ihminen tarvii ammattilaisen apua eikä säälimista ja pehmella tyynylla pyydystamista. Kyllä jokainen elämä nähnyt mies joskus murtuu, jotkut jopa parikin kertaa, mutta jos se on jatkuva ja säännöllinen, niin no.... miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.
Väestöliiton ylläpitämällä hyvakysymys.fi- sivulla on tähän aiheeseen liittyen mahtavaa verkkomateriaalia. Varsinkin täällä: https://www.hyvakysymys.fi/kurssi/tunnekeskeinen-parisuhdekurssi/. Kyseessä on tunnekeskeinen parisuhdekurssi, jossa käydään läpi esim. miten ainaisia riidanaiheita voi parisuhteessa työstää. Materiaalista on hyötyä myös muissa ihmissuhteissa, joten jos tunneälykkyyden kehittäminen kiinnostaa, niin suosittelen kovasti! Kurssin sisällöistä eniten tätä aihetta sivutaan jaksossa 3, Kipupisteiden tunnistaminen.
Itse olen ymmärtänyt, että viha ei monestikaan ole merkki VAIN vihasta, vaan se saattaa olla tunne, joka on helpompi ilmaista kuin esim. pelko hylätyksi tulemisesta. Joskus toki viha on erittäin hyödyllinen tunne, koska se esim. auttaa ihmistä tunnistamaan omia rajojaan.
Se, että onko itku se paras tapa käsitellä tunteita, onkin eri asia. Haluan vain huomauttaa, että monesti oma haavoittuvuus voi olla esim. vihan, vetäytymisen yms. kätkemä. Omaa haavoittuvaisuutta taas ei saisi pelätä, koska se on täysin inhimillistä ja toisaalta, jos toiselle osapuolelle ei näytä tunteitaan, häneltä viedään myös mahdollisuus oikeasti ymmärtää tätä. Haavoittuvaisuus ja varsinkin sen osoittaminen vaatii suurta rohkeutta, jota miehissä on varmasti ämpärikaupalla.
Onko siis itku ainoa hyväksyttyä tapa käsitellä tunteita? Onko se joku pakko? Ja mitä tekemistä vihalla ja itkulla on keskenään?
-
Miksi itkeä?
Onko itku ainoa tapa käsitellä pettymyksiä, epäonnistumisia, kritiikkiä, haukkumista?
Entä suuttuminen? Suuttunut torjunta, jota seuraa aamulla mietiskelyvaihe, jolloinka torjunta vaihtuu itsekriittisyydeksi. Siinä menee pari päivää tai viikkoa ja asia on käsitelty. Joskus seurauksena on oppiminen, joskus elinikäinen vihanpito.
Miksi miehen pitäisi käsitellä tunteitaan kuten naisen? Miksi miehisyys ja miehiset tavat ovat kiellettyjä?
Tuska asioiden mennessä päin seiniä, miksi se pitäisi itkeä pois? Miksei astua sivuun, hiljentyä, katsoa ja miettiä, tehdä johtopäätös sekä toimia sen mukaan. Miten itku voisi toimia paremmin?
Erittäin samaa mielta.
Julkisessa pikkuhiprakassa vollottaminen on melko varmaasti enemmän huomiohakuisuutta kun vaan itteensa tyhjentamista. Ja pitääkö se sitten tehä toiseen syliin?
Edit:
Pieni lisäys. Jos oikeesti tunteet saa ihmisesfa sellaisen otteen ettei niistä muuten saa irti, kun purkaamalla ne nyyhkyttäen kuuneliin, niin on ne syyt katsottava hiukan tarkemmin. Ilmeisesti ei lähe kukaan itkemään, kun vasara osuu sormeen, tai näkee kuolluta lintua televisiosta. Romahduksen j itsehillinnan menetyksen takana on patoutunut ja käsittelemata jäänyt tunteet ja tilanteet. Jos aikuinen ihminen ej kykene käsittelemaan oma tunteiteita ja ne pääsee patoutumaan, eritoten jos sitä tapahtuu jatkuvasti ja piennemistakin asioista, niin se ihminen tarvii ammattilaisen apua eikä säälimista ja pehmella tyynylla pyydystamista. Kyllä jokainen elämä nähnyt mies joskus murtuu, jotkut jopa parikin kertaa, mutta jos se on jatkuva ja säännöllinen, niin no.... miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.
Väestöliiton ylläpitämällä hyvakysymys.fi- sivulla on tähän aiheeseen liittyen mahtavaa verkkomateriaalia. Varsinkin täällä: https://www.hyvakysymys.fi/kurssi/tunnekeskeinen-parisuhdekurssi/. Kyseessä on tunnekeskeinen parisuhdekurssi, jossa käydään läpi esim. miten ainaisia riidanaiheita voi parisuhteessa työstää. Materiaalista on hyötyä myös muissa ihmissuhteissa, joten jos tunneälykkyyden kehittäminen kiinnostaa, niin suosittelen kovasti! Kurssin sisällöistä eniten tätä aihetta sivutaan jaksossa 3, Kipupisteiden tunnistaminen.
Itse olen ymmärtänyt, että viha ei monestikaan ole merkki VAIN vihasta, vaan se saattaa olla tunne, joka on helpompi ilmaista kuin esim. pelko hylätyksi tulemisesta. Joskus toki viha on erittäin hyödyllinen tunne, koska se esim. auttaa ihmistä tunnistamaan omia rajojaan.
Se, että onko itku se paras tapa käsitellä tunteita, onkin eri asia. Haluan vain huomauttaa, että monesti oma haavoittuvuus voi olla esim. vihan, vetäytymisen yms. kätkemä. Omaa haavoittuvaisuutta taas ei saisi pelätä, koska se on täysin inhimillistä ja toisaalta, jos toiselle osapuolelle ei näytä tunteitaan, häneltä viedään myös mahdollisuus oikeasti ymmärtää tätä. Haavoittuvaisuus ja varsinkin sen osoittaminen vaatii suurta rohkeutta, jota miehissä on varmasti ämpärikaupalla.
Onko siis itku ainoa hyväksyttyä tapa käsitellä tunteita? Onko se joku pakko? Ja mitä tekemistä vihalla ja itkulla on keskenään?
Mutta tuossahan lukee: "Se, että onko itku se paras tapa käsitellä tunteita, onkin eri asia. Haluan vain huomauttaa, että monesti oma haavoittuvuus voi olla esim. vihan, vetäytymisen yms. kätkemä." Itku ilmentää ihmisen haavoittuvaisuutta erittäin konkreettisesti, toisin kuin viha, joka voi olla sen haavoittuvaisuuden ilmenemismuoto, koska ei osata/ uskalleta näyttää haavoittuvaisuutta tai sitä ei edes tunnisteta ja viha otetaan vain vihana. En väitä, että näin on aina, vaan että se on yksi mahdollisuus.
-
Myönnän, etten ketjusta ihan joka sanaa lukenut,
mutta omalla kohdallani olen tullut huomioimaan että hyvään D/s kontaktiin saa kyllä liittyä omintakeista h u u m o r i a myös, sinne sekaan,
joskaan ei-toivottavasti- niin että "rakennelma" luhistuisi nauruun... EI, ei tietenkään. Joskus on hieman ihmetyttänyt koko ajatus siitä,
että D-miehen pitäisi jo ikään kuin persoonana ja luonteensa puolesta olla jollain tavoin perinteinen "kovis".
ITKENYT olen kerran 16-vuotiaana ja siitä on aikaa... myöhemmässä vaiheessa, melkein huomaamatta, alkoivat kyyneleet valua - jo ajatuksesta -
poikani ollessa vielä taapero, että JOS hänelle tapahtuisi jotain pahaa...
Mutta kyllä dominoivana miehenä olemisen raamien sisään mahtunut olen itsekin... Vaikka olisinkin ties kuinka Yli- erityisherkkä, ihan lälly :-[
pehmo, niin EI SEKÄÄN! ???, eikä edes - useinkin - piinallinen, vähän väliä "SYYLLISYYDEN"-tuntoisena olemiseni, että "voi onnetonta,
sanoinko just äsken jotain joka olisi (naisen!!) päässä mennyt jotenkin nurinpäin tjsp, silleen et ei kai se vaan kokenu loukkaavana tai niinku
ihan UMPI-OUTONA, pimeenä jne " eli kuten kerrankin, erään surkeilemattoman kinky-naisen sanomana mulle: "NO EI OO OLLU MITÄÄN
SELLAISTA... ääh, sä AJATTELET LIIKAA!