BDSM-baari
Kirjasto - jäsenille tarkoitetut alueet => Päiväkirjat => Näkökulmia lokerosta ja sen vierestä => Aiheen aloitti: Kolumnisti - 04.10.2021, 15:49
-
Uimahyppyjä
Eli rajoista ja niiden koettelemisesta
Olet uimahallissa.
Sinä olet intohimoinen uimahyppääjä. Kenties pitkänkin linjan harrastaja? Mikään aiemmin suorittamasi hyppy ei ole sinua pelottanut. Suoriudut kaikesta mallikkaasti, itsevarmasti. Kokemustakin on. Mikään aiempi hyppysi ei kuitenkaan tunnu enää huumaavalta tai tarjoa sitä jännitystä, mitä olet hakemassa. Kaipaat jotain uutta, jotain rajoja koettelevaa. Tänään edessäsi siintää uusi haaste: haluat testata rajojasi ja suorittaa uimahypyn 10 metrin tasanteelta. Et ole sitä ikinä ennen tehnyt. Jännitys tiivistyy. Uskallatko? Pystytkö? Haluatko? Tässä kohtaa iskee epävarmuus. Entä jos...?
Odotat hyppytornin juurella. Huokaat syvään, mietit pitkään. Lähdenkö nousemaan näitä portaita? Yhtäkkiä sinulle tarjotaankin kahta erilaista vaihtoehtoa päätöksentekosi tueksi.
Näistä ensimmäinen sisältää peruutusoikeuden, oikeuden muuttaa mieltäsi ilman seuraamuksia. Saat mahdollisuuden kokeilla. Saat nousta 10 metrin tasanteelle. Tiirailla alas, hengitellä rauhassa, pohtia ja tuumailla. Kiire ei ole mihinkään. Saat aikaa kerätä rohkeutesi. Mikäli saat sitä riittävästi kasaan, suoritat upean loikan, laskeudut pehmeästi ja voitonriemuinen adrenaliiniryöppy valtaa mielesi. Sait sen, mitä olit hakemassa. Onnistuit. Uskalsit. Pystyit.
Jos taas et saakaan kerättyä rohkeuttasi, ja haluat perääntyä? Ei hätää, sekin onnistuu. Suoritus keskeytetään, ja sinut ohjataan rappusia alas, käsi tukevasti kaiteessa kiinni, ettet vaan tarkoituksettomasti luiskahtaisi ja loukkaisi itseäsi. Kerrotaan, että ei hätää, vaikka tällä kertaa ei onnistunut, et ole yhtään huonompi ihminen tai huonompi uimahyppääjä. Sinulla on aina mahdollisuus kokeilla myöhemmin uudestaan.
Toinen tarjottu vaihtoehto kuuluu näin. Peruutusoikeutta ei ole, kun olet kerran torniin noussut. Kymmenen metrin tasanteella saat kyllä suorittaa samat rutiinit, kuin vaihtoehdossa yksi. Jälleen, jos uskallat, suoriudut upeasti ja huumaavan tunneryöpyn saattelemana koet onnistumisen iloa. Mikä sitten on muuttunut? Se toinen mahdollinen lopputulema.
Nouset tasanteelle, tiirailet alas ja huokailet. Huokailet huokailemasta päästyäänkin, mutta et saa kerättyä rohkeuttasi. Voi sentäs, mitä nyt? Jos valitsit tämän vaihtoehdon, diiliin kuului ennen portaitten nousua rasti ruutuun -kenttä. Tässä kentässä kerrotaan, että sinähän tulet sieltä tornista alas, mutta et rappusia. Joko hyppäät itse, tai sinut työnnetään alas. Vaikka vasten tahtoasi, alas tulet kuitenkin. Humps vain, ja molskahdat altaaseen.
Palataan takaisin tornin juurelle, hetkeen ennen päätöksentekoa. Näistä kahdesta tarjotusta vaihtoehdosta on valittava.
Jotkut ihmiset kaipaavat jännitystä. He kenties ovat valmiita ottamaan riskin tulla nakatuksi tornista alas. Veteen huonossa asennossa laskeutuminen sattuu. Haluatko enää sen jälkeen hypätä uudestaan? Enää miltään tasanteelta? Tai vaikka laskeutuisitkin hyvin, jääkö mieleesi kytemään epävarmuus? Miksi minut työnnettiin alas, vaikken olisi halunnut...? Tai ehkä halusinkin jollain tasolla, mutta en ollut oikeasti valmis? Hyväksytkö lopputuleman?
Kuinka moni ihminen miettii, että ”juu-u, kyllähän minä voin lähteä kokeilemaan, jos kerran keskeyttääkin saa. Tämä on hyvä diili: uskallan kokeilla rajojani pidemmälle, koska tiedän, että voin halutessani perua. Mutta tuo pakko hypätä? Ei, en lähde edes nousemaan torniin. En halua ottaa riskiä tulla työnnetyksi lätäkköön. Laskeutuminen tekee vain liian kipeää. Tämän rajojen kokeilun jätän siis kokonaan väliin.”
Kumman tavan valinneella on todennäköisemmin uskallusta lähteä kokeilemaan rajojaan? Entä miten sinä valitset?
(https://www.bdsmbaari.net/index.php?action=dlattach;attach=32187;type=avatar)Kirjoittaja: Saeroe, jonka hurjin hyppy on sisältänyt noin 758 ja ½ volttia pää edellä altaaseen
-
Kiitos tästä tekstistä. Todella. :love:
-
Ite menisin sen kanssa ylemmäs, kenen kanssa oon turvallisesti päässyt alemmillekin tasanteille. Jos en luota ehdottelijaan, jätän välistä molemmat. Voinhan mä käydä yksinkin ylhäällä katsomassa myöhemmin, kun kukaan ei painosta. Tai voin mennä sinne yhdessä luotetun kaverin kera, että tehdään se hyppy yhdessä, sitten ku molemmat on valmiit.
Itellä aina helpotti hyppyjä, jos toinen teki pintaan kuplia, ettei altaan pohja näkyny. Ehkä se olisikin tärkeämpää mennä sellasen kanssa, joka huolehtii myös alhaalla. Tulee sit hypäten tai portaita. Harmittavasti kaikilla kavereilla ei ole toimintaselostusta esillä ennakkoon, että joko tekee niitä turvallisempia juttuja ensin nähdäkseen, ottaako se kiinni turvallisesti tai toivoo parasta, laittaa silmät kiinni ja hyppää.
-
Siitä on kauan kun olen viimeksi hypännyt kympistä tai ylipäätään uimahypännyt. Olin aina ihan surkea uimahypyissä. Mutta alle kolmikymppisenä hypin silti, kympistäkin, monta kertaa. Olen adrenaliininarkki.
Kun ekaa kertaa hyppäsin kympistä, tein itseni kanssa sopimuksen, että palata ei saa. Että sieltä tornista tullaan alas hypäten, vaihtoehtoja ei ole.
Mulle on aina ollut uimahyppäämisessä tärkeää että sinne ylös ei jäädä asumaan ja huokailemaan. Minä kiipesin ylös, otin vauhtia ja hyppäsin ennen kuin ehdin rueta katumaan. Laskeutuminen ei ollut riittävän virtaviivainen ja sattui, aika tavalla. Mutta selvisin hengissä ja vammoitta. Voittajafiilis oli mahtava. Ja uskalsin hypätä myös uusiksi.
En ehkä suostuisi siihen, että joku työntäisi minut alas kymmenestä metristä uima-altaaseen. En ainakaan harjoittelematta ensin veteen työnnetyksi tulemista vaikka viidestä metristä.
Mutta siihen suostuisin, että joku kiipeäisi kanssani kymmeneen metriin ja sanoisi, että "Nyt hyppäät, tai jos et hyppää, minä olen sinuun pettynyt." Todennäköisesti, nyt kun olen 37-vuotias, se olisi suunnilleen ainoa tapa saada minut hyppäämään. Ja todennäköisesti olisin kiitollinen, jos joku pakottaisi.
Tämä oli ehkä väärä vastaus. Mutta totta.
-
Turvasanattomuus voi olla joskus myös se itsellekin turvallisempi valinta.
Minä olen itse itseni pahin vihollinen. Tartun haasteisiin ja saan kiksini siitä, kun teen jotain, jota en uskonut osaavani, jaksavani tai uskaltavani.
Toki minullakin rajani on ja osaan ne ilmaista.
Mutta seisoessani D:n kanssa siellä kympissä, olisi todennäköisempää, että hän viheltäisi pelin poikki, jos altaassa näkyisi krokotiili, kuin että itse perääntyisin turvasanan turvin.
Loistava kirjoitus, loistava analogia.
Muistetaan kuitenkin, että niissä turvasanattomissakin suhteissa/sessioissa voi olla myös henkilö, joka ei työnnä altaaseen vaan kuuntelee, ymmärtää ja lukee subiaan herkällä korvalla. Ei siksi, että häntä velvoittaa turvasana vaan siksi, että häntä velvoittaa vastuu ja välittäminen.
-
Turvasanattomuus voi olla joskus myös se itsellekin turvallisempi valinta.
Minä olen itse itseni pahin vihollinen. Tartun haasteisiin ja saan kiksini siitä, kun teen jotain, jota en uskonut osaavani, jaksavani tai uskaltavani.
Toki minullakin rajani on ja osaan ne ilmaista.
Mutta seisoessani D:n kanssa siellä kympissä, olisi todennäköisempää, että hän viheltäisi pelin poikki, jos altaassa näkyisi krokotiili, kuin että itse perääntyisin turvasanan turvin.
Loistava kirjoitus, loistava analogia.
Muistetaan kuitenkin, että niissä turvasanattomissakin suhteissa/sessioissa voi olla myös henkilö, joka ei työnnä altaaseen vaan kuuntelee, ymmärtää ja lukee subiaan herkällä korvalla. Ei siksi, että häntä velvoittaa turvasana vaan siksi, että häntä velvoittaa vastuu ja välittäminen.
:love:
-
Mä kirmaisin innosta hihkuen sinne kymppiin. Huutelisin kiivetessä rappusia, että otathan kiinni otathan. Vilkuttaisin ylhäältä, että täällä ollaan. Ongithan mut pintaan? Sitten mä hyppäisin, kiljuisin jännityksestä ja nautinnosta. Ollaan sovittu, että molskahduksen jälkeen nousen heti pintaan, ojennan käden toiselle ja hän auttaa mut pois altaasta.
Mutta kun allas onkin muuttunut lammeksi. Syväksi ja tummaksi, ja mä vajoan yhä syvemmälle ja syvemmälle. Toinen katselee reunalta, että mihin hittoon se hävisi. Hyppäiskö perään vai katselisiko reunalta? Eihän tästä oltu sovittu.
Mulle paras vaihtoehto on, että se toinen kertoo tiukasti, ettei kymppiin ole asiaa ennenkuin muut korkeudet ovat hanskassa. Harjoitellaan yhdessä, miten alastulo saadaan toimimaan. Ei ole väliä työnnetäänkö alas kympistä vai onko se vapaaehtoista. Tärkeintä on, että toinen ymmärtää mitä tarvitaan, kun menen pinnan alle.
-
Turvasanattomuus voi olla joskus myös se itsellekin turvallisempi valinta.
Minä olen itse itseni pahin vihollinen. Tartun haasteisiin ja saan kiksini siitä, kun teen jotain, jota en uskonut osaavani, jaksavani tai uskaltavani.
Toki minullakin rajani on ja osaan ne ilmaista.
Mutta seisoessani D:n kanssa siellä kympissä, olisi todennäköisempää, että hän viheltäisi pelin poikki, jos altaassa näkyisi krokotiili, kuin että itse perääntyisin turvasanan turvin.
Loistava kirjoitus, loistava analogia.
Muistetaan kuitenkin, että niissä turvasanattomissakin suhteissa/sessioissa voi olla myös henkilö, joka ei työnnä altaaseen vaan kuuntelee, ymmärtää ja lukee subiaan herkällä korvalla. Ei siksi, että häntä velvoittaa turvasana vaan siksi, että häntä velvoittaa vastuu ja välittäminen.
:love: :love:
-
Olipas hyvä kirjoitus! Sai hyvinkin miettimään omia valmennusmetodeja hyppyihin.
Mietin tässä asiaa D:n (uimahyppyvalmentajan) näkökulmasta. Kaikki lähtee minusta siitä, että *tunnistaako* uimavalmentaja hyppääjän luonnetta ja potentiaalia oikein - ja miten siihen suhtaudutaan. Toisinaan voi olla oikein, että hyppääjään uskotaan ja tuetaan häntä siinä, että "kyllä sinä pystyt", kun kerran hän pystyy - on lahjakkuutta tai kokemusta. Keskitytään estojen ja lukkojen poistamiseen myönteisellä suhtautumisella. Toinen tapa on taas kurinalaisesti käydä kerros kerrokselta hyppykerroksia läpi, harjaannuttaen tekemään asiat oikein. Molemmat on yhtä varmasti oikeita tapoja, eikä näitä välttämättä voida laittaa samalle viivalle kumpi on oikeampi valmennusmetodi. Kumpikin keskittyy niin eri näkökulmasta samaan asiaan - onnistuneeseen kokemukseen.
Tosiasiallisestihan jokaisen hypyn takana on myös epäonnistumisia - epäonnistumisia myös silloinkin vaikka miten oikeita lähtökohdat olisikaan olleet. Aina on muuttujia, tuulen suunta, veden syvyys ja synkkyys, keskittyminen, pelot, yltiöpäisyys jne jotka ohjaavat suoritusta. Eikä kyse ole vain hyppääjästä tai olosuhteista, vaan myös valmentajasta - *tunnistiko* hän oikeasti tilanteen oikein ja ohjasi valmennettavaansa oikealla tavalla? Luottiko hän liikaa siihen, että kyllä toisen kantti kestää - kun se ei aina kestänytkään. Tai oliko hän vaatimatta toiselta, kun olisi pitänyt vaatia juuri sillä hetkellä, kun onnistuminen oli mahdollista?
Entä miten toimitaan, kun epäonnistuminen sattuu kohdalle? Palataanko alemmalle tasolle harjoittelemaan uudelleen, keräämään itsevarmuutta ja kokemusta yrittää uudelleen - vai luotetaanko siihen, että "kyllä mä suhun uskon, pystyt kyllä tähän". Eri valmentajilla ja valmennuskeinoilla saavutetaan eri lopputulemia.
Ja lopuksi on kysyttävä, mikä erottaa "luonnollisen lahjakkuuden" tästä "harjoitelleesta kyvykkyydestä"? Lahjakuudella saa etumatkan, jonka harjoittelemalla saa kiinni - mutta harjoitellut lahjakkuus on se, joka nousee ylimpään kerrokseen onnistumaan. Mutta mistä löytää valmentajan, joka tukee näitä kumpaakin vieden kymppiin asti?
* Edit typoja
-
Näitä on ilo lukea 🥰
-
Pervoilua voi soveltaa kaikkeen.
Ollaan ihan oikeasti pervoilun merkeissä harjoitettu uimahyppyjä. Ei toki vielä kymmenestä metristä, mutta ihan vaan laiturilta järveen pää edellä.
Joitain mitä ei ollut ennen uskaltanut.
Kävin etsimässä järven ja laiturin jossa on neljä metriä syvää ja niin kirkasta että näkyy pohjaan asti ettei ole uppotukkeja tai kiviä tai mitään muutakaan. Hiljaisen rannan jossa voidaan olla rauhassa.
Käytiin mielessä läpi ties kuinka monta kertaa.
Katsottiin videolta tekniikkaa.
Lopulta koitti se päivä.
Laiturilla punaisissa korkosaappaisisa, punaisessa hameessa ja valkoisessa paidassa. (pervoiluosuus).
Varalla uimarengas ja toinen joka on valmis hyppäämään perässä jos jotain tapahtuu.
Olisi voinut kääntyä takaisin mutta hyppäsi.
Pää edellä.
Kertoi että kuului SWOOSH ja humahti pinnan läpi toiseen maailmaan.
Maailmaan jossa voi voittaa pelkonsa.
-
Entä miten toimitaan, kun epäonnistuminen sattuu kohdalle? Eri valmentajilla ja valmennuskeinoilla saavutetaan eri lopputulemia.
Totta!
Uimahyppyvalmentajan kuuluukin tutkia valmennettavansa tavoitteita ja koutsata suojattinsa haluttuun päämäärään. Tavoitteet ei aina toteudu ja valmentajankin tulee miettiä missä mentiin vikaan kun se kymppi edelleen pelottaa. Eri valmennettava tarvitsee oman ohjelmansa lähtötason mukaan. Toiselle tämän tyypin metodit sopii ja toiset ei iki päivänä ymmärrä mitä tää ope ajaa takaa. Harva pystyy oleen delfiini heti.
-
Minä koen niin, että niissä kaikkein hurjimmissa hypyissä D ei työnnä minua laudalta, vaan kaappaa takaapäin syliin ja putoaa mun kanssa. Ihan yhtä henkilökohtaisesti iso, suhteen kannalta merkittävä, sekä potentiaalisesti vaarallinen asia se pudotus on sillekin. Eikä silloin haittaa, etten olisi ikinä itse, yksin, uskaltanut sitä tehdä. Päinvastoin, juuri siinä on se ydin miksi haluan kiivetä juuri niitä tikkaita.
Hieno teksti ja allegoria, kiitos! :love: