BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: Lumpeenhuurre - 09.05.2022, 21:50
-
En tiedä, onko tämä oikea ala-alue tällaisille kysymyksille, mutta koen että tämä aihepiiri voisi sopia tänne. Olen ollut likimain vuoden epäaktiivinen tällä foorumilla, enkä ole muutenkaan kirjoitellut tänne pahemmin, niin etikettini voi olla ehkä pienoisen ruostepesun tarpeessa.
Kysymys kuuluu - oletteko koskaan pelänneet sitä, että jäätte ikuisesti yksin?
Minä olen. Toki en voi kutsua sitä samanlaiseksi peloksi kuin jokin konkreettinen, paniikkireaktion laukaiseva pelko on. Enemmänkin kyseessä on sellainen kalvava tunne jossain sisimmässä.
Itse en ole tähän ikään mennessä onnistunut oikein luomaan yhtään kestävää parisuhdetta tai FWB-tyylistä järjestelyä - jotain lyhyitä, ohimeneviä juttuja on kyllä ollut, mutta ne ovat päättyneet. Tämä on jotenkin kovin ironista, koska kaikissa muissa yhteyksissä olen hyvin ekstroverttinen ihminen, jolle uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole koskaan muodostunut ongelmaksi.
Hakiessani seuraa en osaa ikinä asettaa sanojani oikein. En oikeastaan edes tiedä, miten "seuranhakupeliä" pitää pelata. Tinderissä ihan vaniljajuttujakin hakiessa mikään ei ole juuri koskaan johtanut mihinkään, mikä johtunee siitä että keskustelu ihmisten kanssa jää ikään kuin pyörimään kehää ja lamaannun siinä vaiheessa kun pitäisi suunnitella jonkinlaisen aloitteen tekemistä esimerkiksi siihen että nähtäisiin ihan livenä. Lopulta tilanne on usein mennyt siihen että koko juttu on kuivunut kasaan ja Tinder-matchit ovat jääneet lähinnä kasvoiksi kasvojen joukkoon.
Sitten kun tähän yhtälöön lisää vielä kinkyyden ja seuranhaun nimenomaan nämä aspektit edellä, niin melkoinen pohjaton soppakattila on rakennettu. Kun edes normaalit seuranhakuun liittyvät seikat eivät ole hallussa, ja yhtäkkiä pitäisi kuuluttaa mistä kaikesta kinkystä tykkää, niin hedelmäpeli menee täysin tilttiin. Asiaa ei auta ollenkaan se että mieltymykseni ovat kovin triviaaleja, tai ainakin koen niin.
Jodelin kinkyseuraa-kanavalta olen saanut sellaisen kuvan, että pitäisi olla heti valmis hyppäämään suoraan asiaan jos haluaa että joku ottaa yhteyttä. Itse haluaisin taas tutustua ihan rauhassa - ajatus mieltymysten jakamisesta sellaisen ihmisen kanssa jota ei tunne juuri ollenkaan, ahdistaa - etenkin kun minulle sydämen asia on se että voin toteuttaa myös kumppanin mieltymyksiä sellaisenaan kuin hän ne toteutettavaksi haluaa.
Sen vuoksi koen miititkin hieman vieraana ajatuksena - tämä voi kuulostaa siltä että yritän olla jotenkin uniikki persoona, mutta en tarkoita tätä sillä. Ajatus siitä että olen tilassa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ole välttämättä mitään muuta yhteistä kuin seksuaalisuuteen liittyvät asiat, tuntuu kovin vieraalta. Voi olla että minulla on väärä kuva miiteistäkin, ja hyvin todennäköisesti onkin. En lähde missään nimessä kiistämään.
Mietin monesti, olenko aivan menetetty tapaus. Jo tällaisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tässä viimeisen lauseen kohdalla pieneltä virheeltä, mutta ainakin on ihan helpottavaa jotenkin kasailla ajatuksia ylös.
Onko muilla pelkoja tai murheita vastaavanlaisten ajatusten vuoksi?
-
Hienoa kun uskalsit kirjoittaa aiheesta, Lumpeenhuurre. Se ei ole ihan helppoa myrkyllisten sukupuoliroolien takia nuorelle miehelle (profiilisi katsomisen perusteella), eikä varsinkaan sellaiselle joka näkee itsessään myös domitaipumuksia.
Vastaukseni kysymykseesi on lyhyesti "Tietysti".
Sanoisin että jokainen ihminen, joka ei ole narsistinen tai muuten epäterveen itseriittoinen,lienee joskus asiaa pohtinut. Oli sitten myöntänyt sen itselleen tai ei. Se ratkaiseva ero lienee siinä, onko kyseessä ahdistava ja pakottava kauhu. Osa ihmisistähän pelkää yksinoloa niin paljon, että tarrautuu jokaisen ohikulkijaan. Toiset pelkävät niin paljon torjuntaa, että eivät edes koskaan lähesty ketään (tai anna itsestään mitään vaikka lähestyisivät tai jopa panisivat) - koska kaikkein pahinta olisi saada selville ettei kelpaa. Pervosektorilla varmasti omat puolensa tuovat vielä se, jos on erityisiä mieltymyksiä - silloin on pakko tunnustaa, ettei niiden kanssa täsmääviä ihmisiä ole kauheasti. Omalla kohdalla taas monogaminen romanttisuus aiheuttaa samanlaista fiilistä pervosektorin väen kesken, missä epätyypillinen on tyypillistä.
Ei ole heikkoutta myöntää pelkäävänsä, koska vain kohtaamala pelkonsa voi olla rohkea.
Minusta vapauttavinta on kun ymmärtää, ettei noilla peloilla ole oikeasti väliä. Väliä on sillä miten elämänsä elää. Lopulta se että on yksin, ei rajoita elämää niin kauhean paljon. Riennoissa voi käydä itsekseen, platonoisilla suhteilla korvata romanttisen puutetta. Raivopäinen masturbointi saa pidetty libidon kurissa. Tietysti silti voi tulla aamukolmelta se fiilis että ehkä tämä ei ole väliaikaista vaan pysyvää... mutta entä sitten? On paljon pahempia kohtaloita kuin olla yksin. Voi olla esimerkiksi onnettomassa ja vahingollisessa suhteessa tai voi olla ihminen, joka ei ole edes koskaan saanut kokea lämpöä ja kosketusta.
Erityisesti asiaa helpottaa se kun ymmärtää, mikä osa yksinolosta on itse valittua. Esimerkiksi itse olen valinnut lapsivapaan elämän ja se leikkaa heittämällä 90-95% naisista pois potentiaalisista kumppaneista. (Ainakin monogamiaan yhdistettynä; polyissa taitaa olla enemmän lapsivapaita.) Olisi hyvin kohtuutonta minun aiheesta nurista, kun olen itse tuon valinnan tehnyt. Jos olisin valmis ryhtymään edes isäpuoleksi, potentiaalisten kumppanien määrä moninkertaistuisi saman tien. Mutta siinä että valitsee itse, on myös se vapautensa, että tietää itse tehneensä sen rajauksen. Se on rehellisyyttä itseä ja omia tarpeita, tavoitteita, haaveita kohtaan. Minusta paljon surullisempaa olisi joustaa omista rajoistaan, koska pelkää liikaa olla se ihminen joka on. Samalla tavalla en itse ole valmis enää koskaan seksuaalisesti epätyydyttävään suhteeseen tai joustamaan monogamiasta jne jne, mikä muodostaa ihan itse aiheutetun kohdaanto ongelman. Ja se on tosiaan ihan täysin okei, myös kun ne valinnat ovat ihan erilaisia kuin minulla. Tärkeintä on, että ne ovat omia ja itse tehtyjä.
Ei kannata tehdä duunia mikä rikkoo itseltä mielen ja ruumiin, aina on vaihtoehtoja. Samalla tavalla ei kannata pakottaa itseään suhteisiin tai seksuaalisiin asioihin, mitkä eivät ole itselle oikeita.
Olen arvon ketjun aloittajaa vanhempi jonkun verran ja toivon ettet Lumpeenhuurre pidä alentuvana kun sanon, että sinulla on vielä ihan helvetin paljon mahdollisuuksia elämässä edessäsi. Niin on minullakin, mutta sinulla vielä enemmän. Mä olen luultavasti hukannut niitä enemmän kuin sinä edes vielä kohdannut. Se on katsos kokonaan numeropeliä.
Itse näen asian niin, että ihmisiä on rajattu määrä permutaatioita. Aina välillä kuulee siitä miten vaikka jossain Pakistanissa on aivan totaalisen Brad Pittiltä näyttävä kaveri, mitä nyt ihonsävy vähän erilainen, ihan luonnostaan. Geeniyhdistelmiä on rajattu määrä ja sen takia, kun ihmisiä on tarpeeksi paljon, on hyvä mahdollisuus että maailmassa on yhtäaikaa aivan samalta näyttäviä tyyppejä ilman sukulaisuussuhdetta. Mitenkäs tämä liittyy sitten yksinjäämiseen? No, minä olen ihan takuuvarma että sama koskee ihmisten persoonia ja mieltymyksiä ja romanttisia ja seksuaalisia tarpeita.
Ihmiset ovat monimutkaisia ja kaikki mitä koemme muuttaa millaisiksi tulemme. Sanoisin, että muuttujia on enemmän kuin geeeneissä ja ulkonäössä. Mutta takaan ihan 100% varmasti, että maailmassa on ihmisiä joilla on juuri kanssasi sopivat seksuaaliset, romanttiset, emotionaaliset ja älylliset tarpeet. Mitä tarkempia ja erityisempi nuo tarpeet ovat, sitä vähemmän heitä on. (Jos haluaa elämältä vaniljaseksiä, kesämökin ja perunamaan sekä kolme kakaraa, eikä juuri muuta, sitten niitä on tosi paljon.) Mutta sanoisin, että ihan kaikille niitä on olemassa, vähintään muutama.
Se haaste on tietysti siinä, löytääkö tuollaisia ihmisiä elämänsä aikana edes yhden. Mutta ihan satavarmasti se on mahdollista ja minun mielestäni jo se että jatkaa etsimistä, eikä tyydy vähempään, on ihan täysin sen arvoista. Tärkein osa sitä matkaa on sen pelon kohtaaminen, hyväksyminen ja silti eteenpäin jatkaminen. Ei sitä lohikäärmettä saa surmattua, jos ei ole valmis ratsastamaan sitä päin pelosta huolimatta.
ps. Käytän tässä nyt esimerkkinä ällöttävän monoromanttista ajatelmaa, koska ketjun aloittaja vaikuittaisi olevan mono kuten minäkin ja ehkä jopa vähän demisuuntautunut. Mutta ihan sama pätee kyllä, vaikka ihmisen unelmien suhdemuoto olisi paljon irtoseksiä eri tyyppien kanssa tai vaikka seitsemän hengen polypallo tai ihan mikä tahansa muu. Mä uskon teihin kaikkiin tämän suhteen, mutta sen pelon voittamisen teidän täytyy tehdä ihan itse.
-
Jos lähdetään siitä, että nettiseuranhaku ei vaan toimi. Tinderin pelaaminen luo harhakuvitelman, että aina on parempi match, ja ihmiset pelaa sitä tietäen, että voivat torjua/ghostaa edellisen, kun aina on uusi vain swaippauksen päässä.
Jodelissa taas anonyymiteettinsä turvissa on helppo huudella ties mitä, eri juttu pitääkö mikään paikkaansa.
Lisätään peliin, että viimeisen 2 vuotta ollaan kaikki eristäydytty. Musta sellanen normaali kasvotusten-kanssakäyminen on vähän hämärtynyt, ei ihan osata enää kohdata toista. Ja odotukset toivekumppanin ulkonäöllekin tulee somesta, ei omassa irl-arjessa näkyvistä ihmisistä.
Samanikäisenä kuin aloittaja komppaan kuitenkin edellistä kirjoittajaa - elämä on edessä. Sinne vaan, sekaan, kaikkien keskelle ja mukaan. Kukaan ei oikeesti tule kotoa hakemaan, vaikka kuinka olisi tinderit tulilla. :)
-
Kysymys kuuluu - oletteko koskaan pelänneet sitä, että jäätte ikuisesti yksin?
Olen, aiemmin pelkäsin yksinäisyyttä ja ulkopuolelle jäämistä aivan suunnattomasti, edelleenkin pelkään jonkin verran sitä mutta mittasuhteet ovat aivan erilaiset. Olen viime aikoina miettinyt paljon omia vaikeuksiani parisuhteissa, kuinka monet samat ongelmat toistuvat ja ainoa muuttumaton tekijä yhtälössä olen minä ja turvaton kiintymysmallini jonka olen oppinut lapsuudenkodissani. Tästä nyt saisi vaikka kirjan kirjoitettua, mutta toivottavasti mieluumin pääsisin taas käymään kahdenkeskisiä keskusteluja aiheesta ammattilaisen kanssa.
Seuraa hakiessa tulee paljon epäonnistumisia, ainakin minulle on tullut läpi aikuisikäni, jokainen epäonnistuminen voi opettaa jotain. Minusta tämä nykyinen tinder-maailma ghoustaamisineen on huomattavasti selkeämpi kuin joskus nuoruudessani kun ihastuttiin ensin ja sitten kädet hikoillen yritettiin lähestyä ja tutustua, flirttailla. Silloin joutui paljon tulkitsemaan ja aavistelemaan, että kannttaako jatkaa vai onko toinen vain kohtelias, ujostuttaako ja punastuttaako häntä siksi, että hän on vaivaantunut ja haluaisi pois tilanteesta vai juuri päinvastoin. Nyt jos sinut ghoustataan, se oli sillä selvä, asia loppuunkäsitelty.
Jos oikein hurjalle päälle sattuu, voi myös kokeilla myöntää ettei oikein osaa pelata tätä seuranhakupeliä. Ainakin omassa pienessä päässä se olisi paljon inhimillisempää kuin nse, että esittää tietävänsä ja osaavansa kaiken.
-
Seuran hakeminen ei loppujen lopuksi ole kauhean vaikeaa. Haastavinta äkkinäiselle lienee uskaltaa kohdata pettymyksiä kerta toisensa jälkeen. Taidot kehittyvät matkan varrella ja hutilyönnit vähenevät. Toisin sanoen aina kun löytää itsensä naama ravassa turvallaan, pitää nousta ylös ja jatkaa eteenpäin. Uutta matoa koukkuun ja menoksi.
Kuinka onnistuisit tässä vaikeassa tehtävässä? Siihen on olemassa steppilista.
1. Määrittele mitä haluat; mitä ominaisuuksia on oltava, mitä olisi kiva olla, mitä ei saa olla. Nyt on olemassa maali, johon pyritään.
2. Tee suunnitelma kuinka saavutat tavoitteesi. Mitä kanavia käytät, millaista lähestymistapaa aiot käyttää, paljonko sinulla on aikaa käytettävissäsi hakuun. Huonokin suunnitelma on parempi kuin ei suunnitelmaa ollenkaan.
3. Pohdi mitkä ovat vahvuuksiasi, joita kannattaa pelata? Mitkä ovat heikkouksia, joita voit vahvistaa (turha miettiä onko mulkku sopivan kokoinen tai onko liian pitkä tai pätkä, niitä et voi muuttaa).
Asioita, joihin voit vaikuttaa ja joista on hyötyä kumppanin etsimisessä ovat fyysinen kunto, jokainen voi treenata itsensä houkuttelevampaan kuosiin ja saavuttaa sen kautta kiinnostavuutta. Kehitä itseäsi, osaamistasi, etene työelämässä, hanki harrastuksia ja pian huomaat olevasi yllättävän puoleensavetävä.
4. Toteuta suunnitelmaasi, opi virheistäsi, tee taustatutkimusta ja kehitä sen kautta sitä paremmaksi. Tekemällä huomaat kuinka jokin toimii tai ei toimi.
5. Ihan sama kuinka monta kertaa vedät vesiperän, jatka eteenpäin. Sormi perseessä istuminen itseään säälien ei tuo kumppania ovellesi.
Ja Tinder kannattaa poistaa puhelimelta ihan suosiolla. Niiltä lihamarkkinoilta voi olla aika haaste löytää täysipäistä seuraa.
-
En ole koskaan pelännyt moista. Montaa muuta asiaa kyllä. En ole koskaan oppinut pelaamaan näitä seuranhakupelejä. Toimin vieraan ihmisen kanssa väärin, tulkitsen väärin, lähetän vääränlaisia sanattomia viestejä jne. Tästä syystä en ole koskaan hakenut baarista seuraa tai koskaan ladannut mitään tindereitä. Silti seuraa ja varsin hyvää sellaista on aina löytynyt ja onnekseni tielleni on osunut useampikin pitkä suhde. Lisäksi olen sopinut ystävän kanssa, että jos mummovaiheessa huomataan olevamme molemmat yksin, niin voidaan perustaa mummosolu. Aina ei ole tärpännyt heti, pettymyksiä on tullut. Pettymyksiä on tullut myös suhteissa. Kaikissa meissä on virheemme. En sano, että kumppaniksi pitäisi hyväksyä kuka tahansa, mutta joskus jos sitä seuralaista ei löydy, niin kannattaa katsoa myös peiliin. Joskus vika löytyy sieltä. Enkä tarkoita nyt sitä ulkonäköä mikä heijastuu peilistä. Etsikööt täydelliset ihmiset seuraa muista täydellisistä, ketä sitten lienevätkään.
-
Elin ulkopuolisten silmissä täydellistä elämää yli 30 vuotta perheenä. Erottuani 10 vuotta sitten huomasien etten halua parisuhdetta, minkäänlaista, pidän omasta seurastani. Ystäviä on hyvä olla ja niitä on sopivasti eri tyyppisiä. Romanttinen suhde ei ole minua varten.
Aloittaja on kuitenkin niin nuori ja elämällä paljon annettavaa etten vaipuisi epätoivoon pelosta puhumattakaan. Väkisin ei tule mitään, mihin tahansa ei pidä tyytyä. Anna itsellesi arvo ja elä sen mukaan.
-
Hyvä aihe pohtia. Ihan ensimmäiseksi tartun tähän:
Sen vuoksi koen miititkin hieman vieraana ajatuksena - tämä voi kuulostaa siltä että yritän olla jotenkin uniikki persoona, mutta en tarkoita tätä sillä. Ajatus siitä että olen tilassa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ole välttämättä mitään muuta yhteistä kuin seksuaalisuuteen liittyvät asiat, tuntuu kovin vieraalta. Voi olla että minulla on väärä kuva miiteistäkin, ja hyvin todennäköisesti onkin. En lähde missään nimessä kiistämään.
Voihan se olla, ettei sinulla ole mitään muuta yhteistä kenenkään toisen miittaajan kanssa, mutta kovin todennäköistä se ei ole. Vähänkään isommassa miitissä on ihmisiä niin laidasta laitaan, että käytännössä jokaiselle löytyy joku, jonka kanssa on tarttumapintaa. Tampereen miiteissä on puhuttu niin remontoinnista, black metalista, juoksemisesta, virkkaamisesta kuin lukkojen tiirikoinnistakin, eli lähes jokaiselle on kyllä jotain. Rohkeasti sekaan ja avoimin mielin keskusteluihin osallistumaan, niin todennäköisesti saa ainakin uusia ystäviä. Ystävien kautta törmää aika usein myös potentiaalisiin kumppaneihin, ja yksi oman seuranhakuni salaisuus onkin siinä, että verkostoituu hyvien tyyppien kanssa silloinkin, kun he eivät rekisteröidy kumppanitutkalla.
Ja sitten itse kysymykseen: olen totta helvetissä pelännyt, että jään ikuisesti yksin.
Tämä saattaa kuulostaa oudolta niille, jotka toistuvasti näkevät minut kumppani(e)n kanssa ja ystävien ympäröimänä, mutta kyllä minä sitä yksinäisyyttä pelkään silti. On ollut aikoja, jolloin ei ole ollut kumppania ja ystävillä on ollut muita kiireitä, ja ne ovat omiaan ruokkimaan sitä pikkupirua, joka olkapäällä istuen kuiskii ettei sinusta kukaan välitä. Kerta toisensa jälkeen olen sille näyttänyt, että kyllä minulla ystäviä on, mutta ei se vain tajua olla hiljaa ja jättää minua rauhaan. Pelkään, mutta menen sitä pelkoa kohti, ja suurimman osan aikaa olen ollut tyytyväinen. Silti, koska karvaisena setänä saa tehdä valtaosan aloitteista itse, on helppo jumittua ajatukseen, ettei kukaan ole minusta kiinnostunut. Todellisuus kuitenkin on se, että monikin on kiinnostunut, mutta odottaa aloitteen tulevan minulta, koska sukupuoliroolit ja mitä näitä nyt on. Helvetin paljon on kiinni siitä, että uskaltaa ja jaksaa tehdä aina vain uusia aloitteita, mutta kyllä se lopulta myös palkitsee.
-
Olen pelännyt ja pelkään joka päivä. En vaan osaa näitä parisuhdehommia. Olen tullut siihen lopputulokseen, että prinssiä valkoisella ratsulla ei tule pelastamaan minua. On pakko opetella rakastamaan, lohduttamaan itse itseäni, antamaan turvaa itse itselle. Ehkä sen myötä joskus voi olla kokonainen ihminen toisen kanssa.
-
En ole pelännyt että jäisin kokonaan yksin. Löydettyäni vaniljaa laajemmat huvit olen vaan pitänyt varmana etten löydä seurustelusuhdetta, jossa seksuaalisuuteni tulisi tyydytetyksi eikä olisi kumppanille jollain tapaa liikaa. Että aina on valittava joko täysi tyydytys tai mies, jonka kanssa natsaa muuten. Olin väärässä.
Ketjun aloittajalle sanoisin että ole avoin. Älä peittele tarpeitasi äläkä sulkeudu. Upea ihmissuhde voi löytyä ihan muualta kuin ajattelit. Osaa olla myös itsesi kanssa kahdestaan
-
Olen miettinyt tätä. Ja aiemmin pelännyt. Nykyään olen sen hyväksynyt, etten koskaan tapaa ketään romanttisessa mielessä joka ymmärtäisi minua niin etten tuntisi yksinäisyyttä. Olen hyväksynyt yksinäisyyteni ja suurimman osaa aikaa nautin siitä. Yksinolosta siis. Elämäni on nyt siinä vaiheessa etten missään nimessä etsi seuraa. En tiedä milloin jos koskaan alan etsimään. Se ei ole minulle maailmanloppu jos/kun ”jään” yksin.
-
En ole pelännyt varsinaisesti, mutta vähän mietityttää että millaista tulevaisuutta petaan itselleni. Mikään kunnes kuolema meidät erottaa -tyylinen elämänmittainen parisuhde ei oikein tunnu omalta koska elämä on tarkoitettu nautittavaksi sekä koettavaksi, ja tuntuu vähän hassulta laittaa asioita lukkoon sitten yhden tyypin kanssa. Vähän kuin jos haluaisi harrastaa uintia ja hölkkää, mutta ainoa keino olisi osallistua johonkin rautamies-viikinki-superkunto-kisaan. Sukulaistenkaan kanssa en ole juuri tekemisissä, joten mitäs sitten kun ikä on tukevasti eläkkeen puolella ja mitään pysyvää pl. kaverisuhteet ei ole rakennettu, ei ole lapsia tai lapsenlapsia tulossa moikkaamaan palvelutaloon jne.
Parisuhteen itsensä kannalta olen jollain tapaa rauhaisin mielin. Olen nyt suhteessa, ja seuranhaku nettideittien kautta ei ole tuottanut ihan kamalia vaikeuksia, ja merkityksellinen ihmissuhde voi olla muukin kuin pari- tai seksisuhde. Livenä en ole ketään ikinä mistään pokannut koska olen helvetin ujo ja epävarma enkä osaa lähestyä entuudestaan tuntemattomia naisia, joten baareista tai tapahtumista en usko löytäväni mitään, mutta toistaiseksi ei ole niin tarviskaan. Tosin ne sosiaaliset taidot ja itsensä kehittäminen sillä saralla olisi ihan kivaa.
-
En niinkään pelännyt, mutta olen kai ainakin jollain tasolla tuon yksinjäämisen 'aina' tiennyt. Liikaa ei-toivottuja luonteenpiirteitä, vähän kumma tyyppi muutenkin ja sitten vielä pervo, ei näillä korteilla voi edes pelata.
Muutaman kerran elämän aikana olen perusteettomasti saattanut haaveilla, että olisi joku jossain, mutta äkkiähän sieltä pilvilinnoista ollaan pudottu takaisin maan alle.
Ei oo mun paikka tää planeetta.
-
Koskaan? Tietysti - paljon ja usein. Aika isonkin osan elämästäni, vaikka enää nykyisin, tai tässä elämäntilanteessa, se sellainen kalvava, pelokas pohjavire ei niinkään enää elämässäni häiriöksi asti näyttäydy. Mutta joskus on näyttäytynyt hyvinkin vahvasti ja ehkä jopa valtaosan elämästäni.
Kannoin pitkään kannoillani sellaista varjona kaikkialle seuraavaa, vaikeasti sanallistettavaa kuulumattomuuden tunnetta. Koin olevani jotenkin erilainen, joukkoon sopimaton, sillä tuo yksinäisyyden tunne seurasi kaikkialla, olin joukossakin yksin. Ja pelkäsin sitä, että osani olisi olla ikuisesti yksin, ikuisesti kuulumaton. Tunne oli niin vahva ja kokonaisvaltainen, että joskus nimesin sen kosmiseksi yksinäisyydeksi.
Kirjoitan mennessä aikamuodossa, koska kokemuksen intensiivisyys on laimennut. Olen osittain hyväksynyt yksinäisyyden tunteeni, tai sen pelon, mutta myös aktiivisesti työstänyt niitä mielensisäisiä ajatusketjuja, jotka kokemukseen ovat liittyneet. Tätä on helpottanut myös harvat, mutta sitäkin merkityksellisimmät ihmissuhteet, joissa on saanutkin kokea yhteyttä erillisyyden sijaan.
Lopulta olemme kuitenkin yksin. Kukin meistä.
-
Oon varmaan jotenkin outo, mutta musta irhen kuvaamassa eksistentiaalisessa yksinäisyydessä on ajatuksena jotain lohdullistakin. Teemmepä mitä hyvänsä, niin olemme täällä kuitenkin yksin ja sen asian kanssa on opeteltava elämään.
Hieman ajatuksia aloittajan pohdintoihin:
Tinder yms. sovellukset luovat illuusion, että vaihtoehtoja on loputtomasti tarjolla ja aivan nurkan takana odottaa joku parempi vaihtoehto. Ihmisen aivot eivät myöskään kykene käsittelemään kovin hyvin useita kumppanivaihtoehtoja. Lopputuloksena usein on, että ihmisillä on paljon pinnallista juttelua useiden ihmisten kanssa eikä mihinkään panosteta oikein kunnolla. Näin siis hieman kärjistäen.
Jos hakee itselleen sopivaa kinky-seuraa ja rajaa haun vielä lähialueelle, niin vaihtoehtoja on paljon vähemmän, mikä voi olla lopulta ihan hyvä juttu. Silloin jokainen "match" on vaivan arvoinen, se laittaa yrittämään eri tavalla ja toiselle ihmiselle antaa kunnon mahdollisuuden (jälleen kerran hieman yleistäen). Niin tekee myös se vastapuoli, joka etsii sopivaa kinky-kaveria lähialueelta.
En itse koe, että toisen ulospyytäminen vaatii mitään kikkailua tai erityisiä taitoja. Voi vaan suoraan ehdottaa, että lähdetäänkö kahville tjms. Jos vastapuoli ei lähde, niin ehdotuksessa tai sen muotoilussa tuskin oli mitään vikaa, todellista kiinnostusta ei vain ollut olemassa.
Täällä annettu neuvo siitä, että älä pelkää epäonnistumisia ja opettele sietämään niitä, on mustakin tärkeä. Se on toki helpommin sanottu kuin tehty, mutta selvää on, että yrityksiä, erehdyksiä ja epäonnistumisia sopivan seuralaisen löytäminen vaatii, ainakin suurimmalla osalla ihmisiä.
Terv. Douchmond, joka ei tästä(kään) asiasta oikeasti mitään tiedä mutta yrittää silti neuvoa
-
Oon varmaan jotenkin outo, mutta musta irhen kuvaamassa eksistentiaalisessa yksinäisyydessä on ajatuksena jotain lohdullistakin. Teemmepä mitä hyvänsä, niin olemme täällä kuitenkin yksin ja sen asian kanssa on opeteltava elämään.
Olen samaa mieltä kanssasi, siinä on myös lohdullinen puolensa. Jos se on outoa, niin olkaamme outoja yhdessä. :)
-
Sama kalvava tunne itellä, niin ujo olen ollut koko elämäni että uusiin ihmisiin tutustuminen kaveriporukan ulkopuolella on aina ollut haastavaa, jos omia kavereita mukana niin silloin pystyn lähes poikkeuksetta olemaan oma itseni ja silloin ei ujoudesta ole tietoakaan ;D "Parisuhteessa" ollut viimeksi yläasteella 13 vuotta sitten, puoli vuotta takaperin olin jo toiveikas että nyt taisi löytyä iha kiva kumppani mutta täysin puskista sekin homma päättyi hyvin lyhyeen. Itseä ei sinänsä se harmita että olen sinkku nyt, vaan lähinnä että kokemukset parisuhteesta on käytännössä nolla ja useasti tulee mietittyä tulevaisuutta, mitä sitten kun kavereilla on perheet eikä aikaa/energiaa hengailla samaan malliin kuin nyt, jos vielä silloin elelen yksikseni. :-\
-
En.
Kevät on alkanut todenteolla ja tämäkin vuosi on tuonut mukanaan uusia ihmissuhteita. Elämä yrittää potkia meitä päähän mutta päinvastaisista luuloistani huolimatta, näytämme olevan oppimis- ja toimintakykyistä sakkia.
-
Tietysti olen.
-
Olen joskus mutta yhteisö on antanut itselleni ainkin suurta pontta. Kieltämättä jos etsii sitä yhtä ja oikeaa tuntuu varmaan epätoivoisemmalta. Mulle tietynlainen elämä jossa ihmisiä ympärillä poistaa yksin jäämisen tunteen.
-
Ajauduin vanillaelämässäni niin epäterveellisiin suhteisiin, että yksinäisyys on tuntunut enimmäkseen ihanalta, rauhalliselta ja turvalliselta. Tosin vanhemmuus on myös auttanut paljon, sen myötä eksistentiaalinen ahdistus kääntyi eksistentiaaliseksi hyväksi oloksi ja elämä on ollut kivaa vaikka kumppani on puuttunut.
Nyt olen ihan valaistunut, kun olen tajunnut että perinteinen pesäkumppanuus ei ole ainoa kanssakäymisen ja yhteyden muoto. Ei se mulle varmaan sopisikaan. Näen itseni soolopolyna kuten nyt tai sitten osana jotain rentoa kinkykommuunia ^-^
Vastaus kysymykseen taitaa olla että en ole pelännyt.. Silloin kun on ollut aika pelätä, olen ollut jo yksin.. Mitäs sitä pelkäämään mikä on jo tapahtunut. Ennemminkin olen vaan ihmetellyt että miten ihmeessä mä voisin sopia siihen muottiin? No en mitenkään, ah helpotus.
Edit.. Samaan aikaan kun yksinäisyys on voimavara, tasapainoilen myös sen kanssa että oikeastaan kaipaan merkityksellisiä ja syviä ihmissuhteita, joiden luomisessa (tai minkään suhteiden luomisessa) en ole mikään mestari. Mutta opettelen, ja olen vielä vanhoilla päivilläni muuttunut rohkeammaksi ja seurallisemmaksi.
-
Tietysti. Varsinkin nuorempana. Ja kyllähän se yhä välillä mielessä käy, varsinkin pitkinä pyhinä.
Jossain vaiheessa sitä vaan on oppinut elämään niin itsenäisesti, että toisen (tai kolmannen tai neljännen) ihmisen liittyminen vakituisiin kuviohin herättää ajatuksena enemmän kauhistusta ja tuskailua kuin valtavaa iloa. Miksi muuttaa omia tapojaan jonkun muun takia?
-
Olen pelännyt yksin jäämistä, varsinkin nuorena. Joskus teini-ikäisenä oli vaihe, missä olin oikeastaan täysin vakuuttunut, ettei kukaan koskaan voisi rakastaa minua. No, ei se niin ollut. Pari suhdetta oli, joiden kuluessa tuntui, että tämä on se loppuelämän suhde. No ei ollut.
Nykyään en ehkä niin paljon pelkää, mutta pidän mahdollisena että olen/jään yksin, lähinnä kohtaanto-ongelman vuoksi. Luonteet, ajatukset, toiveet, etäisyys, kommunikointi, ajoitus. Niin monen asian olisi osuttava kohdalleen, ja niin moni asia voi mennä pieleen.
Mun mielestä tämä on todella hyvä ketju, sillä hyvin helposti ajattelee olevansa hyvin yksin yksinoloajatusten tai pelkojen kanssa, vaikka eihän se niin ole, vaan kyse on hyvin yleisinhimillisestä kokemuksesta. Useimmiten sitä vain kokee tarvetta esiintyä vahvana, itsevarmana ja kykenevänä ihmisenä, koska kuka nyt haluaisi riesakseen sellaisen heikon, tarvitsevan ja epävarman ihmisen, joka sisimmässäni koen olevani?
Aiheesta tuli mieleen eräs itseäni koskettanut runo, jonka olen säilyttänyt:
"En ehkä koskaan saa tietää,
mitä A ajatteli minusta.
Eikä B antanut minulle ikinä anteeksi?
Miksi C teeskenteli, että kaikki on kunnossa?
Mikä oli D:n osuus E:n vaikenemisessa?
Mitä F odotti, mikäli odotti?
Minkä vuoksi G unohti, vaikka tiesikin hyvin?
Mitä H:lla oli salattavanaan?
Mitä I halusi lisätä?
Oliko sillä tosiseikalla, että olin vieressä,
jotain merkitystä J:lle, K:lle ja lopuille aakkosista?"
- Wislawa Szymborska, suom. Martti Puukko
-
Joka päivä...
-
Kyllä. Olen pelännyt sitä aivan tolkuttomasti liikaa.
Vaikka sehän on kai tosiasia, etenkin näin kuolematyötä tehneelle, että yksin täällä eletään ja yksin täältä lähdetäänkin, kukaan ei ole mukana rajan yli astuessa. Siltä pohjalta kysymys on kai suhteellisen merkityksetön, koska loppupeleissä ainoa mitä täältä saadaan mukaan, on suhde itseensä ja sen suhteen soisi olevan se tärkein ja merkityksellisin. Sen tiedostaminen helpottaa tässä matkan varrella, että ketäpä varten sitä täällä oikeasti ollaan.
Yksinäisyys sinällään on noin muutenkin hedelmällinen kasvualusta, väkevää potentiaalia ihmisenä kasvamiseen. Olosuhteiden muutoksesta johtuen elin tässä hiljan aikani hyvin yksin ja eristyksissä, vaikken haluakaan enää koskaan kokea mitään vastaavaa, niin tulipahan todettua, että se on jotain, mistä on mahdollista selvitä, minkä kanssa voi elää. Ja jonka jälkeen on hyvä heittäytyä uudella tarmolla takaisin ihmissuhteiden pariin, ilman jäytävää yksinäisyyden pelkoa. Koska kyllä elämä kantaa aina lopulta ja yksinäisyydenkin saa kyllä loppumaan jos niin tosissaan haluaa. Jos vain uskaltaa.
Suurimmilla panoksilla pelatessahan on mahdollisuus suurimpiin voittoihinkin. Hetkellinen yksin jääminen on ihmissuhteita rakentaessa, niitä eläessä, mahdollinen riski, mutta ottamisen väärti. Ja silloinkin omanlaisensa mahdollisuus. Optimitilanteessa sitä voi jossain kohti katsoa taaksepäin ja todeta, että onneksi lähdin, vaikka saattoikin sattua.
-
Introvertti kun olen, niin eipä sitä juuri tuota pälkää, eli vihtyy aivan hyvin yksinkin, jos ei ketään ole kenen kanssa viitsii matkaa taivaltaa
-
Jep, ellen muuta isommalle kirkolle.
-
Pelkään enemmän, että jään ikuisesti ilman asioita, joita haluaisin vielä tehdä ja oppia elämässä - kuten seksi. Pitäis tehdä niin paljon töitä sen eteen, et kirjottaa järkeenkäyvän esittelyn ja seuranhakuilmon itestään - ni oon vaan tyytyny lukemaan muitten seksielämästä ja fantasioista. Toki on ollut hetkiä, jolloin tuntuu yksinäiseltä, mut arvostan suurimmalti osin omaa rauhaa.
-
Yksin jääminen on varmaan suurin pelkoni.
Sinällään surkuhupaisaa, koska nyt olen ollut yli 10 vuotta yksin (siis oikeasti ilman kosketusta).
Ja kun olen alkanut syvemmin miettimään mitä haluaisin, niin olen todennut, että haluaisin vain jonkun, jonka kanssa viettää joskus aikaa enemmän tai vähemmän nakuna.
Jonkun, jonka kanssa tekstailla, mutta joka myös ymmärtää jos ei kuule minusta muutamaan päivään 😅
Pieni toivo sydämessä, että ei kuluisi toista vuosikymmentä yksinäisyyden linnakkeessa.
Joten antakaamme pelon olla olemassa, mutta ei anneta sen estää elämistä.
-
Juuh. Etenkin nyt kun on tuore avioero takana, ja kaikki se tunnemyrsky vielä osin menossa, niin kyllä ne ajatukset iltaisin välillä kiertää sen ympärillä, että löydänkö enää koskaan ihmistä, jonka kanssa sovimme yhteen. Yksi ongelma ikääntymisessä on se, että sitä tietää entistä tarkemmin mitä haluaa, ja ihan mikä tahansa ei enää kelpaa. Pitää olla kinky ja pitää olla nörtti ja pitää osata sitä ja tietää tätä ja tehdä yhtä ja haluta kolmatta. Ja sitten ne tavalliset fyysiset haluttavuudet siihen päälle. Että ihan matemaattisesti voi laskea, että ei täällä Suomessa välttämättä ole sellaisia ihmisiä kovin montaa edes vapaana.
Ja lisäksi hankalaa on se, että pitkän kinky-avioliiton jälkeen ei ole enää edes varma siitä, mitkä on oikeasti niitä omia haluja ja mitkä oli vaan sitä, että halusi miellyttää toista.
-
Hyvä aloitus ja hyviä kommentteja paljon!
Vastaus varsinaiseen kysymykseen: Kyllä olen. Mun yksinäisyys on monin osin trauman kiihdyttämää siten että siinä on aiemmin ollut selkeä tuli perseen alla -kerroin mukana ja sitten oon tosiaan päätynyt kahteen todella toksiseen asetelemaan, kun olen mennyt seksuaalinen yhteensopivuus edellä.
Sukkanauhafanin kanssa olen samassa veneessä eli vapaaehtoisesti lapseton, piuhat poikki enkä halua lapsiyhtälöön millään muotoa. Haluamani suhdemuoto on niin ikään monogaminen. Tämä sitten vielä yhdistettynä siihen että en halua koskaan löytää itseäni mistään traumakemiallisesta miinakentästä vaan psykologinen yhteensopivuus menee nykyään helposti mennen tullen kinkyaspektien edelle.
Asioita kuitenkin tapahtui tuossa keväällä ja pudottelin kevyet sessiointi-kainalointikuviot pois koska ne piti mua ns. paikallaan ja alkoivat kuluttaa. Tällä kertaa vaan se yksinäisyyden pontikkapannua ajanut nuotio onkin sammunut. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Osittain ja jollain tasolla olen hyväksynyt että saatan hyvinkin olla yksin pitkään tai lopullisesti. Mutta jostain syystä se ei aiheuta kauhua. Lähinnä turhautumista kun koen että mulla olisi hyvälle partnerille melko helvetisti tarjottavaa. Mutta tosiaan nyt tärkeys on siirtynyt siitä partnerista (eli kuka vaan kuka tykkäis musta) siihen hyvään (eli kenen kanssa oikeasti olisi hyvän tuntuista lähteä etenemään).
Tässä omaehtoisen yksinolon äärellä en ole kuitenkaan ryhtynyt munkiksi vaan oli hyvässä yhteisymmärryksessä ystävän kanssa sadismisessio ja toisen tutun kanssa ollut hauskanpitoa kerran. Veikkaan että päädyn kaiken kaikkiaan johonkin sessiointikuvioon, mutta senkin haluaisin pitää monogamisena koska ns. tauti/testitilanteesta kärryillä pysyminen ei ole erityisen suuri turn on mulle vaikka onkin perusedellytys.
Yksinäisyys ja muut tunnejumit vaativat työtä ja mahdollisesti joitakin muuttavia kokemuksia koska en itsekään ole erityisesti tunnetyöllä edennyt harppauksia yksinäisyyden tunteen kanssa. Viimeisin suhde oli niin toksinen ja hankala että se rautalangasta näytti minulle että yksinolo on todellakin parempaa kuin se sekoilu. Sitten talvella oli yksi niin upea ihmiskohtaaminen joka todisti mulle että sen psykologisesti saman maailmankuvan ja tahdin sekä seksuaaliset taipumukset todellakin voi jakaa ihan oikean ihmisen kanssa eikä vain haaveissa. Kuvioon liittyi hänen lapset joka on syy siihen etten ole edelleen sillä tiellä.
-
Anteeksi, mutta pakko sanoa. Teini-ilmaisu juu, mutta v.m.p. Erittäin hyvin pärjään yksin jos niin on tarkoitettu enkä todellakaan ala roikkumaan surkeissa suhteissa vain siksi että pitäisi. Vaikka asun yksin taloa jne. Satatuhatta kertaa mieluummin yksin kuin surkeassa suhteessa :)
-
Ensimmäiseksi, kiitos aloittajalle tämän vaikean ja koronan jälkeiseen aikaan varsin ajankohtaisen aiheen esille nostamisesta. Mielestäni olet hyvin rohkea, kun tuot tällaisen asian esille. Lukuisista vastauksista ehkä myös huomaat, ettet ole ajatuksinesi yksin. Itse olen 46-vuotias, eikä minulla ole koskaan ollut pidempää suhdetta. Tämä on ollut itselleni hyvinkin vaikea ja häpeää tuottava asia. Omalla kohdalla asiaan on johtanut moni erilainen seikka: nuorempana itsetuntoni oli hyvin alhainen enkä kokenut olevani fyysisesti enkä henkisesti oikein mitään, ainakaan verrattuna muihin; olen ollut ujohko ja hiukan varautunut aina mitä tulee uusiin ihmisiin ja isoihin ihmisjoukkoihin; elämänhistoriassani on ollut vaikeita ja surullisia jaksoja, jotka ovat vieneet voimat niin ettei ole kyennyt oikeastaan muuhun kuin päivittäisistä velvollisuuksista selviytymiseen; olen herkkä ja koen kaikki tunteet hyvin voimakkaasti, jolloin pettymys, nolous, pelästyminen, häpeä ja muut vaikeat tunteet esimerkiksi huonosti päättyneiden treffien jälkeen nostavat valtavia kierroksia kehossani ja niistä toipuminen kestää kauan; tunnesäätelyni on lapsuudessa jäänyt vajaaksi, koska en ole perheessäni saanut siihen tukea; olen jo aivan pienenä oppinut pärjäämään omillani, jolloin toisiin tukeutuminen tuntuu todella vaikealta ja omituiselta, väärältä; näitähän riittää. Olosuhteet ovat myös ajaneet minut käyttäytymään kuin introvertti, vaikka taidan oikeasti olla enemmän ekstrovertti. Korona niittasi yksinäisyyteni huipentuman ja huomasin, että vaikka sosiaaliset taitoni eivät sinänsä ehkä olleet rapautuneet, omat tapani ja koronarajoitukset yhdessä olivat tehneet minusta arjessani lähes totaalisen erakon. On täytynyt aivan tosissaan kammeta itsensä maailmalle nähdäkseen ihmisiä, ja opetella uudestaan puhumaan heille. Puhumista ei auta se, että koen olevani small talkissa aivan tollo, sen sijaan syvälliset keskustelut ovat aina sujuneet erinomaisesti. Kaiken tämän tajuaminen ja itsensä muuttaminen, tai ihmisenä kasvaminen, on vienyt aikaa. Nykyään koen olevani varsin kehityskelpoinen ja itse asiassa aika kiva tyyppi :)) jolla on paljon annettavaa toisille ihmisille.
Ymmärrän hyvin kaipuun oikeaan suhteeseen, ja hämmennyksen erilaisten seuranhakupelien edessä. Mielestäni aloittajalla on kuitenkin monta vahvuutta, joiden avulla omanlaisen kumppanin etsiminen ja löytäminen on paitsi mahdollista, myös kiinnostava matka. Kerrot että olet ekstrovertti muuten; tämähän on loistava asia! Helpottaa valtavasti ihmisiin tutustumista, jos kokee, että ihmisten lähestyminen ei tunnu vaikealta. Kiinnostava kysymys on, miksi juuri kumppanin etsiminen sitten tuntuu niin vaikealta? Mikä ero siinä on tutustuessasi muuten ihmisiin? Tulee mieleen, että millaisia paineita ja vaateita asetat itsellesi ja mahdolliselle kumppanille siinä tilanteessa? Miksi mahdolliseen kumppaniin tutustuminen olisi erilaista kuin mahdolliseen ystävään, varsinkin kun haluat mieluummin tutustua ensin rauhassa? Itse olen saanut erinomaisen neuvon: tutustu ihmisiin kaikenlaisissa tilanteissa ja kokeile, minkälaisia tuttavuuksia heistä saat. Voit aloittaa keskusteluja kaikenlaisten ihmisten kanssa ja rauhassa tunnustella, minkä tasoista keskustelua saat aikaiseksi. Onko se viiden sekunnin, viiden minuutin, viiden tunnin, viiden päivän, viiden kuukauden, viiden vuoden vai kenties viidenkymmenen vuoden tuttavuus 😊
Koska olet kinky ja oletettavasti toivot kinkyistä seksuaalisuutta kumppaniltasikin, looginen paikka tutustua erilaisiin ihmisiin on kinky-miitit ja -bileet. Ihmisten kirjo on niissä yhtä lainen kuin tuolla muuallakin; voit kuitenkin olla varma, että siellä olevilla ihmisillä on toive ja halu toteuttaa kinkyä seksuaalisuutta. Niin kuin joku jo sanoinkin, niin tutustumalla ihmisiin tutustuu toisiin uusiin ihmisiin ja saa heidänkin verkostonsa käyttöön. Minä kannustan sinua lähtemään ihmisten tutkimusretkelle ja käyttämään tuota erinomaista ja upeaa lahjaasi, joka sinulla jo on: ekstroverttiyttä, tutustumisen helppoutta! Olet rohkea, osaat kuvailla ja ilmaista tunteitasi ja kirjoitat erittäin hyvin. Lisäksi olet vielä nuori, joten ajattelen että sinulla on kaikki mahdollisuudet löytää kumppani ja siinä matkalla ehdit tutustua todella moniin, ihaniin ihmisiin.
-
Ensimmäiseksi, kiitos aloittajalle tämän vaikean ja koronan jälkeiseen aikaan varsin ajankohtaisen aiheen esille nostamisesta. Mielestäni olet hyvin rohkea, kun tuot tällaisen asian esille. Lukuisista vastauksista ehkä myös huomaat, ettet ole ajatuksinesi yksin. Itse olen 46-vuotias, eikä minulla ole koskaan ollut pidempää suhdetta. Tämä on ollut itselleni hyvinkin vaikea ja häpeää tuottava asia. Omalla kohdalla asiaan on johtanut moni erilainen seikka: nuorempana itsetuntoni oli hyvin alhainen enkä kokenut olevani fyysisesti enkä henkisesti oikein mitään, ainakaan verrattuna muihin; olen ollut ujohko ja hiukan varautunut aina mitä tulee uusiin ihmisiin ja isoihin ihmisjoukkoihin; elämänhistoriassani on ollut vaikeita ja surullisia jaksoja, jotka ovat vieneet voimat niin ettei ole kyennyt oikeastaan muuhun kuin päivittäisistä velvollisuuksista selviytymiseen; olen herkkä ja koen kaikki tunteet hyvin voimakkaasti, jolloin pettymys, nolous, pelästyminen, häpeä ja muut vaikeat tunteet esimerkiksi huonosti päättyneiden treffien jälkeen nostavat valtavia kierroksia kehossani ja niistä toipuminen kestää kauan; tunnesäätelyni on lapsuudessa jäänyt vajaaksi, koska en ole perheessäni saanut siihen tukea; olen jo aivan pienenä oppinut pärjäämään omillani, jolloin toisiin tukeutuminen tuntuu todella vaikealta ja omituiselta, väärältä; näitähän riittää. Olosuhteet ovat myös ajaneet minut käyttäytymään kuin introvertti, vaikka taidan oikeasti olla enemmän ekstrovertti. Korona niittasi yksinäisyyteni huipentuman ja huomasin, että vaikka sosiaaliset taitoni eivät sinänsä ehkä olleet rapautuneet, omat tapani ja koronarajoitukset yhdessä olivat tehneet minusta arjessani lähes totaalisen erakon. On täytynyt aivan tosissaan kammeta itsensä maailmalle nähdäkseen ihmisiä, ja opetella uudestaan puhumaan heille. Puhumista ei auta se, että koen olevani small talkissa aivan tollo, sen sijaan syvälliset keskustelut ovat aina sujuneet erinomaisesti. Kaiken tämän tajuaminen ja itsensä muuttaminen, tai ihmisenä kasvaminen, on vienyt aikaa. Nykyään koen olevani varsin kehityskelpoinen ja itse asiassa aika kiva tyyppi :)) jolla on paljon annettavaa toisille ihmisille.
Ymmärrän hyvin kaipuun oikeaan suhteeseen, ja hämmennyksen erilaisten seuranhakupelien edessä. Mielestäni aloittajalla on kuitenkin monta vahvuutta, joiden avulla omanlaisen kumppanin etsiminen ja löytäminen on paitsi mahdollista, myös kiinnostava matka. Kerrot että olet ekstrovertti muuten; tämähän on loistava asia! Helpottaa valtavasti ihmisiin tutustumista, jos kokee, että ihmisten lähestyminen ei tunnu vaikealta. Kiinnostava kysymys on, miksi juuri kumppanin etsiminen sitten tuntuu niin vaikealta? Mikä ero siinä on tutustuessasi muuten ihmisiin? Tulee mieleen, että millaisia paineita ja vaateita asetat itsellesi ja mahdolliselle kumppanille siinä tilanteessa? Miksi mahdolliseen kumppaniin tutustuminen olisi erilaista kuin mahdolliseen ystävään, varsinkin kun haluat mieluummin tutustua ensin rauhassa? Itse olen saanut erinomaisen neuvon: tutustu ihmisiin kaikenlaisissa tilanteissa ja kokeile, minkälaisia tuttavuuksia heistä saat. Voit aloittaa keskusteluja kaikenlaisten ihmisten kanssa ja rauhassa tunnustella, minkä tasoista keskustelua saat aikaiseksi. Onko se viiden sekunnin, viiden minuutin, viiden tunnin, viiden päivän, viiden kuukauden, viiden vuoden vai kenties viidenkymmenen vuoden tuttavuus 😊
Koska olet kinky ja oletettavasti toivot kinkyistä seksuaalisuutta kumppaniltasikin, looginen paikka tutustua erilaisiin ihmisiin on kinky-miitit ja -bileet. Ihmisten kirjo on niissä yhtä lainen kuin tuolla muuallakin; voit kuitenkin olla varma, että siellä olevilla ihmisillä on toive ja halu toteuttaa kinkyä seksuaalisuutta. Niin kuin joku jo sanoinkin, niin tutustumalla ihmisiin tutustuu toisiin uusiin ihmisiin ja saa heidänkin verkostonsa käyttöön. Minä kannustan sinua lähtemään ihmisten tutkimusretkelle ja käyttämään tuota erinomaista ja upeaa lahjaasi, joka sinulla jo on: ekstroverttiyttä, tutustumisen helppoutta! Olet rohkea, osaat kuvailla ja ilmaista tunteitasi ja kirjoitat erittäin hyvin. Lisäksi olet vielä nuori, joten ajattelen että sinulla on kaikki mahdollisuudet löytää kumppani ja siinä matkalla ehdit tutustua todella moniin, ihaniin ihmisiin.
Tää oli tosi hyvin kirjoitettu.
-
Koko elämäni.
-
Ilman mitään syvempiä pohdintoja, en koskaan. Elämä on mitä teet siitä.
-
Kyllä, lähes jatkuvasti. Lukuisat ihmissuhdekokeilut ovat osoittaneet etten kelpaa kenellekään. Erityisesti yksi terapeutti, joka käytti hyväkseen, rikkoi minut lopullisesti. En usko koskaan löytäväni ketään ja vihaan elämääni yksin.
-
Yksin jääminen, oleminen ja yksinäisyys, tätä mietin hetken että pelkäänkö vai en ja vastaus, kyllä pelkään ja en pelkää.
Elämässäni on ollut pitkä, yli 10 vuoden jakso, jolloin oli vähintään yhdet hautajaiset joka vuosi. Ihmisiä kuoli lähipiiristä pelottavaa tahtia ja saattoväkien harventuessa ymmärsin että kohtahan minua ei kaipaa aidosti kukaan ja minä kaipaan näitä kaikkia edesmenneitä. Olen menettänyt paljon tärkeitä ihmisiä että tavallaan olen aina yksin ja yksinäinen vaikka tilanteet elämässä ja sosiaalisissa kuviossa ovatkin nyt hyvin erilaiset ja varmasti muuttuvat tulevaisuudessakin. Uudet ihmiset eivät korvaa edesmenneitä vaan ovat uusia ihmisiä ja juttuja. Tämä on opettanut kunnioittamaan kuolevaisuutta, kulkemaan jalat maata myöten, opettanut että itseäsi et pääse pakoon, antanut nöyryyttä sekä lujuutta, opettanut arvostamaan suhteita ja elämää sekä välttämään äärimmäisiä ja äkkinäisiä ratkaisuja vaikka välillä näissä hävyttömän huono edelleen olenkin ja että vaikka elämä on joskus raskasta paskaa, ei kannata heti ja helposti luovuttaa eikä elää kuin Helppo-Heikki tai sisäradankiertäjä vaan pitää yrittää luottaa ja rakastaa elämää ja sen erinäisiä koukeroita. Jos tänään tai vaikka koko viikon on ukkosta tai sataa räntää niin viikon päästä paistaa aurinko.
Olen ollut elämässäni joskus useissa päällekkäisissä keveissä suhteissa ja ollut tällöin yksinäinen, teennäiset ja ei syvää henkilökemiaa sisältävät suhteet eivät sovellu minulle ja olenkin onnellinen ja parhaimmillani ollessani yhdessä hyvässä ja syvässä suhteessa jossa on paljon kipinää ja vetovoimaa, suuria tunteita ja tietysti myös niitä erimielisyyksiä onnellisuuden rinnalla ja jossa puhutaan molempien möröistä, peloista, haavoista, haaveista ja asioista joista ei muilla ole hajuakaan. Minä jaan mielelläni kumppanilleni itseni, elämäni ja tarinani, joskus se ei riitä ja joskus se on liikaa mutta tämmöisessä suhteessa johon molemmat panostavat ja käyttävät aikaa ei kumpikaan ole yksin enkä yksinäinen. Suhteet toimii kun ne on vapaaehtoisia, perustuvat omaan vapaaseen tahtoon ja haluun olla toisen kanssa ilman pakkoa, kiristystä tai painostusta. Määrä ei korvaa laatua ja halvalla ei saa hyvää eikä kestävää.
Yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään mutta olisihan se mahtavaa jos oma tai kumppanin lähtöhetki olisi sellainen että eletään yhdessä vanhoiksi, pidetään kädestä kiinni ja katsotaan toisia silmiin ja niistä näkyy rakkaus, eletty ja jaettu yhteinen elämä, kaipaus ja ikävä, miljoonat hyvät yhteiset muistot kuin myös ne muka isot riidat joissa piti/sai joustaa puolin että toisinkin ja kaikki yhteiset kokemukset sekä suunnaton kiitos että olet ollut rinnallani valehtelematta ja pettämättä ja uskonut minuun, auttanut minua, rakastanut minua, tukenut ja sietänyt, antanut anteeksi ja ymmärtänyt minua ja että minusta on ollut sinulle vastaavaa iloa, tukea, turvaa ja välillämme on rakkautta ja että nyt on minun hyvä ja turvallinen nukkua pois ja lähteä ja olen surullinen kun sinä jäät tänne ilman minua vuoroasi odottamaan.
Liikaa ei saa pelätä elämää eikä huomista, sopivasti nöyryyttä asenteessa, ripaus kunnioitusta eikä kusipäisyyttä muita kohtaan ja pää pystyssä itse parhaansa tehden kohti huomista ilman juomista niin hyvä siitä tulee ja olet jo Voiton puolella.
-
Anteeksi, mutta pakko kyllä kans sanoa. Teini-ilmaisu juu, mutta v.m.p. Erittäin hyvin pärjään yksin jos niin on tarkoitettu enkä todellakaan ala roikkumaan surkeissa suhteissa vain siksi että pitäisi. Vaikka asun yksin jne. Satatuhatta kertaa mieluummin yksin kuin surkeassa suhteessa :)
-
En voi sanoa, että olen pelännyt koska jos olisin halunnut vain sitä, etten jää yksin, niin olisin tehnyt toisenlaiset ratkaisut elämässäni. Yksinolo on ollut kohdallani helpotus jossain elämänvaiheessa ja liittynyt oman identiteetin vahvistamiseen ja kasvuun. Tottakai toive on ollut, ja on edelleen, löytää ns. Sielunkumppani jakamaan kanssani asioita ja oppimaan elämästä. Mutta tavallaan olen hyväksynyt sen, että "it is what it is" ja että on epätodennäköistä, että löydän sitä ns. Perfect matchiä. Kaikki sinne päin on plussaa ja hyvää ajanvietettä ja muuten voin elää ja tehdä asioita aivan hyvin yksinkin. Tämän oivaltaminen ja hyväksyminen on ollut vapauttavaa. Turha miettiä tätä asiaa, tee asioita jotka tekevät sinut onnelliseksi ja jos löytyy joku, joka jakaa nämä, hienoa mutta jos ei, olet silti elänyt itsesi näköistä elämää.
-
Siis joo, kyllä, juuri tässä hetkessä. Olin miesvainaan kanssa yli 30 vuotta yhdessä, meillä oli hyvä kinkysuhde vuosikausia, poislukien ihan alku, kun olin 13 ja loppu, kun mies oli sairas. Olin miehen kuoleman jälkeen reilun vuoden yksin, kunnes vähän yritin kinkypiireihin, siinä onnistumatta. Valitettavasti tapasin sitten eksän, jonka kanssa olin nelisen vuotta. Jo "kinky" sanana toi hälle oksureaktion :-[ Nyt olen subeillut oikeinkin onnistuneesti jonkun reilu 1.5 vuotta, mutta viime aikoina on vain tullut joku pervessi parisuhteen tarve. Ehkä mää vielä pääsen tästä yli.
-
Kysymys kuuluu - oletteko koskaan pelänneet sitä, että jäätte ikuisesti yksin?
En ainoastaan pelkää sitä, elän sitä joka päivä.
-
Mitä lopultakin tarkoittaa "jäädä yksin"? Jäädä ilman parisuhdetta, rakkautta vai kokonaan vaille ystävyyttä ja läheisiä?
Olisi karmivan pelottavaa jäädä oikeasti täysin yksin, il an yhtäkään läheistä ihmissuhdetta. Sekin on monen kohtalo, eteenkin vanhuudessa. Sitä en osaa pelätä vielä. Mutta ehkä se pelko aktualisoituu iän myötä. Toivottavasti ei.
Entä pelkäänkö "jääväni yksin" siinä merkityksessä, että minulla ei olisi ns. "elämän kumppania"?
Kyllä, joskus.
Tai ehkä enemmän pelkään, että kohtalokseni muodostuu sarja lyhyitä suhteita, alituiseen vaihtuvia kumppaneita. En haluaisi sitä. Kaipaan pysyvyyttä.
Mutta elämä menee niin kuin on mennäkseen. Kuolema odottaa jo joka tapauksessa nurkan takana. Ei täällä olla kauaa, vuodet vierivät ohi nopeasti. Jos ei täysin yksin tarvitsi taittaa koko matkaa, johan sekin olisi jotain.
Olen työn puolesta pidellyt kädestä vieraita vanhuksia heidän kuollessaan. Kuolivatko he "yksin"? Vai minun kanssani? Minun, joka nyt en edes oikein muista heidän nimiään. Kuinka paljon esimerkiksi pitkälle muistisairaalle on väliä sillä, pitääkö häntä viimeisinä hetkinä kädestä tuttu läheinen vai vain joku, toinen ihminen?
Emme me "jää yksin".
Me emme jää tänne. Olemme vain läpikulkumatkalla.
-
Useinkin, ja olen oikeastaan hyväksynytkin sen kaikessa hiljaisuudessa. Todennäköisyys pitkäaikaisen kumppanin tai rakkaussuhteen löytämiselle on niin mitättömän pieni tällaiselle aseksuaali/demiseksuaalille, joka ei oikeastaan pyri etsimäänkään naista, ja vaatisi niiltä myös lisäksi kinkyyttä, koirattomuutta ja lapsettomutta.
-
Joskus aikoinaan kyllä. Nykyään olen onnellisempi yksin, kuin parisuhteessa. Minun täytyy kaikki kokea kantapään kautta näköjään, että menee korteksiin.
Olen jo luopunut toivosta, että löytäisin sellaisen ihmisen että kaikki tärkeimmät bulletit natsaa - mieluummin mennään sitten vaikka FWB tyyliin. Yksin en tuskin jään - mutta parisuhteen osalta näin varmasti tulee käymään. Toistaiseksi olen onnellinen siitä, miten minun elämä nyt on järjestynyt. Kymmenen vuoden päästä voi mieli olla toinen.
-
Tämä on syvälle koskettava aihe. Vaikka fyysisesti ei ole yksin, on myös kavereita joiden kanssa ns. Normi heterojutut natsaa hyvinkin, iän myötä naisetkin tuppautuvat kiihtyvään tahtiin tykö ( sinänsä outo juttu kun itse kokee raihnautuvansa vuosi vuodelta), mutta se sisäinen, sielun syvimmissä poteroissa oleva nahkafettari bi/cd/sub/dom-kingsteri on silti yksin. Huutaen kolostaan jotakuta pelastamaan päivänvaloon, turhaan, täysin turhaan. Niin ainakin tähän asti, tiedostaen että pakkohan maailman miljardeista ihmisistä juuri jonkun oltava se just oikea. Sitä odotellessa Joo alkuperäiseen kyssäriin; pelkään jääväni yksin, jatkaen arkista tallustelua iloisesti veroja maksellen
-
Emme me "jää yksin".
Me emme jää tänne. Olemme vain läpikulkumatkalla.
Tämäpä oli osuvasti ja niin kauniilla tavalla muotoiltu.
-
"Sillä rakkaus tekee yksinäiseksi,
yksinäisemmäksi kuin kuolema.
Kuolemalla ei ole mitään, mutta kuolevalla on kaikki
äänet, näyt, värit, kaiut
mitä on olemassa näiden ilmakehien edellytyksissä
ja myös ne toiset, joita ei ole."
- Eeva-Liisa Manner
-
Olen pelännyt. En ole jäänyt. Pitkään ajatus kumppanin löytymisestä tuntui liki mahdottomalta ja ensimmäinen varsinainen seurustelu olikin yli kolmikymppisenä. Ensin siinä vaikutti oma huono minäkuva, jollaisen aikaansaamisessa toisilleen suomalaiset ovat todella hyviä, ja ehkä puutteet sosiaalisissa taidoissa. Sitten ajatus, että kinkynä on vaikea saada kunnon matchia parisuhteeseen, joka toimisi. Taidot voi kuitenkin oppia ja minä-kuva muuttua ja kun skenessä pyörii riittävän kauan vastaan tulla joku, jonka kanssa se parisuhdekin luonnistuu.
-
"Sillä rakkaus tekee yksinäiseksi,
yksinäisemmäksi kuin kuolema.
Kuolemalla ei ole mitään, mutta kuolevalla on kaikki
äänet, näyt, värit, kaiut
mitä on olemassa näiden ilmakehien edellytyksissä
ja myös ne toiset, joita ei ole."
- Eeva-Liisa Manner
Kaunista. Yksinkertaisesti. <3
-
"Sillä rakkaus tekee yksinäiseksi,
yksinäisemmäksi kuin kuolema.
Kuolemalla ei ole mitään, mutta kuolevalla on kaikki
äänet, näyt, värit, kaiut
mitä on olemassa näiden ilmakehien edellytyksissä
ja myös ne toiset, joita ei ole."
- Eeva-Liisa Manner
:love:
-
"Sillä rakkaus tekee yksinäiseksi,
yksinäisemmäksi kuin kuolema.
Kuolemalla ei ole mitään, mutta kuolevalla on kaikki
äänet, näyt, värit, kaiut
mitä on olemassa näiden ilmakehien edellytyksissä
ja myös ne toiset, joita ei ole."
- Eeva-Liisa Manner
Komppaan edellisiä. Kovin kaunis runo ja ajatus.
-
Nessa Barrett - die first
https://www.youtube.com/watch?v=Bgm2naUtoJo
Nessa Barret on pohtinut myös asiaa omalta kantiltaan ja tehnyt siitä laulun.
-
:love:
-
Aina
-
Helvetti soikoon koko ajan. Etenkin tässä vaiheessa elämää kun terapiaprosessi rypee syvänteissä, joudun kasvotusten kaiken sen rikkinäisen, rikotun, kieroon kasvaneen ja toksisen kanssa itsessäni ja ADHD-diagnoosin päälle lätkästy autismidiagnoosi saa kyseenalaistamaan, että oonko koskaan riittävä ja kelpaava kellekään. Että oonko mie nyt vaan semmonen ylijäämä ja hävikkierä, johon kukaan ei uskalla eikä halua sitoutua vaan joka pidetään turvallisuussyistä aina emotionaalisesti ja henkisesti kädenmitan päässä. Itkettää ja pelottaa tämmönen enkä tällä hetkellä pysty oikein edes nauttimaan pariutuneiden ystävieni seurasta kun se oman rakkaan nälkä on niin valtava et sattuu.
-
En ole pelännyt, jo nuorena sain huomata että kaltaisellani ihmiselle löytyy naispuoleista seuraa oikein hyvin. Olen siitä aina ollut valtavan iloinen ja jopa kiitollinenkin. Sopivan seuran löytäminen ei ole itsestäänselvyys kaikille.
IKRM
-
Nyt tässä elämäntilanteessa en ole yksin koska on perhe.
Lapsia ja mies.
Mutta rupesin miettimään elämääni 10- 20 v päähän.
Se näyttää hyvin yksinäiseltä .
Lapset jo omillaan ja jäänkö mieheni kanssa suhteeseen vain että ei tarvitse olla yksin yksin.
Vai parisuhteessa yksin.
Mietin yhden haaveen toteuttamista sitten eläkkeellä, muttei taida onnistua ihan yksin.
Ei mulla ole edes autoa .
Jos nyt tuntuu yksinäiseltä niin tulevaisuus näyttää vielä yksinäisemmältä.
-
Mä olen ollut elämässäni niin väärässä seurassa, että ikuista yksinäisyyttä enemmän pelkään että löytäisin itseni taas löysästä hirrestä, samalla kun haaskalinnut repii lihoja luista.
-
Koko ikäni olen pelännyt mutta pelko on turhaa kun ihmisiä on niin paljon. Kannattaa tulla toimeen parhaan ystävän eli itsensä kanssa.
-
Viihdyn yksin sen verran hyvin, että en ole pelännyt yksin jäämistä. 😆
-
Yksin tässä tullut oltua jo tämä ikä... :(
-
Toki asia on huolestuttanut, mutta enemmän siinä painaa pelko siitä että tulisi torjutuksi, pilkatuksi tai vastaavaa. Parisuhteessakin nuo pelot voivat nostaa pätään, mutta niistä on mahdollista päästä eteenpäin yhdessä. Jos kyseessä olisi tuntemattomampi ihminen, voisi tilanne olla tosi eri. Tietty myös eri elämäntilanteissa oman nupin hyvinvointi on ollut myös eriävää tasoa, ja siitä johtuen nämä nuppisolmut eivät olleet niin pinnassa.
Viihdyn toki myös hyvin yksin, mutta koen että itselle sopivan kumppanin kanssa arjessa on kivaa, mutta erilaista imua. Yksin ollessa uppoudun enemmän ehkä sitten itselle tärkeiisin asioihin, jotka kannattelevat omalla tavallaan.
-
Olenko koskaan pelännyt jääväni ikuisesti yksin? No juu, toki. Mutta ei se ole kovin iso pelko minulle ollut, kun olen aika vähän ollut edes sinkkuna näin keski-ikään mennessä, ja huomiota kyllä riittää.
Enemmän pelkään sitä, että kestää kovin kauan löytää sopiva tai että suhteet aina vain katkeavat. Eikä varsinaisesti auttanut asiaa huomata ettei olekaan vanilja. Toki sen ymmärrettyäni tiedän paremmin mitä hakea, mutta piirit pienenivät saman tien kummasti. Ei se jono miehiä perässä tarkoita, että niistä välttämättä löytää sopivaa itselleen.
Minä skippaan ihan totaalisesti tinderit ja vastaavat. Aiemmin olen tavannut lavatansseissa, missä ainakin huomaa kyllä nopeasti, saako toisen läheisyys sydämen sykkimään nopeammin (ihan kirjaimellisesti!), ja siellä on myös matala kynnys ottaa vaikka kahvitauko yhdessä niin että ehtii jutellakin, ihan selvin päin. Nyt tilanne on ehkä vähän eri, tavallaan voisi olla helpompi tavata BDSM-piirien kautta niin että voisi suoraan karsia muut kuin D:t ja DD:t pois. Mutta aika näyttää... livenä kuitenkin mieluusti hyvin nopeasti, koska vaikka onkin mahtava tutustua toisen ajatteluun pitkän kaavan mukaan (ja mies joka ei siihen kykene, tuskin on minun kumppanini), niin se vetovoima kuitenkin mitataan vasta livenä.
-
Joka päivä...
Ja koko ajan vahvemmin... 💔
-
Viihdyn yksinkin, joten ei pelota, elämä osaa järjestää yllätyksiäkin. Aina pitää muistaa, onni ei tule etsien, vaan elämällä :)
-
Kyllä toi mielessä on käynyt aika useasti. Erosin kohta kymmenen vuotta sitten pitkästä suhteesta ja sen jälkeen on ollut vaikea löytää suhdetta tai saada sitä kestämään. Pari yli vuoden juttua on ollut ja jokunen tapailu mutta siihen ne ovat sitten jääneet. Tuon eron jälkeen huomasin myös olevani kinky ja se ei suoranaisesti ole auttanut asiaa noissa vaniljaisemmissa piireissä.
Toinen ongelma omat elämäntavat ja harrastukset, harrastuksissa (autot) ei vapaita naisia käytännössä liiku. Olen myös aikalailla raitis ollut koko ikäni ja baareissa en käy joten sieltäkään en seuraa löydä. Erilaiset kulttuurihommat kyllä kiinnostaa ja niitä on kiva kierrellä mutta tuntuu ettei niissä sopivan ikäistä väkeä liiku. Kolmantena pienellä paikkakunnalla asuminen (muutama tuhat) jossa ei ihmisiä käytännössä juurikaan näe.
Joten kyllä tässä aika ajoin ajatus tulee että noinkohan tässä yksin saa mennä vanhuutta kohti. Tai mistä sen tietää, ehkä sopiva tulee sitten vastaan kun sitä vähiten odottaa.
Joka tapauksessa näillä mennään ja itseä sekä kiinnostuksia ei ole halua muuttaa.
-
Nuorena olen ehkä pelännyt yksin jäämistä. Myöhemmin elin pitkissä parisuhteissa, joissa koin toimivani välillä terapeuttina. Nyt olen yksin ja nautin elämästä. Yksin tai yhdessä, molemmat ovat hyviä vaihtoehtoja, kun perusturvallisuus on kunnossa.
-
Olen pelännyt kyllä yksinäisyyttä ja joskus tunnen itseni hylätyksikin, mutta tiedän että olen hyvissä käsissä korkeamman voiman taholta enkä ole koskaan yksin. Mikään mitä korkeampi voima on luonut ei voi kadota, ja mitä korkeampi voima ei ole luonut se ei voi minua uhata.
-
En pelkää, vaan näen sen mahdollisuudeksi. Pärjään hyvin yksinkin, mutta uskon ihmisen haluavan seuraa. Ainakin suurimman osan ihmisistä. Itse olen ekstrovertti ja viihdyn isommassakin joukossa. Ihan mikä vaan seura ei kelpaa, joten hidastaa pariutumistani.
-
Minulla oli pitkään vahva sosiaalisten tilanteiden pelko, mikä rajoitti lähipiirin perheeseen ja muutamiin kavereihin. Lopulta masennuin myös ja alkoi pitkä toipuminen ja jossain lähipiirikin kutistui perheeseen ja hyvänpäivän tuttuihin. Silloin pelkäsin yksin jäämistä, koska olin sekä fyysisesti että emotionaallisesti niin yksin, että se tuntui kipuna. Pelkäsin, ettei tämä helpota ja kohta hajoan palasiksi. :'(
Nyt parina vuoden vuoden olen voinut todeta, että voin paremmin kuin pitkään aikaan. Masennus on kontrollissa, ja sosiaaliset tilanteet eivät enää ahdista niin paljon. Olen pystynyt juttelee uusille ihmisille paljon helpommin, mistä kai pitäisi muistaa taputtaa itseään selkään.:love: Lähipiirikin on täydentynyt itselle rakkailla ihmisillä, jotka tuovat valoa arkeen. ^-^
Yksin jäämisen pelko kuitenkin kalvaa yhä mieltä deittailumielessä. Olen niin tonttu deittailuasioissa, etten oikein osaa puhua flirttaillen, tai no, ei se ainakaan tule luontaisesti ;D ja muutenkin ujostelen liikaa näissä jutuissa. Eikä tämä nykyajan hedonistinen deittailukulttuuri auta asiaan. Lisäksi kuumottelen tässä, mitä ihmettä oikein haluan elämältäni: sen perus ydinperheen vai jotain muuta? En tiedä yhtään. :'( Mut haave olisi löytää joku, jonka kanssa kokisi vastavuoroisesti elämää suurempia tunteita, kesti se sitten päivän tai loppuelämän.
Tulipa vuodatettua, mut oli niin kolahtava kysymys, joka sai sormet sauhuamaan ja kyyneleet virtaa, että oli pakko. ;D
- Töpöhäntä
-
Mutta ehkä se pelko aktualisoituu iän myötä. Toivottavasti ei.
Tämän ei tarvitse olla itsensätoteuttava ennustus, joskus asiat voivat mennä siihen, tai sitten olla menemättä (en ole savolainen sentään). Sitten kun sinusta tulee vanha katkeroitunut mies, niin ymmärrät. Jos on sinut itsensä kanssa, niin sitä jaksaa lopun ikäänsä (mä en kestää omaa päätäni saunassa, siks yksinsaunominen on helvettiä).
-
Jotenkin vaikea kuvitella, että jäisi yksin vastoin omaa tahtoa.
-
Jotenkin vaikea kuvitella, että jäisi yksin vastoin omaa tahtoa.
Mahdollista kyllä. N. nelikymppinen (vanilja) kaverini ei ole koskaan löytänyt seurustelukumppania.
-
Lapsena se oli iso pelko mutta enää en osaa sitä pelätä. Ison osan aikuisuudesta asuin erakkona kaupungissa joten yksinoloon oon tottunut :))
Oon nuorempana myös paljon haaveillut metsä erakkona olemisesta, pienessä mökissä asuis keskellä luontoa kaukana ihmisistä. Ehkä hyvä kuitenkin että se jäi väliin.
Nautin kaupungeista ja ihmisistä, kunhan pääsee välillä omaan rauhaan.
Ehkä siinä mielessä pelkään yksin jäämistä että jos ajaudun takaisin erakkouteen on jotain mennyt pieleen. Edessä olis umpikuja koska motivaatioa sellaiseen elämään ei oikein enää ole :-\
-
Jotenkin vaikea kuvitella, että jäisi yksin vastoin omaa tahtoa.
Mahdollista kyllä. N. nelikymppinen (vanilja) kaverini ei ole koskaan löytänyt seurustelukumppania.
Yleisellä tasolla yksin jääminen vastoin tahtoaan on hyvinkin yleistä. Omalle kohdalleni en pysty näkemään sellaista tilannetta.
-
Kyllä mulle nyt vuodenvaiheteessa tapahtuneen avioeron jälkeen on sellainen on hiipinyt mieleen. Edellisen kerran ollut sinkkuna yli 20-vuotta sitten. Alkaa preferenssit olla sen verran kovat kaikkien näiden parisuhdevuosien jälkeen, että oikeasti vähän ahistaa että löytääkö sitä enää jotain riittävän säväyttävää. Tuntuu, että mikään ei vaan kolahda juuri oikealla tavalla. Tai siis tuntuu, että sitä hakee jotain liian täydellistä, ja päästää sitten ohi ne ei-aivan-täydelliset, ja lopulta jää yksin.
-
Joo, välillä. Varsinkin jos esim sairauden, koronan tms syyn takia joutuu olemaan sosiaalisesti eristyksissä tai ei jaksa pitää yhteyttä kavereihin. Sitten kun jaksaa paremmin, niin se ajatus että jää yksin ei enää pelota niin paljoa ainakaan. Niin käy, jos on käydäkseen. Ei tätä elämää loputtomiin ole. Elinajanodote naisilla taitaa olla joku 85. Kumppania/kumppaneita ei välttämättä löydy mutta ei ne pelot siihen etsimiseen auta, enemmänkin haittaavat menoa.
-
Tää ois voinut olla mun kirjoittama teksti.
Jotenkin sitä on vähän nirsompi kuin nuorena. Kun suhteita ja elettyä elämää on jo takana, tietää vähän turhankin hyvin mikä pelaa ja mikä ei. Ja lopultahan parinmuodostus on ihan henkimaailman juttuja :o Joskus kiinnostus syttyy, useasti ei. Mutta en usko että jään yksin. Pelkoja toki on.
Kyllä mulle nyt vuodenvaiheteessa tapahtuneen avioeron jälkeen on sellainen on hiipinyt mieleen. Edellisen kerran ollut sinkkuna yli 20-vuotta sitten. Alkaa preferenssit olla sen verran kovat kaikkien näiden parisuhdevuosien jälkeen, että oikeasti vähän ahistaa että löytääkö sitä enää jotain riittävän säväyttävää. Tuntuu, että mikään ei vaan kolahda juuri oikealla tavalla. Tai siis tuntuu, että sitä hakee jotain liian täydellistä, ja päästää sitten ohi ne ei-aivan-täydelliset, ja lopulta jää yksin.
-
Kaikkeen tottuu. En pelkää yksin jäämistä. On paljon huonompiakin vaihtoehtoja.
-
Kaikkeen tottuu. En pelkää yksin jäämistä. On paljon huonompiakin vaihtoehtoja.
Totisesti - huono seura on pahempi vaihtoehto.
-
[Poistettu]
-
Kyllä. Vuosi vuodelta enemmän. Muuten sitä pärjää elämässä ihan hyvin mutta seuranhaku ei ole koskaan onnistunut.
-
Pitkästä parisuhteesta erottu puolisentoista vuotta sitten. Näin keski-ikäistyessä olen huomannut, että uudelleenpariutuminen ei ole samalla tavalla ihan aletaaks olee- tyylin läpihuutojuttu kuin nuorempana. Hommasta on tullut jotenkin paljon nihkeämpää. Toisaalta ymmärrettävää. Varttuneemmalla iällä sitä kaiketi tiedostamattankin ajattelee, ettei ihan täysiin huteihin olisi enää varaa. Muissakin asioissa on tullut paljon laskelmoivemmaksi ja varovaisemmaksi.
Tiedän salamana roihahtaneita suhteita ihmisillä, ketkä ovat sillä toisella tai kolmannella kierroksella. Jutut jääneet tähdenlennoiksi. Anniskelupaikoissa ramppaaminen on nykyään monelle aika last season. Enemmän tavataan äppien kautta ihmisiä joissa olemus ja persoona ei pääse kovinkaan hyvin esille.
-
Pitkästä parisuhteesta erottu puolisentoista vuotta sitten. Näin keski-ikäistyessä olen huomannut, että uudelleenpariutuminen ei ole samalla tavalla ihan aletaaks olee- tyylin läpihuutojuttu kuin nuorempana. Hommasta on tullut jotenkin paljon nihkeämpää. Toisaalta ymmärrettävää. Varttuneemmalla iällä sitä kaiketi tiedostamattankin ajattelee, ettei ihan täysiin huteihin olisi enää varaa. Muissakin asioissa on tullut paljon laskelmoivemmaksi ja varovaisemmaksi.
Tiedän salamana roihahtaneita suhteita ihmisillä, ketkä ovat sillä toisella tai kolmannella kierroksella. Jutut jääneet tähdenlennoiksi. Anniskelupaikoissa ramppaaminen on nykyään monelle aika last season. Enemmän tavataan äppien kautta ihmisiä joissa olemus ja persoona ei pääse kovinkaan hyvin esille.
Tuntuu, että nuorempana kun tapasi jonkun, siitä lähti helpostikin muodostumaan jotain vakavampaa. Ja vähän niin kuin automaationa, sitä ei sitten tapailtu muita enää, vaan yritettiin heti alkaa rakentamaan jotakin. Nyt asia on tosiaankin jotenkin nihkeämpää. Tuntuu jopa käsittämättömältä, että miten se "oikea" löytyi niin helposti nuorempana. Mutta nähtävästi ne preferenssit eivät olleet niin kovat ja silloin deal breakereitä oli varmasti huomattavasti vähemmän.
Tinder on kyllä myös melko nihkeä, kun sitä aikansa käyttää. Samat naamat tulee uudestaan ja uudestaan, joten suuri osa menee vasuriin, niin kuin aiemminkin. Sitten kun joskus niitä mätsejä tulee, huomaa, ettei jaksa oikein edes innostua riittävästi, että jaksaisi alkaa taas kerran käymään niitä samoja asioita läpi. Vaikka juottoloissa ramppaaminen onkin last season, niin olen alan vakavasti harkitsemaan, että pitää alkaa niissä vaan ramppaan, kun silloin harvoin kun niissä on tullut käytyä, niin usein tapahtunut kivoja kohtaamisia.
Näiden salamasuhteiden kanssa olen tullut kyllä siihen tulokseen, että ne ovat monogaamisia ihmisiä, jotka lähtevät rakentamaan sitä suhdetta, vaikka väkisin, kunhan tapaavat jonkun samalla ajatuksella olevan. Sitten tällainen ei-ehkä-niin-monogaaminen ihminen jää taas kerran ihmettelemään, kun monogamia vei taas yhden ihmisen elämästä, ennen kuin siihen ehti kunnolla edes tutustumaan. Varmaan se ongelma on Tinder, jossa monet ihmiset ovat minulle yhteensopimattomia. Liian usein nimittäin törmään Tinder-ihmisiin, jotka sanovat että tosissaan liikkeellä, ja etsivät vakavaa parisuhdetta. Ja tämä on minulle jo oikeastaan deal breaker, koska ahdistaa ajatus, että koko ihmissuhde lähtee siitä liikkeelle, että aletaan ensitapaamisesta lähtien miettimään, että onko tämä minulle se oikea, loppuelämän sielunkumppani :o Itse haluaisin, että lähdetään liikkeelle ihan ilman paineita ja kiirettä, ja katsotaan mihin se johtaa. Mutta tällainen ajattelu ei tunnu monelle sopivan.
-
Minä olen jäännyt ikuisesti yksin olen 68 v mies,kyllä minä haen viellä mutta on se vaikea lötä joku nainen joka halua anna eli saada piiskaa näin vanhalta mieheltä!
-
Elämä opettaa. Vain ihmisiin tutustumalla ja ihmisten seurassa aikaa viettämällä voi oppia käytännössä, miten homma toimii. Se että ihmisiin tutustuminen onnistuu helposti, vaatii ihan eri taitoja kuin ihmissuhteen rakentaminen ja kestävän pohjan luominen pitemmälle suhteelle
Jotta voi onnistua saamaan pitkän parisuhteen, useimpien täytyy pari kertaa flopata ihan kunnolla, ellei satu kerralla löytymään niin hyvä match, että jo tavatessa on sama suunta ja samat vibat, ja sitten vielä kasvetaan ihmisinä samaan suuntaan se 5-20+ vuotta ja joko hyväksytään asiaintila tai todetaan että ei viulu, mä oon väärässä paikassa.
Kun oma pisin parisuhde hajosi, olin kovin eri ihminen kuin nyt, ja kuvittelin olevani liian vanha ja ruma enää kenellekään. Nyt, 10 vuotta myöhemmin, olen saanut huomata olleeni tuon pelon suhteen kovin väärässä niin monessa asiassa. Onneksi.
-
Päivittäin, jatkuvasti, aina.
Fiilis siitä, että en kuulu joukkoon on oikeesti ollu osa mua aina. Tuntuu, että en sovi mihinkään ja sen oman kaveriporukan tai oman ihmisen löytäminen on niin vaikeaa. Nyt onneksi viime aikoina elämässä on ollut hienoja tyyppejä. Silti aina välillä katon ympärilleni ja oon tosi yksinäinen. Ihmisiä tulee ja niitä menee. Tällä hetkellä liian nopeella tahdilla. Tiedostan sen kyllä kuuluvan tähän ikään ja myös tähän elämään. Ihmisiä tulee ja menee, varsinkin tässä iässä.
-
Oikeastaan en pelkää, mitäpä se auttaisi. Parisuhdetta kun en hae enkä osaa kuvitella asuvani kenenkään ihmisen kanssa vakituisesti. Ystävät ja leikkikaverit menee jonkin aikaa. Olen sen verran itseriittoinen ettei hyvinvointini ole riippuvainen toisista ihmisistä.
-
Olen sen verran itseriittoinen ettei hyvinvointini ole riippuvainen toisista ihmisistä.
Hyvin ilmaistu. Komppaan.
Itseriittoisuudessa on huonojakin puolia.
Moni tarvitsee tunteen, että häntä tarvitaan.
Liian itseriittoisella naisella mies ei saa tunnetta joka tavallaan vahvistaa hänen itsetuntoa ja kiinnittää tiukemmin naiseensa tunnetasolla.
Parisuhteita on purkautunut sen takia, että liian vahva itseriittoinen nainen tavallaan 'kuohitsee" miehen seksuaalisuuden vahvuudeltaan.
Kinkypiireissä tämä on ok. Mutta vaniljaliitoissa hankala yhtälö.
-
Enpä juuri ole pelännyt, eli introvertti luonne tuo erakoitumisesta nauttimisen, eli ihmisiä on elämässäni mennyt ja tullut, eli eipä ole elämässä yksin tarvinnut montaa vuotta taapertaa