BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: Valveuni - 22.11.2022, 14:30
-
Miksi ihmiset haluu naimisiin? Onko se joku monogamiajuttu, mihin kaikki vaan opetetaan pienestä pitäen. Monet taitavat pitää sitä itsestäänselvyytenä, että vakavan parisuhteen pitää kulminoitua avioliittoon? Ja kyllä ilmeisesti minäkin pidin. Olin 10 vuotta naimisissa, ja virallisesti olen vieläkin, vaikka eropaperit on kyllä jo täytetty. Mutta nyt enää en edes muista syitä miksi halusin naimisiin. Sehän meni jotenkin niin, että 5 vuoden jälkeen kosin, koska näin vaan kuuluu tehdä kun on varmaa, että haluaa elää toisen kanssa loppuelämän. Ja muistan, että kaveritkin sanoivat, että "oli jo aikakin" ja "kyllä tätä on odotettu". Miksi näin pitää tehdä?
Havainnut sen nyt ongelmalliseksi, että kun vaikkapa Tinderissä tapaa ihmisiä, niin monella suunnitelmiin kuuluu yhteen muutto ja naimisiin meno, jota pitävät itsestään selvyytenä, koska ilmeisesti "oikeassa" parisuhteessa näin pitää tehdä. Eikö oikeaa parisuhdetta voi olla sitenkin, että asutaan omissa osoitteissa. Vai onko se yhteiskunnan näkökulmasta jotain epämääräistä treffailua, ei ollenkaan tosissaan yhdessä olemista? Minulle kun riittäisi parisuhde siten, että minulla on tilaa hengittää, saa omaa rauhaa ja tapaillaan silloin kun molemmista siltä tuntuu. Mutta vaikealta tuntuu löytää sellaista, jolle tällainen parisuhde olisi ok.
Mitenkäs muut asian ajattelevat?
-
Kait se on juridinen sopimus jolla on merkitystä varsinkin jos on yhteisiä lapsia ja jos toinen kuoleekin. Muuten yhteen taitaa sitoa enemmän yhteinen pankkilaina kuin "papinaamen". Suhteen syvyydestä, vakavuudesta, sitoutumisesta tai mistään muusta vastaavasta ei mielestäni kerro mitään onko naimisissa vai eikö. Toki se että naimisissa voi olla vaan yhden henkilön kanssa, asettaa sen suhteen erilaiseen asemaan muihin varattuna silloin kun ei olla monoja.
-
Ehkä oleellisempi kysymys onkin, että kun on elänyt pitkän ydinperhe-elämän, niin miksi haluta enää uutta ydinperhe-elämää? Eron jälkeen olen kuitenkin isosta nauttinut myös siitä, että minulla on omat viikot ilman lapsia, jolloin saan tehdä ihan mitä vaan. Naimisiin meno, ja yhteenmuuttaminen veisi juurikin tämän vapauden pois.
Satuin bongaamaan tähän aiheeseen sopivan artikkelinkin:
https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000008044121.html
Ja tuli mieeen, että mikä vika tässä tapailusuhteessa siis on? Miksi se on vähempiarvoinen kuin mikään määritelty parisuhde? Mielestäni ihmissuhdetta ei ole tarve määritellä, mutta tietysti rajat olisi tietty olla hyvä määritelty, että saako esim. treffailla muita ja missä merkeissä. Mutta miksi ihmissuhteelle pitää olla joku selkeä määritelmä? Eikö riitä, että on osa jonkun elämää ja on hänelle tärkeä? Tässä ehkä päästäänkin monisuhteisesti ja monogamisesti ajattelevien eroihin. En siis tiedä, että onko minusta monosuhteisuuteen, mutta nähtävästi ajattelen ihmissuhteista niin kuin monisuhteiset usein ajattelevat. Ja pahoin pelkään, että tämä ajattelutapa ei tunnu olevan yhteensopiva monogaamisten ihmisten kanssa.
-
Koska se on ollut tähän mennessä aina yhteiskunnan normi.
Syitä sitten voi olla muita.
Kukin halutkoon mitä halutkoon.
-
Yhteiskunnan normin ollessa mikä on, tulee se sisäänrakennettuna suurimmalle osalle miten asioiden "kuuluu mennä" ja suurin osa toteuttaa sitä kyseenalaistamatta lainkaan onko se ainoa tapa olla ja toimia suhteissa. Suvun luoma paine mennä naimisiin ja hankkia jälkikasvua on myös todellisuutta, etenkin naiset kokevat varmasti edelleen "hyväntahtoista utelua" lähisuvulta että jokos kohta hääkellot kilisee ja ollaankos sitä jo kohta isovanhemmiksi tässä tulossa ja... jos on tovin aikaa saman miehen kanssa yhtä pitänyt.
Normi siis muuttunee hyvin hitaasti jos lainkaan nykyisestä, sillä moni yhteiskunnallinen rakenne on niin vahvasti sen varaan rakennettu. Onneksi yksilötasolla voi elää omannäköistään elämää, joskin sitä samoin ajattelevaa seuraa voi olla haastavaa löytää kun iso osa kulkee tuon perinteisen kaavan mukana vielä.
-
Joo siis totta kai kukin saa tehdä mitä haluaa ja hyvä näin. Mutta mä huomaan, että koko avioliiton merkitys mun päässä on jotenkin mennyt rikki (jos jätetään juridiset syyt huomioimatta). Kun siis tajuan, että olen koko ikäni miettinyt siten, että jos tosissaan ollaan, niin naimisiin pitää mennä. Ja olen ihmetellyt niitä pareja, jotka eivät päädy naimisiin, vaikka ovat pitkään yhdessä. Mutta en ymmärrä enää, että miksi olen ajatellut näin.
Siksi tätä pohdin, että kun tämä asia tulee deittimaailmassa usein vastaan.
-
Omiin empiirisiin kokemuksiin pohjaten sanoisin, että avioliitolla ei ole mitään tekemistä rakkauden, kiintymyksen tai hellyyden kanssa. Se on pohjimmiltaan juridinen sopimus ja taloudellinen järjestely, joka on käytännöllinen lasten kasvatusvaiheessa ja luo tiettyä turvaa siinä elämänvaiheessa.
Mutta sanoisin, että varsinaisen parisuhteen tai onnellisuuden näkökulmasta suorastaan perverssi järjestely, joka joutaisi uudistaa merkittävästi tai suorastaan lopettaa. Aivan liian usein aivokemiallisen höyrähdyksen (rakastuminen) huumassa tehty liitto, joka aiheuttaa monesti siihen ladattuine odotuksineen enemmän murhetta ja kärsimystä kuin onnea...
-
Omiin empiirisiin kokemuksiin pohjaten sanoisin, että avioliitolla ei ole mitään tekemistä rakkauden, kiintymyksen tai hellyyden kanssa. Se on pohjimmiltaan juridinen sopimus ja taloudellinen järjestely, joka on käytännöllinen lasten kasvatusvaiheessa ja luo tiettyä turvaa siinä elämänvaiheessa.
Unohtamatta tilannetta, jossa toinen sattuukin yllättäen potkaisemaan tyhjää - varsinkin mikäli vainajalla ole lapsia.
-
Musta ois ihana mennä naimisiin rakastamani ihmisen kanssa. Mulla ei kuitenkaan ole harhaluuloja siitä, et suhde jotenkin maagisesti muuttuisi rikkomattomaksi tällä tavalla. En kaipaa myöskään pappien aamenia, suuria juhlia tai muuta. Se olisi vaan mulle merkityksellinen asia, lupaus, virallinen vahvistus sille, että nyt tahdotaan ihan tosissaan. Myös juridiset seikat merkitsee, etenkin jos suhdetta ois takana jo pitkään.
Tällä hetkellä tosin tuntuu, ettei minkäänlaista suhdetta ole mahdollista saada, joten naimisiin menemisestä on aika turha haaveilla. :))
-
Mä olen ollut neljästi naimisissa ja en vierasta asiaa vieläkään.
Siitä voi kuitenkin aina tehdä oman näköisensä suhteen.
Se toiselle tärkein ihminen syy on ihan riittävä, minun mielestäni-(:
-
Pitkälti varmaan siksi, että se kuuluu sellaiseen kulttuuriseen normistoon, josta suhdeanarkistit puhuu "parisuhteen liukuportaina" (relationship escalator). Se on varsin vahvana ihmisten mielissä istuva kaava, jonka mukaan suhteen kuuluu kehittyä tietyltä askelelta toiselle. Naimisiinmeno on yks askel, nykyaikana toki moni jättää menemättäkin, mutta itse liukuportaat usein elää sellastenkin ihmisten mielessä. Tässä ajatusmallissa siis ensin tapaillaan, sitten seurustellaan, sitten kun se on kestänyt tarpeeksi kauan, se on "vakavaa" ja jos ei suhteessa "edetä", alkaa ihmettely. Kuuluu olla monogaamisia, näyttäytyä sosiaalisissa tilaisuuksissa pariskuntana, viettää joulut yhdessä jne. Sitten kuuluu muuttaa yhteen, mennä naimisiin, hankkia lapsia eli "perustaa perhe", ja mitä näitä juttuja nyt on. Mitä useampi porras jätetään väliin, sitä enemmän ympäristö ja mahdollisesti omatkin aivot epäilee, onko kyseessä oikeana pidettävä suhde, johon voi luottaa ja jonka odotetaan kestävän.
Toisenlainen tapa hahmottaa suhteita on ajatella, että joka suhteessa on omat juttunsa, jotka toki voi muuttuakin ajan mittaan, mutta mitään välttämättömyyttä tai kaavaa siihen ei ole. Helpommin sanottu kuin tehty, koska tosiaan pitää opettaa itsensä näkemään erilaiset suhteet merkityksellisinä ja luottamaan siihen, että suhde voi olla tavalla tai toisella sitoutunut ja turvallinen ilman yhtäkään liukuporrasvaihetta. Harva taitaa olla motivoitunut tekemään sitä emotionaalista työtä, mitä tää vaatii, ja mieluummin turvautuu kulttuurin tarjoamiin keinoihin luoda turvallisuuden ja yhteisyyden tunnetta. Eikä siinä sinänsä mitään väärää ole, toivottavinta on, että jokainen tekis sitä mikä itselle sopii ja pystyis aidosti tekemään valintoja itse.
-
Aloin siis tätä asiaa pohtia kun kävin yhtä keskustelua eilen, jossa mulle sanottiin näin:
Mut tää nykydeittailumaailma on niin kieroutunut, että sitä ollaan ns. Situationshipissä. Ja kukaan ei osaa sitoutua. Sitä tapaillaan ja vietetään toisen kanssa aikaa, mutta ei olla valmiita parisuhteeseen.
Niin sitten kun tosiaan kaivelin tuon IS:n jutun situationshipistä, joka oli mulle vähän outo termi, niin aloin miettiin että eihän tuossa suhdemuodossa ole mitään vikaa, ainakaan tässä elämäntilanteessa, eli kun olen hetki sitten eronnut, elän 50/50 elämää lasten kanssa ja kaipaan omaa tilaa ja aikaa. Mutta ei se tarkoita etteikö kyseinen ihminen jonka kanssa olisin situationshipissä, olisi minulle tärkeä ihminen. Minusta koko situationship termi on liian vähättelevä, koska minä ainakin voisin ihan hyvin pitää tuollaista ihmissuhdetta parisuhteena. Ja näkisin itseni aivan hyvin sitoutuneena tuollaiseen järjestelyyn. Se että rakastan jotain ihmistä, ei tarkoita sitä että minun pitäisi täyttää kaikki vapaa-aika hänen seurallaan.
Ja totta kai mä sain vielä keskustelun loppuun tämän perinteisen vastauksen:
joskus mäkin ajattelin etten ikinä mee naimisiin, mutta kyllä se mieli muuttuu oikean ihmisen kanssa.
Tämä lause on hyvä esimerkki tuosta elanorin mainitsemassa "parisuhteen liukuporras" ajattelusta.
-
Miksi ihmiset haluu naimisiin? Onko se joku monogamiajuttu, mihin kaikki vaan opetetaan pienestä pitäen. Monet taitavat pitää sitä itsestäänselvyytenä, että vakavan parisuhteen pitää kulminoitua avioliittoon? Ja kyllä ilmeisesti minäkin pidin. Olin 10 vuotta naimisissa, ja virallisesti olen vieläkin, vaikka eropaperit on kyllä jo täytetty. Mutta nyt enää en edes muista syitä miksi halusin naimisiin. Sehän meni jotenkin niin, että 5 vuoden jälkeen kosin, koska näin vaan kuuluu tehdä kun on varmaa, että haluaa elää toisen kanssa loppuelämän. Ja muistan, että kaveritkin sanoivat, että "oli jo aikakin" ja "kyllä tätä on odotettu". Miksi näin pitää tehdä?
Havainnut sen nyt ongelmalliseksi, että kun vaikkapa Tinderissä tapaa ihmisiä, niin monella suunnitelmiin kuuluu yhteen muutto ja naimisiin meno, jota pitävät itsestään selvyytenä, koska ilmeisesti "oikeassa" parisuhteessa näin pitää tehdä. Eikö oikeaa parisuhdetta voi olla sitenkin, että asutaan omissa osoitteissa. Vai onko se yhteiskunnan näkökulmasta jotain epämääräistä treffailua, ei ollenkaan tosissaan yhdessä olemista? Minulle kun riittäisi parisuhde siten, että minulla on tilaa hengittää, saa omaa rauhaa ja tapaillaan silloin kun molemmista siltä tuntuu. Mutta vaikealta tuntuu löytää sellaista, jolle tällainen parisuhde olisi ok.
Mitenkäs muut asian ajattelevat?
Yleisellä tasolla epäilemättä avioliitossa ja heteronormatiivisessa parisuhdemallissa on juurikin ympäröivästä kulttuurista kyse. Sitten yksilöllistä eroa alkaa löytyä yllättävistäkin paikoista. Jotkut tietämäni mono-pariskunnat (laajalla ikähaarukalla vieläpä) ovat hyvin selvästi kaikilla muilla tavoin täysin yhdessä mutta esim. avioon ei ole menty. Tai on menty avioon, mutta ei ole yhteistä kotia tai lapsia..ja nuo suhteet ovat aivan täysin valideja. Ihmisten tarpeet ja tendenssit toivottavasti ohjaavat ihmisiä tekemään heille sisäsyntyisesti sopivia ratkaisuja.
Itse oon tiennyt jo pitkään että lapsia mun elämässä ei tule olemaan, eli tuo on jo ohjannut pariutumista. Aviossa oon kerran ollut, enkä todellakaan sano ettenkö menisi uudestaan. Avioliitto ei sinänsä muuta suhteessa mitään, mutta instituutiona rakkausavioliitto on aivan hyvä, kunhan siinä ollaan valot päällä eikä liitetä siihen toksisia romantisoituja asioita. Yhteenmuuton uskoisin olevan mun parisuhteessa edessä. Vietetään muutenkin puolison kanssa paljon aikaa yhdessä ja nukutaan vierekkäin aina kun mahdollista.
Ite tuumin että avioliitolla on aika paska klangi kun koko instituution historian ottaa huomioon, mutta onneksi itse siitä voi tehdä semmoisen kun haluaa.
-
Luulen, että valtaosalle avioituvista henkilökohtainen motiivi on romanttinen. Avioliitto häineen on kulttuurissamme vahvan rakkauden ja sitoutuneisuuden symboli, joten se on rakastuneille ihmisille tapa julistaa rakkauttaan toisiinsa. Avioliiton avulla myös viestitään ystäville, suvulle ja muulle yhteisölle, että "tämä on nyt se oikea" ja nyt ollaan tosissaan.
Avioituminen voi olla myös eräänlainen statusasia. Se, että on "päässyt naimisiin" näyttäytyy kulttuurisesti itsessään eräänlaisena saavutuksena. Joku voi heijastaa omaa arvoaan tai kumppaninsa arvostamista siihen, että hänen kanssaan on haluttu sitoutua julkisesti avioliiton kautta.
Hääjuhlilla on myös kulttuurissamme oma vahva symbolinen arvonsa. Eteenkin monet naiset haaveilevat hääjuhlista pitkään, jopa lapsesta asti. Pelkästään se, että päästään pitämään häät, voikin käytännössä itsessään olla avioitumisen motiivi.
Toki avioliitto on edelleen myös juridinen sopimus, josta voi olla jonkin verran hyötyä yhteiselämän järjestämisestä. Loppujen lopuksi avioparien juridiset oikeudet suhteessa toisiinsa ovat kuitenkin melko vähäisiä, ja väitänkin, että juridiset syyt ovat melko harvoille pareille ensisijainen avioitumisen motiivi.
Olen aloittajan kanssa samaa mieltä siitä, että parisuhde voi olla vallan hyvä, arvokas ja sitoutunut ilmankin häitä tai yhteen muuttamista. Monen haaveissa nämä asiat silti varmasti tosiaan edelleen ovat, ja saavat toki olla. Kun ajattelee ihmissuhteista vähemmän normatiivisesti kuin ihmiset keskimäärin, kumppanien löytäminen voi olla vähän haastavampaa - tai sitten ei. Riippuu varmasti vähän siitäkin miten ja mistä etsii. Kannattaa joka tapauksessa olla rehellinen sekä itselleen että muillekin siitä, mitä ihmissuhteiltaan toivoo ja mitä ei. :love:
-
Näin kun kinky-kontekstissa ollaan, mainittakoon, että toki avioituminen voi olla myös eräänlainen kink. Onhan avioliitolla vahvat perinteet myös puolison omistamiseen liittyen, eteenkin patriarkaalisena instituutiona, joka sitoo vaimon aviomiehensä omaisuudeksi. Tällä voi aviopari sitten mehustella, jos mehusteluttaa. >:D
-
Siteeraan tähän erästä keskustelua, jonka kävin erään vanhan herran kanssa.
Vanha herra: "Ja sinä oot naimisissa?
Minä: "En oo. Ei kukaan näin riivattua huoli."
Vanha herra: " Menee hyvä tavara hukkaan!"
;D ;D ;D
Jos miettii laajemmin asiaa, niin yksi syy siihen, miksi ihmiset ei koe enää tarvetta mennä naimisiin, on varmaankin jo aikaa sitten naisen vapautunut asema yhteiskunnassa. Myöskään ns. susiparit eivät ole enää pitkään aikaan olleet juorujen aiheita.
Monia muita asioita on myös hyvä kyseenalaistaa - miksi tämä asia on yhteiskunnassa normi? Oman itsetutkiskelun myötä asialla voi ollakin toinen puoli.
Vaikka itse olen romantiikkaan taipuva ja arvostan vanhoja hyviä arvoja (esim. kihlaus on lupaus avioliitosta jne.), järkisyyt voisivat olla kuitenkin se syy, miksi itse menisin naimisiin sitten joskus.
-
Näin kun kinky-kontekstissa ollaan, mainittakoon, että toki avioituminen voi olla myös eräänlainen kink. Onhan avioliitolla vahvat perinteet myös puolison omistamiseen liittyen, eteenkin patriarkaalisena instituutiona, joka sitoo vaimon aviomiehensä omaisuudeksi. Tällä voi aviopari sitten mehustella, jos mehusteluttaa. >:D
Hyvä pointti. Ja kun niillä joillain pervoilla on hinku rengastaa toisiaan sormuksilla (no shame, no shade), niin onhan siinä selvä analogia pannoittamiseen. :)
-
Ehkä oleellisempi kysymys onkin, että kun on elänyt pitkän ydinperhe-elämän, niin miksi haluta enää uutta ydinperhe-elämää? Eron jälkeen olen kuitenkin isosta nauttinut myös siitä, että minulla on omat viikot ilman lapsia, jolloin saan tehdä ihan mitä vaan. Naimisiin meno, ja yhteenmuuttaminen veisi juurikin tämän vapauden pois.
Satuin bongaamaan tähän aiheeseen sopivan artikkelinkin:
https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000008044121.html
Ja tuli mieeen, että mikä vika tässä tapailusuhteessa siis on? Miksi se on vähempiarvoinen kuin mikään määritelty parisuhde? Mielestäni ihmissuhdetta ei ole tarve määritellä, mutta tietysti rajat olisi tietty olla hyvä määritelty, että saako esim. treffailla muita ja missä merkeissä. Mutta miksi ihmissuhteelle pitää olla joku selkeä määritelmä? Eikö riitä, että on osa jonkun elämää ja on hänelle tärkeä? Tässä ehkä päästäänkin monisuhteisesti ja monogamisesti ajattelevien eroihin. En siis tiedä, että onko minusta monosuhteisuuteen, mutta nähtävästi ajattelen ihmissuhteista niin kuin monisuhteiset usein ajattelevat. Ja pahoin pelkään, että tämä ajattelutapa ei tunnu olevan yhteensopiva monogaamisten ihmisten kanssa.
Hei Valveuni.
Pohdiskelusi kuulostaa niin sanotusti parisuhdenormeja kyseenalaistavalta, ehkä jopa ihmissuhdeanarkistiselta. Et suinkaan ole ihan yksin pohdintojesi kanssa (vaikka Tinderissä siltä tuntuisikin). Moni muukin kyllä nykyisin kyseenalaistaa perinteisiä parisuhdenormeja esimerkiksi vastaavassa elämäntilanteessa kuin sinä. Aika moni päätyy samojen pohdintojen äärellä myös eettisesti monisuhteiseksi, mutta kyllä ihminen voi olla ihmissuhdeanarkistinen tai parisuhdenormeja kyseenalaistava myös monoamorisena.
Toki muita samaan tyyliin ajattelevia voisi löytyä helpommin polyamoristen piireistä. Kannattaakin siis ehkä pohtia, olisitko valmis esimerkiksi hyväksymään sen, että kumppanillasi voisi olla myös muita kumppaneita, vaikka itse pidättäytyisitkin yhdessä suhteessa. Pystyisitkö esimerkiksi olemaan toinen kumppani ihmiselle, joka on tahollaan vaikkapa juuri naimisissa tai muuten pesäkumppanisuhteessa?
Toinen asia, mitä voisit varmaan mietiskellä omalla kohdallasi on, olisiko sinulle ajatuksen tasolla mahdollista olla väliaikaisessa, vaikka ehkä pitkäkestoisessakin, tapailusuhteessa ihmisen kanssa, joka samaan aikaan etsii sellaista suhdetta, jossa on mahdollisuus esimerkiksi yhteen muuttamiseen, lasten saamiseen ja avioitumiseen. Tiedänpä nimittäin joitakin ihmisiä, jotka ovat ihan tyytyväisesti tällaisissa sisäänrakennetusti väliaikaisissa, kuitenkin omalla tavallaan sitoutuneissa FWB-suhteissa jumman kumman osapuolen etsiskellessä "sitä oikeaa" tahollaan.
Mikäli pystyt lukemaan kirjallisuutta englanniksi, suosittelen lämpimästi kirjaa nimeltä "The Ethical Slut" oman ajattelun tueksi. Kirja käsittelee eettistä monisuhteisuutta, mutta myös muuta ihmissuhdeanarkistisuutta esimerkiksi juuri sellaisten ihmisten näkökulmasta, joita perinteiseen parisuhteeseen sitoutuminen yhdessä asumisineen ja perheen perustamiseen ei syystä tai toisesta kosketa.
Tsemppiä itselle sopivan polun löytämiseen. :love:
-
Kommentoin vielä tuohon "situationship" -juttuun:
Koen jutun kuvaileman kaltaisessa "olosuhdesuhteessa" ongelmalliseksi sen, että siihen on jutun kuvauksen mukaan tyypillisesti ajauduttu, koska suhteen osapuolet eivät ole osanneet tai uskaltaneet määritellä ääneen, mitä oikeastaan suhteelta haluavat ja millaisia tulevaisuuden odotuksia siihen kohdistavat. Tällöin osapuolilla voi olla suhteesta epävarma olo ja saattaa nimenomaan tuntua, että ihmissuhde ei ole sitoutunut.
Ihmissuhde voi sinänsä olla sitoutunut, vaikkei olisikaan sitouduttu siihen, että painellaan ihmissuhdeliukuportaita alhaalta ylös pysäkkejä väliin jättämättä. Sitoumus se sekin on, että on sovittu, että nähdään kun molemmista tuntuu hyvältä, mutta ei olla muuttamassa yhteen tai hankkimassa lapsia - nyt eikä jatkossakaan. Silloin on sitouduttu siihen sopimukseen. Ikävältä voi alkaa pidemmän päälle tuntumaan, jos ei ole sitouduttu selkeästi oikein mihinkään. Tällöin on myös riskinä, että jumpi kumpi osapuoli salaa toivoo suhteelta "ajan mittaan" jotain, mitä toinen ei ole valmis antamaan.
Kun ihmissuhde ei ole normatiivinen, on erityisen tärkeää keskustella avoimesti siitä, mitä se on ja mitä sen halutaan olevan. Mihin sitoudutaan. Mihin ei sitouduta. Tällaisen keskustelun tueksi on olemassa jopa rakenteellisia työkaluja, esimerkiksi R.A.D.A.R. https://www.multiamory.com/radar
Kun ei-normatiivinen ihmissuhde perustuu yhteiseen sopimukseen ja konsensuaalisuuteen, se ei ole epämääräinen 'situationship' vaan omannäköinen ja osapuolilleen sopiva, aikuinen ihmissuhde.
-
Luulen, että valtaosalle avioituvista henkilökohtainen motiivi on romanttinen. Avioliitto häineen on kulttuurissamme vahvan rakkauden ja sitoutuneisuuden symboli, joten se on rakastuneille ihmisille tapa julistaa rakkauttaan toisiinsa. Avioliiton avulla myös viestitään ystäville, suvulle ja muulle yhteisölle, että "tämä on nyt se oikea" ja nyt ollaan tosissaan.
Avioituminen voi olla myös eräänlainen statusasia. Se, että on "päässyt naimisiin" näyttäytyy kulttuurisesti itsessään eräänlaisena saavutuksena. Joku voi heijastaa omaa arvoaan tai kumppaninsa arvostamista siihen, että hänen kanssaan on haluttu sitoutua julkisesti avioliiton kautta.
Hääjuhlilla on myös kulttuurissamme oma vahva symbolinen arvonsa. Eteenkin monet naiset haaveilevat hääjuhlista pitkään, jopa lapsesta asti. Pelkästään se, että päästään pitämään häät, voikin käytännössä itsessään olla avioitumisen motiivi.
Tältä se minustakin vähän tuntuu. Että sitä sitoutumista ikäänkuin toitotetaan maailmalle, kavereille ja sukulaisille, että ollaan tosissaan, koska mentiin naimisiin. Ja sitten ne tutun ja sukulaiset voivat pohtia, että kauanko avioliitto tulee kestämään, vai erotaanko vuoden sisään ;D Ei naimisiin menossa siis mitään pahaa ole, ja jokainen tehköön niin kuin haluaa. Mutta olen nyt erinäisten asioiden myötä alkanut pohtimaan niitä syitä naimisiin menolle. Myös siis sitä, että miksi itse menin aikoinaan naimisiin. Ja kyllähän minä senkin asian tunnistan, että halusin osoittaa sillä sitä rakkautta ja sitoutumista. Koska sehän nyt se perinteisin tapa on osoittaa rakkautta ja sitoutumista. Minullakin oli sellaiset perinteiset suomalaiset kesäiset latohäät. Mutta se vallitseva normi siitä, että parisuhde ei ole niin kestävällä pohjalla, jos ei olla naimisissa.
Ja minun exälle tuo naimisiinmeno oli tosiaan se asia, josta hän oli haaveillut lapsesta pitäen. Häät oli suunniteltu pitkälle jo ennen kuin me edes tavattiin.
-
On erittäin hyvä reflektoida menneisyyden valintojaan, niiden motiiveja ja pohtia, miten haluaa toimia jatkossa. Se on kasvua ihmisenä.
Samalla on hyvä ymmärtää, että moni muu tekee ja haluaa tehdä edelleen samoja valintoja, joita itse olet aiemmin tehnyt, suunnilleen samoista syistä kuin itse niitä aiemmin teit.
Siellä Tinderissä on sekä niitä, jotka eivät ole olleet ensimmäistäkään kertaa naimisissa ja haluavat sen kokemuksen (häineen sun muineen), että niitä, jotka sinun tavoin ovat eronneet, mutta silti haluaisivat vielä uudelleen naimisiin, ehkä esimerkiksi siksi, että aiempi avioliitto (tai liitot) eivät ole olleet toivotun kaltaisia, ja nyt kaivataan ns. "korjaavaa kokemusta". Tai sitten avioliitossa oli kaikesta huolimatta jollain tavalla niin kivaa - liiton päättymisestä huolimatta - että uusi kierros kiinnostaa.
Eiköhän siellä Tinderissäkin ole sinun lisäksesi jokunen muukin, joka ei hingu naimisiin. Mutta harvemmassa voivat olla.
-
Hei Valveuni.
Pohdiskelusi kuulostaa niin sanotusti parisuhdenormeja kyseenalaistavalta, ehkä jopa ihmissuhdeanarkistiselta. Et suinkaan ole ihan yksin pohdintojesi kanssa (vaikka Tinderissä siltä tuntuisikin). Moni muukin kyllä nykyisin kyseenalaistaa perinteisiä parisuhdenormeja esimerkiksi vastaavassa elämäntilanteessa kuin sinä. Aika moni päätyy samojen pohdintojen äärellä myös eettisesti monisuhteiseksi, mutta kyllä ihminen voi olla ihmissuhdeanarkistinen tai parisuhdenormeja kyseenalaistava myös monoamorisena.
Toki muita samaan tyyliin ajattelevia voisi löytyä helpommin polyamoristen piireistä. Kannattaakin siis ehkä pohtia, olisitko valmis esimerkiksi hyväksymään sen, että kumppanillasi voisi olla myös muita kumppaneita, vaikka itse pidättäytyisitkin yhdessä suhteessa. Pystyisitkö esimerkiksi olemaan toinen kumppani ihmiselle, joka on tahollaan vaikkapa juuri naimisissa tai muuten pesäkumppanisuhteessa?
Minä siis tunnen monia avoimessa suhteessa ja polysuhteessa olevia, joten ihmissuhdeanarkia ei siinä mielessä ole aivan vieras ajatus. Ja olen minä itsekin kokeillut avointa suhdetta, eli olen rikkonut omalta osaltani niitä normeja jo. Mutta ihmissuhdeanarkian olen nähnyt enemmänkin juuri polysuhteena tai avoimena. En ole ajatellut, että ihmissuhdeanarkia voisi olla ihan sitäkin, että kyseenalaistan nykyiset parisuhdenormit monogamiassa.
Ja siis olen kyllä pohtinut tuota monisuhteisuutta paljonkin, että olisinko siihen valmis. Avoimen suhteen myötä otin siipeeni tämän asian kanssa, ja olen osittain siksi ajatellut, etten olisi valmis monisuhteisuuteen. Mutta kyllä minä tunnistan että olen vähintäänkin polycurious; kiinnostaisi kokeilla että pystyisinkö siihen, vai voittaisiko mustasukkaisuus. Olen yrittänyt nyt Tinder-elämässä antaa ihmisille vapauden treffailla muitakin, ja olen sitä itsekin tehnyt. Mutta tuo ajattelu on vaan helvetin epäyhteensopiva monogaamisen Tinder-maailman kanssa, koska lopultahan minä jään aina yksin, kun joku monogaaminen ihminen tulee kuvioihin, joka on normiston mukaan "tosissaan" ja jonka kanssa voi lähteä kulkemaan näitä parisuhteen portaita.
Toinen asia, mitä voisit varmaan mietiskellä omalla kohdallasi on, olisiko sinulle ajatuksen tasolla mahdollista olla väliaikaisessa, vaikka ehkä pitkäkestoisessakin, tapailusuhteessa ihmisen kanssa, joka samaan aikaan etsii sellaista suhdetta, jossa on mahdollisuus esimerkiksi yhteen muuttamiseen, lasten saamiseen ja avioitumiseen. Tiedänpä nimittäin joitakin ihmisiä, jotka ovat ihan tyytyväisesti tällaisissa sisäänrakennetusti väliaikaisissa, kuitenkin omalla tavallaan sitoutuneissa FWB-suhteissa jumman kumman osapuolen etsiskellessä "sitä oikeaa" tahollaan.
Mikäli pystyt lukemaan kirjallisuutta englanniksi, suosittelen lämpimästi kirjaa nimeltä "The Ethical Slut" oman ajattelun tueksi. Kirja käsittelee eettistä monisuhteisuutta, mutta myös muuta ihmissuhdeanarkistisuutta esimerkiksi juuri sellaisten ihmisten näkökulmasta, joita perinteiseen parisuhteeseen sitoutuminen yhdessä asumisineen ja perheen perustamiseen ei syystä tai toisesta kosketa.
Ja siis nämä välimalliratkaisut ovat juuri niitä mitkä syö minua. En jaksa enää sitä, että rakennan ihmissuhteita, ja sitten ne ihmiset vaan viedään minun elämästä, kun joku sopivan väärä ihminen, joka ei hyväksi muita, tulee kuvioihin. Siis en ainakaan jaksa silloin, jos tässä ihmissuhteessa on tunteita. Pystyisin tähän kyllä silloin, kun tunteet puuttuu. Mutta kun nyt tällä hetkellä en oikein jaksa enää niitä suhteita ilman tunteita, niin tämä ei taida olla vaihtoehto.
Olen kuunnellut sen Avoimet suhteet kirjan ja varmasti se on osittain minun ajatuksia muokannutkin. Olen vaan vähän allerginen avoimille suhteille tällä hetkellä, joten en ole varma, olenko valmis vielä tässä vaiheessa lukemaan/kuuntelemaan lisää tuota aihetta, missä paasataan avointen suhteiden olevan avain onnelliseen elämään ;D En tiedä onko Ethical Slut sellainen?
-
Samalla on hyvä ymmärtää, että moni muu tekee ja haluaa tehdä edelleen samoja valintoja, joita itse olet aiemmin tehnyt, suunnilleen samoista syistä kuin itse niitä aiemmin teit.
Kyllä minä ymmärrän, ainakin uskoisin ymmärtäväni. Enkä sano ettenkö voisi itse mennä enää koskaan naimisiin, vaikka nyt se tuntuukin täysin etäiseltä. Huomaan vaan miten se ajatus ahdistaa, että ihmissuhdetta lähdetään alkumetreiltä rakentamaan parisuhteen liukuporras -lähtöisesti. Että lähdetään siitä ajatuksesta, että jos tiettyjä askelia ei suoriteta, suhde on pelkkää ajanhaaskausta.
Mutta minulla on nähtävästi niin iso kuilu perinteisen monogamisesti ajattelevien kanssa nykyään, että taidanpa laittaa "parisuhteen liukuportaat" itselleni hard limitiksi ;D
-
Sinänsä on mielenkiintoista että useimmissa toisistaan riippumattomissa kulttuureissa on jokin versio avioliitosta eli kyseessä on yleismaailmallinen ilmiö.
Miksi?
-
Pysyvien ihmissuhteiden rakentaminen on kieltämättä yksi eettisen monisuhteisuuden haaste, mutta on se kyllä haaste myös sarjamonogamisille. Itse asiassa yksi avioliitossa viehättävä asia lienee juuri pysyvyyden illuusio; sehän on lupaus nimenomaan pysyvästä suhteesta. Silti myös moni avioliitto päättyy eroon. Tosiasiassa kun ihmisillä on vapaus erota, minkään muotoinen ihmissuhde ei ole pommin varmasti pysyvä.
Lopulta kaikki ihmissuhteet päättyvät. Joko eroon tai kuolemaan.
Itselleni yksi ihmissuhdeanarkismiin linkittyvä ajatus on, että ihmissuhteiden ei välttämättä kuulukaan olla ikuisia, eikä suhteen kesto ole sen merkityksellisyyden mittari. Ihmissuhteet kestävät niin kauan kuin kestävät. On parempi erota kuin pysytellä väkisin suhteessa, joka ei enää tee osapuoliaan onnelliseksi eikä tunnu olevan korjattavissa. Tämän voi ajatella niinkin, että ihmissuhteet muuttavat joskus muotoaan: romanttinen tai eroottinen suhde voi muuttua ystävyydeksi ja joskus toisin päin. Tavallaan tämä myös liittyy siihen, että ihmissuhteille ei lataa odotuksia vaan ottaa ne vastaan sellaisina kuin millaisiksi ne muodostuvat. Toki siihen voi liittyä sydänsuruja, mutta elämää sekin vain on. Ajatukseen, että suhteiden pitäisi ehdottomasti olla pysyviä / pitkä kestoisia ripustautuminen ei myöskään suojaa sydänsuruilta. Ennemminkin päinvastoin.
Musta tuntuu, että sulla on hyvät pohdiskelut ja itsetutkiskelut käynnissä. Kannattaa antaa niille rauhassa aikaa. Se, miten elämäänsä voi ja haluaa elää jäsentyy vähitellen. :love:
-
Sinänsä on mielenkiintoista että useimmissa toisistaan riippumattomissa kulttuureissa on jokin versio avioliitosta eli kyseessä on yleismaailmallinen ilmiö.
Miksi?
Sanoisin, että varsinkin entisaikoihin, avioliitossa on ollut hyvinkin paljon patriarkaalista ajattelua mukana; avioliiton myötä mies "omistaa" naisen ja varsinkaan avioliiton jälkeen muille miehillä ei ole lupa koskea toisen miehen vaimoon. Ja tämä ajatus näkyy edelleen. Parisuhteissa ylipäänsä, mutta varsinkin avioliitossa. Kyllähän jokainen varmasti tunnistaa ajatusmallin, että mitä yhteiskunta on mieltä naimisissa olevasta naisesta, joka harrastaa seksiä muiden miesten kanssa, tai mitä yhteiskunta on mieltä naimisissa olevasta miehestä, joka harrastaa seksiä muiden naisten kanssa. Kyllä näissä on ero. Ja onhan edelleen aviorikos iso rikos monissa maissa ja uskonnoissa.
Lisäksi avioliitolla on haettu valtaa, kun oma jälkikasvu on naitettu jollekin rikkaalle suvulle. Avioliitto on ollut myös taloudellinen turva, eli puolison kuollessa, omaisuus on ollut turvattu. En osaa sanoa, onko rakkausavioliitto kuinka tuore juttu ihmiskunnan historiassa? Ja kyllähän edelleen monessa maassa vanhemmat valitsevat jälkikasvulleen kumppanin.
-
Sinänsä on mielenkiintoista että useimmissa toisistaan riippumattomissa kulttuureissa on jokin versio avioliitosta eli kyseessä on yleismaailmallinen ilmiö.
Miksi?
Kulttuureissa, joissa ei ole mahdollisuutta tehokkaaseen raskauden ehkäisyyn eikä lapsen isän genettiseen varmentamiseen, avioliitto instituutiona liittyy vahvasti miesten sitouttamiseen jälkeläistensä ja näiden synnyttäneen äidin elättämiseen ja perimysoikeuden järjestämiseen. Samalla voidaan katsoa, että monogamianormi on suojannut yhteisöjä seksitautien leviämiseltä.
-
Tää on hyvä kysymys, johon vastaus oli aiemmin selkeä, mutta nykyisin subjektiivinen.
Moneen kertaan keskustelussa on tuotu jo esiin, että kyseessä on historiallisesti ollut perheen perustaminen, ja avioliiton kautta luodaan pysyvyyttä ja juridista turvaa puolisoille sekä lapsille. Nykyäänhän tämä ei enää ole välttämätöntä, vaikka lapsi-, elatus- ja talouskuviot ovatkin vielä jokseenkin yksinkertaisempia naimisissa kuin avoliitossa.
Mä näkisin, että kysymykseen miksi naimisiin täytyy vastata esittämällä kysymys avioliiton merkityksestä.
Nykyisin jokainen saa itse määritellä, mitä avioliiton solmiminen syvällä ja henkilökohtaisella tasolla juuri itselle tarkoittaa. Useimmille juridinen sopimus on toissijainen ja ensisijaisesti avioliiton solmimisessa on nähdäkseni taustalla romanttinen intressi. Mä luulen, että ihmiset menevät ja haluavat naimisiin, koska sillä on heille erilainen painoarvo ja siihen sisältyy laajempi, syvempi ja pysyvämpi lupaus sitoutumisesta suhteeseen. Toki tämä on monelle lopulta sanahelinää, eikä lupaus pidä sitten kun se pitäisi lunastaa. Joku kyynikko voisi sanoa, että tämä tarkoittaa, ettei avioliitto tarkoita enää mitään. Itse olen miltei päinvastaista mieltä. Nyt, kun olemme itse vapaita määrittämään sen merkityksen, sen merkityksen syvyys ja painoarvo ovat myös meidän itsemme määritettävissä. Yhdelle se on maailman isoin asia, jolla on syvällinen henkilökohtainen merkitys, toiselle kyseessä on kivat bileet ja hyvä tilaisuus kinuta kalliita lahjoja.
Semantikkona toteaisin, että yhteisölliset rituaalit, kuten naimisiin meneminen, ovat painoarvoltaan merkittäviä ihmisen elämässä. Niiden kautta erottelemme erityisen arkisesta ja pyhän tavallisesta. Pyhällä en nyt tarkoita sitä sellaista jeesusallahjumala-aspektia, vaan erityistä kunnioitusta nauttivaa asiaa.
Mä näkisin, että nykymaailmassa naimisiin meneminen voisi tarkoittaa vaikka sitä, että siinä parisuhteen status ikäänkuin kirkastetaan ihmisen oman yhteisön myötävaikutuksella. Näkisin, että siinä haetaan tukea, turvaa ja hyväksyntää sille suhteelle ja sen asemalle yksilön elämässä. Oisko siinä sellainen ajatus vaikka nähtävissä, että "tämä suhde on minulle äärimmäisen tärkeä ja haluaisin juhlistaa sitä yhdessä tärkeiden ihmisteni kanssa".
Sama vaikka 50v-synttärien yhteydessä. "Haluan juhlistaa elämääni itselleni tärkeiden ihmisten kanssa, pidetään tällainen juhlallinen rituaali, jossa keräännymme yhteen ja sitten kerrotte, etten ole ihan paskiainen ja tarjoan ruokaa ja kakkua." Jos tällaisella ei ole ihmiselle mitään arvoa, niin eihän niitä ole pakko pitää.
Lopulta se, onko avioliitto parisuhteiden monarkki vai ei riippuu puhtaasti siitä, minkä arvon sille itse antaa. Melko monelle se tuntuu olevan tärkeä ja merkityksellinen instituutio, mutta ei enää samalla tavalla yhteisön sääntelemä pakko kuin ennen. Onko avioliitto sitten tapailusuhdetta parempi? Ei tietenkään. Sehän voi olla ihan paska ihmissuhde, jossa kaksi verenhimoista ihmisahmaa raatelee toisiaan.
Nykyinen suhteiden moninaisuutta korostava kulttuuri on sikäli kiva, että mä väitän, ettei monogaminen parisuhde ollenkaan kaikilla ole se elämän ykkösprioriteetti, jolloin on paljon parempi, ettei rakenna parisuhteitaan sellaisen mallin varaan, joka olettaisi näin olevan. Aika moni valitettavasti leikkii parisuhdehissillä olevansa nk. "sitoutuvaa tyyppiä", vaikka oikeasti panostaa energiastaan kavereihin, uraan ja treenaamiseen vaikkapa 80% ja sitten ihmettelevät, kun parisuhde väljähtyy kun se malli, jollaista on rakentanut vaatisi vähintään 50% panostuksen ollakseen millään tapaa toimiva.
Mä menin naimisiin, koska Toy on kauhean kiva ja olen oikeasti parisuhdekeskeinen tyyppi, joka kaipaa rinnalleen sen yhden luottopelaajan. No eikö tällaista voisi olla ilman avioliittoa? Totta kai voisi, mutta mun merkityskehyksessä avioliitto on se ultimaattinen sitoutuminen, niin vahva lupaus kuin voi antaa. Tietty tämäkin voi mennä pieleen, mutta mulle henkilökohtaisella tasolla tää merkitsee enemmän kuin avoliitto.
Tosi tärkeää onkin se, että kun suhteeseen lähdetään, niin pohditaan jossain panemisen ja jatkuvan kiehnäämisen välissä se asia läpi, että onko tämä suhde, jonka sisällä halutaan tavoitella jotain vai onko tämä hyvä näin? Kumpikin on ihan fine ja siihen keskusteluun ei ollenkaan ole pahitteeksi palata aika ajoin.
-
E-pilleri tuli Yhdysvalloissa markkinoille 60-luvulla, Suomessa laajemmin vasta 70-luvulla. 50 vuotta on kulttuurisesti silmän räpäys.
Jos haluatte ymmärtää a.) miksi avioliitto on instituutio ja b.) miksi se on romantisoitu erityisesti naisille, lukekaa Austeninne.
Jokaisen dominoivan miehen pitäisi lukea Austenia.
-
Kiitos Apollyon kun toit myös sitä avioliiton positiivista kulmaa! Vaikka minun teksteistä voi huokuakin sellainen "Miksi ihmiset ovat niin tyhmiä, että menevät naimisiin", niin ihan oikeasti halusin kysyä, että "Miksi ihmiset menevät naimisiin". Koska minä olen kadottanut ne syyt päästäni, ja olisi kiva muistaa ja ymmärtää, että miksi olen tehnyt aikoinaan näin. Varmaan parempi olisikin ollut kysyä, että mitä avioliitto kenellekin merkitsee. Mutta toisaalta sellainen kysymys ei välttämättä olisi provosoinut niin paljon 8)
Mä näkisin, että nykymaailmassa naimisiin meneminen voisi tarkoittaa vaikka sitä, että siinä parisuhteen status ikäänkuin kirkastetaan ihmisen oman yhteisön myötävaikutuksella. Näkisin, että siinä haetaan tukea, turvaa ja hyväksyntää sille suhteelle ja sen asemalle yksilön elämässä. Oisko siinä sellainen ajatus vaikka nähtävissä, että "tämä suhde on minulle äärimmäisen tärkeä ja haluaisin juhlistaa sitä yhdessä tärkeiden ihmisteni kanssa".
Tämä oli oikein hyvä vastaus. Yksi iso syy on siis varmasti se, että se vaan kuuluu asiaan. Niin pitää tehdä, jotta parisuhteen asema vahvistetaan kumppanin, ystävien ja yhteiskunnan silmissä, ja miksei omissakin silmissä.
Sitten kun se hyvä syy katoaa omasta päästä, niin se lienee sitten turha yrittää yhteensovittaa omia ajatuksia ihmisen kanssa, jolle kyseisellä asialla on hyvin vahva painoarvo. Tai sitten voi yrittää palauttaa se hyvät syyt omaan päähän :))
Onko olemassa sellaisia uudelleenkoulutusleirejä missä avioliiton, ja miksei monogamiankin merkitys uudelleenopetetaan? ;D
-
Sinänsä on mielenkiintoista että useimmissa toisistaan riippumattomissa kulttuureissa on jokin versio avioliitosta eli kyseessä on yleismaailmallinen ilmiö.
Miksi?
Kulttuureissa, joissa ei ole mahdollisuutta tehokkaaseen raskauden ehkäisyyn eikä lapsen isän genettiseen varmentamiseen, avioliitto instituutiona liittyy vahvasti miesten sitouttamiseen jälkeläistensä ja näiden synnyttäneen äidin elättämiseen ja perimysoikeuden järjestämiseen. Samalla voidaan katsoa, että monogamianormi on suojannut yhteisöjä seksitautien leviämiseltä.
Joskushan on esitetty teoria, että monogamia on joskus muinoin "keksitty" siksi, että sillä pystytään - ainakin jossakin määrin - ehkäisemään seksitautien leviämistä.
Toinen teoria taas arvioi että se liittyy vaiheeseen, jossa keräilystä on siirrytty maanviljelykseen, jolloin vanhemmille on kertynyt enemmässä määrin henkilökohtaista omaisuutta joka halutaan siirtää jälkipolville.
-
Yksi syy on juridinen. Aviopuolisolla on huomattavasti enemmän oikeuksia kuin vain avopuolisolla.
Toinen syy on tunnepuoli. Itse olen sen verran perinteinen, että kyllä haluaisin joskus juhlistaa päätöstä yhteisestä elämänmatkasta läheisten ihmisten kanssa. Itselle avioliitolla olisi henkilökohtaisesti iso merkitys, näkyvä merkki sitoutumisesta. :love:
-
Täällä on jo mainittu paljonkin hyviä puolia avioliitosta. Se myös helpottaa oman elämän hallintaa. Kun on hyvän vaimon löytänyt, ei tarvitse enää muita naisia yms treffailua miettiä. Sellaiseen menisi ihan turhaan energiaa, rahaakin. Nyt on yksi asunto, jonka kuluja kaksi ihmistä hoitaa. Jää ylimääräistä. Iltahalit ja aamupusut tulevat kylkiäisenä.
-
Naimisiinmeno tuo emotionaalista turvaa.
Se että mun elämä on nyt tässä ja tuo on se kumppani kenen kanssa haluan sen jakaa. Haluan kunnioittaa häntä ottamalla puolisoksi.
-
Naimisiinmeno on tapa osoittaa sitoutumista, kun tehdään suhteesta virallinen. Monille se on tärkeää henkisesti - eikä kyse ole vain monogamiasta, yhtä lailla muslimimiehet menevät naimisiin vaikka 4 naisen kanssa. Aika moni ei enää ajattele, että se olisi välttämättä lopun ikää kuitenkaan - se on "toistaiseksi".
Näin leskenä, ja toisten leskien tarinoita kuunnelleena se naimisiinmenon jurinen puoli korostuu aina vaan enemmän, eli talouksien liittäminen yhteen. Liian paljon tarinoita, joissa leskellä olisi paljon helpompaa ja ylipäätään jokin taloudellinen turva, jos olisivat olleet naimisissa. Kyllähän monenlaisia sopimuksia voi tehdä muutenkin, mutta se on PALJON yksinkertaisempaa hoitaa menemällä naimisiin. Se on luotu siksi ensisijaiseksi tavaksi hoitaa homma. Esim eräälle tuttavapariskunnalle, jossa mies oli vanhojen kokemusten takia haluton menemään naimisiin, kävi juristin pakeilla (oli tarkoitus naisenkin satsata yhteiseen kotiin rahaa jne), ja juristi ihan suoraan totesi että mikseivät mene naimisiin. Naimisiinmeno + avioehto oli helpompi ratkaisu, kuin sopia vastaavat asiat menemättä naimisiin. Jos toinen jäisi kotiin pitämään huolta huushollista ja/tai lapsista, sitten sitä suuremmalla syyllä.
Eihän se arkielämä ole avo- tai avioliitossa tietenkään erilaista. Arkea jaetaan kummassakin (ja se on ainakin minulle ehdottomasti tavoite, en ole yksineläjä). Naimisiinmeno on kuitenkin yksi sitoutumisen aste lisää, ellei useampikin. Jo se tietoisuus, että toinenkin luottaa suhteen kantavuuteen sen verran, että avioliitto on ylipäätään mielekäs, ja että haluaa sen virallistaa ja antaa taloudellisen turvan jos jotain sattuu.
Mutta jos nyt sattuu viihtymään omissa huusholleissaan niin mikäs siinä. Ei se muille kuulu. Ja se ei edes sulje avioliittoa pois. Tai jollei halua mitään vakituista, niin ei sekään muille kuulu.
-
Koska on ihanaa saada pukeutua prinsessamekkoon ja saada kaikki läheiset ihmiset juhlistamaan sitä, että olen löytänyt oman rakkaan :love:
Olen ollut kerran naimisissa ja kyllä mie vielä kovin toivon, että joku päivä saan seistä alttarilla ja joku katsoo miuta rakastavasti silmiin ja sanoo Tahdon :love: Ikuisena romantikkona en luovu tästä unelmasta, sillä miulle avioliitto tarkoittaa sitä suurinta sitoutumista. Ja onhan se yksi kaunein sana saada kuulla toisen suusta ”vaimoni” :love:
-
Kerran menin naimisiin, koska halusin perustaa perheen, turvata lasten aseman. Ja oikeasti ajattelin olevani sen ihmisen kanssa koko ikäni. No eihän siinä niin käynyt. Toista kertaa en halua naimisiin. Vaikka avioliitosta pääsee nopeammin eroon kuin yhteisestä asuntolainasta, en halua että minua sitoo kumppaniini mikään muu kuin halu olla yhdessä. En kaipaa sitoumukseni varmistamiseksi juridista sopimusta, se ei takaa pysyvyyttä eikä emotionaalista turvaa, eikä minua kiinnosta millaisena suhteeni näyttäytyy ulkopuolisille. Perintökin päätyy automaattisesti lapsille.
Eron jälkeen seuran etsinnässä on mielestäni hyvä esittää toiveensa suoraan, vastauksia ei tule niin paljoa mutta löytyy hyvinkin juuri hän, joka ajattelee samoin. Tunnistan tuon "ennakko-odotukset ahdistaa", kun jo viesteilyn alkuvaiheessa tarjottiin paikkaa yhteisestä autotallista ja perhejoulusta, totesin ettei ole minun juttu. Voi etsiä ja löytää suhteen, jossa ollaan toisiinsa sitoutuneita, muttei olla muuttamassa yhteen eikä menemässä naimisiin
-
Halusin naimisiin, koska mulle se merkitsee sellaista syvää sitoutumista toiseen ihmiseen ja lupausta tahtoa rakastaa tätä toista ainakin nyt, toistaiseksi, tulevasta kun ei koskaan tiedä. Tietysti tässä vaiheessa sitä haluaisi uskoa, että näin kestäisi mahdollisimman pitkään, mutta elämä kun on epävarmaa eikä kristallipallo näytä huomista, niin mennään päivä kerrallaan. Avioliitto tuo jonkinlaista (illusorista kenties) turvaa. Kyllä mua viehättää myös sellaisella kinkyllä ja kutkuttelevalla tavalla ajatus olla aviopuolisoni omaisuutta, mullehan ihan konkreettisestikin laitettiin vihkitilaisuudessa panta kaulaan. Minusta on myös helkkarin romanttista olla ihan puhtaan juridisessa merkityksessä toisen lähiomainen ja perheenjäsen!
Mikähän voisi olla seuraava askel parisuhteen liukuportaissa, kun lapsia ei tule olemaan. ???
Juhlat eivät olleet meille kovinkaan tärkeä juttu ja tehtiin itse rituaali meidän näköisesti, salassa ja vähäeleisesti.
-
muoks. suhmurointia
-
Mä olen muuten päässyt yhteisestä asuntolainasta eroon paljon alle puolen vuoden. Toki ei ollut kyseessä talo vaan asunto, joka meni kaupaksi.
-
Lady Whipin aatoksien kanssa samoilla linjoila, tämän asian todeksi eläminen häiden juhlimisessa, läheisten ja tärkeiden ihmisten kanssa, ihmisten, joilta ehkä voi saada elämän ylämäessä haasteissa vetoapua ja alamäessä seuraa iloitsemaan kun menee sutjakammin. Se lienee asian ydin, miksi tykönäni ajattelen ihmisten sanovan :love: Tahdon :love: toisilleen. Kukin omilla tavoillaan, isommalla joukolla juhlien, taikka kaksin vain asian tarvittavien kanssa. Kukin tavallaan.
Näin sen ajattelen ja arvelen jotakuin olevan, nimimerkki vielä tyystin naimaton tässä asiayhteydessä ;)
Naimisiinmeno tuo emotionaalista turvaa.
Se että mun elämä on nyt tässä ja tuo on se kumppani kenen kanssa haluan sen jakaa. Haluan kunnioittaa häntä ottamalla puolisoksi.
-
Aikalailla kaikki puolethan tässä on jo katettu ja normatiivisuus on tullut hyvin käsiteltyä. Oli myös hauskaa että avioliiton voi nähdä myös kinkynä sopimuksena ja tottahan sekin on!
Itse olen suhdeanarkisti, siitäkin jo mainittiin, ja siitä perspektiivistä: syy miksi juuri äskettäin itse menin naimisiin oli tämä puhtaasti juridinen. Helpoin tapa vaimolleni oli saada pysyvä oleskelulupa Suomessa avioliiton kautta. Ilman tällaista byrokraattista pakotetta, emme varmasti olisi menneet naimisiin. Suhteemme on täysin omanlaisensa, omien sopimusten varassa, jossa suhteen avoimuus pohjaa rehellisyyteen ja kunnioituksen. Monogamiasta ei siis todellakaan ole kyse ja koko hommaan on lähdetty sillä asenteella että haluamme tiettyjä asioita ja paperin allekirjoittaminen on means to an end.
-
Olin ennen sitä mieltä, etten halua naimisiin. Sitten kohtasin ihmisen jonka kanssa kasvettiin henkisesti niin hyvin yhteen, että mielipide muuttui. Nykyään liitto on avoin, koska rakkaus toista kohtaan ei poistanut halua henkilökohtaiseen vapauteen.
-
Menin naimisiin koska en halunnut mennä toista kertaa keskustelemaan lastenvalvojan kanssa isyyden tunnustamisesta. 80-luvulla tämä oli todella nöyryyttävä kokemus.
-
Mua on alkanut avioliitto kiinnostaa, mutta ei perinteisistä syistä. Itse kun haaveilen edelleen löytäväni alistavan hotwifen, joka tykkäis myös findommeilusta niin avioliitto fem/findom henkisellä avioehdolla olis kertakaikkisen kuumottava ajatus. Silloin liitto olisi muutakin kuin paperi ja aisurina saisin lisää syitä olla maailman ihanin mies 🥰
-
Karkauspäivänä vuonna 2000 mua kosittiin aamukahvilla, olin hetken hiljaa ja sanoin antavani vastauksen, kun tuun töistä kotiin illalla. Työpäivä oli suhteellisen stressaava sen muistan, mutten muista tarkemmin yksityiskohtia. Pääsin kotiin ja siellä heti ovella jo kärkkäästi pyydettiin vastausta, johon totesin, että anna mun nyt riisua ulkokuteet ja vähän hengähtää. Istuttiin tiiviin oloisesti sohvalla ja taidettiin katsoa Band of Brothersia. Toinen oli kuin kissa kuumalla katolla ja mä vaan tyynenä halusin katsoa sarjan loppuun. Sit alkoi oikein vaatimus vastaukseen, koska toisen piti mennä nukkumaan, että jaksaa herätä aamulla aikaisin. Tähän sitten totesin, että totta vitussa ja aamulla olin jo samaa mieltä. Miksi, joku kysyy. Oltiin oltu jo 4,5 vuotta asuttu samassa osotteessa ja meillä arki oli oikein hyvää, tapeltiin ehkä 3 kertaa vuodessa, joten mun mielestäni se on vähän. Tunnettiin molemmat toistemme tavat ja se ei koskaan yrittänyt kieltää mua lähtemästä kalastusreissulle kalakaverin kanssa. Tää viimeinen on ehkä tärkein. Järkättiin kaveripariskunnan kanssa kalastusjuhannuskin, jossa naiset halus koittaa perhostamista, vaikkei se niitä hirveesti kiinnostanutkaan. Oli hyvä juhannus.
-
Olen vanhaa liittoa, fossiili menneeltä vuosituhannelta. Jumalan, papin, suvun ja ystävien edessä annetun pyhän valan rikkominen veisi pohjan koko minuudeltani. Kunnes kuolema teidät erottaa on sopivan äärimmäinen juttu mulle, kun en ole puheväleissä kohtuuden kanssa muutenkaan.
Nykyihminen ajattelee avioliittoa verosuunnitteluna ja prinsessajuhlina, vihkivalansakin on moderni niin kauan kuin se palvelee yhteistä etua. Mikä kuulostaa mun korvaani enemmänkin pätkätyösopparilta. Mutta älkää loukkaantuko, arvon yksinhuoltajat, vaan muistakaa että olen fossiili menneisyydestä.
Alkuperäiseen kysymykseen vastatakseni: Haluan naimisiin, koska se on virallinen valtion ja kirkon siunaus sille, että tämä nainen kuuluu minulle. Modernit pikaliitot ovat halventaneet instituutiota, mutta se sormus merkitsee edelleen jotain meille, ja niille ihmisille joilla olemme itsemme ympäröineet.
-
Meillä on aiheesta juteltu parikin kertaa, ja oma mieli vaihtelee tosi paljon melkein päivästä toiseen.
Toisaalta ymmärrän että kyse on juridisesta turvasta, toisen hyvinvoinnin varmistamisesta pahimman edessä ja tämä on hyvä.
Toisaalta koen avioliiton vanhanaikaisena instituutiona johon liittyy paljon ikäviä asioita. Se voi olla toisen ansoittamista ja häihin liitettävö rahastuskulttuuri on kuvottavaa.
Olen pitkässä ja omasta mielestä hyvässä suhteessa, johon avioliitto ei toisi mitään. Partneri haluaa naimisiinmenoa enemmän, mutta omat patoumat ja ajatukset jarruttavat menoa. Helpompaa se olisi kuin testamenttien tekeminen kylläkin.
-
Jotta joku pitäisi huolta ja voisi kokea, että on tarvittu. Ihminen on vapaa vain sidottuna. Tässä yhteydessä viittaan sitomisella enemmän henkisiin asioihin.
Samasta syystä vain pieni osa ihmisistä ryhtyy avoimiin suhteisiin. Se koetaan liian turvattomaksi. Monilla on tarve olla se ainoa ja ainutlaatuinen.
-
Aika paljon nuorempana, vaniljasuhteessa eläessä, tuli ajoittain semmonen olo, että olis kiva mennä naimisiin. Ennen kaikkea motiivina oli se, että sais pitää isot juhlat missä on hillittömästi hyvää ruokaa. Toinen syy taustalla myös oli se, että oli tarve todistella itselleen "kyllä tuo toinen tykkää musta niin paljon, että sitoutuisi muhun Virallisesti ja lopullisesti." Näin jälkikäteen oon todella kiitollinen, että aina kun puhuin kihloihin menemisestä, niin toinen vastasi "Ei nyt, mulla on muuta tekemistä." Paljon on elämä heitellyt sen jälkeen.
Pitkään mä ajattelin, ettei enää koskaan tiivistä parisuhdetta, tai oikeastaan ei mitään parisuhteita mulle kiitos. Oma vapaus ja sitoutumattomuus ennen kaikkea.
Sitten tapasin nykyisen primäärikumppanini. Muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen sovittiin, että jos ollaan yhdessä vielä siinä kohtaa, kun meikäläinen lähenee viittäkymppiä, niin mennään naimisiin käytännön syistä. Tää on ensimmäinen ihminen, jonka kohdalla pystyn ajattelemaan, että suhteen on mahdollista olla olemassa myös 15+ vuoden päästä niin, että molemmilla on siinä hyvä olla.
Eilen yllätin itseni miettimästä, että entä jos ei odotettaisikaan ihan niin kauan. En kuitenkaan usko, että virallinen parisuhteen rekisteröinti merkitsisi mulle paljoakaan, mutta joku oma symbolinen ele tai rituaali siitä, että kuulutaan toisillemme, houkuttaa. Keskinäinen yhteenkuuluvuuden tunne on niin vahva, että on halu tehdä siitä jollain lailla näkyvää ja konkreettisempaa myös muille. Onhan meillä tuo arkipanta, jota hän ei koskaan riisu, mutta se kertoo vain siitä, että toinen kuuluu mulle. Mikä kertoisi siitä, että myös mä kuulun hänelle?
En kuitenkaan usko, että sanat, korut tai paperit lopulta sitoo ketään mihinkään. Sitä joko on tai ei, ja sen osoittaa niillä jokapäiväisillä teoilla, jotka voi itse valita.
-
En kuitenkaan usko, että sanat, korut tai paperit lopulta sitoo ketään mihinkään. Sitä joko on tai ei, ja sen osoittaa niillä jokapäiväisillä teoilla, jotka voi itse valita.
Juuri näin - sillä kihlasormuksella ei ole vitunkaan merkitystä kun toinen päättää pettää, valehdella tai huijata. Avioliitto on joko kirkollinen tai virallinen veropäätös jolla ei ole mitään tekemistä uskollisuuden tai lojaalisuuden tms. kanssa. Henkilökohtainen sopimus/luottamus merkitsee ainakin mulle paljon enemmän kuin joku rinkula sormessa tai jengimerkki selässä.
-
Hetken asiaa tuumailtuani aloin ajattelemaan, että jostain syystä sekä vihkiminen että hääjuhlat suoritetaan yhdellä kertaa. Vihkiminenhän on arvokas tapahtuma, jonka ei pitäisi olla "hyvien bileiden" sivutuote tai "järkiperusteinen juridinen sopimus". Vihkimisen kokema arvonalenema kun johtuu pitkälti korkeista avioerotilastoista, niin eikö voisi olla järkevämpää pitää vaan hiton isot bileet hyvien kavereiden kanssa, jonka jälkeen ei olisikaan sekä krapulassa että naimisissa. Tällöin myös ne läheiset jotka osallistuvat vihkimiseen, mikäli siihen nyt halutaan muita ihmisiä sotkea, olisivat aidosti paikalla tukemassa ja todistamassa kahden ihmisen lupautumista toisilleen, eivätkä vain odottelemassa puku päällä että milloin hanat aukeaa ja joko syödään.
Miksi siis ei pitää vihkiminen ja hääjuhlat erikseen?
-baltsu
P.s. Sen että onko vihkisormus vakavasti otettava ulkoinen tunnus kahden ihmisen liitosta toisiinsa ja uskollisuudesta siinä suhteessa, tai joutava kilkutin määräytyy lopulta suhteen sisällä, enkä näinollen lähtisi paskomaan avioliiton ja siihen liittyvien perinteiden päälle. Aika harva häähuntua käyttävä on tänä päivänä neitsyt, ja se on vain yksi esimerkki miten häitä, naimisiinmenoa ja vihkimistä muokkaa aika ja ihmiset omannäköisekseen. Avioliitto voi olla juuri sen kahden ihmisen näköinen ja silti aivan yhtä validi, olipa kyseessä järkiavioliitto, kahden ihmisen ja jumalan kolmisuhde tai kahden ihmisen jaetun rakkauden julkinen tunnustaminen.
-
Hetken asiaa tuumailtuani aloin ajattelemaan, että jostain syystä sekä vihkiminen että hääjuhlat suoritetaan yhdellä kertaa. Vihkiminenhän on arvokas tapahtuma, jonka ei pitäisi olla "hyvien bileiden" sivutuote tai "järkiperusteinen juridinen sopimus". Vihkimisen kokema arvonalenema kun johtuu pitkälti korkeista avioerotilastoista, niin eikö voisi olla järkevämpää pitää vaan hiton isot bileet hyvien kavereiden kanssa, jonka jälkeen ei olisikaan sekä krapulassa että naimisissa. Tällöin myös ne läheiset jotka osallistuvat vihkimiseen, mikäli siihen nyt halutaan muita ihmisiä sotkea, olisivat aidosti paikalla tukemassa ja todistamassa kahden ihmisen lupautumista toisilleen, eivätkä vain odottelemassa puku päällä että milloin hanat aukeaa ja joko syödään.
Miksi siis ei pitää vihkiminen ja hääjuhlat erikseen?
-baltsu
P.s. Sen että onko vihkisormus vakavasti otettava ulkoinen tunnus kahden ihmisen liitosta toisiinsa ja uskollisuudesta siinä suhteessa, tai joutava kilkutin määräytyy lopulta suhteen sisällä, enkä näinollen lähtisi paskomaan avioliiton ja siihen liittyvien perinteiden päälle. Aika harva häähuntua käyttävä on tänä päivänä neitsyt, ja se on vain yksi esimerkki miten häitä, naimisiinmenoa ja vihkimistä muokkaa aika ja ihmiset omannäköisekseen. Avioliitto voi olla juuri sen kahden ihmisen näköinen ja silti aivan yhtä validi, olipa kyseessä järkiavioliitto, kahden ihmisen ja jumalan kolmisuhde tai kahden ihmisen jaetun rakkauden julkinen tunnustaminen.
Nyt en ihan ymmärrä mitä tarkoitat.. haluatko selventää? Vihkiminen Itselläni tapahtui maistraatissa ja paikalla oli "ne oleellisimmat" en ymmärrä mitä tarkoitat "arvokkaalla tapahtumalla" sillä kyllä se nimenomaan oli se järkiperusteisen juridisen sopimuksen allekirjoitus tilaisuus jonne oltiin toki sinnekin laittaiduttu arkikaapua parempiin pukineisiin.
Meillä oli ihan helvetin hyvät bileet joita lämmöllä muistelen edelleen vaikka liitto kariutui. Paikalla oli sen hetkiset parhaat kaverit ja perheestä vain ne joiden kanssa oltiin tekemisissä säännöllisesti, ei ketään "kun nyt tavan puolesta pitää kutsua" vieraita" vaan ihan oikeasti yhdet elämäni parhaista juhlista joissa olen ollut: ja kai nyt, ite tein ja säästin, vai miten se oli O0
Pointti itselläni lähinnä se että miksei juhlisi asiaa itselleen merkityksellisellä tavalla oli se mikä hyvää, meillä oli näin eikä sekään kestänyt 7 vuotta pidempään mutta se oli hyvää ja kaunista niin kauan kuin se oli hyvää ja kaunista, niinkuin elämä on.. Once on a Life Time experience itselleni, joku toinen tekee toisin eikä musta sillä oo väliä miten kukakin toimittaa kunhan tekee sen oikeista syistä, itselleen.
Elämä niinkuin sille merkitykselliset käännekohdat tulisi näyttää kokijaltaan.
-
Pointtini, jos tuossa nyt sellaista oli nimeksikään, oli varmaankin se että kaikki tyylillään. Yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle, eli lienemme tästä asiasta lopulta yhtä mieltä :)
-baltsu
-
Ultimaattinen lupautuminen ja omistautuminen toiselle, ja luottamuksen osoittaminen.
-
22 vuotiaana kannattaa vaihtaa pelimerkit rahaan.
-
Pointtini, jos tuossa nyt sellaista oli nimeksikään, oli varmaankin se että kaikki tyylillään. Yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle, eli lienemme tästä asiasta lopulta yhtä mieltä :)
-baltsu
Aivan juu ja oikeassa olet ^-^
-
Tällä hetkellä tyhjiötä tayttävää puoliskoa ei ole edes näkyvissä. Sellaisen kanssa kenen kanssa voisin edes harkita vastaavaa, niin tarvittaisiin niin miljoona erilaista yhteistä kiinnostuksen kohdetta, etten usko sellaista koskaan löytyvän edes. Voisin joissain asioissa joustaa, mutta oletan toiselta puoliskolta myöskin vastaavaa.
Kukaan ei tule koskaan täyttämään sataprosenttisesti mun toiveitani. Niin valitettavaa, kuin se onkin, mutta olen valmis luopumaan joistakin asioista, joten ehkä se 75 % olisi riittävä, ehkä jopa vähemmän siitä, koska en usko kovinkaan monen siihenkään kykenevän.
Olen tylsä ja totean, että mikäli edes puolet kipinöistä haraa keskenään vastaan, niin olen valmis viettämään lopun elämääni yhdessä tämän henkilön kanssa.
-
Henkilökohtaisella tasolla minulle on aika sama olenko naimisissa mielitietyn kanssa vai en. Näen sen enemmän symbolisena arvona ja eleenä sille sitoutumiselle siihen elämänkumppaniinsa, en niinkään vakio arvona mihin suhteen pitäisi kulminoitua. Tiedän että nykyiselle tyttöystävälleni avioliitto on tärkeä asia, joten naimisiin jos mennään niin se on tätä myöten myös minullekin tärkeä asia sitten.
Kukin näkee miten näkee. Sitä sen sijaan en ole ymmärtänyt että miksi niiden häiden pitäisi aina olla sellaiset tylsät perinteiset kirkkohäät? Miksei vaikka paintball häät? Kinky häät? Häät Tavastia lavalla kun kellaripunkkarit soittaa taustalla? Ymmärrän jos sukulaisille halutaan antaa se "hääkokemus", mutta kyllä nyt häiden perkele pitää näyttää sille kuin on tuleva avioparikin. Minun häissä ainakin tulee rokkia soimaan ja pukukoodi on just sellanen mistä kullekin tuntuu. Nih!
-
Avioliitto soppari on paskin soppari mihin voi nimensä laittaa, eli kun lukee mitä siinä sovitaan, niin ihmetteleen kuka hullu tuollaiseen paperiin menee nimensä laittamaan, eli kun pikkasen miettii esim miesten puolelta asioita, niin ei yhtään mitään järkeä, eli kaikki asiat voi tehdä ilman tuollaisia soppareita, vielä kun tietää sen että eroista naiset laittaa vireille yli 70%, eli tilastollisesti miehille todella huono soppari.