BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: onnis - 25.09.2012, 07:16
-
Kuinka suurena ahdistuksena olette kokeneet, te kokeneemat, kun mieltymyksenne on ruvennut kiinostamaan teitä? Vai onko ollenkaan? Itse olin hyvässä avioliitossa ja kun kiinostus heräsi ja jatkui ja jatkui...eikä ollut mitään mahdollisuutta toteuttaa sitä...asiasta tuli lopulta pakkomielle...vaikka missään en käynyt kokeilemassa..enkä ns. hyppinyt aisan yli...homma johti lopulta koko avioliiton hajoamiseen...sitä myöten menetin myös lapset ja paljon paljon muuta..Nyt..aikaa on kulunut, tuosta on toivottu, eikä asia ole enää niin pakkomielle...vaan kiinostus on edelleen. Halu kokeilla ja oppia...vaan edelleenkään sitä vain ei ole saanut kokeilla kunnolla :(...Ehkä joskus tulevaisuudessa ::)...vasta löysin nämä sivut....Vielä ei rohkeus riitä tulla yhteisiin miitingeihin..
-
Ei mitään ahdistusta. Iloa ja riemun hetkiä enemmänkin. Nauti omista tuntemuksistasi, ei pervoudessa ole mitään hävettävää.
-
Mäkin kuulun myöhäisherännäisiin, olin melkein 30-vuotias kun annoin itselleni luvan toteuttaa oikeaa seksuaalisuuttani.
Vaikka tähän matkaan on kuulunut paljon ahdistuksen hetkiä, pelkoa yksinjäämisestä ("olen maailman ainoa pervo"), pelkoa siitä ettei osaa, tulisia rakastumisia ja katkeria eroja - en kadu hetkeäkään sitä että tälle tielle lähdin.
Se, että annoin itselleni luvan olla kokonainen, olla kokonaan sitä kaikkea mitä olen, on ehdottomasti yksi elämäni parhaita päätöksiä. Elämä on syvää, hyvää ja äärimmäisiä onnen ja tyydytyksen hetkiä täynnä.
Voimia ensiaskeliin! Etene omaan tahtiisi, ja tule ihmeessä mukaan vaikka Majava-miittiin joskus. Ei me olla mitään kummajaisia :)
-
Kiitoksia kutsusta :D...ette taatusti olekkaan kummajaisia..ehkä vielä joku päivä! Näin alkuun vain ujostuttaa....Eikä tässä kyllä ole mitään hävettävääkään..ei tasan...ja luulenpa, että nautin ...sitten joku päivä... :)
-
Ei ole ahdistanut koskaan. Tosin en myöskään ole ollut naimisissa tai suhteessa missä olisin omia taipumuksiani piilotellut.
Toisaalta ne ovatt myöskin olleet itselle luonnollinen osa ihan pienestä asti, en ole "myöhäisherännyt" :D
-
Natsifetisismi aiheuttaa ahdistusta lähes päivittäin ympäristön negatiivisen suhtautumisen johdosta.
Niin ja aiheuttaa myös huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä.
-
Ahdistusta? Eipä oikeastaan...aiemmin ehkä jonkinlaista "latistumista" tai "supussa" olemisen tunnetta kun aina pidin suuni kiinni, alle kouluikäisestä asti. Nykyisin ei ahdista...jos nyt ei aiheuta suurta hihhulointiriehaakaan. Tunnen vain olevani ihan tasan oma itseni.
-
Vuonna 2010 alkupuolella alkoi tajuilla Leikkikehään eksyessään,että saattaisi olla jonkinlainen kinky ja siitä eteenpäin onkin ollut voittopuolisesti melko ahdistavaa. Kai se suurin tekijä on yksinäisyys,vaikka yhteisössä piipahtelu ja joidenkin kaveruussuhteiden syntyminen on auttanut vähän. Ei ole aivan itsestäänselvää,että dominoiva kumppani löytyisi,jos ei kykene syistä tai toisista "vain" sessiosuhteeseen.
Enkä taida aivan ainut olla.
Lisäys: tietenkin se on ollut myös itsessään "rauhoittava" kokemus, että on voinut myöntää olevansa alistuva,vaikka myös välillä pelottanut, että kuinka alistuva ja kuinka suuren vallan olisi valmis toiselle antamaan. Kun "orjuuden" kaltaisessa asemassa,24/7, ei ole ihan jokapäiväistä leipää kaikille. Sitten kun tuohon liittää vielä rakkauden ja henkisen "terveyden" vaatimuksen itselleen ja toiselle, siinäpä sitä on vähän pohtimista..
-
Minua ahdisti suunnattomasti välissä olleet vaniljavuodet ..... enää ei ahdista kun en kiellä mitään puolta itsessäni :)
-
Paljon on ahistanut, nykyään onneksi vähemmän...
-
Ei ahdista :). Oikeastaan ei ahdistanut silloinkaan kun oli vaan ja ainoastaan vaniljaa.
Mutta tietysti minulla on helppoa kun jaan elämäni ja olotilani samalaisen kanssa. Ja kinkyasioita en hirveästi vatvo nykypäivänä - asiat ovat pikkuhilja loksahtaneet paikoilleen eikä niitä tarvitse enää miettiä erikoisemmin.
-
No ei ole ahdistanut. Päinvastoin "diagnoosin" hiffaaminen auttoi laittamaan asioita paikoilleen omassa pääkopassa.
-
Ei ole koskaan ahdistanut, onneksi. Harmittaa vaan silloin tällöin stereotypiat, tuleeko ne sitten sisältä vai ulkoapäin ne odotukset.Ihmisiä tässä kaikki kuitenkin ollaan.
-
Olen halunnut monta kertaa parantua emetofiliasta, koska se aiheuttaa niin suunnatonta ristiriitaa ja ahdistusta emetofobian kanssa, ja se ei ole muutenkaan mikään helppo fetissi (harvinainen, moni vihaa sitä, monien mielestä se ei ole lainkaan fetissi, aiheuttaa terveysongelmia, vaikea löytää sessioseuraa tai edes kunnon pornoa, jne). Toisaalta emetofobian parantamiseen en halua nähdä vaivaa (ja fobioiden hoitokeinot ovat liian kalliitakin), koska pelkään menettäväni emetofilian siinä samalla, ja mikään muu seksuaalisuuteni piirre ei aiheuta yhtä voimakkaita tunteita kuin se.
Lolicon ja muu hentai-materiaali ei tässä vaiheessa kamalasti aiheuta ahdistusta, mutta jos Suomen tulee laki joka tekee piirroskuvistakin "lapsipornoa", niin tokihan siinä varmaan pitäisi hakata tietokone tuhannen tohjoksi, sytyttää se tuleen, valaa tonni betonia sen päälle ja upottaa koko roska suohon, koska muuten saattaisi tulla poliisisetä ovelle ja joutuisin istumaan vankilassa tuhansien muiden hentai-harrastajien kanssa (ja jos siellä tiputtaa vankila-benton lattialle ja kumartuu sitä poimimaan, saa lonkeron väärään reikään). :o
Ehkä jos joku joskus keksii varman keinon fetissin parantamiseen ja joka olisi tarpeeksi halpa, voisin ehkä harkita sellaisen hoidon koekaniiniksi (tai koeketuksi) menemistä.
-
Minua ahdisti aiemmassa pitkässä vaniljasuhteessa, kun en voinut toteuttaa itseäni enkä olla tekemisissä muiden samanlaisten ihmisten kanssa. Erohan siitä seurasi ja sen jälkeen hakeuduin kinkypiireihin eri saittien kautta. Nyt seitsemän vuoden jälkeen ja omat harharetkeni tehneenä olen enemmän kuin tyytyväinen olotilani, varsinkin kun jaan elämäni ihanan pervon kanssa. :)
Tärkeintä lienee hyväksyä itsensä sellaisena kuin on eikä kenenkään toivottavasti tarvitsisi koko elämäänsä piilotella taipumuksiaan.
-
Itse olin hyvässä avioliitossa ja kun kiinostus heräsi ja jatkui ja jatkui...eikä ollut mitään mahdollisuutta toteuttaa sitä... vaikka missään en käynyt kokeilemassa..enkä ns. hyppinyt aisan yli...homma johti lopulta koko avioliiton hajoamiseen...sitä myöten menetin myös lapset ja paljon paljon muuta..Nyt..aikaa on kulunut, tuosta on toivottu, eikä asia ole enää niin pakkomielle...vaan kiinostus on edelleen. Halu kokeilla ja oppia...vaan edelleenkään sitä vain ei ole saanut kokeilla kunnolla :(...Ehkä joskus tulevaisuudessa ::)...vasta löysin nämä sivut....Vielä ei rohkeus riitä tulla yhteisiin miitingeihin..
No mulla on vähän samantapaisia kokemuksia, mun pitkäaikaisen parisuhteen päättyminen ei johtunut kylläkään tästä asiasta. Mutta loppujen lopuksi vaniljasuhteen päättyminen oli tältä kannalta helpotus minullekin ja nyt kovaa vauhtia tutustun asioihin jotka kiinnostavat. Jospa sitä nyt bileisiin uskaltautuisi kun oikein ilmoittautumaan uskaltauduin... 8)
-
Lolicon ja muu hentai-materiaali ei tässä vaiheessa kamalasti aiheuta ahdistusta, mutta jos Suomen tulee laki joka tekee piirroskuvistakin "lapsipornoa", niin tokihan siinä varmaan pitäisi hakata tietokone tuhannen tohjoksi, sytyttää se tuleen, valaa tonni betonia sen päälle ja upottaa koko roska suohon, koska muuten saattaisi tulla poliisisetä ovelle ja joutuisin istumaan vankilassa tuhansien muiden hentai-harrastajien kanssa (ja jos siellä tiputtaa vankila-benton lattialle ja kumartuu sitä poimimaan, saa lonkeron väärään reikään). :o
En ole hentain syövereihin perehtynyt, mutta sen mitä katsellut, niin tullut aina fiilis iättömyydestä ja sukupuolettomuudesta,fantasiasta, vaikka kuinka olisi tissit,perse ja alapää esillä. Jos toinen sitten fantasio kuvat alaikäisiksi lapsiksi, se on kunkin oman pään sisällä oleva juttu?
Varsinaisen aikuinen-lapsi(alle 16v.)-suhteen itse tuomitsen jyrkästi, sen epätasa-arvoisuuden vuoksi. Aikuisen ihmisen asia ei ole hallita ja käyttää lasta vaan lapsen tulee itse saada löytää suuntautumisensa. No tuo on jo valmiiksi liirumlaarumia, kun esim. uskonnon varjolla tehdään lapsille pahaa, ei anneta mahdollisuutta löytää itseään seksuaalisesti.
Toivottavasti Suomen eduskunta ja hallitus ei taivu aivan kaikkiin kristillisiin oppeihin tai edes muistaisi katolista kirkkoa ja sen harjoittamaa pedofiliaa. Unohtamatta islamia.
-
Ei ahdista. Ei ennen eikä nyt. Pientä opettelua oli tajuta että pidän myös naisista, mutta vau..mikä rikkaus.
-
Varsinaisen aikuinen-lapsi(alle 16v.)-suhteen itse tuomitsen jyrkästi, sen epätasa-arvoisuuden vuoksi. Aikuisen ihmisen asia ei ole hallita ja käyttää lasta vaan lapsen tulee itse saada löytää suuntautumisensa. No tuo on jo valmiiksi liirumlaarumia, kun esim. uskonnon varjolla tehdään lapsille pahaa, ei anneta mahdollisuutta löytää itseään seksuaalisesti.
Se ei ole edes mikään mielipidekysymys, vaan rikosasia. Pedofilia sen sijaan on fetissi, jota voi toteuttaa monin tavoin tarvitsematta tehdä rikoksia.
Toivottavasti Suomen eduskunta ja hallitus ei taivu aivan kaikkiin kristillisiin oppeihin tai edes muistaisi katolista kirkkoa ja sen harjoittamaa pedofiliaa. Unohtamatta islamia.
Tämä ei ihan avautunut - onko jossain maassa muka hallitus joka kannattaa pedofiliaa? Islaminusko taas on niin laaja uskonto ja pitää sisällää niin fundamentteja kuin sekulaarejakin uskonnonharjoittajia, aivan kuten kristinuskokin - ei kannata yleistää.
-
Varsinaisen aikuinen-lapsi(alle 16v.)-suhteen itse tuomitsen jyrkästi, sen epätasa-arvoisuuden vuoksi. Aikuisen ihmisen asia ei ole hallita ja käyttää lasta vaan lapsen tulee itse saada löytää suuntautumisensa. No tuo on jo valmiiksi liirumlaarumia, kun esim. uskonnon varjolla tehdään lapsille pahaa, ei anneta mahdollisuutta löytää itseään seksuaalisesti.
Se ei ole edes mikään mielipidekysymys, vaan rikosasia. Pedofilia sen sijaan on fetissi, jota voi toteuttaa monin tavoin tarvitsematta tehdä rikoksia.
Toivottavasti Suomen eduskunta ja hallitus ei taivu aivan kaikkiin kristillisiin oppeihin tai edes muistaisi katolista kirkkoa ja sen harjoittamaa pedofiliaa. Unohtamatta islamia.
Tämä ei ihan avautunut - onko jossain maassa muka hallitus joka kannattaa pedofiliaa? Islaminusko taas on niin laaja uskonto ja pitää sisällää niin fundamentteja kuin sekulaarejakin uskonnonharjoittajia, aivan kuten kristinuskokin - ei kannata yleistää.
Lainaan wikipediaa, koska se on yleensä aika puolueeton. Pedofilia siis tarkoittaa tekoja, eikä fantasiointia penetraatiosta lasten kanssa?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pedofilia
Suomen hallituksella ja eduskunnalla viittaan mm. kaikenlaisiin rajoitteisiin aikuisten ihmisten osalta. (Tupakka esim. on aika vaikeasti ostettavissa. Kassalla olevat myyjät joutuvat kaivamaan piilossa olevan listan tupakkamerkeistä,jos ei ostaja muista numeroa)
Käsittääkseni kristillisellä puolueella on aika merkittävä vaikutus mm. Päivi Räsäsen myötä.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/104070-is-nain-paivi-rasanen-maaritteli-homouden-%E2%80%93-yhteys-luther-saatioon
Itse olen erakko ja luuseri, joka ei äänestä, koska politiikka ja politikonti menee niin yli ymmärryksen. On siis vain viisaiden asiaa.
Olen valitettavasti perehtynyt pintaa syvemmältä fundamentalismiuskontoon, yli 20 vuoden ajan, joten siitä tuskin tarvitsen enää kenenkään opetusta.
Viittaus islamiin ja sen seksuaalikulttuuriin:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Islam
http://www.shiaislam.info/avioliitto-opas/avioliitto_kasikirja_index.php
Pedofilia lapsiinsekaantumisen muodossa on yleistä kristillisissä piireissä, kuten katolisen kirkon, lestadiolaisten ja helluntailaisten parissa. Voisi kai sanoa, että "oppi kaataa ojaan".
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288462252448.html
-
Ahdistus, mitä se on?
Mää oon vaan tällainen yksikertainen mies niin ei edes tuu mietittyä mitään monimutkaisia...
-
Lainaan wikipediaa, koska se on yleensä aika puolueeton. Pedofilia siis tarkoittaa tekoja, eikä fantasiointia penetraatiosta lasten kanssa?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pedofilia
Tämä menee jo OT:ksi, mutta pakko korjata: wikipediassa(kin), kerrotaan ihan suoraan että pedofilia on suuntauminen (tai suuntautumishäiriö), eikä pidä sisällään tekoja. Lapsiin sekaantuminen on rikos. Pedofilia on fetissi. Pidetään nämä termit erillään eikä sotketa, koska tällä foorumilla voimme puhua fetisseistä, vaikeistakin. Rikollisia emme ole.
-
Ehkä jos joku joskus keksii varman keinon fetissin parantamiseen ja joka olisi tarpeeksi halpa, voisin ehkä harkita sellaisen hoidon koekaniiniksi (tai koeketuksi) menemistä.
Välillä minäkin olen ajatellut että elämä olisi helpompaa jos saisin parannettua itseni tästä fetissistä, mutta toisaalta en ole saanut mistään muusta samanlaista ja yhtä voimakasta kaiken alleen hukuttavaa nautintoa ja euforiaa kuin tästä fetissistä, joten jos minä parantuisin, jäisi elämääni suuri tyhjiö ja saako mikään sitä enää täytettyä? Tuntisinko enää samanlaista rakkauden huumaa? Pelottavaa ajatellakin.
-
Ahdistavaa on ollut se, että olen joskus yrittänyt elää kieltäen identiteettini ja seksuaalisuuteni. Tämä koskee eloa niin kinkyskenen ulkopuolella kuin sisäpuolellakin, sekä vanilja- että kinkymielessä. Toisten ääneenlausutut tai kuvitellut odotukset ovat rajoittaneet toimintaani, ja se on ollut ahdistavaa. Mitä paremmin hyväksyn omat piirteeni, sitä enemmän vapaudun ahdistuksesta. Kinkyys on ollut sinänsä kiinnostava, hauska ja iloa tuottava osa seksuaalisuutta. Uusien juttujen kokeilemisessa olen ollut onnekas, kun olen voinut kokeilla ja harjoitella kumppaneideni ja muiden luotettavien ihmisten kanssa.
-
Joskus minua on ahdistanut sellaisten ihmisten läsnäollessa jotka eivät tiedä mieltymyksistäni, mutta ahdistuneisuutta ei ole kestänyt kovin pitkään. Kun olen saanut käännettyä ajatukset jonnekin muualle..
-
Ehkä jos joku joskus keksii varman keinon fetissin parantamiseen ja joka olisi tarpeeksi halpa, voisin ehkä harkita sellaisen hoidon koekaniiniksi (tai koeketuksi) menemistä.
Välillä minäkin olen ajatellut että elämä olisi helpompaa jos saisin parannettua itseni tästä fetissistä, mutta toisaalta en ole saanut mistään muusta samanlaista ja yhtä voimakasta kaiken alleen hukuttavaa nautintoa ja euforiaa kuin tästä fetissistä, joten jos minä parantuisin, jäisi elämääni suuri tyhjiö ja saako mikään sitä enää täytettyä? Tuntisinko enää samanlaista rakkauden huumaa? Pelottavaa ajatellakin.
Jotkut ovat onnistuneet korvaamaan olemattoman seksielämänsä jollakin niin mielenkiintoisella ja aikaa vievällä harrastuksella, ettei seksiä ehdi ajatellakkaan. Tosin sitten jos sellaista harrastusta ei itselleen keksi, niin voihan elämä olla aika masentavaa.
-
Ahdistaa huomata, että ulkopuolinen maailma on hieman erilainen kuin oma ja asiellä asustaa sangen outoja tapoja omaavia ihmisiä.
Mutta täytyy olla avara katseinen ja yrittää hyväksyä myös erilaisuutta. :)
-
Kaikista piirteistäni tämä pervopiirteeni on aiheuttanut lähes vähiten ahdistusta.
-
Tuolla ulkona ei ahdista läheskään niin paljon kuin tämän mikromaailman sisällä.
-
Ei ahdista eikä koskaan ahdistanut. Tunne kinkiydestäni kehittyi minulle aika luonnollisesti murtoiän myötä enkä koskaan pitänyt sitä huonona tai poikkeavana. Asiaa saattoi auttaa se, ettei ympärilläni ollut tuomitsevia ihmisiä, vaan tiesin, että saan aina toteuttaa itseäni kuten haluan.
-
Ehkä jos joku joskus keksii varman keinon fetissin parantamiseen ja joka olisi tarpeeksi halpa, voisin ehkä harkita sellaisen hoidon koekaniiniksi (tai koeketuksi) menemistä.
Välillä minäkin olen ajatellut että elämä olisi helpompaa jos saisin parannettua itseni tästä fetissistä, mutta toisaalta en ole saanut mistään muusta samanlaista ja yhtä voimakasta kaiken alleen hukuttavaa nautintoa ja euforiaa kuin tästä fetissistä, joten jos minä parantuisin, jäisi elämääni suuri tyhjiö ja saako mikään sitä enää täytettyä? Tuntisinko enää samanlaista rakkauden huumaa? Pelottavaa ajatellakin.
Jotkut ovat onnistuneet korvaamaan olemattoman seksielämänsä jollakin niin mielenkiintoisella ja aikaa vievällä harrastuksella, ettei seksiä ehdi ajatellakkaan. Tosin sitten jos sellaista harrastusta ei itselleen keksi, niin voihan elämä olla aika masentavaa.
Pakko kommentoida omasta vinkkelistä. Siis ilman ahdistuksia ;)
Mulla syksy on aikaa jolloin seksi ei tule edes mieleenkään. Aivot pyörii täysin vain sen yhden asian ympärillä... No nyt poikkeus viikko kun piti lähteä viikoksi sorvin ääreen.
Siis joskus se harrastus syrjäyttää seksintarpeenkin.
-
Mulla se tuhosi 9v. suhteen ihanan ihmisen kanssa jota arvostan vieläkin yli kaiken. Olemme parhaita ystäviä, toistemme tukena, mutta luonnollisesti historiamme nostaa välillä päätään. Silloin se ei ahdistanut, tuntui vaan oudolta, olen näitä jotka ymmärsi itseään liian myöhään. 9v. täysin vanilja suhteessa teki mulle tehtävänsä :D
Nyt tiedän etten voi olla enää täysin vanilja suhteessa, valikoima on... aika pieni? :D Se ehkä hiukan ahdistaa, ei voi vaan mennä baariin ja...
-
herättää ahdistusta jonkin verran,varsinkin vanilijoiden kanssa,välillä tuntuu että lyöt vaan päätäsi seinään kun yrität kertoa että on tässä maailmassa muutakin seksiä kuin 5min peiton alla pimeässä. Mutta ylpeä siitä että olen kinky;) paljon on vielä matkaa ja tekemistä jotta ihmiset ymmärtäisivät kinkyjä :)
-
Nyt tiedän etten voi olla enää täysin vanilja suhteessa, valikoima on... aika pieni? :D Se ehkä hiukan ahdistaa, ei voi vaan mennä baariin ja...
Täsmälleen toi on mun ainoa pelkotila! Tosin jos joku baarissa tulisi mulle lirpattaa ja kokisin juuri sillä hetkellä olevani hänelle suostuvainen, yhden yön voisin ihan hyvin mennä myös riuskalla vaniljalla. Pitempää suhdetta viritellessä ahistaisi, kun joutuisi käymään kinky-aiheisen kehityskeskustelun "öö... kun oot noin kiva ja upee ja sporttinen ja suorituskykyinen, niin olisitsä mulle se mun prinssijumala, joka tahtoisit tarttua ohjaksiin mut myös alistua mun valkoisen ratsuni kavioiden alle?"
AAAAGH!!
-
Ahdistusta on esiintynyt lähinnä silloin kun pitää yrittää selvittää mahdolliselta uudelta kumppanilta mitä hän tästä jutusta ajattelee. Toisalta en haluaisi täysin valtavirtaistaa S/M maailmaa. Pieni dekadenssin sävy antaa hommalle aika paljon lisälatausta. Luulen, että siirryn mormooniksi, siinä vaiheessa kun kaupasta alkaa saamaan Pirkka piiskoja ja nahkanaamareita.
-
Vaniljasuhteessa ollessani nämä mieltymykset tuntuivat ajoittain aika ahdistavilta, varsinkaan kun mistään seksiasioista ei pystynyt ääneen paljon puhumaan. Kaikenlaista hienovaraista ja suoraa ehdottelua yritin kyllä, mutta kun toinen ei ollut tippaakaan kiinnostunut niin minkäs sille voi. Koko homma alkoi tuntua turhauttavalta ja se oli yksi syistä lopettaa koko suhde. Onnekseni huomasin kiinnostuksen kohteet näinkin nuorena niin ei tarvinnut miettiä miten talolainojen kanssa käy tai alkaa miettiä lasten huoltajuusasioita.
Nykyisin en enää ole ahdistunut asian suhteen, mutta enemmän harmittaa kun kaikki uutuuden viehätys on poissa. Ei sillä etteikkö fetisseistä saisi enää kiksejä, vaan lähinnä se, että silloin kun kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä niin olihan se hiukan hauskempaa. Bileetkin tuntuvat nykyään vähän nähdyiltä. Korkeintaan ahdistaa se, että tämäkin kiinnostus lopahtaa ja sitten täytyy keksiä jotain vielä kinkympää tai oudompaa mistä kiihottua :D Mutta se nyt ei tällä mielikuviteksella kai ihan heti tule vastaan...
Jos jostain asiasta olen ollut oikeasti ahdistunut ja masentunut, niin biseksuaalisuuteni aiheutti minulle ehkä pahiten päänvaivaa. Vaikka ympäristölle suurimmaksi osaksi se olisikin todennäköisesti ollut ok, niin itselleni sellainen ei vain käynyt päinsä. Siitä on nyt jo lähemmäs 10 vuotta, joten sen ikäisenä ehkä tälläisten asioiden käsittely ei ollut vielä niin yksinkertaista, mutta ei ihmisen sentään itseään pitäisi vihata. Yritin tästä jotenkin epätoivoisesti jopa parantuakin, mutta eipä siihen mitään konstia löytynyt :D Asiaa hankaloitti ettei siitä voinut puhua kenenkään kanssa ja se aiheutti entistä enemmän ahdistusta kun asiat pyörivät vaan oman pienen päänupin sisällä...Vähitellen annoin asian vaan olla, aloitin seurustelemaan vaniljamiehen kanssa ja ajattelin homman olevan siinä, eipä tarvinnut enää miettiä naisista mitään sen kummempaa. Myöhemmin hyväksyin asian, kun ei ollut oikeastaan mitään syytä itseinhoon. Mutta aika monta vuotta sekin kesti ennen kuin pystyi ajattelemaan itseään ilman häpeän tunteita. Sen jälkeen ei oikeastaan kinkyasiatkaan ole aiheuttaneet samanlaista ongelmaa, sillä on helpompi olla oma itsensä kuin esittää jotain muuta. Itselleen valehteleminen käy pidemmän päälle raskaaksi.
-
Ehkä jos joku joskus keksii varman keinon fetissin parantamiseen ja joka olisi tarpeeksi halpa, voisin ehkä harkita sellaisen hoidon koekaniiniksi (tai koeketuksi) menemistä.
Välillä minäkin olen ajatellut että elämä olisi helpompaa jos saisin parannettua itseni tästä fetissistä, mutta toisaalta en ole saanut mistään muusta samanlaista ja yhtä voimakasta kaiken alleen hukuttavaa nautintoa ja euforiaa kuin tästä fetissistä, joten jos minä parantuisin, jäisi elämääni suuri tyhjiö ja saako mikään sitä enää täytettyä? Tuntisinko enää samanlaista rakkauden huumaa? Pelottavaa ajatellakin.
Jotkut ovat onnistuneet korvaamaan olemattoman seksielämänsä jollakin niin mielenkiintoisella ja aikaa vievällä harrastuksella, ettei seksiä ehdi ajatellakkaan. Tosin sitten jos sellaista harrastusta ei itselleen keksi, niin voihan elämä olla aika masentavaa.
Olen tainnut ennenkin täällä mainita että kyseisen fetissin johdosta tekee mieli seksiä vähän liikaakin koko ajan ja kumppani on helisemässä himojeni kanssa. Ei meidän seksielämä ollut kuollutta sitä ennenkään, mutta varsinkin nyt se on vain parantunut. Onhan se vähän erilaista 7 vaniljavuoden jälkeen. Vielä kun pystyy kohdistamaan kaikki halunsa omaan kumppaniin niin mikäs sen mainiompaa.
Kun nyt katson taaksepäin niin minulla on yleensä aina ollut jokin yksi aikaavievä "harrastus" johon kohdistan kaiken aikani ja energiani ja tällä hetkellä se sattuu nyt olemaan tämä. Eikä ne aina ole ollut seksuaalisuuteen liittyviä "harrastuksia". Voi olla että löydän vielä jossain vaiheessa jonkin toisen aiheen josta innostun ja tämä jää vähemmälle ja lopulta vaipuu unholaan. Olen sellainen "kaikki tai ei mitään"-tyyppi intohimojeni kohteiden suhteen. Tähän sopiii sanonta rakkaus on ikuista, vain kohde vaihtuu.
-
Nyt tiedän etten voi olla enää täysin vanilja suhteessa, valikoima on... aika pieni? :D Se ehkä hiukan ahdistaa, ei voi vaan mennä baariin ja...
Täsmälleen toi on mun ainoa pelkotila! Tosin jos joku baarissa tulisi mulle lirpattaa ja kokisin juuri sillä hetkellä olevani hänelle suostuvainen, yhden yön voisin ihan hyvin mennä myös riuskalla vaniljalla. Pitempää suhdetta viritellessä ahistaisi, kun joutuisi käymään kinky-aiheisen kehityskeskustelun "öö... kun oot noin kiva ja upee ja sporttinen ja suorituskykyinen, niin olisitsä mulle se mun prinssijumala, joka tahtoisit tarttua ohjaksiin mut myös alistua mun valkoisen ratsuni kavioiden alle?"
AAAAGH!!
No mennäänkö yhessä paariin sit? Törmätään vahingossa tiskillä ja mä voin löperrellä sulle kaiken maailman ihanuudet? :D
-
No mennäänkö yhessä paariin sit? Törmätään vahingossa tiskillä ja mä voin löperrellä sulle kaiken maailman ihanuudet? :D
Mehän olemme jo baarissa, bdsm-baarissa ;D
-
Nuorena nolotti vähän, ja mietin että olenko mielenvikainen vai mitä kun minulla on fantsioita alistetuksi/väkisinotetuksi joutumisesta.
Avioliitossa oli melko vaniljaista omasta mielestä vaikka sillonen mies tykkäsi pukeutumiseen liittyvistä jutuista sekä itsellään että minulla, mutta minun omia juttuja ei tuotu esille enkä tiennyt miten olisin asiasta puhunutkaan. Yhdessä elämänvaiheessa avioliitossa ollessa pääsin toteuttamaan salaa itseäni, en siis pettämisestä enkä laittomuuksista nyt puhu missään nimessä, mutta kyseessä on sellainen asia mistä en halua puhua ja mitä en koskaan tule kenellekään paljastamaan - häpeän sitä niin paljon ja se on niin henkilökohtaista että kuolisin jos joku saisi siitä tietää. Vaikka tiedän että en ole yksin. Se on ehkä se juttu mikä aiheuttaa nolostelua ja tavallaan ahdistusta. Avioliittoaikoina oli kaikenlaista muutakin tekeillä että en tainnut edes siinä hötäkässä jaksaa muistella omia tarpeita ja haluja, turhauttihan se tottakai mutta siloin se oli toisarvoista.
Sitten olin täysin totaalisen kuivasa ja lopulta seksittömässä suhteessa eron jälkeen, ja silloin ahdisti se että en saanut edes sitä vaniljaa. Poikkihan se piti laittaa.
Sinkkuillessa ei ne omat mieltymykset sinänsä ahdistaneet, pikemminkin se että sitä omaa juttua ei oikein osannut hakea mistään oikealla tavalla - mutta lopulta sattumalta löytyi pari kivaa leikkikaveria täydentämään niitä enemmän vaniljasäätöjä ja aloinkin taas tiedostamaan oman minuuteni mitä ihanimmalla tavalla. Ahdistavaa oli ehkä se että se kaikkein parhain pervoilusäätö ei ollut mitenkään "vakaalla" pohjalla syistä joihin en tässä nyt mene ja huonoilla ihmissuhdekokemuksilla varustettuna minä tarvitsin jotain validaatiota enemmän kuin pystyin saamaan.
No nyt ei ahista sitten pätkääkään kun on se ainoa ja oikea ihanan täydellinen mies kainalossa - tai siis suuresta pituuserosta johtuen minä olen se joka on kainalossa (tai headlockissa pikemminkin kiitos nam). Hänellekään en tule koskaan kertomaan sitä mistä en kehtaa kellekään puhua eikä mun edes tarvitse, se ei ole keneltäkään pois että mulla on salaisuus. Vielä on ehkä pari-muutama juttu mitä en ole hänelle puhunut mutta ei nekään asiat mua ahdista kun tiedän että kunhan olen valmis ja halukas niistä puhumaan, hän ei taatusti lähde karkuun ja pikemminkin hymähtää sille että olen kokenut jotenkin noloksi kertoa. Tämän huomasin viimeks eilen illalla saunassa, kun puhuttiin syvällisiä. On se ihmeellinen tuo mies.
TL;DR Nuorena ahisti, myöhemmin turhautti toteutumattomuus, nyt ei ahista yhtään :)
-
Ahdistusta - ei lainkaan. Toisaalta omalla kohdallani tämä ei ole vaikuttanut entisen kumppanin, mahdollisten lasten tms elämään. Ainoastaan itseeni. Oonkin ollut lähinnä onnellinen saatuani omilla fiiliksilleni viimein nimen, ja että se tapahtui juuri tässä vaiheessa.
Tietyssä määrin huolestuttaa, onko mahdollista löytää itselleen sopivaa samoista asioista kiinnostunutta kumppania, jonka kanssa voisi olla sinne vanhainkotiin saakka. Toisaalta olen näissä asioissa myös parantumaton optimisti, ehkä se auttaa ;D
Lisäksi ne muutamat vaniljatreffipyynnöt mukavilta miehiltä, jotka on joutunut kuittaamaan "ei":llä kun ei halua johtaa ketään harhaan, tuntuvat välillä kiusallisilta.
-
Olen miltei aina hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen kaikkine taipumuksineni. Eli ei ahditusta sen suhteen.
Ahdistus herää vain siinä puolessa kun on kommunikoinut puolison kanssa omat halunsa ja toinen kuitenkin välillä haluua yrittää. Tuohan olisi muuten ideaalitila että toinen haluaa yrittää ymmärtää ja pelata mukana, mutta mutta... Kun sittten ollaan hetkessä kiinni niin oma ahdistus ampuu kerralla katosta läpi kun huomaa että ihan oikeasti toinen on mukana vain yrittämässä ja se oma halu tai into puuttuu kokonaan.... Itselle tulee siitä niin pahuksen syyllinen olo ja sitä kautta ahdistus pukkaa tekemään kuplaa otsaan... Kun tietää ettei toinen kuitenkaan oikeasti haluaisi niin se ei vain toimi...
-
ei ahdista, mutta joskus tunnen olevani syrjässä sekä ns. tuolla ulkona että ns. täällä sisällä.
Kun ei pääse toteuttamaan seksuaalisuuttaan, se saa aikaan mieletöntä levottomuutta ja turhautuneisuutta. Subi pyrkii ulos, mutta ei voi kohdistaa itseään ja olojaan kenellekään.
Sitten KUN (ei jos) tapaan "sen oikean", säälin Häntä jo vähän valmiiksi, sillä pelkään turhautumiseni purkautuvan voimalla eikä se olisi oikein Häntä kohtaan.
Toki "sen oikean" osuessa kohdalle, Hän tulee toki tietämään asiasta ja fiksuna ihmisenä osaa suhtautua siihen oikealla tavalla ja asenteella. :)
Mutta ei se ahdistuneisuuden tunnekaan pahasta ole, koska silloinhan sitä käsittelee asiaa itsensä kanssa, löytää ne puolet itsestään, jotka hyväksyy. Löytää niitä piirteitä, joita haluaa tai ei halua.
Muistan lukeneeni joskus jotain, että ei tärkeintä ole määränpää vaan matka ;)
Bon voyage meille kaikille :-*
-
Itse havainnut omat kinky piirteet jo hyvin nuorena ja ennen kuin oppi käsittelemään ja hyväksymään asiat mistä tykkää ja haluaa aiheutti ahdistusta, pelkoa sekä hämmennystä. Samoin kuin aika mikä tuli vanilia suhteissa haaskattua vaikka olikin jo löytänyt ja hyväksynyt itsestään tämän puolen. Nyt kun on oppinut hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja löytänyt tasapainon normaali elämän ja kaiken kinkyilyn välissä on ahdistus poistunut ja tilalle tullut vain iloa ja nautintoa siitä kuka olen.
-
Hämmennystä enemmän kuin ahdistusta.
Ihmettelin jo 15-vuotiaana, kun sain kicksejä mm. naisten kiiltävistä vaatteista ja kopisevista korkkareista. Kun ärrältä käytiin kavereiden kanssa sydän pamppaillen ostamassa ekat Jallut ja Kallet ja salaaniitä lueskeltiin ja vertailtiin mielipiteitä parhaista kuvista ja tarinoista, ihmettelin hieman, että oma makuni ei osunutkaan aivan yksiin muiden kanssa. Tämä johtaakin seuraavaan kysymykseen, jota täälläkin on käsitelty. Mistä pervous/kinkyys saa alkunsa? Miksi?
No palataan aiheeseen. Toki nuoruuden seksikokeilut menivät ihan jo ihmettelyn voimalla, mutta jo ensimmäisessä parisuhteessani (avoliitossa parikymppisenä) törmäsin siihen, että jotain olis tehtävä, mieluiten pikapuoliin. Olen ollut kyllä siitä onnellisessa asemassa, että olen joko taitava vedättäjä ja/tai suostuttelija tai sitten minulla on käynyt pirun hyvä tuuri kumppanien suhteen, sillä varovaisesti edeten ollaan saatu vietyä myös tätä seksuaalista puolta ns. oikeaan suuntaan. Onhan noita ylilyöntejäkin vuosien varrella sattunut (pahin johti pitkään mökötykseen ja seksilakkoon), muttei sentään mitään eroon johtaneita juttuja.
LiseCohen tuolla taaempana totesi, että omista pervoiluista (isommista tai pienemmistä) saa sen verran isot kicksit, että mietityttää mitä nautintoja elämästä jäisikään paitsi, jos kinkyilot poistuisivat. Tulisiko tyhjiö? Kai se on nyt vaan niin, että joutuu itselleen myöntämään, että ihan tavallinen übervaniljasuhde nykyisellään olisi kaiketi lopulta aika mahdoton. Omalla kohdallani taipumukseni tuntuvat ennemminkin vahvistuvan kuin lievenevän. Hyväksytään sitten asia sellaisenaan ja lähdetään kulkemaan omaa polkua. Taas filosofisesti on kuitenkin todettava, että miksi hitossa seksi ja seksuaalisuus yhteiskunnassa on niin pirun tabu? Miksei kukin saa hoitaa omaa kaalimaataan omalla tavallaan? Jatkan varmaan tätä jossain yhteydessä toisaalla. Tietokonepeleissä saa ampua toisen tohjoksi ja veri lentää pitkin seiniä, mut autappas jos tissi tai paljas pylly vilahtaa, niin sitten onkin piru merrassa. Sama toistuu joka ilta telkkarissa...
En koe ahdistavaksi sitä, että olen päätynyt olemaan oman tieni kulkija. Kaikkiin polkuihin liittyy omat rajoitteensa, myös valitsemaani. Nyt tein sitten sellaisen valinnan, että päädyin yhteisön jäseneksi ja symbolisesti (itselleni) vahvistan lopullisesti valintani. Eiköhän naamavärkkinikin sitten tämän seurauksena lopulta tule näkymään myös miiteissä ja tapahtumissa.
It´s my way
-
ei ahdista, mutta joskus tunnen olevani syrjässä sekä ns. tuolla ulkona että ns. täällä sisällä.
Kun ei pääse toteuttamaan seksuaalisuuttaan, se saa aikaan mieletöntä levottomuutta ja turhautuneisuutta. Subi pyrkii ulos, mutta ei voi kohdistaa itseään ja olojaan kenellekään.
Sitten KUN (ei jos) tapaan "sen oikean", säälin Häntä jo vähän valmiiksi, sillä pelkään turhautumiseni purkautuvan voimalla eikä se olisi oikein Häntä kohtaan.
Toki "sen oikean" osuessa kohdalle, Hän tulee toki tietämään asiasta ja fiksuna ihmisenä osaa suhtautua siihen oikealla tavalla ja asenteella. :)
Mutta ei se ahdistuneisuuden tunnekaan pahasta ole, koska silloinhan sitä käsittelee asiaa itsensä kanssa, löytää ne puolet itsestään, jotka hyväksyy. Löytää niitä piirteitä, joita haluaa tai ei halua.
Muistan lukeneeni joskus jotain, että ei tärkeintä ole määränpää vaan matka ;)
Osin aivan samoja juttuja itsellä eli loputonta matkaa yksin..kyllä se 20 v. kyykistää vahvemmankin. Tosin tuon Vahvuuden määritelmän kun löytäs jostain
Minnuu häiritsee tuo "se oikea", mutta se kai muistuttaa itteeni taikausko-ajoista..joissa meni puolet elämästä..
Oma mottoni on, että matka ja määränpää yhdessä Herran kanssa. Mehän tiedetään mikä se päätöpiste on, eiköstä eikös vaan.
En usko kuoleman jälkeiseen elämään, mutten kielläkään sitä
-
Olen tuntenut ahdistusta liittyen suhtautumiseeni sukupuolirooleihin, erityisesti ennen kuin opin erottamaan seksuaalisen mieltymyksen muista mielipiteistäni. Olen tuntenut ristiriitaisia tuntemuksia, samaan aikaan kokenut olevani väärinymmärretty ja toisaalta myös kokenut olevani ihan oikeasti itse väärin.
Kerran kun puhuttiin armeijasta kavereiden kanssa, menin lipsauttamaan, että näen siinä jotain hämmentävän kaunista, että eri sukupuolille on omat paikkansa, roolinsa ja tehtävänsä joita toteuttaa... Silloin säikähdin itseäni, ja sain toisiltakin hyvin tuomitsevia kommentteja. Muissakin asiayhteyksissä, esim. työhön ja kodinhoitoon liittyen, tällaista on tullut ilmi. Olen kuullut erityisesti kämppikseltäni (mies), ettei hän ymmärrä miten minä (nainen) voin olla niin sovinistinen. Mutta enhän minä... Koitan siinä sitten vakuutella, että mielestäni kaikkien pitäisi saada toteuttaa itseään miten haluaa sukupuolestaan tai sukupuolettomuudestaan huolimatta, mutta kun tietyt asetelmat ovat vaan niin kauniita...
Vaikuttaa siltä, että kohdallani on kyse jonkinlaisesta seksismifetissistä. Seksististen asetelmien näkeminen, niistä kuuleminen ja puhuminen voi kiihottaa, mutta ennen kaikkea tuottaa aivan erityistä mielihyvää, joka on tavallaan seksuaalista ja tavallaan ei. Tämän tajuaminen on helpottanut oloani, kun osaan just erottaa milloin on kyse mielihyvästä ja milloin mielipiteestä. Ja tajuan ihan vaan pitää suuni kiinni jos aiheesta puhutaan yleisessä keskustelussa ja vanillakavereiden kanssa keskustellessa. Tai en ainakaan mainitse mitään siihen mielihyvään liittyvää. Aina se erottelu ei kuitenkaan ole niin helppoa, ja aihe on minulle edelleen arka.
Onneksi en ole ehtinyt kärsiä tästä kovin pitkään, enkä pilata ihmissuhteitani mitenkään vakavasti tämän takia. Kiitos internetin ihmemaan ja helpon tiedonsaannin (vaikken nettiä niin hirveästi muuten arvostakaan). Alistuvan ja vähän masokistisen puolen takia en ole koskaan samansorttista ahdistusta ja vääryyden tunteita kokenut, ehkä vain hyvin lievää turhautumista tuon toteuttamisen suhteen.
-
Ei ahdista. Joskus murrosiässä taisi vähän nolottaa, kun niin kummalliset jutut kiinnosti, mutta ketäpä ei. Joskus kyllä olen 100% vaniljasuhteessa ollessani pähkäillyt, että näinköhän sitä osaisi elää ilman kinkypuolta, kun kaikki muu oli kohdallaan.
-
Ahdistaa nuo aiemmat kommenttini lähinnä kun ne on jotenkin utopistisia nyt kun vuosien jälkeen lukee. Harhaisia jopa ovat, vai onko sitä vieläkään herännyt todellisuuteen. Ois kyllä aika jo herätä :O
-
Silloin, kun aloin näistä asioista ja erityisesti sidottuna olemisesta fantasioimaan, niin haaveeni eivät ahdistaneet - päinvastoin fiilikseni olivat jopa hyvin neutraalit. Tajusin, että fantasioin tällaisista asioista, mutta ne eivät tuntuneet ahdistavilta tai sairailta. Tuntui, että haaveeni olivat vain yksinkertaisesti osa minua ja lisäksi tiedostin jo tuolloin, että kaikestahan saa fantasioida ja haaveilla, vaikka olisi kuinka häiriintyneitä fantasioita.
-
NO REMORSE!
;D
-
Heh...
Ei niin minkään kokoista ahtistusta ;D
-
Nämä perwot piirteeni eivät ole todellakaan aiheuttaneet minkäänlaista ahdistusta minussa, olen täysin sinut itseni kanssa. Ahdistusta ja jonkinlaista surua aiheuttaa kuitenkin se, että toivomaani ihmissuhdetta tässä ihanassa kinkymailmassa on kovin vaikea löytää. Sessioseuraa kyllä, mutta jotakin syvempää ja enemmän... :-\
-
Mä olen välillä miettinyt, että mahtavatko haluni tulla alistetuksi ja nöyryytetyksi kummuta jostain alitajuisesta halusta rankaista itseäni. Että onko siellä taustalla kuitenkin joku epäterve motivaatio, joka liittyisi ehkä surkeaan itsetuntoon, itsevihaan, itsetuhoisiin vietteihin?
Tämä kyllä ahdisti jonkin verran. Mietin että pitäisikö minun oman psyykkisen terveyteni tähden opetella pois näistä.
On hyvin vaikea sanoa, mikä minua pohjimmiltaan tähän maailmaan ajaa. Aina voi arvailla. Nyttemmin ajattelen asiaa siltä kantilta, että vaikka taustalla olisikin pohjimmiltaan aika synkkää psykologista kuraa (kuka tietää), niin BDSM:n sisällyttäminen elämääni ei ehkä sittenkään olisi huono asia. Uskon, että on mahdollista jalostaa mahdollista päänsisäistä synkkyyttään BDSM:n muotoon. Se voi olla puhdistavaa. Katarttista. Ja muutenkin yksi terve tapa käsitellä asioita.
-
Mä olen välillä miettinyt, että mahtavatko haluni tulla alistetuksi ja nöyryytetyksi kummuta jostain alitajuisesta halusta rankaista itseäni. Että onko siellä taustalla kuitenkin joku epäterve motivaatio, joka liittyisi ehkä surkeaan itsetuntoon, itsevihaan, itsetuhoisiin vietteihin?
Tämä kyllä ahdisti jonkin verran. Mietin että pitäisikö minun oman psyykkisen terveyteni tähden opetella pois näistä.
On hyvin vaikea sanoa, mikä minua pohjimmiltaan tähän maailmaan ajaa. Aina voi arvailla. Nyttemmin ajattelen asiaa siltä kantilta, että vaikka taustalla olisikin pohjimmiltaan aika synkkää psykologista kuraa (kuka tietää), niin BDSM:n sisällyttäminen elämääni ei ehkä sittenkään olisi huono asia. Uskon, että on mahdollista jalostaa mahdollista päänsisäistä synkkyyttään BDSM:n muotoon. Se voi olla puhdistavaa. Katarttista. Ja muutenkin yksi terve tapa käsitellä asioita.
Itsekin olen välillä miettinyt, aiheuttiko kokemani koulukiusaaminen haluni alistua, koska koin paljon henkistä alistumista koulukiusattuna. Toisaalta tärkeintähän on se, että nauttii siitä alistumisesta ja kokee sen omakseen. Eikä välttämättä ole tärkeintä miettiä, miksi on kinky ja miksi haluaa alistua.
-
Tietty varmaan joskus silloin teininä ehkä ahdisti omat fantasiat. Reginan naisen unelmissa oli vaan hiekkarantaa ja auringonlaskua ja kynttilöitä ja helliä, mutta vaativia kosketuksia. Ei ollenkaan vankityrmiä ja kahleita ja kymmentä kasvotonta miestä raiskaamassa.. ;D Mutta luin pikkukylän kirjastosta kaiken seksuaalisuuteen liittyvän ja niissä sanottiin, että fantasiat on ok.
Sitten ehkä ahdisti parikymppisenä, kun tajusin lopullisesti nauttivani alistumisesta, mutta jotenkin koin sen vääräksi. Mutta nyt ei enää ahdista. Pikemminkin helpottaa. Oon antanu ittelleni luvan olla se mitä olen, monessa mielessä ja se on ollut vapauttavaa. Elämä on aika ihanaa, noin niinku kaikenkaikkiaan. Tietty on ne arkiset huolet ja hankaluudet, jokaisella on. Mutta nyt tunnen eläväni aika pitkälle sellaista elämää, jota haluan elää. :love:
-
Mä oon tähän mennessä (no, oonhan mä vasta 22-vuotias) elänyt ainoastaan vaniljasuhteissa (oon oppinu nyt senki mitä tuo vanilja tarkottaa ;D ). Toisen eksän kanssa kokeiltuu vain pienimuotoisesti sitoa ranteet ja silmät, muttei mitään sen ihmeellisempää. Joten en silloin edes kehdannut sanoa ääneen, mitä kaikkea haluaisin oikeasti kokeilla, tunsin itseni jotenkin hirveän epänormaaliksi. Seksi oli silti hyvää, ei maailman parasta, mutta hyvä. Välillä seksinkin aikana saatoin jäädä miettimään omia fantasioitani ja hiljalleen alkoi tuntua siltä, etten ollut kunnolla toiselle edes läsnä.
Tässä nyt ollut sinkkuna noin 2,5 vuotta, mutta jotenkin en koskaan ole tarkemmin tutustunut BDSM:ään yms, edes netistä lukenut tai mitään. Tavallaan hautasin salaiset fantasiat kun ajattelin jollain tavalla naiivisti, ettei kukaan voi olla sellaisesta kiinnostunut.
Jotenkin sitten kaverin kanssa tuli puhe tälläisistä asioista, hän kertoi minulle SMFR ry:stä ja tästä sivusta, vei minut yhteen miittiinkin. Nyt olen peräti viikonlopun ollut rekisteröityneenä tälle foorumille ja pakko sanoa, olo on ollut niin vapautunut kun on saanut luvan kanssa ja toisten rohkaisemana puhua näistä jutuista avoimesti! :love:
Toivottavasti tämän kaiken avulla opin tuntemaan itseäni paremmin ja löytäisin ehkä jonkun mukavan sessiokaverinkin :-* aika näyttää.
-
Kyllähän se melkoisen rumban sai aikaan, kun kaikkialla toitotettiin kokoajan että ei seksi ja kipu kuulu yhteen, ja että jos seksi sattuu, se on väärin. Kaikki valistusluennoitsijat muistivat mainita, että jos sattuu, on siitä ehdottomasti kerrottava kumppanille ja kaikki on välittömästi lopetettava. Huh. Näillä eväillä tuli sitten hakeuduttua vähän vääränlaiseen seuraan, kun ei ihan hahmottanut asioita.
Vuosia myöhemmin tajusin, että kivusta pitäminen on ok. :D On myös ollut melkoisia vaikeuksia hyväksyä sitä, että kaipaa alistusta ja ettei se välttämättä ole suunnaton epämukavuus ja vaiva sille toiselle osapuolelle.
-
Sopivia subinaisia on ollut vaikea löytää rääkättäviksi, se on ahdistanut pitemmän päälle eniten.
-
Kovin kokenematonhan olen, mutta omat ajatukset ja haaveet ei oo ikinä juurikaan herättäny ahdistusta. Ehkäpä siksi ettei itteä oo edes seksuaalisten heräilyjen alkuaikona innostanu ihan samat jutut ku muita, tää on siis aina ollu normaali osa mua itseäni eikä mitään uutta tai yllättävää. Harvoja juttuja oon kokenu vääriksi tai sellasiks joita pitäis piilotella, silloinkaan kun ympärillä oli vaan vanillaihmisiä. Yksittäisiä fetissejä ja muuta löytyy joita en oo vielä valmis maailman kanssa jakamaan, mut näihinkin liittyy enemmän ujous ku ahdistus.
Ahistusta tosin on aiheuttanu se turhautumisen määrä tähänastisissa vaniljasuhteissa ku ei saa tarvitsemaansa, ja se kitka mitä muuten toimiviin suhteisiin siitä on syntyny. Sellasta kyseenalaistamista ja pientä huonoa omatuntoa siitä, et voiko tästä muka nyt kehittää ongelmaa. Voi. Vähän ku ois järkyttävässä puutteessa, mut miljoona kertaa turhauttavampaa. :D
Woo, eka viesti foorumille. Jännää.
-
Muistuikin mieleen se transitio pikkupoikana rosvo- ja poliisileikkien rosvon sitomisista ja aina halusin olla se rosvo, siihen kun vähän murrosiän jo sarastaessa alkoi valjeta ettei nää fiilikset oo ihan sitä mainstreamia...
Tai kun pihapiirin tytöt toteutti mun toiveen ja köytti mut kiinni pyykinkuivauspaikan paaluun.. mutta sitte ne ottikin hatkat, itkuhan siinä pääsi.. mulla tais löytyä fetissini jo varhain.
-
hmm... Enää ei ole ahdistanut tooodella pitkään aikaan...
Kun varsinainen pervous otti s/m puolella vallan, oli mulle muka jonkin kaltainen automaatio, että tottakai oon se alistuva, (takana äärettömän vaikea avioliitto narsistin kanssa, hyvinkin alistettuna)...Oman aikaani luulinkin sen olevan oma tieni, kunnes huomasin ettei se vaan anna sellaista nautintoa suinkaan kuin vallan saaminen, ja ottaminen, sekä vastakappaleen luottamus, antaessaan itsensä käsiini...Siinä kohtaa ei ahdistusta ollut minkäänlaista vaan suunnaton helpotus ja vapautuneisuus..
Ajanjakso joka tuolloin (muinaisuudessa) alkoi olikin siis varsin räyhäkkään mieluisa, just sellainen : kaikkihetimullenyt >:D
Myöhemmässä vaiheessa pientä mietintää ja oman itsensä pienimuotoista lokerointia hetkellisesti toki aiheutti arki elämän mukanaan tuomat haasteet...Lähinnä se tunne kun tekee suursiivouksen, laittaa ruokaa ja leipoo, lukee muumi iltasadun ja lähtee sitten piiskaamaan "pikkupoikia" hotelliin..Siihen piti vaan opetella, ettei se vähennä arvoani äitinä..ym..
Samainen asia nykyään lähinnä huvittaa.. Mm juuri taannoisessa miitissä tuli tilanne jossa "kiinalainen posliinikalusto" esitteli nenän edessä "kahvikupin" sisältöään, jolloin vieressä olevalle totesin, että ihme ettei just nyt puhelin soi...Ja että minkähän verran työkseen tätä tekevä typsy lavalla pohtisi ammatti taitoaan jos vastaisin ja puhuisin lasten kanssa:"ei,ei, älä ota sitä viimeistä banaani jogurttia, äiti hakee huomenna lisää, joojoo haen kalapuikkoja ;D
Selvennettäköön niille jotka miettivät: kuka pösilö vastaa puhelimeen kun on pimppa naamalla, että enhän mä vastaiskaan, tää oli vaan sen nykyhetken ahdistuvaisuuden olemattomuuden kuvaus :love:
-
Joka kerta kun olen tutustumassa naiseen niin joudun jatkuvasti työntämään sivuun sitä tunnetta että ei tästäkään tule alun alkujaan mitään, koska siinä vaiheessa kun kerron että haluan tehdä toiselle mitä haluan ja haaveilen toisen nauttivan alistumisesta niin ajatus torjutaan ja sitä myöten myös minut torjutaan omana itsenäni. Sen verran se ahdistaa :)
-
Joka kerta kun olen tutustumassa naiseen niin joudun jatkuvasti työntämään sivuun sitä tunnetta että ei tästäkään tule alun alkujaan mitään, koska siinä vaiheessa kun kerron että haluan tehdä toiselle mitä haluan ja haaveilen toisen nauttivan alistumisesta niin ajatus torjutaan ja sitä myöten myös minut torjutaan omana itsenäni. Sen verran se ahdistaa :)
Sitä voi joko kieltää itsensä tai kalstaa vain varmoissa vesissä. Suosittelen jälkimmäistä. Ei ahista kun hyväksyy itsensä ja jahtaa vain subeja, naispuolisia.
-
Mä olen nyt nelikymppisenä löytänyt tämän alistuvan puolen itsestäni ja BDSM:n.
Vaikka kai se aina on ollut osa mua, en vain ennen ole tiennyt nimeä niille ajatuksille ja tunteille.
Kyllä aika paljonkin ahdistaa.
Vaikka mies ottikin asian ihan neutraalisti vastaan eikä ole ollut mitään riitoja tai häpeän tunnetta ym.
Mutta silloin ahdistaa kun ei pääse toteuttamaan itseään millään tavoin.
Ei kokemaan uusia asioita.
Olo on jatkuvasti kireä, levoton, ärtynyt, turhautunut.
Ajatukset tuntuvat vain pyörivän BDSM n ympärillä.
Mutta heti kun on joku ihan pienikin juttu, eikä sen tarvitse olla aina mitään fyysistäkään.
Esim tekstiviesti tai se tunne että kuuluu jollekin.
Olo on heti seesteisempi ja rennompi.
Koen vaan olevani parempi ihminen silloin.
-
Mä olen nyt nelikymppisenä löytänyt tämän alistuvan puolen itsestäni ja BDSM:n.
Vaikka kai se aina on ollut osa mua, en vain ennen ole tiennyt nimeä niille ajatuksille ja tunteille.
Kyllä aika paljonkin ahdistaa.
Vaikka mies ottikin asian ihan neutraalisti vastaan eikä ole ollut mitään riitoja tai häpeän tunnetta ym.
Mutta silloin ahdistaa kun ei pääse toteuttamaan itseään millään tavoin.
Ei kokemaan uusia asioita.
Olo on jatkuvasti kireä, levoton, ärtynyt, turhautunut.
Ajatukset tuntuvat vain pyörivän BDSM n ympärillä.
Mutta heti kun on joku ihan pienikin juttu, eikä sen tarvitse olla aina mitään fyysistäkään.
Esim tekstiviesti tai se tunne että kuuluu jollekin.
Olo on heti seesteisempi ja rennompi.
Koen vaan olevani parempi ihminen silloin.
Kiteytit kyllä hyvin munkin fiilikset!
-
Teininä, valtavaa, nykyään ennemminkin helpotusta, nautintoa..
Tausta tuolle;
Kasvoin hyvin konservatiivisissä oloissa, äärimmäisen kristillinen kasvatus (ja kyllä, uskon Jumalaan enkä sitä häpeä). Seksi ja seksistä puhuminen oli kotona tabu, menkoistakaan ei puhuttu, mutta tiesin kuitenkin mitä se oli kun ensimmäinen vuoto alkoi; maailma oli opettanut.
Seksin haluaminen oli syntiä, en ole varma olenko vieläkään kertonut äidilleni siitä katumuspilleristä jonka 14-wee hankin menetettyä neitsyyteni. Ensimmäiseen vuoteen tai kahteen äitini ei tiennyt edes e-pillereistä.
Gynekologikäynnit oli painajainen. Sekasaunat mahdottomuus, aloin 10-vuotiaana käymään saunassa yksin.
Itsetyydytys veisi helvettiin. En koskenut tisseihini enkä pimppaani kuin pesulla, ja silloinkin haparoiden ja empien, vielä 25-vuotiaanakin. Naimisiin mennessänikin.
Seksi tapahtui illalla, pimeässä huoneessa, piilossa peiton alla, yleensä jopa tissiliivit päällä.
Olin arka, pelokas, häpesin itseäni, pelkäsin pimeitä ajatuksiani, luulin olevani rikki.
Jo kymmenvuotiaana fantasioin kidnappauksia, äärimmäisen mielenkiintoisia kiinnityksiä, raiskauksia (ne kyllä oli "turvallisia" ja aina niiden kidnappausten osa-alueita ja kundiporukan pomo oli kuka milloinkin ihastuksistani), ihmiskauppaa (tyyliin, Angelica), ketjuja, lukittavia kahleita, pakotettua alastomuutta... mielikuvitukseni oli varsin eloisa.
Ja luulin olevani rikki, viallinen.
Opin skeneen tultuani paljon. Itsestäni sekä mielihaluistani.
En ollut rikki, en ollut viallinen.
Itsetuntoni on kasvanut ja jatkaa kasvuaan.
Olen arvokas.
Avioliittoni ei ollut minua varten, erosin.
Seksi ja seksuaalisuus ei ole tabu, haluni eivät ole tabuja.
Ne ovat osa omaa minuuttani.
Nykyään lähipiirini tietää taipumukseni, jopa äitini. Lähipiirini hyväksyy minut sellaisena, kun olen. Jos joku kysyy, vastaan totuuden sanoin ja jos tiedän ettei hän oikeasti halua tietää millään tapaa vastaan älä kysy jos et halua kuulla vastausta.
Eli. Menneisyyteni aiheutti ahdistusta, nykyisyyteni on päällisin puolin poistanut sen ahdistuksen ja tuonut mukanaan nautinnon.
-
Fetissini aiheuttaa jonkin verran ahdistusta edelleen, mutta se johtuu omista poliittisista ja uskonnollisista näkemyksistäni. Minusta natsien teot olivat hirveitä ja turkistarhaus on eläinrääkkäystä. Tosin olen vastikään keksinyt, että miten tuon natsifetissihäpeän voi kääntää senkin muuttaa kivaksi perverssioksi.
BDSM-puoli taas sulki teini-iässä lähes koko seksuaalisuuteni. Minä en ole koskaan kiihottunut raiskauksista tai kidnappauksista, mutta omistuksenhaluiset, reviiritietoiset, aavistuksen sadistiset ja hyvin kontrolloivat miehet ovat aina vetäneet minua puoleensa. Fantasioissani olen kiihottunut myös epäterveistä jutuista. Se oli minulle hyvin pelottavaa, joten en halunnut edes ajatella koko asiaa. Halipusijutut ovat mukavia, mutta eivät kiihota seksuaalisesti niin olin vähän hämmentynyt. En ole koskaan ollut oikeasti epäterveessä parisuhteessa, mutta se ei ole aina ollut ihan omaa ansiotani. Haluaisin sanoa, että on - mutta oikeasti kun olin 17-vuotias niin senaikainen City.fi:n Kinkybarin "yhteisö" (jos sellaista oli) ehkä pelasti minut joutumasta sellaiseen parisuhteeseen. En itse käynyt Kinkybarissa vaan eräässä toisessa City.fi:n chatissa, eräs chattaaja joka kävi molemmissa varoitti minua eräästä miehestä. Se jätti pelon sadomasokismia kohtaan.
Tämänkään suhteen alussa M:kään viitsinyt moneen vuoteen sadistista puoltaan minulle valottaa. Tai tiesinhän minä, että se on siellä mutten tiennyt sen syvyyttä. Se tuli sitten esiin vastatakseen minun masokismiani. Vasta siinä vaiheessa olin itse valmis käsittelemään asiaa kunnolla. Nykyään aiheuttaa lähinnä ahdistusta se, että jos avaan omaa seksuaalisuuttani niin Masterini leimataan sen perusteella. Toivoisin, että muutkin ihmiset näkisivät hänessä sen mitä minä näen. En tiedä onko se mahdollista. En myöskään usko, että voin koskaan itse olla vapaa siitä että minut diagnosoitaisiin mielenterveysongelmaiseksi. Joskus häiritsi netissä se kun olen netissä todella varovainen yksityisyyteni kanssa niin minua on epäilty trolliksi, mutta se asiahan on hoidettavissa.
-
Mää ahdistumassa siitä kun läiskii nartun perseen punaseks ja nussii litimärkää pillua >:D
Mää ahdistumassa siitäkin kun teen mitä tykkään >:D
Jos joku piirre itsessäni alkaisi ahdistaan niin muokkaisin sen pois koska on tyhmää olla sellainen ahdistava itselleen tai muille läheisille :)
-
Mää ahdistumassa siitä kun läiskii nartun perseen punaseks ja nussii litimärkää pillua >:D
Mää ahdistumassa siitäkin kun teen mitä tykkään >:D
Jos joku piirre itsessäni alkaisi ahdistaan niin muokkaisin sen pois koska on tyhmää olla sellainen ahdistava itselleen tai muille läheisille :)
Jotkut tekstisi (kuten ylläoleva) ovat herättäneet ajatuksia, joten nyt on pakko kysyä (ei ole tietenkään pakko vastata): Oletko sadomasokisti? Eli siis oletko Sadisti? Se on tullut selväksi, että olet Dominoiva mutta kiinnostaa että oletko Dominoiva Sadisti vai pelkästään Dominoiva?
-
Ei ahdista pätkän vertaa. Olen rehellinen itselleni ja miehille, joita haastattelen heidän mahdollisen alistumisensa merkeissä. Kun asiat hoidetaan ja tehdään aikuisten kesken hyvässä yhteisymmärryksessä, niin ei ahdista, on päinvastoin hyvä olla. Ahdistaisi, jos ei saisi toteuttaa luonteensa mukaista käytöstä.
-
Taipumukset itsessään eivät ahdista, vaan tuottavat iloa. Sen sijaan vaikutukset sosiaaliseen elämään ja erityisesti suhteen solmimiseen ahdistavat joskus. Mitä jos sitä vaikka menee ihastumaan monogaamiseen vaniljaan? :-[
-
Mää ahdistumassa siitä kun läiskii nartun perseen punaseks ja nussii litimärkää pillua >:D
Mää ahdistumassa siitäkin kun teen mitä tykkään >:D
Jos joku piirre itsessäni alkaisi ahdistaan niin muokkaisin sen pois koska on tyhmää olla sellainen ahdistava itselleen tai muille läheisille :)
Jotkut tekstisi (kuten ylläoleva) ovat herättäneet ajatuksia, joten nyt on pakko kysyä (ei ole tietenkään pakko vastata): Oletko sadomasokisti? Eli siis oletko Sadisti? Se on tullut selväksi, että olet Dominoiva mutta kiinnostaa että oletko Dominoiva Sadisti vai pelkästään Dominoiva?
En ole sadisti :)
Narttu kyllä on sanonut joskus että vitun sadisti mutta kutsuu myös välillä truumasteriksikin, en mä sellanenkaan ole :)
Jos enempi kiinnostaa privalla saa kysellä kun ei tää ketju ole mun elämänkerta >:D
-
Ei lainkaan ahdistusta, olin vain riemastunut ymmärtäessäni kinkyyden olevan luonnollinen osa minua. :love:
-
Ei ole yhtään. Pitäisi kysyä toisinpäin, että kuinka suurta iloa on aiheuttanut? Vanilla on tylsää.
Kunnon lutkana on mukavaa :love: Kehräämään saadaan kun vinkataan mirriä ja tekemään temppuja sekä suostumaan vaikka mihin. :D Kunnon selkäsaunan jälkeen maistuu ripsipiirakka todella herkulliselta kun tietää, että on ollut kiltti. ;D
Itseään ei pidä kieltää ja kamppailla halujaan vastaan. ;)
-
Tämän ihanuuden löytäminen ei ole ahdistanut yhtään, päinvastoin tämä tuottaa minulle suurta iloa ja tunnen olevani vihdoin kokonainen, oma itseni. Ainoa asia, joka voisi ahdistaa on se, että olen ns. myöhäisherännyt - löytänyt Valtiattaren itsestäni vasta kypsänä, aikuisena naisena. Mutta tämänkin asian olen kääntänyt myönteiseksi - ehkäpä minun kohdalla olin tähän uuteen maailmaan valmis vasta nyt. Olen onnellinen.
-
Ei ahdista piirre vaan ahdistaa piirteen ja epäsosiaalisuuden yhdistelmä. Kun ihminen on tavalla tai toisella poikkeava, hän löytää paljon helpommin kaltaisiaan, jos on ulospäin suuntautunut, aktiivisesti osallistuva ja monessa mukana.
Mutta mitä tapahtuu, kuin on henkisesti suomörkö, joka kurkkaa vetisestä silmästään ympärilleen kerran yössä? Hän näkee vain yksinäisyyden.
-
Hmm.. Olen tavallaan ollut aina kaapissa kiinnostuksen ja halujani kanssa. Sitten tapasin nykyisen vaimoni (valtiatareni) jolle aluksi sanoin etten halua alistumiseni tulevan muille esille ja sanoi sen olevan Ok. Pienin vihjein se kuitenkin aina vihjaili jotain muiden ihmisten kuullen. Jossain vaiheessa se vähän alkoi ahdistaa, mutta kun 24h Slave on niin on hyväksyttävä se tosiasia että ennemmin tai myöhemmin ihmiset saa tietää. :)
-
Yleensä ei ahdista ollenkaan, päinvastoin. Toisinaan taas ahdistaa, mielen sille päälle sattuessa. Se, että onko jäänyt kipukoukkuun, ja paluuta muuhun ei ole. Sen jonkun kerran ”vaniljaseksiä” harrastaessa se tuntuu nyt jotenkin väärältä, likaiselta. Silloin ehkä lievästi ahdistaa. Sitten se, että kun elämässä tulee eteen jokin tiukka paikka, kriisi tai sellaisen poikanen, niin huomaan, että niistä selviytymisessä parasta hoitoa on kipu ja alistamisen kohteena oleminen, ja joka kerran sen on oltava astetta rankempaa. Kannan mukanani kaikenlaista ei-ihan-kevyttä settiä menneisyydestä, ja aika usein pelkään, vaikka en ole ihan valmis sitä myöntämäänkään, että vanhan (henkisen) kivun peittelemiseen käytän (fyysistä ja henkistä) kipua. Se ahdistaa. Tavallaan olen aina ihannoinut jotain ”normaaliutta” vaikka sitä ei kaiketi ole olemassakaan, mutta se, että jos vaikka joku kaveri kuittaa parisuhderiidan päättyneen kivaan sovintoseksiin ja asia on sillä hoidettu, niin en voi millään omassa tapauksessani kertoa niin kuin asia on, eli että joo, mun kumppanini läimi mua kovempaa kuin koskaan ennen ja kaikki on nyt siis parempaan suuntaan. Ei kuulosta kovin normaalilta, eikä ehkä kovin terveeltäkään, ja se on mulle hieman ahdistavaa. Jos osaisi uskoa, että mitään ”normaalia” ei ole olemassakaan, ja hyväksyä tavallaan omat taipumuksensa, niin sillä kai siitä ahdistuksestakin pääsisi irti.
-
Musta tä on ainakin omassa mittakaavassa oikein normaalia ja tervettä joten mitäpähän siitä ahdistumaan. Mä oon mä ja mä oon sellainen kun oon, ei siinä sen kummempaa. Ei se ahdista mua sen enempää kuin vaikka seksuaalinen suuntautuminen, eli ei yhtään. Eikä kumpikaan oo ahdistanu ikinä.
Miettiihän sitä joskus et onko kurjilla lapsuusjutuilla osaa jommassakummassa tai molemmissa (lähinnä siks kun huomannu et ei suorastaan oo ainut millä on sentyyppistä taustaa), mut sinäänsä, ihan sama. Mä oon tyytyväinen näin.
-
Taipumukseni, niiden toteuttaminen ja salailu johtivat helvettiin. Helvettiin, joka miltein tuohosi perheeni. Kerroin tänään siskolleni seksuaalisista taipumuksistani. Hän ei tuominnut ja saimme moneen asiaan selvyyden :) Joku päivä kerron vanhemmilleni, äiti taitaa jollain tavalla tietää jo.
Viimeisen noin kuukauden ajan olen harrastanut itsetutkiskelua, läpikäynyt traumoja. Olen nukkunut lyhyitä unia, myöhästynyt töistä. Kirjoittanut pitkiä tekstejä. Saanut selvyyttä moneen asiaan.
Sydämeni kiitos kaikille, jotka tälle foorumille tekstiä tuottavat. Olen saanut vertaistukea, joitain olen tavannutkin. Keskustelua, vuorovaikutusta. Tavannut myös ilman foorumia, kun olen tajunnut, että asioista voi puhua.
Kerron huomenna lisää, nyt nautin vapaudesta. Vapaudesta, jota en ole kokenut 26 vitun vuoteen.
-
Aiemmin eikä vieläkään mikään yksittäinen pervous ei ahdista, pikemminkin se mikä niiden summa on...sekä se miten ne minussa ovat järjestäytyneet. Tuokin vain jos ajattelee pysyvämpää seuraa, tosin en ole varma voiko tuntemusta aivan ahdistukseksi kutsua, lähinnä ymmärrän selvemmin miksi vaikuttaa mahdottomalta yhtälöltä. Mutta pelaan sillä kädellä mikä on jaettu >:D :-X
-
Isoin ahdistus tuli silloin kun löysin skenen ja koin sen omakseni. Vanilja maailma ei ymmärtänyt ja kaverit kyseli meenkö taas johonkin friikki-juttuun kun en pääse baariin heidän kanssaan. Teki pahaa yrittää vakuuttaa kaikille, että tää on oikeesti kivaa kun ei itsekkään ollut kaikesta selvillä eikä varma mistään, varsinkaan omasta identiteetistä. Äiti uskoi vaiheeksi (ja elättelee sitä toivoa vieläkin 8)) ja kaverit naljaili, mukavinta oli tietysti ettei terapeutti osannut sulattaa asiaa ollenkaan ja jouduttiin lopettamaan hoitosuhde :o
Nyt on asiat paljon paremmin, mutta aiemmin isoin ahdistus oli epävarmuus omien piirteideni olemassaolosta ja muodosta. Eipä siinä, sen siitä saa kun ei koskaan edes käy siellä kaapissa >:D
-
Sitten se, että kun elämässä tulee eteen jokin tiukka paikka, kriisi tai sellaisen poikanen, niin huomaan, että niistä selviytymisessä parasta hoitoa on kipu ja alistamisen kohteena oleminen, ja joka kerran sen on oltava astetta rankempaa. Kannan mukanani kaikenlaista ei-ihan-kevyttä settiä menneisyydestä, ja aika usein pelkään, vaikka en ole ihan valmis sitä myöntämäänkään, että vanhan (henkisen) kivun peittelemiseen käytän (fyysistä ja henkistä) kipua. Se ahdistaa.
Kylläpäs iski kovaa ja lähelle tämä. Olen mennyt viimeisen puolen vuoden aikana tosi paljon masompaan suuntaan ja joskus kipu tuntuu olevan ainut tapa kestää tätä kaikkea kaaosta.
Nuorempana satutin itseäni ja se oli noloa ja häpeällistä. Mutta nyt kun sen tekee joku muu se onkin ihan hyväksyttävää. Ja siitä saa tietenkin paljon isommat kiksit.
Joskus kuitenkin mietin piilotanko ja pakenenko pääni sisäisiä ongelmia tällä. Todennäköisesti. Mutta jos se pitää mut hengissä niin miksi lopettaa? Henkisesti voin nyt paremmin kuin joskus aikoinaan, kun on tapa purkaa paskaa oloa.
Ja mikä tässä eniten pelottaa on se, että kun tämä loppuu. Kun se sadisti ei enää satuta. Miten sitten pysyy pää kasassa?
-
Tämä ei itsessään ole minua oikeastaan ahdistanut, mutta nykyään kun olen koko ajan enemmän tajunnut kuinka pervo tosiaan olen ja kuinka vanilja tuo kumppani on, ahdistaa ja pelottaa, etten pääse koskaan tätä puolta kunnolla toteuttamaan. Jatkuva turhautuminen on paskaa. Tuntuu todella, että mä tarvitsen tätä elämääni, eikä tää ole vaan pieni juttu, jota vähän välillä huvittais kokeilla.
Baariin liittyminen on toisaalta auttanut. Vertaistuki ja tämän normalisoituminen on tuonut jonkinlaista oikeutusta näillä tarpeille. Toisaalta taas täällä oleskelu vain korostaa mun valtavaa kaipuuta ja syvää turhautumista. Ajatus siitä, etten ikinä saa kokea asioita, joista oon haaveillut aikalailla niin kauan kuin muistan, on helvetin pelottava. Välillä tuntuu, että pitäis vaan lopettaa täällä käyminen ja palata siihen, että ihmettelen mikä on vialla kun seksi ei tunnu miltään ja mussa on jotain vikaa.
Ruvettiin tossa jokin päivä harrastamaan seksiä ton miehen kanssa ja pyysin sitä laittamaan kätensä mun kaulalle. Se säikähti ja hämmentyi ja mä vaan rupesin itkemään. Niin pahalta tän kieltäminen tuntuu.
Nykin itkettää.
-
Sitten se, että kun elämässä tulee eteen jokin tiukka paikka, kriisi tai sellaisen poikanen, niin huomaan, että niistä selviytymisessä parasta hoitoa on kipu ja alistamisen kohteena oleminen, ja joka kerran sen on oltava astetta rankempaa. Kannan mukanani kaikenlaista ei-ihan-kevyttä settiä menneisyydestä, ja aika usein pelkään, vaikka en ole ihan valmis sitä myöntämäänkään, että vanhan (henkisen) kivun peittelemiseen käytän (fyysistä ja henkistä) kipua. Se ahdistaa.
Kylläpäs iski kovaa ja lähelle tämä. Olen mennyt viimeisen puolen vuoden aikana tosi paljon masompaan suuntaan ja joskus kipu tuntuu olevan ainut tapa kestää tätä kaikkea kaaosta.
Nuorempana satutin itseäni ja se oli noloa ja häpeällistä. Mutta nyt kun sen tekee joku muu se onkin ihan hyväksyttävää. Ja siitä saa tietenkin paljon isommat kiksit.
Joskus kuitenkin mietin piilotanko ja pakenenko pääni sisäisiä ongelmia tällä. Todennäköisesti. Mutta jos se pitää mut hengissä niin miksi lopettaa? Henkisesti voin nyt paremmin kuin joskus aikoinaan, kun on tapa purkaa paskaa oloa.
Ja mikä tässä eniten pelottaa on se, että kun tämä loppuu. Kun se sadisti ei enää satuta. Miten sitten pysyy pää kasassa?
Nämä piirteet sinällään eivät aiheuta itselleni ahdistusta, mutta sama toimintapa itselläni on.
Osaan stressata asioista ihan liikaa, joka sitten aiheuttaa "kierroksia" päähän. Siihen sopivasti auttaa rankempi seksi (tosin ilman sitä alistumista).
En usko suoraan, että sillä on tekemistä itse kivun kanssa (itselläni), vaan pää kuin noullautuu kaikesta turhasta, kun palataan sinne eläimelliselle tasolle, jossa saa olla mitä on eikä tarvitse miettiä mitään ylimääräistä. Siinä samalla tulee kulutettua kaikki energia ja sitä pystyy nukkua syvää unta.
Tämän vuoksi väitän myös, että sillä on väliä kuka tässä on apuna, tai ketä käyttää avuksi. Jos kipu olisi se itseisarvo, niin eihän sillä sitten olisi merkitystä, kuka sen aiheuttaa?
Sillä on merkitystä, että henkilön seurassa voi olla oma itsensä, puhua ääneen ne paskat fiilikset ja synkimmät halut, eikä sieltä tule minkäänlaista tuomintaa. Korkeintaan ymmärrystä ja auttavaa keskustelua.
Tähän toimintaan pitäisi saada Kelan korvausta. ;D
Tämä ei itsessään ole minua oikeastaan ahdistanut, mutta nykyään kun olen koko ajan enemmän tajunnut kuinka pervo tosiaan olen ja kuinka vanilja tuo kumppani on, ahdistaa ja pelottaa, etten pääse koskaan tätä puolta kunnolla toteuttamaan. Jatkuva turhautuminen on paskaa. Tuntuu todella, että mä tarvitsen tätä elämääni, eikä tää ole vaan pieni juttu, jota vähän välillä huvittais kokeilla.
Baariin liittyminen on toisaalta auttanut. Vertaistuki ja tämän normalisoituminen on tuonut jonkinlaista oikeutusta näillä tarpeille. Toisaalta taas täällä oleskelu vain korostaa mun valtavaa kaipuuta ja syvää turhautumista. Ajatus siitä, etten ikinä saa kokea asioita, joista oon haaveillut aikalailla niin kauan kuin muistan, on helvetin pelottava. Välillä tuntuu, että pitäis vaan lopettaa täällä käyminen ja palata siihen, että ihmettelen mikä on vialla kun seksi ei tunnu miltään ja mussa on jotain vikaa.
Ruvettiin tossa jokin päivä harrastamaan seksiä ton miehen kanssa ja pyysin sitä laittamaan kätensä mun kaulalle. Se säikähti ja hämmentyi ja mä vaan rupesin itkemään. Niin pahalta tän kieltäminen tuntuu.
Nykin itkettää.
Oletko koskaan koittanut jutella miehesi kanssa aiheesta? Millään tasolla?
Itse olen ainakin huomannut, että monella miehellä on niin syvään iskostettu se, että naisia ei saa satuttaa, että ajatuskin näistä "leikeistä" kauhistuttaa. Alkuun.
Parille vaniljakaverille olen pientä "opastusta" antanut keskustelun muodossa ja ainakin heidän tyttöystävänsä on kiittäneet jälkeenpäin. Joillekin tosiaan auttaa se keskustelu, kun ymmärtävät että se on okei, koska molemmat sitä haluavat. Ja usein miehet ovat valmiita kokeilemaankin asioita varovasti, koska moni kuitenkin haluaa miellyttää kumppaniaan.
-
On tästä juteltu ja se on valmis kokeilemaan. Vähän ja hitaasti, mikä on tietenkin järkevää, mutta se on mulle aivan kiduttavan hitaasti. Ja se ei tunnu ymmärtävän tän asian tärkeyttä ja en tiedä miten sen selittäisi. Plus sitä ei seksi ylipäänsä hirveästi kiinnosta kun taas mä voisin puuhastella melkein joka päivä.
Sillä on varmasti just tuo, että naisia ei saa satuttaa ja siitä tuntuu pahalta koko ajatus. Vähän tuntuu myös, että jollain tasolla se pitää tällaisia mieltymyksiä outoina ja vähän väärinä, vaikka ääneen sanoo, että se on ihan ok.
Olis helpompaa olla normaali.
-
On tästä juteltu ja se on valmis kokeilemaan. Vähän ja hitaasti, mikä on tietenkin järkevää, mutta se on mulle aivan kiduttavan hitaasti. Ja se ei tunnu ymmärtävän tän asian tärkeyttä ja en tiedä miten sen selittäisi. Plus sitä ei seksi ylipäänsä hirveästi kiinnosta kun taas mä voisin puuhastella melkein joka päivä.
Sillä on varmasti just tuo, että naisia ei saa satuttaa ja siitä tuntuu pahalta koko ajatus. Vähän tuntuu myös, että jollain tasolla se pitää tällaisia mieltymyksiä outoina ja vähän väärinä, vaikka ääneen sanoo, että se on ihan ok.
Olis helpompaa olla normaali.
"Olis helpompaa olla normaali." Lopeta tuollaiset puheet heti alkuunsa. Sinä olet normaali, ihan siinä missä kuka tahansa ihminen. Meillä kaikilla vain on omat mieltymyksemme asioihin.
Kiduttavan hitaasti? Ymmärräthän, että kumppanisi joutuu käsittelemään uusia asioita. Oppimaan uusia asioita. Et voi vaatia, että hän pystyisi omaksumaan haluamiasi leikkejä sormien napsautuksella.
Mikäli homma ei lähde toimimaan ajan kanssa niin erotkaa. Ei ole mitään järkeä elää sellaisessa suhteessa, jossa ei pääse toteuttamaan mielihalujansa. Ihminen turhautuu ja se johtaa ongelmiin. Ongelmiin itsensä kanssa. Ongelmiin toisen kanssa. Ongelmiin suhteessa.
Oletteko pohtineet, että kävisitte seksuaaliterapeutin tms juttusilla?
Kylläpäs iski kovaa ja lähelle tämä. Olen mennyt viimeisen puolen vuoden aikana tosi paljon masompaan suuntaan ja joskus kipu tuntuu olevan ainut tapa kestää tätä kaikkea kaaosta.
Nuorempana satutin itseäni ja se oli noloa ja häpeällistä. Mutta nyt kun sen tekee joku muu se onkin ihan hyväksyttävää. Ja siitä saa tietenkin paljon isommat kiksit.
Joskus kuitenkin mietin piilotanko ja pakenenko pääni sisäisiä ongelmia tällä. Todennäköisesti. Mutta jos se pitää mut hengissä niin miksi lopettaa? Henkisesti voin nyt paremmin kuin joskus aikoinaan, kun on tapa purkaa paskaa oloa.
Ja mikä tässä eniten pelottaa on se, että kun tämä loppuu. Kun se sadisti ei enää satuta. Miten sitten pysyy pää kasassa?
Pureminen, tukistaminen, nipistely yms. lievittää stressiä. Siitä tulee hyvä olo. Nämä ovat niitä jo nuorena/lapsena opittuja asioita. Niistä tulee siis hyvä olo itselle, niin niitä haluaa toteuttaa myös muille. Oli varmaan mielenkiintoista, kun minulle annettiin lapsena tukkapöllyä ja se ei haitannut minua. Sehän tuntui kivalta. Mietin joskus, että teinkö ns. "pahojani" ihan kurituksen toivossa. Jossain vaiheessa sitä siis alkoi toteuttaa kyseisiä asioita muihinkin. Kuvitelkaa, kun nuori lapsi kuristaa, tukistaa ja puree niin poikia kuin tyttöjä. Häntä pidetään pahana, vaikka hänelle nuo rajut leikit ovat vain leikkiä. Leikkiä, josta tulee hyvä olo. Lapsi leikkii rajummin, tekee rajumpia tekoja, hän saa rajumpaa kurinpalautusta. Rajumpaa fyysistä kuritusta, rajumpaa palautetta. Mitä rajummat leikit, sitä suurempi nautinto. Ja niin edelleen..vaikea sopeutua sosiaalisiin normeihin jne.
Tuohon maailmanaikaan, kun olin nuori ja elin hyvin konservatiivisessa maalaiskylässä niin ei varmaan paljoa ajateltu, mihin moinen lapsen kohtelu johtaa. Mistä esim. vanhempani olisivat voineet tietää, miten käsitellä näin vaikeaa tapausta? Olinhan heidän esikoisensa. Kasvattivatko vanhempani minusta sadomasokistin? Vai synnyinkö sellaiseksi? Oliko minulla taipumukset moiseen? Isä kuritti ja äiti hoivasi. Hih, hassua miettiä näitä.
-
"Olis helpompaa olla normaali." Lopeta tuollaiset puheet heti alkuunsa. Sinä olet normaali, ihan siinä missä kuka tahansa ihminen. Meillä kaikilla vain on omat mieltymyksemme asioihin.
Kiduttavan hitaasti? Ymmärräthän, että kumppanisi joutuu käsittelemään uusia asioita. Oppimaan uusia asioita. Et voi vaatia, että hän pystyisi omaksumaan haluamiasi leikkejä sormien napsautuksella.
Mikäli homma ei lähde toimimaan ajan kanssa niin erotkaa. Ei ole mitään järkeä elää sellaisessa suhteessa, jossa ei pääse toteuttamaan mielihalujansa. Ihminen turhautuu ja se johtaa ongelmiin. Ongelmiin itsensä kanssa. Ongelmiin toisen kanssa. Ongelmiin suhteessa.
Oletteko pohtineet, että kävisitte seksuaaliterapeutin tms juttusilla?
Joo, mun olisi hyvä kyllä kehittää kärsivällisyyttä tässä asiassa.
Oon sitä eroamistakin jo mielessä pyöritellyt kun kaukaisempaa tulevaisuutta ajattelen, mutta nyt se ajatus aiheuttaa niin hirveää ahdistusta ja surua, että oon todennut sen olevan aivan liian vaikea juttu.
Ei sille voisi sellaista edes ehdottaa. Oon pari kertaa kysynyt haluaisiko se tavata mun terapeutin ja voitais jutella mun tilanteesta, mutta ei. Se ei ikinä suostuisi puhumaan kenellekään meidän seksielämästä. Se on hirveän siveä.
Sinänsä huvittavaa, että minä olen tässä se, joka tuli suhteeseen neitsyenä ja oon ihan hirvee pervo ja toinen ei edes ole mun edessä alasti.
-
Tämä ei itsessään ole minua oikeastaan ahdistanut, mutta nykyään kun olen koko ajan enemmän tajunnut kuinka pervo tosiaan olen ja kuinka vanilja tuo kumppani on, ahdistaa ja pelottaa, etten pääse koskaan tätä puolta kunnolla toteuttamaan. Jatkuva turhautuminen on paskaa. Tuntuu todella, että mä tarvitsen tätä elämääni, eikä tää ole vaan pieni juttu, jota vähän välillä huvittais kokeilla.
Baariin liittyminen on toisaalta auttanut. Vertaistuki ja tämän normalisoituminen on tuonut jonkinlaista oikeutusta näillä tarpeille. Toisaalta taas täällä oleskelu vain korostaa mun valtavaa kaipuuta ja syvää turhautumista. Ajatus siitä, etten ikinä saa kokea asioita, joista oon haaveillut aikalailla niin kauan kuin muistan, on helvetin pelottava. Välillä tuntuu, että pitäis vaan lopettaa täällä käyminen ja palata siihen, että ihmettelen mikä on vialla kun seksi ei tunnu miltään ja mussa on jotain vikaa.
Ruvettiin tossa jokin päivä harrastamaan seksiä ton miehen kanssa ja pyysin sitä laittamaan kätensä mun kaulalle. Se säikähti ja hämmentyi ja mä vaan rupesin itkemään. Niin pahalta tän kieltäminen tuntuu.
Nykin itkettää.
Olin joskus samassa tilanteessa monivuotisen kumppanin kanssa ja pidin itseäni "sairaana/viallisena/sekopäänä/psykopaattina/mielisairaana" kun kiihotuin ja pidin asioista/tilanteista mitä en uskaltanu edes ikinä mainita ääneen. Sain heti vihaista palautetta jos edes kokeilin kepillä jäätä tai jos yritin puhua asiasta. Käden laittaminen edes lähelle kaulaa sai seksin heti loppumaan. Sen ainoan kerran kun hän pyysi hieman kovempaa tempoa, nappasin ranteista hellästi kiinni ja vaistomaisesti otin dominoivan asennon missä olisin pystynyt panemaan kunnolla mutta reaktio siihen oli pelon ja kauhun välimaastossa. Tämä oli yli kymmenen vuotta sitten.
Suhde kitui ja niin minäkin. Ero oli väistämätön.
Jos olet noin turhautunut seksiin suhteessa eikä siihen löydy kompromissia puhumalla ja/tai kokeilemalla...on hyvä joko avata suhde tai erota. Perseestähän tuo tilanne on jos muutoin on hyvä olla yhdessä ja rakastaa toista, mutta pitää muistaa myös kuunnella omia haluja ja tarpeita. Itse odotin vuoden liian pitkään odottaen että oppisin tykkäämään seksistä mistä en saanu yhtään mitään irti.
Tuleehan niitä kuivia kausia ja ongelmia seksissä niidenkin kumppanien kanssa jotka tykkää samoista jutuista, mutta niistä pääsee paljon helpommin yli kun on yhteinen makuavaruus mistä tykkää ja mitä haluaa.
Hyvinkin perverssi, kovaotteinen, seikkailunhaluinen ja kiimainen viikonloppu kumppanin kanssa jolla on samat fetissit ja halut voi kantaa hyvän olon vielä kuukaudenkin päähän...ja pieni pikainen iltapanokin tuntuu ihanalta ja rentouttavalta kun saa just sellaista seksiä mistä tykkää.
Et ole outo tai epänormaali :)
-
Joo, mun olisi hyvä kyllä kehittää kärsivällisyyttä tässä asiassa.
Oon sitä eroamistakin jo mielessä pyöritellyt kun kaukaisempaa tulevaisuutta ajattelen, mutta nyt se ajatus aiheuttaa niin hirveää ahdistusta ja surua, että oon todennut sen olevan aivan liian vaikea juttu.
Ei sille voisi sellaista edes ehdottaa. Oon pari kertaa kysynyt haluaisiko se tavata mun terapeutin ja voitais jutella mun tilanteesta, mutta ei. Se ei ikinä suostuisi puhumaan kenellekään meidän seksielämästä. Se on hirveän siveä.
Sinänsä huvittavaa, että minä olen tässä se, joka tuli suhteeseen neitsyenä ja oon ihan hirvee pervo ja toinen ei edes ole mun edessä alasti.
Jees. Eihän tuossa tilanteessa ole kuin yksi vaihtoehto. Lähde menemään. Jos kumppanisi ei kunnioita sinun henkistä hyvinvointiasi ja ole valmis tekemään sen eteen työtä niin juuh. Minä lähtisin. Helppo tietysti sanoa tässä foorumilla, mutta niin..
Ero ei varmasti tule olemaan mikään mukava tie, mutta ehkä kivun arvoinen? Ja deittipalstalta luulisi löytyvän pervolle neidolle kyllä ottaja, kun sen aika sitten on :)
-
Piirre on ollut esikouluikäisestä lähtien, ahdistusta se aiheutti teini-iässä ja nuorena aikuisena. Silloin vielä luulin, että alistuvuuteni johtuu huonosta itsetunnosta. No, itsetunto parani, piirre jäi, ja ymmärsin sen olevan vain osa minua :)
Nyt ei siis ahdista pervous, mutta tilastomatematiikka ja tämä alla oleva loistava lainaus kyllä joskus mietityttää myös tätä introverttiä yön pimeinä tunteina:
Ei ahdista piirre vaan ahdistaa piirteen ja epäsosiaalisuuden yhdistelmä. Kun ihminen on tavalla tai toisella poikkeava, hän löytää paljon helpommin kaltaisiaan, jos on ulospäin suuntautunut, aktiivisesti osallistuva ja monessa mukana.
Mutta mitä tapahtuu, kuin on henkisesti suomörkö, joka kurkkaa vetisestä silmästään ympärilleen kerran yössä? Hän näkee vain yksinäisyyden.
-
Ei ne varsinaiset piirteet ahdista. Nautin suunnattomasti eri seksuaalisten juttujen toteuttamisesta. Lähinnä se ahdistus tulee ihmissuhteissa, niin kaveri -kuin parisuhteissa. Vaniljakavereille ei voi tuoda näitä puolia oikein esiin. Parisuhdepuolella taas switcheys ja laaja skaala pervouksia tuottaa selvästi vaikeuksia.
Kun pointti ei ole kuitenkaan löytää vain ihmistä, jolla on samat pervoudet, mutta kuitenkin paljon niitä ja persoonana tämän tulisi viedä vielä jalat alta niin ollaan jo vaikeuksissa. Joku juttu voi osua, mutta sitten taas muissa mennään täysin hutiin ja tulee väkisinkin semmoinen vähän "koditon" olo kuin ei löytäisi sitä omaa nurkkaustaan maailmasta.
Tosin eihän mikään ihana asia tässä maailmassa helpolla tule. Lienee kuitenkin normaalia, että välillä ahdistaa tietyt asiat omassa elämässä. Välillä vaan toivoisi, että asioitten ei aina tarvitsisi olla niin hankalia.
-
Välillä ahdistaa niin että antaisin vaikka munuaisen jos voisi olla perustylsä vaniljaseksinharrastaja. Välillä taas on niin mahtavaa päästä toteuttamaan itseään, eikä mistään ahdistuksesta tietoakaan! :)
-
Valehtelisin jos sanoisin ettei yhtään ahdista. Ei niinkään sen takia että pitäisin kinkyilyä jotenkin sairaana tai epänormaalina, vaan enemmän sen vuoksi miten oma lähipiiri minut näkee. Kun itteään pidetään niin rationaalisena, tasaisena ja huolehtivaisena ihmisenä niin vaikea se olisi ääneen myöntää että kun seksistä on kyse niin kaipaisin jotain ihan muuta. Joten enemmän ahdistaa se jatkuva, pieni kutina takaraivossa että peittelee itsestään jotain jopa lähimmiltä ystäviltään kuin oikeasti se, millaisesta seksistä nauttii.
Myönnettäköön, että itse kokisin helpompana jos saisin tarpeeksi irti tavallisesta vaniljaseksistä - mutta yhtälailla minusta olisi mukavampaa jos minulla olisi tuuheammat hiukset.
-
Kyllähän ne aluksi ahdisti ihan hirveästi. On vaikeaa olla itsepäinen, itsenäinen ja tasa-arvoa kannattava jonkun tason feministi ja tiedostaa että oikeastaan saa ihan mielettömästi seksuaalisia kiksejä siitä että sua kohdellaan arvottomasti tai alistetaan. Se dilemma :-X Siinä meni parisuhde ja alkoi matka mielen pimeälle puolelle. Pienin askelin sitä kuitenkin tottui, kun sai omassa tahdissaan kehittyä ja kasvaa. Rankinta oli ehkä käydä treffeillä vaniljamaailmassa ja tulla torjutuksi sen takia ettei oma seksuaalisuus kohdannut toisen kanssa. Se otti koville ja monta kertaa teki mieli heittää hanskat kehään ja larpata vaniljaa.
Mitä enemmän on aikaa mennyt ja on päässyt tutustumaan ja keskustelemaan muiden kinkstereiden kanssa, sitä levollisemmaksi sitä on tullut. Kiitos jokaiselle keskustelukumppanille siitä :-* Juttelemalla muiden kanssa huomasi että on meitä muitakin. Rohkeita, vahvoja ihmisiä jotka uskaltavat tunnistaa oman heikkoutensa.
Nyttemmin vaikeinta on ehkä tunnustaa niitä syvimpiä, pimeitä ja rankkoja fantasioita. Raiskauksia, littleilyä, lutkailua. Ja pelko siitä miten niitä omia haluja pääsee joskus toteuttamaan rakastavaan parisuhteeseen kun kuitenkin on mieleltään hyvin monogaminen. Mutta luottavaisena ihmisenä luotan että kaikki järjestyy avoimesti keskustelemalla :)
-
Tasan sen verran että kun erosin viimeisestä suhteesta, tiesin sen että vastaavaan en enää lähde. Jos olisi asteikko 1-100 jonka toisessa päässä olisi toisessa päässä kerrankuussa-vanilja (1) ja toisessa päässä superkinkyseksiaddikti (100), niin en olis kumpaakaan.
Mut niin helvetin paljon lähempänä 100:a kuin ykköstä :) Ja se tekee seuran etsimisen jostain deittipalstoilta mahdottomaksi. Tai oikeastaan surkuhupaisen kuvottavaksi. Niitä työhakemuksia ja -haastatteluja ei vaan jaksa enää.
-
Rankinta oli ehkä käydä treffeillä vaniljamaailmassa ja tulla torjutuksi sen takia ettei oma seksuaalisuus kohdannut toisen kanssa. Se otti koville ja monta kertaa teki mieli heittää hanskat kehään ja larpata vaniljaa.
Tämä. Larpata vaniljaa on kyllä parhautta, sori, mut pöllin tän heti :)
-
Tässä ehdin miettiä, ottaako tähän kantaa ollenkaan. Kaikki lienee jo sanottu. :D
Olen ihastelijafetisisti. Nahka- ja korkosaapasnaiset. Sitten jotain alistumisjuttuja, mutten diggaa piiskasta, vielä vähemmän eritteistä. Aika kevyttä, siis, jos lähdetään vertailemaan, että mitä kaikkea sitä saattaakaan olla.
Tunnenko ahdistusta? No kyllä joo. Koulukiusatun tausta tekee temppunsa asiassa. Tämä tuli pyytämättä ja yllättäen. Lisäksi asian tiimoilta on tullut sitten suhteissa henkisesti turpaan aika monesti... hieman yllättäenkin joissain tapauksissa... joten kyllä, tietty ahdistumusen asiasta tulee. Sitä miettii, että puuttuukohan minulla joku suhteellisuudentaju. Viime aikoina on näyttänyt siltä, että sitä on luisuttu pahasti fetisistin sanakirjamääritelmään - tarkoittaen sitä, että fetissin läsnäolo tarvitaan, että mikään edes lähtisi toimimaan.
Kaiken sen keskellä pystyn kuitenkin puhumaan siitä ja kertomaan lähes kenelle vain, että sullapa on hienot saappaat tai nahkahousut ja ei mulla muuta ja hyvää viikonloppua. Hetkittäin pystyn iloitsemaan asian parissa, kunhan tietyn etäisyyden pitää. Voin heittää asiasta läppää ja heittäytyä etsimään naispuoliselle tuttavalle juuri oikeaa saapas- tai kenkäparia (you knpw who you are), mutta silti se kalvaa ja tuntuu muun intiimiujouden päälle hyvinkin rajoittavalta.
-
Ahdistus ei ole ollut tähän mennessä suurensuurta. Suurimmillaan kenties murrosiässä, kun ei ollut oikein sanoja eikä käsitteitä piirteelle, vielä vähemmän ketään, jonka kanssa puhua siitä, tai - luoja paratkoon - kokeilla asiaa. Tuolloin ei ollut tarjolla nykyisiä kanavia keskustella ja verkostoitua. Kirjoittamisestakaan ei juuri ollut puhumisen korvikkeeksi, aiheesta ei ollut kotioloissa "turvallista" kirjoittaa edes pöytälaatikkoon.
Suurinta hyväksyntää piirrettä kohtaan taas olen kokenut - aika luonnollisesti - sille omistautuneen ryhmän kokoontumisissa. Hyväksynnän lisäksi mukana turvallisuutta, huumoria sekä sopivasti rohkaisua & uskaltamista.
-
Vitun perseestähän tämä on. Internet-aika on vielä pahentanut tilannetta avaamalla ikkunan maailmaan, jonne et itse pääse, joudut vain turhautuneena seuraamaan sivusta, kun muut saavat kaiken sen, mikä sinulta itseltäsi kiellettiin. Ja sitten vielä tämä odotus, että minun miehenä pitäisi jopa täällä alan piireissä kokea häpeää ja syyllisyyttä siitä, että minullakin on toiveita, haluja ja visio siitä, mikä miellyttää.
Asia noin selväsanaisesti laittaen: BDSM tuhosi seksielämäni. Olen laskenut viettäneeni nyt jo vuosia selibaatissa, vihaten naisia, parisuhteita, rakkautta, läheisyyttä, seksiä, fetissejä ja kaikkea ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyvää, koska mikään ei kohdallani ole mennyt putkeen. No fucking break, not even once. En edes runkkaa enää, koska on lakannut ottamasta eteen.
-
Vitun perseestähän tämä on. Internet-aika on vielä pahentanut tilannetta avaamalla ikkunan maailmaan, jonne et itse pääse, joudut vain turhautuneena seuraamaan sivusta, kun muut saavat kaiken sen, mikä sinulta itseltäsi kiellettiin. Ja sitten vielä tämä odotus, että minun miehenä pitäisi jopa täällä alan piireissä kokea häpeää ja syyllisyyttä siitä, että minullakin on toiveita, haluja ja visio siitä, mikä miellyttää.^
Ja tämä siis lainaus edellisestä
Joo tämä kyllä pätee myös minuun joka olen nainen..etsin etsin ....ei löydy...sit ehkä vahingossa pääsee maistaan sitä jota haluaa..kokeileen..ja taas suljetaan edestä----saat käydä taivassa ja sit ....sanotaan ei suju mutta ei annetta mitään työkaluja millä voisi korjata yhtään mitään....
itse hyvin voimakkaasti seksuaalinen nainen..vanilija ei ole enää vuosiin kiinnostanut...tällä hetkellä häpeän itseäni...haluani...alemmuus on tullu fiiliksiin ja mä kun haluan vaan olla vapaasti oma hullu voimakas herkkä nainen!!!
Olenko loppuelämäni yksin....ei jaksa edes itseään orkkuihin yrittää ku vituttaa niin voimakkaasti...loppu
-
Löysin vasta nämä sivut, joten näin kohdennetusta seuranhausta ei vielä oikeestaan oo kokemusta.
Mulla on sellanen käsitys että sub-miehen on vaikea löytää seuraa dominoivasta naisesta.
Meistä taitaa olla ylitarjontaa. Ajatus siitä ettei todennäkösesti löydä kumppania kyllä ahdistaa.
Jos mieleen hiipii ajatus että ilman sub-piirteen omaamista voisi seuranhaku olla helpompaa,
niin siinä alkaa olla jonkinlaisen henkisen suon ainekset valmiina.
Missähän kohtaan kulkee raja sille että tämä piirre alkaa rajoittaa ja hankaloittaa elämää vahingoittavasti.
-
Master kynäilee..
Omat taipumukset ja halut eivät oikeastaan ole ikinä ahdistaneet sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta pohdiskelua omien mieltymysten hidas tajuaminen kyllä on aiheuttanut.
Olemme olleet Toyn kanssa yhdessä reippaasti yli kymmenen vuotta, tavattiin jo lukioikäisinä. Silloin emme kumpikaan tunteneet itseämme sen vertaa, että olisi voinut oikeastaan tietään laisinkaan minkälainen seksi on itselle enemmän mieleen. Tai ainakaan minä en tiennyt, Toy saattaa kokea asian toisin.
Olimme olleet yhdessä vuosia ja tottuneet naimaan tietyillä tavoilla kun aloin huomata että ajatus Toyn alistamisesta alkoi kiihottaa. En pitkään aikaan oikeastaan puhunut asiasta, sillä en kokenut sitä niin tärkeäksi. Välillä mietitytti, että näinköhän pystyn olemaan rakastamani naisen kanssa yhdessä pitkän kaavan mukaan jos seksi makuuhuoneessa ja fantasioissani on melko erilaista. Toy ei koskaan ole ollut seksin suhteen mikään sovinnainen hissukka tai arkaillut uusia asioita, ja oli kyllä selvää, että Toy tykkää tulla otetuksi, mutta siitä on vielä melkoisesti matkaa siihen fantasioideni kuvaan jossa Toy nielee spermaa teksti "Whore" permanenttitussilla rintoihinsa kirjoitettuna..
Vähän kerrassaan keskutellessa kävi selvemmäksi ja selvemmäksi, että Toy halusi koittaa alistavampaa seksiä. Sitten eräs kaunis kesäpäivä kun päädyimme kokeilemaan oli homma aikapitkälti selvä, kokemus oli molemmille (ainakin minulle) varsin. Siitä toki meni vielä reippaasti aikaa ennen varsinaista D/s-tavaraa, mutta sen jälkeen oli selvempää, että sovimme melko kätevästi yhteen taipumuksiemme suhteen.
Minulla on käynyt sikäli melkoinen kultainen tuuri, että pitkässä suhteessa sattui "vahingossa" osumaan halut yksiin. Olisi voinut käydä niinkin, että oma haluni tehdä Toylle kaikkea (kiihottavan) pervoa olisi jäänyt täysin ilman vastakaikua. Ehkä koko asia olisi jäänyt jonnekin osastolle "no jaa, onhan toikin varmaan ihan kivaa" mikäli Toy ei olisi osoittanut niin suurta omaa halukkuutta..
--
On varmasti helpompaa olla dominoiva miest kuin alistuva. Voin kuvitella kynnyksen kertoa halustaan alistua olevan todella korkea kun ottaa huomioon millaista machobullshittiä mieskuva usein on. Pitäisi olla aggressiivinen ja valloittaa nainen (tai mies) ja sen jälkeen semiväkisin rajusti ja osaavasti ottaa.. Sitä kuvaa vasten peilaten varmaan sub miehille kynnys on melko korkea.
Toki myös näin dominoivan, vähän sadistisen (vain seksin saralla) miehen näkökulmasta matkaa siihen "normiin" on aika paljon. Ei ole ihan sama asia haluta "valloittaa ja ottaa" kuin haluta bdsm-settiä.
Onneksi on internet, ettei tarvitse ihmetellä onko normaalia, tai onko ainoa maailmassa joka tästä tykkää. Voin silti kuvitella, että omat halut voivat tuntua todella kuristavilta, jos on yhdessä ihmisen kanssa, jolle koko bdsm-juttu on täysin mielenkiinnotonta. Itselläni se pysyi kuitenkin sellaisena rauhallisen analyyttisenä pohdiskeluna.
Master
-
Eiköhän sitä kumminkin tämän foorumin viestiketjujen lukemisella sen verran tokene jotta ymmärtää ettei ainakaan oo mikään poikkeus.
Voi alkaa uskaltaa antaa itellensä lupaa olla sellanen kun on.
Toivottavasti täältä ja miittingeistä tulee vielä löytymään hyviä tyyppejä uusiksi kavereiksi.
Ainakin täältä hyviä näkökulmia löytyy kun kehtaa kahlailla materiaalia läpi.
-
Kyllä se ahdistaa. Tai no, tuottaa paljon iloa mutta myös ahdistusta. Jos omaa juttuaan ei voi toteuttaa täysin, tuntuu että haluaisin haudata koko kinkyyden jonnekin syvälle. Helpompaa ja tasaisempaa oli elää vaniljaisempaa elämää, mutta en halua tasaista. Haluan niitä huippuja.
-
Minä luulen että jos sub naisilla löytyy samaa ongelmaa niin käytännöllisin ratkasu vois olla että sub miehet ja naiset opetteleis dominoimaan vuorotellen toisiaan.
-
Minä luulen että jos sub naisilla löytyy samaa ongelmaa niin käytännöllisin ratkasu vois olla että sub miehet ja naiset opetteleis dominoimaan vuorotellen toisiaan.
Hmm... Vähän luulen, että se useimmilla ei mene niin, että "kumpa joku tekisi mulle noin", vaan se dominoivan osapuolen aktiivinen halu tehdä niin on iso osa sitä. Vaikka näin masterina en voi subien puolesta asiaan ottaa kantaa..
Toki kahdelle switchille voisi sopia..
Master
-
Jos ite ajattelen sitä hyväksymisen ja mielihyvän tuottamisen näkökulmasta niin saatan olla sittenki switch?
-
Ahdistaa ihan hitosti, voin allekirjoittaa myös ton BDSM pilasi seksielämäni.
Mulla ei ainakaan toimisi millään tapaa toi switchailu kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen vuoksi. Ei BDSM ole mitään mekaanista leikkiä mulle. Saan kiksini siitä että saan miellyttää, että toinen tekee mulle asioita täysin itsekkäästi.
-
Ahdistaa ihan hitosti, voin allekirjoittaa myös ton BDSM pilasi seksielämäni.
Mulla ei ainakaan toimisi millään tapaa toi switchailu kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen vuoksi. Ei BDSM ole mitään mekaanista leikkiä mulle. Saan kiksini siitä että saan miellyttää, että toinen tekee mulle asioita täysin itsekkäästi.
Mua harvoin ärsyttää mikään mutta tällänen ärsyttää >:(
Älä luovuta vielä kun sullekkin sopivia löytyy kunhan opit valitseen itsellesi oikeeta seuraa :)
-
Ahdistusta piirteeni on aiheuttanut oikeastaan vain muutamassa asiassa:
- Kaapissa olo kahdelle parhaimmalle ystävälleni. Kun ei ole vielä uskaltaunut kertomaan parhaimmille ystävilleen tästä piirteestä, se ahdistaa välillä. Tuntuu, että ystäväni eivät tällä hetkellä tunne minua kokonaan, kun eivät tiedä kinkypuolestani. Ja samoin se, kun en voi kertoa, että miten vietän nykyään vapaa-aikaani - ahdistavaa välillä
- Seuranhaun vaikeutuminen
- Ylipäätänsä kaapissa olo.
-
Mitä enemmän itsestään oppii, sen enemmän ahdistaa. Mutta ei piirteeni vaan valinnat joiden mukaan on elettävä.
-
Ahdistaa...ei ahdista...ahdistaa...ei ahdista...
Kyllä se välillä vetää hiukan maihin mutta onneksi positiiviset persoonat ja kokemukset saavat fiilikset korkealle. Tunnustan kuitenkin että välillä tulee sellaisia "matalapaineen" kausia jolloin tekisi mieli olla ihan normaali, onneksi ne kuiten menee pian ohi :D
-
Ei kyllä ahdista. Seksuaaliset taipumukset on ainaki mulla sen verran iso osa persoonaa, että teen sen heti alussa selväksi, että homma menee "ota tai jätä" - periaatteella. Jos piirteeni ei toiselle kelpaa, niin ei mua sitte enää kiinnosta.
-
Matkanvarrella on ahdistanut, joskus kovastikin. Sen voin kyllä myöntää helposti. Nykyään en enää koe niinkään ahdistusta. Puhuisin omallakohdallani enemmänkin luopumisen tuskasta ja realiteettien hyväksymisestä. Luopuu haaveistaan, unelmistaan ja oppii hyväksymään asian, niinkuin se on. Itse kun on mitä on, tietää ja tuntee jo itseään sen verran. Tietää miten voi olla ja elää, suhteessa tai ilman. Kaikkea ei elämässä muutenkaan saa, mitä haluaisi. Eikä pidäkkään saada! Hyväksyn myös sen, jos oikein kovasti alkaa puristamaan, voitan ehkä lotossa. Otan lusikan kauniiseen käteen ja menen ammattilaisen luokse, nauttimaan kivusta. Tunnetta sieltä en saa, mutta..Vaikka kuinka tykkään kasvattaa kukkia ja yrttejäkin jos tilaa olisi. Omalla kohdallani "vaniljat on kasvatettu" :D Niillä eväillä mennään, mitä on reppuun pakattu!
-
oikeastaan mua ahistaa vaan se että ei pääse toteuttamaan itseään.
-
Vaikeinta on ollut hyväksyä, että on välttämätöntä saada olla passiivinen objekti. Piirteiden toteuttamisen yleinen haastavuus yhdistettynä omaan luonteeseen ahdistaa kyllä, samoin addiktoituminen, huomion tarve ja toisinaan aika voimakas seksuaalisuus ja ne jutut, joita tarvitsee eniten, miten haavoittuva niiden suhteen on; ja miten haavoittuva sitten on, jos piirrettään ei toteuta. Haastavaa on myös ollut löytää oma tapa olla pikkuinen, kuinka välttämätön alue omaa persoonaa sekin on ja miten rajatulla alueella sen toteuttaminen tuntuu hyvältä.
-
Ei sitten minkäänlaista
-
Ahdistaa, ei ahdista, ahdistaa, tunnen ylpeyttä.
Ahdistaa, kun tuntee ettei löydä ketään joka osaisi tyydyttää, aina jää kaipaamaan jotain muutakin. Se saa mut tunteen itteni vialliseksi. Mutta saisiko senkin, jos itse uskaltaisi pyytää eikä olisi niin nössö?
Joskus, hyvin satunnaisina hetkinä sitä miettii onko tämä normaalia, onko tämä jollain tasolla periytyvää. Ja miettii olisiko seksi ylipäätänsä helpompaa jos tykkäisi vanilijasta. Mutta miksi seksin pitäisi olla helppoa?
Ahdistaa, kun kaikkialla muualla väkivalta aiheuttaa paniikkikohtauksen. ja siihen riittää jo hiukan vihaisempi huuto.
miksei sitten kun se yhdistetään tähän touhuun, sitten on vaan housut märkänä ja inisee pyytäen lisää.
Ja ylpeyttäkin, mä olen mä, mä saan nauttia just tästä, ja mä pystyn sanomaan sen suoraa kelle tahansa kuka siitä sattuu kysymään.
-
Toisinaan. Lähinnä tuo , että kun itseään ei pääse toteuttamaan asian tiimoilta. Toki tässä vaikuttaa myös se, etten ihan kenen tahansa kanssa todellakaan aio alkaa leikkimään, vaan pitäisi löytyä ihminen/ -siä , joiden kanssa "natsaa".
Kokemukset ylipäätään eivät ikinä ole ahdistaneet tmv.
-
Ahdistaahan se.
Eniten ahdistaa tietoisuus siitä että samanhenkisiä kumppaneita kun ei ole kovin montaa varsinkaan pienessä Suomessa. Jos sopiva tyttö samoilla mielenkiinnoilla löytyy niin kriteereinä on usein aina satunnainen sessiointi, poly-kuviot ja/tai friends-with-benefits meininki. Itse etsin hieman tavanomaisempaa vakituista parisuhdetta ja mahdollista tulevaisuutta yhdessä (pidemmällä tähtäimellä).
Kinkyily itsellä jää hyvin vähäiseksi, mutta oma anaali/pyllyfetissi kun on niin vahva (ja muutama muu juttu) etten ihan täysin vaniljasuhteessa kovin hyvin pärjäisi kuitenkaan.
Pitäisi sitä ehkä vähän olla aktiivisempi etsinnöissäkin...
-
Kyllä tuo on elämässä tuonnut paljon ahdistusta kun aikalailla luulin että oon sairas asian suhteen ku ei vanilla maistunut enään ollenkaan. Yhden pitkän suhteen tuhosi mutta nykyään sit taas vahvempi ja en todellakaan anna enään sen haitata , uudet kumppanit/kaverit valitsen sen mukaan että hyväksyy mut sellaisena kun olen : :)
-
Joskus olen tuntenut itseni yksinäiseksi seuranhaun ollessa päällä. Polykuviot, vapaaehtoinen lapsettomuus ja eritefetissit tekevät seuranhaun hankalaksi. Ja ne ovat saaneet minut myös tuntemaan ulkopuolisuutta. Josta johtuen vähensin Facebookissa olemisen lähes nollaan ja palasin tänne ja Fetlifeen. Tulee parempi olo kun lukee toisten ihmisten polykuvioista, kusen juonneista ja perseen nuolemisista. Tulee olo että ei tässä niin outoja ollakaan.
Oman biseksuaalisuuden ja myöhemmin panseksuaalisuuden taikka muiden pervouksien hyväksymisen kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa. Näistä jutuista minä vaan tykkään niin mitäpä sitä vastaan venkoilu auttaa. Tai noh, insesti- ja ageplay-roolileikkien kohdalla olen vähän nikotellut. Kun huomasin olevani kiinnostunut moisista niin tuli vähän olo että kehtaanko edes puhua näistä. Ja nyt kun palasin tänne niin päätin hetken mielijohteesta alkaa puhumaan. Vaikeuttavathan nuo taas seuranhakua mutta mitenkä muuten sitä törmäisi samoin ajatteleviin ihmisiin jos asioista ei puhu.
Toisaalta polyamorisuus helpottaa tilannetta. Ei tarvitse löytää samasta ihmisestä kaikkia piirteitä vaan eri asiat voi löytää eri ihmisistä.
-
Ei ahdista, koska olen huomannut kiinnostukseni jo nuorena enkä ole koskaan oikein elänyt vanilla elämää jossa olisi vanilla ihmisiä, joille pitäisi asiasta kertoa. Vaikeampaa on ollut selittää mielenterveys ongelmani ihmisille joita olen tapaillut, kuin kinkyilyt.
-
Minulla on tuo kinkympi puoli ollut vahvasti kaapissa ja omana ilona oikeastaan niin kauan kun seksihommat on alkanut kiinnostaa. Nykyinen vaimoni on ollut aluata alkaen perinteisen vanilijan harrastaja ja suhteemme alkuaikana kolmannen osapuolen henkisesti pahoinpitelemä/raiskaama. Siksi on ollut helpompi mennä hänen ehdoilla ja jättää kinky osa minusta omalle ajalle (kahdenkeskeisen kinkyilyn puuttuminen ei häirinnyt, kun ei tiennyt mistä jää paitsi). Nyt 13 yhdessäolovuoden jälkeen meillä oli suurempi keskustelu suhteemme suunnasta, jolloin ahdisti todella paljon tulla ulos kinkykaapista ja esitellä esimerkiksi lelukokoelma vaimolle.
Onneksi tämä ei ollutkaan enää hänelle niin kova järkytys, kyllä hän tiesi että pidän jossainmäärin kivusta tietyssa paikassa, mutta aivan tällaista ei osannut odottaa. Samassa yhteydessä hän kertoi haaveilevansa Polysuhteista, joten päätimme koittaa avoimempaa suhdetta, jossa pääsisin toteuttamaan kinkympää puoltani niin ettei vaimoni tarvitsisi saututtaa minua. Alku ei ainakaan ole ollut pelkkää onnea ja autuutta, mutta en ole ihan vähällä palaamassa takaisin kaappiin.
-
Varsinaiset piirteeni ja mieltymykseni eivät herätä ahdistusta ym. negatiivista mutta niistä seuraava seuran löytämisen mahdottomuus kyllä ahdistaa. Kun olet non-monogaminen Dominoiva Sadisti Hetero Mies niin siinä on aikamoinen joukko yhteensopivuuksia suljettu pois. Tunnen kuitenkin itseni erittäin hyvin eikä minulla ole mitään halua käyttäytyä jotenkin muuten kuin mitä olen joten sen ahdistuksen kanssa on vain elettävä.
-
Ei ahdistanut ikinä ollenkaan.
Kunnes vuosi sitten aloin aavistella olevani myös sadisti. Pelästyin ajatusta että MINÄ olisinkin sellanen tyyppi, joka saa nautintoa toisen tuskasta. Ja ei sekään ihan helpoin sulateltava ollut, kun löysin alati kasvavan kiinnostukseni henkiseen satuttamiseen.
Ei siis niinkään ahdista se, mitä muu maailma minusta saattais ajatella, vaan se miten paljon oma minäkuva keikahti kun tämänkin puolen itessäni suostuin myöntämään.
-
Eipä juurikaan ole ahdistanut kun aina välissä on ollut aikaa kaapissa
itseään toteuttaa. Toki kahdesti on oma hölmöys ahdistanut.
Ensimmäinen kerta oli nuorena kollina kun oli sen verran jo ikää että baariin
pääsi. Syystä joka ei minulle koskaan selvinnyt nainen sitten halusi minut
kämpilleen jatkoille. No sinnehän mentin ja taksissa jo alkoi jouluinen
" nyt sitä saa, nyt sitä saa" vallata mieleni sopukat. Ulko-ovella vaihdetut
pitkät suudelmat vielä loivat tunnelmaa hyvinkin odotusarvoisesta yöstä.
No sisälle päästyämme nainen avasi siivouskomeron oven, otti sieltä kasan köyttä
ja ilmekään värähtämättä vain totesi "sido minut". Siinä vaiheessa nuoren miehen
ajatus kirkkaasta tähdestä ja mirhamin levityksestä vaihtui mielikuvaan orjantappura
kruunusta ja Jeesuksen pääsiäisestä.
Paniikissa täysi käännös, ovesta ulos, portaat alas käyttäen joka neljättä askelmaa ja
pari korttelia kiitolaukkaa ennenkuin kehkot ilmoittivat että nyt riittää.No kotona sitten
muutaman päivän harmittelin tilannetta jonka jälkeen huomasin käveleväni kaupungin sivu-
katua edestakaisin neljättä kertaa. En kuitenkaan ollut eksynyt mutta aina oli joku tulossa
vastaan kun yritin puikahtaa alan liikkeeseen.Kuitenkin sieltä mukaan pari alan lehteä
"huomaamattomaan" mustaan muovipussiin ja asiaan perehtymään. Siinä oli oikeastaan
alkunipistys tähän omaan seksuaaliseen suuntautumisen kartoitukseen.
Muutama vuosi eteenpäin ja huumaannuin, ihastuin ja rakastuin naiseen jolla oli saman
suuntaisia tuntemuksia minun suuntaan. No suunnitelmat siinä jalostuivat perinteiseen
kaavaan omakotitalo, kaksi lasta. labrarorin noutaja ja yhteinen hautapaikka. Yllättävän
hyvin nuo suunnitelmat osuivat; toki koira ei ollut lappis eikä vielä tonttia ehditty
kirkkomaalta varata. Parisuhde meni omalla painollaan mutta kaikilta osin seksuaaliset
mieltymykset eivät kohdanneet. Se nyt ei minua haitannut sillä vuorotyöläisenä minulla
oli välillä hyvin omaa aikaa kun muut olivat koulussa tai töissä. Silloin pystyi vaalimaan
itsensä toteuttamista.
No ainahan elämä ei mene kuten siellä 320 hehtaarin saaressa Tammisaaren ja Inkoon rajalla
vaan jossakin vaiheessa havaihduin että jäljellä on enää talo ja lapset sekä hautaan riitti
nyt enää se pienempi kivi.Siinä meni muutama vuosi että sain koottua elämäni nuppipalapelin
osat taas paikoilleen.
Tässä elämänvaiheessa kohtasin naisen joka käytti sellaisia mielikuvia
ettei käynyt epäselväksi etteikö oltaisi oltu seksuaalisesti samoilla suuntauksilla. Meillä
vain oli enemmän matkaa ja itse kaipasin pidempää suhdetta ja toinen lyhyemmän ajan hauskanpitoa.
Koska se oli aika sovittelematon paikka niin se viritys jäi siihen roikkumaan kunnes napsautin
nippusiteen poikki.
Oikeastaan nämä kaksi tilannetta ovat saaneet hetkellisen ahdistuksen aikaan. Toki
vieläkin tekee mieli silittää itseään vastakarvaan kun näitä hölmöiltyjä mahdollisuuksia
muistelen.
-
Välillä pistää ahdistamaan, kun on joutunut torjumaan niin monta vanilja miestä (jotka muuten olisivat potenttiaalisia), mutta kun se kinky puoli on jäänyt itseä aina kaipaamaan..
Mutta muuten, eipä juurikaan ole ahdistanut piirteeni. Olen "sujut" itseni + "piirteeni" kanssa.
-
Koulumestari: Ei piirre, vaniljasta toisenlaiseksi muokkautuminen sinällään koskaan. Kun jo kokeneessa 5:n vuoden iässä istuin yksin keittiön seinään nojaten antaen - niin, siis pääni sisäistä fantasiaa sentään vain pyörittäen - antaen siis naapurintytölle, toiselle samanikäiselle vitsaa paljaalle pyllylle poikittain polvillani, niin loppu olikin jo historiaa... Ristivetoa päässä aiheutti kylläkin 18-vuotiaana tulo switchiksi. Jostain sukeutui esiin ihan uutta-huh: fantasia lukion rinnakkaisluokan tytöstä antamassa piiskaa MULLE!!... Eei... eihän näin voi olla: mähän olen Mies... Vakavammin ja hienoisesti sivummalle alun kysymyksestä: Jos ei edesmenneen isäni mieltä vaurioittanut ahdasmielisen, vääristyneesti "kristillissiveellisen" äitinsä kasvatus, vei sodan, Jatkosodan hirveät näyt ja haavoittuneiden tuskanhuudot hermovoimista uskoakseni loputkin: isänä puhumaton, mitään kuuntelematon, kiinnostumaton enää teini-ikäisen poikansa asioista.
Vaikka 1970-luku ei suinkaan mitään pimeää aikaa ollut niin SEKSI ylipäänsä oli kotonani kuin valtiosalaisuus. Ei sanaakaan noina tärkeinä kehitysvuosina. Huolella pieneltäkin "säröltä" varjeltu pintakiilto. Pikkukaupungin kermaa oleva perhe.
Koko seksuaalisena "oliona" olemiseni päälle kiinnittyi ahdistus nuoruudessa kun se niin ehdottoman poissaoleva, kielletty puheenaihe kotona oli. Mulla ehti varmasti olla kaikki nuoren miehen tuskat...
Vasta tulevat, pidemmät, pysyvät suhteet vapauttivat häpeällisyyden tunteista. Alastomuuden häpeä... kaiken häpeä... Silloin.
huh, huh... johan tuli kalsea nuoruudenmuistelus. Pitää laittaa piste. Ettei yksityiskohtaisemmin...
-
Ahdistaahan tämä. Samoin kuin monet muutkin tässä ketjussa (ja varmaan kotisohvilla muutenkin), minäkin pelkään jääväni yksin tämän takia. Tuntuu ihan mahdottomalta jo ajatuksen tasolla löytää ihminen, joka sykähdyttäisi pitkäjaksoisesti niin sängyssä kuin ruokakaupassakin.
Jollain tasolla koen myös olevani jotenkin väärällä tavalla erilainen sopiakseni pervoyhteisöihin, mikä tietenkin ahdistaa myös. Tiedostan kyllä, että tämä on varmaan vain joku mun oma päähänpinttymä ja ennakkoluulo. Koen esimerkiksi täälläkin usein käytetyn sanaston olevan sellaista, että en löydä siitä yhtymäkohtia omiin ajatuksiini tai toiveisiini, vaikka monille muille se tuntuu toimivan. Tunnen myös olevani liian tylsä tiukkapipo, kun "pelkät" seksisuhteet eivät tunnu tarjoavan minulle riittävästi iloa. Ei ole kiva tuntea itseään rajoittuneeksi. Ahistaa!
Yksinäisyyden ja henkisen ulkopuolisuuden kokemuksen lisäksi ahdistusta aiheuttavat osaltaan jotkut seksimieltymyksistäni. Tuntuu, että pervoilukin on jakautunut siihen salonkikelpoiseen malliin ja niihin juttuihin, joita on hyväksyttävää kommentoida yökötellen. Ikävää, jos osa omista haluista tai toteuttamishalua herättävistä fantasioista sijoittuu sille osastolle, jota vastaviestittelijä/deittiseuralainen katsoo vapaudekseen sanoa sairaaksi. Hyvinä hetkinä toki tiedostaa, että ne ovat ihan okei ja terveitäkin vielä, mutta huonojakin hetkiä on.
-
Kas, ketju menneisyydestä johon en ole ottanut kantaa.
Ei ole aiheuttanut minkäänlaista ahdistusta tämä elukkapuoleni. Se on koko elämäni ollut mukanani. Vasta vuosia sitten sitä sain päästää kurkistamaan ulos vähän enemmän ja vasta viime vuosina olen sille löytänyt oikean nimen. Se ei ole erisnimenä, vaan osa kokonaisuutta, joten kirjoitan sen edelleenkin pienellä.
-
Ehkä eniten ahdistaa kun tiedän, että todennäköisesti en pääse kokeilemaan kaikkea mitä haluaisin, koska vaikka kuinka hyvä sessiopartneri olisi, minun on hyvin vaikea ehdottaa tai pyytää mitään suoraan, ellei jopa mahdotonta. Olen koko pienen ikäni kasvanut niin, että mitä vähemmän minusta on haittaa tai vaivaa muille, sen parempi, joten en myöskään pyydä mitään, vaikka monesti kaikkeni annan. En myöskään odota mitään, mutta jos jotain saan, niin se on mukava bonus. Ehkä myös tämä oma asenteeni ahdistaa, mutta siitä yritän pienillä asioilla päästä edes osittain eroon.
Myös se ahdistaa/turhauttaa, kun en voi kunnolla heittäytyä tilanteeseen, koska olen tottunut olemaan aina varuillani ja valmis pakenemaan. Ja ilman luottamusta ei mistään syvemmistä suhteista tule mitään.
-
Itse olen elänyt vaniljasuhteessa kohta 15 vuotta ja kun olen tajunnut tässä pikkuhiljaa mitä kaikkea muuta voisi olla ja mitä voisin haluta ja halut on herännyt ja koko paletti on täysin piirrettävä uusiksi, niin kyllähän tuo vähän ahdistaa. Se tunne minkä sain köysissä ekalla kerralla, oli niin huumaava, etten koskaan ollut kokenut vastaavaa. Sen jälkeen mielikuvitus vaan edennyt ja toiveet kasvaneet. Tästä kun olen puhunut kotona, niin lähinnä miulle tulee olo että "vaadin" ja "valitan" ku ei nykyinen meno kelpaa. Ja sitten pohtinut tosiaan, että onko se niin että vaadin jotain tosi kauheeta ja outoa ja pitäis vaan unohtaa toiveet kivusta ja köysistä ja kaikesta...
-
Itse olen elänyt vaniljasuhteessa kohta 15 vuotta ja kun olen tajunnut tässä pikkuhiljaa mitä kaikkea muuta voisi olla ja mitä voisin haluta ja halut on herännyt ja koko paletti on täysin piirrettävä uusiksi, niin kyllähän tuo vähän ahdistaa. Se tunne minkä sain köysissä ekalla kerralla, oli niin huumaava, etten koskaan ollut kokenut vastaavaa. Sen jälkeen mielikuvitus vaan edennyt ja toiveet kasvaneet. Tästä kun olen puhunut kotona, niin lähinnä miulle tulee olo että "vaadin" ja "valitan" ku ei nykyinen meno kelpaa. Ja sitten pohtinut tosiaan, että onko se niin että vaadin jotain tosi kauheeta ja outoa ja pitäis vaan unohtaa toiveet kivusta ja köysistä ja kaikesta...
Itsellä myös suht vanillasuhde ollut yli 8v, mutta avoimessa suhteessa on se hyvä puoli, että pääsee toteuttamaan luvan kanssa edes jotain haaveitaan
-
Ahdistus tulee lähinnä siitä, että missä vaiheessa "vedän ässän hihasta", kun potentiaalinen tilaisuus tulee. Ja tuleehan niitä. Mutta kannattaako kuitenkaan? https://www.youtube.com/watch?v=dpWEpfcCbfg
-
Ainoa ahdistava asia on nimen omaan kumppanin haku ja omat kiireet. Piirit on pienet, joten sopivan ihmisen löytymisen mahdollisuus läheltä on minimaalisen pieni. Kyllä toki mahdollista matkustaa järkevän matkan päähän, mutta oma työ vie sen verran aikaa, että olen huomannut sessioiden järjestämisen olevan usein olevan hyvin haasteellista kun aikataulujen pitäisi sopia yhteen ja tapaamiset on aina sovittava ennalta. Lisäksi kun pitää olla vielä niin hemmetin nirso domien suhteen muutaman ei niin hyvän kokemuksen takia kait. Tosin ei sitä ole järkeä treffeille lähteä saati sessioimaan jos toinen ei jostain syystä tunnu natsaavan edes täälä keskustellessa. Mieluummin jään odottamaan oikeasti kiinnostavaa ihmistä. Eikä vanilja tule enää kuuloonkaan vaikka olisi kyllä hemmetisti helpompaa.
-
Ei ole kummempaa ahdistusta aiheuttanut missään vaiheessa
-
Piirre ei sinällään ahdista, enemmänkin vapauttaa, kun saa olla juuri sitä mitä on.
Ahdistusta on sen sijaan aiheuttanut vaniljasuhteessa totaalinen seksuaalinen turhautuminen, kun en enää kestänyt olla ilman kipua ja alistumista. Pienemmässä mittakaavassa tämä on näkynyt kautta linjan pidemmissä suhteissani mm ajoittaisena aloitekyvyttömyytenä seksin suhteen johtaen lopulta totaaliseen blokkiin mitä vaniljaseksiin tulee. Erot ovat tulleet pääsääntöisesti muista syistä, mutta onhan tämä "ongelma" ollut tiedossa ja osasyynä. Edellisen eron jälkeen päätin, että nämä vaniljakuviot on nyt osaltani nähty ja päätös oli kyllä hyvä.
-
Piirre ei sinällään ahdista, enemmänkin vapauttaa, kun saa olla juuri sitä mitä on.
Ahdistusta on sen sijaan aiheuttanut vaniljasuhteessa totaalinen seksuaalinen turhautuminen, kun en enää kestänyt olla ilman kipua ja alistumista. Pienemmässä mittakaavassa tämä on näkynyt kautta linjan pidemmissä suhteissani mm ajoittaisena aloitekyvyttömyytenä seksin suhteen johtaen lopulta totaaliseen blokkiin mitä vaniljaseksiin tulee. Erot ovat tulleet pääsääntöisesti muista syistä, mutta onhan tämä "ongelma" ollut tiedossa ja osasyynä. Edellisen eron jälkeen päätin, että nämä vaniljakuviot on nyt osaltani nähty ja päätös oli kyllä hyvä.
Hyvin tuttua nuo turhautumisen tunteet ja tuon päätöksen vaniljakuvioista, olen kyllä itsekkin tehnyt. Montakin kertaa ::) mutta, se ikuisuus kysymys subimiehelle on..kinkyä seuraa ei yksinkertaisesti ole tarjolla eikä hakemisesta huolimatta löydy...eli vaihtoehdot on..tyydy vaniljaan, mikä ei tyydytä yksistään tai ole kokonaan ilman seksiä, ilman toisen kosketusta. Tai taivu ja ryhdy säästämään käydäksesi maksullisilla palveluilla. Mikä taas ei vastaa, eikä anna sitä mitä etsii sen tunnepuolen ja toisen tuntemisen puuttumisen takia. Mieltä ylentävää kun kumpanin ainoa halua ja motiivi sessioon on saada sinulta rahat :(
-
Mä olen nyt nelikymppisenä löytänyt tämän alistuvan puolen itsestäni ja BDSM:n.
Vaikka kai se aina on ollut osa mua, en vain ennen ole tiennyt nimeä niille ajatuksille ja tunteille.
Kyllä aika paljonkin ahdistaa.
Vaikka mies ottikin asian ihan neutraalisti vastaan eikä ole ollut mitään riitoja tai häpeän tunnetta ym.
Mutta silloin ahdistaa kun ei pääse toteuttamaan itseään millään tavoin.
Ei kokemaan uusia asioita.
Olo on jatkuvasti kireä, levoton, ärtynyt, turhautunut.
Ajatukset tuntuvat vain pyörivän BDSM n ympärillä.
Mutta heti kun on joku ihan pienikin juttu, eikä sen tarvitse olla aina mitään fyysistäkään.
Esim tekstiviesti tai se tunne että kuuluu jollekin.
Olo on heti seesteisempi ja rennompi.
Koen vaan olevani parempi ihminen silloin.
Kyllä se vaan edelleen ahdistaa.
Ehkä vielä enempi.
Kiroan sitä päivää kun löysin tämän piirteen itsestäni.
Parempi oli ennen. >:D
-
Tajusin oman S/M-puoleni joskus kansakoulun kolmannella/neljännellä luokalla.
Kansakoulu-/oppikouluiässä ahdisti, kun tiesin että pienellä paikkakunnalla tuosta ei oikein voinut puhuakaan.
Samoin ahdisti se, että tiesin että osa kaveri/tuttavapiiristä kuitenkin tiesi että mulla on ko. piirteitä joista ei kuitenkaan koskaan puhuttu vakavasti...
Ajokortti-iässä tajusin sitten myös, että mulle puhuminen ja jonkin tason yhteenkuuluvuus on oleellista saavuttaa ennen kuin mikään läheisempi kanssakäynti on mahdollista. Toisinaan ahdisti seurata, kuinka helppoa kaverien oli löytää yhden illan seuraa. Joskus taas pikemminkin nauratti, että pystyin kyllä parantamaan maailmaa varattujen naisten kanssa melkein asiasta kuin asiasta, mutta taisin liikkua piireissä, joissa vapaita naisia ei syvälliset keskustelut niin kovasti kiinnostaneet.
Näin vanhemmiten ahdistus on jotenkin kadonnut, ja ainakin luulen tietäväni, mitä haluan. Jotain on koettu, mutta jotain on vielä toivelistallakin O:-) Uusia ideoitakin vastaanotetaan >:D
Kumppanin puute tällä hetkellä tietenkin hidastaa tahtia, mutta ahdistuksesta ("pakko löytää joku") ei sen osalta voi puhua, etsintä jatkuu...
-
Aika montaa näyttää enemmän tai vähemmän ahdistavan ja niin kyllä minuakin. Ei piirre vaan seuranhaku. Baarissa on turhauttavaa ketään lähestyä, kun todennäköisyys että kyseessä olisi tyyliseni nainen on aika nolla. Joskus riehakkaalla tuulella tulee pyydettyä joltain numeroa ja joskus käy niin onnettomasti, että nainen tulee juttelemaan. Seuraus on aina ollut sama. Muutaman viestin jälkeen otan tämän "piirteen" esille etten tuhlaisi enempää kummankaan aikaa ja homma on siinä.
"BDSM? Joo kyllä mä tykkää olla vähän sidottuna joskus hih!"
"Eikun tarkotan että kahlehtisit mut epämukavasti polvilleen käsistä kiinni sohvanjalkoihin, samalla kun juot sirosta kupista kahvia ja pidät varpaita mun suussa ja toista jalkaa verinaarmuisen selkäni päällä."
"...."
Vanilja seuranhakupalveluissa hankaluus on miten viestittää heti profiilissa näistä jutuista, kuitenkaan vaikuttamatta kuolaavalta irstailijalta. Minulle merkitsee ihmissuhteessa moni muu asia enemmän kuin pervoilu, mutta jos mieltymykset siinä eivät kohtaa niin ei parisuhteella ole toivoa pidemmän päälle. Koita siinä sitten tehdä profiili, joka ei näyttäisi olevan vain yhden asian perässä.
Toisaalta on tämä kai tavallaan rikkaus. Olisihan se tylsää jos ainoa näkemys kiihottavasta olisi perus jynkky.
-
Piirre/kinky ei niinkään mutta sen toteuttaminen ahdistaa kyllä. En ole siis vielä päässyt alistumaan ihan siinä määrin kuin tahtoisin ja koska itsesuojeluvaisto on parikymppisellä naisella vahva ja ihmisiin luottaminen on mulle ongelma, ei seuranhaku tää asia edellä ole ollut helpointa. Ahdistusta aiheuttaa myös se, että seksi ja fyysisyys/fyysiset kontaktit on mulle sosiaalisuuttakin hankalempia asioita päänsisäisten pierujen takia. Joskus oon siis saanut aikaiseksi laittaa jotain ilmoitusta tai hakeutunut netin kautta sellaseen porukkaan josta sopivaa seuraa vois löytyä, mutta sitten on tullut aina oma pää väliin ennen kuin oon ehtinyt sopimaan edes tapaamista. Tänne liityin siis ihan vasta ja nyt yritän vähän normalisoida asiaa omassa mielessäni että oikeesti saisin mahiksen kokea jotain tajunnanräjäyttävää, sellaista mistä muutkin puhuu :)
-
Muuten ei oma kinkyseksuaalisuus ahdista, mutta vähitellen alkaa naista syödä olla ilman kinkyseksiä /-suhdetta. Random-jutut ei innosta ja hengenheimolaisiin törmääminen on harvinaista hupia. Vaniljapuolella olis jotain vientiä, mut siellä päässä angstaillaan: ”näin unta että olisinpa enemmän kinky” :D
-
Ei ahdista, koska olen huomannut kiinnostukseni jo nuorena enkä ole koskaan oikein elänyt vanilla elämää jossa olisi vanilla ihmisiä, joille pitäisi asiasta kertoa. Vaikeampaa on ollut selittää mielenterveys ongelmani ihmisille joita olen tapaillut, kuin kinkyilyt.
Jep, mielenterveysongelmat (omalla kohdallani paniikkihäiriö ja depressio) on aika isoja esteitä ja ahdistavia. Varsinkin, kun ne ovat vaikuttaneet siihen, että olen tässä iässä (36v) vielä neitsyt. Tunne hukkaan heitetystä elämästä ahdistaa enemmän kuin pervot fantasiat.
-
Tällä hetkellä ahdistaa. Mulla on tosi voimakkaat seksuaaliset halut ja turhaudun, jollen saa edes vaniljaa suht säännöllisesti. Siitä turhautumisesta seuraa sit kaikenlaista.
Tällä hetkellä haluaisin vain toteuttaa sadistisia taipumuksiani repimällä jonkun ihoa rikki, purra ja tukistaa etc. Mutta.. Kun ei ole sellaista "kaveria", niin kaikki se mitä ei voi tehdä, patoutuu sisälle entistä kovemmin. Lähes lamauttaa.
Tuossa pari päivää sitten tuli raapusteltua, mutta se oli niin kevyttä kamaa että pääsin vasta vauhtiin kun jo piti lopettaa. Jolloin nälkä jäi vielä..
Lisäksi kun kiinnostun foorumilla herkästi ihmisistä, joiden kanssa sessio ei onnistuisi koska usein asetelma olisi minä D + toinen D/sadisti. Kaipaisin myös naista piiskattavaksi ja täydellisesti alistuvaksi mutta kiven alla ovat.
-
Ei ehkä pitäisi käyttää tätä avautumistopiccina, mutta olen perseestä niin kuin tavallisesti.
Itse kinkyys ahdistaa koko ajan vähemmän ja vähemmän, johtuen ehkä siitä että siihen on omaksunut sopivan asenteen. Mutta sitten juuri kun tuntuu kivalta... niin joku kinky muistuttaa että pitää sinun elämäsi parhaita asioita sairaina. Sellainenhan ei tietysti sinänsä vaikuta oikeaan elämääni tuon taivaallista, mutta muistuttaa ikävästi että sitä on marginaalissa. Kun kuuluu vaniljamaailmassakin selkeään vähemmistöryhmään ja saa sitä kautta kaikenlaista paskaa niskaansa niin sitten kun sama asia toistuu kerta toisensa jälkeen kinkypuolellakin niin kyllähän sitä sellainen ahdistusvitutusta tulee. Olisi aivan mahtavaa kerrankin elämässä kuulu johonkin mainstreamiin, olla sopiva johonkin yleiseen konsensukseen. Mutta no niin ei ole. Tuntuu että olisi koko ajan joku "todistusvelka", että on "kaiksta huolimatta" ihan ok ihminen ja rakastaa ihan ok ihmistä. Se toki helpottaa tilannetta, että kieltäytyy todistelemasta kenellekään mitään mutta ei se sitä ahdistusta mihinkään poista.
-
Jos vila tarkoitat purkauksellasi rajattomassa alistumisketjussa erästä kommenttia...
Mielestäni sinä otat liian henkilökohtaisesti yleisen mielipiteen.
Pää pystyyn ja selkä suoraksi. Ole ylpeästi sitä mitä olet ja haluat olla.
Ketjun aiheeseen Kuinka suurta... tällä hetkellä ei yhtään.
Innokkaan uteliaana tutkailen edelleen vuosikausien jälkeen Bdsm:n mahdollisuuksia.
Helpommalla pääsee kun oppii hyväksymään itsensä kokonaisena kaiken sen kanssa mitä on ja minkälaiseksi on kasvanut.
-
Taipumukseni itsessään eivät aiheuta ahdistusta, mutta niinkuin moni täällä onkin maininnut, että se seuranhaku onkin oma lukunsa. Vaniljapuolelta kun kysyntää olisi, mutta kokemus on jo osoittanut että ei siitä mitään tule kuin sydänsuruja yhden sijasta kahdelle. Kasvukivut toki näissäkin koettu, ja nykyään sitä tulee välillä pohdiskeltua millaista se elämä olisi jos sitä olisikin ihan umpivanilja, tavis ja onnellinen sellaisena.
-
Hauska lukea että ei ole yksin ahdistuksensa kanssa.
Joskus tuntuu, että ei vaan voi saada vanillapuuhastelusta mitään tyydytystä, ja itsekin olen naimisissa erittäin vanillan miehen kanssa. Ahdistus on tullut kuviohin vasta näin aikuisena, kun on hyväksynyt sen että on pesunkestävä sadisti. Välillä sitä silti ajattelee, että onko sitä täysin pervo, kun toisetkin kinkyt ovat chättäillessä sanoneet että omat mieltymykset menevät selvästi sinne rankemmalle puolelle. No, aika varmasti auttaa ahdistukseen. Ja ymmärtävä seura.
-
Kinkypuoli ei ahdista ollenkaan, päin vastoin koen vapautuneeni. Tosin tähän auttaa se että olen löytänyt piirteen uudelleen pitkän tauon jälkeen ja se löytyi parisuhteen mukana, joten ei ole tarvinnut hakea seuraa.
Se mikä minua hieman ahdistaa on polypuoleni. En kuvitellut että olisin näin pahasti mononormin uhri, mutta toisaalta paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa ja ehkä tämä on vain sopeutumisvaikeutta. Jonkin verran minua ahdistaa myös se että olen päässyt niin helpolla ja etsimättä elämässäni on useampi ihminen.. Tämä nyt on vaan hullua, mutta jotenkin tuntuu että pääsen liian helpolla vaikka näin ei todellakaan ole. ::) :o
-
Tunnen että osa minusta puuttuu, kun en vaniljasuhteessa pysty toteuttamaan itseäni.
Samalla työnnän sen osan syrjään, koska tämä on vain yksi osa elämääni.
Silti se satunnaisesti sotkee elämääni.
Luulisin olevani onnellisempi normaalina eli ahdistaa :(
-
Vietettyäni about 35v elämästäni vanilja suhteissa, tapasin naisen joka vei minut kinkymaailmaan. Olimme yhdessä noin 6vuotta.Nykyään tiedä,etten pysty koskaan aloittamaan suhdetta, joka perustuis niin sanottuun normi sexiin.Yksin kertaisesti halut tyssäävät välittömästi, vaikka toinen olisi muuten kuinka kaunis.Aluksi asian tiedostaminen aiheutti päänvaivaa, mutta nykyään olen sinut asian kanssa. Tiedostan hyvin, sexuaaliset taipumukseni ja olen oppinut elämään niiden kanssa.
-
Mä olen nyt nelikymppisenä löytänyt tämän alistuvan puolen itsestäni ja BDSM:n.
Vaikka kai se aina on ollut osa mua, en vain ennen ole tiennyt nimeä niille ajatuksille ja tunteille.
Kyllä aika paljonkin ahdistaa.
Vaikka mies ottikin asian ihan neutraalisti vastaan eikä ole ollut mitään riitoja tai häpeän tunnetta ym.
Mutta silloin ahdistaa kun ei pääse toteuttamaan itseään millään tavoin.
Ei kokemaan uusia asioita.
Olo on jatkuvasti kireä, levoton, ärtynyt, turhautunut.
Ajatukset tuntuvat vain pyörivän BDSM n ympärillä.
Mutta heti kun on joku ihan pienikin juttu, eikä sen tarvitse olla aina mitään fyysistäkään.
Esim tekstiviesti tai se tunne että kuuluu jollekin.
Olo on heti seesteisempi ja rennompi.
Koen vaan olevani parempi ihminen silloin.
Mitä enemmän mä tätä piirrettäni olen nyt viime kuukausina koittanut unohtaa ja haudata, niin sitä enemmän se nousee pintaan ja sitä enemmän ahdistaa, kun en pääse toteuttamaan itseäni.
Ei vaan ole löytynyt sopivaa kumppania.
Tuntuu etten mä vaan pääse tästä piirteestäni ja alistumisen tarpeesta eroon.
Tai sitten en vaan yritä tarpeeksi kovaa. >:D
-
En koe mieltymyksistäni ahdistusta. Ei niissä ole mitään väärää, jos joku niin sanoo niin ei hän ehkä sitten kuulu mun mieltymysten toimeenpanoon millään muotoa.
Ahdistusta on toki aiheuttanut se, että on yrittänyt muovautua vaniljaksi, kun on jostain syystä kuvitellut elämänsä olevan helpompaa niin. Tai sekin ahdistaa, jos seuraa hakiessa toinen olettaa sun hakevan vain seksiä, kun ilmoitan olevani dominoiva nainen. En tiedä missä kirkossa on niin kuulutettu, että dominoiva nainen ei voisi hakea myös parisuhdetta/olla parisuhteessa sen henkilön kanssa jota alistaa. Mutta toi on aika yleinen asia mihin oon törmänny.
En saa vaniljoinnista juurikaan riittävää tyydytystä. Son niinku haluaisit sitä lempijäätelöäs ja sulle tuodaan joku halpissuklaapatukka sen sijasta.
Mutta onneksi olen hyvin avoimeksi ihmiseksi kasvanut, en häpeä tai häpeile mitään.
-
Mitä enemmän mä tätä piirrettäni olen nyt viime kuukausina koittanut unohtaa ja haudata, niin sitä enemmän se nousee pintaan ja sitä enemmän ahdistaa, kun en pääse toteuttamaan itseäni.
Tuo on turhankin tuttu tunne myös minulle. Olen tiedostanut olevani kinky jo teini-iästä, mutta vasta tänä kesänä olen päässyt kunnolla toteuttamaan itseäni. Toki yritin tuoda bdsm-mausteita aiemmissakin suhteissa, mutta liian usein koin hakkaavani päätä seinään ja tuntevani itseni oudoksi. Välillä päätin haudata moiset mieltymykset kokonaan ja alkaa "normaaliksi". Toimihan se vähän aikaa, mutta ei itseään voi loputtomasti vääntää väärään muottiin. Kieltäminen aiheutti myös kohtuuttomasti ahdistusta ja yksinäisyyttä. Ja myönnän että olen ollut kateellinen ihmisille, jotka ovat voineet olla vapaasti kinkyjä ja löytäneet samanhenkisen kumppanin. Onneksi ei enää tarvitse.
-
Kinkypuoli itsessään ei ahdista mut kahden suhteen ylläpitäminen on lähinnä double trouble...polyhommat ei oo aina niin kiitollisia ku vois luulla.
-
Kyllä enemmänkin hirmuista helpotusta, kun tietää, että tää on niiiin mun juttuni ja löytyy syy, miksi vanilja-aikoina löytyi harvoin miestä, joka olis tyydyttänyt mua seksuaalisesti. No ei kai voinutkaan juu, kun suurin osa miehistä tuntuu olevan niin kovin "kilttejä" ja helliä.
Siis kyllähän hellyys on aivan ihana asia, tottakai ja siitä pidän, mutta kyllä mies voi olla Mies=Dom ja silti olla hellä. Ero onkin siinä, ettei Domi tuijota spanielin silmin ja "teen ihan niinkuin sä haluat, kulta" fiiliksin kosketa.
Tokikin parinmuodostuksen kannalta markkinat pienenee, kun omasta genrestä pitäisi löytyä se uros, joka vielä sykähdyttää sydäntäkin, mut hei, aina voi sessioida siihen saakka mukavien ihmisten kanssa ^-^
-
Ahistaa melkein kokoajan. Tuntuu siltä, että oon rikki ja huono, kun oon aseksuaali ja AB. Joka paikassa tuntuu siltä, että ei vaan kuulu joukkoon ja on vääränlainen.
Tuntuu vaan siltä, että pitäs vaa syyä jotaki lääkkeitä että vois olla normaali ja polttaa kaikki vaipat ja tutit roviolla. Mutta ei pysty, kun ne on niin osa mua.
-
Ehdottomasti merkittävin ahdistusta ja ei-toivottuja tuntemuksia aiheuttava asia omaan kinkiyteeni (kinkyyteeni?) liittyen on sopivien partnerien löytäminen. Jostain fantasioista oon myös tuntenut joskus syyllisyyttä. Kuitenkin koen kinkyyden ja seksuaalisuuden toteuttamisen enemmänkin isona voimavarana ja positiivisuutta tuovana asiana elämässä, jos vaan joskus pääsis tekemään sitä :D t. incel-Mei
-
Mieltymyksistäni en tunne ahdistusta, mutta senkin edestä siitä, että ajan kanssa on tullut vaikeammaksi päästä toteuttaa itseään. Ahdistusta lisää myös huono itsetunto ja jatkuvasti mieltä kaivavat tunteet siitä, etten tunnu kelpaavan tälläisenä tarpeeksi. Ihmisillä loppuu mielenkiinto minuun, mutta koskaan sitä ei sanota suoraan. Joko yhteydenpito lakkaa ja minun ottaessa yhteyttä ovat vastaukset vaisuja. Turhautuminen ja ihno itseäni kohtaan kasvaa päivä päivältä ja sattuu nähdä kuinka hyvin muilla menee. Mikä on hiljalleen johtanut (muytaman muun syyn kanssa) siihen, että olen vetäytynyt pois piireistä ja ihmisten läheisyydestä. Pää ei kestä esittää että kaikki olisi hyvin näin.
-
Mieltymyksistäni en tunne ahdistusta, mutta senkin edestä siitä, että ajan kanssa on tullut vaikeammaksi päästä toteuttaa itseään. Ahdistusta lisää myös huono itsetunto ja jatkuvasti mieltä kaivavat tunteet siitä, etten tunnu kelpaavan tälläisenä tarpeeksi. Ihmisillä loppuu mielenkiinto minuun, mutta koskaan sitä ei sanota suoraan. Joko yhteydenpito lakkaa ja minun ottaessa yhteyttä ovat vastaukset vaisuja. Turhautuminen ja ihno itseäni kohtaan kasvaa päivä päivältä.
Kuvaus rakkauselämästäni
-
Eipä tuo ahdistusta ole aiheuttanut. Olen aina tiennyt mitä olen ja "vaniljasuhteissa" olen tehnyt tietoisen valinnan (toki kiinnostusta aiheeseen on toiselta aina pitänyt löytyä). Suhteen alkaessa olen kumppanille aina tehnyt selväksi mitä olen, mutta tosiassa en usko, että minkäänluontoisessa suhteessa kahdelta ihmiseltä löytyy 100% yhteensopivuutta, vaan onnistuneessa suhteessa on kuitenkin kyse vain siitä kuinka suuria kompromisseja osapuolet voivat tehdä ja pysyä onnellisina.
Kyllä enemmänkin hirmuista helpotusta, kun tietää, että tää on niiiin mun juttuni ja löytyy syy, miksi vanilja-aikoina löytyi harvoin miestä, joka olis tyydyttänyt mua seksuaalisesti. No ei kai voinutkaan juu, kun suurin osa miehistä tuntuu olevan niin kovin "kilttejä" ja helliä.
Siis kyllähän hellyys on aivan ihana asia, tottakai ja siitä pidän, mutta kyllä mies voi olla Mies=Dom ja silti olla hellä. Ero onkin siinä, ettei Domi tuijota spanielin silmin ja "teen ihan niinkuin sä haluat, kulta" fiiliksin kosketa.
Tokikin parinmuodostuksen kannalta markkinat pienenee, kun omasta genrestä pitäisi löytyä se uros, joka vielä sykähdyttää sydäntäkin, mut hei, aina voi sessioida siihen saakka mukavien ihmisten kanssa ^-^
Lähde kahville.
-
Itselleni piirre on vuosien varrella aiheuttanut niin iloa kuin ahdistustakin. Nuorempana BDSM/ fetissi tyylistä seksiä tuli harrastettua lähinnä baari-iltojen jälkeen humalassa ja niistä ei sitten selvinpäin puhuttu eli oltu asian kanssa avoimia. Nämä jutut tapahtuivat pitempiaikaisten kumppanien kanssa. Silloin kyse oli jostain salaisesta ja kielletystä ja piiloon kätketystä asiasta mutta humalatilan myötä estot lähtivät ja uskalsin toteuttaa rajumpaa puoltani.
Myöhemmin hurahdin "henkisyyteen" ja silloin pidin seksuaalisuutta (varsinkin voimakasta sellaista) "huonona asiana" niin asia ahdisti kovasti. Se on kiva tehdä henkisiä harjoituksia (esim meditoida) kun pään sisällä pyörii vain sadistiset seksiajatukset ja niiden tuoma huono omatunto ja ajattelee että "pitäisi" olla seesteisen rauhallinen oman päänsä sisällä ja kehossa :/ Useamman kerran vaihtui meditointihetket masturbaatioon ja jatkuivat meditoimisena kun oli saanut tarpeensa purettua mutta kyllähän se ahdisti ja tuli huono omatunto...
Nyt olen päässyt toteuttamana itseäni avoimesti BDSM mielessä vajaan vuoden ja piirre ei enää ahdista. Oli todella onni että puolituttu alkoi puhua kokemuksistaa (hän on sub) ja mitä hän alistuvana osapuolena saa irti sessioista. Mua auttoi asian "hyväksymisen" kanssa se että ymmärsin mitä alistettu voi asiasta saada psyykkisesti ja fyysisesti (=vapautusta, helpotusta, nautintoa...) ja sitä kautta hyväksyin omat Dom piirteeni. Tuohon asti olin rajun seksin ajatellut olevan toisen osapuolen hyväksikäyttöä mutta onneksi tajuan nyt asian toisin. Nykyisin näen jopa niin päin että Dom taitaa palvella alistuvaa enemmän kuin alistuva Domia...
Nykyisin piirre ei enää ahdista ja onhan se niin ihanan vapauttavaa kun voi rehellisesti olla oma irstas itsensä ja jakaa kokemusta koko sydämellään toisen ihmisen kanssa :)
-
Sinällään en ole ahdistunut mieltymyksistäni. Olen vasta raapaissut sitä pintaa ja alkanut etsiä mitä kaikkea omaan kinkiyteen kuuluu. Välillä lähinnä ahdistaa olenko riittävästi kumppaneilleni kun olen enempi opetettavana koko ajan.
-
Sinällään en ole ahdistunut mieltymyksistäni. Olen vasta raapaissut sitä pintaa ja alkanut etsiä mitä kaikkea omaan kinkiyteen kuuluu. Välillä lähinnä ahdistaa olenko riittävästi kumppaneilleni kun olen enempi opetettavana koko ajan.
Ne ketkä ottavat aloittelijoita koulutettaviksi yleensä tietävät mihin ryhtyvät.
-
Tuskinpa monikaan ahdistuu siitä mitä on, enemmän varmasti aiheuttaa ahdistusta jos ei löydä vastakappaletta itselleen.
Löytämisen vaikeus lienee suurikin ahdistuksen aihe.
IKRM
-
En oo hirveesti kerenny ahdistumaan kinkyydestäni enkä myöskään seuran puutteen vuoksi.
Hyvää seuraa sai toki odottaa tovin pidempään, mutta kivuttomasti sekin löytyi.
Ja lopulta se paras tuli ihan kotiin katselemaan.
-
Aikanaan mulla oli (teininä) todella vaikea hyväksyä itseni. Kaikki alkoi kaatua lapsena siinä vaiheessa päälle, kun alkoi tajuta mikä on ja mitä tämä kaikki on. Ajatukset meni tosi pahasti solmuun ja mulle alko tulemaan psyykkisiä oireita. Likaisuuden tunne oli aika totaalinen. Tuntui, että on likainen ja sitä likaisuutta riitti monella eri tavalla, tuntui että jos koskee itseensä, niin on esim. pestävä kädet tms. myös ajatusten suhteen tuli ongelmia, kun tuntui, että ajattelee väärin eli ajattelee normi heteroista poikkeavasti. Kun masturboi ja laukesi, niin sitten tuli pahat itsensä syyttämiset aina ja tyyliin vannoi, että ei enää ikinä tällaista. Aloin kieltämään itseäni ja pyrin siihen, että olisin normaali. Kun joskus onnistuin vaikka masturboimaan normaalisti, niin mietin, että "mä onnistuin, musta voi tulla vielä normaali". Mutta en koskaan mahtanut itselleni mitään, aina nää jutut nousi uudelleen ja uudelleen pintaan. Sitä kesti tosi pitkään ja muiden ihmisten syyllistäminen ei ainakaan parantanut asiaa. Kunnes sitten vihdoin vaan totesin, että en pysty itselleni mitään, että tällainen mä olen, halusin tai en. Sitä kautta aloin hyväksymään itseäni ja välttelemään tietyn tyyppisiä ihmisiä. Normihetero juttuja mun elämässä ei nykypäivänä ole enää juurikaan. Välillä on pakko antaa pakit jollekin, joka luulee musta jotain aivan muuta, kuin olen eli normiheteroille. En enää nykyään haluaisi muuta ollakaan, enkä missään nimessä normihetero. Parisuhteesta haaveilin aikani, mutta enää en haaveile edes siitä. Nykyään mulle riittää se, että tiiän itse mikä oon ja elämä sujuu noin muuten, niin hyvä.
-
Ei ole ahdistanut koska en ole ymmärtänyt mitä puuttui. Nyt kun vähän olen päässyt toteuttamaan käytännön tasolla, lähinnä harmittaa etten aiemmin ymmärtänyt mistä oli kyse.
-
En ole tuntenut ahdistusta, elämänrikkautena olen spankouteni kokenut, enhän vahingoita ketään, toki ymmärrän että monista haluni on omituinen. En tietenkään asiasta toreilla huutele kuten en muustakaan seksuaalisuuteeni liittyvästä, yksityisasia, vaatii luottamusta, on luottamuksen osoitus jos siitä jollekin kerron.
-
Oma luonne ja intressit ei ahdista. Positiivinen ilmiö vain kun niistä pääsee ottamaan selkoa.
Haastavampi puoli on löytää sopiva vastakappale, jolle on myös ok että kartoitan vielä paljon asioita.
-
En ole osannut ahdistua kinkyydestäni, joskus aika-ajoin jotkin yksittäiset osat ovat herättäneet huolta omasta kelpaavudesta tai peilautuneet taustaani vasten ja olen niitä kyseenalaistanut. Lopulta kuitenkin kinkyys on niitä harvoja asioita, joita en itsessäni ole hävennyt.
-
Ei ole koskaan ahdistanut. Jossain vaiheessa toki rationaalisella tasolla harmitti että seurustelu- ja perhekuviot ovat huomattavasti vaikeampia, mutta ei sekään suorastaan ahdistanut ole.
Ainoa mikä on ahdistanut tähän liittyen on se että en usko että olisin muutoin elämässäni törmännyt ns. aidosti pahoihin ihmisiin, jopa väkivalta- tai seksuaalirikollisiin. Sellaiseen törmääminen on ollut ahdistavaa (todennäköisyyttä törmätä on lisännyt se että olen toiminut yhteisöjen vastuurooleissa, mutta on sitä käynyt seuranhaussakin valitettavasti).
-
EI koskaan. Olen ihmisenä aika omanlaiseni ja osin normista poikeava persoona ja hyväksynyt erilaisuutta myös muissa. En myöskään ole koskaan elänyt tietyn yleisen sosiaalisesti hyväksytyn mallin mukaan tai toteuttaen muiden toiveita tai odotuksia (vaikkakin muita ihmisiä paljonkin huomioiden).
Ja koska lapsuudenkotini oli myös hyvin suvaitseva ja monimuotoinen, paineita "tavallisuuteen" ei ole ollut ja minua on tuettu ja hyväksytty omana itsenäni. Olen aina ollut seksuaalisesti hyvin avoin, ja myös puhunut asioista avoimesti ja nuorempana joskus törmäsin siihen, että avoimuuteni loukkasi tai hämmensi muita ja tästä olen nykyään paremmin tietoinen ja kunnioitan heitä, joille avoimuus on vaikeaa tai ei tunnu omalta. Toki oma seksuaalisuus ja mieltymykset ovat kehittyneet ja muokkautuneet iän myötä.
Ja ikäkin vaikuttaa - on kai usein helpompi olla sinut itsensä kanssa 40 kuin 20-vuotiaana? Omalla kohdalla tietyt asiat jotka eivät nuorempana tuntuneet omilta ja olivat jopa hard limits(kuten sadismi ja kumppani joka vaippailee) ovat tulleet mukaan ajan kanssa ja kumppanin kautta ja koen, että tämä jatkuva kasvu ja kehitys on hyvä asia. Nykyinen minäni on nuorempaa itseäni huomattavasti suvaitsevampi ja armollisempi - niin itseä kuin muita kohtaan :)
-
Miksiköhan se default asetus on että pitää aiheuttaa ahdistusta? Eiköhan se vois olla ilon ja riemun lähde, asia jonka oivaltaaminen, oppiminen ja harrastaminen on iloinen ja positiivinen. Että se vastoinkäimisiin katsomatta antta värejä na sävyjä ihmisen elämään?
-
Vähintään paritahoinen kysymys tietenkin.
Perusasetuksinen pervous ei ole aiheuttanut ahdistusta oikeastaan koskaan lainkaan, joskus on saattanut simppelimmin vain vituttaa mikäli olosuhteet eivät ole tavalla tai toisella sallineet itsen toteuttamista, yksinkertaisesti samaan tapaan kuin jos joskus on jostain syystä vallinnut vähäseksinen kausi. Ei minua juuri kiinnosta konventionaalinen moraali, häpeä, siveellisyys tai sen sellaiset muuten kuin metatasolla, tarkastelemisen ja pohdinnan kohteina - mikä ei suinkaan tarkoita sitä että olisin moraaliton olento, kaukana siitä, mutta moraalini on omani, sanotaan nyt sitten vaikka eksistentiaalinen sellainen.
Mutta sitten.
.. . on se varsinainen synkeä, makaaberilla tavalla utelias puoli joka on ajanut vuosikymmenten mittaan ottamaan selkoa kiduttamisen, ruumiillisten rangaistusten, teloitustapojen, ylipäänsä julmuuden ja väkivallan kirjosta ja kulttuurihistoriasta. Kronikat, tietosanakirjat, elämäkerrat, kuvitelmat, kuvat, elokuvat, you name it. En toki ole tässä viehtymyksessäni yksin, tiedän sen ja tottahan jo pelkästään inhimillisen julmuuden historian ällistyttävä mitta, laajuus ja kirjo sinänsä sen kertoo, enkä ole sentään mitään varsinaisesti mielestäni pahaa ja sairasta tosielämän snuff-kamaa etsiskellyt, vaikka totisesti monenmoista dokumentaarista matskua onkin vastaan tullut. En ole myöskään sillä tavalla sairas että minun täytyisi päästä itse todellisuudessa johonkin kellariin sahaamaan tajuissaan olevia lajitovereita kappaleiksi, luu luulta vasaroimaan murskaksi, kalttaamaan ja grillaamaan tai mitään vastaavaa herttaista.
Vaikkakin.. .
Pahoittelut herkimmille sieluille äskeisistä.
Mitenköhän kaiken tämän kertyneen kapitalisoisi?
Voin sanoa että em. disclaimereista huolimatta tämä tutkimusmatka on tehnyt vahinkoa sielulleni ja olisin kenties onnellisempi jos se olisi ja jäisi tekemättä. Vaikkei mikään inhimillinen olisi vierasta mutta kaikki tieto olisi rikkautta, ei kaikkiin kuiluihin kannata katsoa, niin se on. En haluaisi tietää näin paljon kaikesta siitä mitä maailmassa on viime vuosinakin tapahtunut ja epäilemättä tapahtuu kaiken aikaa, ja minusta esim. nykyinen scandinavian noir kaikessa yltiöpäisessä sadismilla mässäilyssään saisi yksinkertaisesti suurelta osin jäädä kirjoittamatta (mikä on täysin eri asia kuin mikään sensuurihaave, tietenkin), on hieman surullista että pelkästään päivän perusmedian kuluttajakin on viime vuosikymmenen varrella saanut Daeshin brutaliteetin kasvoihinsa hierotuksi ja että niin suuri osa videopeliskenestä rakentuu gore-efekteille jne.
Toki yksi jos toinenkin kelaa epäilemättä tämän luettuaan että onpa siinä tissiposki sadistiksi, mää oon ainakin niin kova jätkä ja/tahi jätkätär etteivät suurin piirtein samoilla kilsoilla moiset mietteet vähääkään vaivaa, ja siitäpä toki vain kaikin mokomin, enkäpähän tuota varsinaiseksi sadistiksi itseäni mainitsekaan. Saas nähdä vaivautuuko joku ihan merkeiksi asti keulimaan.
* )
-
Itse piirre ei aiheuta minkäänlaista ahdistusta, päinvastoin, sen avulla puretaan ahdistavia tunteita. Piirteen piilottelu sen sijaan välillä stressaa, haluaisin pitää pikkuiskamojani esillä(muitakin kuin pehmot siis).
-
Aikanaan painiskelin näiden ajatusten kanssa aika paljonkin ja jonkin verran se ahdisti. BDSM-pornon katsominen ei vielä ahdistanut, silloin kun ajattelin, että tykkään vain katsella sellaista. Sitten kun alkoi olla halua päästä itse tekemään, tuli tätä ihmetystä ja sitä, että potkin näitä ajatuksia poispäin. Onneksi näin jälkeenpäin asialle voi jopa hymyillä ja naureskella itselleen, että kuinka en näin yksinkertaista asiaa silloin tajunnut.
Oma ajatuspaini liittyi kahteen asiaan: omaan luonteeseen ja silloiseen ammattiin. Ihmettelin sitä, että kun olen omasta mielestäni ainakin kiltti ja kohtelen ihmisiä hyvin, niin minkä ihmeen vuoksi sitten päässä pyörii sellaisia kiihottavia ajatuksia, joissa käskyttäisin naista laskemaan housunsa, menemään johonkin noloon asentoon piiskausta varten, käskisin laskemaan antamani iskut, käskisin pyytämään niitä lisää ja tykkäisin jos nainen hieman nyyhkisi siinä tilanteessa. Ihmettelin, että mikä helvetti minua vaivaa, kun toisaalta tuollaisen tekeminen tuntuisi hirveältä, toisaalta sitten kiihottavalta. Silloin mietin, että millainen helvetin kusipää oikein olen, kun haluaisin tehdä noin, mutta taas toisaalta kohdella ihmisiä hyvin.
Samoin potkin ajatuksia poispäin, koska olin sellaisessa ammatissa, missä olin auktoriteettiasemassa ja usein käskemässä kaikenlaista. Päässä pyöri ajatuksia, että voi kun pääsisi käskyttämään jotakin naista kunnolla ja katsomaan ihastellen, kuinka sitä totellaan, niin päässä hakkasi sitten se, että tuo on kusipäistä simputtamista ja en ole mielestäni kusipää simputtaja. Sekä se, että olenko hakeutunut tähän ammattiin siksi, että saan ylipäätään käskeä.
Lisäksi sitten ihmetystä aiheutti se, että kun näin tai kuulin jotakin vääryyttä, joka sitten edes jotenkin oli verrannollinen omiin haluihin, niin siitä tuli muka looginen ristiriita. Että tuollainen on väärin, ei noin voi tehdä, mutta mitä helvettiä, miksi sitten itsellä on vastaavia ajatuksia päässä, vaikka tiedän tuollaisen olevan väärin. Looginen ristiriita siitä, että tuollaisesta väärinteosta minun loogisesti kuuluisi tykätä, kun kerran ajatuksia on päässä, mutta miksi se ei tunnu oikealta.
Tämä ajatuspaini vaikeutti kinkyilyn aloittamista monella vuodella. Voi kun silloin olisin lukenut jotakin edes perustietoa BDSM:stä ja kinkyilystä, niin tästä lajista olisi päässyt nauttimaan aikaisemmin. Tai voi kun silloin olisi ollut joku vastakkaisella puolella oleva, joka olisi sanonut ja rohkaissut, että "minä ja monet muut muuten tykätään tuollaisesta makuuhuoneessa, kerros hieman lisää..."
Ei tässä ollut sen ihmeellisempää asiaa kuin se, etten osannut tehdä kunnon eroa makuuhuoneleikkien ja muun oikean elämän välille. Näinkin yksinkertainen asia, jota ei vaan silloin vielä sisäistänyt. Nykyisen tiedon valossa tuo oma ajatuspaini hymyilyttää, mutta tiedän myös sen, etten todellakaan ole ainoa, joka on hieman vastaavan prosessin käynyt läpi.
Ei ahdista enää.
-
Ei se ahdista, mutta aiheuttaa häpeää tai sellaista tunnetta, en kuulu mihinkään tai oon sairas. Miksi kukaan aikuinen haluaisi olla avuton ja vauva. Tuntuu järjettömältä, mutta ilman tätä kaikkea en tuntisi itteäni niin hyvin. Ilman tätä mulla ei olisi sitä jämerää pohjaa elämälle.
Kaikki tämä on osa persoonaa ja osa minua. Tavallaan tämän osan häpeäminen on yhtä turhaa minulle, kuin se, että häpeäisin pittuttani.
-
Ah, sattuipa sopivasti tämmöinen topic juuri kun mietin että mihinköhän sitä voisi purkaa tuntojaan :D
Kun olen omissa oloissani, en häpeä sitä mitä olen. Häpesin ehkä joskus, mutta hiljalleen olen hyväksynyt sen että olen mikä olen, ja se että yrittäisi pakonomaisesti kieltää omia mieltymyksiään tai se että yrittäisi jotenkin väkisin muuttaa itseään sellaiseen "muottiin" ihan vain siksi ettei kukaan vahingossakaan pitäisi poikkeavana on loppupeleissä pahinta itsepetosta.
Siispä olen asioista sopivan avoin. Parhaat ystäväni, sukupuoleen katsomatta, tietävät mieltymyksistäni valittuja paloja. Olen ilokseni huomannut että suhteellisen harva jonka kanssa olen puhunut on 100% vanilla, eli jonkunlaista ymmärrystä eri mieltymyksiä kohtaan on. Parhaiden ystävieni kanssa on juteltu pitkät tovit erilaisista BDSM-jutuista, mutta kaikista syvimpiä salaisuuksiani ja mieltymyksiäni hekään eivät tiedä. Olisi vain niin hankala selittää mikä näissä kaikista salaisimmissa asioissa minua sykäyttää, ja jotenkin alitajuisesti pelkään sitä että heidän käsityksensä minusta muuttuisi täysin.
Elän kuitenkin pelossa siitä että jonain päivänä puhun ohi suuni kännissä tai joku löytää minun "leikkikaluvarastoni". En pysty, en jaksa enkä halua selittää fetissejäni auki. Pahinta on se että statukseni on tällä hetkellä sellainen että on vain ajan kysymys milloin minusta tulee jollain tasolla "julkisuuden henkilö", jonka joku ulkopuolinenkin saattaa tunnistaa (tämä ei nyt ole missään nimessä mitään brassailua, eikä kyse ole mistään tosi-tv:stä tai vloggaamisesta, vaan ihan tulevien, aikavälillä 2-5 vuotta, työkuvioiden mukanaan tuoma haitta). Myönnän olevani ihminen joka ylianalysoi kaiken mutta olen jo kertaalleen nähnyt painajaismaista unta siitä kuinka mieltymykseni kuulutettiin ääneen kaikille läheisille ja joukolle tuntemattomia, jonka jälkeen minut tuomittiin ja orastava urani oli samalla ohitse.
Ihailen sellaisia ihmisiä jotka uskaltavat tuoda näitä mieltymyksiä julki ihan omalla naamallaan ja identiteetillään :love:. Se edesauttaa sitä että näistäkin asioista aletaan käymään dialogia ja ehkä jonain päivänä se ei olisi maailmanloppu vaikka väärä henkilö saisikin fetisismeistä ja BDSM-leikeistä tietää.
Uskon että täällä on jokunen ihminen joka jakaa kanssani sen fiiliksen kun omia fiiliksiään ei voi jakaa kuin anonyymisti. Toivon löytäväni jonain päivänä elämänkumppanin johon voin luottaa niin täysillä että voin purkaa hänelle koko sydämeni ja luottaa siihen että hän pysyy rinnallani, vaikka ei itse tällaisista hommista syttyisikään.
-
Miksi kukaan aikuinen haluaisi olla avuton ja vauva. Tuntuu järjettömältä, ...
No tässä kohtaa taidetaan kaikki kinkyt, vaniljat ja muut olla samalla viivalla. Mitä järkeä on ottaa elimiä suuhun? Mitä järkeä suudella? Onks järkee pelata tennistä? ;D
Järjestä puhutaan aika paljon siihen nähden, miten harvaan asiaan se lopulta liittyy.
-
^En jaksa puhelimella lainata, mutta ilmeisesti ihmisellä on taipumus saada asioille rationaalinen selite. Varsinkin, kun emotionaalisella tavalla en pysty asiaa itselleni selvittämään. Toisaalta ihmisellä on tarpeet ja niiden tyydyttämiseen on yhtä monta tapaa, kuin ihmistä tarpeineen.
Mie olen ajatellut, että josko tämä tarve on ollut olemassa jo kauan, mutta nyt se vasta täytetään.
-
Ei ole aiheuttanut minkäänlaista ahdistusta. Johtuneeko siitä, että kaikissa pidemmissä suhteissa, toinen puolisko on paljastunut itseäni pervommaksi.En pystyisi edes kuvittelemaan Vanilja suhdetta.
-
Olen kokenut siitä hyvinkin suurta ahdistusta, välillä koen vieläkin. Suurinta ahdistusta aiheutti aikanaan se, että alistuminen ei tuntunut ollenkaan sopivan maailmankuvaani. Kesti vuosia ymmärtää, että ihminen voi olla yhtä aikaa seksuaalisesti alistuva ja muussa elämässä kaikkea muuta kuin alistuva. Oli vaikea myöntää itselleni, muista puhumattakaan, että minussa on niin erilaisia puolia.
Nykyisin ahdistusta aiheuttaa lähinnä se, että en voi oikein toteuttaa sitä alistuvaa puoltani mitenkään, koska ei ole luotettavaa osapuolta, joka ottaisi osaisi ja haluaisi ottaa kontrollin. Välillä kaipaan käskyjä, toruja ja toisaalta lohdutustaihan muutenkin kuin seksuaalisesti, ne luovat minulle turvallisuuden tunnetta - mutta tietty vain jos kysymyksessä on luotettava ihmissuhde ja yhteinen sopimus. Toisaalta tietty hienoa, että minua pidetään pärjäävänä ja vahvana ihmisenä, en voi valittaa.
-
Ahdistaa todella paljon. Aiemmin kylläkin enemmän kuin nykyään. En yli kahteenkymmeneen vuoteen hyväksynyt puolta itsessäni ja se johti moniin ongelmiin niin henkilökohtaisella kuin parisuhteen tasolla. Nykyään opettelen hyväksymään itseni, mutta minulla on sen kanssa vielä paljon tehtävää. Itseni olen hyväksynyt, mutta samalla parisuhteen ongelmat tavallaan pahentuneet, muuttaneet muotoaan kun kumppani tavallaan hyväksyy minut, mutta ei puoleni toteuttamista.
-
Ei ahdista, mutta en ehkä koe sitä aivan 100 % luontevaksi jutuksi ittessäni.
Välillä tuntuu, että olen vähän liian karkea ja alkukantainen luolan asukki tässä hommassa.
-
Ei sitten minkäänlaista ahdistusta.. ikinä.
-
Ahdistusta nyt ei varsinaisesti ainakaan enää. Kyllähän mä joskus häpeilin perversioitani mutta en mä oo niitä häpeilly enää vuosiin, olen niiden kanssa nykyään ookoo ja ne tekee mun elämästä mielestäni mielenkiintoisempaa. Ainoa huono puoli on se että sellaisen kumppanin löytäminen jolla on vastaavia mieltymyksiä on haastavampaa, mutta sellaista elämä joskus on. Tietty on joitain fetissejä joita en halua lähipiirini saavan tietää joten ymmärrettävästi välillä pelottaa että jotkin mieltymykseni lipsahtavat sopimattomille korville, mutta ei sekään nyt varsinaisesti ahdista.
Lähimmäksi ahdistusta pääsee luultavasti pienoinen häpeä tai syyllisyys jota tunnen niinkin vaniljasta asiasta kuin tissifetissistäni. Vaikka pidänkin kaikenlaisista tisseistä, niin isoista kuin pienistäkin, niin preferoin silti selkeästi isoja tissejä, ja tästä preferenssistäni tunnen vähän huonoa omatuntoa toisaalta koska tiedän miten paskalta tuntuu tuntea riittämättömyyttä tai muita kehonkuva/itsetunto-ongelmia fyysisistä synnynnäisistä ominaisuuksistaan, ja toisaalta koska isotissisiltä kavereiltani olen kuullut lähinnä avautumisia siitä miten hankalia ja inhottavia ja epäkäytännöllisiä isot tissit ovat niille kenen kehossa ne on niin välillä käy mielessä että onko minun ookoo tykätä jostain asiasta mikä aiheuttaa omistajalleen lähinnä huonoa oloa.
-
Suuren suurta. Muistan ajan kun luulin kaikkien ajattelevan samaan tyyliin. Totuus tulikin todella silmille ja pikkuhiljaa opin hiljaa kulkemaan ja kaiken piilottamaan. Ihmettelen ystäviäni joille riittää jotkin ihan muut asiat suhteessa😦.
Sit luin jostain ” etsi itsestäsi sen mitä haet ulkopuolelta” . Vittu mitä paskaa sekin. Nyt näytän ulospäin sitten ihan päinvastaiselta kuin miltä tuntuu🙄
No mut hei, ehkä perse edelläkin pääsee puuhun🥺
-
Ei sitten minkäänlaista ahdistusta.. ikinä.
Komppaan, melkein täysillä, en ihan.
-
Ei ahdistusta. Pikemminkin vain v..tutusta kumppaninhakutilanteessa. Potentiaalisten ehdokkaiden määrä on minimaalinen mutta minkäs teet.
Välillä sitten onkin haettu vaniljaoletettujen joukosta mutta se päättyy aina hakkasin jälleen päätäni seinään - fiiliksiin. Lähinnä enää naurattaa nuo yritelmät.
-
Minussa on aiheuttanut suurta ahdistusta ihan mt-ongelmiin asti. Mielestäni masokismi ja sadismi eivät ole terveitä asioita, mutta kuitenkin tunnen niihin viehtymystä joita toteutan käytännössä. Suuri ristiriita elämässäni josta olen keskustellut jopa terapeutin kanssa. En usko, että koskaan täysin ”parannun” siitä, että fantasioin että minua satutetaan.
-
^Harmi kun on ahdistus mennyt noin pitkälle. Mitä terapeutit tuumasivat asiasta?
-
Ei sitten minkäänlaista ahdistusta.. ikinä.
Jep. Sama täällä :P
-
Tuumasi, että jos oppisin rakastamaan itseäni en enää tuntisi tarvetta sadomasokismille. Mutta kyllähän moni sadisti ja masokisti rakastaa ja kunnioittaa itseään, käsittääkseni? Tätä aihealuetta ei vain vieläkään kunnolla ymmärretä.
-
Ei nyt tainnut terapeutti ihan käsittää sadomasokismia. Eihän nyt itsensä rakastamisen puutteen ja näiden touhujen välillä ole mitään suoraa yhteyttä että noin voisi yleistää.
-
Ei laisinkaan ahdistusta. :)
-
Ei ahdista, RAKASTAN tätä! :love: Se on luonnollinen osa minua ja tuottaa suurta mielihyvää, nautintoa ja iloa! Parasta! :love:
MUTTA. Kyllä se rakkauden löytyminen huolettaa. Jäänkö yksin ja tavoittelenko kuuta taivaalta jos etsin monogaamista dominoivaa miestä?
Moni tuntuu olevan poly ja etsivän vain sessioita ja subihaaremeita. Ihan kivoja sessiotkin ovat, mutta entäs kun jää nälkäiseksi? Kun tahtoisikin pitkän matkan ja päästä syvälle mielen ja tunteiden maisemiin, oikeasti jakaa tämän toisen kanssa muutakin kuin hetkellisenä lihan ilotteluna? Olla D:lle se ainoa ja oma? Nauttia D/s - parisuhteesta missä kinky olisi mukana paitsi makkarissa, myös vireenä ja piristeenä arjessa?
Puuh. Olisin valmis vaikka muuttamaan jos Sen Oikean kohtaisin.
-
Kyllä varsinkin rajummat raiskaus- ja hyväksikäyttöfantasiat ovat aiheuttaneet ahdistusta ja DDLG-mieltymykset. Yleensä aika lyhytaikaista (pari päivää), mutta jostain se aina tulee. Nykyään harvemmin, mutta silti tulee. Varsinkin rajujen leikkien jälkeen sitä usein alkaa epäilemään ja haukkumaan omia mieltymyksiään. Se lienee ihan normaalia droppaamistakin.
Tänä keväänä kun ei ole päässyt bileisiin eikä miitteihin, on tullut painiskeltua taas enemmän näiden asioiden äärellä. Vertaistuki ja yhteisö auttaa itsensä hyväksymiseen, ja nyt kun sitä ei ole ollut niin paljoa niin kyllä ahdistukseen olen joinakin päivinä vajonnut. Onneksi on kumppaneita, joittenka kanssa saa olla just sellanen pervo paskiainen mitä on.
-
Alkuihmetystä aiheutti, muttei ahdistusta. Jos joku tuntuu niin hyvältä eikä ole keltään pois, niin ei kai se kovin huono juttu voi olla. Mutta samaa pohdin kuin muutkin, että seuranhakua se rajoittaa ahdistavan paljon. Harmillisen marginaalinen "ilmiö", ainakaan, että ääneen myönnettäisi.
Ei sitä kaikkein vinoimmista asioista ole puhunut edes ystävilleen, jotka muuten tietävät kaikesta kaiken. Enemmän kuin häpeää koen, että ne jutut on niin kaukana normien mukaisesta käytöksestä, etten halua edes kokeilla, ymmärtäisikö joku asiaan vihkiytymätön. Varsinkin, kun en itsekään järjellä ymmärrä, pelkästään tunteella. Joskus kaipaisi, että niistäkin asioista voisi joskus jutella, mutta elää sen hiljaisuudenkin kanssa.
-
Ahdistusta en muista kokeneeni koskaan mieltymysten tiimoilta. Turhautumista sitävastoin olen kokenut kuivien kausien aikana. Sama varmaan monella muullakin.
-
Minussa on aiheuttanut suurta ahdistusta ihan mt-ongelmiin asti. Mielestäni masokismi ja sadismi eivät ole terveitä asioita, mutta kuitenkin tunnen niihin viehtymystä joita toteutan käytännössä. Suuri ristiriita elämässäni josta olen keskustellut jopa terapeutin kanssa. En usko, että koskaan täysin ”parannun” siitä, että fantasioin että minua satutetaan.
Tähän lisäisin vielä, että en voisi ikinä rakastaa sadistia. Toivon kovia otteita mahdolliselta kumppaniltani, mutta minusta on mitä kamalin piirre ihmisessä se, että saa nautinnon toisen kivusta silloinkin, kun tämä toinen kivusta nauttii. Olen ollut tekemisissä (tietääkseni) sadistin kanssa, minua on piiskattu ja tehty muutakin, mutta aina kiinnyin niihin kumppaneihin enemmän, jotka tuottivat kipua vastahakoisesti vain koska kovasti sitä pyysin, ei siksi, että nauttivat siitä. Ja nyt tarkemmin kun mietin, eniten kiinnyin niihin jotka kieltäytyivät satuttamasta minua. Tämä kaikki voi kuulostaa hyvin ristiriitaiselta ja hassulta, mutta se kertoo siitä, että en ole ollenkaan sinut fantasioideni ja masokististen piirteideni kanssa. ”Haluan, että minua satutetaan mutta en voi sietää sadisteja”!
-
En kyllä ole koskaan itse seksuaalisista haluistani tuntenut ahdistusta mutta mielestäni minulla ei nyt mitään kovin ihmeellistä fetissiä olekkaan mitä hävetä. Lähinnä ahdistusta aiheuttaa että niin sanotusti jää kiinni jossain mielessä julkisesti niitä harrastamassa mikä on tietysti täysin skitsofreenistä sen kanssa että voyerismi miellyttää.
Veikkaisin että enemmän vaan tekemistä julkisen häpäisemisen kanssa mistä tahansa aiheesta kuin niinkään seksuaalisuuden. Toisaalta taas asiassa pitää olla jotain hävettävää koska jos en koe että asiassa on mitään hävettävää vaikka tiedän että sitä paheksuttaisiin niin en asian julkistamisesta juurikaan kärsisi vaikka sillä sosiaalisia seurauksia voisi olla.
Mahtaisiko tähän jotenkin aiheiden tabuus vaikuttaa? Seksuaalisuus nyt kuitenkin on yhteiskunnallinen tabu-aihe vaikka sitä onkin nyt pyritty muuttamaan. Tässä tietysti millään kotimaisella työllä ole mitään merkitystä ollut vaan internetin tuleminen on mahdollistanut asioiden käsittelyn (suurelta osin anonyymisti) ja sitä kautta normalisoinnin.
-
Tuumasi, että jos oppisin rakastamaan itseäni en enää tuntisi tarvetta sadomasokismille. Mutta kyllähän moni sadisti ja masokisti rakastaa ja kunnioittaa itseään, käsittääkseni? Tätä aihealuetta ei vain vieläkään kunnolla ymmärretä.
Minä rakastan itseäni. Minä haluan, että minua satutetaan, joskus haluan myös satuttaa. Se on osa sitä, että rakastan itseäni sellaisena kuin olen. Hyväksyn ja sallin itselleni sen, mikä tuottaa mulle nautintoa, koska rakastan itseäni.
Mä olen hävennyt BDSM-seksuaalisuuttani syvästi noin 15-20-vuotta sitten, nuorena aikuisena. Elin silloin vaniljaparisuhteessa. Kerroin kumppanilleni joskus varovasti sadomasokistisista fantasioistani - ja ne olivat hänestä ahdistavia ja jopa kuvottavia, sairaita. Hän ajatteli, että sadomasokistiset fantasiani ja haluni olivat seurausta kokemastani seksuaalisesta väkivallasta, että olin traumatisoitunut ja "häiriintynyt". Sisäistin tämän ajatuksen itsekin.
Sadomasokistiset fantasiani eivät silti loppuneet - en vain enää (juurikaan) puhunut niistä puolisolleni. Koin niistä syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta, mutta toisaalta jossain määrin sallin ne itselleni, koska en vain pystynyt olemaan ilmankaan. Vaniljaseksistä esimerkiksi tein itselleni nautinnollista fantasioimalla sen aikana BDSM-seksistä.
Tuolloisella puolisollani oli vahva käsitys, että BDSM on "oikeasti" aina submissiivisia osapuolia (eli usein naisia) hyväksikäyttävää ja pohjimmiltaan myös ei-konsensuaalista eli esimerkiksi painostamiseen ja sairalloiseen manipulointiin perustuvaa. Puolisoni myös piti kaikkia kinkyseksuaalisuutta harrastavia henkisesti epävakaina, psyykkisesti sairaina. Pitkän parisuhteemme loppupuolella tutustuin kuitenkin onnekseni kinky-elämäntapaa eläviin ihmisiin. Pystyin "todistamaan" itselleni ja osin puolisollenikin, että kinky-seksuaaliset ihmiset voivat olla fiksuja, henkisesti tasapainoisia, hyvinvoivia ja, noh, itseään rakastavia. Samalla aloin paremmin hyväksyä näitä "piirteitä" itsessäni enkä enää samalla tavalla hävennyt fantasioitani. Eksäni kunniaksi sanottakoon, että hänen omatkin asenteensa asian suhteen lieventyivät suhteemme loppupuolella. Hän oli kuitenkin itse edelleen vahvasti vanilja, eikä olisi varmasti ollut koskaan mitenkään mahdollista, että olisi toteuttanut omia sadomasokistisia halujani hänen kanssaan.
Pitkä parisuhteemme päättyi lopulta eroon. Syitä oli monia, eikä hänen BDSM-vastaisuutensa tuolloin tuntunut olevan niistä päällimmäisiä. Jälkikäteen ajatellen monet ongelmamme ehkä kuitenkin kumpusivat perimmäisestä kokemuksestani, ettei hän hyväksynyt ja rakastanut minua sellaisena kuin olen vaan piti minua seksuaalisuuteni vuoksi viallisena.
Eromme jälkeen siirryin lähes lennosta uuteen parisuhteeseen. Tämäkin suhde alkoi vaniljaisena, mutta jälkikäteen ajatellen tunnistin ehkä uudessa puolisossani jo alusta alkaen jonkinlaista hyvää "luontaista dominoivuutta". Uskaltauduin kertomaan hänelle sadomasokistisista fantasioistani suhteemme alkumetreillä - eikä hän tyrmännyt niitä tai pitänyt niitä "sairaina". Uusi kumppanini totesi, että kyseinen maailma on hänelle vieras eikä hänellä ole juurikaan vastaavia fantasioita "omasta takaa", mutta että jos kyseessä on minua kiihottava asia, hän on valmis lähtemään tutkimaan aihetta ja kokeilemaan asioita kanssani. Tämä oli minulle suunnatun helpotus. Olin viimein rakastettu omana itsenäni, kaikkine puolineni, niine synkkinekin.
Nykyisin rakastan itseäni vahvasti ja ehdottomasti, sellaisena kuin olen, kaikissa sävyissäni vaniljaisen vaaleista yön mustiin. Rakastan itseäni viallisena, rikkinäisenä ja taitamattomana. Rakastan itseäni reppanana, repaleisena, itsetuhoisenakin. Rakastan itseäni julmana, kovana ja raakana. Rakastan itseäni lempeänä, hyvänä ja antavana. Rakastan itseäni kokonaisena, ehjänä ja vahvana. Rakastan itseäni raivoisasti ja periksiantamattomasti. Jos minä en, niin kuka sitten?
Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla satutetuksi, sillä minä rakastan tulla satutetuksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan satuttaa, sillä minä rakastan satuttamista.
Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla hellityksi, sillä minä rakastan tulla hellityksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan helliä, sillä minä rakastan hellimistä.
Minä rakastan itseäni niin vitukseen paljon, että sitä rakkautta valuu yli reunojen ja se tahrii ja tuhrii ja klähmää ja sotkee kuin tahmaisin siirappi sen, joka mua uskaltaa helliä ja satuttaa, olla satutettavanani ja hellittävänäni.
Ja jos mulle joku terapeutti uskaltaisi esittää, että mun pitäisi itseäni vielä enemmän osata rakastaan, niin sanoisin sille kyllä, että kulta raksu kullannuppu, näin itserakasta asiasta sulla ei kyllä ole kuunaan ollut, joten se nyt tuskin on tässä villakoiran ydin. :love:
-
Tuumasi, että jos oppisin rakastamaan itseäni en enää tuntisi tarvetta sadomasokismille. Mutta kyllähän moni sadisti ja masokisti rakastaa ja kunnioittaa itseään, käsittääkseni? Tätä aihealuetta ei vain vieläkään kunnolla ymmärretä.
Minä rakastan itseäni. Minä haluan, että minua satutetaan, joskus haluan myös satuttaa. Se on osa sitä, että rakastan itseäni sellaisena kuin olen. Hyväksyn ja sallin itselleni sen, mikä tuottaa mulle nautintoa, koska rakastan itseäni.
Mä olen hävennyt BDSM-seksuaalisuuttani syvästi noin 15-20-vuotta sitten, nuorena aikuisena. Elin silloin vaniljaparisuhteessa. Kerroin kumppanilleni joskus varovasti sadomasokistisista fantasioistani - ja ne olivat hänestä ahdistavia ja jopa kuvottavia, sairaita. Hän ajatteli, että sadomasokistiset fantasiani ja haluni olivat seurausta kokemastani seksuaalisesta väkivallasta, että olin traumatisoitunut ja "häiriintynyt". Sisäistin tämän ajatuksen itsekin.
Sadomasokistiset fantasiani eivät silti loppuneet - en vain enää (juurikaan) puhunut niistä puolisolleni. Koin niistä syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta, mutta toisaalta jossain määrin sallin ne itselleni, koska en vain pystynyt olemaan ilmankaan. Vaniljaseksistä esimerkiksi tein itselleni nautinnollista fantasioimalla sen aikana BDSM-seksistä.
Tuolloisella puolisollani oli vahva käsitys, että BDSM on "oikeasti" aina submissiivisia osapuolia (eli usein naisia) hyväksikäyttävää ja pohjimmiltaan myös ei-konsensuaalista eli esimerkiksi painostamiseen ja sairalloiseen manipulointiin perustuvaa. Puolisoni myös piti kaikkia kinkyseksuaalisuutta harrastavia henkisesti epävakaina, psyykkisesti sairaina. Pitkän parisuhteemme loppupuolella tutustuin kuitenkin onnekseni kinky-elämäntapaa eläviin ihmisiin. Pystyin "todistamaan" itselleni ja osin puolisollenikin, että kinky-seksuaaliset ihmiset voivat olla fiksuja, henkisesti tasapainoisia, hyvinvoivia ja, noh, itseään rakastavia. Samalla aloin paremmin hyväksyä näitä "piirteitä" itsessäni enkä enää samalla tavalla hävennyt fantasioitani. Eksäni kunniaksi sanottakoon, että hänen omatkin asenteensa asian suhteen lieventyivät suhteemme loppupuolella. Hän oli kuitenkin itse edelleen vahvasti vanilja, eikä olisi varmasti ollut koskaan mitenkään mahdollista, että olisi toteuttanut omia sadomasokistisia halujani hänen kanssaan.
Pitkä parisuhteemme päättyi lopulta eroon. Syitä oli monia, eikä hänen BDSM-vastaisuutensa tuolloin tuntunut olevan niistä päällimmäisiä. Jälkikäteen ajatellen monet ongelmamme ehkä kuitenkin kumpusivat perimmäisestä kokemuksestani, ettei hän hyväksynyt ja rakastanut minua sellaisena kuin olen vaan piti minua seksuaalisuuteni vuoksi viallisena.
Eromme jälkeen siirryin lähes lennosta uuteen parisuhteeseen. Tämäkin suhde alkoi vaniljaisena, mutta jälkikäteen ajatellen tunnistin ehkä uudessa puolisossani jo alusta alkaen jonkinlaista hyvää "luontaista dominoivuutta". Uskaltauduin kertomaan hänelle sadomasokistisista fantasioistani suhteemme alkumetreillä - eikä hän tyrmännyt niitä tai pitänyt niitä "sairaina". Uusi kumppanini totesi, että kyseinen maailma on hänelle vieras eikä hänellä ole juurikaan vastaavia fantasioita "omasta takaa", mutta että jos kyseessä on minua kiihottava asia, hän on valmis lähtemään tutkimaan aihetta ja kokeilemaan asioita kanssani. Tämä oli minulle suunnatun helpotus. Olin viimein rakastettu omana itsenäni, kaikkine puolineni, niine synkkinekin.
Nykyisin rakastan itseäni vahvasti ja ehdottomasti, sellaisena kuin olen, kaikissa sävyissäni vaniljaisen vaaleista yön mustiin. Rakastan itseäni viallisena, rikkinäisenä ja taitamattomana. Rakastan itseäni reppanana, repaleisena, itsetuhoisenakin. Rakastan itseäni julmana, kovana ja raakana. Rakastan itseäni lempeänä, hyvänä ja antavana. Rakastan itseäni kokonaisena, ehjänä ja vahvana. Rakastan itseäni raivoisasti ja periksiantamattomasti. Jos minä en, niin kuka sitten?
Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla satutetuksi, sillä minä rakastan tulla satutetuksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan satuttaa, sillä minä rakastan satuttamista.
Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla hellityksi, sillä minä rakastan tulla hellityksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan helliä, sillä minä rakastan hellimistä.
Minä rakastan itseäni niin vitukseen paljon, että sitä rakkautta valuu yli reunojen ja se tahrii ja tuhrii ja klähmää ja sotkee kuin tahmaisin siirappi sen, joka mua uskaltaa helliä ja satuttaa, olla satutettavanani ja hellittävänäni.
Ja jos mulle joku terapeutti uskaltaisi esittää, että mun pitäisi itseäni vielä enemmän osata rakastaan, niin sanoisin sille kyllä, että kulta raksu kullannuppu, näin itserakasta asiasta sulla ei kyllä ole kuunaan ollut, joten se nyt tuskin on tässä villakoiran ydin. :love:
Kauniisti kerrottu. Ei voi muuta sanoa. :love:
-
Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla satutetuksi, sillä minä rakastan tulla satutetuksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla hellityksi, sillä minä rakastan tulla hellityksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan helliä, sillä minä rakastan hellimistä.
Minä rakastan itseäni niin vitukseen paljon, että sitä rakkautta valuu yli reunojen ja se tahrii ja tuhrii ja klähmää ja sotkee kuin tahmaisin siirappi sen, joka mua uskaltaa helliä ja satuttaa, olla satutettavanani ja hellittävänäni.
Nää sopii mullekin.
-
Joskus jokunen on kommentoinut asiattomasti piirteitäni, mutta pistän sen kateuden piikkiin.
-
En tiedä, onko kinkyt piirteet suoranaisesti aiheuttanut lainkaan ahdistusta..? Jos vähäisissä määrin onkin, niin se ei ole niinkään johtunut kinkyistä piirteistäni, vaan niiden toteuttamisen vajeesta. Kai koen, että (vähän oikutteleva) alistuvuus ja masokismi on jokseenkin sallittuja rooleja cis-naiselle. Suhteissa, joissa toinen ei ole ollut lainkaan kinky, olen kokenut ahdistusta siitä, etten voi toteuttaa seksuaalisuuttani täydesti. Toisaalta olen saattanut vain hyväksyäkin tilanteen ja alistua siihen, mutta tänä päivänä se ei enää onnistuisi. Nyttemmin ahdistusta lähinnä virittää, jos en voi toteuttaa esimerkiksi masokismiani niin usein kuin haluaisin, mutta se nyt on aika pieni murhe se.
Tämä oli ihanasti sanottu ja ilahduttaa myös huomata, että hei, mähän voin allekirjoittaa nää:
Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla satutetuksi, sillä minä rakastan tulla satutetuksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan satuttaa, sillä minä rakastan satuttamista.
Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla hellityksi, sillä minä rakastan tulla hellityksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan helliä, sillä minä rakastan hellimistä.
Minä rakastan itseäni niin vitukseen paljon, että sitä rakkautta valuu yli reunojen ja se tahrii ja tuhrii ja klähmää ja sotkee kuin tahmaisin siirappi sen, joka mua uskaltaa helliä ja satuttaa, olla satutettavanani ja hellittävänäni.
-
Tulin tänne sivustolle ahdistuksen takia.
Seuraa pitkä teksti...
Olen myös lapsesta asti kiihottunut kidnappaamisesta ja fantasioinut hyväksikäytöstä, pettämisestä ja kivusta. Tämän tein kuitenkin 24-vuotiaaksi vain omissa fantasioissani vaniljasuhteissa..
Sinkkuaikana sain rohkeutta vaatia mitä haluan ja eksyin nykyiseen parisuhteeseen jossa seksistä keskusteltiin avoimesti ja uusia asioita kokeiltiin. Tajusin, etten ennen ole edes pitänyt seksistä. Sain vihdoin kokeilla asioita mistä olin aina fantasioinut ja uskalsin puhua niistä.
Nämä eivät kuitenkaan ole niinkin muuten täydellisen ja rakkaan mieheni fantasioita ja seksin arkistuessa vuosien jälkeen fantasiani on isoin kärsijä. Tavallisessa seksissä tyydyttävää on ainoastaan suuseksi, jolloin voin fantasioida ja seksin tuoma läheisyys.
Minusta on nöyryyttävää, häpeällistä vaatia näitä asioita uudelleen ja uudelleen. Täyttä ymmärrystä ei mieltymyksiini löydy joten pyynnön jälkeen saatan saada seksin aikana muutamia lyöntejä tai ihon repimistä, mutta kokonaisuus jää puuttumaan. Kovempien vaatimusten jälkeen kunnon kivun tuoton jälkeen jään seksin jälkeen haavoittuvana euforisessa, herkässä tilassa sängylle ilman oikeanlaista jälkihuomiota, joka pieksemisen täydentäisi. Mitään dominoivaa puolta ei ihanan kiltissä miehessäni ole, hän vain yrittää parhaan ymmärryksensä mukaan toisinaan toteuttaa fantasioitani.
Tämä dilemma jättää jäljelle toisinaan kovankin seksuaalisen häpeän vaikka kuinka tiedän ettei pitäisi..
Onko vinkkejä miten selitän tarpeitani yksinkertaisesti, sanomatta suoraan että perus yhdyntä ei kiinnosta minua yhtään, vaan lähes esitän nauttivani "tiimin eteen" niinkun toisinpäin tapahtuu lyömisasioissa..?
Apua!
-
..
Onko vinkkejä miten selitän tarpeitani yksinkertaisesti, sanomatta suoraan että perus yhdyntä ei kiinnosta minua yhtään, vaan lähes esitän nauttivani "tiimin eteen" niinkun toisinpäin tapahtuu lyömisasioissa..?
Apua!
En nyt osaa sanoa tätä tämän "nätimmin", joten sanon suoraan: kuvauksesi perusteella kuulostaa, että ette ole seksuaalisesti yhteensopiva pari. Valitettavasti siinä tuskin auttaa mikään selitys.
Mielestäni on arvostettavaa, että puolisosi yrittää tulla sinua vastaan. Hän taitaa välittää sinusta paljon. Ei hän kuitenkaan voi muuttua vuoksesi joksikin, mitä ei luontaisesti ole.
Muita ihmisiä voimme lopulta muuttaa hyvin vähän. Sen sijaan omaan suhtautumiseensa toisiin voi pyrkiä vaikuttamaan. Mielestäni sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Voit joko pyrkiä hyväksymään puolisosi sellaisena kuin hän on, kilttinä, välittävänä - ja ei-sadistisena. Tai voit valita että heität menemään hänet ja kaiken, mitä hän sinulle on - mahdollisen paremman seksin vuoksi jonkun toisen kanssa
Jokerina voisi miettiä, pystyisittekö olemaan eettisesti monisuhteisia niin, että sinä voisit tyydyttää masokistista seksuaalisuuttasi jonkun muun kanssa.
Tsemppiä haastavaan tilanteeseen.
-
Onko vinkkejä miten selitän tarpeitani yksinkertaisesti, sanomatta suoraan että perus yhdyntä ei kiinnosta minua yhtään, vaan lähes esitän nauttivani "tiimin eteen" niinkun toisinpäin tapahtuu lyömisasioissa..?
Apua!
[/quote]
Valitettavasti elämänkokemuksellani joudun sanomaan samaa kuin Fia, et mitenkään. Sen verran ehkä että hän voisi jäädä kivun jälkeen hellimään pyydettynä jos tuottaakin sitä pyydettynä. Minulta on kaksi pitkää parisuhdetta päättynyt seksuaalisen yhteensopimattomuuden takia. Kun on maistanut herkkua, ei voi olla kokonaan ilman. Kumpikin mainitsemistani suhteista olisi jatkunut, jos olisi voitu sopia, että on lupa pitää "rakastajaa". Vain umpisuora rehellisyys voi auttaa, nautinnon esittäminen ei auta vaikka onkin niin surullista kun muuten hyvä suhde ei tyydytä.
-
Tuollaisia viestejä arvasin vähän odotellakin.
Hukkaan tätä en heitä, koska tiedän etten parempaa kumppania voisi löytää.
Meillä on mahdollisuus suhteen sisällä kasvaa yhdessä ja erikseen ja tilaa molemmille. Toisinaan häpeä tuottaa epätoivon ja ajatusten kierteen ja hirveän halun toteuttaa itseään.
Jotenkin haluaisin sanallisesti kuvata paremmin mistä tässä on minulle kyse.
Ollaan myös keskusteltu osittaisesta suhteen avaamisesta kun aika siihen on kypsä, ehkä sitten on minun aika kokeilla rajoja. Maltan vielä odottaa ja rauhoitan ajatukset. Omalla suhtautumisella seksistä nauttimiseen on myös vaikutusta meillä ja tiettyinä aikakausina se perus pano tyydyttää myös. Onneksi...
-
Tuollaisia viestejä arvasin vähän odotellakin.
Hukkaan tätä en heitä, koska tiedän etten parempaa kumppania voisi löytää.
Meillä on mahdollisuus suhteen sisällä kasvaa yhdessä ja erikseen ja tilaa molemmille. Toisinaan häpeä tuottaa epätoivon ja ajatusten kierteen ja hirveän halun toteuttaa itseään.
Jotenkin haluaisin sanallisesti kuvata paremmin mistä tässä on minulle kyse.
Ollaan myös keskusteltu osittaisesta suhteen avaamisesta kun aika siihen on kypsä, ehkä sitten on minun aika kokeilla rajoja. Maltan vielä odottaa ja rauhoitan ajatukset. Omalla suhtautumisella seksistä nauttimiseen on myös vaikutusta meillä ja tiettyinä aikakausina se perus pano tyydyttää myös. Onneksi...
Hyvä. :)
Musta kuulostaa tosi hyvältä, että ymmärrät arjessa hyvän kumppanin arvon ja olet halukas jatkamaan hänen kanssaan, vaikka seksuaaliset halunne eivät oikein kohtaakaan.
Tämä on ehkä vähän radikaalisti sanottu tällä foirumilla, mutta: seksi on lopulta kuitenkin vain seksiä. Toki seksuaalisuus on iso osa ihmisistä, mutta ei kuitenkaan ainoa asia, mistä elämässä ja parisuhteessa on kyse.
Upeaa, että olette myös pystyneet puhumaan avoimesti mahdollisuudesta avata suhteenne. Mielestäni kertoo puolisostasi paljon hyvää, että hän on valmis sallimaan sen, että lähdet hakemaan tyydytystä seksuaalisiin tarpeisiisi suhteenne ulkopuolta. Hän taitaa todella välittää sinusta paljon. Hänestä kannattaanee pitää kiinni. :love:
Mä mietin, että sun kannattaa varmaan koittaa nyt työskennellä nimenomaan tuon oman häpeän tunteesi kanssa. Sinä olet sinä, sun fantasiat on sun fantasioita, sun fantasiat on varsin yleisiä, eikä niissä ole mitään väärää vaikka ne onkin monelle - myös puolisollesi - vaikeita ymmärtää. Sun fantasioista, niistä kaikkein synkimmistäkään, ei ole kenellekään mitään haittaa niin kauan kuin ne on sun omassa päässä. Sun ei tarvi hävetä niitä. Rakasta itseäsi tuollaisena kuin olet. Sinulla on siihen oikeus ja sinä olet sen ansainnut - niin kuin me kaikki.
On myöskin mahdollista, että sun seksuaalisuuden ymmärtäminen ja kohtaaminen käy puolisollesi helpommaksi, kun päästät häpeästä irti. Hänen saattaa olla vaikea ymmärtää nimenomaan sitä, miksi haluat hänen tekevän sinulle jotain, minkä itse koet hävettäväksi. Useimmat ihmiset kun hakevat seksistä iloa ja nautintoa, eivät tuskaa ja häpeää.
Kun haluat selittää seksuaalisuuttasi puolisollesi, kerro siitä mitä tunnet ja erityisesti siitä haavoittuvasta, herkän euforisesta tilasta johon kunnon kipu vie. Ehkä hän haluaa toimia matkanjohtajanasi sinne, jos saat hänet näkemään minne haluat päästä. Kerro myös avoimesti siitä, että kaipaat häneltä jälkihoitoa, kun kipu on ohi. Että se on juuri se, mitä lopulta ajat takaa. Sen hän todennäköisesti pystyy ymmärtämään, kun vain olet avoin.
Mulla on itselläni taustalla kaksi pitkää vaniljaparisuhdetta, joista toinen kaatui lopulta omaan mahdottomuuteensa - ja toinen muuttui kinkymmäksi. Ei siis ole täysin mahdotonta, että vaniljapartnerista kuoriutuu "service topin" kautta dominoiva... Mutta se vaatii sitä, että partneri itsekin saa siitä toiminnasta jotain. Mielestäni oleellisenpaa kuin hänen ymmärtää täsmällisesti mitä sinä saat BDSM-seksistä ja -fantasioistasi on, että hän löytäisi jotain mitä hän voi saada toimiessaan 'service topinasi'. Jos hän on oikein palveluhenkinen, se että hän tietää pohjimmiltaan tuottavansa sinulle loppujen lopuksi nautintoa voi riittää. Oma puolisoni lähti siitä asetelmasta liikkeille ja löysi omaksikin yllätyksekseen myös oman (kevyen) sadistisen puolensa ja nautintonsa.
Et kuitenkaan voi pakottaa ja painostaa puolisoasi satuttamaan sinua, jollei se tunnu hänestä hyvältä. BDSM perustuu konsensuaalisuuteen ja se konsensuaalisuus koskee myös top-osapuolta. Ihmisillä on myös oikeus olla vaniljoja. Oikeus olla haluamatta satuttaa puolisoitaan - vaikka nämä sitä kuinka haluaisivat. Ihmisen pakottaminen sadistiseen toimintaa voi itse asiassa olla hänelle psyykkisesti haitallista, aiheuttaa top dropeja, häpeää yms. Tällöin top voi myös olla kykenemätön antamaan jälkihoitoa bottomille. Ei siis hyvä kummankaan kannalta, eikä oikein.
Jos puolisosi siis ei omaehtoisesti löydä sadisti-topia itsestään, älä painosta. Se ei ole oikein. Ehkä voit todella toteuttaa masokistisia tarpeitasi rinnakkaissuhte(i)ssa. Tiedän monta paria, joilla tällainen järjestely on toiminut ihan hyvin. Se voi myös parantaa vaniljaseksin laatua primääriparisuhteessa, kun kinkyn puolison tarve kinkyilyyn on "hoidettu" muualla eikä painetta siihen ole. Voit vaikka onnistua käyttämään vaniljaa puolison kanssa jossain muualla koetun BDSM-session jälkihoitona.
Siihen asti... Keskity fantasioimaan vapautuneesti. Tule tutuksi fantasioittesi kanssa ja ota ne haltuun. Kirjoita kaikkein hävettävimmästä fantasiastasi niin monta eroottista novellia, ettet yksinkertaisesti jaksa enää hävetä. ;) Lueta ne puolisollasikin. Kuka ties hän saa sitä kautta kiinni, mitä mielessäsi liikkuu ja mikä siitä on hänelle se kiihottava osa.
Ps. Vaniljaseksikin voi muuten olla paljon muutakin kuin "peruspano". Ehkäpä kannattaa etsiä sävyjä myös siihen yhdessä.
Tsemppiä.
-
Tuollaisia viestejä arvasin vähän odotellakin.
Hukkaan tätä en heitä, koska tiedän etten parempaa kumppania voisi löytää.
Meillä on mahdollisuus suhteen sisällä kasvaa yhdessä ja erikseen ja tilaa molemmille. Toisinaan häpeä tuottaa epätoivon ja ajatusten kierteen ja hirveän halun toteuttaa itseään.
Jotenkin haluaisin sanallisesti kuvata paremmin mistä tässä on minulle kyse.
Ollaan myös keskusteltu osittaisesta suhteen avaamisesta kun aika siihen on kypsä, ehkä sitten on minun aika kokeilla rajoja. Maltan vielä odottaa ja rauhoitan ajatukset. Omalla suhtautumisella seksistä nauttimiseen on myös vaikutusta meillä ja tiettyinä aikakausina se perus pano tyydyttää myös. Onneksi...
Teillä on paljon hyvää ja toki myös paljon mietittävää ja olette jo pitkällä kun asiasta puhutte. Molemmat ovat valmiita joustamaan, tulemaan vastaan ja huomioimaan toisen mikä on oikeasti oikein hyvä juttu, onnittelut siitä.
Suhteen avaamiseen liittyy paljon riskejä, se voi olla nyt hyvä ajatus puhetasolla mutta onko kumppanisi oikeasti samaa mieltä eikä vain puhetasolla komppaa mukana pikkaisen painostettuna? Ehkä käykin niin että saatkin muualta huonoa seksiä ja kotona ei kumppanisi katsokkaan sinua enää samalla tavalla kuin ennen ja silmistä puuttuu jotain tärkeää, olethan huomioinut tämän kehnon tuloksen mahdollisuuden. Toki voi olla että kaikki sujuu kuin tanssi mutta ihan sen varaan ei kannata tulevaisuutta laskea.
Päätitte sitten mitä tahansa, kunnioittakaa suhdettanne ja toisianne ja tehkää päätökset yhdessä.
-
"Kuinka suurta ahdistusta piirteenne on aiheuttanut teissä?"
Ei, ei ahdista eikä vatuta, ei ole koskaan ahdistanut ja piirteet on muuttuneet ja muotoutuneet aina suhteiden mukana, oppia ikä kaikki.
-
Tuollaisia viestejä arvasin vähän odotellakin.
Hukkaan tätä en heitä, koska tiedän etten parempaa kumppania voisi löytää.
Meillä on mahdollisuus suhteen sisällä kasvaa yhdessä ja erikseen ja tilaa molemmille. Toisinaan häpeä tuottaa epätoivon ja ajatusten kierteen ja hirveän halun toteuttaa itseään.
Jotenkin haluaisin sanallisesti kuvata paremmin mistä tässä on minulle kyse.
Ollaan myös keskusteltu osittaisesta suhteen avaamisesta kun aika siihen on kypsä, ehkä sitten on minun aika kokeilla rajoja. Maltan vielä odottaa ja rauhoitan ajatukset. Omalla suhtautumisella seksistä nauttimiseen on myös vaikutusta meillä ja tiettyinä aikakausina se perus pano tyydyttää myös. Onneksi...
Hyvä. :)
Musta kuulostaa tosi hyvältä, että ymmärrät arjessa hyvän kumppanin arvon ja olet halukas jatkamaan hänen kanssaan, vaikka seksuaaliset halunne eivät oikein kohtaakaan.
Tämä on ehkä vähän radikaalisti sanottu tällä foirumilla, mutta: seksi on lopulta kuitenkin vain seksiä. Toki seksuaalisuus on iso osa ihmisistä, mutta ei kuitenkaan ainoa asia, mistä elämässä ja parisuhteessa on kyse.
Upeaa, että olette myös pystyneet puhumaan avoimesti mahdollisuudesta avata suhteenne. Mielestäni kertoo puolisostasi paljon hyvää, että hän on valmis sallimaan sen, että lähdet hakemaan tyydytystä seksuaalisiin tarpeisiisi suhteenne ulkopuolta. Hän taitaa todella välittää sinusta paljon. Hänestä kannattaanee pitää kiinni. :love:
Mä mietin, että sun kannattaa varmaan koittaa nyt työskennellä nimenomaan tuon oman häpeän tunteesi kanssa. Sinä olet sinä, sun fantasiat on sun fantasioita, sun fantasiat on varsin yleisiä, eikä niissä ole mitään väärää vaikka ne onkin monelle - myös puolisollesi - vaikeita ymmärtää. Sun fantasioista, niistä kaikkein synkimmistäkään, ei ole kenellekään mitään haittaa niin kauan kuin ne on sun omassa päässä. Sun ei tarvi hävetä niitä. Rakasta itseäsi tuollaisena kuin olet. Sinulla on siihen oikeus ja sinä olet sen ansainnut - niin kuin me kaikki.
On myöskin mahdollista, että sun seksuaalisuuden ymmärtäminen ja kohtaaminen käy puolisollesi helpommaksi, kun päästät häpeästä irti. Hänen saattaa olla vaikea ymmärtää nimenomaan sitä, miksi haluat hänen tekevän sinulle jotain, minkä itse koet hävettäväksi. Useimmat ihmiset kun hakevat seksistä iloa ja nautintoa, eivät tuskaa ja häpeää.
Kun haluat selittää seksuaalisuuttasi puolisollesi, kerro siitä mitä tunnet ja erityisesti siitä haavoittuvasta, herkän euforisesta tilasta johon kunnon kipu vie. Ehkä hän haluaa toimia matkanjohtajanasi sinne, jos saat hänet näkemään minne haluat päästä. Kerro myös avoimesti siitä, että kaipaat häneltä jälkihoitoa, kun kipu on ohi. Että se on juuri se, mitä lopulta ajat takaa. Sen hän todennäköisesti pystyy ymmärtämään, kun vain olet avoin.
Mulla on itselläni taustalla kaksi pitkää vaniljaparisuhdetta, joista toinen kaatui lopulta omaan mahdottomuuteensa - ja toinen muuttui kinkymmäksi. Ei siis ole täysin mahdotonta, että vaniljapartnerista kuoriutuu "service topin" kautta dominoiva... Mutta se vaatii sitä, että partneri itsekin saa siitä toiminnasta jotain. Mielestäni oleellisenpaa kuin hänen ymmärtää täsmällisesti mitä sinä saat BDSM-seksistä ja -fantasioistasi on, että hän löytäisi jotain mitä hän voi saada toimiessaan 'service topinasi'. Jos hän on oikein palveluhenkinen, se että hän tietää pohjimmiltaan tuottavansa sinulle loppujen lopuksi nautintoa voi riittää. Oma puolisoni lähti siitä asetelmasta liikkeille ja löysi omaksikin yllätyksekseen myös oman (kevyen) sadistisen puolensa ja nautintonsa.
Et kuitenkaan voi pakottaa ja painostaa puolisoasi satuttamaan sinua, jollei se tunnu hänestä hyvältä. BDSM perustuu konsensuaalisuuteen ja se konsensuaalisuus koskee myös top-osapuolta. Ihmisillä on myös oikeus olla vaniljoja. Oikeus olla haluamatta satuttaa puolisoitaan - vaikka nämä sitä kuinka haluaisivat. Ihmisen pakottaminen sadistiseen toimintaa voi itse asiassa olla hänelle psyykkisesti haitallista, aiheuttaa top dropeja, häpeää yms. Tällöin top voi myös olla kykenemätön antamaan jälkihoitoa bottomille. Ei siis hyvä kummankaan kannalta, eikä oikein.
Jos puolisosi siis ei omaehtoisesti löydä sadisti-topia itsestään, älä painosta. Se ei ole oikein. Ehkä voit todella toteuttaa masokistisia tarpeitasi rinnakkaissuhte(i)ssa. Tiedän monta paria, joilla tällainen järjestely on toiminut ihan hyvin. Se voi myös parantaa vaniljaseksin laatua primääriparisuhteessa, kun kinkyn puolison tarve kinkyilyyn on "hoidettu" muualla eikä painetta siihen ole. Voit vaikka onnistua käyttämään vaniljaa puolison kanssa jossain muualla koetun BDSM-session jälkihoitona.
Siihen asti... Keskity fantasioimaan vapautuneesti. Tule tutuksi fantasioittesi kanssa ja ota ne haltuun. Kirjoita kaikkein hävettävimmästä fantasiastasi niin monta eroottista novellia, ettet yksinkertaisesti jaksa enää hävetä. ;) Lueta ne puolisollasikin. Kuka ties hän saa sitä kautta kiinni, mitä mielessäsi liikkuu ja mikä siitä on hänelle se kiihottava osa.
Ps. Vaniljaseksikin voi muuten olla paljon muutakin kuin "peruspano". Ehkäpä kannattaa etsiä sävyjä myös siihen yhdessä.
Tsemppiä.
Ah kuinka kaunista tekstiä. Sä ehkä ymmärsit parhaiten mun pointin häpeässä. Tiedän että hommia tässä itsellä on kun vasta "niin vähän aikaa" tajunnut tämän laajuuden. Myös sen tajuaminen et tää on osa mua, eikä pelkkä fantasia.
Onneks se mies on lähes täydellinen ja varmasti jollain tasolla nauttii mitä tekee, kunhan vaan mä nautin.
Suhteen avaaminen on vielä pervoiluajatusten tasolla, mutta idea molemmilta lähtöisin. Ei kuitenkaan tämän vuoden asia, eikä todellakaan ennen kun mun häpeä on poissa. Onneksi on avoin puoliso jolla ei vaan ole yksinkertaisesti itsellä mitään tiettyä mieltymystä, mutta parhaansa yrittää tukea minun ::)
-
Paramedic, been there, baby. Nyt alan olla niin puumatäti, että voin kertoilla muille niitä, mitä jonkun olisi pitänyt sanoa mulle aikoinaan. No, toki joku ja jokutoinenkin sanoikin. Kiitos niistä. :love:
Yhden vaniljaparisuhteen olen tosiaan rikkonut nuorena masokistisia fantasioitani häpeillessäni ja kipuillessani. Toisessa taas homma lähti kukoistamaan, joskin yhteinen seksielämämme sitten loppui meistä riippumattomista syistä niin ettei BDSM-puoli ehtinyt ehkä puhjeta aivan täysin kukkimaan, vaikka kivaa olikin. Nyt olen sitten jo kolmannella karusellikierroksella ja oon viimein alkanut käsittää, että oon liian kaunis häpeemään.
Meillä ihmisillä, ehkä erityisesti submissiivisilla, on taipumus toivoa, että jostain tulisi joku kinkyprinssi mustalla hevosellaan, pyyhkisi pois kaiken häpeän ja pistäisi tuhman seksuaalisuutemme kukoistamaan. Näistä unelmista on sen viidenkymmenen harmaan sävyiset sadut tehty. Ja toki se auttaa ihan hitokseen kun on avoin ja ehdoitta rakastava kumppani tai luotettava ystävä hämärän jälkeen siinä vierellä. Tosi asia on kuitenkin että se oma duuni oman pään sisällä oman häpeän kanssa on ihan itse lopulta tehtävä.
Ja se häpeäraja muuten tulee sitten matkan varrella vastaan uusien mutkien takaa yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja itsellekin yllättävissä kohdissa. :D Mutta siihen tottuu ja ihastuu ja niille rajoille haluaa mennä ja tulla houkutelluksi uudelleen ja uudelleen. Hyvältä tuntuu mennä häpeästään yli. Tehdä se ihan hirveän nolo mutta ihana asia pää pystyssä ja nautinnosta hytkyen ja ulisten. Voin muuten vakuuttaa, että sen näkeminen käännyttää vaniljoja ja saa D:t löytämään itsestään ihan uusia mielenkiinnon kohteita. Näin olen kuullut... ;D
Hyvä myös että teillä on malttia suhteen avaamisen kanssa. Se on iso juttu ja kannattaa tehdä sitten jos ja kun molemmat ovat varmasti valmiita. Ehkä ennen peruuttamattomia valintoja haluatte käydä yhdessä vaikka miiteissä ja bileissä tunnustelemassa maastoa ja tutustumassa skenen tyyppeihin ihan kaveripohjalta? Se todennäköisesti auttaisi sekä sua irti häpeästä että ehkä puolisoakin näkemään, mistä kaikesta tässä maailmassa onkaan kyse.
Hyvää matkaa. Halutessasi jatkan mielellään keskustelua privana. :love:
-
Nyt ahdistaa niin, että jonnekin täytyy asiaa purkaa, vaikka näin melko epämääräisestikin..
Juttelin uuden (Tinderistä löytyneen) tuttavan kanssa, ja ihan ohimennen tulin maininneeksi jotain yhteen mieltymykseen liittyen. Tähän reagoitiin tarkentavalla kysymyksellä ja sellaisella sävyllä, että jotain pientä naureskelua tms. osasin odottaa. Vastattuani melko vakavasti ja totuudenmukaisesti sainkin valtavaa kauhistelua, joka ei näyttänyt laantuvan, vaikka yritin keskustella rauhallisesti.
Eli oikestaan ahdistusta aiheutti ymmärtäväiseksi luulemani ihmisen hysteerinen ja hyvin tuomitseva reaktio, ja se, millaisen käsityksen juuri tämä ihminen on minusta kenties saanut. Normaalisti osaan olla hirveästi piittaamatta muiden mielipiteistä, mutta nyt tuntui erityisen pahalta. Kadun puhuneeni taas liian avoimesti, ja tällä hetkellä ylipäätään sitä, että tutustun uusiin ihmisiin selvästi liian matalalla kynnyksellä.
No, tämä oli tällainen tunnekuohun vallassa kirjoitettu purkaus. Pahinta kai on, että ko. keskustelu jäi kesken, enkä osaa oikein rauhoittua.
-
Ei ahdista ku jokainen on laisensa, minä satun olemaan tällainen.
Mutta tunnistan hyvin Pitsisieppo tuon seuran etsimisen hankaluuden ja se saattoi ahdistaakin. Mietti missä kohden tutustelua "mie sit tykkään tulla sidotuksi ja kipu lisää nautintoa", kun etsi seurustelukumppania ja myös hyvää seksielämää. Usean kertaan olen kuullut "kerro vaan, en säiky" ja kun kertoo, toinen säikkyy. Tilanteessa, kun oma tavallinen on jollekulle extremeä, ei ymmärrystä saavuteta. Joskus sitä on itse hankala ymmärtää että eihän tää nyt noin kamalaa ole.
Seuran haussa ratkaisin asian laittamalla jo ilmoitukseen maininnan että seksuaalisuudessa on muutakin kuin vaniljaa. Löytyi sopiva.
-
En ole koskaan kokenut ahdistusta BDSM-mieltymyksistä, mutta se on toki itselleni easy mode kun olen kevytpervo. Voin hyvin kuvitella, että jos on jokin todella spesifi tai harvinainen fetissi mikä määrittelee koko seksuaalisuutta, asiat on ihan eri tavalla vaikea. Onko mulla siis pervoprivilege etten ole fetisisti siinä mielessä, että olisi pakko saada juuri jotain tiettyä asiaa tai muuten ei seksuaalisuus tyydyty? :D
Jokseenkin hassusti enemmän ahdistusta olen kokenut yksiavioisuudestani ja siihen liittyvästä romanttisesta hömpästä. Netissä tulee herkästi mielikuva, että kinkysuuntautuneet ihmiset ovat tyypillisesti polyamorisia tai muihin vaihtoehtoisiin suhdemuotoihin taipuvaisia. Irtoseksiä en myöskään harrasta. Tuo on yhdistelmänä aika erikoinen. Vastaavasti sitten taas oma yleinen seksuaalisuus tuntuu ehkä liialliselta ns. vaniljamaailmaan, vaikka siellä ehkä nuo muut asiat voisivat paremmin mätsätä.
No, ehkä ahdistus on väärä termi. Enemmänkin olen kokenut äärimmäisen harvinaiseksi löytää samankaltaisia ihmisiä.
-
Suurta, valtavaa, musertavaa. Omat kieroudet kun eivät löydy rantavedestä ( paitsi kevään tullessa). Onneksi asian kanssa suurimmaksi osaksi pärjää, koska helpotuksekseni ne eivät ui mieleen joka päivä tai edes joka kuukausi.
Toiseksi ahdistaa ihan simona kuulua kieroon osastoon, kun ei nämä foorumihommat ja miitit yms. ole lainkaan mua varten :-[ Kun sen lisäksi, että oon kiero, niin oon myös pakattu siveyden sipulin kuoreen ja oon ujo ja kaikkee! :'( Se, että joka toinen on täällä terhakkana persikka pystyssä tai lenkki lähikuvassa, tai on vähintään pannut ihmisiä kymmen peninkulman saappailla läpi Suomen, 400:ssa eri kuvakulmassa, on homma joka alkaa ajoittain ahistaa. Kun enhän mä ole ollenkaan semmoinen, mutta sitten kuitenkin hengailen täällä hämärässä, koska ois kuitenki kiva salaa jutskaillakin joskus ehkä jostain ja sellasta!:- :-[
-
Toiseksi ahdistaa ihan simona kuulua kieroon osastoon, kun ei nämä foorumihommat ja miitit yms. ole lainkaan mua varten :-[ Kun sen lisäksi, että oon kiero, niin oon myös pakattu siveyden sipulin kuoreen ja oon ujo ja kaikkee! :'( Se, että joka toinen on täällä terhakkana persikka pystyssä tai lenkki lähikuvassa, tai on vähintään pannut ihmisiä kymmen peninkulman saappailla läpi Suomen, 400:ssa eri kuvakulmassa, on homma joka alkaa ajoittain ahistaa. Kun enhän mä ole ollenkaan semmoinen, mutta sitten kuitenkin hengailen täällä hämärässä, koska ois kuitenki kiva salaa jutskaillakin joskus ehkä jostain ja sellasta!:- :-[
Voisin kuvitella, että ulospäinsuuntautuvat ja kokeneet tyypit ovat ehkä sattuneesta syystä se näkyvin ryhmä. Varmaan löytyy muitakin hiljaisempia hämärähengailijoita :)
Itseäni vaivaa myös kovasti tuo kokemuksen puute, vaikka ulospäinsuuntautunut ja puhelias olenkin.
-
Kinkyys ei ahdista. Se ahdistaa että vain todella harva kanssakinky etsii monogaamista parisuhdetta.
-
Sanoisin, että ahdistus on kohdallani pääosin väärä termi, pikemminkin kyse on kognitiivisesta dissonanssista, eli ristiriidasta sisäisen kokemusmaailman johdomukaisuuksissa tai yksilön suhteessa ulkoisiin odotuksiin ja opittuihin ”oikeisiin” (eettis-moraalisiin) käsityksiin. Lopputulemana on ollut vuosikausia kestänyt epämiellyttävä sisäisen epätasapainon tila, jossa on saanut tehdä jatkuvaa uudelleenarviointia oman itsensä ja tarpeidensa suhteesta ympäristön odotuksiin ja käsityksiin.
Ja kuten inhimillistä on, luontevin ja valitettavasti myös itsestäänselvin, tapa lievittää kognitiivista dissonanssia on ollut jos minkäkinlainen itselle tai ympäristölle valehtelu, itsensä tietynlaiseen, odotukset täyttävään muottiin ahtaminen tai koko asian yksikantainen kieltäminen ja sivuuttaminen. Yleisesti ottaen kognitiiviseen dissonanssiin yhdistyy taipumus olla vastaanottamatta oman kokemusmaailman kanssa ristiriitaista informaatiota, tästä yhtenä esimerkkinä itsensä (ennen asian hyväksymistä tapahtuneen) alkuinnostuksen jälkeen kinky-yhteisöstä aktiivinen etäännyttäminen. Eihän tämä voi olla niin hyväksyttävää kuin nuo tuolla antavat ymmärtää, koska omaan elämään sovittaessa tästä aiheutuu vain harmaita hiuksia.
Ehkä asia ei olisi ollut niin aktiivisesti tapetilla niin julmetun kauan, jos oma seksuaali-identiteetti ei olisi ollut niin ristiriitainen pitkän parisuhteen kanssa. Umpikinkyn ihmisen arkikokemuskin saattaa näemmä olla kohtuullisen kinkysävytteinen, ainahan se on siellä jossain taka-alalla, jos ei muuta, joten dissonanssin kokemus muuttui aikaa myöden normaaliksi olotilaksi. Eli sellaiseksi epämiellyttäväksi ihonalaiseksi tunteeksi, jatkuvaksi omaan elämään kuulumattomuuden kokemukseksi. Että jotain on vialla, mutta oli vaikea saada kiinni, että mitä aivan tarkalleen ottaen, koska kokemus oli muuttunut niin kertakaikkisen kokonaisvaltaiseksi.
Parisuhdestatuksen ja -järjestelyiden massiivisen, yhä kesken olevan, uudelleenorganisoinnin jälkeen ja oman kinkyyden kokonaisvaltaisen hyväksymisen aloittamisen, sekä ylipäätäisen aktiivisen tiedostamisen jälkeen, dissonanssi ei toki ole poissa. Mutta se on muuttanut muotoaan; nyt se on enemmänkin ongelmallinen suhteessa esimerkiksi omiin elämäntavoitteisiin ja ihmissuhteisiin, mutta ei omaan arkielämään. Pienemmässä mittakaavassa varmaan useampikin saattaa tunnistaa jonkinasteiset ristiriitatilanteet varsin kutkuttaviksi ja kiinnostaviksi, oli se sitten kokemus salaisesta kaksoiselämästä, pantaa koskevien potentiaalisesti kiusallisten kysymysten kiertämiseen valmistautumisesta tai ennen sessiota äärikonservatiivisesti pukeutumisesta, tietäen edessä odottavan kuitenkin enemmänkin kohtuullisen huokeahintaiselle alan ammatti-ihmiselle sopivampien aktiviteettien harrastamista.
Voisin kai määritellä asian niin, että omalla kohdallani kyse onkin siitä, kuinka intensiivisestä, kokonaisvaltaisesta, kognitiivisesta dissonanssista on kyse. Sen alkaessa määrittää koko arkielämää, voidaan puhua käytännössä ahdistuksen kaltaisesta, stressaavasta olotilasta, mutta oikeassa kontekstissa ja mittakaavassa, taikka kinkysuhteessa, se mahdollistaa myös ihmisenä ja kinkynä kehittymiselle otollisen epämukavuus- ja uudelleenmäärittelyäalueen syntymisen. Oli sitten kyse omien piirteiden ja rajanvetojen juurisyiden kyseenalaistamisesta tai vahvistamisesta, ennakkokäsitysten tai olettamusten kumoutumisesta tai oman pystyvyyden uudelleenarvioinnista rajoja täydellisen onnistuneesti venyttäneen kokemuksen jäljiltä.
Varsinaisesta ahdistuksesta on toki myös kyse monessa asiassa, niissä oikeasti kipeissä ja vaikeissa ristiriidoissa, jotka juontavat juurensa johonkin liian suureen ja tärkeään tai jotka ovat alkaneet juurtua turhankin syvälle ihon alle. Kenties osa näistä asioista on sellaisia, jotka oikeasti määrittävät kovia rajoja ja rajanvetoja, tai jotka pitäisi pystyä työstämään ennen kuin olisi edes aiheellista puhuakaan todellisista rajoista. Sanoisin, että ahdistuksesta on kyse silloin, kun ristiriita on jotain hallitsemattomampaa, ulkoapäin tulevaa, kohtuutonta, riittämättömyyden tunnetta synnyttävää ja armotonta. Tästä syystä myöskään en näkisi domilta tulevia, vaikkakin hetkessä kohtuuttomilta tuntuvia, vaatimuksia ahdistavina, koska tilannetta määrittävä konteksti on kuitenkin perimmiltään hyväksyvä ja positiivinen. Eli käytännössä, sellaiset oikeasti ahdistavat asiat harvemmin ovat millään tasolla omassa hallinnassa (vrt. d/s-suhteessa vapaaehtoisesti eläminen ja siinä tottelu), joten olen yrittänyt kysyä itseltäni sitä, onko ahdistus silloin tosiaankaan kaiken vaivan tai elämää hallitsevuuden väärti, kerran se on jotain, mille en voi muuta kuin pyrkiä uudelleenarvioimaan omaa suhtautumistani siihen?
Eli pitkän ja epäolennaisuuksiinkin kenties sortuneen ja ahdistuksen perimmäiseen olemukseen lipsahtaneen jaarittelun lopputulemana vastaus alkuperäiseen kysymykseen: Piirteeni on aiheuttanut minussa valtavaa, suorastaan luita murskaavaa ahdistusta, mutta alan olla kohtuullisen massiivisissa määrin täydellisen kyllästynyt asiaan. Jaksan päivä päivältä välittää siitä, tai eri tavoin ajattelevien mielipiteistä, vähemmän. Ajoittaisia aallonpohjia on odotettavissa, vielä pitkäänkin, mutta suunta on selkeästi oikea.
Toisin sanoen, ahdistus on ja pysyy, mutta se alkaa olemaan päivä päivältä, omasta alistussuhteesta saatujen henkisten resurssien; tuen ja hyväksynnän, sekä muutenkin oman aktiivisen kinkyelämän elämisen ja rakentamisen myötä, epäolennaisempaa, irrelevanttia. Ehkä jonain päivänä jopa suorastaan herttaisen yhdentekevää.
-
Ei mua ole kyllä tämä kinky puoli ahdistanut. En ole asiaa juurikaan huudellut tutuilleni joten aika pitkälti olen asian kanssa kaapissa ja ihan hyvä niin, ei sitä olekaan tarvetta tiedottaa. Pelästyköön perikunta sitten kun siivoavat kaappeja :D.Olen ollut tietoinen sen olemassaolosta jo teinistä lähtien mutta tarkemmin päässyt tutustumaan koko puoleen vasta lähempänä keski-ikää. Harmitusta ja pientä ehkä ahdistukseksi sanottavaa taas on aiheuttanut kumppanin löytyminen joka olisi mono vailla pariaan niin kuin itsekin. Tuntuu että se parisuhteen muoto on kovin vähäisellä edustuksella näissä piireissä.
No, ehkä sopiva jossain kohti tulee vastaan :)
-
Todella vähäistä on ollut ahdistus, jos sitä on ollut lainkaan. Nuo omat dominointitaipumukset heräilivät jo hyvin nuorena samoihin aikoihin muun seksuaalisuuden kanssa, elleivät jopa jo aiemmin. Välillä on toki mietityttänyt mieluisan kumppanin löytymismahdollisuudet, eritoten nuorena ja epävarmana kun kinkyjutut olivat muutenkin paljon enemmän marginaalissa, mutta nykyään ei oikeastaan sekään.
-
Kinkyys ei ahdista. Se ahdistaa että vain todella harva kanssakinky etsii monogaamista parisuhdetta.
Kyllähän meitä on täällä, mutta ns. markkinoilla olo voi toisinaan jäädä melko lyhytaikaiseksi juuri monogaamisista syistä.
-
Ahdistaa paljonkin. Ei se, että olen kinky, vaan se, etten tiedä, uskallanko koskaan toteuttaa itseäni, kiitos vanilja-avioliiton.
-
Ahdistaa lähinnä se, että tämä livessä on niin haastava fetissi. Onneksi on netti. Sitten se, että alistavia naisia on aina liian vähän.
-
Välillä mietityttää, miten sovittaa mieltymyksensä toisen ihmisen mieltymyksiin. Sellainen "täysmatch" tuntuu liki tilastolliselta mahdottomuudelta
-
Kyllä se nuorempana vähän ahdisti. Paitsi että deittailu on muutenkin haastavaa, niin nyt piti rasti tulla myös ruutuun: "honey, mun pitää antaa sulle piiskaa."
Mutta löysin kuin löysinkin kokeilunhaluisen tytön, joka ei ollut koskaan saanut piiskaa keneltäkään. Nykyään olen erittäin kiitollinen sadistisesta suuntautumisestani. Tuntuu, että se osaltaan ylläpitää kipinää parisuhteessamme. Monet tutut ovat eronneet, me emme.
-
Meillä on täällä myös aihe "Häpeätkö fetissejäsi tai kinkyyttäsi? Olisiko vaniljana helpompaa?" joka on kai aika samanlainen kuin tämäkin - etenkin tuon loppukysymyksen osalta - ja sitä olen vuosien mittaan silmäillyt. Muistan kun muutama vuosi sitten meinasin vastata siihen että ei tarvi hävetä kun ei kerro kelleen ja on kaapissa. Ne muutamat vuodet ovat menneet ja nyt on tämä ahdituskysely, ja täytyy sanoa että mieli on muuttunut ja etenkin viimeisen vuoden aikana ja kyllä ahdistaa. Välillä niinkin paljon että mietin johtuuko rinnasta puristaminen korvien välistä vai miedosta pumppuviasta.
Mulle on ollut aina todella vaikea kertoa mitä haluan kammarissa, jopa niin vaikea että vaikka yksikin lyhytaikainen anything_goes -tyttöystävä suoraan kysyi eräästä asiasta niin naurahdin vain että ei nyt sentään - ja kuinka paljon mä just sitä asiaa olisin halunnut. Vuosien mittaan on tullut haalittua aikamoinen repertuaari kaikenlaisia kiinnostuksen aiheita kuten lukuisat materiaalifetissit, sekä D:n että S:n asema D/S kuviossa, cuckolding ja sissyily ja you name it. Nykyisessä, 10 vuotta kestäneessä suhteessa sain kuitenkin jo alkumetreillä sen verran kylmää vettä niskaan ihan vaniljatoiveistakin että tuota kiinnostusvalikoimaani en ole edes ottanut puheeksi. Tuo ei nyt kuitenkaan siinä alussa tuntunut niin suurelta jutulta että olisi kannattanut kuopata koko homma, mutta koska kiinnostuksenkohteet senkun lisääntyivät niin vaikeammaksi on mennyt.
Viimeisen vuoden-parin aikana asia on sitten alkanut vaivata mua jo ihan todella paljon, lähes aina kun olen yksin tekemättä mitään (eli pääasiassa kun ajan autolla tai valvon yöllä) ajatukset ajautuvat noiden pariin aika nopeasti. Vuorokauden muina hetkinä olen kuin Elastinen hammastahnamainoksessa, eli ei tämä asia mua vielä kanveesiin ole vienyt mutta kyllä mä välillä mietin että pitäisikö mennä hoitoon. Ei tämä suhde nyt kaikilta muilta osinkaan täydellinen ole, kunhan vaan on tällainen arkisuhde, mutta kuten tuolla aijemmin jo kirjoitin niin en mä ole näitä asioita saanu koskaan kerrottua 'helpollekaan ihmiselle' joten tämä pääasiallisin ongelmani ei kyllä vaihtamallakaan paranisi.
Eli vastaukseni otsikon kysymykseeni on nykypäivän tavalla ilmaistuna että 8/10
-
Kun lähdin ensimmäisen kerran tutkimaan omaa seksuaalisuuttani teini-iän kynnyksellä, koin ensimmäiseksi lähinnä lapsekasta uteliaisuutta. Myöhemmin se vaihtui häpeään, piilotteluun ja syyllisyyteen. Sitomisleikit ja kidutuskeskustelut eivät olleetkaan muista yhtä kiinnostavia, eivät myöskään erikoiset "vitsini". Ikätoverit sitten heille tyypillisesti kutsuivat sairaaksi. Tämän uskoin, koska kiihotun todellisten historiallisten kidutustapahtumien, murhien ja raiskausten kuvauksista. Kun psykologi huomautti, ettei fetisseissä ole mitään pahaa, kunhan pysyy turvassa, yllätyin.
Ensimmäisten suhteiden hoiperteluja voi tuskin laskea aidoksi BDSM-seksiksi. Teini-iän kokeiluista oikeasti koen syyllisyyttä. Kerran laitoin entisen kumppanini kuristamaan niin, että melkein taju lähti. Hän ei ollut ihmisenä kovin kypsynyt, joten ei välttämättä ihan käsittänyt, mitä oli tuolloin tekemässä. Tajusin ensimmäisen parisuhteen aikana, että olen masokisti ja brat. Kinky seksi näin yleensä tuntui vaniljaseksiä paremmalta, kinky porno ja muu eroottinen viihde säväyttää ihan eri lailla.
Nyt masennuksen jälkeen kiinnostus seksiin on palannut. Jossain määrin häpeän silti omaa kinkyyttäni. Olen sinkku, enkä ole irtopanoihmisiä. Olen harkinnut bileisiin lähtemistä ja miittejä, mutta senkin suhteen olen hieman epävarma. Tuntuu, että siinä on vieläkin jotain hävettävää, ettei minun nyt sellaista pitäisi ajatella. Järjellä ajatellen ja foorumia selaten fantasioissani ei ole mitään kovin kummallista.
Lähinnä pelkään sitä, miten paljastunut kinkyys vaikuttaisi ystävyyssuhteisiini. Mulla on pari tuttavaa, jotka ovat avoimesti erittäin kinkyjä sekä olleet pitkään piireissä. Satuimme muuttamaan samalle paikkakunnalle, joten tulevissa bileissä mahdollisesti törmäämme. Näin vasta-aloittelevana kinkyilijänä se ahdistaa eniten. Sen paljastaminen, että on aina ollut kaltaisensa. Muuttuisiko se tapa, jolla he näkevät minut?
Voisi ehkä olla vapauttavaa avautua ja keskustella aiheesta näiden ihmisten kanssa, mikäli he ovat vastaanottavaisia. Ennemmin tai myöhemmin mun täytyy löytää samankaltaisia ihmisiä. Asia paljastuisi joka tapauksessa. Epäilen, etten todella olisi onnellinen vaniljasuhteessa.
-
Kun lähdin ensimmäisen kerran tutkimaan omaa seksuaalisuuttani teini-iän kynnyksellä, koin ensimmäiseksi lähinnä lapsekasta uteliaisuutta. Myöhemmin se vaihtui häpeään, piilotteluun ja syyllisyyteen. Sitomisleikit ja kidutuskeskustelut eivät olleetkaan muista yhtä kiinnostavia, eivät myöskään erikoiset "vitsini". Ikätoverit sitten heille tyypillisesti kutsuivat sairaaksi. Tämän uskoin, koska kiihotun todellisten historiallisten kidutustapahtumien, murhien ja raiskausten kuvauksista. Kun psykologi huomautti, ettei fetisseissä ole mitään pahaa, kunhan pysyy turvassa, yllätyin.
Ensimmäisten suhteiden hoiperteluja voi tuskin laskea aidoksi BDSM-seksiksi. Teini-iän kokeiluista oikeasti koen syyllisyyttä. Kerran laitoin entisen kumppanini kuristamaan niin, että melkein taju lähti. Hän ei ollut ihmisenä kovin kypsynyt, joten ei välttämättä ihan käsittänyt, mitä oli tuolloin tekemässä. Tajusin ensimmäisen parisuhteen aikana, että olen masokisti ja brat. Kinky seksi näin yleensä tuntui vaniljaseksiä paremmalta, kinky porno ja muu eroottinen viihde säväyttää ihan eri lailla.
Nyt masennuksen jälkeen kiinnostus seksiin on palannut. Jossain määrin häpeän silti omaa kinkyyttäni. Olen sinkku, enkä ole irtopanoihmisiä. Olen harkinnut bileisiin lähtemistä ja miittejä, mutta senkin suhteen olen hieman epävarma. Tuntuu, että siinä on vieläkin jotain hävettävää, ettei minun nyt sellaista pitäisi ajatella. Järjellä ajatellen ja foorumia selaten fantasioissani ei ole mitään kovin kummallista.
Lähinnä pelkään sitä, miten paljastunut kinkyys vaikuttaisi ystävyyssuhteisiini. Mulla on pari tuttavaa, jotka ovat avoimesti erittäin kinkyjä sekä olleet pitkään piireissä. Satuimme muuttamaan samalle paikkakunnalle, joten tulevissa bileissä mahdollisesti törmäämme. Näin vasta-aloittelevana kinkyilijänä se ahdistaa eniten. Sen paljastaminen, että on aina ollut kaltaisensa. Muuttuisiko se tapa, jolla he näkevät minut?
Voisi ehkä olla vapauttavaa avautua ja keskustella aiheesta näiden ihmisten kanssa, mikäli he ovat vastaanottavaisia. Ennemmin tai myöhemmin mun täytyy löytää samankaltaisia ihmisiä. Asia paljastuisi joka tapauksessa. Epäilen, etten todella olisi onnellinen vaniljasuhteessa.
Hei, kattelin jo tuota toista ketjua jossa asiaa tuumailit.
Villi veikkaus, ellet hirveästi ole porukanpaineessa näitä kinkytuttujasi sairaiksi haukkunut niin veikkaan että jos vähän vilautat niin suhtautuminen muuttunee, muttei varmasti negatiiviseen suuntaan. Varsinkaan jos ovat mainitsemasi mukaan kovasti avoimia itse, puheeksi vaan tai sit bileisiin moikkailemaan.
Mitä vaniljaan tulee. HC vanilja, no limits -never again. Kyllähän siellä pärjää, mutta pitkä keikka on tänne neljäänkymppiin asti vähän joskus jotain ja "vittu sä oot sairas" tyylillä rämpiä. Ja ei, en edes ole ollut varsin sairas, mitä nyt jutut joskus lähtee laukalle, mutta lähtee sille ihan ilman kinkykulmaakin, pimeää ja oudohkoa, mut iomeisen hauskaakin. Itseesi suosittelen tutustumaan, turvallisesti ja rauhassa, osumaa tarjotaan varmasti, niin kinkyjen kun vaniljoiden toimesta, mut sitä tulee silti vaikka tekisi melkein mitä vaan, negatiiviset ihmiset suosittelen heivaamaan hiiteen aikalailla heti, ne jotka eivät sinua sinuna hyväksy, ellet itse ylittele rajoja jotka tekee sen aiheelliseksi kyseenalaistaa. Tähän perään iloisuutta siitä mitä psygosi sanoi, tohon edelliseen rajan ylitykseen sama, kaikki on ok, kun kaikki on ok, ellei ajatuksista ja toimista ole muille haittaa (kaverien ja suvun mainehaitat on vaan plussaa) niin ei ole syytä ahdisteloitumiselle. Hyvä sanoa, mut ehkä sitä olisi itsekin kaivannut joltain jo aikaa sitten. Tääktä sitä ymmärrystä löytyy, mutta otti aikansa itsellä, tosin nyt kun mietin, ehkä aivan hyväkin, olisi saattanut keskenkasvuisuuttaan saada paljonkin vahinkoa aikaan. Tähän täytynee lisätä että vaikka vastaanottaminenkin on kiinnostanut ja kiinnostaa, niin antavana osapuolena saa osakseen myös aika herkästi karsastusta jos vaniljoille jästimaailmassa lähtee avaamaan itseään. No karsastelkoon.
Kaikkea hyvääja onneakin matkaan, rohkeasti vaan viisaita päätöksiä ja harkintaa ei selkeästi puutu. Toivotan tervettulleeksi matkalle, joka tulee olemaan todella mielenkiintoinen ja antoisa, lähdet sille nyt tai vähän harmitellen vasta 20-vuoden päästä, tämä jano ei sammu, se yltyy.
-HPM
"Ja katson suoraan aurinkoon
Se pimeydessä hehkuu
Ja tunteet jäätyneinä
Katson kuiluun sisälläni
Ei porttia, ei ikkunaa
Ei siihen paikkaan kulkua
Ei sinne vielä nää
Vaik' eletty on puoli elämää"
-
Tälleen pitkän kinkyliiton jälkeen uuden etsiminen on kyllä jossain määrin ahdistavaa. Kun itse on jo tietyillä tavoilla paikoilleen jämähtänyt, ja niiden rajoitteiden kanssa pitää vaan elää, niin sitten kun siihen lisäksi pitäisi löytää sopivasti mieleltään vinoutunut yksilö kumppaniksi, niin aika lailla hiljaisuutta inboksi on kyllä täynnä.
Että on tässä ihan oikeasti sellainen ahdistava ajatus käynyt useinkin mielessä, että tässäkö tää oli. Vaikka nämä piirteet ovat paljon antaneet, niin olisi kyllä helpompi olla, jos aivojen mielestä satunnainen suihinotto olis jo ihanan kinkyä.
-
Itse piirre ei aiheuta ahdistusta, mutta asiat sen ympärillä aiheuttavat. Oman kinkyyden tajuamiseen meni hyvä tovi, ja olen sen jälkeen pitänyt sitä taka-alalla ja piilossa niin pitkään, ettei siitä puhuminen tunnu hyvältä ajatukselta edes turvallisessa tilassa. En ole uskaltanut tuoda aikaisemmissa, pitkissäkään, suhteissa toiveitani esiin tai osannut pyytää seksuaalisuuteen liittyviä asioita kumppaneilta suoraan siinä pelossa että tulisin nolatuksi. En ihan tiedä miksi, olen ollut ihan rakastavissa ja useimmin myös tasapainoisissa suhteissa. Jokin siinä on estänyt, pelko siitä etten osaa sanallistaa toiveitani tai olisin "liian outo".
Toivoisin voivani keskustella samanmielisten ihmisten kanssa siitä miten he ovat käsitelleet oman kinkyytensä hyväksymistä ja/tai löytäneet seuraa kinkyyden toteuttamiseen kun vaikeutena on se kaiken peruskivi, eli omien tarpeiden, halujen ja toiveiden kommunikointi. Mutta sitten: miitteihin tuleminen pelottaa, koska en tiedä osaisinko tai edes haluaisinko sittenkään puhua asiasta joka on ollut niin pitkään vain minun. Pelkään myös törmääväni tuttuihin, jolloin erittäin yksityinen asia paljastuisi kun en ole voinut valmistautua siihen.
Siis, en sanoisi että tämä piirteeni aiheuttaa ahdistusta - omassa mielessäni se tuottaa paljonkin iloa. Sen ympärille fyysiseen maailmaan keräämäni outo sosiaalinen ahdistus ja epäluulo aiheuttaa, ja myös surettaa. Ehkä matka on vielä kesken?
-
Nykyään ei ahdista.
Aiemmissa parisuhteissa ahdisti, koska kinkyys yritti puskea läpi mutta entiset kumppanit kyseenalaistivat asiaa. "Miksi sä haluat, että mä sidon sut?"
-
Moi kaikille.
Uutena täällä uskaltaudun. Reilu nelikymppinen mies.
Viime Kevät talvena iltapäivälehdessä oli juttua miehestä joka siivoilee kotona Häkki munissaan, sukkahousut jalassa. Ensin se lähinnä huvitti. Jotain suurta siinä hetkessä silti tapahtui. Ei ne sukkahousut mua kiinnostanut mutta se kapistus siellä jalkojen välissä. Tästä alkoi meikäläisellä herääminen omaan seksuaalisuuteen. Lopetin päihteiden käytön joitain vuosia sitten. Olin koko ikäni paennut tunteitani. Melkoinen myräkkä kävi pään sisällä kun yli kahdenkymmenen vuoden asiat piti käsitellä. Siinä samassa seksuaalisuuteni. Olen siis kokenut lähes koko ikäni, olevani biseksuaali. Joitain Perus känni kolmenkimppa kikkelin imutuksia oli ollut. Kerran kokeilin miehen kanssa pikku krapulassa, otin perseeseen. Se oli ihan kivaa mutta miehet ei mua sytytä. Viime Kevät talvena siis luin sen jutun ja aloin sitä siveysvyötä pohtimaan. Jokin siinä viehätti. Tilasin yhden joka hajos ja tein rosterista itse seuraavan. Mutta olihan se kärvistely päänsisällä yhtä helvettiä. Masennusta ja itkua...oonko mää jotenki sairas ku tykkään kivusta munissani ja köysistä ja sträpäristä...jne..tietäjät tietää. No nyt on se tilanne että huolsin just köysiä että pääsen roikkuun olohuoneen kattoon munat häkissä ku vaimo tulee harkoista. Meillä siis kävi niin mukavasti että sen lehtijutun siivittämänä meidän parisuhde lähti helvetinmoiseen kukoistukseen.. ja pennutki on jo alkanu lentää pesästä niin meillä sitä aikaa siunaantuu.
-
Vajaa 15 vuotta sitten valtava mustasukkaisuuteni ahdisti silloisen tyttöystävän kanssa todella paljon. Sitten jotain pyörähti päässä, kun löysin päästäni aisurikuviot - en tosin silloin tiennyt koko termiä edes. Joka tapauksessa tyttöystäväni teki minusta aisurin ja vapauduin ahdistavan supivasta mustasukkaisuudesta.
Matkan varrella tässä mukaan tullut sissyfantasiat, jotka kyllä aiheuttaa ahdistusta toisinaan. En tosin ole varma, että onko ahdistuksen syynä näiden fantasioiden väliin jääminen vai mikä.
Koen myös, että kullini kuuluisi olla vapauden sijaan siveysvyössä. Sekin ahdistaa, jos ei enää löydy kumppania avaimenhaltijaksi.
-
Kirjoitellaan tälläkin foorumilla tässä kynttilän valossa pitkästä aikaa jotain, kun taas luppoaikaa alkaa olemaan näin arkisin ja illat pimenemään.
Itselläni, kuten ilmeisesti usealla muullakin, oma pitkä parisuhde kaatui osittain näihin omiin haluihini... toki syitä oli paljon muitakin. Olen aina ollut aika varovainen tuomaan tätä puolta esille, johtuen muiden ihmisten käsityksestä bdsm-maailmaan, ja vaikka monissa asioissa en jaksa kamalasti miettiä muiden ihmisten mielipiteitä, niin nämä mieltymykseni ovat jostain syystä poikkeus ja pelkään leimautumista etenkin kun olen alistuva näissä asioissa. Asiaa korostaa varmaan myös itselläni juurtunut perinteinen käsite, että miehen tulisi olla se, joka "johtaa" suhteessa, pysyy rauhallisena vaikeissakin tilanteissa, luo turvaa ja lämpöä naiselle.
Ex-suhde alkoi toki perinteisellä vaniljalla, joka toki maistui ihan hyvältä alkuun jonkin aikaa. Sain jotenkin rimpuiltua ja huijattua omaa alitajuntaani ensimmäisen vuoden, että kyllä mä pärjään ihan silläkin maulla kun kaikki muuten oli hyvin, uutta ja kivaa... enkä edes oikein yrittänyt kertoa hänelle tästä puolesta itsestäni, joka on ollut kuitenkin oma seksuaalinen identiteettini ihan pikku pojasta lähtien. Tämä tietenkin oli munatonta itsepetosta ja petosta myös häntä kohtaan. No vuodet etenivät, seksi väheni ja loppui sitten kokonaan (minun toimesta), ja vaikka asiasta koitettiin keskustella, niin kieltäydyin siinäkin vaiheessa paljastamasta täysin omia halujani. Toki tässä vaiheessa olin jo aistinut selvästi, että häntä ei nämä asiat kiinnostanut kummassakaan roolissa... etenkään dominoivassa ja etenkään sillä asenteella, kun itse toivoisin. Useiden muidenkin syiden takia ajauduttiin erilleen ja omiin asuntoihin. Tämä oli itselleni se hetki, kun sain "läpsäyksen" poskelleni, että jos tahdon korjata asioita vielä, niin yksi niistä omalta puoleltani olisi kertoa tämä kinky puoli itsestäni hänelle. Tämä johti siihen, että kirjoitin usean illan ja usean sivun verran tekstiä s.postiin omista haluistani, bdsm:n psykologiasta, laitoin linkkiä aiheisiin ja koitin saada tämän kaiken yhdistettyä juurikin omalle kohdalleni sopivaksi. Muistan edelleen sen hetken, kun painoin Gmailini "lähetä" painiketta ja työnsin nyrkin suuhuni jyrkyttyneenä odottamaan reaktiota.
No reaktio oli positiivinen, kiitollinen ja tukeva... sellainen kun sen toivoi olevankin, ja olisi ollut varmaan jo suhteemme alussakin vuosia aikaisemmin. Tämän jälkeen sain suuni auki ihan naamatuste ja sain selitettyä omia pelkotilojani tästä puolesta itseäni, miksi en osanut aikaisemmin kertoa ja pelkäsin hylätyksi tulemista jne jne. Tämä positiivinen alku tässä asiassa ei kuitenkaan sitten kantanut enää muiden ongelmien kanssa pidemmälle. Olin myös hieman pettynyt, että pienen alku kiinnostuksen jälkeen hän hieman "unohti" koko asian, ja nämä jutut eivät vaan häntä kiinnostanut sen pidemmälle, enkä tietenkään halua tai voi pakottaa ketään kinkyilemään kun minuakaan ei voi pakottaa vanilijoimaan.
Eli otsikon kysymykseen vastaten, kyllä on aiheuttanut ahdistusta. ;D
-
Olen aina ollut sadisti. 8-vuotiaasta alkaen (noin). Lapsena en ollut ahdistunut. En vielä tajunnut halujeni olevan tabu enkä tajunnut, ettei vastaavia haluja ole kaikilla. Nautin fantasioistani täysin siemauksin ja olin todella onnellinen.
12-vuotiaana seksuaalinen itsetietoisuuteni heräsi. Aloin ymmärtää, että sadismini on seksuaalista ja että se on aina ollut seksuaalista. Tajusin, että kaikki muut eivät olekaan kuten minä. Itse asiassa tajusin, että kaikki muuthan ovat aivan täysin päinvastaisia!
Muut haluavat hyvää himonsa kohteille. Muut haluavat, että heidän himonsa kohde nauttii. Minä haluan, että himoni kohde kärsii... Muut haluavat harrastaa seksiä halunsa kohteiden kanssa, minä haluan olla himoni kohteille mahdollisimman julma ja kiduttaa heitä.
Tajusin olevani todella erilainen kuin kaikki muut tuntemani tytöt. Minua ei kiinnosta puhua pojista, minua kiinnostaa tytöt ja minä haluan kiduttaa niitä tyttöjä, jotka kiinnostavat enkä pussailla tai naida heitä...
Samoihin aikoihin tajusin siis tykkääväni tytöistä enemmän kuin pojista ja tajusin myös, että sekin jo itsessään on vähän poikkeavaa! En ole hetero.
Tajusin haluni olevan jotain vihattua ja tabua, mitä kaikilla ei todellakaan ole ja mitä kukaan ei edes ymmärrä, vaikka se oli minulle rakkain asia maailmassa. Tajusin myös, että dominoivuutta pidetään miehekkäänä piirteenä ja että kaikki julkisuudessa mainitut sadistit, jotka halusivat tehdä samanlaisia asioita kuin minä halusin, olivat aina miehiä. Miksi minä olen silti tyttö? Miksi minä olen erilainen?
-
Lyhyesti: Nykyään ei ainakaan aiheuta, ja olen sinut itseni kanssa. ☺️
-
En pysty asettamaan mieltäni asentoon, jossa jokin näin olennainen osa minua olisi väärin tai tuottaisi ahdistusta. Olen onnellinen siitä mitä olen, olen onnellinen saadessani toteuttaa itseäni sellaisena kuin olen. Vaikka tie itsetuntemukseen ei olekaan ollut nautinnosta toiseen juoksemista vaan välillä hyvinkin tuskaista kuiluun tuijottelua. On silti vapauttavaa kun ei tarvitse katua mitään.
-
Itse kiinnostus/taipumus kinkyjuttuihin ei aiheuta mitään ahdistusta, mutta yhdistelmä joka muodostuu omasta sukupuolesta, seksuaalisuudesta, monogaamisuudesta ja mieltymyksistä tuppaa aiheuttaamaan ahdistusta välillä kun tulee yksinäisiä hetkiä 😂
-
Ajoittain aika paljon ahdistusta, kun en ole ymmärtänyt itseäni ja seksuaalisuuttani. Ehkä vähän toivoinkin, että olisinpa toisenlainen. Melko paljon myös häpesin omia seksuaalisia taipumuksiani nuorempana, enkä puhunut niistä kenenkään kanssa rehellisesti. Tällä hetkellä mulla on ihmissuhde jossa voin olla oma itseni ja olen saanut sanoitettua ajatuksiani ja tuntemuksian, niin vaikeat tunteet omaa seksuaalisuuttani kohtaan on helpottanut.
-
Enpä muista koskaan suuremmin ahdistuneeni kinkypuolestani. Pitkälle yli kaksikymppiseksi saakka oletin, että eihän kukaan muu mistään BDSM-juttuihin viittaavasta ole kiinnostunut, joten olin varma, että nämä jutut tulisivat jäämään omiksi mielikuvitustuokioikseni, eikä tuokaan ajatus edes suuremmin ahdistanut. Eikä sitten edes pitänytkään paikaansa.
-
Mitenkään suuremmin ei omat piirteet ja halut ole ahdistaneet tai hidastaneet menoa.
Olen sitä mitä olen ja jos muita häiritsee, niin hyvää päivänjatkoa eikä moikata jos tavataan.
Aikoinaan parisuhteen perustamista suunnitellessani tuntui päivänselvältä, että jos partneri ei ole samalla aaltopituudella kuin minä, niin sitten ei ole järkeä jatkaa tutustumistasoa pidemmälle.
Onneksi sattui heti kerralla kehittämiskelpoinen ja uusille kokeiluille avoin ihminen.
Pientä painiskelua asian suhteen oli siinä vaiheessa kun pohdin, että millä tavalla ja ennen kaikkea paljonko uskallan satuttaa partneria, mutta niistäkin on päästy eteenpäin dialogin avauksella ja aktiivikeskustelulla.
Elämä on ihan liian lyhyt ahdistusten pyörittelyyn ja itsensä tukahduttamiseen!
-
Elämä on ihan liian lyhyt ahdistusten pyörittelyyn ja itsensä tukahduttamiseen!
Noin on helppo ajatella, jos ydinhalut ovat toteuttamiskelpoisia. Jos sen sijaan ydinfantasiat ovat sellaisia, jotka joutuu AINA suppressoimaan joka tapauksessa, on paljon vaikeampaa hyväksyä oma seksuaalisuutensa.
Olet onnekas, kun voit toteuttaa seksuaalisuuttasi sellaisena kuin se on halukkaiden ihmisten kanssa. Kaikilla näin ei ole. Ahdistuksessa ei aina ole kyse häpeästä. Joillain vain ydinfantasiat ovat sellaisia, joista on aina tiennyt, ettei niitä voi toteuttaa ja autuutta ei voi koskaan saavuttaa.
Tämä luonnollisesti ahdistaa ja vituttaa maailmassa, jossa lähes kaikki muut voivat toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan sellaisena kuin ovat, jos vain löytävät sopivan. Minä en voi ja olen aina tiennyt, etten voi. Pikkulapsesta asti.
On paljon ihmisiä, joiden fantasiat ovat syystä tai toisesta mahdottomia toteuttaa ja he tulevat aika ajoin kokemaan siitä ahdistusta. Siinä ei ole kyse häpeästä tai muiden ajatuksista, vaan ihan vain siitä, että on osunut niin paska nakki, että seksuaalisuus on toteuttamiskelvoton.
-
Sinänsä seksuaalisuuteen liittyen ei aiheuta mitään ahdistusta ja olen aiheesta kovinkin avoin.
Oikeanlaisen kumppanin löytyminen kyllä välillä nakertaa. Aina löytyy toiveikkaita, että hei voit kouluttaa minusta mitä tahansa ja se lienee suurin mahdollinen tunnelman lässäyttäjä :P Monet kuvittelevat minun olevan joku kinkyhurjastelija, mitä en todellakaan ole. On täysin eri asia olla hurjastelija, kuin lavearajainen jonkun hurjastelijan käsittelyssä ja sitä ei moni jantteri ymmärrä. Joko on samoilla aaltopituuksilla tai ei ole.
-
Kyllä ei ahdista yhtään, mutta matka näin 40+ kinkynä on ollut pitkähkö. Mikäli ns. löytää itsensä vasta keski-ikäisenä, lienee vaikeampi kohdata itsensä, halunsa ja tarpeensa.
Olen siinä mielessä onnekas, että hyvin luonnollinen kinkysuhde oli ensimmäisten seurustelukokemusten joukossa jo parikymppisenä. Silloin oli heti luontevaa tutkia halujaan ja tarpeitaan ja vaikka vaniljasuhteita seurasi, ei ollut mitenkään maatajärisyttävää löytää uudelleen peruskinksinsä ja todeta, ettei vanilja vaan ole oma juttu.
-
Ei ahdista. Sitä en tosin voi kiistää, etteikö monta kertaa olisi käynyt mielessä että elämä olisi hieman helpompaa jos olisi ihan vain vanilja, toki olisi tylsempää mutta helpompaa.
-
Eihän seksin ja seksuaalisuuden pitäisi aiheuttaa mitään suoranaisesti negatiivista.
Kaikki eivät tosiaankaan ymmärrä (toisen) seksuaalisuuden eri muotoja mutta sen ei pitäisi olla itsensä ongelma.
Seksuaalisuuden muuttuessa ja herätessä vaikka suhteessa jossa mieltymykset eivät kohtaa on siinä kohtaa haaste, jokainen ratkaisee ne sitten tavallaan.. Ideaalissa tilanteessa asiasta pystytään puhumaan avoimesti, huonossa ei.
-
Itselle aiheuttaa ahdistusta se, etten uskalla kertoa puolisolle kaikkea mitä toivon. Paljon olen kertonut ja hän ymmärtää ja kertoo, että hänen pitää hitaasti tottua näihin ajatuksiin. En ole ihan kaikkea itsekään tiennyt ja tunnistanut ja hänen kanssaan halut herää. Fantasioin, että hän ottaa minut väkisin eikä millään muotoa hellästi. Homma etenee!
-
On aiheuttaa ahdistusta. Etenkin nuorepana pohdin enkö tykkää seksistä vai mikä tässä on. Löydettyäni kinky puolen alkoi niitä lukkoja avautumaan. Olisihan se helpompaa elää ilman näitä mieltymyksiä, mutta ehkä se olis tylsääkin.
Ahdistuneisuus nostaa päätään silloin, kun haluisi vakkarin jonka kanssa edetä rauhassa. En tiedä miksi, mutta oletuksena tuntuu olevan minun olevan kokenut vaikka kerron olevani testannut vain paria asiaa. Jostain syystä on vaikeaa löytää kärsivällistä domia fwb settiin. Tarvitsisin luottoihmisen jonka kanssa kokeilla kinkyjä asioita. Suurin ongelma on oman pään sisällä. Kokemuksia on tullut huonoja enemmän kuin hyviä joten ajatus kääntyy siihen etten minä ole tarpeeksi hyvä jos en heti pysty hc setteihin. Näin ei toki ole, mutta jatkuvasti torjutuksi tuleminen syö itsetuntoa hakea domia/ kaveria.
Eli kyllä aiheuttaa edelleen ahdistusta :-\