BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: windmillsw - 23.12.2013, 23:38
-
Avaan yhden keskustelun aiheemme täällä luonnon helmassa Lapissa.
Olen nauttimassa kommuunilomasta yhteisöllisesti, jolloin käymme kullekin vieraalle jotain läheistä aihetta yhdessä läpi.
Tänään yksi vieras toi aiheekseen oheisen, josta toivoisin saavani tänne jutustelua aikaan.
Tämä on jostain artikkeli, jonka lopussa lukee:
There´s not a thing called dital love.
]KARVAINTA ELÄMÄSSÄ ON HYLÄTYKSI TULEMINEN
Toisen ihmisen rakastaminen on kauneinta elämässä.
On kaunista olla yhdessä, oppia tuntemaan toinen, oppia arvstamaan toista, oppia luottamaan toiseen, oppia olemaan ystäviä syvältä sydämestä.
On hyvä tuntea toisen hyväksymistä, läheisyyttä.
Parasta kaikki on silloin kun rakkaus kehityy ja kasvaa molemminpuolisesti.
Mutta entä silloin, kuin toisen rakkaus katoaa, kuolee hiljaa pois?
Kun ei ole enää sitä yhteistä hyvää oloa, kosketusta sydämessä, hiljaisia sanoja, iloakaan enää?
Se sattuu. Se repii sisätä päin, polttaa kurkkua ja krveltää silmiä.
Se saa katseen sammumaan, kädet kylmiksi, sydämen itkemään.
On vaikeaa päästää irti siitä jota rakastaa, antaa toisen lähteä vierestä, hyväksyä totuus, silloin kuin itse tahtoisi syöksyä syliin ja kysyä tuhat kertaa MIKSI?
Jos on opittu rakastamaan, pitää oppia mysö jättämään ilman kaunaa sydämessä. Rakkautta ei voi pakottaa, sitä ei voi varastoida ja kahlita. Sen on parempi antaa lähteä silloin, kun siltä tuntuu.
Ero on aina aalonpohja, tyjiä mustia päiviä je enkelten kyyneleitä, mutta niihin ei huku,
jos katseessa ei viivy kylmyys - vaan kiitollisuus yhteisestä.
Siitä mitä kerran elettiin, mutta jonka aika on nyt ohi.
Muistoja kannattaa vaalia, mutta niistä sei saa elää.
Vain tosi rakkaus ymmärtää erota kauniisti, olla ystäviä jälkeenkin päin.
Tämä aihe kosketti varmasti minua tämän artikkelin verran, koska olen menettänyt rakkaitani Tuonpuoleiseen pitkin tässä syksyä.
Hylätyksi tulemisen tunne saa uskomattoman paljon asioita meissä aikaan...
Tuulimylly
-
sory.. ainakin yksi kirj.virhe,,, dital = digital
-
On elämässä pahempiakin asioita.
-
Olisiko subille pahinta tulla hylätyksi.. kuolisi..
-
Pahempiakin asioita varmasti on, mutta mulle hylätyksi tuleminen on Top 3 joukossa, ainakin tähän asti elämässä..
-
jos katseessa ei viivy kylmyys -
Ajattelen tätä nyt yleisellä tasolla,mutta voihan se liittyä kinkyynkin jonkin mutkan kautta-
Kun äitisi tai isäsi katseli sinua syntyessäsi kylmin ja välinpitämättömin silmin, tai vihaisin silmin,muistat sen aina- ei siihen auta kuin aika ja ymmärtäminen,hyväksyminen. Kuitenkin se hylkääminen on aina sinussa
-
,
-
Vanhempien ainokaisena olin silmäterä mutta jouduin itse keksimään ajanviettoni monasti joten tunne on tuttu ikävä ystävä ja sitä oppi käyttämään myös itse mutta aikansa kutakin.
-
Yksinäisyyteen se omalla kohdalla johti. Tarpeeksi monta kertaa kun hylätään, sitä kovettaa ulkokuoren eikä päästä ketään lähelle ettei satu uudestaan.
-
Niin, onhan nämäkin tunteita, jotka on joutunut käymään läpi. Saman naisen kanssa edelleen elän, eikä ole kyllä suunnitelmissa kummallakaan sitä muuttaa, mutta tämäkin puoli on puhuttu läpi yhdessä ja itsensäkin kanssa. Toivon että tämä juttu kestää, ja uskonkin siihen, vaikka hetkittäin koskessa kolhitaankin joka ikistä kivenmurikkaa. Itse en lähde, tuli mitä tuli, siinä mielessä olen vähän jäärä. Mutta jos joskus tulisi se päivä, että kauniimpi osapuoli tuumaisi ettei tämä olekaan hänelle hyvä ja haluaa etsiä muuta, en minä siitä katkeruutta tuntisi tai loppuelämää jäisi märehtimään. Tämä on kaikkiaan ollut aina omalla tavallaan hullun kaunista tämä elämä. Niin perseestä kuin se väliin onkin.
-
Se kuinka paljon hylätyksi tuleminen sattuu on mielestäni suoraan verrannollinen siihen kuinka vähän rakastaa itse itseään, arvostaa ja hyväksyy itsensä.
Jos rakastaa itseään, ei häiritse kovinkaan paljon jos joku suhde loppuu. Sitä vaan muistelee lämmöllä hyviä muistoja ja jatkaa matkaa kohti uusia seikkailuja. Sensijaan jos suhtautuu ihmissuhteisiinsa "emotionaalisina kävelykeppeinä" eli että yrittää aina löytää jonkun joka "rakastaisi minua koska en itse siihen pysty", jokainen katkennut suhde vahvistaa sitä tunnetta että ei ole rakkauden arvoinen.
Itse olen iloinen että tämä tunne on olemassa, koska se johdatti minut aikoinaan oikeaan suuntaan, huomaamaan että ainoastaan itse pystyn antamaan itselleni sen rakkauden ja hyväksynnän jota joskus etsin muilta. :)
-
Itse olen iloinen että tämä tunne on olemassa, koska se johdatti minut aikoinaan oikeaan suuntaan, huomaamaan että ainoastaan itse pystyn antamaan itselleni sen rakkauden ja hyväksynnän jota joskus etsin muilta.
Tuli tuosta mieleen omat hetkeni parikymmentä vuotta sitten ja kuinka se on prosessi,että jotenkin itsenäistyy ja kasvaa-
yksi tärkeä vaikuttaja oli käsite läheisriippuvuus ja sen esilletuojan Tommy Hellstenin ajatukset kirjassaan. Jollain lailla viisas ajatus oli se "saat sen mistä luovut" kuten vaikka läheisistä ihmisistä. Se ei vain taianomaisesti toimi,mun mielestä-ajatusta voisi jatkaa niin,että on valmis luopumaan kaikesta,jos oma mielemnterveys sitä vaatii tai siis hyväksymään sen,ettei löydy riittävän terveitä,henkisesti,ystäviksi ja läheisiksi.
On paljon "hyviä" ja "terveitä" ihmisiä,mutta paljon myös sairasta,ihmissuhdepelailua,juonittelua,kyykyttämistä,yritetään laittaa "pilli toiseen ja imeä tyhjäksi",kuten Taberman kuvaili jossain runossa, ja sitten voi siirtyä toiseen kohteeseen,jos ei yksi enää jaksa antaa mitään tai jää "orjaksi" ikuiseen kidutukseen-
Tuo tietenkin kärjistetty esimerkki pahimmista,mutta tuntuu,kun skenen tilanteitakin seuraillut ja ihmiset kertoneet tilanteistaan,ettei se ole mitenkään tavatonta-
Niin yksin kuin onkin-ei missään nimessä mihinkään kidutussuhteisiin mukaan,jossa lopulta vain se terveempi sairastuu pahemmin.. No tuli turhaa paatosta mukaan,mutta kun joulu (-:
-
Mä en varmaan nyt monenkaan mielestä ymmärrä elämästä yhtään mitään koska mun täytyy todeta ettei mulla ole kokemusta hylätyksi tulemisesta rakkaussuhteessa, kun saman miehen kanssa ollut lähes teini-iästä.
Voisin silti kuvitella, että hylkäämiskokemus on rankin kaikista, vaikka siitäkin monet selviää. Ihminen voi rakastaa ja arvostaa itseään, mutta jos ei mistään eikä keneltäkään saa osakseen rakkautta niin mitä se ihmiselle tekee? Onneksi suurimmalla osalla on sentään joku joka rakastaa ja välittää. Eikä määrä mielestäni korvaa laatua. Harvalla meistä tuskin monia?
-
Se kuinka paljon hylätyksi tuleminen sattuu on mielestäni suoraan verrannollinen siihen kuinka vähän rakastaa itse itseään, arvostaa ja hyväksyy itsensä.
Jos rakastaa itseään, ei häiritse kovinkaan paljon jos joku suhde loppuu. Sitä vaan muistelee lämmöllä hyviä muistoja ja jatkaa matkaa kohti uusia seikkailuja. Sensijaan jos suhtautuu ihmissuhteisiinsa "emotionaalisina kävelykeppeinä" eli että yrittää aina löytää jonkun joka "rakastaisi minua koska en itse siihen pysty", jokainen katkennut suhde vahvistaa sitä tunnetta että ei ole rakkauden arvoinen.
Itse olen iloinen että tämä tunne on olemassa, koska se johdatti minut aikoinaan oikeaan suuntaan, huomaamaan että ainoastaan itse pystyn antamaan itselleni sen rakkauden ja hyväksynnän jota joskus etsin muilta. :)
En ole ihan tämänkään kanssa samaa mieltä. Itseään tulee kyllä rakastaa, muttei liian itsekeskeisesti. Riippuu paljon siitäkin, miten se suhde loppuu. Jos se on perustunut vääriin lähtötietoihin, voi olla toisille vaikeaa lähteä reippain mielin uuteen juttuun. Varsinkin, jos se toistuu. Ja sitten voi katsoa myös peiliinkin.
Paskoja juttuja tapahtuu, elämä on, ja voi olla, että toinen ei hae samaa kuin itse, mutta kaikesta ei kannata katkeroitua. Ja loukkaantuminenkin on asennekysymys. Mikään ei kiellä realiteettien toteamista. Hyvää on yleensä ollut se alku, ja jos jo siinä tunnistaa ongelmaa, niin voi seuraavassa jutussa olla viisaampi.
On noita oikeasti paskoja juttuja omallekin kohdalle osunut, mutta eipä sitä aina heti osaa olla objektiivinen. Nykyään oon kyynisempi, ehkä liikaakin.
-
Infarkti itsemurha ja mielenerveysongelmien suurin yksittäinen nimittäjä on erot....
-
Jos rakastaa itseään, ei häiritse kovinkaan paljon jos joku suhde loppuu. Sitä vaan muistelee lämmöllä hyviä muistoja ja jatkaa matkaa kohti uusia seikkailuja. Sensijaan jos suhtautuu ihmissuhteisiinsa "emotionaalisina kävelykeppeinä" eli että yrittää aina löytää jonkun joka "rakastaisi minua koska en itse siihen pysty", jokainen katkennut suhde vahvistaa sitä tunnetta että ei ole rakkauden arvoinen.
Tuo on kyllä totta.
Itsellä se oli ennemmin fyysinen riippuvuus muihin ihmisiin. Kun ei osannut kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa, oli riippuvainen muiden avusta.
Kunpa vain olisi silloin nähnyt maailman tästä perspektiivistä miten sitä nyt katselee. Pelottavan sokea sitä voi olla itsestään selville asioille. Noh, onneksi edes nyt olen hereillä, tosin mistä sitä tietää mitä muita asioita on vielä pimennossa...
-
Jos Elämää ajattelee, niin meillä on erilaisia Tarpeita ja niihin liittyviä Ajatuksia ja Tunteita.
Tarpeissa: Rakastetuksi tuleminen(tarve ja tunne?), ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, ryhmään kuulumisen tarve, ravinnon tarve, kosketuksen ja läheisyyden tarve....
Ajatuksia: Niitä näihin ja olosuhteisiin liittyen...
Tunteita: Rakastatetuksi tulemisen tunne, hyätyksi tulemisen tunne,
Rakkaus ja välinpitämättömyys ovat vastakohtia. Kaikki kasvumme ja kasvamattomuutemme tapahtuvat sen välissä...
Entä BDSM-ominaisuutemme syntymien....?!
-
Entä BDSM-ominaisuutemme syntymien....?!
Heh, siihen matopurkkiin en uskalla koskea, ties mitä sieltä silmille räpsähtää.
Mutta joo, kokemukset ja ajatukset meistä muovaa sen minkä olemme. Ja tietysti tunteet, joita kokemukset ja ajatukset synnyttävät. Tarpeet aiheuttavat käyttäytymistä joka taas aiheuttaa kokemuksia ja sitä kautta tunteita ja ajatuksia. Tunteet ja ajatukset taas synnyttävät tarpeita. Heh, menee liian monimutkaiseksi, ihme laitos se aivo.
-
Joskus tuntuu, että tunne-elämäni on lapsen tasolla..liian voimakkaita, hyväuskoisia, rehellisiä ja haavoittuvia tunteita tähän aikuisten maailmaan. Osaan toki näitä tunteita käsitellä aikuismaisesti.
Mutta hylätyksi tuleminen uppoaa joka kerta tuonne lapselliseen tunnemaailmaan ilman mitään suodattimia ja sattuu niin vitusti! Se aiheuttaa epätietoisuutta, ahdistusta ja niitä loputtomia kysymyksiä "miksi?".
Tietoinen ja järkipuoli minussa ymmärtää, mitä on tapahtunut ja hyväksyy sen. Tietysti muutamat tunnevaiheet täytyy käydä läpi eroprosessissa, mutta tähän mennessä olen oppinut näkemään erot kasvukohtina eikä toiseen osapuoleen kohdistu prosessin jälkeen negatiivisia tunteita. Jokaisella meistä on vastuu omasta onnellisuudesta, enkä voi rakasta ihmistä syyttää siitä että hän kantaa vastuun ja tekee valintoja, koska rakastaa itseään.
Parisuhteessa rakkautta voi toista kohtaan olla korkeintaa sen verran, mitä rakastaa itseään.
Tunne-elämän voimakkuus on kaksiteräinen miekka. Kyynisempi asennoituminen suojaisi itseään, mutta en olisi suojamuurin takaa saanut kokea puolikaan siitä ihmeellisyydestä joka kohdalleni hetkeksi aikanaan osui. Mielummin koen nautinnon sekä pettymyksen suurina tunteina, kuin kaiken tasaisena.. Ja se hylätyksi tuleminen on pahin, mitä eroon liittyy. Ei jättäminenkään mukavaa ole, mutta se tuntuu erilaiselta..pahalta kuitenkin.
Kyynistyminen ja vihaisuus omia tunteita kohtaan on tuttua. En kai koskaan ole kyynistynyt, mutta mieli on tehnyt kun lopulta siihen jatkuvaan rikkinäisyyteensä väsyy ja haluaa jollain tavalla, ihan millä vaan, päästä eteenpäin. Joskus on raivostuttanut sanonta, että "aika parantaa" tai " antaa ajan kulua, niin helpottaa". Aika ei muuta tosiasioita, eikä toivottavasti arvomaailmaa. Ihminen itse voi laittaa asioita uudelleen tärkeysjärjestykseen ja muuttaa näkökantaansa ehkä lopulta ymmärtääkkin jotain tapahtuneesta.
Aika ehkä vaikuttaa tunteisiin. Kun samat tunnekokemukset syntyvät tarpeeksi monta kertaa, niin ne lieventyvät? Mutta poistuuko ne koskaa? Tunnepuolelle ei synny tietoista oivallusta ja ymmärrystä.. Kokemus hylätyksi tulemisesta säilyy. Onneksi ajan kanssa siihen osaa suhtautua oikein.
Tunteita on joku verrannut pilviin, jotka lipuvat hetken taivaalla. Osa pilvistä menee nopeammin kuin toiset, osa on synkempiä pilviä ja osa valkeita hattaroita. Aina niitä kuitenkin tulee uusia :-)
-
Infarkti itsemurha ja mielenerveysongelmien suurin yksittäinen nimittäjä on erot....
Näinhän se on,, kuitenkin, mutta " ei saa jäädä tuleen makaamaan" siitä ei hyvä seuraa!
-
Eipä sitä tosiaan tarvitse jäädä tuleen makaamaan,vaikka pettymyksiä ja hylkäämisiä olisi ollut kosolti.
Liekö luonteesta,iästä/elämänkokemuksista vai mistä johtunut,että vähintään viimeiset 5 vuotta elämästä olleet hyvinkin avointa ja luottavaista ynnä sallivaa itselle ja toisille-mielen tasolla ja ilman pakkoa mihinkään puolin tai toisin-ja vaikka kuinka tullut pataan jopa isommalta porukaltakin- en ole lannistunut,mutta nähdäkseni sitten nää 44 (vuotta) ynnäten hieman liikaa-
Ihmiset usein haluavat muuttaa toista mieleisekseen-ei riitä että toinen voisi vierellä ja yhdessä hyvin,hengittelisi vapaasti ja omana itsenään...jotain pitäisi aina olla muuttamassa oman tahdon mukaiseksi tai tiettyjä tarpeita vastaavaksi-
silloin ei oikein ole tilaa vapaalle vuorovaikutuksella ja se "antautuminen näkemään,kuulemaan,haistamaan ja maistamaan" ontuu jatkuvasti..
Puhumattakaan sitten jos on todella äärimmäinen sadismissaan tai masokismissaan-riittääkö siinä mikään keneltäkään vai viekö tie täysin tuhoon..
-
Paskamaista se on, mutta ei karvainta. Minua ei ole useasti jätetty, mutta ne ovat olleet kovia kokemuksia. Niistä nousee kyllä ja vahvempana, kunhan ei anna oman elämänhalunsa kadota.
Tiedän, miten hylätyksi tuleminen saattaa satuttaa tai jopa rikkoa ihmisen, siksi hoidan itse tilanteen niin, että en loukkaa ihmistä, joka jää taakseni. Mikään epäonnistuminen ei koskaan kadota menneitä onnen hetkiämme. Jättämistä ei tarvitse tehdä kylmästi ja laskelmoiden. Kun itse tajuaa, että suhteessa ei ole tulevaisuutta, voi joko loukata toista kylmällä ilmoituksella tai viitsiä ohjata toisen näkemään tilanteen sellaisena kuin se on. Ihmisillä on oltava vastuu toisistaan, mikäli haluaa pysyä tuntevana ja elävänä ihmisenä eikä pelkkänä suorittavana robottina. Jokainen valitsee itse elämänsä ja kohtalonsa.
Minusta ei pidä pitää hylätyksi tulemista pahimpana mahdollisena asiana. Näin vain joko kovettaa itsensä sellaiseksi, joka ei kykene kohta enää tuntemaan kunnolla intohimoa tai rakkautta, tai sitten muuttuu olennoksi, joka näkee muut ihmiset pelkkinä käyttöesineinä.
-
Minusta ei pidä pitää hylätyksi tulemista pahimpana mahdollisena asiana. Näin vain joko kovettaa itsensä sellaiseksi, joka ei kykene kohta enää tuntemaan kunnolla intohimoa tai rakkautta, tai sitten muuttuu olennoksi, joka näkee muut ihmiset pelkkinä käyttöesineinä.
Erinomainen kappale. Rupesin miettimään, että mikä on pahempaa. Itsekunnioituksen menettäminen on.
Jos hylkäämistä tai eroa pelkää, niin määrittääkö suhde liikaa kyseistä ihmistä? Oman identiteetti pitäisi rakentua aivan toiselle pohjalle kuin parisuhde. Identiteetiin ja itseensä muutenkin pitäisi olla tyytyväinen ennen suhteen alkua, että olisi ehjänä itse suhteessa.
Romanttisen (viittaan syvään tunnesiteeseen, joka on enemmän kuin ystävyys) suhteen loppuminen aiheuttaa jätetylle aika varmasti sen hylätyksi tulemisen tunteen. Mutta ei sen pitäisi aiheuttaa kunnioituksen loppumista henkilöiden välillä. Riippuu mitkä asiat ovat eroon lopulta johtaneet. Eroprosessissa tulee käytyä vaikka mitä tunteita läpi, eikä niistä suuria johtopäätöksiä kannata tehdä..ne kuuluvat siihen hetkeen.
Uusien suunnitelmien ja elämästä nauttimisen motivaationa on ainakin osittain itsekunnioitus. Sen hukkaaminen olisi varmasti pahempaa.
-
Ensin pitäisi määritellä, mitä tarkoittaa "karvas"... Jos se tarkoittaa pahinta, mitä voi elämässä tapahtua, niin vastaukseni kysymykseen on "ei". Kolmekymmentä vuotta sitten ajattelin elämän loppuvan, kun silloinen tyttöystäväni ilmoitti, ettei halua jatkaa suhdetta ja katkaisi kaiken kommunikaation kertaheitolla. Nyt, pitkän ihmissuhteen, omien lasten syntymän ja aikuistumisen, sekä omin vanhempien ja muiden läheisten kuoleman jälkeen en todellakaan ajattele, että yhden ihmisen suhtautumisella minuun on noin vahvaa vaikutusta. Jos joku ei minusta pidä, niin se on hänen asiansa. Itse pyrin osoittamaan tunteitani muita ihmisiä kohtaan mahdollisimman rehellisesti.
-
Karvas ero on karvasta, omaa egoa ja sen turhamaisuutta kolauttaa jos joku hyvä tyyppi lähtee, mutta se ei todellakaan ole pahinta mitä elämässä voi tapahtua. Pahaa on esim. lähimmäisen dementoituminen tai lähimmäisen, perheenjäsenen kärsimys/kuolema/itsemurha josta tuntee (aiheellista ja aiheetonta) syyllisyyttä.
Pahinta on paha, joka tapahtuu muille, lähimmäisille. Tämänhän tietävät oikeiden kidutuskammioiden kiduttajat.
-
Suhteellista kai se kaikki on. Ensimmäinen hylkääminen on varmasti karvas kaikilla. Elämän karaistessa perspektiivi muuttuu, prioriteetit vaihtuvat.
Heikko itsetunto ja epävarmuuden paisuttama ego kokee hylkäämisen varmasti pahiten. Se miten kukin tähän tapahtumaan reagoi on arpapeliä, ympäristön luoma puolustusjärjestelmä, alitajunnan ohjaama tiedostamaton reaktio. Vanhempana ja kokeneempana voi tulla tietoiseksi tästä puolustusmekanismista ja nähdä omat virheensä menneisyydessä.
Harmi että näitä asioita ei koulussa opeteta. Toisaalta, omista vanhemmista se kaikki lähtee. Vanhempien käytös tallentuu syvälle lapsen aivoihin josta se tulee automaattisena reaktiona ulos. Samanlailla kun eläin oppii selviytymään, oppii lapsi tiedostamatta matkimaan vanhempien reaktioita pettymyksiin, hylkäämisiin ja muihin vastoinkäymisiin.
Vanhempana näitä reaktioita voi tietoisesti muuttaa mutta se vaatii paljon työtä. Pelkkä tiedostaminen ei riitä. Hylkäämisen tai muun vastoinkäymisen kohdatessa reaktio on tiedostamaton, alitajunnasta tuleva automaattinen reaktio jota ei tietoisesti pysty hallitsemaan. Teoriassa on toki mahdollista hallita niitä myös tietoisesti mutta harva meistä pystyy niin intensiiviseen keskittymiseen. Joten ainoa keino muuttaa reaktiotaan on muokata sitä automaattijärjestelmää, fyysisiä hermoratoja aivoissa. Onneksi aivot ovat varsin muovautuvat joten harjoittelulla se on mahdollista.
Terveillä yksilöillä tämä muovautuminen tapahtuu itsestään. Virheistä oppii jos näkee virheensä. Jos suhde kariutuu syystä tai toisesta, nämä syyt pitäisi jäädä mieleen että seuravalla kerralla voisi kokeilla jotain muuta. Mutta esimerkiksi trauman rikkoma mieli saattaa olla sokea näille syille jonka seuraksena käytös ei muutu vaan sitä toistaa samat virheet uudestaan ja uudestaan.
[/ramblings of a mad man]
-
Hylkääminen karvainta. Hmmm.
Varmasti silloin kun kyse on lapsesta. Vastasyntyneelle jopa kuolema. Jo vähän vanhemmalle mahdollisesti elinikäinen trauma.
Kun kyse aikuisesta niin muuttuu yhä enemmän subjektiiviseksi kokemukseksi (vaikka ne traumat siellä taustalla soittelisikin). Toisen kokemus hylkäyksestä on toisen kokemus pelastautumisesta. Ehkä. Aikuinen kun voi, jos halua ja osaa, analysoida syitä, yrittää ymmärtää.
Yleensä asioille löytyy syyt. Syyt jotka ainakin jostakin kulmasta ovat perusteltuja, järkeviäkin. Jopa silloin kun se oma kokemus tuntuu käsittämättömältä. Ehkä sitten karvaaltakin.
-
Aloituksessa on käsitelty hylkäämistä aikuisten välisissä suhteissa, joten vastaan siitä näkökulmasta. Hylätyksi tuleminen ei mielestäni ole karvainta elämässä, saati sitten pahinta mitä voi tapahtua (kaksi eri asiaa). Suhteita alkaa ja suhteita päättyy. Tottakai suhteen päättyminen voi surettaa pitkään, jos on ollut tunteita - riippumatta siitä, oliko hylkääjä vai tuliko hylätyksi. Joskus osapuolilla on ollut aivan erilaiset käsitykset suhteen laadusta, mikä sekin vaikuttaa suhtautumiseen sen päättyessä.
Mutta elämä jatkuu. Ainakin itse toivoisin, että minulle tärkeä ihminen on sitten onnellinen jossain muualla kuin vastentahtoisesti kituu epätyydyttävässä suhteessa minun kanssani.
Minulle karvainta elämässä on luottamuksen pettäminen. On sitten kyse rakkaus-, ystävyys- tai bisnessuhteesta. Onneksi järkevissä rajoissa luottamalla ei ole kovin monta kertaa tarvinnut pettyä.
-
Tässä ketjussa kun on useassa kohdassa puhuttu itsensä rakastamisesta, niin olisin pyytänyt perusteluja tavalliselle sanonnalle "täytyy oppia rakastamaan itseään ennen kuin voi rakastaa muita" tms. Miksi? Päteekö sama myös vihaamiseen ja tunteisiin ylipäätänsä? Voiko itseään täysin hylätä?
Ymmärrän kyllä, että rakkaus on monelle enemmän kuin tunne. Ja rakastan itseäni kai vähän liikaakin, silti en oikein osaa rakastaa muita ihmisrodun edustajia. Lemmikkieläimiin (myös muihin kuin omiin) on sen sijaan helpompi kohdistaa myönteisiä tunteita, kuten kiintymystä ja rakkautta.
-
Ehkä se sanonta pitäisi olla, täytyy oppia hyväksymään itsensä ennen kun voi rakastaa muita. Itsellä tämä hyväksyminen on vielä kesken joten olen väärä henkilö aihetta kommentoimaan. Jatkan siis kommentointia....
Uskon että itsensä "hylkääminen" tapahtuu sitten kun on hyväksynyt itsensä. Kun on löytänyt itseluottamuksen olla se mitä on, heikkouksineen kaikkineen. Silloin ei ole enää tarvetta keskittyä itseensä vaan se keskittyminen suuntautuu ulospäin. Ei enää ajattele sitä miten maailma vaikuttaa minuun, vaan sitä miten minä vaikutan maailmaan.
Itsellä ei ole kokemusta rakastumisesta. Ihastumisesta kyllä mutta ei rakastumisesta. Kyseessä kun on käytännössä voimakas päihde joka sokeuttaa pahasti. Tämä kontrollin menettäminen pelottaa. Miten käyttäydyn? Mitä virheitä saatan tehdä? Millaiseen vaaraan saatan joutua kun en keskity ympäristööni?
Suojeluvaisto herää ja torjun lähestymiset ennalta ehkäisevästi. En tee sitä tietoisesti vaan vaistomaisesti. Torjuminen on joskus ollut tarpeellinen keino selviytyä kasvu ympäristössäni. Mutta nyt siitä on enemmän haittaa kun hyötyä.
Pitkän eristäytymisen jälkeen joudun opettelemaan sosiaalisen eläimen perustaitoja uudelleen. Paljon on päässyt unohtumaan ja joitain asioita en koskaan ole oppinutkaan. Ei siinä mitään, ihan hauska ja mielenkiintoinen matka edessä.
Rakastaminen on varmasti taito siinä missä vihaaminenkin. Sitä voi harjoitella ja siinä voi tulla hyväksi. Kiintymyksen osoittaminen luo kiintymyksen tunteita. Samanlailla kun pelkkä fyysinen hymyily vaikuttaa suoraan olotilaan, tulee positiivisempi ja iloisempi olo vaikka kyseessä olisikin tekohymy.
---
Joopa joo, ramblings of a mad man ja niin pois päin. Viisaammat ja kokeneemmat voi kertoa miten asiat oikeasti on. Nyt markettiin metsästämään ruokaa....
-
Kysyjän kysymykseen vastaan: ei ole jos puhutaan aikuisista ihmisistä. On paljon asioita, joista on paha päästä yli ja tuo ei ole yksi niistä.
-
Ehkä se sanonta pitäisi olla, täytyy oppia hyväksymään itsensä ennen kun voi rakastaa muita.
Uskon että itsensä "hylkääminen" tapahtuu sitten kun on hyväksynyt itsensä. Kun on löytänyt itseluottamuksen olla se mitä on, heikkouksineen kaikkineen. Silloin ei ole enää tarvetta keskittyä itseensä vaan se keskittyminen suuntautuu ulospäin. Ei enää ajattele sitä miten maailma vaikuttaa minuun, vaan sitä miten minä vaikutan maailmaan.
Rakastaminen on varmasti taito siinä missä vihaaminenkin. Sitä voi harjoitella ja siinä voi tulla hyväksi. Kiintymyksen osoittaminen luo kiintymyksen tunteita. Samanlailla kun pelkkä fyysinen hymyily vaikuttaa suoraan olotilaan, tulee positiivisempi ja iloisempi olo vaikka kyseessä olisikin tekohymy.
Otsikosta aiheen alle:
Niin, tuo rakastaminen.
Ketjussa puhutaankin siitä, että pitäisi oppia rakastamaan itseään - ennen kuin voi rakastaa muita...
Tai, että pitää oppia hyväksymään edes itsensä, ennenkuin voi rakastaa muita...
Miten sitten vanhempien rakkaus omiin/omaan lapseen? Ei siihen vaadita omaa hyväksymistä tai rakastamista.
Ei ainakaan ennen vanhaan... lapset vain tulivat seksuaalisuuden ja yhtymisten myötä. Voihan toisesta pitää ilman rakkauttakin, tai rakastaa ilman omaa itsensä rakastamista tai hyväksymistäkin.
En usko opaskirjojen kiliseeseen tästä rakastamisesta...
Ja milloin ihminen kokee tulevansa hylätyksi, oikeasti on hyvin yksilöllistä.
Kidutettuna ollessa, raiskatuksi tullessa voi kokea mielettömän hylkäämisen. Siinä hetkessä tai myöhemmin.
Hylkäämisen itsessään läheisille ja itselleen.
Kuoleman ollessa kyseessä - minä näen siihen liittyvän vapautuksen ja rauhan.
En hylkäämistä.
Karvainta elämässä...hm. Varmasti omiin lapsiin kohdistuvat "ilkeät" tapahtumat /asiat ovat moninkertaiset verrattuna omaan kärsimykseen.
-
..Karvainta kai omalla kohdalla olisi, etten ikinä pääsisi katkeruudesta,joka on aiheutunut sangen vaikeista tilanteista,sangen tärkeiden henkilöiden aiheuttamana.
Onneksi sitä on vähän oppinut esittämään itelleen kysymyksiä, kuten että onko se jonkun vika, jos on syntynyt jollain tavalla kehitysvammaiseksi? No äkkiä tuosta tietenkin keksisi ympäristön ja ne tekijät, jotka vaikutaa geeneihin,mutta kun nekään ei aina ole yksi ja ainoa syy- kaikenlaista muuttujaa ja tekijää on- ja yhtähyvin olisi itse voinut syntyä sarjamurhaajaksi tai kehittyä sellaiseksi- joskus kummallista onnenkauppaa, sattumaa, kenties kohtaloakin. Jumaluus on vaikea nähdä näissä mukana,vaikka senkin puolen tahkonut läpi ja puhki harmaan kallion ;D
-
Onneksi sitä on vähän oppinut esittämään itelleen kysymyksiä, kuten että onko se jonkun vika, jos on syntynyt jollain tavalla kehitysvammaiseksi?
Kehitysvammaiset, samoin kuin "mielialahäiriöiset", ovat yhteiskunnamme tuntosarvia.
He eivät kenties "näytä" hyvälle, mutta kertovat herkästi yhteiskunnassa vallitsevista ongelmista.
Ovat herkkiä peilejä kaikelle, vaikka tulostavoitteellisesti narsistit pyörittävät talousmaailmaamme voittoon, voittoon ja tuloksellisuuteen.
Kumpi pahempaa kehitysvamma vai narsismi? Olisiko kumpi karvaampaa?!
-
Kehitysvammaiset, samoin kuin "mielialahäiriöiset", ovat yhteiskunnamme tuntosarvia.
OT.
Hienoa kuulla tämänkaltaisia mielipiteitä.
Kehitysvammaiset ovat yhteiskunnan omatunto. Näin ajattelen.
-
Kehitysvammaiset, samoin kuin "mielialahäiriöiset", ovat yhteiskunnamme tuntosarvia.
He eivät kenties "näytä" hyvälle, mutta kertovat herkästi yhteiskunnassa vallitsevista ongelmista.
Ovat herkkiä peilejä kaikelle, vaikka tulostavoitteellisesti narsistit pyörittävät talousmaailmaamme voittoon, voittoon ja tuloksellisuuteen.
Kaikille kuitenkin kelpaa se hyvinvointi mitä tulostavoitteelliset ihmiset luo, varsin auliisti sitä ollaan myös jakamassa useimmiten ottamatta itse osaa sen tuottamiseen.
IKRM
-
Luulenpa että sitä hyvinvointia tuo paremminkin se, että yhteiskuntana olemme sitoutuneet huolehtimaan huonompiosasista (ainakin toistaiseksi). En menisi itseäni sanomaan kovin tulostavoitteelliseksi, mutta mieluusti niistä vähistäkin tuloista maksan veroa muidenkin hyväksi. Ainakin tällä hetkellä nuo suuresti ihaillut tulostavoitteelliset bisnesherrat näyttävät mieluummin lapioivan rahansa Caymansaarille kuin jakavat muille. Poikkeuksiakin on.
-
Itse näkisin enemmän sosiaalisia yrityksiä joiden pääasiallinen tarkoitus olisi tarjota työpaikkoja. Voitot 50/50, jokaiselle työntekijälle samankokoinen siivu kakusta. Motivaatio olisi ehkä parempi kun puhalletaan yhteen hiileen. Tosin, aina siellä sit joku alkaa kateuksissaan/ahneuksissaan kitisemään että "mulle kuuluu isompi pala kun tein enemmän töitä".
Mielenterveys kuntoutujien joukossa on varmasti paljon käyttämätöntä potenttiaalia. Esimerkiksi asperger/autistisilla henkilöillä on monesti kyky keskittyä huomattavasti tarkemmin kun "tavallisilla" ihmisille. Sellaiset henkilöt voivat loistaa voimakasta keskittymistä vaativissa tehtävissä.
Se että ei sovi yhteiskunnan rattaisiin ei tarkoita sitä että olisi jotenkin rikki, se vain tarkoittaa sitä että tämä järjestelmä minkä sisälle olemme syntyneet ei ole täydellinen.
-
Minulle karvainta elämässä on luottamuksen pettäminen. On sitten kyse rakkaus-, ystävyys- tai bisnessuhteesta.
Tämä.
Tässä vuodenvaihteen humussa ja mekkalassa mulla on tapana ottaa pieni hiljainen hetki ja summata mennyt vuosi ja menneet vuodet. Ja yhä uudelleen sieltä ponnahtaa pinnalle se vitutus sitä monipäistä joukkoa kohtaan mikä on pettänyt luottamukseni, toisaalta pettymys itseäni kohtaan kun on ollut niin helvetin sinisilmäinen, vuodesta toiseen.
Mutta oppia ikä kaikki, nokka pystyyn ja radalle! Jospa sitä seuraavasta vuodesta saisi tehtyä itselleen vähemmän haavoja sisältävän!
-
Mielenterveys kuntoutujien joukossa on varmasti paljon käyttämätöntä potenttiaalia. Esimerkiksi asperger/autistisilla henkilöillä on monesti kyky keskittyä huomattavasti tarkemmin kun "tavallisilla" ihmisille. Sellaiset henkilöt voivat loistaa voimakasta keskittymistä vaativissa tehtävissä.
Muistan jostain lukeneeni, että juuri mm. autisteja on haluttu mm. IT-alan yrityksiin - juuri tämän tietynlaisen herkkyyden tms. ominaisen lahjakkuuden johdosta.
-
Muistan jostain lukeneeni, että juuri mm. autisteja on haluttu mm. IT-alan yrityksiin - juuri tämän tietynlaisen herkkyyden tms. ominaisen lahjakkuuden johdosta.
Tanskassa on ainakin yksi firma mikä palkaa vain autistisella spektrillä eläviä IT työläisiä - http://en.wikipedia.org/wiki/Specialisterne
-
Muistan jostain lukeneeni, että juuri mm. autisteja on haluttu mm. IT-alan yrityksiin - juuri tämän tietynlaisen herkkyyden tms. ominaisen lahjakkuuden johdosta.
Tanskassa on ainakin yksi firma mikä palkaa vain autistisella spektrillä eläviä IT työläisiä - http://en.wikipedia.org/wiki/Specialisterne
Hienoa älykkyyttä
-
Muistan jostain lukeneeni, että juuri mm. autisteja on haluttu mm. IT-alan yrityksiin - juuri tämän tietynlaisen herkkyyden tms. ominaisen lahjakkuuden johdosta.
Ei liene mikään valtakunnansalaisuus, että suurin osa IT-alalla työskentelevistä varmasti omaa hyvinkin paljon asperger-piirteitä, mutta piirteisyydestä on vielä matkaa diagnoosiin ja varsinkin autismi-diagnoosiin.
IKRM