BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: -katy- - 28.02.2014, 19:20
-
Mahtaako olla niin,että "sivistyneissä Länsimaissa" ollaan menty jo liian pitkälle Matkalle Omaan Itseen.
Kuinka kauan itse jaksat omaa itseäsi ja kuinka syvälle haluaisit mennä itseesi?
Jos olet BDSM:ssä jotain, kuten D tai s, miten pitkälle riität itsellesi tai mikä rooli on sillä toisella ihmisellä/ hahmolla? Onko päämääräsi sinä itse?
Meikä on hullulla tavalla hieman misantrooppinen- miten rakastaa itseään ja vihata muita-pyrkiä sosiaaliseksi ja kaihtaa samanaikaisesti C:-)
Muutama linkki aiheeseen, tosin vähän runollisemmalla tavalla:
http://www.bdsmbaari.net/index.php?topic=6766.msg127304;topicseen#new
http://fi.wikipedia.org/wiki/Entropia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Perhosvaikutus
http://huitsinnevada.info/
-
Erästä kolumnistia lainaten: Lähdin matkalle itseeni, siellä oli tylsää. Joo, koska tunnen jo itseni on hauskempaa matkailla muissa.
Länsimaisella ihmisellä on liikaa aikaa ja kaikesta elämään uuluvasta tehdään ihan kamalan suuri numero. Minusta sitä itsensä tuntemista ei tarvitse niin kamalasti väkisin yrittää, kyllä se eläen tulee. Hyödyllistä on nostaa katsettaan vähän kauemmaksi siitä omasta navasta.
Eipä minulla vaikuta olenko kinky vai en, päämäärä on hyvä elämä itselle ja muille.
-
Kaipa sitä omaa itseä on jaksettava niin kauan kunnes kuolema meidät erottaa, minun sieluni ruumiistani tai päinvastoin.
Niin syvälle haluan ja aion mennä, että jonakin päivänä viimeinkin edes suurinpiirtein ymmärtäisin minua. Turhaan minä kenellekään lakonisesti totean, että ethän sinä edes ymmärrä minua. Enhän minä itsekään aina ymmärrä itseäni. Turha silloin on muille huudella, kun omat korvat ovat lähinnä.
Joskus olen tosin miettinyt, että jos omaa itseään ja aatoksiaan kovasti penkoo ja koettaa löytää jotakin, niin mitäpäs sitten, jos löytääkin jotakin sellaista, josta ei pidä? Jonka haluaisi peittää ja sulloa takaisin sinne jonnekin minuuden pohjalle? Sellaista, jota häveten ihmettelee ja kummastelee, että mistä se tuokin oikein on kotoisin.
Niin. Matkalla omaan itseen kannattanee olla hiukan varovainenkin. Välttämättä ei löydä sellaista, jota haluaa ja toisaalta ei ehkä löydä yhtään mitään. Ehkä se on vain ajateltava, että oma itse on mukava matkakaveri tässä elämän mittaisessa reissussa. Menolippu syntymästä kuolemaan. Ymmärtää minkä ymmärtää, ei kai sitä aina niin syvällisiä tarvitse. Riittää kun on.
:love: :love:
-
Minä tiedän tasan tarkkaan kuka olen ja mistä pidän eikä kiinnosta yhtään mitä joku vanilja tai minua parempi kinky minusta ajattelee. Ei ole tarvetta millekkään sisäavaruusmatkailulle.
-
Minulle BDSM on mielen matka omaan itseen ja toiseen, henkinen ja fyysinen kietoutuen yhteen. Kokonaisuus.
Koko ajan voi oppia uutta itsestään ja toisesta, samalla ajatukset voivat kehittyä, muuttua, ja se on minusta hyvä asia.
Mielen matka vaatii rehellisyyttä itselleen ja toiselle.
-
Matka omaan itseen tulee huomaamatta kun elää. Ymmärryksen hetkiä ovat välähdyksenomaiset tilanteet kun saa vastaan elävän ihmispeilin josta heijastuu vuorovaikutus.
Enemmänkin voi olla kyse siitä, pystyykö ja onko tarvetta vastaanottaa mitään, mikä avaa ymmärrystä itseen.
Toiset uivat syvemmällä ja toiset pinnalla. Yhtä räpiköimistä kaikki jokainen omalla tavallaan ja omilla tarpeillaan.
Mitä sitten tapahtuu kun joku päivä huomaa, että tietää liikaa omasta itsestä. Ei olisi halunnut saada selville sitä tai tätä.
Joskus jonkun tiedon kanssa on vaikea elää ja kuitenkin se seuraa elämän loppuun asti varjona.
Misuli, rehellisyys on hyvä asia. Olet oikeassa. Se vain ei ole niin itsestäänselvä. Rehellisyys voi olla sitäkin, että haluaisi olla sitä mutta vaihtoehtoja on liikaa. Ei tiedä mikä on totta ja mikä ei, koska ihminen katsoo itseään usein vääristyneestä kulmasta. Luulee liikaa - jotain - eikä niin kuitenkaan ole.
Jos on tarve mennä Omaan Itseen, se on parempi tehdä toisen kanssa kuin yksin.
-
Matka omaan itseen tulee huomaamatta kun elää. Ymmärryksen hetkiä ovat välähdyksenomaiset tilanteet kun saa vastaan elävän ihmispeilin josta heijastuu vuorovaikutus.
Enemmänkin voi olla kyse siitä, pystyykö ja onko tarvetta vastaanottaa mitään, mikä avaa ymmärrystä itseen.
Jos on tarve mennä Omaan Itseen, se on parempi tehdä toisen kanssa kuin yksin.
Erakkona tuohon tuskin tulee mahdollisuuksia,siis jos on päättänyt elää itsekseen ja yksin. Itse ainakin koen ajoittain sietämättömäksi uppoutumisen itseensä. En kait osaa pitää itseäni tarpeeksi mielenkiintoisena tyyppinä,että koko elämänsä pohtisi vain itseään. Onko sekään sitten viisasta,jos muut ihmiset ovat vain niitä peilejä, mistä näkee Itsensä.
Mutta kaippa tää on taas sitä tuttua elämäntuskaa ja eksistentialismia,joka aiheuttaa raskaita pohdintoja ;D
-
Jos on tarve mennä Omaan Itseen, se on parempi tehdä toisen kanssa kuin yksin.
Pidän tästä lauseesta, kiitos Lady Whip!
Minä tutkin ja mietin itseäni paljonkin. Siinä vaan heti alussa kompastuu olennaiseen asiaan, että mikä on 'Itse'? Kuka/mikä on 'minä'? Se ei ole minun nimi tai ammatti tai joku muu lokero, se ei yksin ole vartaloni, eikä aivoni. Onko se ajatukseni, tunteeni, sieluni, energiakenttäni? Suhteeni muihin? Olenko sama minä kun olin lapsena, ja onko tämän päivän minää enää huomenna juuri tällaisena enää olemassa? Jos olen enemmän kun vartaloni, niin missä kulkee raja 'minun' ja muiden välillä? Onko muita olemassa, vai olenko luonut heistä omat versiot oman ymmärrykseni pohjalta? Siis, tottakai muut on olemassa, mutta voiko kukaan toinen täysin ymmärtää mitään (toista, muita, maailmaa) objektiivisesti? Minun kuva sinusta on aina toisenlainen kun jonkun toisen kuva sinusta. Ja oma kuvasi eroaa näistä molemmista. Kuka/mikä 'sinä' sitten olet? Ja onko sillä väliä, jos minä ainoastaan pystyn sinusta ymmärtämään, näkemään ja tuntemaan sen minkä ymmärrän/aistin?
Lopputulokseni mietteistäni on, että kaikkea on liian monimutkaista ymmärtää. Ainakin älyn kautta.
Niin ja mikä olikaan kysymys - matkalla omaan itseen? Itse olen ehkä tuon matkan jo melko pitkälti tehnyt, ja nyt enemmänkin retkellä etsimässä jotain kaikkien energioiden ydintä. Mutta tavoite ei ihan selvillä vielä, eikä myöskään kiire. :)
-
Joku viisas lausui joskus. "Pisinmatka, on matka omaan itseensä"
-
Liityin pari viikkoa sitten yhdelle foorumille. Kun olisi pitänyt kirjoittaa esittelyteksti itsestä, kulutin noin tunnin siihen että sain kirjoitettua noin kaksi riviä tekstiä, ja sekin oli mitäänsanomatonta tyyliä "olen kohta 30-vuotias poikamainen tyttö Suomesta ja löysin tämän foorumin sivuston X kautta".
Aiemmin esittelytekstin kirjoittaminen oli aina paljon helpompaa, koska pystyin tosi helposti tunkemaan itseni moniin eri alakulttuureihin ja muihin lokeroihin. Pystyin kirjoittamaan yhdeltä istumalta pitkän tekstiseinän siitä, kuka ja millainen olen.
Nykyään olen turhan kriittinen itseäni kohtaan. Olenko sittenkään esimerkiksi "hevimetallifani", kun nykyään kuuntelen musiikkia tosi vähän? Olenko "käsityöharrastaja" jos neulon vain noin kaksi paria villasukkia yhdessä kuukaudessa? Voiko kutsua itseäni "videopeliharrastajaksi" jos nykyään suurin osa pelaamisestani on Hexic HD:n ja Bejeweled 3:n pelaamista Xbox 360:llä, vaikka kokoelmaani kuuluu paljon erilaisia pelejä eri konsoleille?
Voiko vain tietystä asiasta tykkääminen, vaikkei sitä kovin aktivisesti harrastaisikaan, riittää ihmisryhmän jäsenyyteen? Muille ihmisille voi, itselleni ei.
Nykyään kun en pidä itseäni edes tarpeeksi kinkynä, että minulla olisi oikeus pyöriä kinky-yhteisössä. Tuntuu, että pitäisi sessioida ainakin kerran kuukaudessa, katsoa enemmän kinkypornoa, pitäisi tehdä asioita kinky-yhteisön hyväksi ja pitäisi ostaa enemmän kinkyyn liittyviä asioita jotta olisin oikea kinky. Se vain että on vain fetisisti pervoine fantasioineen, ei tahdo enää itselleni riittää.
Ihmisten lokeroiminen eri ryhmiin on lopulta hyvin tärkeää, jotta voi muodostaa paremmin kuvan muille ja myös itselleen, että millainen ihminen itse on.
Itselleni lokeroista on tullut kovin ahtaita. On helppo lohduttaa toista ihmistä, että "älä huoli, kyllä sinä kuulut lokeroon X" (ja oikeasti tarkoittaa sitä), ja samalla harmitella mielessäni sitä että itse en siihen lokeroon X koskaan voi kuulua, koska olen riittämätön, vaikka olisinkin sitä toista henkilöä paljon kokeneempi lokeron X aiheessa.
Minulla on päässä vikaa, tiedän. Olen liian kriittinen itseäni kohtaan - mielestäni en oikeastaan kuulu mihinkään ryhmään kunnolla, vaikka haluaisinkin kuulua. Koska en kuulu ryhmiin, en ole mitään.
-
Jari Sarasvuo ohjelmassaan kertoi päässeensä shamaanin ohjauksessa tilaan,jossa hän unohti itsensä hetkeksi kokonaan ja vaelteli jossan egotripin tuolla puolen.
Shamaani vastaavasti kertooi haluavansa johdattaa suomalaiset oman alkuperänsä lähteille,mitä se sitten lieneekään luonnon lisäksi. Jonkinlaista ristiriitaa koin ohjelmaa seuratessani.
Omissa pohdinnoissa kun on tullut tulokseen että yhtä hyvin kuin matkaa itseensä,olis hyvä kyetä löytämään toisen ihmisen luo.
Ei jäädä vain johonkin epämääräiseen matkaan ja pelkkään henkistelyyn.
Toisessa ohjelmassa elinkautisvanki kertoi uskoontulostaan ja kuinka kohtasi Jumalansa pelon ja kuoleman kautta. Tuttu maailma,joka ei johtanut mihinkään paitsi itseanalyyseihin ja käpertymään omaan maailmaansa,niissä rajoissa,mitkä ulkoapäin annettiin.
Tavallaan BDSM:stäkin voisi tulla tuollainen pakkomielle ja loputon matka,joka ei johda mihinkään. Jos olisi vain pari vaihtoehtoa siis sen toteuttamiselle. Onneksi niin ei tarvitse olla-
-
Oikeastihan mitään matkaa mihinkään ei ole, on vain ihmisiä jotka elävät ja kuvittelevat sen olevan jotain elämää suurempaa. Annetaan merkityksiä asioille ja pyöritään harhaluuloissa itsestä ja muista. Mitä jos vain eläisi?
-
Oikeastihan mitään matkaa mihinkään ei ole, on vain ihmisiä jotka elävät ja kuvittelevat sen olevan jotain elämää suurempaa. Annetaan merkityksiä asioille ja pyöritään harhaluuloissa itsestä ja muista. Mitä jos vain eläisi?
No sepä se,eläisi.
Kenties toiset käyttävät matkaa,polkua,tietä jne. kuvamaan vaikkapa aikajanoja. Silloin kun oli 10 vuotta ja sitten ykskaks 50 vuotias esim. Ja mitä noihin vuosikymmeniin on sitten sisältynytkään,mitä on oppinut, itsestään ja toisista ihmisistä :)
Lisäys: vaikkei tarkoitus ole tähän mitään uskonto-seikkaa varsinaisesti tuoda mukaan,mutta onhan nuo lukemat aika vaikuttavat,jotka kertovat ihmisten halusta uskoa johonkin matkaan ja tarkoitukseen elämässään. Itse olen uskonnoton,mutta en mitään muureja ole rakentanut ympärilleni, vieläkään. Areena on vapaa jumalten temmeltää :D
http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmanuskonnot
-
Oikeastihan mitään matkaa mihinkään ei ole, on vain ihmisiä jotka elävät ja kuvittelevat sen olevan jotain elämää suurempaa. Annetaan merkityksiä asioille ja pyöritään harhaluuloissa itsestä ja muista. Mitä jos vain eläisi?
Miten tästä tuli mieleen Piisamirotta: :))
https://www.youtube.com/watch?v=IOGACMe20b4
Moni kaipaa elämäänsä jonkin tarkoituksen, suuren tavoitteen, ettei masentuisi ja toteaisi oman elämän olevan aivan turhaa.
-
BDSM ihan siinä missä muutkin asiat joita teen ovat minulle keino tutkailla itseäni. Haaste kuitenkin on osata katsoa sitä mitä tunnen, miten ajattelen, miten mieleni liikkuu eri tilanteissa. Vihastuinko jostain? Sattuiko jokin? Miksi vihastuin, mikä oli se ajatus/tunne ketju, mikä oli pohja rakennelma tunteeseeni, olinko alttiimpi reagoimaan näin koska xxx. Minä kuljen tuolla pohjalla.
Minusta on eri asia katsoa peiliin ja sanoa 'Olen kaunis', 'Olen ruma' ja hokea näitä toisintoja kuin uskotellen itselleen olevan jotain, kuin seurata omaa ajatuksen juoksua ja löytää ne rakennelmat miksi haluan kokea itseni kauniina tai rumana jne.
Olen myös sitä mieltä, että matkaa itsensä tutkiskeluun voi tehdä yksin tai kaksin tai porukassa, silloin asiat peilautuvat erikautt. Saattaa reagoida eri asioihin kuin jossain muussa tilanteessa koska sr toinen ihminen minun vierelläni vaikuttaa käytökseeni. Sitten taas kysyy, että miksi näin?
Enemmän siis valppautta omien ajatusten seuraamiseen ja energian satsaamista siihen, että käy läpi tarvittaessa toisia mahdollisuuksia reagoida samaan asiaan kun se tapahtuu toisen kerran.
Bdsm:ssä tutkailen hyvin paljon sitä mitä tunnen, miten tunnen ja miksi koen niinkuin koen. Sitten välillä vain heittäydyn matkaan ja nautin. Samoin kokemus muuttuu halujen myötä eri aikoina ja eri ihmisten kanssa. Ei ole mitään pysyvää itseä joka olisi aina samanlainen ja pitää samoista asioista. Enemmin reaktiot ja niiden seuraukset kiinnostavat, sillä ne rakennelmat taas ovat syvälle juurtuneita. Koen että silloin oppii kun niitä kaivelee.
-b
-
Ehkä ennemminkin; matkalla omaksi itseksi...ehkä silloin myös matkalla Toiseen. Ehkä se tie onkin sama molempiin suuntiin...?
Ja kyllä; ymmärrän kun "matkaa" käytetään elämän vertauskuvana. Aika ja paikka vaihtuu, molemmissa. (tää tais olla vähä naivi :-X )
Ja matkalla ollaan koko ajan jollakin rajalla, kohtauspinnalla, muuttuvalla. Paikassa joka ei koskaan palaa: samaan virtaan ei voi kukaan...sitä muinaista Herakleitosta lainatakseni ::) Kun sekä astuja että virta muuttuvat koko ajan (äh, lisää naiviuksia)
Mutta joo. Näen, taas, tässä sen kovan halun siihen jokotaihin. Voi miksi meille se sekäettä on niin vaikea...? Oi holismi holismi; kutsun Sinua :love:
-
Ehkä ennemminkin; matkalla omaksi itseksi...ehkä silloin myös matkalla Toiseen. Ehkä se tie onkin sama molempiin suuntiin...?
Ja kyllä; ymmärrän kun "matkaa" käytetään elämän vertauskuvana. Aika ja paikka vaihtuu, molemmissa. (tää tais olla vähä naivi :-X )
Ja matkalla ollaan koko ajan jollakin rajalla, kohtauspinnalla, muuttuvalla. Paikassa joka ei koskaan palaa: samaan virtaan ei voi kukaan...sitä muinaista Herakleitosta lainatakseni ::) Kun sekä astuja että virta muuttuvat koko ajan (äh, lisää naiviuksia)
Mutta joo. Näen, taas, tässä sen kovan halun siihen jokotaihin. Voi miksi meille se sekäettä on niin vaikea...? Oi holismi holismi; kutsun Sinua :love:
Hyvin sanottua. Mua kiinnostaa toi,että missä vaiheessa ihminen tajuaa,että saa tuoda ajatuksiaan mukaan keskusteluihin ja että kovan "väännönkään" ei tarvitse merkitä sitä "sotaa".
Sellainen aika ja paikka,missä vapaa keskustelu sallitaan,ilman että pitäisi pelätä jotain sanktioita tai ryöpytyksiä. Siis jos ihan laillista ja sääntöjä kunnioittavaa tyyliä noudattaa.
Sellaiseen kun pääsisi laajemmaltikin täällä pallolla. Kuinka pitkä matka siihen sitten onkaan :)
-
Näkisin, ettei pyrkimys oman itsensä löytämiselle ole länsimaalaisessakaan yhteiskunnassa mitenkään uusi asia, sitä vastoin se saattaa olla edelleen ajankohtainen paradoksi näin sähköisen sosiaalisuuden aikakaudellakin.
Itse koen, elämässä tietyn tyyppisen initiaatiovaiheen, joka pakkaa kokoon oman itsen pettymykset, kipupisteet, hyvät hetket, hekumallisine hetkineen, jotka kohdatessaan yksikön oman itsensä löytäminen alkaa rakentua hiljalleen. Voisi ehkä tiivistää, että oppimisprosessi missä tahansa asiassa, on avain nousujohteisuuteen.
Tässä suhteessa esille nousee vahvasti teini-iän vaiheet, jolloin itse kukin tavalla tai toisella rakentaa omaa identiteettiään, kapinoi vallitsevia dokmeja vastaan, etsien juuri sitä omaa tietään.
Kun on menty ja kokeiltu ja haastettu omaa arvomaailmaa ja rakennettu kuvaa omasta itsestään, maailman kuvan rakentaminen todennäköisesti taantuu jossain vaiheessa paikallaan pysyvämpään muottiin, jonka jälkeen oma maailma alkaa näyttää pikkuhiljaa kotoisemmalta muodolta ja enemmän siltä itseltään.
Muutostyö toki jatkuu tämän jälkeenkin mutta näin yleistettynä, se usein saattaa tapahtua aikaisempaa maltillisemmin.
Näin ollen ihmisten näkemysten ja mielipiteiden muuttuminen tietyssä syklissä viestii itselleni enemmänkin uusien näkökulmien oivaltamisesta ja oppimisprosessista itsestään, enemmän kuin "takin kääntämisestä" omia arvomaailmoja kohtaan.
Ja jotta punainen lanka säilyisi vielä tiiviimpänä... Totean vielä, että kantaakseen rakentavan impulssin toisen ihmisen huomaan, olisi positiivista että kantaja itse olisi löytänyt ainakin jollain tasolla oman itsensä.
Tällöin omia kompastuskiviä ja kokemusta on ammentunut yksilölliseen muottiin sen verran, että oma jalusta voi seistä varsin vankalla pohjalla... sen jälkeen itsestä on helpompaa ja hedelmällisempää jakaa myös muille.
-
Matka itseensä on elinikäinen matka, jonka varrella sitä oppii itsestään päivä päivältä lisää. Oppii miten eri tilanteet vaikuttavat omaan toimintaan ja tunteisiin, miten jokin muutos tuo jotain ekstraa. Itsensä voi kyllä kadottaakkin, jos ei muista kuunnella itseään.
Mä olin vuosia sitten onnellinen itseni kanssa, en kauhesti hävennyt tekemisiäni, katunut toimiani tai sanojani, menin rohkeesti eteenpäin ja tein mikä tuntui hyvälle ja oikealle. Erinäisten matkalla sattuneiden tapahtumien jälkeen mä muutuin. Sillon keskityin vaan pärjäämään jotenkin seuraavaan päivään enkä oikeastaan itse edes huomannut muuttuneeni sellaiseksi hiirenharmaaksi seinäkukkaseksi joka kyllä hymyili, mutta silmiin asti se hymy ei levinnyt. Opettelin piilottamaan tunteeni ja näyttämään vahvalle ihmiselle, jota mikään ei hetkauta, vaikka sisin huusi tuskasta. Piilotin itseni muilta ja siinä samassa myös itseltäni.
Tällä hetkellä vois sanoa mun etsivän itseäni, mutta se kuulostaa hassulta. En mä oikeastaan etsi itseäni vaan olen tietoisesti antanut itselleni "luvan" olla se mitä mä oon sisimmässäni. Tavallaan hyväksynyt sen että mulla on tunteita ja haluja, eikä ole väärin näyttää niitä. Vaikeeta tää on silti, itsellensä kun voi luoda aikamoisia esteitä olla onnellinen, aidosti. Mä myös ymmärrän etten voi olla se sama tyyppi, jota olin joskus. Aikaa on kulunut ja mä olen kasvanut ihmisenä, kerännyt kokemuksia ja löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita. Mutta se perussisin on edelleen mussa, se liekki mikä pistää eteenpäin ja jota pitää ruokkia. Onko se sitten minä itse? En tiedä, ja toisaalta en edes välttämättä halua tietää. Mulle riittää että mulla on hyvä olla itseni kanssa, että osaan taas nauraa itselleni, että uskallan itkeä jos itkettää (vaikka yleisön edessä), että osaan nauttia hiljaisuudesta tai hyvästä seurasta, etten enää pelkää katsoa peiliin.
Riittää että on sinut itsensä kanssa, ja elää niinkuin hyvälle tuntuu. Silloin ihminen on aidoimmillaan, aidosti onnellinen ja silloin ei ole edes tarvetta analysoida itseään enempää.
Mulla tohon on toki vielä matkaa, liian monta omaa lukkoa rikottavana, mutta sinne mä päädyn.
-
http://www.peilikuva.fi/?sivu=104
Runo, Riitä itsellesi ihminen. On runo joka mielestäni sopii tähän aiheeseen. Vanha mutta, edelleen on sanoman ydin voimissaan!!
-
Olen miettinyt kuolemaa ja kuolemista ehkä enemmän kuin koskaan,sanotaanko viimeisen vuoden aikana. En tarkoita siinä mielessä,että itsaria hautoisi,mutta jostain syystä vaan voimakkaasti ollut läsnä ajatuksissa.
Miettinyt siltäkin kannalta,tähän topikkiin peilaten,että jos matkaisi koko ikänsä omaan itseen ja lopulta hyväksyisi yksinäisyytensä,että kuolisiko sitä monia asioita köyhempänä ja mitä jäisi jälkeen.
Kannattiko elää yksin ja käperyä tuntemaan itsensä perinpohjin,jos arkulle on pari ihmistä heittämässä multaa.
Voiko ihminen oppia tuntemaan itsensä täydellisessä tai liki täydellisessä yksinäisyydessä ja siis,mitä sitten jos voisikin?
Onko yksilö ja "Minä Itse" kaikkeus? Elääkö ihminen vain itseään varten,sen ajan,minkä itekukin elää?
En ole mitenkään raskassoutuinen,en :D
-
Muutumme kokoajan.
Matkalla omaan itseen on elämäpituinen matka, paljon siihen mahtuu.
Ne kuuluisat ikäkriisitkin.
Tätä matkaa minä odotan!
Rypyt ja silmäpussit, here i come! :)
On luonnollista miettiä kuolemaa ja kuolemista. Siitä pitäisi pystyä puhumaan ilman että saa leiman "nyt se siis suunnittelee itsaria". Itse olen keskustellut muutamien kavereiden kanssa siitä millaiset hautajaiset itselleni haluaisin ja ennenkaikkea mitä musiikkia soitettavaksi. On hyvä pohtia näitä asioita. Odotan sitä päivää kun tämäkin aihe lakkaa olemasta niin suuri tabu.
Omaa matkaa itseen "sinne jonnekin" on helpottanut se kun olen aina ollut oman tieni kulkija. Mennyt sieltä mistä toiset ei mene.
-
Matka itseensä on elinikäinen matka, jonka varrella sitä oppii itsestään päivä päivältä lisää. Oppii miten eri tilanteet vaikuttavat omaan toimintaan ja tunteisiin, miten jokin muutos tuo jotain ekstraa. Itsensä voi kyllä kadottaakkin, jos ei muista kuunnella itseään.
Mä olin vuosia sitten onnellinen itseni kanssa, en kauhesti hävennyt tekemisiäni, katunut toimiani tai sanojani, menin rohkeesti eteenpäin ja tein mikä tuntui hyvälle ja oikealle. Erinäisten matkalla sattuneiden tapahtumien jälkeen mä muutuin. Sillon keskityin vaan pärjäämään jotenkin seuraavaan päivään enkä oikeastaan itse edes huomannut muuttuneeni sellaiseksi hiirenharmaaksi seinäkukkaseksi joka kyllä hymyili, mutta silmiin asti se hymy ei levinnyt. Opettelin piilottamaan tunteeni ja näyttämään vahvalle ihmiselle, jota mikään ei hetkauta, vaikka sisin huusi tuskasta. Piilotin itseni muilta ja siinä samassa myös itseltäni.
Tällä hetkellä vois sanoa mun etsivän itseäni, mutta se kuulostaa hassulta. En mä oikeastaan etsi itseäni vaan olen tietoisesti antanut itselleni "luvan" olla se mitä mä oon sisimmässäni. Tavallaan hyväksynyt sen että mulla on tunteita ja haluja, eikä ole väärin näyttää niitä. Vaikeeta tää on silti, itsellensä kun voi luoda aikamoisia esteitä olla onnellinen, aidosti. Mä myös ymmärrän etten voi olla se sama tyyppi, jota olin joskus. Aikaa on kulunut ja mä olen kasvanut ihmisenä, kerännyt kokemuksia ja löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita. Mutta se perussisin on edelleen mussa, se liekki mikä pistää eteenpäin ja jota pitää ruokkia. Onko se sitten minä itse? En tiedä, ja toisaalta en edes välttämättä halua tietää. Mulle riittää että mulla on hyvä olla itseni kanssa, että osaan taas nauraa itselleni, että uskallan itkeä jos itkettää (vaikka yleisön edessä), että osaan nauttia hiljaisuudesta tai hyvästä seurasta, etten enää pelkää katsoa peiliin.
Riittää että on sinut itsensä kanssa, ja elää niinkuin hyvälle tuntuu. Silloin ihminen on aidoimmillaan, aidosti onnellinen ja silloin ei ole edes tarvetta analysoida itseään enempää.
Mulla tohon on toki vielä matkaa, liian monta omaa lukkoa rikottavana, mutta sinne mä päädyn.
Nämä ovat monimutkaisia juttuja. Ajattelin kokeneeni jonkinlaisen täydellisen vapautumisen ;D kirjautuessani tälle foorumille. Sitten tuli todellisuus vastaan, josta syvät kiitokset eräälle foorumilaiselle. Hankalinta - siis minulle - on, kun ei oikein tiedä, missä haluaa seistä ja mitä olla. Ja pitääkö tällaisia oikeastaan miettiä vai antaa mennä vaan tyylillä lisää löylyä ja bepanthenia palovammoihin? Jokaisella on varmaan oma vastaus, joka ei ole on-off, vaan kaikkea siltä väliltä.
Täytyisi nyt vain rohkaista mieli, löytää aika ja tulla johonkin tapaamiseen. Muistaen kuitenkin, ettei tapaamisen tarkoitus ole se, että joukko ihmisiä toimii jollekin avautujalle (minulle) psykiatreina. Ehkä tämä foormi on siitä hyvä, että ekan höyryn ja tunteen sen päästämisestä voi tehdä näppäimistön kautta ja sitten lähteä katsomaan.
P.S. Uskontokeskustelut ovat liian HC-kamaa minulle. Koen oloni vaivautuneeksi jonkun kertoessa uskostaan ja toisen kiistäessä sitä rationaalisin perustein. Olin rippileirillä (25 vuotta sitten), sen jälkeen en ole tuntenut vetoa aiheeseen. Matkani löytyy muualta kuin tuosta aihepiiristä. Ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka hakevat jotain uskonnosta tai sen järjellisyyden kiistämisestä. Jokaisella olkoon oma tiensä ja mielenkiintonsa, mutta ei sovi minulle.