BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: Keiju - 25.07.2011, 21:32
-
Tunnen pariskunnan, joiden suhde näin ulkopuolisen näkökulmasta näkyisi perustuvan jatkuvalle kriiseilylle. Rauha ei koskaa kestä hetkeä kauempaa ennen tarinan seuraavaa järisyttävää käännettä. Kahden draamakuningattaren (sukupuolista viis) välinen show viehättää minua, sillä suhteen juoni selvästikin perustuu valta-asetelmien eloisille vaihteluille.
En kuitenkaan kuuna kullan valkeana jaksaisi jatkuvaa draamailua omassa elämässäni, ja minusta näyttää siltä, etteivät viihdyttävän parisuhdeshown päähenkilötkään pelkästään nauti tilanteestaan. Toisaalta heidän välisensä jännite on selvästi kummallekin myös tärkeä nautinnon lähde. Jäinkin eräänä päivänä pohtimaan olisiko draamailu ja hillitön valta-asetelmavääntö eristettävissä muusta elämästä jos siitä tekisi avoimesti leikin. Näin herkullinen jännite säilyisi, mutta elämä muuttuisi vakaammaksi ja ennustettavammaksi. Tämän parin kohdalla temppu ei ehkä onnistuisi, mutta entä yleisemmin?
Toisin sanoen: Voiko vaikkapa D/s-asetelma tyydyttää samoja psykologisia tarpeita kuin draamailu? Ja jos, niin vähentävätkö avoimesti valtaleikeiksi myönnetyt valtaleikit parisuhdedraamailua? Edes joskus?
-
Kiintoisa kysymys. Äkkiseltään ajateltuna kahden switchin suhde voisi olla sellainen, jossa valtataistelu erityisi omaksi leikikseen. En kuitenkaan tiedä, kun ei ole kokemusta.
-
Puhutaanko tässä vaniljasuhteesta vai D/s-suhteesta? Vaikka molemmat O-V-A-T ihmissuhteita, jostain kumman syystä pitkissä ja "vakavissa" D-s-suhteissa kriisejä nyt vain on normia enemmän...Tai vakavien "kehityskeskustelujen" aiheita :)
-
Keijun kuvaama pariskunta voi olla hyvinkin onnellinen, kuitenkin. Mielestäni draamailuun ei tarvita bdsm-henkisyyttä vaan se liittyy enemmän huomionhakuiseen persoonallisuuteen.
Itselleni riittää, että saan draamailla sessioissa - tosielämä sujuu mukavammin silloin, kun ollaan enimmäkseen samaa mieltä asioista (lähtee arvoista ja asenteista). Toki pitkässä suhteessa tulee erimielisyyksiä, mutta satunnaisesti esiintyvinä ne eivät ole lähelläkään draamailua.
Ideaali olisi suhde, jossa pääosin tullaan muuten juttuun sopuisasti ja väännetään vain makuuhuoneessa...no välillä ehkä keittiön pöydällä tai olohuoneen lattiallakin ;)
-
Mitä tuo "draamailu " terminä pitää sisällään? Ja miten se ilmenee ulospäin sukulaisille, mahdollisille lapsille, ystäville, tutuille, naapureille yms?
-
Toisin sanoen: Voiko vaikkapa D/s-asetelma tyydyttää samoja psykologisia tarpeita kuin draamailu? Ja jos, niin vähentävätkö avoimesti valtaleikeiksi myönnetyt valtaleikit parisuhdedraamailua? Edes joskus?
Omasta kokemuksesta voin todeta kunnollisen D/s-suhteen tyydyttävän kaikki draamailun tarpeet ja rauhoittavan tilanteen ainakin tällaisen dramaqueenin tyydyttävällä tavalla..
-
Tässäpä onkin asia jota itse olen henkilökohtaisesti miettinyt nyt jo edesmenneen suhteeni aikana. Suhdetta leimasivat kriisit kriisien jälkeen, joita seurustelukumppanini repi mistä milloinkin. Minulle moinen draamailu oli varsin raskasta ja kuluttavaa, hän taas "eli" niistä, myönsi sen jopa itsekkin, että tarvitsi sen suuntaista äksöniä suhteeseen.
Niin siihen itse D/s asetelmaan. Olimme vaniljapari. Minä olin tosin jo tiedostanut oman subiuteni suhteen jossain vaiheessa. Kumppaniani kiinnosti kovin kinkyilyn henkinen puoli, kontrollin ottaminen. Keskustelin aiheesta myös hyvän ystäväni kanssa, pohdimme kumppanini mahdollista tarvetta alistumiseen ja olisiko se tie saavuttaa tasapaino suhteessa. Hän oli jo aiemmin, fiksumpi ku on, huomannut tietynlaisen viritteen suhteessamme ja otti sen puheeksi kanssani.
Keskusteluissa kumppanini kanssa kävikin sitten ilmi, että hän toivoisi kovasti minun olevan se joka ottaisi kontrollin. Asiaan vihkiytymättömänä hänen oli vaikeaa sisäistää ajatusta siitä että kun itse koen olevani sub, ei minulle tunnu oikealta alkaa "Dommeilemaan" hänelle. Hänen mielestään en vain halunnut ja taas saatiin kriisi aikaan :))
Eli minun johtopäätökseni. Kyllä, D/s asetelma olisi taatusti helpottanut suhteen dynamiikkaa ja tuohut rauhan suhteeseen.
-
Telle, kyseessä on tietääkseni vaniljasuhde ja draamailu näkyy ulospäin esimerkiksi itkun- ja itsepäisyydensävyttäminä loputtoman pitkinä väittelyinä sekä vaihtelevina yhteen- ja erilleenmuuttoina. Mutta jos "vakavissa" D/s -suhteissa kriisejä tosiaan on normaalia enemmän, niin siinä tapauksessa keksimäni konsti ei taitaisi auttaa...
-
Todennäköisesti tuota sorttia löytyy kaikista ihmisryhmistä...Jotkut ehkä vain pitävät moisesta ja ovat jopa onnellisia keskenään...En oikein osaisi ainakaan itse miettiä liikaa toisten asioita tai tapaa hoitaa suhdettaan, ystävien tukeminen kriisitilanteissa on taas itsestään selvää ja ihan eri asia :) Tuskinpa moiseen lääkkeeksi kinkysuhdekkaan sopisi...
-
Pohdintani lähti tietysti liikkeelle silkkasta sosiaalipornovibojen sävyttämästä uteliaisuudesta. En koeta ratkoa toisten asioita, mutta tuli mieleen, että aihe saattaisi kiinnostaa yleisemmällä tasolla. Ja onhan täällä jo ainakin I-me tunnustautunut dramaqueeniksi, jonka D/s-suhde on rauhoittanut! :)
-
Minusta kehittyy draamaqueen ainakin silloin kun koen epäoikeudenmukaisuutta joko muita läheisiäni kohtaan tai itseäni kohtaan. :shoot:
-
Elämä on draamaa täynnä O:-)
-
Elämä on draamaa täynnä O:-)
Niin eikös sitä sanota, että totuus on tarua ihmeellisempää... :)
-
Itse kun olen oman elämäni dramaqueen - olen temperamenttinen, nopea liikkeissäni, leimahdan, tuohdun, suutuin, riemuitsen, nauran... epätoivosta euforiaan ja takaisin hetkissä - kaikkea tätä jatkuvana syöksähtelevänä virtana 24/7.. niinpä koen nämä yhteen osa-alueeseen kohdistuvat suhteeni äärimmäisen rauhoittavina ja seesteisinä; tulee keskityttyä vain ja ainostaan yhdenlaiseen toimintaan kerralla :)
Ööh ja mihinkäs tämä kommenttini nyt liittyikään *aprikoi* :o
-
Draamailuun liittyy tunteita, joita ei pysty hallitsemaan - valtaleikit taas ovat hallittuja.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä julistan, että draamaileva domme on pahinta mitä voi olla. Ehkä tarvitsisin rinnalleni ihmisen, jolle voisin alistua.
-
epätoivosta euforiaan ja takaisin hetkissä
Jännä aihe ja ajatus... Itse en ole koskaan, siis teininäkään, draamaillut yhtä paljon kuin D/s-suhteessa. Eli kinkyilyssä Koon kommentti pitää ehdottomasti paikkaansa ;) Tosin kyseessä on uudehko asia ja oman paikan etsiminen sekä tavallaan luvan antaminen omille ajatuksilleen ja haluilleen ei ole aina ollut helppoa. Kyllä se vaniljana olo oli sitten yksinkertaista :))
-
Uskaltaiskohan tässä taas pistäälusikan sopaan ettei jokus taas vedä hernettä poskionteloon saakka.
Olen sitä mieltä, että jos kaksi voimakastahtoista ihmistä sattuu vastakkain, on tuon aloitustarinan mukainen "draamailu" hyvinkin tavallista. Olen sen huomannut myös työpaikallani kun "mikään ei koskaan toimi". Siinä saa luovia parhaan taitonsa mukaan. Kotioloissa ei enää niin paljon sitä vieraskoereutta tunneta ja sitten syntyy ne perheriidat jotka joko sovitaan hiljaisuudessa tai sitten johtavat lakituvan kautta eroon. Enkä puhu nyt fyysisestä väkivallasta. Se "draamailu" nimittäin sisältää usein aika paljon psyykkistä väkivaltaa, joka kuluttaa kyllä parisuhdetta pitkänpäälle. Jossain vaiheessa suhde muuttuu kulissiksi, koska erotakaan ei voi... taloudellisista syistä. Eikä haluta perhettä hajottaa lasten takia koska se ero ja sen väistämättä tuomat käytännön ongelmat jättää kumminkin aina jonkinmoisen kielteisen jäljen lasten psyykeeseen. Ulospäin elämä saattaa näyttää hyvinkin ruusuiselta mutta ennen pitkää se kuluttuuaa molemmat puolisot elleivät he älyä hakea itselleen terapia-apua. Yhdessä tai erikseen.
-
^ Duunissa ja harrastusympyröissä kaksi voimakastahtoista luonnetta pystyvät varsin hyvin (yleensä!!) luovimaan jopa keskenään ilman sen suurempaa draamailua, kiitos yhteisön "valvonnan", mutta auta armias kun nämä kaksi päätyvät suhteeseen...
Draamailu draaman vuoksi on perseestä. Tiedän, koska olen itse sitä tehnyt huomionhakuisena ja mustankipeänä.
-
Draamailu draaman vuoksi on perseestä. Tiedän, koska olen itse sitä tehnyt huomionhakuisena ja mustankipeänä.
Otan osaa... Minun nykyinen suhde on myös sitä. Mutta kerropa kuika pääsit siitä eroon. Vai onko niin että aina kun päädyt parisuhteeseen alkaa tämä sama kierre?
-
Mulla on myös ollut draamasuhteita, ja täytyy sanoa että kyllä ne on enemmän kuluttavia ja raskaita pitemmän päälle olleet. Mun luonteella tarvii toisen osapuolen olla rauhallinen ja rauhoittava, rajat rakkaudella asettava, sellainen joka ei alennu mun kans samalle tasolle, kun alkaa päässä höyrytä liikaa. Nyt olenki aika onnellinen :love:
-
Mulla "draamailu" johtuu lapsuuden epävarmuudesta ja turbulentista kodista, noin typistetysti sanottuna. Draamailun rikkovat puolet olen saanut hyvin pitkälti karistettua ryhtymällä suhteisiin vain sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa voi suostumuksellisesti "draamailla". Silloin draamailu jalostuu hienoiksi leikkisessioiksi ja yllättäväksi, tuoreeksi, poikkeukselliseksi alistamiseksi. Enää en myöskään lähde tukka putkella riipimään, jos toinen asettuu draamasti vastahankaan, vaan hyväksyn tilanteen ja sanon hyvästit jos keskustelu ei pelaa. Tämänhetkinen bottomini ei lähde draamailemaan ollenkaan, alistuu oikuilleni noin vain, ja nämä hänen ominaisuutensa veivät tuulen purjeistani. Eikä se harmita yhtään, en koe että tarvitsisin puuttuvaa draamaa elämääni vaan päinvastoin ratkaisen tilanteita sujuvammin. Vaikka draaman tarve elämässäni on voimakas (esimerkiksi lapsuuden kodissa ei sanottu oikein mitään suoraan, vaan vasta kun kaikilla paloi käämi sanottiin liiankin suoraan, jotrn minun on vaikea kertoa asioita ilman rajua riitaa), tarve siellä takana (turvallisuus, vaihtelu, ehkä jotain muitakin on) voidaan tyydyttää toisella tavalla, hedelmällisemmällä tavalla. Ja niin ne "draamaajan" hyvät puolet pääsevät näkyviin: syvä tunneilmaisu (bottomini rakastaa nähdä tunneilmaisuani, koska hänellä taas on ongelmana se, ettei uskalla näyttää tai kokea tunteitaan kovin voimakkaasti), hyvä tilanteenhallintakyky, into pitää asiat eläväisinä.
Itse siis draamalijana haen kumppaneissa sitä tasoittavaa voimaa. Toisaalta kaverisuhteissa mulla on henkilöitä, jotka draamailee saman draaman kaaren mukaan. Näin ollen me tunnistetaan toistemme toiminta, ei lähdetä siihen mukaan vaan annetaan toisen höyrytä. Tälläisen suhteen voisin kuvitella toimivaksi draamalijoiden kesken, mutta olen myös huomannut että D/s-mallit eivät näissä mitenkään toimi, vaan tällöin on oltava tasaiset valtasuhteet. Ja erityisesti molemmilla oma elämä tiukasti oman vallan alla. Ajattelen myös, että ilman ett nämä asiat puhutaan suoraan ja tunnustetaan ei tule hyvää suhdetta. Vaikka draamasta nauttisikin, samaan aikaan se hajottaa, joten kuulutan suosutumuksellista draamailua. Draamailun keinot kun usein ovat toisesta kulmasta katsottuna henkistä väkivaltaa.
Olen voimakastahtoinen ihminen, mutta olen draamaillut sosiaalisten taitojen puutteesta johtuen. Siksi en usko, että voimakastahtoisuus itsessään aiheuttaa draamailua, vaan juuri parempien toimintamallien puute.
-
Minä vihaan draamailua, ja se johtuu ihan lapsuudenkodista. Äiti käytti/käyttää draamailua hallitakseen miehiä, ja ne kaikki menivät/menevät aina siihen. Jokaikinen "alfamies", jonka äiti jostain saanut kaivettua on jossain vaiheessa syönyt äidin kädestä. Isäpuolenikin täyttää alfakriteerit noin 99% ajasta, mutta se 1% ajasta tapahtuu kun äiti vetää draamakilarit. Tiedän, ettei äiti välttämättä ole täysin onnellinen siihen että tuo 1% on olemassa mutta hän on varmaan sopeutunut elämään sen kanssa. Hänellä itsellään tuo draamailu johtuu juuri tunneilmaisun köyhyydestä ja ehkä myös siitä, ettei uskalla näyttää todellista itseään muille ihmisille. Hänen äidillään ja isoäidillään oli myös draamaqueen-piirteitä. Oli muuten lapsena ja teininä aika rasittavaa kun aikuinen heittäytyy draamaamaan. Tuli aina sellainen "jaaha taas se alkaa, häivynpä paikalta"-olo. Ei ikinä mitään oikeaa keskustelua tilanteesta vaan draamat päälle ja muut ihmiset tunnekuohuilla lakoon. Omien tarpeiden esiintymistuomista piti opetella aikuisena, koska draamalaama hyökkäsi heti jos vähän kritisoi äidin toimintaa asiassa x.
Eksissä (ja suurimmassa osassa muitakin miehiä) on inhottanut se taipumus, että jos nainen voi saada tahtonsa läpi draamailemalla. Puolisossa taas rakastan sitä, että draamaqueenit eivät hänen kanssaan pärjää. Tämä on pitänyt sisällään myös äidilleni oven osoittamisen :)
-
Oli muuten lapsena ja teininä aika rasittavaa kun aikuinen heittäytyy draamaamaan. Tuli aina sellainen "jaaha taas se alkaa, häivynpä paikalta"-olo. Ei ikinä mitään oikeaa keskustelua tilanteesta vaan draamat päälle ja muut ihmiset tunnekuohuilla lakoon. Omien tarpeiden esiintymistuomista piti opetella aikuisena, koska draamalaama hyökkäsi heti jos vähän kritisoi äidin toimintaa asiassa x.
Kuulostaapa tutulta. Draamalaama on muuten osuva ilmaus, koska kyseessä on melko yksinkertainen eläin. Meitä kun on useampi sisarus, opittiin jo nuorena käsittelemään äitiä yhteisymmärryksessä. Mitään muuta reaktiota mihinkään ei ole kuin SE, ja tämä tekee draamalaamasta ennalta-arvattavan, ja siten helpon käsitellä. Sama jatkuu edelleen. Joulun suunnitelmat tehdään tyyliin: Mennään äidille, pari tuntia siellä ja kun SE alkaa, siirrytään paikkaan X. Sellaista vaihtoehtoa ei ole olemassa, ettei SE alkaisi, tai että sitä saisi mitenkään loppumaan. Rakastetaan sitä silti, samalla tavalla kuin nilkkaan purevaa kissaa. Minkä se itselleen voi.
Tämän seurauksena meistä kaikista tuli toinen ääripää: Vulkanuslaisia, olentoja puhtaasta logiikasta. Jokaiselta meistä sujuu hankalien ihmisten ja ongelmakoirien käsittely, kun taas normaali ihmisten välinen kommunikaatio on hankalampaa.
-
Tämän seurauksena meistä kaikista tuli toinen ääripää: Vulkanuslaisia, olentoja puhtaasta logiikasta. Jokaiselta meistä sujuu hankalien ihmisten ja ongelmakoirien käsittely, kun taas normaali ihmisten välinen kommunikaatio on hankalampaa.
Sama ongelma täällä. Jossain vaiheessa tajusin vaan itse, että hankalilla ihmisillä itsensä ympäröiminen ei oikein anna mitään. Mitään oikeaa kosketusta toiseen ihmisen ei saa kun toisella on heti defenssit päällä. Itselleni tuosta kehittyi ongelma myös niin, että aloin nähdä draamalaamoja joka puolella. Ihmisten normaali tunteiden ilmaisu oli muka järkyttävä draamaa, jolla oli tarkoitus manipuloida minut tottelemaan. Joten kehenkään ei voinut luottaa.
Logiikkaan turvautuminen omalla kohdallani johti myös siihen, että minulta sai aina uusia mahdollisuuksia - koska loogisesti ajatellen kaikelle huonolle käytökselle on aina olemassa jonkin hyväksyttävä syy. Draamahan on vain looginen seuraus kyseisen henkilön psyykkisista prosesseista, joita hän ei osaa itse kyseenalaistaa itseymmärryksensä kautta. Kun lapsena/teininä/aikuisena yritti keskustella draamalaaman kanssa hänen käytöksestään niin tuli vain lisää draamaa, joten sitä sitten jotenkin oletti "ihmiset eivät vain tajua olevansa vahingollisia muille ihmisille, joten heitä pitää vaan kestää".
-
Itsellä vastaavat kokemukset saavat hyvin herkästi sen reaktion pintaan, että mieluimmin vain marssin tieheni. Sietokyky tyhjänpäiväiselle väännölle alkaa olla melkein nolla, koska kiintiö on tullut liian monta kertaa liian täyteen.
Mutta ymmärrän heitä, joille tuosta draamailusta voi olla suhteeseen maustetta. Kukin tyylillään.