Joskus tasapainoilu perhe-elämän ja oman kinkypuolen kanssa voi aiheuttaa raastavaa häpeää ainakin itselleni, vaikkeivät roolit millään tavalla limittyisi missään tilanteessa. Kontrasti on vaan niin iso, kun arkielämän rooli on olla mahdollisimman vastuullinen ja turvallinen isä lapselle. Samaan aikaan omat kinkyt halut sisimmässä ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna räikeässä ristiriidassa perinteisen isän roolin kanssa.

En ole kenenkään vanhempi, vaan hiljattain aikuistunut parikymppinen.

Kinky-yhteisössä on ihmisiä, joilla on toisistaan poikkeavia elämäntilanteita.

Huomaan suhtautuvani kinkyihin, joilla on lapsia, lähtökohtaisesti hieman kriittisesti. Lapset ovat joustavia, kehittyviä ja tarkkaavaisia. Kaikesta ne eivät välttämättä saa kiinni, mutta miltei kaikella minkä he kohtaavat (erityisesti ensi kertaa tai heihin itseensä liittyen) voi olla heidän kehitykseensä syvä vaikutus.

Moni lapsuudenystäväni on ollut esim. seksuaalisen hyväksikäytön ja emotionaalisen insestin uhri. Lapselle on näytetty, lapsi on nähnyt tai lapsi on joutunut osalliseksi sellaiseen toimintaan, johon lapset eivät kuulu. Ollenkaan.

Siksi toivon, että vanhempi pyrkii pitämään kinkyminänsä mahdollisimman erillään lapsesta.

Jokaisella -- myös lapsilla -- on tietenkin oikeus seksuaaliterveyteen ja kasvatukseen. Mielestäni näiden asioiden pitäisi lähteä lapsesta käsin ja palvella lapsen tarpeita, ei vanhempien seksuaalisuuden oikeuttamista tai sen yleistämistä muihin.

Ihannetilanteessa se, mitä vanhemmat ja heidän kumppaninsa keskenään puuhaavat, tapahtuu täysin lapsen ulottumattomissa ja lapsen maailman ulkopuolella.

Mitä tulee mainitsemaasi roolipoliittiseen ristiriitaan turvallisen isän ja kinkyminän välillä, en näkisi roolieroa niin radikaalina kuin sinä. Dominoivalla on ainakin sessioissa ja ainakin tietyissä rajoissa subiinsa hieman samankaltainen hoivan ja vastuun suhde kuin mitä vanhemmalla voi olla lapseensa.

Mielestäni sadomasokismi ei rajusta ulkomuodostaan huolimatta merkitse toisen satuttamista, alistamista tai väkivaltaa. Se on kahden tai useamman henkilön välinen sopimus, jossa toisesta ihmisestä välitetään tekemällä sovittuja, vain leikisti väkivaltaisia tekoja .

Lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa on joskus asetelmia, jossa isä  piiloutuu naamarin taakse ja leikkii hirviötä. Tai kertoo lapselle jonkun vähän pelottavan fiktiiivisen tarinan.

Kun lapsi säikähtää, on isän tehtävä riisua naamari ja rynnätä lapsen luokse, ottaa hänet syliinsä. Näyttää että se mikä oli pelottavaa oli pelkkää leikkiä. Mitään oikeaa vaaraa ei ollut, kyseessä oli vain puijaus. Lapsi on turvassa.

Jotakin tämänkaltaista näkisin tapahtuvan myös konsensuaalisissa BDSM-suhteissa.

Tässä menevät nyt valitettavasti sekaisin rikosoikeudellinen syyntakeettomuus ja persoonallisuuspsykologia. Narsistinen persoonallisuushäiriö ei ole syyntakeettomuusperuste, joka lennättäisi ihmisen vankilaan tai poistaisi vastuun teoista.

Narsistisen rakenteen omaavat henkilöt ovat täysin syyntakeisia ja elävät nimenomaan vapaalla jalalla – toimien arjessa, työelämässä ja ihmissuhteissa. Kyse ei ole siitä, että "suurin osa olisi lusimassa", vaan siitä, että henkinen väkivalta, paksunahkainen narsismi ja pakottava kontrolli tapahtuvat pääosin ihmissuhteiden ja kotien seinien sisällä. Juuri siksi näiden toimintamallien tunnistaminen arjessa on niin keskeistä.

Tässäkin, kuten yleensä, on puurot, vellit ja kalakeitot kivasti samassa kattilassa.

Jos nyt jokin ilmiö, vaikka rikosoikeudellisesti vastuussa oleva narsismi, jota sairastava ei voi kontroilloida käytöstään, on olemassa, niin joo, se on.
Ei sitä ketään kyseenalaista.

Sitten se, että jos otetaan vallan vitun iso joukko ihmisiä, jotka on vapaalla jalalla, mikä on näiden yksilöiden esiintymistiheys otannassa ?
Oletan, että melko pieni, koska suurin osa mainituista, on jo lusimassa. Jokainen googlatkoon itse.

Kreeppaus sitten on se ilmiö, että tätä oletettua esiintymistiheyttä otannassa nostetaan, ilman että varsinaista esiintymistä olisikaan.
Ihan vaan sillä, että ilmiöksi mielletään seikkoja, jotka ei täytä alkuperäisen määritelmän vaateita.

Sitten kun tää siirretään vaikkapa johonkin vaaran mallintamisiin, suhteessa siihen, mikä on tilanteesta, yksilöistä, ajasta ja paikasta johtuvien
vaarojen esiintymistiheys, sanosin, että ekana määritellyn sairauden esiintyminen on melko pieni.

Ja sitten kun siirrytään siihen, mikä on kunkin oma suhtautuminen, omista yksilöllisistä seikoista johtuen, ko. sairauteen, ollaan taas eri jutuissa.

Ja kun kaikki ylläoleva sitten siirretään vaikkapa spekuloinnista realimaailman kokemukseen ja toisinpäin, onkin jo melkomoinen edustus erilaisia asioita.

Joten joo,

Otetaanko lusikalla vai kauhalla ? 

Mitä väliä sillä on jos joku Herra47 äitinsä kellarissa Loimaalla on jotain mieltä?

Kommentoin ajatusta siitä, että tuomitsemista ei tarvitse pelätä koska yhteisö ei ole tuomitseva. Se, miten Herra47:n ja muiden yhteisön tuomitsevien jäsenten ajatuksiin suhtautuu, on sitten asia erikseen

Minusta on erikoista, että vaurioittavien toimintamallien ja henkisen väkivallan tunnistamista pidetään "kiukutteluna" tai "vesien samentamisena". Tarkoitukseni Hyrckin tekstiin viittaamisessa ei ollut osoitella ketään tai kiukutella menneistä, vaan ymmärtää psykologisia mekanismeja (kuten moraalista defenssiä ja ylisopeutumista), jotka altistavat ihmisen rajojen ylittämiselle. Oman kokemukseni mukaan näiden kaavojen sanoittaminen ei samenna vesiä, vaan kirkastaa niitä. Se auttaa vetämään rajan tavallisen inhimillisen keskeneräisyyden ja järjestelmällisen henkisen väkivallan välille – myös omassa toiminnassa.