Ristiriitaisinta on se, että tunnen tätä henkilöä kohtaan välillä jopa sääliä, vaikka suhde aiheutti valtavaa tuhoa. Olenkin joutunut kysymään itseltäni, onko tuo sääli aitoa myötätuntoa vai suhteesta jäänyt traumaperäinen reaktio – syvälle opittu tapa ymmärtää ja selittää hyökkääjän käyttäytymistä.
Tämä säälin tunne on tuttua. Sekä tutustuttaessa, kun on huomannut kuinka heidän kehitystasonsa on jäänyt tietyillä osin pienen (ja katkeran) lapsen tasolle, että myöhemmin, kun on nähnyt ja päässyt perille siitä sosiaalisesta ja psykologisesta manupulaatiopelistä, mitä eivät voi lopettaa.
Sille löytyy myös selitys psykoanalyytikoiden kokemuksista tällaisten potilaiden hoidoissa: ulospäin itsenäistä ja riippumatonta kuvaa antavien "paksunahkaisten"/grandioosien sisältä löytyy pelastajaa eli vanhemman korviketta etsivä 'pieni lapsi'. Se osa, joka toivoo saavansa vielä jonain päivänä joltakulta sen tarvittavan, mikä auttaisi vapautumaan tuosta edellä puhutusta vääristyneen maailmankuvan vankilasta. Tämä riippumatta siitä, kuinka päinvastaista käytös on ulospäin: henkilöt eivät kykene hakemaan ja pyytämään apua, koska sitä ei uskota saatavan toisilta - siksi toiset ihmiset 'pakotetaan' eli manipuloidaan toimimaan vanhemman korvikkeina ja itsetunnon kannattelijoina. Ja avun pyytäminen & hakeminen edellyttäisi sen tunnustamista, että ei olekaan riippumaton muista ihmisistä sekä itsessään 'täydellinen'. Narsistinen ylpeys estää huutelemasta vankisellin ikkunasta "apua apua, hätä - tulkaa joku auttamaan minut pois täältä!" Jos joku on tragedia, niin tuo. Ja siitähän on monet tragediat kirjoitettu viihdykkeeksemme. Hahmo on helposti tunnistettavissa niin leffoissa kuin kirjoissakin.
Myötätunto (ei siis sääli!) vain kannattaa pitää tietoisuudessa sitten, kun on riittävän etäällä. Muutoin asettaa itsensä buffee-pöydäksi, josta syödään ilmaiseksi - "säälistä".
Jatkan tähän, koska joka tapauksessa olison viitannut tähän vastaukseen.
Nyt on hyvää kamaa, sellaista johon on ollu viitseöiäisyyttä perehtyä ja liittää oikeota lähteitä.
Itse en sellaiseen useinkaan kykene, varmaan laiskaa, vaikka ahminkin kaiken saatavilla olevan.
Keittiöpsykologeilen nämä ilmiöt kevennettynä itsetunto-osastolle. Loppuyhteenvetona pääsääntöisesti se joka draamaa on syvissä itsetunto-ongelmissa, niin syvissä ettei kaikkivoipaisuudessaan edes näe niitä ja taustat juurikin tuolla mitä edellinen vastaus pui. Sitten taas se jota yritetään tuhota — niin ettei pysy jaloillaan, hakien jälleen vain yhtä todistetta itselle ettei kukaan voi auttaa ja samaa saa jatkaa — on se huomattavasti vahvempi osapuoli.
Tästä ja ymmärryskyvystä nousee se "sääli", itse kysyn sitä seuraavan tunteen perään, jos se on surullisuus, niin ollaan oman sekavan maailmankatsomukseni mukaan terveemmillä jalansijoilla. Tosin se on myös avain, kampi ja väline jota käytetään uudelleen ja uudelleen sisäänpääsyyn, joten etäisyys on se keino, hetki ajatella, välimatka, irrallisuus.
Harvalla on kykyä auttaa pysyvästi tai korjata näitä ihmisiä, oikeaan suuntaan voi ohjata, mutta koska itselle valehtelu on niin kovin helppoa, se on heidän tie muuttaa itseään. Samat keinot kun muiden hyväksikäyttöä aiheuttavissa riippuvuuksissa vaikka, omilleen jättäminen pakottaa, hyysääminen mahdollistaa.
En tuo tällä juuri uutta sisältöä aiheeseen, kunhan palan aiheelle ja pyörittelen.
-HPM
"Se hetki kun draama katoaa elämästä"
Tuoreimmat viestit