Lainaus käyttäjältä: -mark - 26.09.2026, 14:07

Ristiriitaisinta on se, että tunnen tätä henkilöä kohtaan välillä jopa sääliä, vaikka suhde aiheutti valtavaa tuhoa. Olenkin joutunut kysymään itseltäni, onko tuo sääli aitoa myötätuntoa vai suhteesta jäänyt traumaperäinen reaktio – syvälle opittu tapa ymmärtää ja selittää hyökkääjän käyttäytymistä.

Tämä säälin tunne on tuttua. Sekä tutustuttaessa, kun on huomannut kuinka heidän kehitystasonsa on jäänyt tietyillä osin pienen (ja katkeran) lapsen tasolle, että myöhemmin, kun on nähnyt ja päässyt perille siitä sosiaalisesta ja psykologisesta manupulaatiopelistä, mitä eivät voi lopettaa.

Sille löytyy myös selitys psykoanalyytikoiden kokemuksista tällaisten potilaiden hoidoissa: ulospäin itsenäistä ja riippumatonta kuvaa antavien "paksunahkaisten"/grandioosien sisältä löytyy pelastajaa eli vanhemman korviketta etsivä 'pieni lapsi'. Se osa, joka toivoo saavansa vielä jonain päivänä joltakulta sen tarvittavan, mikä auttaisi vapautumaan tuosta edellä puhutusta vääristyneen maailmankuvan vankilasta. Tämä riippumatta siitä, kuinka päinvastaista käytös on ulospäin: henkilöt eivät kykene hakemaan ja pyytämään apua, koska sitä ei uskota saatavan toisilta - siksi toiset ihmiset 'pakotetaan' eli manipuloidaan toimimaan vanhemman korvikkeina ja itsetunnon kannattelijoina. Ja avun pyytäminen & hakeminen edellyttäisi sen tunnustamista, että ei olekaan riippumaton muista ihmisistä sekä itsessään 'täydellinen'. Narsistinen ylpeys estää huutelemasta vankisellin ikkunasta "apua apua, hätä - tulkaa joku auttamaan minut pois täältä!" Jos joku on tragedia, niin tuo. Ja siitähän on monet tragediat kirjoitettu viihdykkeeksemme. Hahmo on helposti tunnistettavissa niin leffoissa kuin kirjoissakin.

Myötätunto (ei siis sääli!) vain kannattaa pitää tietoisuudessa sitten, kun on riittävän etäällä. Muutoin asettaa itsensä buffee-pöydäksi, josta syödään ilmaiseksi - "säälistä".

Jatkan tähän, koska joka tapauksessa olison viitannut tähän vastaukseen.
Nyt on hyvää kamaa, sellaista johon on ollu viitseöiäisyyttä perehtyä ja liittää oikeota lähteitä.

Itse en sellaiseen useinkaan kykene, varmaan laiskaa, vaikka ahminkin kaiken saatavilla olevan.
Keittiöpsykologeilen nämä ilmiöt kevennettynä itsetunto-osastolle. Loppuyhteenvetona pääsääntöisesti se joka draamaa on syvissä itsetunto-ongelmissa, niin syvissä ettei kaikkivoipaisuudessaan edes näe niitä ja taustat juurikin tuolla mitä edellinen vastaus pui. Sitten taas se jota yritetään tuhota — niin ettei pysy jaloillaan, hakien jälleen vain yhtä todistetta itselle ettei kukaan voi auttaa ja samaa saa jatkaa — on se huomattavasti vahvempi osapuoli.
Tästä ja ymmärryskyvystä nousee se "sääli", itse kysyn sitä seuraavan tunteen perään, jos se on surullisuus, niin ollaan oman sekavan maailmankatsomukseni mukaan terveemmillä jalansijoilla. Tosin se on myös avain, kampi ja väline jota käytetään uudelleen ja uudelleen sisäänpääsyyn, joten etäisyys on se keino, hetki ajatella, välimatka, irrallisuus.
Harvalla on kykyä auttaa pysyvästi tai korjata näitä ihmisiä, oikeaan suuntaan voi ohjata, mutta koska itselle valehtelu on niin kovin helppoa, se on heidän tie muuttaa itseään. Samat keinot kun muiden hyväksikäyttöä aiheuttavissa riippuvuuksissa vaikka, omilleen jättäminen pakottaa, hyysääminen mahdollistaa.

En tuo tällä juuri uutta sisältöä aiheeseen, kunhan palan aiheelle ja pyörittelen.

-HPM

"Se hetki kun draama katoaa elämästä"

Jos aloittaja osaa vastata olisin kiinnostunut ilmiöstä missä mies splittaa naisen roolin elämässään ns. huora-madonna akselille. Minkälaisen narsistisen loukkauksen tämän tyyppinen mies mahdollisesti on kokenut lapsuudessaan. Vai mihin kokemukselliseen traumaan se liittyy. Silloin kun suhteet naisten kanssa värittyvät vain tämän yhtälön kautta. Tällaisen henkilön kanssa vietin nuoruuteni kahdeksan kiihkeätempoista vuotta, ihmissuhteessa mikä muutti isosti käsitystäni erään tyyppisestä miessukupuolen maailmankuvasta. Ei ollut seksuaalinen suhde, mutta hyvin intensiivinen.

Erottaisin selkeästi tästä miehet jotka kynenevät näkemään naisessa kumppanuutta ja panevat narttuaan vain leikin kautta, ja sitten he joille on miltei mahdoton nähdä naisessa muuta kuin äidillinen hoivaaja tai likainen huora. 

Tuo aikakausi sai ymmärtämään jo aiemmin siteeraamani raamatun erittäin älykkään tekstin (raamattuhan on kuvaus ihmispsyykestä hyvin pitkälti): "...vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi."

Miten tärkeä ominaisuus ihmiselle kyky kiintyä toiseen ihmiseen lopulta onkaan!

Ristiriitaisinta on se, että tunnen tätä henkilöä kohtaan välillä jopa sääliä, vaikka suhde aiheutti valtavaa tuhoa. Olenkin joutunut kysymään itseltäni, onko tuo sääli aitoa myötätuntoa vai suhteesta jäänyt traumaperäinen reaktio – syvälle opittu tapa ymmärtää ja selittää hyökkääjän käyttäytymistä.

Tämä säälin tunne on tuttua. Sekä tutustuttaessa, kun on huomannut kuinka heidän kehitystasonsa on jäänyt tietyillä osin pienen (ja katkeran) lapsen tasolle, että myöhemmin, kun on nähnyt ja päässyt perille siitä sosiaalisesta ja psykologisesta manupulaatiopelistä, mitä eivät voi lopettaa.

Sille löytyy myös selitys psykoanalyytikoiden kokemuksista tällaisten potilaiden hoidoissa: ulospäin itsenäistä ja riippumatonta kuvaa antavien "paksunahkaisten"/grandioosien sisältä löytyy pelastajaa eli vanhemman korviketta etsivä 'pieni lapsi'. Se osa, joka toivoo saavansa vielä jonain päivänä joltakulta sen tarvittavan, mikä auttaisi vapautumaan tuosta edellä puhutusta vääristyneen maailmankuvan vankilasta. Tämä riippumatta siitä, kuinka päinvastaista käytös on ulospäin: henkilöt eivät kykene hakemaan ja pyytämään apua, koska sitä ei uskota saatavan toisilta - siksi toiset ihmiset 'pakotetaan' eli manipuloidaan toimimaan vanhemman korvikkeina ja itsetunnon kannattelijoina. Ja avun pyytäminen & hakeminen edellyttäisi sen tunnustamista, että ei olekaan riippumaton muista ihmisistä sekä itsessään 'täydellinen'. Narsistinen ylpeys estää huutelemasta vankisellin ikkunasta "apua apua, hätä - tulkaa joku auttamaan minut pois täältä!" Jos joku on tragedia, niin tuo. Ja siitähän on monet tragediat kirjoitettu viihdykkeeksemme. Hahmo on helposti tunnistettavissa niin leffoissa kuin kirjoissakin.

Myötätunto (ei siis sääli!) vain kannattaa pitää tietoisuudessa sitten, kun on riittävän etäällä. Muutoin asettaa itsensä buffee-pöydäksi, josta syödään ilmaiseksi - "säälistä".

Vielä on hetken aikaa Turun Baletin kysely auki   

Eikö elämässä tärkeää ole selviytyminen ja tunne turvassa olemisesta.
Millä tavalla niitä toteuttaa, jokaisella oma tapansa.
Silloin kun ihminen tuntee olevansa heikko, hän saattaa toimia aggressiivisesti, alistavasti. Koska ne teot kompensoivat heikkoutta ja saavat selviytymisen vaistolle paremmat mahdollisuudet.

Uskon myös, että ihminen on oman historiansa vanki.
Ja myös tämä..ihminen ei aina ymmärrä mitä on tekemässä.
Oikein toimiminen tarkoittaa jokaiselle eri asiaa.