Tunnistan kyllä ilmiön, ja sen verran väärältä oma identiteetti ja kinkit on tuntuneet, että pidin ne visusti kaapissa ensimmäiset 40 vuotta omasta elämästä. En tiedä ajattelinko niiden olevan noloja asioita, ehkä sitäkin, enempi ehkä että ne ovat vääriä asioita. Ympäristö jossa kasvaa, vaikuttaa tähän merkittävästi.

Huomaan täälläkin, että se heilauttaa mua hieman, kun näen samassa lauseessa sanan transvestisuus ja viittauksen muotiin. Ymmärsin kyllä, että sukupuoli-identiteetin määritelmästä saatetaan käytetään nykyään erilaista nimistystä kuin aiemmin, mutta silti. Kertoo siitä, miten herkkä se asia itselle on. Et oonko mä sittenkin nolo..

Identiteetin kanssa oli helpompaa tulla ulos kaapista kuin omien kinkkien kanssa. Ajattelen sen olevan aika luonnollista ja sukupuoli-identiteetistä puhuminen on helpompaa kuin omista seksuaalisista mieltymyksistä tai kinkeistä puhuminen. Niiden kohdalla se nolouden tunne saattaa hiipiä mukaan helpommin. Kai sitä ihminen pohjimmiltaan aina jollain tavalla kamppailee hyväksytyksi tulemisen tarpeen ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa tai niiden välimaastossa, tässäkin asiassa.

 

hyvä jakso. terkkuja tillikselle ja Enkulalle

On asioita mitä on vaikea pyytää. Ylipäätään, kun on elänyt ison osan aikuisuudesta suhteessa, missä asioita on tehty siitä näkökulmasta, että "kun minä olen tietynlainen ja tykkään", on pyytämisestä tullut vaikeaa. Sitten kun asioita on tehty minun mieliksi, niistä valtaosasta on pudonnut pohja pois, koska ei esimerkiksi voi alistua satutettavaksi jos toinen ei saa siitä satuttamisesta nautintoa. (Nurinkurista mutta toinen itse asiassa sai minusta jutuista nautintoa mutta hänen taas oli vaikea myöntää sitä ja oli helpompi hänelle mennä moisen sanomisen taakse). Sitten kun oppi pyytämään ja aavistuksen luottamaan sellaiseen, ettei joku toinen ihminen tee asioita edes pyytämällä, jos ei niistä pidä itse, alkoi tulla eroa omassa päässä tuon eri asioiden pyytämisen kanssa. Alkoi huomaamaan eron tuossa, että on asioita mitä on helppo pyytää ja sitten toisia juttuja on nolompaa pyytää.

Itsellä moni tuon tyyppinen juttu tulee sitten sanotuksi ääneen pikkuisuuden tai tarinoiden kautta. Niihin voi kirjoittaa noloja ja sitten kaverini Artturi jänis voi sanoa ääneen niitä juttuja mitä edes pieni ei tohdi. Vaikka pienen minussa on helpompaa olla nolo kuin sen aikuisemnan version.

  kiitos miitistä.

Jonkunlaista epämääräistä itsepohdiskelua.
Baarissa toki on ketju, missä kysytään hävettääkö oma kinkyys, mutta miun kysymys on, vaikkei varsinaisesti hävetä, miksi omien kinkkien myöntäminen nolottaa. Tai on vaikea myöntää edes itselle tiettyjä asioita. Se, että haluaa alistua tai päästä köysiin tai saada piiskaa, tai toisinpäin on ihan peruskauraa valtaosalle meistä ja se myönnetään ihan jopa ylpeänä.
Mutta entäs sitten, jos saatkin kiksit vaikka orgasmikontrollista tai haluaisit joutua seuraamaan kumppanisi toimia toisen kanssa. Tai vaikkapa saat kiksit ajatuksesta iltalenkistä hihnassa.
Tai tai tai. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Mikä kenellekin on sitten se valtavirrasta hiukan erottuva kiksien lähde. Miksi sitä sitten nolottaa myöntää? Yhteisönä ajatellaan olevamme äärimmäisen avoimia toistemme taipumuksille. Miksi siis pelätä muiden tuomitsemista. Miksi sitä on taipuvainen ajattelemaan että olisi jotenkin nolo.
Tuleeko se meidän valtavirtaa ihannoivasta yhteiskunnasta vai onko sitä oikeasti nolo, jos onkin hiukan erilainen.