Olen kokenut seuran hakemisen melko helppona ja enimmäkseen miellyttävänä - mukavat ihmiset lähestyvät herkästi tai minä lähestyn heitä. Toki asiaan vaikuttaa varmasti ikä ja maantieteellinen sijainti. Aika tavallista minulle on kuitenkin sekin, että jonkun kanssa tapaa eikä ollakaan yhteensopivia esimerkiksi kuuluisan henkilökemian takia.

Kyseenalaistan itsekin ajatuksen siitä, että ihmisten pariutuminen olisi pääosin tyytymistä. Jos ihmiset pariutuisivat sillä periaatteella, että on vain lista itselähtöisiä tarpeita, joille etsitään tyydyttäjää, niin ehkäpä silloin joutuisikin tyytymään. Harvemmin ihmissuhteet tällaista wolt-tilauspalvelu-postimyyntihommaa on. Suhde alkaa rakentua, kun jonkun kanssa viihtyy, häneen tykästyy, ihastuu, rakastuu, tuntee vetoa. Ja jos haluaa olla jonkun kanssa, ei se silloin tunnu tyytymiseltä, vaikka tämä ei kaikkia mittatilausihannekumppanin ominaisuuksia täyttäisikään. Eli jos kumppani, johon on korviaan myöten rakastunut, ei vaan opi oikeanlaista shibarisilmua tai häneltä ei luonnistuisi joku tietty roolileikki tai hän ei innostu lähtemään johonkin tiettyyn harrastukseen yhdessä, niin ei se kuitenkaan mitään tyytymistä ole, jos silti haluaa olla juuri tämän ihmisen kanssa. Kyse on myös omista valinnoista ja priorisoinneista, mutta ne eivät tarkoita tyytymistä.

Tottakai kaikilla on myös jotain asioita, toiveita, preferenssejä tai tarpeita, jotka ovat ehdottoman tärkeitä ja joista ei voi tinkiä. Ja siinä tulee sitten kuvioon yhteensopivuus - joidenkin kanssa sovitaan yhteen, toisten kanssa ei, eikä kannata väkisin yrittää sovittaa yhteen vääränlaisia palasia.

Omalta osaltani vastasin tähän kyselyyn, että "seuran löytäminen on vaatinut vaivaa, mutta onnistunut". Olen ollut taipuvainen ajattelemaan, että sopivia ihmisiä tulee vastaan harvoin. Itselläni syy ei johdu kinkytaipumuksista, vaan oikeastaan kaikesta muusta - samanhenkisiä ihmisiä ei tule vastaan ihan joka nurkan takaa. Toisaalta sitten ilmeisesti löydän heitä kuitenkin, koska ikinä ei seuranhaku ole kauhean pitkäksi venähtänyt, ja sen vuoksi on aina jotenkin luottavainen ja levollinen olo, että vaikka seuraa ei löytyisikään tyyliin "N-Y-T, heti", niin kyllä oikea ihminen jossain vaiheessa osuu kohdalle. Itse en etsi koskaan seuraa pelkät kinkyjutut ja seksi edellä, koska pelkkä kinky-yhteensopivuus ei vielä edes herättäisi mielenkiintoani. Täytyy olla samanhenkisyyttä, sitä että toinen oikeasti tuntuu oikeanlaiselta tyypiltä ihan persoonansa puolesta - että natsaa yhteen niin ajatusmaailma, arvot, tietyt kiinnostuksenkohteet, romantiikka, seksuaalisuus, yms.

Olen samoilla linjoilla susa-anniinan kanssa. Miksi tyytyä pelkkään pohjaan, jos on todennut, ettei voi olla onnellinen muuten kuin saadessaan ihan aidon, kokonaisen kakun? Toki niitä omia vaatimuksia voi välillä tarkistaa, antaa mahdollisuuden ja todeta, että itseasiassa juustokakkupohjakin on tosi hyvää semmosenaan, kunhan se on aito eikä pahvia. (Sori, en keksinyt tähän hätään parempaa vertausta.)
Omassa elämässäni silkka tyytyminen on aina lopulta luisunut katkeruuteen tai johonkin muuhun ikävään. Ehkä niissä monissa perusheterosuhteissakin on aika paljon tyyppejä, joiden kannattaisi olla perusheterosuhteessa mieluummin jonkun toisen ihmisen kanssa.

Tldr; elämä on liian lyhyt ja arvokas esittämiseen. Semmostakin oon kuullut, että tuotekehityksellä voi parantaa kyseisen tuotteen menekkiä, ja saada niitä positiivia arvioita. Ihmisistä tai suhteista ei tule hyviä tai sopivia leikkimällä, että ne sellaisia olisi. Kokeiltu on, tuli paha mieli.

No kukin tavallaan. Itse en näe pointtia olla suhteessa, jossa oleminen olisi kovasti täyttymistä tai olla sellaisen ihmisen kumppanina, joka ajattelisi, että en ole sinnepäinkään sitä mitä toinen toivoisi. Eikä olisi järkevämpi olla silloin ilman sitä kumppania.

Toki kukaan ei ole täydellinen ja yksi mietintä on omien toiveiden realistisuys, mutta noin niin kuin pääpiirteittäin.

☝️😃 tänään