Oletan että kohdissa sadismi, masokismi ja sadomasokismi - näissä puhutaan sellaisesta olotilasta joka ei ole suostumuksellinen suhde vaan yleisellä tasolla oleva tapa olla ihmisten joukossa. Läheisriippuvaisuus kuten tätä sanaa käytettiin artikkelissa masokismi.
Onko loppujen lopuksi kyse kyvyttömyydestä ottaa vastaan?
Vai onko kyse siitä, että ei uskalla olla sitä mitä on.
Onko halveksunta helpompi ottaa omakseen kuin rakkaus ja hyväksyntä. Miksi?
Realismi on tärkeä ase. Pystyä katselemaan oman D/s-suhteensa näytelmää objektiivisesti ja realistisesti.
Vastuu D-ihmisenä on suuren suuri juuri sen takia, että ollakseen terve D-ihminen, pitää tietää henkilökohtaisesti mitä on nöyryys.
Kun masokisti (alistuja) luovuttaa itsensä sadistille (Domille), D-ihmisen pitää nähdä tämä lahjana jota ei koskaan saa ylenkatsoa.
Eikä alistuja saisi koskaan nostaa D:tä jalustalle Jumalan asemaan. Oma itsetunto ihmisenä olemisestä pitäisi olla niin vahva että se kannattelee eikä siihen tarvita Jumalia mistään suunnalta.
Musta on alkanut vuosien myötä tuntumaan, että läheisriippuus on kirosana: on ikäänkuin sairaus sekin, että haluaa olla yhteydessä muiden kanssa, ystävänä, kumppanina, rakastettuna jne. Mehän joudutaan lopulta eroon kaikista kuolemassa.
Pitäisikö eläessäänkin olla kuin kuollut.. Meneekö elämä hukkaan, jos on riippuvainen toisista tai edes yhdestä ihmisestä. Mielestäni päin vastoin.
Jos on tottunut saamaan vain halveksuntaa osakseen, se kai on helpompaa vastaanottaakin kuin rakastaminen. Havahduin muutamia vuosia sitten, ehkä silloin kun mietin vakavasti omaa uskoani, siihen, että olin tottunut vain huonoon kohteluun. Päätin alkaa yrittää elämään terveemmin eli irti sairaasta yhteydestä ihmisiin.
Nyt sitten tajunnut olevani sadomasokisti, joka on kuitenkin eri asia kuin sairaat ihmissuhteet, sillä liitän sadomasokismiin välittämisen ja rakkuden sekä kahdensuuntaisen vuorovaikutksen, molemmat "palvelevat" persoonallaan ja taipumuksellaan toistaan, vaikka alistuva onkin se, joka on "jalkojen juuressa".
Mielestäni ihmisestä ei voi ikinä tulla "jumalaa" jos hän ymmärtää oman rajallisuutensa ja kuolevaisuutensa eli juuri myöntää "nöyrästi" nuo asiat.
Ihmettelen oikeastaan sellaista yksinkertaistamista ja väitettä, että ihminen haluaa olla jumala.
Lisäys: toisaalta tässä puhun erittäin "pieneltä paikalta" ja tiedostaen suuren riskin, että elää vain unelmissaan. Että todellisuus on jotain muuta eli sitä missä nyt elää, yksin ja irrallaan.