Tässä osiossa kuvataan näiden merkintöjen kokonaisuuden mahdollistanut ja tarkastelua motivoinut asetelma. Kuten sarjan ensimmäisessä merkinnässä totesin, olen tähän liittyen kiitollisuudenvelassa kahdelle ihmiselle: toiselle siitä, että hän kuunteli toiveeni ja otti sen edistämisen asiakseen, toiselle siitä, että hän otti vakavasti hänelle välitetyn viestin, paneutui siihen ja lähti toteuttamaan tarvitsemaani piiskasessiota kanssani.
Olen ollut jonkinlainen kinky murrosiästä saakka, kiinnostukseni kohdistuu piiskaukseen enimmäkseen saavana, mutta myös piiskan antamisesta nauttivana osapuolena. Taustallani on kohtuullista lapsuusajan kuritusta ja muutama kuritusleikki, perhe- tai muutakaan väkivaltaa en ole joutunut kohtaamaan. Konsensuaalisia aikuisiän piiskakokemuksia minulla on ollut 25-vuotiaasta ja nyt 60 vuoden ikää lähestyessäni päätin keskeyttää pitemmän “kuivan kauden” etsimällä mahdollisuuksia synttäripiiskaukseen. Aiempien kontaktien ja BDSM-baarin yhteisön ystävällisten jäsenten kautta tilaisuus järjestyikin. Yhteinen tuttava hoiti esittelyn ja sain viestin synttäripiiskauksen ja tietynlaisen keskustelevan session toteuttamisesta kiinnostuneelta nimimerkiltä.
Valmistelutapaaminen
Koska emme olleet aiemmin tavanneet, päätimme, ihan turvakäytäntöjen mukaan ja etenkin ilmapiirin luomiseksi, tavata, tutustua ja suunnitella ensin neutraalissa ympäristössä. Itselleni tilanne muotoutui ajatukseksi, että on parempi tehdä kotiläksyt kuin jättää tekemättä. Niinpä laadin hieman kirjallista hahmotusta taustastani ja siitä, mitä olin tavoittelemassa, joten meillä oli keskustelulle valmisteltua lähtökohtaa.
Myönnän hieman jännittäneeni tapaamista tuntemattoman ihmisen kanssa, kun tavoitteena on luoda edellytykset sille, että alistun hänen piiskattavakseen siten, että kokemus on molemmille turvallinen ja antava. Vaikka kokemusta itse sessioista onkin pitkältä ajalta, tällainen ennakkotapaaminen on ollut harvinaisempaa; olen käyttänyt sähköpostia ja puhelinta, aiemmin myös kirjeitä, lopullinen neuvottelu on käyty juuri ennen sessiota. Sanotaan, ettei painomuste punastele. Outi Alanne (2002, 106) kirjoittaa vastaavasta tilanteesta: “Olen tarkoituksellisen suorapuheinen. Olemme tulleet tähän tapaamiseen yhden asian vuoksi, ja vien keskustelun suoraan siihen.”
Meidän tilanteemme on jotenkin erilainen: Ennen tätä keskustelua olemme vain tunnistaneet nopeasti toisemme; Alanne ja hänen tuleva partnerinsa ovat käyttäneet yhteistä automatkaa tutustumiseen. Meillä ensivaikutelma on syntynyt kirjaimellisesti muutamassa sekunnissa, kun tervehdittyämme kuljemme kohti tapaamispaikaksi sovittua kahvilaa. Oma tunteeni on helpotus ensivaikutelman välittömyydestä ja positiivisuudesta; jännitys laskee tuntuvasti saman tien. Tilalle tulee vahva läsnäolon tunne. On helppo virittäytyä: arvostan häntä jo tämän tapaamisen järjestymisen vuoksi ja haluan olla avoin. Tuntuu, että se tulee tämän ihmisen kanssa käymään varsin helposti. Jotenkin sen vain vaistoaa.
Valmistelutkin auttavat: Niiden viestien lisäksi joita olemme vaihtaneet, olen kirjoittanut lyhyen kuvauksen itsestäni ja taustastani tämän tapaamisen kannalta. Olen myös ajatellut, että on tarpeen pyrkiä yhteisesti ymmärtämään, millaista kipua haluan kokea ja mitä hän puolestaan haluaa antaa minulle. Tässä tarkoituksessa minulla on paperilla hoitoalan käyttämä ns. kipumittari. Se on yksinkertaisesti asteikko kivun tuntemuksille nollasta (ei kipua) kymmeneen (sietämätön kipu).1 Minulla on lista keskustelunaiheista, mutta korostan, ettei se ole toivomuslista, vaan keskustelun apukeino.
Ensimmäisten joukossa otamme “listaltani” esiin session luonteen: siihen ei kuulu seksi. Voin hyvin kuvitella ajattelutavan, jossa tämä linjaus ei olisi edes mahdollinen - sessiossa on aina seksiä, ikään kuin sisäänrakennettuna, jopa määrittävänä piirteenä. Meidän ei tarvitse tätä aihetta varten käydä mihinkään hiustenhalkomiseen, löydämme yhteisen perustan hyvin. Aiemmissa merkinnöissä käyttämäni käsitteen valtuutettu hellyys löydän tilannetta kuvaamaan vasta myöhemmin. Desmond Morrisin Hellyyden anatomian olen lukenut vuosikymmeniä sitten, mutta se palaa mieleen vasta, kun mietin tilannetta jälkeenpäin.
Omana teemanaan käsittelemme rooleja ja puhumme siitä, että kyseessä on kuritustilanne, ei niinkään valtasuhteen (domme - subi tms.) ilmentymä. Valtasuhde kuuluu asiaan, mutta ei ole keskiössä. Olen kirjannut, etten esimerkiksi omaksu palvovaa puhetapaa, jonka kyllä osaisin tarvittaessa luontevastikin, ellei toinen osapuoli toivo sitä. Toisaalta, itse en ole subi, jota ehkä puhutellaan kolmannessa persoonassa sanalla se.2 Löydämme näissäkin yhteisen sävelen.
Saamme mukaan huumoria, kun kerron tarinan siitä, miten olin vähällä äkillisellä päähänpistolla suututtaa suuresti arvostamani dommen. Seurasin katselijana sessiota, jossa käytettiin tietynlaista pesuharjaa. Rouva pyysi uutta välinettä ja piruuksissani ojensin hänelle toisen samanlaisen, joka minulla sattumoisin oli varusteissa. Taisin sanoa, että tämä on viileämpi. Seurannut sähähdys ja silmien välähdys olivat paljonpuhuvia ja erilainen väline löytyikin nopeasti. Piiskattavaa ei vaihdettu lennosta... Toivon, että hän on jo antanut minulle anteeksi. Nyt harja on ehdolla käyttöön meillä.
Keskustelu on ollut sangen välitöntä ja uskoakseni molemmin puolin informatiivista. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja muuttaa kaavaillun synttäripiiskauksen luonteen toisenlaiseksi.
Motiivi muuttuu
Olin jo pitemmän ajan tiennyt, että eräs ystäväni sairasti etenevää sairautta, joka todennäköisesti johtaa kuolemaan. Surin sitä, että yhteydenpitomme oli ollut katkonaista, mutta sairastumistiedon saatuani aloimme keskustella viikoittain puhelimitse. Piiskakiinnostus yhdisti meitä, mutta enimmäkseen samalla puolen pöytää olevina emme sessioineet keskenämme. Suru-uutinen osui suunnittelutapaamisen ja session toteutuksen väliseen ajankohtaan.
Tieto läheiseksi tulleen ihmisen parantumattomasta sairaudesta ja myöhemmin kuolemasta kohdattuna synnyttää taakan ja tarpeen uudelleenorganisoitua (dos Santos Benedetti ym. 2015). Kuolemaan johtava sairaus toisella ihmisellä kuormittaa hoitotyön ammattilaistakin, saati maallikkoa, jolla ei ole kokemusta eikä koulutuksen tuomia valmiuksia tilanteen kohtaamiseen (Salehi ym. 2025).
Sessiossa oli näin ollen mukana tunnekuormaa, jota emme olleet ennakoineet valmistelevassa tapaamisessamme. Tästä huolimatta sessiosta muodostui täyteläinen kokonaisuus, jonka onnistuminen, merkitys ja dynamiikka jäivät pohdituttamaan hyvällä tavalla. Näistä pohdinnoista syntyi tämä merkintöjen sarja.
Session henki: juhlasta suruun ja surun purkamiseen
Nyt alkaa tähän asti vaivaton ja välillä suorastaan riemukas kirjoittamiseni käydä vaikeammaksi. On ollut opettava kokemus pyrkiä kehystämään sessiokokemusta kriittisellä tiedonhankinnalla, etsiä vastaavuuksia ja eroja omaan tilanteeseen ja kokemukseen nähden.
Liikutun, kun ajattelen sitä, että ehkä kunnioitimme edesmennyttä spankoystävää parhaalla mahdollisella tavalla viettämällä session ikään kuin hänen muistolleen.
En voi tietää toisen osapuolen kokemaa tunneskaalaa, kun suruni alkaa session kuluessa tulla pintaan. Olen toki kuvannut tilannetta, asetelmassa tapahtunutta olennaista muutosta, kun alamme valmistella sessiota. Pinsky ja Levey (2015) tiivistävät hyvin, että dominointiin liittyy tietynlainen hallittu aggressio ja sen vastapainona myötäeläminen ja huolenpito toisesta osapuolesta. Kyseessä on siis vaativa “tunnetyön” (emotional labour) kokonaisuus.
Tilannettani ei voi verrata Jeremy Thomasin (ks. merkintöjen osa 5) kokemuksensa pohjalta tarkastelemaan trauman työstämiseen laajemmin. Kyse ei kohdaltani ole traumasta, ei tuoreesta eikä varhaisemmasta. Perusajatuksessa on silti samaa: uskon siihen, että piiskaus, jossa yhdistyvät Pinskyn ja Leveyn hahmottelemat ulottuvuudet ja osapuolten riittävän samansuuntaiset, neuvotellut lähtökohdat, voi johtaa vapauttavaan kokemukseen, vaikka sen perustaa ei yleistäen pystykään selittämään (vrt. keskustelu katarsiksesta, merkintöjen osa 2).
Kansanomainen viisaus saattaisi sanoa, etteivät pakarat suotta herkät ole, niiden kautta on tarpeellinen yhteys sydämeen, ainakin siten, että itkun tulo helpottuu. Minulla on myös onni elää liitossa, jossa ei tarvitse liikaa padota tunteita eikä hävetä kyyneleitä. Puolisoni on tukenut minua tässä surutyössäkin.
Sessiossa on siis itkua ja myös puheeksi purkautuvaa surua, läheiseksi tulleen kinky-ystävän muistelua. Samalla saan kokea pitemmän väliajan jälkeen sitä antautumisen riemua, joka onnistuneeseen piiskaukseen kohdallani liittyy. Kerran joudun käyttämään sopimaamme turvasanaa, sanomaan liikennevalotermein “keltainen” (hidasta, kevennä). Session päätyttyä ja kurittajani keskusteluhetken jälkeen poistuttua koen lyhyen dropin; olisi ehkä tarvittu vähän silitystä, mutta kaikkea ei voi saada. Sain paljon. Droppi menee ohi nopeasti.
Huumoriakaan ei puutu. Kun aluksi tutkailemme välineitä (pari harjaa, ohuita keppejä eri puulajeista, mukavan pehmeästi kirpaiseva vyö), tulen lipsauttaneeksi, että tarkoitus oli hakea pajuja, mutta ne jäivät, kun eivät olleet oikein hollilla. Vastaus tulee heti ja juuri oikealla äänensävyllä, että jahah, sitä on valmistauduttu huolimattomasti… Kokeilikohan hän jo tuossa vaiheessa harjaa kämmeneensä, en muista. Keppien ohella klassinen, vanhanaikainen, puinen ja isohko hiusharja on, pesuharjasta puhumattakaan, yllättävän tuntuva, ei vaikutus ole koosta kiinni vaan käyttötavasta ja -kokemuksesta.
Huumori pilkahtaa myös jälkeenpäin, kun kurittajani kysyy viestillä, että ovathan pakarat varmasti kipeät. Ovat, kolme-neljä päivää, mutta sydän sen edestä keveämpi. Illalla joudun jarruttelemaan, etten lähettäisi liian ylitsevuotavaa kiitosviestiä. Seuraavana päivänä saan aikaiseksi tasapainoisemman muotoilun. Kiitollisuutta tarkastelen seuraavassa, näiden merkintöjen päätösosassa.
Lähteet
Alanne, O. 2002. Neiti N:n tarina. WSOY.
Morris, D. 1972. Hellyyden anatomia. Suuri suomalainen kirjakerho.
Pinsky, D. & Levey, T. G. 2015. ‘A world turned upside down’: Emotional labour and the professional dominatrix. Sexualities 18(4), ss. 438–458.
Salehi, M., Ghasemian, A., Najar, A.V., Nazari, H. & Hooshmand, E., 2025. From compassion to burnout: emotional labor in oncology nursing - a qualitative study. BMC nursing, 24(1), s.272.
dos Santos Benedetti, G.M., Wakiuchi, J., da Costa, J.R., do Prado, E., Sampaio, J.N. & Aparecida Sales, C., 2015. The Emotional Burden of Family Members of Cancer Patients: Ambiguity of Feelings in the Moment of Care. Ciencia, Cuidado e Saude, 14(3).
Thomas, Jeremy N. 2020. BDSM as trauma play: An autoethnographic investigation. Sexualities 23 (5-6), ss. 917-933.
Viitteet
1 Toisessa yhteydessä saattaisin voimakkaastikin kritisoida ajatusta siitä, että subjektiivinen tunne muutetaan numeroasteikolle. Kipumittari on kuitenkin ilmeisen hyödyllinen viestinnän apukeino, vaikka kyse onkin osapuolten, yleensä kipua kokevan ja sitä hoitavan arvioista. Huumoria voi nähdä siinä, käytämmekö mittaria jotenkin väärin, kun tavoite on päästä sopivaan kipuun ja toisaalta määritellä rajoja, minkä verran kipua "tarjotaan".
2 Kalle Päätalon Koillismaa-sarjan romaanihenkilöt saattavat puhutella samanarvoiseksi olettamaansa tuntematonta sanalla se tai tuo, ennen kuin lopullinen puhuttelumuoto löytyy. Löydämme tästäkin huumoria.
Sivustoa kannattaa
