Ihastumisesta ja tunteista ja niiden syttymisestä

[Perhonen89]

Olen aina ollut tai olin nuorempana erittäin nopea ihastumaan. Ihastumisia tuli ja meni ja joskus saatoin olla jopa ihastunut kahteen tyyppiin samaan aikaan.

Nyt aikuisena tämä tilanne on muuttunut radikaalistikin. Enää en ihastu tulenpalavasti niin nopeasti. Ja jos tätä tapahtuu, se tuntuu olevan hyvin harvinaista. Tänä vuonna en ole vielä ihastunut kertaakaan, viime vuonna tätä tapahtui sentään muutama kerta. Useimmiten tuntuu käyvän niin, että jonkinlainen kiinnostus syntyy, mutta sitten itse ne tunteet ja se todellinen kiinnostus jäävät tulematta.

Mistä tällainen radikaali muutos omassa tunne-elämässä on tullut? Olen jutellut parin muun ihmisen kanssa tästä samasta aiheesta ja he ovat todenneet, ettei näin aikuisena sitä vain ihastu enää niin helposti. Onko tosiaan näin, että aikuisuus vaikuttaa niin, etteivät tunteet roimahda niin usein kuin ennen? Toki ihmiset ovat tässäkin erilaisia.

Vai enkö vain kohtaa samalla tavalla sellaisia ihmisiä, jotka todella herättävät mielenkiintoni?Tämäkin voi olla mahdollista ja koska tiedostan olevani hieman nirso seuranhaussa, voi olla, että se hyvin vaikuttaa asiaan.

Onko täällä muita, joilla on sama ongelma?

[Kettu vinossa]

Yksi näkökulma on itsekriittisyyden lisääntyminen. Mitä kauemmin elää, sitä paremmin oppii tuntemaan itsensä ja huonot puolensa. Ajattelee, että rakastettava ihminen ansaitsisi parasta mahdollista. Kun ei itse täytä kaikkia kriteereitä mitä toinen haluaisi, niin ajattelee ettei suhteesta kuitenkaan tulisi mitään. Niinpä ihastumisen tunteet tukahdutetaan heti alkuunsa, ettei se muuttuisi rakkaudeksi.

Pitkässäkin parisuhteessa voi alkaa miettimään, mahtaako sittenkään enää olla paras mahdollinen kumppani puolisolleen. Olisiko se suurempi rakkauden osoitus, jos eroaisi ja antaisi toiselle mahdollisuuden tutustua johonkin itseä täydellisempään ihmiseen?

[Tiera]

Lisää ikää ja kyynisyyttä ja vaatimuksia, niin ihastuksiakin tulee harvemmin.  Mulla menee itsellä aikalailla sellaista kerran vuodessa vauhtia noi ihastumiset, sais kyllä jäädä kokonaan välistä.

[PinkCat]

Eiks tommoset teinix-ihastumiset oo just sellasia joita menee ja tulee ja se "todellinen kiinnostus" jää tulematta kun tulee jo uusi ihastus? Miksi kukaan niitä kaipaisi?
Eihän tässä määrä ole mikään järkevä kriteeri vaan laatu?
Jos ihastuu joka toiseen tyyppiin, missä välissä oikeasti pystyy kohtaamaan niitä syvempiä tunteita?

[Pulseproto]

..?? Aikuisena.. lol
Itse elin "teinivuodet" (17-29vee) käytännössä kolmessa pidemmässä suhteessa. Ihastumisia, tms. tapahtui sitten 30-50vee iässä.. (itsellä markkina-arvo räjähti naistenparissa vasta ikävuosien 32-45välissä) jep, -eli kukin tavallaan.. Toisaalta en miellä vieläkään olevani "aikuinen"..

[Ms. M]

Mä en ymmärrä miten tunteiden kokeminen tai kokemattomuus voisi olla tässä kontekstissa ongelma? Tunteita tulee tai ei tule, kun kohtaa uuden ihmisen. Ehkä se kertoo jotain ketjun aloittajasta, kun kokee asian ongelmalliseksi? 

[Perhonen89]

Mä en ymmärrä miten tunteiden kokeminen tai kokemattomuus voisi olla tässä kontekstissa ongelma? Tunteita tulee tai ei tule, kun kohtaa uuden ihmisen. Ehkä se kertoo jotain ketjun aloittajasta, kun kokee asian ongelmalliseksi? 

Koen lähinnä sen takia tämän harmittavaksi asiaksi, että parisuhteen löytäminen on itselläni toiveissa.  Harvoin kiinnostuminen näyttäytyy minulle negatiivisena asiana juuri kumppanin etsinnän takia.Jos en kiinnostu kuin hyvin harvoista, niin minkälaiset mahdollisuudet on löytää kumppani?

Ja ehkä tämä ei olisikaan ongelma, mutta usein en itse kiinnostu sellaisista miehistä, jotka olisivat sopia minulle ja ovat kiinnostuneita minusta. Sen sijaan usein olen ollut kiinnostunut miehistä, jotka eivät taas ole kiinnostuneet minusta vakavassa mielessä ja ovat usein täysin erilaisia kuin minä.

Omalla kohdallani tosin voinen ehkä syyttää omaa nirsouttani..

[Ms. M]

Mä en ymmärrä miten tunteiden kokeminen tai kokemattomuus voisi olla tässä kontekstissa ongelma? Tunteita tulee tai ei tule, kun kohtaa uuden ihmisen. Ehkä se kertoo jotain ketjun aloittajasta, kun kokee asian ongelmalliseksi? 

Koen lähinnä sen takia tämän harmittavaksi asiaksi, että parisuhteen löytäminen on itselläni toiveissa.  Harvoin kiinnostuminen näyttäytyy minulle negatiivisena asiana juuri kumppanin etsinnän takia.Jos en kiinnostu kuin hyvin harvoista, niin minkälaiset mahdollisuudet on löytää kumppani?

Ja ehkä tämä ei olisikaan ongelma, mutta usein en itse kiinnostu sellaisista miehistä, jotka olisivat sopia minulle ja ovat kiinnostuneita minusta. Sen sijaan usein olen ollut kiinnostunut miehistä, jotka eivät taas ole kiinnostuneet minusta vakavassa mielessä ja ovat usein täysin erilaisia kuin minä.

Omalla kohdallani tosin voinen ehkä syyttää omaa nirsouttani..

Itse olen sen verran romantikko, että en usko hyvän parisuhteen syntyvän jos toinen osapuoli on mukana vain siksi, että haluaa parisuhteen. Ehkäpä alitajuntasi, tunnepuolesi koittaa viestittää, ettei vielä ole parisuhteen aika? 

[PinkCat]

Koen lähinnä sen takia tämän harmittavaksi asiaksi, että parisuhteen löytäminen on itselläni toiveissa.  Harvoin kiinnostuminen näyttäytyy minulle negatiivisena asiana juuri kumppanin etsinnän takia.Jos en kiinnostu kuin hyvin harvoista, niin minkälaiset mahdollisuudet on löytää kumppani?

Ja ehkä tämä ei olisikaan ongelma, mutta usein en itse kiinnostu sellaisista miehistä, jotka olisivat sopia minulle ja ovat kiinnostuneita minusta.

Pätkin vähän lainausta tähän...
Mutta siis tulee mieleen pari juttua: Kuvitteletko aidosti että ihastumisien määrä korreloi positiivisesti sopivan parisuhteen löytymisen kanssa? Siihenhän riittää yksi?
Ja toisekseen, mistä tiedät mikä on sinulle sopiva mies?
Monesti tuntuu että se joku "pakko" ajaa parisuhteeseen tms asioihin jos elämässä on vaikka joitain muita asioita joita koettaa kompensoida.
Edit: tarkoitukseni ei ole siis loukata enkä oikein halua mennä henkilökohtaisuuksiinkaan mutta aloitus on sen tyyppinen että tulee asioita mieleen. Kirjoittelen siksi koska tää ajatusmalli on niin täysin erilainen kuin omani.

[sweetchild]

Suosittelen kyllä sen pakkoetsimisen lopettamista... ihan siitä syystä, että en usko, että pakolla koskaan löytyy mitään. Itse oon lopettanut pakkoetsimisen ja keskittynyt töihin ja harrastuksiin - mutta huomannut, että nyt vasta niitä mielenkiintoisia ihmisiä alkaakin tupsahdella esiin. Voi se sitten tuuria olla tai ei...

Ja suosittelen kans kokeilemaan treffailua ja tapailua sellaistenkin tyyppien kanssa, joihin ei välttämättä ole yhtään kiinnostusta. Ei sitä koskaan tiedä, jos ne tunteet sieltä esiin tupsahtavat, kun lähemmin tutustuu. Kuitenkin se on se pinta, josta ihminen ensisijaisesti kiinnostuu - sisällä voi kuitenkin olla vaikka mitä maailmoja...

[hippa]

Kyllä mä ainakin arvelisin, että monetkin teini-iässä tunnetut Suuret Tunteet aikuistuessa vähän laimenee. Harvoin teini-iän jälkeen jaksetaan suhtautua ihan yhtä fanaattisella tasolla moneenkaan asiaan.

Voi olla ihan hyvä kokeilla, miltä se jonkin verran kiinnostava tyyppi vaikuttaa muutaman tapaamisen jälkeen. Saattaa nimittäin muuttua entistä kiinnostavammaksi. Tai sitten selviää, että yksinkertaisesti tarvitset sen sukat pyörii jaloissa ja silmissä sumenee -ihastumisfiiliksen ihmissuhteen alussa. Kyllä seuranhaussa saa olla nirso ja odotella suuria tunteita, sitten täytyy vaan hyväksyä se ettei niitä välttämättä löydy välittömästi.

Aina kun kaipailen ihastusfiiliksiä, muistelen itse miten raastavaa se samaan aikaan on kun koko loppuelämän onnellisuus on selvästi kiinni vain siitä, katsooko se muhun päin tänään sillai vai ei. Ei se tunteiden tasoittuminen näin "vanhemmiten" pelkästään ikävä ilmiö ole.

[Jacinta]

Lapsena olin muutaman kerran ihastunut. Sitten teinivuodet olinkin ilman mitään kunnes 19-vuotiaana ihastuin taas sitten noin kymmeneen vuoteen.    Sen jälkeen on vain muutamaan ihmiseen ollut kiinnostusta... Keskimäärin, ihastun tai kiinnostun noin kerran kolmessa vuodessa. Mikä on toisaalta aika mälsää, koska tahtoisi vipinää elämään mutta sekin varmaan vaikuttaa, että näin aikuisena suhteeseen kaipaa moniulotteisuutta kun taas lapsi kokee kaiken lähes täysin fysikaalisesti. ... Vaikka tietty myös sitä ihastusta suhteeseen tarvitaan, "ihan kiva" ei riitä. 

Olen lukenutkin tuosta jostain, että mikä aiheuttaa sen että kemiat ei kohtaa niiden tyyppien kanssa jotka olisivat omien määritelmien mukaan sopivia vaan niiden renttujen kanssa sitten natsaa. Tälle on siis olemassa ihan psykologinen selitys. Joku osa susta kokee ne epäsopivat viehättäviksi koska se tuo jonkinsortin turvan ja tuttuuden tunteen, juontuen sun käsityksiin rakkaudesta yms. kokemuksista. Jotkut ihmiset välttelevät parisuhdetta alitajuisesti, koska eivät uskalla olla laittaa kaikkea itsestään peliin ja siksi tunteet sitoutumattomaan ihmiseen tuntuvat syvällä sisimässä turvalliselta.

[DareDoll]

Niin se vaan on että pakonomaisesti etsimällä harvemmin löytää, ja omille tunteille harvoin mitään mahtaa... Siihen ihastumisen/rakastumisen tunteeseen vaikuttaa niin monet cocktailit että vaan elämällä hetkessä ja  täyttä elämää tulee varmemmin törmättyä uusiin ja kiinnostaviin ihmisiin  nettideittailuun ei itselläni ole ollut aikoihin isompaa mielenkiintoa, paremmin sitä sopivaa seuraa löytää kun lähtee ulos punkasta ja läppäriltä ja ottaa ennakkoluulottoman asenteen mukaan 

[pikkusisko]

Itsellänikin on ihastumistahti selvästi vuosien aikana rauhoittunut. Nykysten pystyy helposti yhden käden sormilla laskemaan, montako kertaa viikossa sydän pakahtuu  Onneksi useimmiten kohteena on joko täysin tai osittain fiktiivinen henkilö, joten ihastelusta itsestään ei koidu varsinaista riesaa.

Minäkin uskon, että jos ihastumisesta tekee itselleen totisen tavoitteellista toimintaa, niille tunteille ei yksinkertaisesti riitä happea syttyä. You can't hurry love 

[Marimintti]

Mä en ymmärrä miten tunteiden kokeminen tai kokemattomuus voisi olla tässä kontekstissa ongelma? Tunteita tulee tai ei tule, kun kohtaa uuden ihmisen. Ehkä se kertoo jotain ketjun aloittajasta, kun kokee asian ongelmalliseksi? 

Koen lähinnä sen takia tämän harmittavaksi asiaksi, että parisuhteen löytäminen on itselläni toiveissa.  Harvoin kiinnostuminen näyttäytyy minulle negatiivisena asiana juuri kumppanin etsinnän takia.Jos en kiinnostu kuin hyvin harvoista, niin minkälaiset mahdollisuudet on löytää kumppani?

Ja ehkä tämä ei olisikaan ongelma, mutta usein en itse kiinnostu sellaisista miehistä, jotka olisivat sopia minulle ja ovat kiinnostuneita minusta. Sen sijaan usein olen ollut kiinnostunut miehistä, jotka eivät taas ole kiinnostuneet minusta vakavassa mielessä ja ovat usein täysin erilaisia kuin minä.

Omalla kohdallani tosin voinen ehkä syyttää omaa nirsouttani..

Itse olen sen verran romantikko, että en usko hyvän parisuhteen syntyvän jos toinen osapuoli on mukana vain siksi, että haluaa parisuhteen. Ehkäpä alitajuntasi, tunnepuolesi koittaa viestittää, ettei vielä ole parisuhteen aika? 

Minun mielestäni on hyvä asia että tietää mitä hakee. Perhonen haluaa parisuhteen ja lapsen. Se tuo omat rajoituksensa siihen, millainen se uusi kumppani voi olla. Ja tietenkin mieltymykset vaikuttavat myös asiaan. Omalla kohdallani olen huomannut että kun tiukentaa kriteereitä, pitää niistä (parhaansa mukaan) kiinni ja jaksaa käydä laumoittain ihmisiä läpi, on hyvät mahdollisuudet löytää haluamansa. Tai monta:) Helppoa se ei ole ja joskus tulee todella epämiellyttäviä persoonia vastaan. Mutta siinä vaiheessa kannattaa keskittyä olennaiseen ja jatkaa etsimistä. Sekin on jo paljon että tietää mitä haluaa ja uskaltaa kertoa sen rehellisesti. Säästyy monen ihmisen aikaa, kun ei tarvitse itse selvittää mitä toinen lopulta on.