Kirjoittaja Aihe: Ihan leikillään?  (Luettu 1566 kertaa)

Kolumnisti

  • Moderator
  • Kanta-asiakas
  • *
  • Viestejä: 361
  • Galleria
Ihan leikillään?
« : 10.04.2016, 10:23 »
Ihan leikillään?

Olen viime aikoina aktiivisesti pohtinut seksin ja leikin suhdetta, osana suurempaa tutkimusta fyysisen läsnäolon merkitykselle peleissä. Se on aihe johon toistuvasti palaan. Vaikka sadomasokismi ei olekaan kaikille seksuaalista, on sillä lähes aina jotakin hyvin yhteistä tällaisen rajankäynnin kanssa. Näin siksi, että siinä teemme usein hyvin fyysisiä (tai henkisesti satuttavia) asioita, yhtä aikaa vakavuudella ja leikkisyydellä. Se on monella tapaa totta ja ei-totta samanaikaisesti. Vaikka koko sessio, tai 24/7, tapahtuisi ikään kuin oman taikapiirinsä sisällä, sen jäljet (niin mustelmat kuin euforiakin) voivat näkyä muille vielä pitkään.

Jos yksi elämäntapa-dom on jatkuvasti tosissaan ja joku toinen sessioi vain leikkisästi bileissä, mitä väliä tällaisella rajankäynnillä edes on? Mielestäni se, että kun me ymmärrämme sadomasokismin leikkisää puolta paremmin, ymmärrämme myös sitä erityislaatuista suostumusta, jonka varassa se toimii. Väitän nimittäin, että se ei ole aivan samanlainen kuin ”tavallisempi” yhteisymmärrys seksistä, tai luvan antaminen keholliseen vahingoittamiseen lääketieteellisistä syistä. Sadomasokismissa heittäydymme pykälää turvattomammalle alueelle, koska se innostaa meitä. Michael Apter (”A Structural Phenomenology of Play”, 1991) kutsuu tätä parateliseksi tilaksi. Siinä ollaan lähellä jännitystä ja vaaraa, mutta silti koetaan sen verran turvaa että tilanne synnyttää kiihkoa eikä pelkoa. (”Tiikeri vapaana edessäsi tuottaa paniikin; tyhjä häkki on tylsä; tiikeri häkissä sen sijaan saa katsojan innostumaan.”) Sadomasokismissa tämä saavutetaan korostamalla vallan tilapäistä eriytymistä lähes ääripäihin.

Hyvä sessio monella tapaa venyttää ns. ”vakavan leikin” käsitettä. Session aikainen kipu on aitoa kipua, mutta se koetaan eri tavalla kuin moni muu kipu, eikä se siinä mielessä ole itsetarkoituksellista, vaan välinetoiseen päämäärään. Sama tilanne on myös niin häpeän, komentelun kuin sidonnankin kanssa. Suljemme siis vain osan todellisuudesta session ulkopuolelle, osan ollessa yhä vahvasti läsnä. Batesonille (”A Theory of Play and Fantasy”,  1955) leikin tärkein määre on että siinä asiat eivät tarkoita samaa asiaa kuin normaalissa elämässä. Sadomasokismissa on läsnä kuitenkin molemmat puolet. Lopulta vain se turvallinen leikin kehä ympärillä ja osallistujien kokemuksessa määrittää että kyse on molemminpuolisesta nautinnosta. Olisihan aivan mahdollista esimerkiksi että joku aivan muista syistä (vaikkapa täysin alistetun asemansa takia) suostuu identtiseen piiskaukseen, saamatta siitä mitään nautintoa, emmekä välttämättä ulkoisesti voisi tehdä lainkaan eroa sille mikä oli mitäkin. On siis väliä, mitä pään sisällä tapahtuu. Se erottaa leikkimme väkivallasta. Se kääntää tilamme vakavasta leikkisäksi. Se saa kiihottumaan.

Tällä leikkisyyden ymmärtämisellä on väliä myös siksi, että kun sen hahmottaa, on paljon helpompaa löytää stressin keskeltäkin itsestään haluja sessioimiseen. Kun tiedostaa että ensimmäinen askel kohti halua on se, että ikään kuin napsauttaa päälle henkisen leikkisyyskytkimensä ja siten avaa itsensä mahdollisuudelle kokea elementit toisin. Vaikka kuinka olisitkin 24/7 ja ultra-true, tosiasiassa sinäkin tarvitset sen leikkisyyden jotta homma toimii, tai ainakin että se on sadomasokismia eikä leikin varjolla tapahtuvaa lähisuhdeväkivaltaa. Bile-sadomasokisteille asia on onneksi hiukan helpompi, koska tapahtumaympäristö ruokkii leikkisää asennetta ja sitä että ”nyt on toiset säännöt”. Sen mielikuvan voi viedä sitten tapahtumista arjenkin keskelle ja löytää sen oikean vaihteen itsestään myös juhlien välillä. Leikin kipinää kannattaa ruokkia.

J. Tuomas Harviainen

kirjoittaja on nykykulttuurin tutkimuksen dosentti

Nick

  • Vieras
Vs: Ihan leikillään?
« Vastaus #1 : 10.04.2016, 11:07 »
Kannattaa ruokkia ja laajentaa. Laajentaa ennen varsinaista sessiota tai sen jälkeen tapahtuviin asioihin.