Yksinäisyyden tabu

[Kolumnisti]

YKSINÄISYYDEN TABU

Aamuyö. Makaan sängyssä, kattoa tuijottaen. Kyyneleet kirvelevät iholla. Mietin, miten pitkään on siitä, kun viimeksi tunsin toisen ihmisen kosketuksen. Mietin kuinka pitkään on siitä, kun sain olla viimeksi sylissä. Mietin, kuinka pitkään on siitä, kun sain pitää toista sylissä. Mietin kuinka pitkään on viimeisimmästä suudelmasta. Mietin, kuinka pitkään on viimeisimmästä sessiosta. Kuinka pitkään on siitä, kun saanut olla toisen lähellä. Olla sitä mitä on, ei sen enempää tai vähempää.

Kaikesta tuosta voi hyvällä tuurilla olla vasta pari päivää. Tai pari tuntia. Ja pahimmillaan, siitä voi olla kuukausia, eikä iho enää muista vaan huutaa raivoisasti kosketuksen kaipuuta.

Nykyisin, sosiaalisen median kulta-aikana, on jo lähes tabu tunnustaa olevansa yksinäinen. Eihän nyt voi olla yksinäinen, kun koko ajan ollaan kiinni mediassa. Seurataan Facebookkia, Instagramia, Twitteriä. Kuitenkin, minä olen välillä yksinäinen. Niin yksinäinen, että se sattuu. Fyysisesti. Vasemman rintalihaksen alle. Ihan oikeasti. Eikä ihme, että se sattuu. Tutkimusten mukaan, yksinäisyydellä on negatiivisia terveysvaikutuksia. Samanlaisia, kuin esimerkiksi runsaalla tupakoinnilla tai alkoholismilla. Enkä varmasti ole yksin yksinäisyyteni kanssa.

On sitä yksinäisyyttä, mitä minä koen. Sitä, että herää aamuisin yksin. Ettei peiton alla voi painautua kiinni toiseen. Tai illalla suukottaa hyväksi yöksi. Kaikesta tulee selvitä yksin. On ystäviä, on tukiverkko. Muttei sitä, mitä kaipaa. Läheisyyttä. Kumppanuutta. Hetki hetkeltä tulee vaikeampaa uskoa siihen, että se olisi enää edes mahdollista.

Traagisempaa on kuitenkin mielestäni yksinäisyys, jota koetaan parisuhteessa tai avioliitossa. Ollaan ihmissuhteessa, jossa koetaan voimakasta yksinäisyyttä. Ei vaan enää tunneta, että toinen on kumppani. Ja silti, pysytään siinä. Ei pystytä tai uskalleta lähteä. Kulissit pidetään yllä, sillä ei uskalleta myöntää itselle ja toiselle, ettei mikään enää auta. Yksinäisyys kasvaa, samoin katkeruus. Ja jonain päivänä kaikki räjähtää käsiin.

Ja sitten on sitä yksinäisyyttä, jota moni vanhus, syrjäytynyt, asunnoton, elämän runtelema, kokee. Sitä, että on täysin ulkopuolella. Ei ole perhettä, ei ystäviä. Ei tukiverkkoa. Ainoat sosiaaliset kontaktit ovat ne, jotka yhteiskunta suo. Sosiaalityöntekijät, Kelan tädit. Poliisi. Elämä on kuljettanut nämä ihmiset paikkaan, jossa toivo on tuntemattoman hymy, ystävällinen lausahdus.

Yksinäisyys koskettaa jokaista väestöryhmää, ikäluokkaa, yhteiskuntaluokkaa, skeneä. Uskon myös, että lisäkseni tässä alakulttuurissa riittää heitä, joita yksinäisyys kalvaa. Tärkeintä mielestäni on uskaltaa myöntää itselleen se, että on yksinäinen. Jos asian kieltää, se saa lisää voimaa. Se kasvaa isoksi möröksi ja jonain huonona hetkenä se iskee täydellä voimalla. Kertoo, kuinka kukaan ei kaipaa sinua, kuinka et ole tärkeä. Kuinka kukaan ei huomaa sitä, ettet olekaan paikalla.

Kun asian myöntää itselleen, hyväksyy, että juuri tässä ja nyt tuntee yksinäisyyttä, on ottanut ensimmäisen askeleen kohti asian korjaamista. Omaa yksinäisyyttäni hoidan purkamalla tuntemuksiani kirjoittamalla ja viettämällä aikaa ystävien seurassa. Toivon todella, että jokainen yksinäisyyttä kokeva muistaisi tummimmalla hetkellä, että lopulta samaa ilmaa me kaikki hengitämme. Että vielä tulee hetki, kun yksinäisyys ei kalva.

”If you want others to be happy, practice compassion. If you want to be happy, practice compassion.”

Dalai Lama




Ms. M, välillä yksinäinen.

[Kettu vinossa]

Ykisnäisistä vanhuksista tulee mieleen jatkuva väittely lasten hankkimisesta. Monien mielestä jokaisen pitäisi hankkia lapsia, jottei sitten vanhuksena olisi yksin. Siitä taas tulee mieleen oma mummoni, joka on jo monta vuotta sairastanut Alzheimerin tautia. Hänellä on lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia, mutta hän ei enää muista heistä kunnolla yhtäkään. Ihmiset menevät totaalisesti keskenään sekaisin, kun heitä ei enää tunnista. Parhaiten hän muistaa lemmikkikoiransa, joka hänellä oli nuorena - siitä hän muistaa joka vierailulla kysellä, onko koira vielä hengissä.

Jos hänen luonaan käy vierailulla hoitokodissa, ei mene hetkeäkään kun hän on jo unohtanut että joku kävi häntä katsomassa. Siksi joskus tuntuu, että olisi yhdentekevää, käykö vierailulla vai ei. Muistisairaalla kun on vain tämä hetki. Hankalaa sanoa, kokevatko he yksinäisyyttä, jos kerran ei enää muista keitä kaikkia ympärillä pitäisi olla.

Jos minä jotakin olen siitä oppinut, niin kannattaa varmaankin hankkia lasten sijasta lemmikkieläin. Sen saattaisi vielä muistaa, vaikka sattuisi perimään Alzheimerin itselleenkin. Lisäksi toki tiedän myös useampia sinkkuja, jotka yksinäisyyttä vastaan taistellakseen nimen omaan ovat hankkineet lemmikkieläimiä, noita tosielämän näytönsäästäjiä.

[Bette]

Parhaiten hän muistaa lemmikkikoiransa, joka hänellä oli nuorena - siitä hän muistaa joka vierailulla kysellä, onko koira vielä hengissä.

Käsittääkseni muistisairaalla usein katoaa juuri lähimenneisys. Vanhus saattaa alkaa käyttää esimerkiksi tyttönimeään "uuden" sukunimen sijaan. Siinä ei koira auta, jos sitä ei lapsuudessa ole ollut. Ehkä tämän tiedätkin muistisairaan omaisena. 

[PinkCat]

Tuntuu että tässä on eroa ainakin tuon ikävän ja yksinäisyyden fyysisyyden suhteen. Kolumnisti puhuu paljon nimenomaan fyysisen kosketuksen  ja läsnäolon puutteesta ja siitä, miten some ei sitä korvaa.
Itse olen monesti käyttänyt sanontaa yksin muttei yksinäinen. Eli ettei kaipaa fyysistä läsnäoloa tunteakseen vaikka yhteisyyttä tai ystävyyttä tai läheisyyttä tois(t)en ihmis(t)en kanssa. Minun ihoni ei ole kaivannut kosketusta tms vaikka olin sinkkuna toistakymmentä vuotta enkä ole muutenkaan todellakaan mikään halailijatyyppi. Päinvastoin, nautin yksinolosta ja kaipaan sitä jos en sitä saa. Nettimaailma ja siellä olevat ihmiset tyydyttävät läheisyydenkaipuuni.

[Galesi]

Monesti olen miettinyt, kun jo nyt tällei nuorena tuntee itsensä aika usein / välillä yksinäiseksi, että mites sitten vanhana, kun eläkepäivät koittavat (jos koittavat). Löytääkö joku sitten joku päivä mun mätänevän ruumiin kotoa, kun en enää jaksanut tai ei enää yksinkertaisesti ollut mitään mitä varsinaisesti odottaa tai haluta elämältä? Näitä tarinoita, kun kuulee aika usein kuinka 60+ ikäiset ihmiset ovat päättäneet päivänsä, kun omat ystävät ovat kuolleet jo pois eikä lähisukulaisia ole ja yksinäinen ihminen yksinkertaisesti haluaa pois täältä. Teet sen 40 vuotta tai enemmän töitä ja sitten, kun olisi aika nauttia rauhassa, pää ei yksinkertaisesti enää kestäkkään, kun puuttuu se oma verkosto ympäriltä ja aikaa on lähes loputtomasti.

Sosiaalinen mediakaan ei pysty korvaamaan sitä eläimellistä laumahenkeä mikä aika monessa on tuolla taustalla, joka haikailee läheisyyden, kosketuksen ja muiden läsnäolon perään. Okei, itse haluan myös aika usein olla ihan vaan omassa rauhassa ilman, että on muita koko ajan lähellä. Kaupungissa myöskään naapurit eivät ole usein tuttuja, niille ehkä moikataan rappukäytävässä, mutta itse en ole tiennyt käytännössä "maalta" muuton jälkeen yhdestäkään naapuristani varsinaisesti mitään. Ne on vain ihmisiä, jotka asuu tässä.

[Isrika]

Minäkin olen sellainen, joka kaipaa valtavasti omaa aikaa, joten se on äärimmäisen harvoin kun tunnen itseäni yksinäiseksi. Tätä muistuttava tunne tulee helpommin porukassa, missä en viihdy, mutta sitä ehkä kuvaa paremmin sana ahdistus.

Joskus harvoin itsekin kyllä kaipaan kainaloa, "vierihoitoa", mutta tämäkään ei kelpaa keneltä tahansa ja yleensä liittyy rankempaan toimintaan. Se on itselleni enemmän tuntemusten ja olotilan tasaamista, kuin kosketuksen ja hellyyden kaipuuta.

Yritin miettiä koska olen viimeksi aidosti tuntenut ihan pelkkää kosketuksen ja/tai hellyyden kaipuuta ilman muuta toimintaa. En pysty muistamaan.

[PinkCat]

Lisään vielä, että en tarkoittanut vähätellä kenenkään kokemaa yksinäisyyttä. Ihminen on laumaeläin ja sosiaalinen olento.

[pisuM]

Kiitos kolumnin kirjoittajalle. Aihe koskettaa useimpia, jos ei nyt, niin tulevaisuudessa. Onhan suhteiden pysymättömyys ja loppuminen tässäkin skenessä on enempi normi kuin poikkeus.

Omalta kohdalta liki kuusikymppisenä fettarina tulevaisuus ei näytä hyvälle, jos vielä kolmekymppisenä oli neljäkin naista yhtäaikaa, niin sellaisiin aikoihin ei ole paluuta. Eli aikuiset miehet jäävät helposti ilman naisen läheisyyttä ja pimpsaa, poikkeuksena ne onnekkaat, joilla on takataskussa se paksu lompakko.

On eräs masentava tapa, johon olen viime aikoina törmännyt toistuvasti. Sovittuja tapaamisia, joihin ei ole edes ladattu mitään seksuaalista yhdessäoloa, perutaan eikä sen jälkeen kuulukaan mitään. Anteeksi ei tietenkään pyydä kukaan, mutta on sentään säilynyt sellainen hyvä tapa, että noin kolme neljästä vielä muistaa ilmoittaa peruutuksesta. Ikävin tapaus tässä oli, kun syyllistettiin, että enhän vain minä nyt vain vaadi, että henkilön itse ehdottamasta tapaamisesta pidetään kiinni, kun siihen hetkeen hänelle tulikin parempaa seuraa.

No, ei itku auta markkinoilla. Eikä väkisin mikään onnistu. Täytyy tässä panostaa sellaisiin akviteetteihin, joista saa itsekin jotain, eikä odotella ihmettä taivaalta tai ketään maankaan päällä. Tulkoon muut mukaan niihin, jos kiinnostaa. Kunto treenausta ja tanssilavaa.. vaan.. kyllä se siitä.

[Kulkuri]

Valitettavasti yksinäisyys on määre joka tulee tulevaisuudessa vain lisääntymään. Uskon aikavahvasti, varsinkin vanhusten itsemurhat tulevat "räjähtämään käsiin" lisääntyessään seuraavien 10 - 20v aikana.

Näin itsekin jo +50v olen laittanut merkille ilmiön, sinkuusihannointi. Moni keski-ikäinen joka on käynyt läpi avioeron. Katkeroituu, pettyy..kun aikansa on kahlattu näitä tunteitä. Elämä voittaa taas, mutta pettymyksen ja katkeruuden siemen on jäänyt itämään. Sitä ei ole kitketty kokonaan pois eli asioiden kanssa luullaan olevamme sinut, mutta pienesti ne ei sitä ole. Eikä sitä tunnusteta edes itselleen. Lähdetään ryntäämällä elämään, kuljetaan suhteesta toiseen, ehkä biletetään ja nautitaan elämästä sinkkuna. Moni sanoo.."ei enää ikinä parisuhdetta" Sinälläänhän siinä ei ole mitään vikaa ja sellaista elämästä moni voi tykätäkkin. Se on suht helpoa elämää kun vastuu on vain itsestään. Elämä voi olla hyvinkin mukavaa noin.

mutta, mutta..asian kääntöpuoli..Jokainen meistä vanhenee. Se on luonnonlaki ja sille emme voi mitään. Emme vaikka kuinka ryntäilisimme kuntosaleilla ja tanssisaleilla. Ennenpitkää se karutodellisuus voi tulla vastaan. Ystäviä ehkä on! Niitä on tullut ja niitä on mennyt matkanvarrella. Se kaikkein tärkein ystävä ja rakas kuitenkin puutuu elämästä. Eikä niitä irtosuhteitakaan enää niin helposti löydä. Vuodet vierii..enää ei biletys maistu..kenen kanssa silloin jaamme ne tärkeimmät asiamme, kenen kanssa juttelemme päivän arkiset tapahtumat..Kuka on vierellä silloin kun on halipula tai rehellisesti naitattaa. Kuka pitää meistä huolta ja kenestä me kannamme huolta..Kenen vuoksi ja tähden tunnemme itsemme tarpeelliseksi? Tuleeko mieleeme ajatus..ehkä pidimme sitä toista ihmistä siinä rinnalla, ken olisi halunut jäädä rinnallemme kulkemaan..Liian itsestään selvyytenä. Veikö seksuaalisuutemme ja mukavuudenhalu meitä, vai ohjasimmeko me itse elämäämme?

Nämäasiat kannattaa miettiä ja puntaroida tarkoin, ennekuin se on melkeinpä myöhäistä itsekunkin. Vanhainkodeilla on jo nykyäänkin, liianpaljon vanhuksia jotka miettii "miksi en silloin tehnyt niin?" nyt se on myöhäistä..Yksinäisyyteen on vielä älyttömän helpot ja halvat lääkeet jokaisen saatavilla ja annettavissa. Riittää kun tarjoilemme niitä itse rajoituksetta kaikille ketkä niitä kaipaa ja otamme itse avoiminmielin ja ilolla vastaan tarjotun...Ne lääkeet on, ystävällinen hymy, pieni kosketus, avoimet korvamme se suu joka on annettu meille puhumista varten..Jaetaan edes ne hyvät asiat elämästämme..niitä jakamalla, ehkäisemme kaikkeinparhaiten niitä huonoja-asioita tulemasta! Harva-asia on niin palkitseva kuin hymy joka tulee esiin kyyneleiden takaa, kyyneleiden jotka sinä olet pyyhkinyt ystäväsi silmistä..Tunteessa on voimaa!

Näin mietti jo kauan sitten eronnut +50v mies. Mies joka jaksaa uskoa vielä parisuhteeseen ja sen mahdollisuuteen. Uskoo myös, ihminen on kuin joutsen..luotu parisuhteeseen. Mies joka vasta äskettäin sai tuntea varsin arkisen, pienen onnenhetken. Siihen onnenhetkeen riitti kun vierelläni oli hetken toinen ihminen, ken pyyhi pois suupieleeni jääneen ja itseltäni huomaamatta jääneen hammastahna tahran. Tämä on sitä arkionnea, jota mielestäni kannattaa ehdottomasti tavoitella pysyvämpäänkin olotilaan

nimim. tekohampaat samaan lasiin

[Zenith]

Kiitos kirjoittajalle aran aiheen nostamisesta esiin. Yksinäisyys on salakavala kumppani, joka rampauttaa niin monella tavalla. Ikävintä on sen aiheuttama näköalattomuus, tulevaisuus ei näytäkään niin onnelliselta ja seesteiseltä kuin toivoisi. Omia inhokkejani ovat joulut, juhannukset, pitkät perhepyhät, jolloin niin monet rituaalit ja yhdessäolemisen riemut jäävät parisuhteettomalta saavutamatta. Eikä ihon kaipuuta ja lämpöä omaansa vasten pysty unohtamaan tai sysäämään pois. Siihen ei auta some eikä festarikesä, ei edes hyvien ystävien liveseura.

[nicolaus]

Asunnossani ei ole verhoja, koska en niitä halua. En halua myöskään naisen muuttavan asuntooni ja alkavan muuttamaan täydellistä kotiani. Minulla on ollut onni törmätä naisenpuoleen, joka on ripustanut ikkunoihinsa verhot eikä halua miestä muuttamaan sisään ja mäkättämään asiasta.
Kun kaksi yksineläjää kohtaa toisensa, on kummallakin syli johon pääsee ja oma aikansa, reviirinsä.
Voi olla yksin olematta yksinäinen, mutta siihen tarvitaan toinen yksin oleva.

[Normandie]

Kiitos Ms. M:lle hyvästä kolumnin aiheesta. Itsellekin varsin ajankohtainen asia. Pitkä, yli 20 vuotta kestänyt, muutama vuosi sitten päättynyt parisuhde takana ja tuon jälkeen olen ollut eri tavoin yksin. Sitä voi kohdata ihmisen ja jonka kanssa on jonkinlaisessa suhteessa ja sitten jonakin päivänä ymmärtää, että mitään ei oikeastaan ollutkaan ja on tavoitellut tavoittamatonta. Se kirpaisee. Pahasti. Nuo Zenithin mainitsemat yksinäiset juhlapyhät ovat kovinkin tuttuja. Niiden yli haluaisi vain nukkua ja herättyään kääntää kalenterista seuraavan arkipäivän. Olen yksin ja välillä yksinäinen. Senkin olen huomannut, että kaikkeen omalla tavallaan kuitenkin tottuu ja turtuu, koska on pakko. Yksinäisyyden hoitamiseksi ei ole minkään väristä pilleriä - ei sinistä, ei vaaleanpunaista, ei valkoista, ei keltaista. Ei injektiota, ei leikkaushoitoa. Ei kyynärsauvoja tueksi. Uskon kuitenkin vielä, että jonakin päivän vierelläni on se toinen ihminen. Se dominoiva mies, joka piiskaa ja satuttaa ja ottaa kainaloonsa ja silittää.

[klipklop]

Itse en "yksinäisyyttäni" (tai yksin olemistani) koe erityisen ahdistavana asiana, minulle se on aina ollut enemmänkin valinta. Tykkään hautautua ajatuksiini ja tehdä omia juttujani, nauttia ympäröivästä hiljaisuudesta ja rauhasta ilman että tarvitsisi huomioida muita tai heidän tarpeitaan. Ahdistavaa yksinäisyydestä tulee vasta, kun olet yksin muitten keskellä - baarissa, festareilla, koulussa, töissä jne. Yleensäkin julkisessa ympäristössä on helpompaa, kun siinä on tuttu/tuttuja "vahtimassa selustaa". Ja toki on ne omat seksuaaliset tarpeetkin, kyllä niihin saa ihan toisenlaista ulottuvuutta kumppanin kera... 

On tietysti hetkiä, jolloin kaipaisi sitä kosketusta ja läheisyyttäkin. Kiireetöntä sängyssä makoilua sylikkäin ja vartin välein kädenvääntöä siitä kumpiko keittää aamukahvit ja mietintää mitä tänään puuhataan. Tai vaikka mielipidettä asioihin johon ei oikein itse meinaa löytää vastausta. Tässä erakkoluonteessa on se huono puoli, että tulee helposti karkottaneeksi lähipiiristään sosiaalisemman luontoiset tuttavuudet, joilla on tarve tiiviimpään yhdessäoloon ja joiden läsnäolo monessa edellämainitussa tilanteessa olisi puhdasta kultaa. Vaan kun se oma rauha on jotain mitä ei voi millään korvata; sillä minä pidän pääni kunnossa ja itteni kiinni elämässä.

[alabama]

Hyvä ja mielenkiintoinen aihe, johon varmasti löytyy paljon eri näkemyksiä.
Itseasiassa se ei ole yksinäisyys, millä on negatiivisia terveysvaikutuksia vaan kokemus / tunne yksinäisyydestä. Esim. joku erakko voi asua jossain mökissä metsän keskellä yksinäisenä näkemättä ketään juuri koskaan, mutta on onnellinen eikä koe yksinäisyyttä. Samoin kuin yksin viihtyvä / yksinäisyyden valitseva on tyytyväinen siihen yksinäisyyteen eli hän ei tunne itseään yksinäiseksi. Sitten voi olla vaikka se henkilö, jolla on iso suku, paljon kavereita ja ehkä se puolisokin, mutta tuntee itsensä yksinäiseksi.

Asunnossani ei ole verhoja, koska en niitä halua. En halua myöskään naisen muuttavan asuntooni ja alkavan muuttamaan täydellistä kotiani. Minulla on ollut onni törmätä naisenpuoleen, joka on ripustanut ikkunoihinsa verhot eikä halua miestä muuttamaan sisään ja mäkättämään asiasta.
Kun kaksi yksineläjää kohtaa toisensa, on kummallakin syli johon pääsee ja oma aikansa, reviirinsä.
Voi olla yksin olematta yksinäinen, mutta siihen tarvitaan toinen yksin oleva.

Tää nicolauksen kommentti aiheeseen on hyvä. Hienoa, että toisiinsa sopivat kappaleet löytää toisensa.

Mä tykkään halata ja pussata ja läheisyys ylipäätään on tärkeää. Jos en saisi näitä asioita, tuntisin varmaan itseni yksinäiseksi.

[DareDoll]

Alman toteamus yksinäisyyden subjektiivisesta kokemuksesta on juuri se pointti. Karkealla jaotuksella introvertteihin ja ekstrovertteihin on jo suuri ero kokemuksissa.
Itse (yli)sosiaalisena ihmisenä en ole juuri koskaan yksin, mutta tunnen välillä oloni musertavan yksinäiseksi jos kaipaan jotain ihmistä joka ei siinä hetkessä ole lähellä. Lataan akkuja ihmisten lähellä ja varsinkin ihokontaktissa.