Kirjoittaja Aihe: Tuska ja pelko: palanen ihmiskunnan historiaa vol.1  (Luettu 10679 kertaa)

Athene

  • Vieras
TUSKA JA PELKO: PALANEN IHMISKUNNAN HISTORIAA
Osa 1.

Kun aloin kirjoittaa tätä toista kirjoitustani kivusta, kuvittelin että tulen kirjoittamaan kivusta eri kulttuureissa ja siitä miten eri ihmistyypit lähestyvät tätä aihetta ei tavoin. Kuitenkin lukiessani aihealueesta taustakirjallisuutta, mielenkiintoni heräsi toden teolla, kun luin englantilaisen kirurgin Richard Serjeantin kirjasen ”Tuska ja kipu” jossa käsitellään paljon kivun eettisiä ja psykologisia kysymyksiä. Ja lisää luettavaa löytyi Hannele Klemettilän ”Keskiajan julmuus” teoksesta joka on muutenkin mainio ja erittäin hyvä tietopaketti. Koska olen aina ollut hieman kiinnostunut historiasta, kirjoitukseni keskittyykin pääasiallisesti julmuuden ja väkivallan historiaan, sivuten vain ohimennen sm-aluetta. Sadomaso-teema ei siis ole mitenkään kantava juoni seuraavassa koosteessa. Lukijalle ehkä on kuitenkin mielenkiintoista tutustua kivun tuottamisen ja käyttämisen historiaan ja myös siihen, miten kivun kautta muokattiin ihmisiä, mielipiteitä, kansakuntia ja ehkä jopa koko nykyistä maailmaa.

Ihminen, luomakunnan kuningasko? Oikeamielinenkö? Ei ikinä!

Mutta aloitetaanpa ihan turvallisilla vesillä pohtimalla ihmisen kestokykyä kivun suhteen.

Kipukynnys ja kestokyky

On päivänselvää, että kivun tuntemisessa jotkut ihmiset ovat pehmeitä ja toiset taas kovanahkaisia, ainakin niin kauan kuin kipu pysyy kohtuuden rajoissa. Kliinisissä kokeissa käytetään tietyntyyppisiä standardisoituja ärsykkeitä, pelon, epätoivon ja ahdistuksen kaltaiset psyykkiset tekijät poistetaan tällaisista  kokeista. Nämä kokeet ovat osoittaneet, että ihmiset poikkeavat toisistaan varsin paljon, etenkin kun on kyse pahan mutta siedettävän kivun kestämisestä. Serjeant mainitsee alun perin 1969 ilmestyneessä kirjassaan seikan, joka nykymaailmassa tulkitaan syrjiväksi ja rasistiseksi ja näin heitän sen pikku provona tänne kun aikakauden peilauksen: kivun kestokyky on jonkin verran suhteessa älykkyysosamäärään. Nimittäin muutamissa tutkimuksissa on  käynyt ilmi että intiaanit, ammattinyrkkeilijät, neekerit ja venäläiset talonpojat kestävät kipua epänormaalin paljon….

Kaikista meidän aistimuksista kipu on ehkä henkilökohtaisin: emme koe sitä ulkopuolisena kuten ääniä tai hajuja tai näköhavaintoja. Kipu hyökkää päälle ja valtaa koko mielen. Mitä enemmän johonkin aistimuksen kiinnitetään huomiota, sen voimakkaammin se tuntuu ja päinvastoin. Jos huomio on kiinnitetty muualle, kipuaistimus saattaa jäädä alhaiselle tasolle vaikka vammojen perusteella olisi pitänyt sattua ja kovaa. Epätavallisissa oloissa on mahdollista saada suurikin vammoja kipua tuntematta. Mutta voiko harjoitella kykyä olla tuntematta kipua? Voi, se vaan vaatii melkoista mielenhallintaa ja ankaraa harjoitusta. Se merkitsee täydellistä keskittymistä yhteen asiaan. Ihminen voi kestää hyvinkin ankaraa kipua, jos hän tietää, että sillä on tarkoitus. Serjeantin mukaan harjoittelemalla voi siis oppia olemaan välittämättä kivusta ja siinä voi päästä hyvinkin pitkälle. Ihmiset, jotka hyväksyvät kivun filosofisen asenteensa vuoksi, kestävät sen paremmin kuin ne, joiden luonto nousee sitä vastaan ja jotka pelkäävät sitä. Syvällisen uskon varassa elävät ihmiset omistavat juuri sellaisen filosofisen asenteen ja kiinnekohdan elämässä, ja se usko voi kohdistua mihin tahansa, mutta sen tulee olla ”vuoria siirtävää lajia” eli elämän tosiasioita isompi. Ydinseikka ei ole, ovatko nämä ihmiset uskossaan oikeassa vai eivät, tärkeä on heidän uskonsa vahvuus ja se voi olla täydellisen horjumaton.

Toinen tekijä kivun kestävyyden kannalta on synnynnäinen ominaisuus, sinnikkyys tai itsepintaisuus. Myös kivun aiheuttamisen tapa merkitsee pakostakin jotain, ei sen vuoksi että jotkin toimitukset ovat tuskallisempia kun toiset, vaan koska joillakin asioilla on erityistä merkitystä joillekin ihmisille. Historia tuntee paljon ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti antautuneet alttiiksi äärimmäiselle kivulle jonkin erityisen asian vuoksi. Esimerkkinä toimikoon vaikka buddhalaiset munkit ja nunnat, jotka Vietnamissa ovat vapaaehtoisesti polttaneet itsensä kuoliaaksi bensiinillä, ovat sen todennäköisen ilmeisesti kestäneet tyynin mielin. Intensiiviset henkiset harjoitukset, joihin liittyy intensiivinen halu päästä tulokseen, voivat antaa tällaisen voiman.

Tunnetaan myös käsite itsehypnoosi. Jos ihminen joutuu tilanteeseen jossa tapahtuu jatkuvaa pahoinpitelyä ja ruoskimista ja siihen joutuu alistumaan pitkäksi aikaa, siihen vaan tottuu. Näin tapahtui joillekin natsien keskitysleirien vangeille.

Kipu jonakin muuna kun biologisena hälytyskellona

On melko ymmärrettävä, että lievähköä kipua on käytetty muuhun tarkoituksiin kun sen alkuperäinen biologinen merkitys on ollut. Se on jopa oikeutettua. Ongelmat syntyvät kun kipu muuttuu tuskaksi.  Käytännössä voidaan ruumiin joka kohtaan aiheuttaa sietämätöntä kipua, sellaista, että ihminen menettää koko itsehillintänsä ja käyttäytyy kun mielipuoli. Julmuus voidaankin määritellä tarpeettoman kivun aiheuttamiseksi tai sen sallimiseksi tietäen, että se tuottaa kärsimystä. Sadismi on julmuuden erityinen muoto, jossa sukupuolisuus on määräävä tekijä ja masokismi on sukupuolinautinnon saamista kivusta. Mutta on myös hyvin yleistä että pienehköstä kivusta saadaan nautintoa joka ei liity sukupuolisuuteen, sille tosin ei ole erityistä nimitystä.

Julmuus

Olemmeko miettineet mikä on julmuutta ja mikä taas ankaruutta? Osaamme erottaa ne ja missä on se veteen piirretty viiva? Keskiajan yksi humanistisimmista ajattelijoista Tuomas Akvinolainen (1225 - 1274)

tarkastelee julmuus-käsitystä ja teki selvän eron julmuuden ja ankaruuden välille. Julmuus on pahe, ankaruus puolestaan hyve, jota voisi kutsua vaikkapa ”järkeväksi kovuudeksi”. Tuomas Akvinolaisen kirjoittaa, että on olemassa kahdenlaista julmuutta: petomaista, eläimellistä julmuutta ja toisaalta liiallista, ihmismäistä julmuutta joka viittaa ihmismäiseen pahansuopuuteen.

Serjeantin mukaan julmuuden pääasialliset osatekijät ovat tunteettomuus, tietämättömyys, luonnevikaisten käsiin joutunut valta, pelko, viha, suvaitsemattomuus, kostonhalu, ahneus, taikauskoisuus ja sukupuoliset poikkeavuudet. Melkein kaikissa julmissa teoissa on näitä osatekijöitä, joko yksin tai eri kokoonpanoina. Valtaosa minkä tahansa yhteisön ihmisistä on normaaleina aikoina luultavasti vastahakoinen aiheuttamaan kipua tai kärsimään siitä. Taas rangaistuksiin liittyvän alituisen kivun keskellä elävä ihminen kehittää suojaksi tunteettomuuden, tämä taas vaikuttaa ihmisen asenteisiin, erityisesti siihen miten hän suhtautuu heikompiinsa – lapsiin, eläimiin, palvelijoihin ja erityisesti niihin joita hän pitää rikollisina, vihollisina tai alempina olentoina.

Tietämättömyys – paljon kipua aiheutuu, kun ihmiset eivät kerta kaikkiaan ymmärrä millaista tuskaa he aiheuttavat. Syynä voi olla, että he kestävät ehkä kipua epänormaalin hyvin tai eivät ole koskaan kokeneet todella kovaa kipua. Ajattelematon hammaslääkäri voi olla melko kivulias tuttavuus.

Valta – pienessä mittakaavassa se johtaa tyranniaan ja simputtamiseen kotona, kouluissa ja töissä, äärimmäisissä muodoissa se antaa mielipuolien määrätä ihmisen ruumiista ja hengestä halunsa mukaan.

Kostonhalu – se on lähes vaistomainen tunne. Massat ovat aina olleet häijyjen rangaistuksien kannalla, esimerkkinä julkisten rangaistuksien ja telotuksien viihdytysarvo ja kansansuosio kautta aikojen.

Taikauskoisuus – se on uskontoa tai uskoa joka pohjautuu herkkäuskoisuuteen ja pelkoon. Se vie äärimmäisyyksiin kuten inkvisitioon ja lapsimurhiin.  Esimerkkinä keskieurooppalainen tapa ruoskia lapset viattomien lasten päivänä lasten ollessa vuoteessa, tapaa harrastettiin yleisesti vielä 1700-luvulla. Englannissa lapset saivat vanhemmilta selkäänsä myös julkisten hirttäjäisten juhlistamiseksi. Lapsimurhat olivat primitiiviyhteiskunnissa melko tavalliset, Havaijilla oli tapana tappaa kaikki neljännen lapsen jälkeen syntyneet hautaamalla ne elävältä lehmänlantaan.

Initiaatioseremoniat ovat olleet kautta aikojen melko sadistisia ja niihin on liittynyt äärimmäisen karkeaa seksuaaliopetusta, esimerkiksi on tehty tytöille ympärileikkauksia ja emättimen aukon sulkemisoperaatioita. Yhtenä tarkoituksena on ollut sen opin antaminen, että kipua on kestettävä.

On yleinen uskomus, että kipu on eräänlainen portti jonka toisella puolella on monenlaisia hyveitä ja palkkioita. Tämä liittyy läheisesti marttyyreihin. Kuinka iso pitää olla kärsimys että sielu pelastuu? Jumalien nimissä on tehty ja tehdään edelleen hirmutöitä. On käsittämätöntä miten vahvasti jokin uskomussysteemi voi pitää ihmisestä kiinni. Heti kun uskonto pyrkii järkeistymään ja tulemaan maan päälle, se yleensä menettää otteen ihmisistä ja kummallista kyllä, se on juuri hetki kun syntyy kultteja ja muita uskoja jossa on maagisia piirteitä – eikä ole väliä, miten järjettömiä ne ovat…   Sir James Fraserin mukaan uskontojen synnyssä ovat vahvimmin vaikuttavia voimia kuolleiden pelko ja usko magian tehoon. Ja hän lisää samaan hengenvetoon, että nämä uskomukset ovat aina typerien, heikkojen, taikauskoisten ja tietämättömien ihmisten hellimiä, ja näitähän suurin osa maailman ihmisistä on.

Joukkojen väkivalta – ihminen kykenee sopivan tekosyyn varjolla ja tilaisuuden tarjottuna melkein mihin julmuuksiin vaan. Ja on siinä varsin innokas ja kekseliäs. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon: Tshingis-khanista natsivallan kautta nykypäivän Afrikan maihin.

Sadismi – jotkut ajattelijat sanovat, että kaikki julmuus pohjautuu seksuaalisuuteen mutta koska samat henkilöt väittävät, että muutenkin koko inhimillinen käyttäytyminen pohjautuu seksuaalisuuteen, ei heidän ”julmuus-korttinsa” ole oikein arvotavara. Mutta monissa julmuudenosoituksissa voi havaita seksuaalisia osatekijöitä, vaikka ne eivät aina olekaan ilmiselviä. Sana sadismi juontuu tietysti markiisi de Sadesta joka ei nyt isompaa tutustuttamista varmaan kaipaa. Serjeant ilmaisee, että de Sade oli ”varsin säälittävä olento jonka todelliset edesottamukset käsittivät muutamia hurjahkoja juhlia ja yhden ainoan tapauksen (siitä hänet tuomittiin), jolloin hän ruoskii erästä prostituoitua, joka ansaitsi tästä kaikesta sievoisen summan.”

Puhdas sadisti, ihminen, joka saa seksuaalisen tyydytyksen julmuuden harjoittamisesta, on harvinainen. Tiedetään joidenkin henkilöiden saaneen orgasmin kiduttaessaan toista ihmistä tai eläintä. Antiikin Roomassa orgioita säestettiin usein näytöksillä, jossa kidutettiin vankeja tai orjia. Eläinten parittelussa on väkivaltaisuus ihan tavallista ja niin myös ajoittain ihmisten normaalissa yhdynnässä.

De Sade oli kuitenkin pikku tekijä verrattuna moniin muihin historiaan jääneen hahmoihin. Pahanmaineiset olivat Rooman keisarit Caligula, Tiberius ja Nero, näiden jälkeen 2 henkilöä:

Gilles de Rais (1404 – 1440) oli rikas, sivistynyt ja ylhäinen mies, Ranskan marsalkka ja Bretagnen komentaja. Historia tuntee hänet myös nimeltään Ritari Siniparta.

Hän inhosi syvästi naisia ja osoitti pakonomaista mieltymystä nuoriin poikiin. Hän ja kätyrinsä houkuttelivat lapset milloin mitäkin tekosyytä käyttäen ja sitten raiskasivat heidät ja lopulta kiduttivat hengiltä monimutkaisin ja hitain menoin. Sellaista jatkui kahdeksan vuotta ja uhrien kokonaismäärä on varmasti suurempi kuin se 140, minkä de Rais tunnusti oikeudenkäynnissä, jokaisesta oli tehty yksityiskohtaiset muistiinpanot. De Raisin mahdollisuudet olivat niin otolliset juuri hänen yhteiskunnallisen asemansa takia.

Peter Kürten (1883 - 1932)

alias Düsseldorfin vampyyri hirtettiin syyllisenä yhdeksään murhaan ja seitsemään murhan yritykseen, lisäksi yli 70 rikosta, niistä 22 tuhopolttoja ja loput hyökkäyksiä miesten, naisten ja lasten kimppuun aseina vasara, veitsi tai sakset tai sitten hän oli yrittänyt kuristaa uhrinsa paljain käsin. Psykiatrille hän sanoi vain, että hän oli impotentti jos ei käyttänyt äärimmäistä väkivaltaa. Kürtenin ainoa motiivi oli saada seksuaalinen nautinto. Psykiatri havaitsi hänen olevan älykäs, suostuvainen yhteistoimintaan ja täysin vailla katumusta.

Lievemmin sadistiset teot ovat tavallisia. Wilhelm Stekel (1955) sanoo, että seksuaalinen nautinto värittää kaikkea julmuutta, tosin useammat psykiatrit eivät allekirjoita sitä toteamusta.

Masokismi  eli seksuaalisuuteen pohjautuva kivusta nauttiminen ei ole kaukana sadismista. Nimensä saanut Leopold von Sacher-Masochin (1835 – 1895) mukaan. On paljon historiallisia esimerkkejä vapaaehtoisesta alistumisesta ruoskittavaksi. Esimerkkinä vaikka flagellanttien (ruoskijoiden) uskonlahko. Lievä masokismi on hyvin yleistä, eli tämä tarkoittaa suhteellisen pieniasteista kipua jota on koristeltu liioittelemalla. Serjeantin  mukaan tietyissä tylsämielisyyden muodoissa esiintyy patologista kivun etsintää. Itsensä kuohitseminen ei ole mitenkään tavatonta palavan uskonnollisen innon tai tunnontuskien purkauksissa.

Kipu vaikuttamisen välineenä ja rangaistuksena

Ajattelemme itseämme ihmiskuntana melko ylevällä tavalla mutta totuus on se, että kivun tuottaminen on kuulunut ja kuuluu yhä olennaisena osana lakijärjestelmiin kaikkialla maailmassa. Kokonaiset kansakunnat saattavat ”lain nimessä” palata raakalaisuuden asteelle eikä meno paljon eroa siitä menosta jota kauhistelemme keskiajalta tai antiikin maailmasta. Pitää kuitenkin ymmärtää, että keskiajan aikalainen ajatteli ja käsitteli asioita toisella tavalla kun nykypäivänä koemme ja tunnemme. Julmuus oli oikeutettua jos se palveli yleistä etua, valtiota, rauhaa ja järjestystä. Keskiajan ihmiselle julmuus oli kaikkea muuta kuin myönteistä tai yhdentekevää, useat eri ryhmät hyväksikäyttivät julmuuden käsitettä poliittisten, ideologisten ja uskonnollisten päämäärien tavoittelussa. Julmuus herätti hyvin voimakkaita reaktioita ja pelkoja, jopa siinä määrin että voidaan puhua myöhäiskeskiajan ihmisten julmuuden ”pakkomielteestä”.   Mutta emme eroaa perintötekijöiltämme niistä ihmisistä… Suurin piirtein kaikkia niitä julmuuden lajeja, joita alla käsitellään, harjoitettiin suuressa mittakaavassa maailmansotien aikana, ja että uusia menetelmiä keksitään jatkuvasti ja vielä sellaisia sofistikoituja kun se on mukamas humaanimpaa.

Ruoskiminen ja piiskaaminen ovat yleisin rankaisutapa ja kummallista on, että niitä ei oikeastaan koskaan ole pidetty edes kidutuskeinoina pois lukien ehkä tapaukset jossa iskut ovat kohdistettu johonkin epätavalliseen ruumiinosaan kuten jalkapohjiin (bastinado). Läimäyksen antaminen on melko vaistomainen oikaisu-, ojennus- tai rangaistukeino ja hyvinkin pehmeäluontoiset ihmiset voivat ryhtyä tällaiseen jos ja kun ärsyyntymisraja ylittyy.

Kuumuuden käyttäminen on aina ollut suosiossa laillisen kivun tehokkaana aiheuttajana. Menetelmiin kuuluu paljaiden liekkien käyttöä, korventamista ja ihon polttamista tai kalttaamista  kuumilla esineillä tai aineilla, esimerkiksi raudoilla tai kivillä tai vedellä, öljyllä tai sulalla lyijyllä.

Silpomiset – niitä on käytetty aina kun villiheimot ja ”sivistyneet” ihmiset ovat vain saaneet siihen tilaisuuden. Lähinnä tämä on tarkoittanut näkyvien ihopintojen, kuten kasvojen, muuttaminen. Monilla luonnonkansoilla kuuluu initiaatiomenoihin ja muihin uskonnollisiin seremonioihin erilaista ihon silpomista, tosin niissä on useasti saatu joko hypnoosin tai jonkun huumaavan aineen käytön avulla jonkinmoinen osittainen tunnottomuus. Käsien menettäminen rangaistuksena oli keskiajalla hyvin yleistä, esimerkiksi salametsästyksestä tai ylipäätään jostakin pikkurikkeestä. Myös kiveksien silpominen oli hyvin yleistä, ja ymmärtääkseni ”pakkokastraatio” on tuttu termi nykypäivänäkin.

Erikoisuutena käyn läpi pari kidutukseen tarkoitetut keskiajalta tunnettua ”erikoislaitetta”.

Venytyspyörä on ollut ehkä yleisin laite vanhassa maailmassa ja keskiajan Euroopassa. Uusintakäsittely päivän tai parin kuluttua oli ensimmäistä tuskallisempi vahingoittuneiden nivelten kasvaneen kipuherkkyyden takia. Usein sattui sijoiltaan menoja mutta taitavammat ”operatöörit” panivat rikkaampien asiakkaidensa nivelet paikoilleen käsittelyn jälkeen.


Ristiinnaulitseminen ei ollut mitenkään tavatonta vaan sitä käytettiin yleisenä teloitustapana antiikin maailmassa ja erityisesti karthagolaiset ja foinikialaiset käyttivät sitä. Naulitsemista edelsi poikkeuksetta ruoskinta. Tappamistapana tämä on erityisen julma: siihen sisältyi ihon, lihasten, hermojen, nivelten ja luiden vaurioituminen sekä uhri oli kaikkien säiden, janon, nöyryytyksen ja tukehtumisen armoilla. Nykyinen tieteellinen tutkimus osoittaa, että ristiinnaulittu saattoi hengittää ainoastaan, jos hänen painonsa ei ollut käsien varassa, joten sääriluiden katkaiseminen oli melko armollinen teko, koska sen jälkeen uhri pian kuoli.  Melkein kaikki tavanomaiset ristiinnaulitsemista esittävät maalaukset ja veistokset ovat anatomisesti ja fysiologisesti mahdottomia: kämmenien läpi lyödyt naulat eivät kykenisi kannattelemaan miehen painoa, ne repeytyisivät irti sormien välistä. Naulat lyötiin ranteiden läpi ja tällöin ne lävistivät käden keskushermoston. Toisen maailmansodan aikana harrastettiin melko paljon ristiinnaulitsemista.

Jatkuu...

windmillsw

  • Vieras
Vs: Tuska ja pelko: palanen ihmiskunnan historiaa vol.1
« Vastaus #1 : 11.02.2015, 09:30 »
Mielettömän hienosti kasattu paketti. Wau.
Jatkoa odotellessa...
Kiitos.

MaisteriX

  • Vieras
Vs: Tuska ja pelko: palanen ihmiskunnan historiaa vol.1
« Vastaus #2 : 11.02.2015, 15:50 »
Kiinassa tuo silpomisrangaistus oli käytössä 1900-luvun alkuun saakka ja kerrotaan, että Mao itse kannatti vihamiehiksi epäiltyjen silpomista.

Joku "Tuhannen viillon" rangaistus

http://www.chinasmack.com/2010/pictures/slow-slicing-photos-female-criminal-late-qing-dynasty.html


En suosittele heikkohermoisille.

Mr Birch

  • V.I.P.
  • *****
  • Viestejä: 1343
  • Testi näyttää, että on aika häipyä (82 % vanilla)
  • Galleria
Vs: Tuska ja pelko: palanen ihmiskunnan historiaa vol.1
« Vastaus #3 : 18.08.2018, 13:37 »
Hyvää taustoitusta oli tämä kirjoitus, kiitos! (Ja myös osa 2, mutta oma kommenttini sopii ehkä paremmin tämän yhteyteen.)

Jäin miettimään kokemusten ja vaikutelmien kirjallista käsittelyä fiktion (ei siis päiväkirjojen, muistelmien etc.) kautta. Esimerkkitapauksena Anne Desclos alias Dominique Aury ja Pauline Réage sekä Jean Paulhan, jota myös Paulhan oikeamieliseksi kutsuttiin (koska hän vastusti natseja myötäilleisiin kirjailijoihin kohdistuvia kostotoimia, ks. Beevor & Cooper: Pariisi miehityksen jälkeen, s. 175).

Desclos ja Paulhan olivat molemmat kokeneet vastarintaliikkeen jäseninä Ranskan natsimiehityksen, jonka yhteydessä monia heidän ystäviään ja kollegoitaan vangittiin, kidutettiin ja surmattiin. Paulhanista on sanottu, että hän ihaili De Sadea ja Desclos, joka tämän kirjallisen mieltyksen tunsi, kirjoitti, kuten tunnettua, O:n tarinan lahjaksi rakastajalleen Paulhanille viimeistään 1950-luvun alussa (ilmestyi 1954).

Paulhan esittää O:n tarinan esipuheessa kysymyksen, joka on hyvä, vaikka tuossa asetelmassa onkin hämäystä: "Onko hän [Pauline Réage] kokemuksesta puhuva nainen, joka on käynyt kaiken lävitse?" Paulhan toki mitä ilmeisimmin tiesi, miten asian laita oli, vaikka esipuhe uskottelee, ettei Paulhan tiedä tekijän henkilöllisyyttä. On myös käynyt ilmi, että "O" nimenä ja hahmonakin saattaa viitata Desclos'n Odette-nimiseen ystävättäreen.

Voidaan päätyä johonkin kolmesta perustulkinnasta:

(1) O:n tarina on fantasiaa, jolla tietenkin on kirjallisia esikuvia (vaikutelmia ja viittaussuhteita, intertekstuaalisuutta, muiden saman genren edustajien kanssa), mutta mitään kosketuspintaa "todellisuuteen" ei ole.

(2) O:n tarina on todellisuuspohjainen tai vähintään allegorinen: Roissy, Samois ja muut tapahtumakokonaisuudet ympäristöineen ovat saaneet vaikutteita kirjoittajan ja hänen lähipiirinsä kokemuksista. (Esimerkiksi kuvaus malli Jacquelinen taustasta ja perheestä osan III, Anne-Marie ja renkaat, alussa on hyvin uskottavasti kirjoitettu.)

(3) O:n tarina on ollut kertojalleen ja hänen lähipiirilleen keino käsitellä rankkoja kokemuksiaan.

Näiden tulkintojen välillä on siis jatkumo fantasiasta todella tapahtuneen kirjalliseen ja muuntelevaan käsittelyyn ja erilaisiin merkityksenantoihin. Joka tapauksessa Tuska ja pelko -artikkelin käsittelemät monet teemat ovat läsnä kertomuksen taustalla. Mutta mitä voimme ja on kiinnostavaa sanoa tästä yhteydestä tällä foorumilla? (O:n tarinasta on tehty tutkimuksia väitöskirjaksi asti, mutta niitä en tässä käy käsittelemään.)
[edit: puuttuva kirjain]
« Viimeksi muokattu: 19.08.2018, 09:18 kirjoittanut Mr Birch »

nicolaus

  • Rsyke
  • V.I.P.
  • *
  • Viestejä: 1871
  • Kekkee Alistaja
  • Galleria
Vs: Tuska ja pelko: palanen ihmiskunnan historiaa vol.1
« Vastaus #4 : 18.08.2018, 19:49 »
Korjattakoon sen verran, että kidutus yleistyi keskiajan jälkeen uudella ajalla. Keskiajalla ihmiset eivät uskoneet esim noituuteen, sekin tyhmyys liittyy uuteen aikaan.
Kidutus vaatii organisaation, joka sitä harjoittaa, byrokratian. Länsimaiset yhteiskunnat kehittyivät tähän asteeseen uudella ajalla.

Mr Birch

  • V.I.P.
  • *****
  • Viestejä: 1343
  • Testi näyttää, että on aika häipyä (82 % vanilla)
  • Galleria
Vs: Tuska ja pelko: palanen ihmiskunnan historiaa vol.1
« Vastaus #5 : 19.08.2018, 13:58 »
Tapa piiskata lapset (ja palvelijat) viattomien lasten päivänä mainitaan kirjassa "Flagellation and the Flagellants: A History of the Rod", joka on kokonaan saatavilla Google Booksissa, sivulla 328 nimellä "to give someone 'the Innocents'", joskin tässä kohdin se on peitetoimi jollekin muulle.

Kuten tiedetään, on Suomessa ollut vastaava tapa pitkänäperjantaina (ks. Vuotuinen ajantieto 1997, s. 87-88). Tavasta on käytetty käännösvirheen takia nimitystä "saada pääsiäisporsaita" (påskgris, "pääsiäisporsas" po. påskris, "pääsiäisvitsa").