Kirjoittaja Aihe: Huomionhakuisuus  (Luettu 3723 kertaa)

Violation

  • Baarikärpänen
  • ****
  • Viestejä: 537
  • Tuhma taiteilija
  • Galleria
Huomionhakuisuus
« : 13.08.2021, 23:40 »
Huomionhakuisuus. Mitä se merkitsee sinulle? Kaipaatko huomiota muilta ihmisiltä? Mitä kaikkea olet valmis tekemään, että saavutat mahdollisimman suuren huomion? Voiko huomioon jäädä mielestäsi koukkuun? Voiko kehujen saamiseen ja imarteluun jäädä koukkuun?
Itse olin nuorempana, tietyssä vaiheessa, huomionhakuinen selvästikin. En mitenkään äärimmäisen, mutta jossain määrin kuitenkin. Se oli sitä aikaa, kun olin rikkinäisimmilläni. Hain täyttymystä ulkokuorella. Pyrin olemaan mahdollisimman kaunis ja viehättävä. Ja avoimen flirttaileva. Sain paljon imartelua osakseni enkä oikein osannut vastustaa sitä. Se oli ihanaa, mutta pinnallista ja sellaiseksi jäi.
”Kun tiedät miltä kunnioitus tuntuu, huomion saaminen on toisarvoista” jotenkin noin olen kuullut sanottavan. Todellakin arvostan nykyään enemmän kunnioitusta, se myös tuntuu paremmalta ja on pitkäkestoisempaa.
 Täysin vapaa huomionhakuisuudesta en kuitenkaan ole edelleenkään. Tulee heikkoja hetkiä ja päiviä, kun kaipaan huomiota ja itsetunnon hivelyä itseni ulkopuolelta. Onko se sitten pahasta? Kuinka kokonainen ja ehjä ihmisen tulee olla? Onko väärin kaivata ja tarvita välillä huomiota muilta? Voiko ihminen olla samanaikaisesti täysin itseään rakastava ja ”kokonainen”, mutta silti huomionosoituksia kaipaava, jopa kerjäävä?

fido

Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #1 : 14.08.2021, 09:34 »
Kyllä olen huomionhakuinen, suorastaan huomionkipeä joskus. Olen funtsinut sen niin, että koen tarvetta, että ihmiset näkisivät minut, niinkuin nykyään sanotaan I see you. Mulla se huomionhakuisuus ilmenee siinä, että tykkään kovasti esitelmöidä jengille ja haluaisin opettaa niitä ja auttaa niistä parempia ihmisiä, ja sitten kun ne eivät kuuntele eikä tottele eikä näe mua, niin turhaudun totaalisesti. osaan olla varsinainen besservisser ja hanakka provosoimaan jengiä. Jos ei hyvällä niin sitten ankaruudella. En pidä huomionhakuisuutta sinänsä negatiivisena ominaisuutena, onhan ihminen supersosiaalinen laumaeläin, mutta joskus se varmaan on minussa jotain kompensaatiota, tiedä häntä. Mutta toisaalta minä en ole ollenkaan miellyttämishaluinen ja olen joskus nuorempana toitottanutkin sitä, että minä en nuoleskele ketään enkä ota ohjeita keneltäkään, enkä myötäile mitään typeriä mielipiteitä. Eli siis taas se provokaatio. Nykyään pidän turpani kiinni ja liukenen paikalta, jos jengin meininki ei miellytä, toinen poski jne. Olen myös yrittänyt valehdella muille niinkuin itsellenikin että mua on turha yrittää imarrella, ei tehoa minuun. Kyllä tehoaa, tuntuuhan se hyvältä okei. Sen olen myös havainnut itsessäni, että pettymyksen tuottaminen toiselle voi olla mulle varsin kova paikka. Tosin se pätee vain erittäin harvoihin ja valittuihin. Silti se saattaa ehkä kertoa siitä, että itsetuntopuoli ei ehkä ole aivan sataprossaa kondiksessa. Mutta on tuo ikä kummasti rauhoittanut, tai eipä ole. Ikä pelkkä numero. Olen oppinut matkan varrella tutkiskelemaan itseäni rehellisesti ja oppinut ainakin jonkun verran nöyryyttä niin kyllä se siitä.

Omppu

  • Ketjureaktio
  • Asiakas
  • *
  • Viestejä: 129
  • Galleria
Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #2 : 14.08.2021, 09:35 »
Huomiohuora nimitystä käytän ja kyllä, sellanen täällä.
Mutta mutta... Mulle riittää kuvat ja sellanen, en vois kuvitella juoksevani vaikka bileissä ympyrää huutaen Jotta joku tuijottaisi. Kuvissakaan ei ole tarvetta esitellä kaikkea tai ylipäätään laittaa niitä kokoajan. Ehkäpä siis mun huomionhaku on aika rajottunutta vaan.
Tykkään toki kommenteista, niistä iloitsee, mut siinähän se. Saa toki muutenki niistä jutella vaikka sätissä, näillä ei kuitenkaan pääse ihon alle pahemmin, vaikka jotain negatiivista tuliski. Kinkyporukka on kovin kohteliasta tosin ollu.
Miksi sitte laitan kuvia. Aiemmin pääasiassa kumin takia, siinä esitteli vaatekaappin sisältöä samanhenkisille ja muutenkin aihe on niin kiva. Isona plussana onhan se ollu hauskaa kumeilla kavereiden kanssa.
Kuvat herättää sitä keskustelua. Viimeisimpien kanssa homma lipsahti nudeen ku niihin puolivahingosss ylipäätään lähdin mukaan, halusin kokeilla onko musta sellasiin ja sehä oli hauskaa.

En jaksa meikata edes miitteihin, mutta ehkä se menee siihe  itsetuntoon. Ei ole tarvetta laittautua huomion takia, näin itserakkaasti ja suoraan sanottuna tiedän näyttäväni ihan tarpeeksi hyvältä näin. Tietenkään kukaan ei ole kaikille se pala kakkua ja hyvä niin, mun ei tarvitse tähdätä mihinkään mystiseen täydellisyyteen. Edes kelvatakseni itelleni.
En käytä kuvien muokkaamiseen aikaa, naaman silottelua en harrasta edes facessa, mutta käytän niitä kuvia joita kuvaajilta tulee ja jos niissä on muokkauksia niin aivan sama. Viimeisimmistä mielenkiinnon takia kysyin paljonko on muokattu niin hyvin maltilla, ryömiessä kivillä mukaan tarttuneet roskat on poistettu ja valoja säädetty, pääasiassa siinä se. On myös mielenkiintosta nähdä miten toiset näkee mun kehon ja et hei sehän on iha jees takaaki päin. En siis peilaile ja tuijota miltä perse näyttää.

Ja onko huomiohuora siis rikkinäinen.
Väittäisin ettei täysin ehjääkään ole ylipäätään, mutta en näe yhteyttä huomion ja mun mörköjen välillä.



Gitta

  • Helsingin akateemiset kinkyt ry
  • Baarikärpänen
  • *
  • Viestejä: 807
  • Elukka
  • Galleria
Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #3 : 14.08.2021, 10:27 »
Mä oon koko elämäni vältellyt huomiota, koska siitä ei nuorempana seurannut mitään hyvää. Mut nyt sitä on kiva saada, etenkin positiivista. Huomiota haen pääasiassa kuvilla.

AaMii

Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #4 : 14.08.2021, 11:23 »
Olen introvertti, ainakin pääasiassa. En ole koskaan kaivannut huomiota, nähdyksi tulemista kyllä. Jos voin huonosti tai itsetunto on matalalla, vetäydyn yksinäisyyteen ja pyrin olemaan mahdollisimman näkymätön. Hyvin voidessani tulen taas esiin kuorestani enkä silloin enää pelkää tai välttele huomiota. En siis hae huomiota voidellakseni heikkouttani tai haavojani, vaan päin vastoin. Ja kun olen sinut itseni kanssa, se itsevarmuus tuo rohkeuden tulla esiin omana itsenäni ja ottaa vastaan mahdollisen huomion, niin positiivisen kuin negatiivisen.

Se, että vastaan tähän, kertoo mun voivan nyt hyvin. Huonona kautena en vastaisi, koska joku voisi reagoida kommenttiini, enkä haluaisi edes sellaista huomiota. 😆

Kaikki me kuitenkin jossain määrin kaipaamme vähintäänkin sitä nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Toiset janoavat, toiset siemailevat, jotkut yrittävät olla absolutisteja. Se on ihan ok. Oman hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin pidemmällä tähtäimellä tärkeää ymmärtää, miksi hakee huomiota, keneltä, ja mitä siitä saa. Kuten kaikkien motiiviensa suhteen, pelkästään itsetuntemuksen takia. ❤️

semar

Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #5 : 14.08.2021, 15:42 »
Huomio vai huomiointi, ansaittu tunnustus vai lipevyys?

Kaipa meistä useimmat haluavat saada tunnustusta hyvästä suorituksesta, oli se sitten työssä, harrastuksissa tai vaikka subina. Myönnän sellaisen tuntuvan ihan hyvältä. Kyllä sitä voi mielestäni jopa halua olematta silti mitenkään rikkinäinen. Se on yksi osa ihmisen sosiaalisuutta. Liikakäyttö on toki yhtä mahdollista kuin kaikessa muussakin.

Huomio jostakin muusta syystä kuin omista ansioistani tuntuisi vieraalta ja teennäiseltä, jopa ikävältä. Siksi en koskaan tietoisesti hae huomiota, vaan se tullee jos on tullakseen jonkin onnistumisen seurauksena. Huomion kalastelu siis vieras ajatus, enkä siksi ole esillä muuten kuin tietäessäni oikeasti osaavani homman, esimerkiksi ammatlliset esiintymiset. Minuahan nyt on paiskattu vähemmän miellyttävällä ulkonäöllä, ja se voi vaikuttaa tähänkin näkemykseen: niille joilla ulkonäkö on kunnossa, se on aivan yhtä pätevä huomion aihe kuin muukin. Siksi saatan itsekin toisinaan vaikkapa kommentoida jotakin kuvaa positiivisesti. Avainasia huomiossa on aitous. Aidosta ja oikeutetusta huomiosta nauttii ihan eri tavalla kuin teennäisestä.

irhe

  • Asiakas
  • **
  • Viestejä: 66
  • Lumoava kirous
  • Galleria
Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #6 : 14.08.2021, 16:37 »
Huomionhakuisuus. Mitä se merkitsee sinulle? Kaipaatko huomiota muilta ihmisiltä?
Kaipaan, kaipaan nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista välillä kivuliaastikin etenkin läheisimmiltä ihmisiltä elinpiirissäni. Ehkä en niinkään muilta. Mä haluan kuulla ja kokea elein, että olen hyvä, musta välitetään, mun voinnillani ja olemisellani on toiselle väliä, että olen rakastettu. Nämä painottuvat tosin lähinnä parisuhteeseen, samalla tavalla en kaipaa huomiota muista läheisistä ihmissuhteista. Vaikka niissäkin säännöllisesti eri tavoin ilmaistaa, että toinen on tärkeä ja rakas.

Ihmettelen toisinaan, miksi huomionkipeyttä välillä kuulee kovasti paheksuttavan. Kun siellä taustalla on aivan tavattoman yleisinhimillinen tarve, joka ei ehkä ole tullut täytetyksi, kenties koskaan, tai ei vain riittävissä määrin. Ja sehän vaihtelee, mikä sitten kenellekin on riittämiin.

Violation

  • Baarikärpänen
  • ****
  • Viestejä: 537
  • Tuhma taiteilija
  • Galleria
Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #7 : 14.08.2021, 20:14 »
Niin. Hyviä vastauksia, kiitos. Enpä tiedä onko edes olemassa niin itsenäistä ihmistä, ettei kaipaa minkäänlaista hyväksyntää muilta. Eikä koe tarvetta tulla nähdyksi. Tuskin itsekään saan huomionkipeyttäni aivan kokonaan koskaan karsittua pois, vaikka se onkin vähentynyt sitä mukaan, kun olen itseäni alkanut arvostamaan ja rakastamaan. Minulla huomionhakuisuus on liittynyt nimenomaan rakkaudettomuuteen.

Kumikuono

Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #8 : 14.08.2021, 21:07 »
Jeps,

Huomion tarve on osa ihmisyyttä. Kaikka kaipaavat huomiota.

Mitä on sitten liiallinen huomionhakuisuus... Varmaan jotain sellaista, josta koituu itselle enemmän harmia kuin hyötyä. Mutta tietty huomionhakuisuus on terve osa ihmistä.

Kuono


toysnstuff

  • Kanta-asiakas
  • ***
  • Viestejä: 425
  • Karkkikauppadom
  • Galleria
Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #9 : 14.08.2021, 23:38 »
Kaikki me kuitenkin jossain määrin kaipaamme vähintäänkin sitä nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Toiset janoavat, toiset siemailevat, jotkut yrittävät olla absolutisteja. Se on ihan ok. Oman hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin pidemmällä tähtäimellä tärkeää ymmärtää, miksi hakee huomiota, keneltä, ja mitä siitä saa. Kuten kaikkien motiiviensa suhteen, pelkästään itsetuntemuksen takia. ❤️

Hauskasti leikitelty ilmaisuilla. Ja hyvin sanottu.

Ihmettelen toisinaan, miksi huomionkipeyttä välillä kuulee kovasti paheksuttavan. Kun siellä taustalla on aivan tavattoman yleisinhimillinen tarve, joka ei ehkä ole tullut täytetyksi, kenties koskaan, tai ei vain riittävissä määrin. Ja sehän vaihtelee, mikä sitten kenellekin on riittämiin.

Tuon tähän kohtaan ehkä hieman yllättävän näkökannan, eli sen joka sitä huomiota antaa ja kysymyksen siitä, minkä verran on hyväksi? Toisinaan kohtaan ihmisiä jotka ovat huomiontarpeessaan ikään kuin patologisia. Tietyistä syistä johtuen nämä tapaavat kiinnostua minusta ja kuten magneetin plus napa hakeutuu kohti miinusta, niin samoin se voima vaikuttaa toiseenkin suuntaan. Jonkinlainen epäterve symbioosi voi muodostua, jossa toisen asema on tarjota huomiota ja toisen olla sen kohteena. Tässä ei vielä ole mitään kovin mullistavaa, kerta tavanmukaisesti kahden ihmisen välisissä suhteissa vallitsee monenlaisia epätasa-arvoisuuksia. Mutta jokusen kerran olen törmännyt myös sellaisiin tapauksiin, joille huomio on hirmuisen tärkeätä ja he tekevät omat manööverinsä saadakseen sitä, mutta lopulta käy ilmi että kyse on tosiaan vain huomiosta: henkilöllä, jolta sitä saadaan, ei ole väliä ihmisenä. Tätä käytetään lopulta vain omanarvontunnon ylläpitäjänä ja kohottajana. Narsistisena peilinä, jonka tehtävänä on heijastaa ihailuna takaisin se, mitä huomiota tarvitseva osapuoli hänelle esittää. Joissakin lasten piirretyissä on taidettu kuvata kuninkaita, kuningattaria ja aatelisia, joilla on imarteluja suoltavia lakeijoita tai hännystelijöitä. Heidän tehtävänä on hälvyyttää epävarmuus, jota ylempiarvoinen kokee. Yleensä kaikenlaisesta pienestä ja turhasta, siten paljastaen omanarvontunnon suhteettoman suuren riippuvaisuuden toisten antamasta kannattelusta.

Tämä kannattelu on avainsana. Olen omasta puolestani saanut kasvuolojen myötä sen kirouksen tai lahjan, joka on tehnyt minusta hyvän "kannattelijan". Tein sitä jokseenkin huomaamattani pitkän aikaa, kunnes otin opikseni vuosi pari sitten ja aloin jättää tutustumatta ihmisiin, joiden huomasin tarvitsevan sitä. Kyseessä tuntuisi olevan varsin syvälle juurtunut sosiaalisessa suhteessa olemisen tapa, jonka voisin helposti uskoa olevan yhtä vakiintunut ja luontevuudestaan johtuen huomaamaton henkilölle itselleen samassa määrin kuin huomiota 'patologisesti' tarvitsevalle on hänen oma käyttäytymisensä ja suhteeseen asettumisen tapansa.

Mutta jospa tämän alustuksen jälkeen viedään puhe itse huomiontarpeeseen ja tilanteisiin, jossa kyse ei ole narsistisesti häiriintyneen, empatiakyvyttömän ihmisen huomiontarpeesta, vaan 'vain' huomionkipeydestä, jolle ei tunnu olevan loppua. Se siis uusiutuu päivä toisensa jälkeen. Mitä tästä pitäisi ajatella heidän, jotka ovat näiden ihmisten kanssa toistuvasti tekemisissä ja ovat heitä, jolta huomiota haetaan? Voisiko voimakkaan huomionhakuisuuden negatiivinen kaiku juontua mahdollisesti sekä siitä, että se kertoo jonkinlaisesta tarpeesta jota henkilö ei ole onnistunut aikuiseksi kasvettuaan selvittämään ja setvimään - siis tulemaan itsenäisemmäksi ja maltillisemmaksi, joita jotkut liittävät aikuisen hyveiksi - että myös siitä, että huomionhakuisuus voi olla kanssaihmisiä verottava ja toisinaan myös raskaasti siedettävä taakka kannettavana? Ystävyys- ja parisuhteissa voi ajatella (liiankin) helpon vastauksen eli 'itsepä valitset', mikä samalla vapauttaa vastuusta pyrkiä minkäänlaiseen kasvuksi nimitettävään muutokseen, mutta jos otetaan erilaiset ryhmät mukaan harraste-, opiskelu- tai työympyröistä, niin jokainen voinee todeta että pidemmän päälle se voi käydä välillä turhauttavaksi, kun yksi asettuu keskiöön toistuvasti ja ilman, että siihen olisi lopulta mitään aihetta tai ansiota.


Jotta kenellekään ei tulisi paha mieli ja ettei kirjoitustani koettaisi hyökkäävänä kritiikkinä (vaikka kyseenalaistava ja sen myötä kriittinen se onkin), niin voin tunnustaa myös oman huomionhakuisuuteni. Mielenkiintoisesti se sai aikoinaan muodon jota voi nimittää ahdistuneisuudeksi - kun ihminen on ristiriitaisessa suhteessa omaan (torjuttuun/kiellettyyn) toiveeseensa olla huomion keskipisteenä tai ihailun kohteena, voi mieli kääntää koetun tunteen epämukavaksi ja painostavaksi oloksi. Näin ollen ne, jotka pystyvät nauttimaan huomiosta ja hyväksymään siihen liittyvät toiveensa, ovat varsin onnekkaita kun eivät joutune kärsimään tuollaisista ahdistuksen tuntemuksista, esimerkiksi julkisilla paikoilla liikkuessaan. Nuorena, kun ei vielä tiedä paremmasta, tuollaiset psyykkiset ja paniikkikohtauksissa psykosomaattiset oireet päätyvät helposti rajoittamaan elämää aivan tarpeettomasti.

Hmm. Voisiko olla, että 'anonyymilta massalta' haettu huomio on vähemmän ketään kuormittavaa - mutta ehkä myös vähemmän palkitsevaa - kuin yksittäisiltä ihmisiltä kalastettu huomio? Ajattelen Instagrammia tuon anonyymin massan osalta.

Greta

  • Rsyke
  • Baarikärpänen
  • *
  • Viestejä: 819
  • väkivaltiatar
  • Galleria
    • Löydät mut täältä
Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #10 : 15.08.2021, 13:02 »
Mun huomiontarpeeni semmonen avoimena ammottava haava (tai pillu, mitä näitä nyt on) mikä ei koskaan sulkeudu.
Mä oon aina kaivannut huomioiduksi ja nähdyksi tulemista. Alta parikymppisenä janosin sitä niin kipeästi että vihloi, ja tarrauduin epäterveesti ensimmäiseen ihmiseen joka sitä mulle oli valmis riittävästi antamaan.
Nähdyksi, ja ehkä jollain tapaa myös jumaloiduksi, tulemisen tarve on kulkenut mukana tiiviisti läpi elämän, ja vaikka elämäntilanteet ja seura on vaihtuneet, niin se vaan on ja pysyy. Suurimman osan tähänastisesti elämästäni en ole pitänyt itseäni juuri millään tapaa kaipaamani huomiomäärän arvoisena. Kaikki muut oli aina nätimpiä*, kiinnostavampia, haluttavampia kuin mun olemukseni. Nykyään tiedän olevani sen kaiken arvoinen ja todennut myös saavani sitä hyvin paljon, mutta mikään määrä seuraajia, lahjuksia, yleisön edessä esiintymisiä tai ylistyksiä ei silti täytä mun tarvettani.

Joku voisi ajatella tätä aika surullisena tilanteena. "Mitä sulle on tapahtunut jotta voit kaivata muiden hyväksyntää niin paljon?" -No kuule vaikka ja mitä, mutta silkan hyväksynnän sijaan mä kaipaan ja janoan sitä, että olen toisen elämän kirkkain aurinko silloinkin kun toinen ei merkitse itselleni juuri mitään.

Mulle on aina kuittailtu äänekkyydestäni, erottuvasta ulkonäöstä, siitä että kaikki mussa on vähän extraa. Mulle on opetettu ettei itseään sovi korostaa tai vaatia yhtään mitään. Sen takia häpesin tätä tarvettani ihan liian kauan ja ihan liian kovaa.
Vasta someaika ja bdsm-ympyröihin liukuminen sai mut tajuamaan, että huomion tarpeessa itsessään ei ole yhtään mitään väärää tai häpeällistä. Se, että nauttii esillä olemisesta ei ole millään tapaa huonompi vaihtoehto kuin se että välttelee huomiota yli kaiken. On ihan jees näkyä ja kuulua, ja vaikka huomionkaipuuni on ehdottomasti yksisuuntainen musta aukko, niin mun olemassaoloni voi tuoda oikeasti iloakin ihmisille jotka siinä ovat osallisina.
Iso osa dominoivuudestani kietoutuu huomiolla pelaamisen ympärille ja nautin tästä kombosta hyvin paljon.

Tässä kohtaa on varmaan myös aiheellista tuoda esiin, että mun huomionkaipuuni on liittynyt aina nimenomaan siihen, että haluan tulla nähdyksi ja todistetuksi juuri omana itsenäni. En ole koskaan päätynyt muuttamaan itseäni jotta saavuttaisin haluamani, koska se ei toisi mulle mitään tyydytystä. Kai mä sitten vaan luotan kuviteltuun sisäsyntyiseen täydellisyyteen vaan tosi kovaa. Sitäpaitsi oon aina ollut tosi huono esittämään mitään.

*kappas näin semisti nolo pinnallisuuteni räjähtää esiin

irhe

  • Asiakas
  • **
  • Viestejä: 66
  • Lumoava kirous
  • Galleria
Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #11 : 15.08.2021, 13:41 »
Tuon tähän kohtaan ehkä hieman yllättävän näkökannan, eli sen joka sitä huomiota antaa ja kysymyksen siitä, minkä verran on hyväksi? Toisinaan kohtaan ihmisiä jotka ovat huomiontarpeessaan ikään kuin patologisia. Tietyistä syistä johtuen nämä tapaavat kiinnostua minusta ja kuten magneetin plus napa hakeutuu kohti miinusta, niin samoin se voima vaikuttaa toiseenkin suuntaan. Jonkinlainen epäterve symbioosi voi muodostua, jossa toisen asema on tarjota huomiota ja toisen olla sen kohteena. Tässä ei vielä ole mitään kovin mullistavaa, kerta tavanmukaisesti kahden ihmisen välisissä suhteissa vallitsee monenlaisia epätasa-arvoisuuksia. Mutta jokusen kerran olen törmännyt myös sellaisiin tapauksiin, joille huomio on hirmuisen tärkeätä ja he tekevät omat manööverinsä saadakseen sitä, mutta lopulta käy ilmi että kyse on tosiaan vain huomiosta: henkilöllä, jolta sitä saadaan, ei ole väliä ihmisenä. Tätä käytetään lopulta vain omanarvontunnon ylläpitäjänä ja kohottajana. Narsistisena peilinä, jonka tehtävänä on heijastaa ihailuna takaisin se, mitä huomiota tarvitseva osapuoli hänelle esittää. Joissakin lasten piirretyissä on taidettu kuvata kuninkaita, kuningattaria ja aatelisia, joilla on imarteluja suoltavia lakeijoita tai hännystelijöitä. Heidän tehtävänä on hälvyyttää epävarmuus, jota ylempiarvoinen kokee. Yleensä kaikenlaisesta pienestä ja turhasta, siten paljastaen omanarvontunnon suhteettoman suuren riippuvaisuuden toisten antamasta kannattelusta.

Tämä kannattelu on avainsana. Olen omasta puolestani saanut kasvuolojen myötä sen kirouksen tai lahjan, joka on tehnyt minusta hyvän "kannattelijan". Tein sitä jokseenkin huomaamattani pitkän aikaa, kunnes otin opikseni vuosi pari sitten ja aloin jättää tutustumatta ihmisiin, joiden huomasin tarvitsevan sitä. Kyseessä tuntuisi olevan varsin syvälle juurtunut sosiaalisessa suhteessa olemisen tapa, jonka voisin helposti uskoa olevan yhtä vakiintunut ja luontevuudestaan johtuen huomaamaton henkilölle itselleen samassa määrin kuin huomiota 'patologisesti' tarvitsevalle on hänen oma käyttäytymisensä ja suhteeseen asettumisen tapansa.
Tämä oli hyvä näkökanta, ja tunnistan hyvin tällaisen ihmistyypin, joka ikään kuin jo patologisen oloisesti tarvitsee tyydytystä huomionkaipuulleen ollakseen olemassa, ja jossa kyse ei ole niinkään siitä toisesta ihmisestä, vaan ainoastaan huomiosta. Tuo esimerkki lasten piirrettyjen hallitsijoista ym., jotka epävarmuuttaan hätyyttääkseen tarvitsevat jatkuvaa imartelua, oli oivallinen! Tästä teemasta toki päästäisiin varsin pitkälle ihmisen persoonallisuuden rakentumiseen ja sen haavoihin, joissa toisille, usein laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun seurauksena, selviytymiskeinoksi muodostuu juurikin tällainen narsistinen peili, ja siellä takana voi olla valtava pelko tyhjyydestä, "kuka minä sitten olen, jos en ole ylistetty?" ja ihmissuhteita sävyttänee sitten varmasti hyvinkin pitkälti kuormittava tarve kannattelulle ja kannattelijalle. Olen ollut erinomainen kannattelija itsekin, mutta jossain kohtaa oli pakko alkaa rajoittaa vuolasta kannattelua ihan oman hyvinvointini vuoksi. 

Mutta jospa tämän alustuksen jälkeen viedään puhe itse huomiontarpeeseen ja tilanteisiin, jossa kyse ei ole narsistisesti häiriintyneen, empatiakyvyttömän ihmisen huomiontarpeesta, vaan 'vain' huomionkipeydestä, jolle ei tunnu olevan loppua. Se siis uusiutuu päivä toisensa jälkeen. Mitä tästä pitäisi ajatella heidän, jotka ovat näiden ihmisten kanssa toistuvasti tekemisissä ja ovat heitä, jolta huomiota haetaan? Voisiko voimakkaan huomionhakuisuuden negatiivinen kaiku juontua mahdollisesti sekä siitä, että se kertoo jonkinlaisesta tarpeesta jota henkilö ei ole onnistunut aikuiseksi kasvettuaan selvittämään ja setvimään - siis tulemaan itsenäisemmäksi ja maltillisemmaksi, joita jotkut liittävät aikuisen hyveiksi - että myös siitä, että huomionhakuisuus voi olla kanssaihmisiä verottava ja toisinaan myös raskaasti siedettävä taakka kannettavana? Ystävyys- ja parisuhteissa voi ajatella (liiankin) helpon vastauksen eli 'itsepä valitset', mikä samalla vapauttaa vastuusta pyrkiä minkäänlaiseen kasvuksi nimitettävään muutokseen, mutta jos otetaan erilaiset ryhmät mukaan harraste-, opiskelu- tai työympyröistä, niin jokainen voinee todeta että pidemmän päälle se voi käydä välillä turhauttavaksi, kun yksi asettuu keskiöön toistuvasti ja ilman, että siihen olisi lopulta mitään aihetta tai ansiota.
Valideja pointteja nämäkin, ja on helppo ajatella tilanteita, joissa toisen huomionkipeys käy suhteen toiselle osapuolelle jo kuormittavaksi. Varmasti usein taustalla voi olla toteutumattomia tarpeita ja itsenäistymiskehityksen haasteita, joissa sitten korostuu loputon tarve muilta saadulle validoinnille liiaksikin asti. Hitsit, Saara Turusen kirjassa Rakkaudenhirviö on pätkä, joka sopisi tähän yhteyteen kuin nakutettu. Rakkaudenhirviö kuvaa mielestäni hirvittävän hyvin tämän samaisen dynamiikan, jossa kokijan rinnassa on vain niin valtava rakkaudetta jäänyt aukko, että se ei täyty, vaikka sinne kaataisi kaiken maailmasta löytyvän rakkauden, ja tässä kipeydessään kokija päätyy ties minne täyttääkseen sitä tyhjyyden tunnettaan.

Fia

  • Vieras
Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #12 : 15.08.2021, 23:08 »
Olen aika huomiohakuinen, voisi kai sanoa jopa huomionnälkäinen. Koen, että se liittyy ekstoverttiyteeni; viihdyn kun saan on olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa ja siihen liittyy osaltaan huomio, jos toki myös huomion antaminen. Olen myös mielyttämishaluinen varmastikin suurelta osalta siksi, että kun miellyttää toista, yleensä saa myös hänen huomiotaan.

Viime aikoina olen kyllä koittanut jossain määrin opetella lähes jatkuvasta huomion tarpeestani ulos. Haluaisin olla itsenäisempi ja tavallaan itseriittoisempi; kykenevämpi tulemaan toimeen ja ihan viihtymään ja olemaan tasapainoisen tyytyväinen ihan itsekseni ja omillani ilman ulkopuolelta tulevaa huomiota, hyväksyntää ja sitä kautta olemiseni validiointia. Menestys on toistaiseksi... vaihtelevaa. Itsensä pitäminen kiireisenä kuitenkin selkeästi auttaa. Mitä enemmän asioita tekee, sitä vähemmän yksinkertaisesti kerkeää kaivata kenenkään huomiota tekemiselleen.

En pidä huomionhalua sinänsä pahana asiana, ennemminkin inhimillisenä.
Asioiden haluaminen on kuitenkin lähtökohtaisesti tyytymättömyyttä ja kärsimystä tuottavaa, koska halut eivät juuri koskaan täyty sinä mittakaavassa, että olo olisi tyydyttynyt - ainakaan kovin pitkään. Mitä vähemmän haluaa ja mitä enemmän kykenee hyväksymään sen, mitä jo saa, sitä rauhallisempi ja tyytyväisempi pystyy olemaan.

Usein haluamisen tuskaan myös auttaa asian kääntäminen ympäri. Huomion hakemisen sijaan on taitavampaa elämistä tarjota huomiota ihmisille ympärillään niin paljon, kuin suinkin pystyy. Toki on varottava toysandstuffin edellä kuvailemaa itsensä tyhjiin kuluttamista ihmissuhteessa, jossa toisen huomionhaluisuus on kohtuutonta ja hajottavaa.

Lähtökohtaisesti yleensä huomiota antaessaan yleensä myös päätyy saamaan huomiota. Parhaimmillaan huomioimisessa ei siis ole yksisuuntaisesta virrasta vaan välittävästä vuorovaikutuksesta, rakastavasta ystävällisyydestä.

"The only thing we never get enough is love; the only thing we never give enough is love." -- Henry Miller

vila

  • Kanta-asiakas
  • ***
  • Viestejä: 266
  • I like it darker
  • Galleria
Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #13 : 15.08.2021, 23:25 »
Tämähän on tosi mielenkiintoinen ketju!

Vaikka olen ekstrovertti ja avoin ihminen niin en pidä huomiosta. Kyse ei ole siitä, ettei tuntuisi hyvältä kun joku kehuu aiheesta - vaan minua häiritsee se että kehujen/huomioimisen mukana tulee usein odotuksia. Tai ainakin koen niin. Lisäksi olen saanut elämäni aikana sen verran paljon negatiivista huomiota, että koen oloni vapaammaksi kun sitä ei ole liikaa.

Mutta. Olen tosi huono välttelemään huomiota. Kun suonissa virtaa paska asenne ja suu on suuri niin vähintäänkin puhumalla saan haluamattani huomiota. Enkä edes meikkaa ihosairautta piiloon vaan kuljeskelen tuolla pitkin pitäjiä säikyttelemässä ihmisiä  >:D Näiden asioiden yhdistäminen ei ole ollut mitenkään yksinkertaista vaan on johtanut siihen, että nuorempana esim. sabotoin omaa urakehitystäni ja lopetin harrastuksen jossa olin lahjakas. Pukeuduin myös "joukkoon sulautuvasti" ja koin ahdistusta kun en kyennyt ilmaisempaa itseäni vaatteilla. Opettelen elämään sen kanssa, että voin tehdä omaa juttuani ja elää omaa elämääni vaikka joku sen huomaisikin/huomioisikin.


Lainaus
Tämä kannattelu on avainsana. Olen omasta puolestani saanut kasvuolojen myötä sen kirouksen tai lahjan, joka on tehnyt minusta hyvän "kannattelijan". Tein sitä jokseenkin huomaamattani pitkän aikaa, kunnes otin opikseni vuosi pari sitten ja aloin jättää tutustumatta ihmisiin, joiden huomasin tarvitsevan sitä. Kyseessä tuntuisi olevan varsin syvälle juurtunut sosiaalisessa suhteessa olemisen tapa, jonka voisin helposti uskoa olevan yhtä vakiintunut ja luontevuudestaan johtuen huomaamaton henkilölle itselleen samassa määrin kuin huomiota 'patologisesti' tarvitsevalle on hänen oma käyttäytymisensä ja suhteeseen asettumisen tapansa.

Samaistun tähän. Jossain vaiheessa heräsin siihen, että olen aina se "kannattelija", lohduttaja ja huomiontarjoaja. Se toki oli myös tapa välttää omaa huomiota. Oikeastaan en edes ymmärtänyt koko kuvion syvyyttä ennen kuin puoliso otti asian esiin. Toisten ihmisten kannattelu ei ole sinänsä paha asia, mutta kun kannatteluun pohjautuvat ihmissuhteet ovat lähinnä bussimatkoja - kun on päästy pysäkille hypätään toiseen bussiin. Kaikista niistä ihmisistä, joita olen vuosien varrella kannatellut - yhdestäkään sellaisesta ihmisestä ei jäänyt pitkäaikaista ystävää. Johtuen etupäässä siitä, että koko ihmissuhde muodostui sille että toinen tarvitsee ja toinen antaa. Kun tarve loppuu tai vaihtuu, ei antajaa tarvita. Tämä ei ole nyt siis mitään katkeruutta, vaan kyse on juuri tuosta että olen ihan itse sovittanut itseni ystävyyssuhteisiin "tarvitsijoiden" kanssa. Aika usein ne ovat lähteneet siitä, että he ovat tulleet minun luokseni - joten kai olen käyttäynyt tavalla joka houkuttelee.

Ketjun aihe on huomionhakuisuus, joten pakko sanoa etten koe "tarvitsijoiden" olevan varsinaisesti huomionhakuisia. Enemmän ehkä ihmisiä, joilla ei ole kykyä käsitellä omia tunteitaan ja ajatuksiaan - he tarvitsevat siihen toisen ihmisen. Se voi olla tai olla olematta pysyvä ominaisuus. Suurin osa ihmisistä kaipaa toisten ihmisten hyväksyntää, ja me kaikki haemme sitä tavalla tai toiselle. Joillekin se on huomion hakemista ja toiset hallitsevat tarpeensa paremmin kuin toiset.

Sukkanauhafani

  • Asiakas
  • **
  • Viestejä: 73
  • Etsin yksisarvista
  • Galleria
Vs: Huomionhakuisuus
« Vastaus #14 : 16.08.2021, 09:49 »
Huomion saaminen tai sen kohteena oleminen satunnaisilta ihmisiltä on täysin merkityksetöntä. Huomion saaminen itselle merkityksellisiltä ihmisiltä on sitten taas arvokasta ja tarpeellista. Yksipuolinen huomiontarve tai -tarjoaminen on nähdäkseni yksi parhaita tapoja saada ihmissuhde päätymään umpikujaan, jos tällä tasolla ei kohtaa. Kumppanilta tai potentiaaliselta kumppanilta kaipaan kyllä päivittäistä huomiota, mutta laatu korvaa määrän. Samalla olen itse huomioiva ja pidän siitä, että voin osoittaa toiselle arvostustani erilaisilla tavoilla. Lienen jonkinlainen ambivertti kun pidän ihmisistä ja ihmisiin tutustumisesta, mutta eniten arvokkaana interaktiona, en minkäänlaisena passiivisena olemisena.

On ihmisiä jotka tuntuvat kaipaavan jatkuvasti huomiota kaikilta, keneltä tahansa - se on ominaisuus mitä en itse henkilökohtaisesti ymmärrä, sekä mikä tuntuu todella raskaalta. Siis ei raskaalta minusta, itsehän jätän sellaisen vain huomiotta, vaan jutulta mikä on varmasti tosi raskasta ihmiselle itselleen kun elämä tuntuu ontolta ilman muilta ihmisiltä tulevaa reaktiota. Luulen että monet trollit ja muut typerästi netissä käyttäytyvät ihmiset ovat vain huomiohakuisia, jotka janoavat kipeästi mitä tahansa reaktiota - edes sitä että joku pitää idioottina. (Huom, en tässä siis sano että huomiohakuiset ihmiset yleisellä tasolla ovat verrattavissa trolleihin tms, kunhan tuli luontaisesti mieleen yhtenä aikamme ilmiöistä.)