Kirjoittaja Aihe: Miten lähteä tutkimaan omaa kinkiyttään kun kumppani on vanilja?  (Luettu 8809 kertaa)

OrjatarNana

  • Porttikiellossa
  • Uusi asiakas
  • *
  • Viestejä: 1
  • Galleria
Moi! Itsekkin aika aloittelija vasta ja ymmärrän jännityksen :) Aloitan Villissä Kartanossa orjattarena. Siellä on kinkybileitä ja yksityisiä sessioita. Ainakin tiedän että tuolla on hyvä meininki. Jos oot koskaan tulossa esim bileisiin niin ilmota mulle, voin tulla kaveriksi!

Kommunikaatio on avain kaikkeen  :love:

Ziri

Juuri katsoin sähköpostiluonnosta minkä olen kirjoittanut puolisolleni aheesta, siitä on nyt 4 vuotta enkä ole painanut lähetä nappia vielä. Tuntuu että aina on jotain, "ei nyt viitti sen murheita kasvattaa kun tuli vastoinkäymisiä". Omat sitten alkaa kertymään. Välillä tulee olo että nyt vain pitää tehdä jotain ns. peruuttamatonta joka saa sitten vyöryn liikkeelle.

Hentin

Hei,

Täälä täysin sama tilanne ja olen pohtinut vaihtoehtoja. Ei pitkän parisuhteen pitäisi kariutua sellaisesta, mutta suurin kynnys on se kertomisen uskallus.

Bestus

  • Asiakas
  • **
  • Viestejä: 46
  • Muumi(o)pappa
  • Galleria
Onhan se yhden sortin uskollisuutta sekin että jakaa murheensa puolison kanssa. Minä ainakin löysin tällaisia asioita päästäni niin kerroin. Ei se siitä pahana ollut mutta jostain syystä se jokin jota ehkä kuvittelen havittelevani, niin a) en voisi tehdä puolison kanssa ja b) ei kiinnosta puolisoa.
Toisaalta sitten puoliso oli sitä mieltä että toisen pitäis saada toteuttaa itseään, ainakin jonkin verran. Vähän vaikea sitä sopivaa tapaa on löytää.   

SirMichael

  • Kanta-asiakas
  • ***
  • Viestejä: 287
  • Kiintiö pervo
  • Galleria
Puhuminen asiasta kannattaa, voi ottaa aikaa että uskaltaa.
Kannattaako kärvistellä väkisin jos mieli haikailee muuta?
Toisaalta rakkaus murtaa muureja.
Ole avoin ja sinut itsesi kanssa. Tee omat päätöksesi.

Minen kadu mitään mitä olen tehnyt, vaan mitä olen jättänyt tekemättä.

fragariavesca

Tuota noin. Tämä oli ensimmäinen ketju täällä, jonka luin kokonaan alusta loppuun, joten kirjoitan vähän vanillakumppanin mietteitä siltä varalta, että kysymys on yhä ajankohtainen jollekulle, joka tänne etsiytyy.

Ensinnäkin, siinä voi käydä ihan hyvin. Meillä ainakin kävi. Ei ollut helppoa, vaati aikaa ja kärsivällisyyttä ja monia, monia keskusteluja ja kommunikaatiota. Puolisoni kink ei omaa populaarikulttuurin hyväksyntää, vaan päinvastoin hänellä oli (on ehkä yhä, vaikkei sitä minulle myönnäkään) työstettävänään vuosikausien häpeäntunne jostain varhaisteini-ikäisestä lähtien. Kävimme kerran yhdessä seksuaaliterapeutillakin, noin vuosi sen jälkeen, kun hän oli uskoutunut minulle; syy oli se, että minä tunsin itseni niin avuttomaksi, tuntui, että tarvitsin ammattilaisen tukea sanoilleni, ennen kuin hän uskoi, ettei hänen tarvitse hävetä tai yrittää opetella pois kinkistään. Rakkaus auttaa, vaikkei se ihan kaikkea korjaakaan. Itse koen, että olen hänen kinkyytensä ansiosta paljon suvaitsevaisempi, rohkeampi ja viisaampi ihminen.

Toiseksi, meitä vanilloja on toki moneen junaan, mutta osa meistä on varsin helposti korruptoitavissa. Itselläni meni ehkä noin 2 vuotta asiaan tutustuessa, sain edetä rauhassa omaa tahtiani. Yksi podcastin pitäjä sanoitti asian osuvasti näin: Jos joku intohimoisen rakkauteni kohde, oikea sielunkumppanini kertoisi minulle, että psst, minulla on tällainen salainen nappi, jota painamalla voisit saada minut tuntemaan ihaninta ja taivaallisinta euforiaa, mitä pystyn kuvittelemaan - niin kukapa ei sellaista nappia haluaisi painaa, tai edes vähän kokeilla?   ;) :love:

Joten jos kumppanini onkin yksisarvis-tuttifruttijäätelö, niin kyllä minäkin olen vähintään vaniljajäätelö, jonka päällä on strösseleitä ja mansikoita ja hilloja ja vadelmia ja kinuskikastiketta ja ja ja…!  8)

belladonna

Sitä vaan, että olipa ihana puheenvuoro. Kiitos.  ^-^

Tuota noin. Tämä oli ensimmäinen ketju täällä, jonka luin kokonaan alusta loppuun, joten kirjoitan vähän vanillakumppanin mietteitä siltä varalta, että kysymys on yhä ajankohtainen jollekulle, joka tänne etsiytyy.

Ensinnäkin, siinä voi käydä ihan hyvin. Meillä ainakin kävi. Ei ollut helppoa, vaati aikaa ja kärsivällisyyttä ja monia, monia keskusteluja ja kommunikaatiota. Puolisoni kink ei omaa populaarikulttuurin hyväksyntää, vaan päinvastoin hänellä oli (on ehkä yhä, vaikkei sitä minulle myönnäkään) työstettävänään vuosikausien häpeäntunne jostain varhaisteini-ikäisestä lähtien. Kävimme kerran yhdessä seksuaaliterapeutillakin, noin vuosi sen jälkeen, kun hän oli uskoutunut minulle; syy oli se, että minä tunsin itseni niin avuttomaksi, tuntui, että tarvitsin ammattilaisen tukea sanoilleni, ennen kuin hän uskoi, ettei hänen tarvitse hävetä tai yrittää opetella pois kinkistään. Rakkaus auttaa, vaikkei se ihan kaikkea korjaakaan. Itse koen, että olen hänen kinkyytensä ansiosta paljon suvaitsevaisempi, rohkeampi ja viisaampi ihminen.

Toiseksi, meitä vanilloja on toki moneen junaan, mutta osa meistä on varsin helposti korruptoitavissa. Itselläni meni ehkä noin 2 vuotta asiaan tutustuessa, sain edetä rauhassa omaa tahtiani. Yksi podcastin pitäjä sanoitti asian osuvasti näin: Jos joku intohimoisen rakkauteni kohde, oikea sielunkumppanini kertoisi minulle, että psst, minulla on tällainen salainen nappi, jota painamalla voisit saada minut tuntemaan ihaninta ja taivaallisinta euforiaa, mitä pystyn kuvittelemaan - niin kukapa ei sellaista nappia haluaisi painaa, tai edes vähän kokeilla?   ;) :love:

Joten jos kumppanini onkin yksisarvis-tuttifruttijäätelö, niin kyllä minäkin olen vähintään vaniljajäätelö, jonka päällä on strösseleitä ja mansikoita ja hilloja ja vadelmia ja kinuskikastiketta ja ja ja…!  8)