Kirjoittaja Aihe: Kuinka suurta ahdistusta piirteenne on aiheuttanut teissä?  (Luettu 40710 kertaa)

Uniform

  • Vieras
Ehkä jos joku joskus keksii varman keinon fetissin parantamiseen ja joka olisi tarpeeksi halpa, voisin ehkä harkita sellaisen hoidon koekaniiniksi (tai koeketuksi) menemistä.

Välillä minäkin olen ajatellut että elämä olisi helpompaa jos saisin parannettua itseni tästä fetissistä, mutta toisaalta en ole saanut mistään muusta samanlaista ja yhtä voimakasta kaiken alleen hukuttavaa nautintoa ja euforiaa kuin tästä fetissistä, joten jos minä parantuisin, jäisi elämääni suuri tyhjiö ja saako mikään sitä enää täytettyä? Tuntisinko enää samanlaista rakkauden huumaa? Pelottavaa ajatellakin.

Jotkut ovat onnistuneet korvaamaan olemattoman seksielämänsä jollakin niin mielenkiintoisella ja aikaa vievällä harrastuksella, ettei seksiä ehdi ajatellakkaan. Tosin sitten jos sellaista harrastusta ei itselleen keksi, niin voihan elämä olla aika masentavaa.
Pakko kommentoida omasta vinkkelistä. Siis ilman ahdistuksia  ;)
Mulla syksy on aikaa jolloin seksi ei tule edes mieleenkään. Aivot pyörii täysin vain sen yhden asian ympärillä... No nyt poikkeus viikko kun piti lähteä viikoksi sorvin ääreen.
Siis joskus se harrastus syrjäyttää seksintarpeenkin.

LaVida

Mulla se tuhosi 9v. suhteen ihanan ihmisen kanssa jota arvostan vieläkin yli kaiken. Olemme parhaita ystäviä, toistemme tukena, mutta luonnollisesti historiamme nostaa välillä päätään. Silloin se ei ahdistanut, tuntui vaan oudolta, olen näitä jotka ymmärsi itseään liian myöhään. 9v. täysin vanilja suhteessa teki mulle tehtävänsä :D
Nyt tiedän etten voi olla enää täysin vanilja suhteessa, valikoima on... aika pieni? :D Se ehkä hiukan ahdistaa, ei voi vaan mennä baariin ja...

Narttu-84

  • Vieras
herättää ahdistusta jonkin verran,varsinkin vanilijoiden kanssa,välillä tuntuu että lyöt vaan päätäsi seinään kun yrität kertoa että on tässä maailmassa muutakin seksiä kuin 5min peiton alla pimeässä. Mutta ylpeä siitä että olen kinky;) paljon on vielä matkaa ja tekemistä jotta ihmiset ymmärtäisivät kinkyjä :)

Riverlady

  • Vieras
Nyt tiedän etten voi olla enää täysin vanilja suhteessa, valikoima on... aika pieni? :D Se ehkä hiukan ahdistaa, ei voi vaan mennä baariin ja...

Täsmälleen toi on mun ainoa pelkotila! Tosin jos joku baarissa tulisi mulle lirpattaa ja kokisin juuri sillä hetkellä olevani hänelle suostuvainen, yhden yön voisin ihan hyvin mennä myös riuskalla vaniljalla. Pitempää suhdetta viritellessä ahistaisi, kun joutuisi käymään kinky-aiheisen kehityskeskustelun "öö... kun oot noin kiva ja upee ja sporttinen ja suorituskykyinen, niin olisitsä mulle se mun prinssijumala, joka tahtoisit tarttua ohjaksiin mut myös alistua mun valkoisen ratsuni kavioiden alle?"

AAAAGH!!

Hra_istvan

Ahdistusta on esiintynyt lähinnä silloin kun pitää yrittää selvittää mahdolliselta uudelta kumppanilta mitä hän tästä jutusta ajattelee. Toisalta en haluaisi täysin valtavirtaistaa S/M maailmaa. Pieni dekadenssin sävy antaa hommalle aika paljon lisälatausta. Luulen, että siirryn mormooniksi, siinä vaiheessa kun kaupasta alkaa saamaan Pirkka piiskoja ja nahkanaamareita.   

Feird

  • Vieras
Vaniljasuhteessa ollessani nämä mieltymykset tuntuivat ajoittain aika ahdistavilta, varsinkaan kun mistään seksiasioista ei pystynyt ääneen paljon puhumaan. Kaikenlaista hienovaraista ja suoraa ehdottelua yritin kyllä, mutta kun toinen ei ollut tippaakaan kiinnostunut niin minkäs sille voi. Koko homma alkoi tuntua turhauttavalta ja se oli yksi syistä lopettaa koko suhde. Onnekseni huomasin kiinnostuksen kohteet näinkin nuorena niin ei tarvinnut miettiä miten talolainojen kanssa käy tai alkaa miettiä lasten huoltajuusasioita.

Nykyisin en enää ole ahdistunut asian suhteen, mutta enemmän harmittaa kun kaikki uutuuden viehätys on poissa. Ei sillä etteikkö fetisseistä saisi enää kiksejä, vaan lähinnä se, että silloin kun kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä niin olihan se hiukan hauskempaa. Bileetkin tuntuvat nykyään vähän nähdyiltä. Korkeintaan ahdistaa se, että tämäkin kiinnostus lopahtaa ja sitten täytyy keksiä jotain vielä kinkympää tai oudompaa mistä kiihottua :D Mutta se nyt ei tällä mielikuviteksella kai ihan heti tule vastaan...

Jos jostain asiasta olen ollut oikeasti ahdistunut ja masentunut, niin biseksuaalisuuteni aiheutti minulle ehkä pahiten päänvaivaa. Vaikka ympäristölle suurimmaksi osaksi se olisikin todennäköisesti ollut ok, niin itselleni sellainen ei vain käynyt päinsä. Siitä on nyt jo lähemmäs 10 vuotta, joten sen ikäisenä ehkä tälläisten asioiden käsittely ei ollut vielä niin yksinkertaista, mutta ei ihmisen sentään itseään pitäisi vihata. Yritin tästä jotenkin epätoivoisesti jopa parantuakin, mutta eipä siihen mitään konstia löytynyt :D Asiaa hankaloitti ettei siitä voinut puhua kenenkään kanssa ja se aiheutti entistä enemmän ahdistusta kun asiat pyörivät vaan oman pienen päänupin sisällä...Vähitellen annoin asian vaan olla, aloitin seurustelemaan vaniljamiehen kanssa ja ajattelin homman olevan siinä, eipä tarvinnut enää miettiä naisista mitään sen kummempaa. Myöhemmin hyväksyin asian, kun ei ollut oikeastaan mitään syytä itseinhoon. Mutta aika monta vuotta sekin kesti ennen kuin pystyi ajattelemaan itseään ilman häpeän tunteita. Sen jälkeen ei oikeastaan kinkyasiatkaan ole aiheuttaneet samanlaista ongelmaa, sillä on helpompi olla oma itsensä kuin esittää jotain muuta. Itselleen valehteleminen käy pidemmän päälle raskaaksi.

LiseCohen

  • Bizarre Club
  • V.I.P.
  • *
  • Viestejä: 1217
  • Untermensch
  • Galleria
Ehkä jos joku joskus keksii varman keinon fetissin parantamiseen ja joka olisi tarpeeksi halpa, voisin ehkä harkita sellaisen hoidon koekaniiniksi (tai koeketuksi) menemistä.

Välillä minäkin olen ajatellut että elämä olisi helpompaa jos saisin parannettua itseni tästä fetissistä, mutta toisaalta en ole saanut mistään muusta samanlaista ja yhtä voimakasta kaiken alleen hukuttavaa nautintoa ja euforiaa kuin tästä fetissistä, joten jos minä parantuisin, jäisi elämääni suuri tyhjiö ja saako mikään sitä enää täytettyä? Tuntisinko enää samanlaista rakkauden huumaa? Pelottavaa ajatellakin.

Jotkut ovat onnistuneet korvaamaan olemattoman seksielämänsä jollakin niin mielenkiintoisella ja aikaa vievällä harrastuksella, ettei seksiä ehdi ajatellakkaan. Tosin sitten jos sellaista harrastusta ei itselleen keksi, niin voihan elämä olla aika masentavaa.

Olen tainnut ennenkin täällä mainita että kyseisen fetissin johdosta tekee mieli seksiä vähän liikaakin koko ajan ja kumppani on helisemässä himojeni kanssa. Ei meidän seksielämä ollut kuollutta sitä ennenkään, mutta varsinkin nyt se on vain parantunut. Onhan se vähän erilaista 7 vaniljavuoden jälkeen. Vielä kun pystyy kohdistamaan kaikki halunsa omaan kumppaniin niin mikäs sen mainiompaa.

Kun nyt katson taaksepäin niin minulla on yleensä aina ollut jokin yksi aikaavievä "harrastus" johon kohdistan kaiken aikani ja energiani ja tällä hetkellä se sattuu nyt olemaan tämä. Eikä ne aina ole ollut seksuaalisuuteen liittyviä "harrastuksia". Voi olla että löydän vielä jossain vaiheessa jonkin toisen aiheen josta innostun ja tämä jää vähemmälle ja lopulta vaipuu unholaan. Olen sellainen "kaikki tai ei mitään"-tyyppi intohimojeni kohteiden suhteen. Tähän sopiii sanonta rakkaus on ikuista, vain kohde vaihtuu.

LaVida

Nyt tiedän etten voi olla enää täysin vanilja suhteessa, valikoima on... aika pieni? :D Se ehkä hiukan ahdistaa, ei voi vaan mennä baariin ja...

Täsmälleen toi on mun ainoa pelkotila! Tosin jos joku baarissa tulisi mulle lirpattaa ja kokisin juuri sillä hetkellä olevani hänelle suostuvainen, yhden yön voisin ihan hyvin mennä myös riuskalla vaniljalla. Pitempää suhdetta viritellessä ahistaisi, kun joutuisi käymään kinky-aiheisen kehityskeskustelun "öö... kun oot noin kiva ja upee ja sporttinen ja suorituskykyinen, niin olisitsä mulle se mun prinssijumala, joka tahtoisit tarttua ohjaksiin mut myös alistua mun valkoisen ratsuni kavioiden alle?"

AAAAGH!!

No mennäänkö yhessä paariin sit? Törmätään vahingossa tiskillä ja mä voin löperrellä sulle kaiken maailman ihanuudet? :D

Riverlady

  • Vieras
No mennäänkö yhessä paariin sit? Törmätään vahingossa tiskillä ja mä voin löperrellä sulle kaiken maailman ihanuudet? :D

Mehän olemme jo baarissa, bdsm-baarissa  ;D

fuXia

Nuorena nolotti vähän, ja mietin että olenko mielenvikainen vai mitä kun minulla on fantsioita alistetuksi/väkisinotetuksi joutumisesta.

Avioliitossa oli melko vaniljaista omasta mielestä vaikka sillonen mies tykkäsi pukeutumiseen liittyvistä jutuista sekä itsellään että minulla, mutta minun omia juttuja ei tuotu esille enkä tiennyt miten olisin asiasta puhunutkaan. Yhdessä elämänvaiheessa avioliitossa ollessa pääsin toteuttamaan salaa itseäni, en siis pettämisestä enkä laittomuuksista nyt puhu missään nimessä, mutta kyseessä on sellainen asia mistä en halua puhua ja mitä en koskaan tule kenellekään paljastamaan - häpeän sitä niin paljon ja se on niin henkilökohtaista että kuolisin jos joku saisi siitä tietää. Vaikka tiedän että en ole yksin. Se on ehkä se juttu mikä aiheuttaa nolostelua ja tavallaan ahdistusta. Avioliittoaikoina oli kaikenlaista muutakin tekeillä että en tainnut edes siinä hötäkässä jaksaa muistella omia tarpeita ja haluja, turhauttihan se tottakai mutta siloin se oli toisarvoista.

Sitten olin täysin totaalisen kuivasa ja lopulta seksittömässä suhteessa eron jälkeen, ja silloin ahdisti se että en saanut edes sitä vaniljaa. Poikkihan se piti laittaa.

Sinkkuillessa ei ne omat mieltymykset sinänsä ahdistaneet, pikemminkin se että sitä omaa juttua ei oikein osannut hakea mistään oikealla tavalla - mutta lopulta sattumalta löytyi pari kivaa leikkikaveria täydentämään niitä enemmän vaniljasäätöjä ja aloinkin taas tiedostamaan oman minuuteni mitä ihanimmalla tavalla. Ahdistavaa oli ehkä se että se kaikkein parhain pervoilusäätö ei ollut mitenkään "vakaalla" pohjalla syistä joihin en tässä nyt mene ja huonoilla ihmissuhdekokemuksilla varustettuna minä tarvitsin jotain validaatiota enemmän kuin pystyin saamaan.

No nyt ei ahista sitten pätkääkään kun on se ainoa ja oikea ihanan täydellinen mies kainalossa - tai siis suuresta pituuserosta johtuen minä olen se joka on kainalossa (tai headlockissa pikemminkin kiitos nam). Hänellekään en tule koskaan kertomaan sitä mistä en kehtaa kellekään puhua eikä mun edes tarvitse, se ei ole keneltäkään pois että mulla on salaisuus. Vielä on ehkä pari-muutama juttu mitä en ole hänelle puhunut mutta ei nekään asiat mua ahdista kun tiedän että kunhan olen valmis ja halukas niistä puhumaan, hän ei taatusti lähde karkuun ja pikemminkin hymähtää sille että olen kokenut jotenkin noloksi kertoa. Tämän huomasin viimeks eilen illalla saunassa, kun puhuttiin syvällisiä. On se ihmeellinen tuo mies.

TL;DR Nuorena ahisti, myöhemmin turhautti toteutumattomuus, nyt ei ahista yhtään :)

Engel

  • Vieras
Ahdistusta - ei lainkaan. Toisaalta omalla kohdallani tämä ei ole vaikuttanut entisen kumppanin, mahdollisten lasten tms elämään. Ainoastaan itseeni. Oonkin ollut lähinnä onnellinen saatuani omilla fiiliksilleni viimein nimen, ja että se tapahtui juuri tässä vaiheessa.

Tietyssä määrin huolestuttaa, onko mahdollista löytää itselleen sopivaa samoista asioista kiinnostunutta kumppania, jonka kanssa voisi olla sinne vanhainkotiin saakka. Toisaalta olen näissä asioissa myös parantumaton optimisti, ehkä se auttaa ;D

Lisäksi ne muutamat vaniljatreffipyynnöt mukavilta miehiltä, jotka on joutunut kuittaamaan "ei":llä kun ei halua johtaa ketään harhaan, tuntuvat välillä kiusallisilta.

tiku

  • Vieras
Olen miltei aina hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen kaikkine taipumuksineni. Eli ei ahditusta sen suhteen.

Ahdistus herää vain siinä puolessa kun on kommunikoinut puolison kanssa omat halunsa ja toinen kuitenkin välillä haluua yrittää. Tuohan olisi muuten ideaalitila että toinen haluaa yrittää ymmärtää ja pelata mukana, mutta mutta... Kun sittten ollaan hetkessä kiinni niin oma ahdistus ampuu kerralla katosta läpi kun huomaa että ihan oikeasti toinen on mukana vain yrittämässä ja se oma halu tai into puuttuu kokonaan.... Itselle tulee siitä niin pahuksen syyllinen olo ja sitä kautta ahdistus pukkaa tekemään kuplaa otsaan... Kun tietää ettei toinen kuitenkaan oikeasti haluaisi niin se ei vain toimi...

st_barbara

  • Vieras
ei ahdista, mutta joskus tunnen olevani syrjässä sekä ns. tuolla ulkona että ns. täällä sisällä.

Kun ei pääse toteuttamaan seksuaalisuuttaan, se saa aikaan mieletöntä levottomuutta ja turhautuneisuutta. Subi pyrkii ulos, mutta ei voi kohdistaa itseään ja olojaan kenellekään.
Sitten KUN (ei jos) tapaan "sen oikean", säälin Häntä jo vähän valmiiksi, sillä pelkään turhautumiseni purkautuvan voimalla eikä se olisi oikein Häntä kohtaan.
Toki "sen oikean" osuessa kohdalle, Hän tulee toki tietämään asiasta ja fiksuna ihmisenä osaa suhtautua siihen oikealla tavalla ja asenteella.  :)

Mutta ei se ahdistuneisuuden tunnekaan pahasta ole, koska silloinhan sitä käsittelee asiaa itsensä kanssa, löytää ne puolet itsestään, jotka hyväksyy. Löytää niitä piirteitä, joita haluaa tai ei halua.

Muistan lukeneeni joskus jotain, että ei tärkeintä ole määränpää vaan matka  ;)

Bon voyage meille kaikille :-*

sub-jallu

  • Vieras
Itse havainnut omat kinky piirteet jo hyvin nuorena ja ennen kuin oppi käsittelemään ja hyväksymään asiat mistä tykkää ja haluaa aiheutti ahdistusta, pelkoa sekä hämmennystä. Samoin kuin aika mikä tuli vanilia suhteissa haaskattua vaikka olikin jo löytänyt ja hyväksynyt itsestään tämän puolen. Nyt kun on oppinut hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja löytänyt tasapainon normaali elämän ja kaiken kinkyilyn välissä on ahdistus poistunut ja tilalle tullut vain iloa ja nautintoa siitä kuka olen.

petsjots

  • Vieras
Hämmennystä enemmän kuin ahdistusta.
Ihmettelin jo 15-vuotiaana, kun sain kicksejä mm. naisten kiiltävistä vaatteista ja kopisevista korkkareista. Kun ärrältä käytiin kavereiden kanssa sydän pamppaillen ostamassa ekat Jallut ja Kallet ja salaaniitä lueskeltiin ja vertailtiin mielipiteitä parhaista kuvista ja tarinoista, ihmettelin hieman, että oma makuni ei osunutkaan aivan yksiin muiden kanssa. Tämä johtaakin seuraavaan kysymykseen, jota täälläkin on käsitelty. Mistä pervous/kinkyys saa alkunsa? Miksi?

No palataan aiheeseen. Toki nuoruuden seksikokeilut menivät ihan jo ihmettelyn voimalla, mutta jo ensimmäisessä parisuhteessani (avoliitossa parikymppisenä) törmäsin siihen, että jotain olis tehtävä, mieluiten pikapuoliin. Olen ollut kyllä siitä onnellisessa asemassa, että olen joko taitava vedättäjä ja/tai suostuttelija tai sitten minulla on käynyt pirun hyvä tuuri kumppanien suhteen, sillä varovaisesti edeten ollaan saatu vietyä myös tätä seksuaalista puolta ns. oikeaan suuntaan. Onhan noita ylilyöntejäkin vuosien varrella sattunut (pahin johti pitkään mökötykseen ja seksilakkoon), muttei sentään mitään eroon johtaneita juttuja.

LiseCohen tuolla taaempana totesi, että omista pervoiluista (isommista tai pienemmistä) saa sen verran isot kicksit, että mietityttää mitä nautintoja elämästä jäisikään paitsi, jos kinkyilot poistuisivat. Tulisiko tyhjiö? Kai se on nyt vaan niin, että joutuu itselleen myöntämään, että ihan tavallinen übervaniljasuhde nykyisellään olisi kaiketi lopulta aika mahdoton. Omalla kohdallani taipumukseni tuntuvat ennemminkin vahvistuvan kuin lievenevän. Hyväksytään sitten asia sellaisenaan ja lähdetään kulkemaan omaa polkua. Taas filosofisesti on kuitenkin todettava, että miksi hitossa seksi ja seksuaalisuus yhteiskunnassa on niin pirun tabu? Miksei kukin saa hoitaa omaa kaalimaataan omalla tavallaan? Jatkan varmaan tätä jossain yhteydessä toisaalla. Tietokonepeleissä saa ampua toisen tohjoksi ja veri lentää pitkin seiniä, mut autappas jos tissi tai paljas pylly vilahtaa, niin sitten onkin piru merrassa. Sama toistuu joka ilta telkkarissa...

En koe ahdistavaksi sitä, että olen päätynyt olemaan oman tieni kulkija. Kaikkiin polkuihin liittyy omat rajoitteensa, myös valitsemaani. Nyt tein sitten sellaisen valinnan, että päädyin yhteisön jäseneksi ja symbolisesti (itselleni) vahvistan lopullisesti valintani. Eiköhän naamavärkkinikin sitten tämän seurauksena lopulta tule näkymään myös miiteissä ja tapahtumissa.

It´s my way