Tässä artikkelissa tarkastelen Jeremy N. Thomasin (2020) reflektiivistä artikkelia
BDSM as trauma play: An autoethnographic investigation, joka julkaistiin vertaisarvioidussa Sexualities -lehdessä. Käytin artikkelia esimerkkinä omakohtaista kokemusta analysoivasta ja työstävästä aineistosta artikkelisarjani
Teemoja hoitavasta piiskauksesta osassa 5,
Syvä pää: tutkijan trauma ja piiska https://www.bdsmbaari.net/index.php?topic=41561.0. Seuraavassa esittelen Thomasin artikkelia tutkimuksena.[1], [2] Thomas on Idaho State Universityn sosiologian apulaisprofessori ja
Journal of Positive Sexualityn päätoimittaja.[3]
Artikkelin tutkimustehtäväThomasin artikkelin fokuksessa on BDSM:n kehyksessä toteutuva lapsuudessa koetun traumaattisen tapahtuman käsittely näytelmän tai leikin (engl. play) keinoin. Tutkimustehtävä avautuu neljäksi kysymykseksi: 1. Miltä tuntuu ottaa osaa traumanäytelmään?, 2. Onko kokemus terapeuttinen?, 3. Onko kokemus traumaattinen?, 4. Miten traumanäytelmä samanaikaisesti koetaan kognition, tunteiden ja kehollisuuden tasoilla?
Tutkimustehtävä operationalisoituu analyyseiksi kahdesta julkisesta piiskaussessiosta, joiden kohde tutkija itse on. Thomas jättää suoraan esittämättä kysymyksen, mitä hänelle itselleen tapahtuu suhteessa traumaansa artikkelissa kuvattujen sessioiden aikana. Artikkelissa on kuitenkin keskeistä etsiä vastausta tähän.
Autoetnografinen menetelmäAutoetnografialla tarkoitetaan kulttuurintutkimuksen menetelmää, jossa tutkija kytkee henkilökohtaista kokemustaan laajempiin yhteyksiin ja merkityksiin. Autoetnografiassa tutkija on osa omaa kulttuuriaan, jota itse tutkii.[4, s. 85]
Itseen kohdistuva tutkimus ei edusta vastaavanlaisia tilanteita laajemmin eikä ole yleistettävissä. Sen edut ovat mahdollisuudessa yhdistää tutkijan ja tutkimuskohteen rooli refleksiivisesti ja intensiivisenä, pohtivana ja samalla hyvin läsnä olevana. Toisin sanoen tutkijan ote kohteesta on ”vahvempi” ja tavoittavampi muihin menetelmiin verrattuna. Thomasin käsittelemän aiheen kannalta autoetnografian vahvuus on siinä, että se tarjoaa suoremman pääsyn tutkittavaan, hyvin henkilökohtaiseen kokemukseen kuin mitä haastattelu tai havainnointi voisivat tarjota.
Artikkelissaan Thomas tukeutuu sessioista ja niiden taustalla olevasta kokemuksesta tekemiinsä muistiinpanoihin sekä laajaan kirjalliseen taustoitukseen. Mitä ilmeisimmin pitääkseen kokonaisuuden selkeänä ja nimenomaan autoetnografisena, hän ei esimerkiksi viittaa piiskaajiensa vaikutelmiin tai pohdi yleisön reaktioita yksittäistä mainintaa enempää.
Traumanäytelmän tai -leikin (trauma play) käsiteArtikkelin keskeinen käsite on traumanäytelmä tai -leikki, johon tässä yhteydessä liittyy BDSM-toimintaa. Sillä tarkoitetaan ”käytäntöä, jossa tarkoituksellisesti ryhdytään BDSM-aktiviteetteihin tarkoituksella ’leikkiä’ (tai näytellä) henkilön menneisyydessä kokemaa traumaa tai hyväksikäyttöä”.[1, s. 918]
Aihepiiriä on aiemmin tutkittu varsin vähän. Tutkimus on kohdistunut naisiin kokijoina ja saattanut heijastaa käsitystä siitä, millaisista tilanteista eri sukupuolten on sosiaalisesti hyväksyttyä avautua. Psykoanalyyttisesta traditiosta peräisin oleva käsite trauma play on aiemmin ensisijaisesti liitetty lapsiin ja sillä on viitattu sekä kuvauksiin traumatilanteen toistamisesta (reenactment) että terapiatyöskentelyyn.
BDSM:n kontekstissa trauma playsta on olemassa kaksi tasoa, yksilön elämänkokemuksiin liittyvä ja toisaalta kollektiivinen ”kulttuurinen traumanäytelmä”. Jälkimmäinen käsittelee rotusyrjinnän tai holokaustin kaltaisia tapahtumia. Edelleen trauma playsta on kaksi tulkintaa tapahtuman ja toiston suhteesta: traumanäytelmä voidaan nähdä joko traumaattisen tilanteen ”uudelleenesittämisenä" (reenactment) tai ”uudelleenkirjoittamisena” (rescripting). Thomas toteaa, että internet-keskusteluissa näyttää olevan tutkijayhteisöä selkeämpi jaottelu näiden välillä siten, että ”uudelleenesittäminen" merkitsee kokemuksen (pakko)toistoa, kun taas ”uudelleenkirjoittaminen” on enemmän terapeuttista.
Thomas päätyy neljään eri tapaan tulkita trauma play -käsitettä BDSM:n kontekstissa:
1. Kyse on nimenomaan leikistä. Se resonoi laajempaan ajatukseen BDSM:stä leikkinä.
2. Trauma on yksilön leikin kohde ja tavoitteena on näin kontrolloida vaikeaa kokemusta.
3. Kyse on leikkiterapian (play therapy) muodosta, siitä, että leikissä "näytellään tunteita, ajatuksia ja kokemuksia tavoilla, joita ei voida ilmaista sanoin".
4. Trauma play on "läpikotaisin kehollinen kokemus" (thoroughly embodied experience). Keho nähdään kykeneväksi kertomaan omaa tarinaansa ja näytelmä tai leikki (BDSM-aktiviteetein) on sen keino.
Keskeiset tuloksetArtikkelissa tarkastellaan tutkimuksellisesti kahta piiskaussessiota. Ensimmäisessä niistä tutkija käy läpi lapsuuden väkivaltakokemuksen pyrkien asettumaan siksi ”lapseksi kylpyhuoneessa”, jota lyötiin ja jolle huudettiin ja vaadittiin vastauksia, joita hän ei voinut antaa. Toinen sessio edustaa tilannetta, jossa tutkija on ensimmäisessä sessiossa voittanut traumansa ja voi nyt ”leikkiä” sillä. Piiskaajat ovat molemmissa tapauksissa naisia. Perusteluna on, että näin oli myös lapsuudenaikaisessa tapahtumassa. Lisäksi kirjoittaja mainitsee tässä yhteydessä oman heteroseksuaalisen suuntautumisensa.
Merkittävän osan artikkelista muodostaa kirjoittajan ensimmäisen tarkastellun session aikaisten kokemusten kuvaus ja jäsentäminen.
Aluksi kuvataan lyhyesti session järjestely ja mainitaan, että piiskuri on hänen ”suosikkitopinsa” ja sessiota seuraa 20-30 ihmistä kokonaisuudessaan noin satahenkisestä bileiden osallistujajoukosta. Tutkija kuvaa reaktioitaan, tapaansa käsitellä kasvavaa kipua, kunnes ehkä noin 15 minuutin kohdalla ympäristö alkaa häipyä ja tilalle alkaa vähitellen tulla lapsuuden kokemus. ”Osa minua haluaa mennä sitä kohti, mutta pelkään.”
Tekstissä seuraa lapsuuskokemuksen palauttamista. Osa esiin tulevista muistoista on kirjoittajalle todella pahoja, ”kauheita asioita, joita kieltäydyn muistamasta”. Niistä ei siis artikkelikaan kerro. Tämän jälkeen kuvaus palaa takaisin nykyhetkeen, muistoista konkreettiseen kipuun.
Session huolelliseen suunnitteluun (miten, sitä tutkija ei tässä kerro) viittaa se, että ratkaisevaan asemaan piiskattavan tietoisuudessa nousee itse valitusta taustamusiikista yhtye Rage Against the Machine, jonka esitys vaikuttaa auttavan pahojen kuvien karkottamista tai voittamista. Kirjoittaja siteeraa: ‘Fuck you, I won’t do what you tell me. Fuck you, I won’t do what you tell me.’
1 Hän kuvaa, miten yksittäinen ruoskanisku (single tail) saa hänet huutamaan kovemmin kuin koskaan, tuntuu kuin hän hajoaisi, liukenisi.[1, s. 923]
Nyt kirjoittaja ikään kuin herää, piiskaus on loppunut ja piiskuri koskettaa häntä, pitelee hellästi, suutelee. Tässä kohtaa mainitaan yleisö, joka katsoo ahdistuneena (distressed).
Toiseen artikkelissa kuvattuun piiskaustilanteeseen liittyy asetelma, jossa kirjoittaja kokee olevansa piiskattavan roolissaan vahvoilla. Nyt ollaan pitämässä hauskaa, ei käymässä traumaa läpi. Halutaan päästellä höyryjä pihalle. ”
Leikin uuden topin kanssa, tapaamme ensimmäistä kertaa. Hän tykkää piiskata ihmisiä ja minä tykkään, kun piiskataan. Annetaanpa näille mahdollisuus.” Uudella topilla on laaja kokoelma lyömävälineitä mukanaan. Kun joku väline on pelottava ja sattuu kovaa, kylpyhuone vilahtaa piiskattavan mielessä, mutta ei hätää: leikitään vaan sillä asialla hetki. [1, ss. 924–925]
PäätelmätTutkimuksen päätelmissä (Discussion- ja Conclusion-osioissa) kirjoittajan laaja kirjallisuuden tuntemus ja kyky hyödyntää sitä pääsevät oikeuksiinsa. Tähän sitä on kuitenkin vaikea tiivistää. Artikkelin keskeisiä johtopäätöksiä ovat seuraavat:
1. Kirjoittaja näkee trauma playn ennen kaikkea mahdollisuutena ”kirjoittaa kokemus uudestaan” (rescripting). Trauma playn päähenkilö saa tilanteessa käyttöönsä uusia mahdollisuuksia verrattuna siihen, että kokemus vain toistuisi (reenactment). Traumaattinen kokemus voidaan täydentää uudeksi toimijuuden ja kritiikin elementeillä. Yleiskielellä ilmaisten tämä tarkoittaa, että kokemus on näin käsiteltynä enemmän kokijan hallinnassa.
2. Pohdinnan toinen teema koskee
subspacen käsitettä, jota yleisesti BDSM-kulttuurissa kuvataan positiivisiksi fysiologisiksi tuntemuksiksi ja tavoiteltaviksi psyykkisiksi tiloiksi. Kirjoittaja peilaa tätä näkökulmaa omaan kokemuksensa, jossa on hajoamisen (dissosiation) piirteitä. Nämä liitetään yleensä enemmän traumaan ja hyväksikäyttöön. Trauma playn kokemuksessa voi hänen mukaansa kohdata yhteisöllinen subspace ja kliinisesti ymmärretty hajoamisen ajatus.
3. Kirjoittaja korostaa, että vaikka hänen tapauksessaan trauma play -asetelmaan liittyi olennaisesti fyysinen kipu, näin ei aina ole. Vertailukohdiksi hän esittää tutkimuksia raiskaustilanteen (rape play), insestin (incest play) tai nöyryyttämisen (humiliation play) esittämisestä.
Vallanvaihdon dynamiikka (power exchance) ja toisaalta luottamus (trust), intiimi hellyys (intimacy) ja haavoittuvuus (vulnerability) ovat trauma playn keskeisiä huomioon otettavia ulottuvuuksia. Viimeksi mainittuun liittyen valaiseva ja jännitteinen on kirjoittajan huomautus siitä, että vasta nyt hän kykeni asettumaan julkisen haavoittuvuuden tilanteeseen saavutettuaan arvostetun aseman yhteiskunnassa.[1, s. 926] Tekstistä ei käy ilmi, onko tässä kyse vain kirjoittajan omasta tulkinnasta vai onko tilanteeseen liittyvä BDSM-yhteisö tapahtuma-aikana tietoinen hänen asemastaan. Itselläni ei ole kokemusta tai tietoa siitä, miten yleisiä esim. suomalaisissa kinkypiireissä ovat henkilöiden ulostulot yhteiskunnallisista asemistaan ja miten tällaiseen suhtaudutaan.
VastaanottoVastaanotolla tarkoitan tässä tieteelliselle julkaisemiselle ominaista kulttuuria, jossa aiempia tutkimuksia käytetään oman tutkimuksen lähteinä (toisinaan myös aineistona), jolloin niiden merkitystä kommentoidaan ja kritisoidaan viittaavan artikkelin näkökulmasta. Tarkasteltavaan artikkeliin on Google Scholarin mukaan viitattu 60 kertaa. Mainitsen seuraavassa muutaman esimerkin, joihin pääsen käsiksi maksamatta artikkelien lukuoikeuksista.
• Gewirtz-Meydan, A., Godbout, N., Canivet, C., Peleg-Sagy, T., & Lafortune, D. (2024).
The Complex interplay between BDSM and childhood sexual abuse: a form of repetition and dissociation or a path toward Processing and Healing?. Journal of Sex & Marital Therapy, 50(5), 583-594.
Artikkeli tutkii kehollisuuden (embodiment framework) kautta sitä, miten BDSM voi vaikuttaa traumaattisen hyväksikäyttökokemuksen tiedostamattomana toistona joillakin hyväksikäytön uhreilla näiden pyrkiessä trauman käsittelyyn ja tervehtymiseen.
Artikkeli on laajasti lähteitä käyttävä ns. katsausartikkeli. Johtopäätöksenä on lisätutkimuksen tarve molemmilla alueilla, siis BDSM:ssa ja lasten hyväksikäytössä. BDSM ei korvaa trauman hoitoa, mutta voi toimia joillekin uhreille moniulotteisena tapana etsiä keinoja uudelleenprosessointiin ja tervehtymiseen. Tätä pohdintaa sivusin myös omassa artikkelisarjassani taustoittaessani Thomasin ”koetta” viittaamalla Internetissä runsaasti esiintyvään ”piiskaterapian” tarjontaan.[2]
• Pearson, A., & Hodgetts, S. (2024).
“Comforting, Reassuring, and… Hot”: A Qualitative Exploration of Engaging in Bondage, Discipline, Domination, Submission, Sadism and (Sado) masochism and Kink from the Perspective of Autistic Adults. Autism in Adulthood, 6(1), 25-35.
Artikkelissa pyritään täydentämään niukkaa tutkimustietoa hypoteesista, että BDSM saattaisi viehättää autistisia ihmisiä. Tutkimus on laadullinen monitapaustutkimus, jossa käytetään fenomenologista lähestymistapaa, siis keskitytään käsityksiin ja ilmiöihin. Tällaisen tutkimuksen tavoitteena ei ole laaja otanta ja tilastollinen edustavuus, vaan kohteen piirteiden kartoittaminen. Tutkimuksen tulokset voivat auttaa poistamaan stigmoja sekä autistien läheisyyden ja hellyyden kokemisesta että ”vaihtoehtoisista intiimin elämän käytännöistä” (≈kinky seksuaalisuus).
• Hughes, S. D., & Hammack, P. L. (2022).
Narratives of the origins of kinky sexual desire held by users of a kink-oriented social networking website. The Journal of Sex Research, 59(3), 360-37.
Tutkimus tarkastelee kinky-sivustojen käyttäjien näkemyksiä kiinnostuksensa alkuperästä. Esimerkkeinä näistä mainitaan sadomasokismi, bondage, dominointi/alistuminen, roolileikit ja seksuaalinen fetisismi. Tutkimus tuotti usean itsenäisen luokittajan tekeminä 20 kiinnostusluokkaa, jotka järjestettiin viiteen laajempaan kategoriaan. Nämä kategoriat ovat: identiteettitekijät (esim. persoonallisuus, henkilökohtainen mieltymys, roolin etsiminen, 72,7 %), vähittäinen kiinnostuminen (traumaattiset ja ei-traumaattiset kokemukset, 38.1%), vastarinta (jonkin alkuperäselityksen epäily tai kieltäminen, 24.6%), luonto (biologia, geenit, 22.7%), epävarma (10.4%). Alle 19 % mainitsi jonkin traumaattisen kokemuksen.
Toinen tulkinta vastaanotosta tässä yhteydessä on, miten minä lukijana näen artikkelin toisaalta tieteellisenä esityksenä ja toisaalta sisällöllisesti ja kokemuksellisesti. Tutkijan henkilökohtainen rohkeus tarttua vaikeaan aiheeseen yhdistyy pitkään kokemukseen seksuaalisuuteen liittyvästä tutkimuksesta, mikä näkyy lukijallekin hyvin avautuvana kirjallisuuden käyttönä. Henkilökohtaisessa taustoituksessaan hän toteaa myös varhain heränneen kiinnostuksensa BDSM-aiheiseen pornoon (muuten artikkeli ei käsittele tätä aihetta). Omia vaikutelmiani tarkastelin myös aiemmin mainitussa artikkelissani.[2] Kun tätä varten luin Thomasia uudessa tilanteessa, tekstistä löytyi vielä paljon uutta.
Alaviitteet1 Lainaus on kappaleesta
Killing in the Name yhtyeen nimeä kantavalta debyyttialbumilta (1992).
Lähteet[1] J. N. Thomas, ”BDSM as trauma play: An autoethnographic investigation”, Sexualities, vsk. 23, nro 5–6, ss. 917–933, 2020.
[2] Mr Birch, ”Syvä pää: tutkijan trauma ja piiska”, bdsmbaari.net.
[3] Victoria, ”Volunteer Spotlight: Dr. Jeremy Thomas”, Center for Positive Sexuality: Sex Positive Education and Research.
[4] M. Patton Quinn, Qualitative Research & Evaluation Methods, 3rd p. Thousand Oaks: Sage, 2002.
