Tyydyttekö vanilijasuhteeseen?

[Miksa93]

Aihe, joka on varmasti aikaisemmin muitakin pohdituttanut, enkä varmasti ole viimeinen. Onko meillä puolisoni kanssa riittävän sopiva kemia seksin ja läheisyyden osalta?

Olen 32v mies ja tyttöystäväni 30v. Yhdessä olemme olleet reilut 4 vuotta. Minua on aina kiinnostanyt kinkyt jutut, mutta tajusin sen ensimmäistä kertaa olevan niin iso asia minulle kuin se on vasta, kun muutimme yhteen. Tajusin, että olen kyllä sub. Olemme aina keskustelleet avoimesti ja päädyimme siihen, että voidaan yhdessä tätä tutkia, sekä sovimme myöhemmin avoimesta suhteesta niin, että minä voin halutessanibkäydä ammattidominan luona (3x käynyt parin vuoden aikana), ja puolisoni voi halutessaan myös käydä vieraissa (0x käynyt). Tämä ei näin cuck henkisenä minua haitannut, ehkäpä päin vastoin.

Viimeisen parin vuoden aikana olemme kokeilleet, jokseenkin aika vähän, mm. siveysvyöllä leikkimistä ja sitomista, mutta puolisoni ei ole juurikaan kiinnostunut tästä. Itselläni on aikalailla kadonnut halu ehdottaa kinkympiä juttuja, kun reaktio toisella on tähän enemmänkin vähän negatiivinen. Seksimme on pysynyt täysin vanilijana, ja viimeisen vuoden aikana se on lisäksi tasaisesti vähentynyt. Nykyiseltään meillä on seksiä kerran kolmeen viikkoon. Puoliso on todennut, että hänellä on alhaisemmat halut seksiin ja nykyinen frekvenssi seksissä riittäisi hänelle. Olemme käyneet parisuhdeterapeutin luona keskustelemassa, suunnittelemme yhteistä tekemistä ja treffi-iltoja, unirytmi on kunnossa, eikä arki ole liian kiireistä, kun pärjäämme 60-80% työajalla. Emme silti ole löytäneet keinoja lisätä läheisyyttä, haluja ja seksiä arjessa.

Osin pelkään, että minun halu seksissä olla sub on osa vähentämään meidän läheisyyttä. Puolisoani ei niinkään kinkyily kiinnosta. Toisaalta miten usein kumppaneilla on täysin samanlainen seksuaalinen yhteensopivuus? Olemme nyt suunnitelleet 6 kk parisuhdetaukoa ja erillään asumista, jos se tilanteessa selkeyttäisi meitä ja auttaisi ymmärtämään, olemmeko toisillemme sopiva match.

Nyt se kysymys: Ovatko ihmiset parisuhteessa löytäneet onnen ja sopivan läheisyyden kumppanin kanssa, vaikka toista kiinnostaa kinkyily ja toista ei? Ja millä tavalla?

Useampi kuukausi on minua vaivannut jo ajatus, että olenko 32v ja loppuelämän sellaisessa parisuhteessa, jossa en saa seksuaalista puoltani esiin? Toisaalta dominan luona käyminen on mahdollistanut tämän, mutta muistuttaako se siitä, mitä minulla ei kotona voi olla? Sitten taas toisaalta en tiedä tapaanko koskaan niin mahtavaa ihmistä kuin puolisoni on, joka vielä tykkäisi kinkyilystä? Varsinkin, kun seuranhakupalstoilla ei taida olla pulaa subi-miehistä ja dominoivia naisia kutsutaan yksisarvisiksi…

[armadillo]

Olen törmännyt tässä vuosien varrella useampaankin järjestelyyn, missä oma rakas 100% vaniljapuoliso löytyy kotoa, ja kinky-puolisko käy sitten hakemassa täyttymystä vieteilleen suhteen ulkopuolelta. Kaikki tämä siis yleensä aivan avoimin kortein. Ainakin oma käsitykseni kolmantena pyöränä on ollut että nämä on olleet suhteellisen pysyviä kuvioita ja toimineet ihan ok.

Toki on myös paljon kumppaneita liikkeellä salaa, mutta tämmöistä pettämiseksi luokiteltavaa ratkaisua en voi suositella kenellekään ihan jo pelkästään eettisistä syistä, mutta myös siksi että sellainen käynee pidemmän päälle stressaavaksi. Ylipäänsä kaikenlainen salailu johtaa väistämättä ongelmiin, ja tulee lopulta paljon kalliimmaksi ja kivuliaammaksi kuin jos olisi vaan ollut heti alusta asti rehellinen. Niin toki ymmärsinkin että teillä on jo täysi avoimuus aiheesta, mutta kuhan nyt yleisesti varoittelen.

Niinkuin mainitsitkin, kinky-skenessä on kroonisesti moninkertainen määrä dominaa etsiviä subimiehiä verrattuna subimiestä etsiviin dominoihin. Syitä tähän on monia, eikä numerot kerro ihan koko totuutta, mutta on hyvä pitää mielessä ettei mitään uutta dominointiin taipuvaa kumppania välttämättä löydy entisen rakkaan siipan tilalle kovin pian, eikä ehkä koskaan. Näin ollen kannattaa miettiä, onko suhde vaniljapuolison kanssa niin kamalaa että olisit mieluummin yksin.

Loppuelämä tuntuu pitkältä ja kaukaiselta kolmekymppisenä, mutta aika vilahtaa yllättävän äkkiä ja jonotusnumerot vaihtuvat naisdominattarien elämänkumppanipalvelussa ääääärim mäi sen   hitaaaaa a a a s  t  i.

Mihin tahansa ratkaisuun kallistutte, niin omalta osaltani neuvoisin tämän asian suhteen äärimmäiseen rehellisyyteen ja avoimuuteen, niinkuin viestissäsi kirjoitit teidän välillä jo olevankin, ja tietysti nöyryyteen ja kunnioitukseen kumppaniasi kohtaan. Tämä on itse asiassa ihan hyvä asenne kaikilla elämän osa-alueilla muutenkin.

Tämmöisiä tällä kertaa. Kuten aina, kannattaa suhtautua äärimmäisellä varauksella tällaisiin tuntemattomien hörhöjen höpöneuvoihin internetistä, varsinkin kun ottaa huomioon oman hyvin kyseenalaisen menestykseni parisuhdemarkkinoilla.

Tsemppiä teille pari suhde koitoksiin! ♥♥♥♥♥♥♠♦

[Halinoita]

Nämä on vaikeita kysymyksiä. Elämässä on niin monia puolia ja aika harvalla varmaan (ainakaan erotilastoista päätellen) käy niin hyvä tuuri, että yksi ihminen täyttää kaikki tarpeet ja jonka kanssa vielä kasvaa ja kehittyy koko ajan samaan suuntaan niin, että tarpeet osuvat yksiin vuosikymmenten ajan.

Joka tapauksessa pohdit asiaa oikeaan aikaan, kun ainakin ymmärsin tekstistäsi, että teillä ei vielä ole lapsia eikä ehkä monin eri tavoin yhteen kietoutunutta sosiaalista verkostoa ja maallista omaisuutta. Sitten kun näitä on, niin asioiden vaikeus- ja painokertoimet muuttuvat ihan toisiksi, kyse ei ole enää vain teidän kahden elämistä.

Itse menin naimisiin hyvän ystäväni kanssa, mutta tajusin sen vasta jälkeenpäin. Loppujen lopuksi fyysinen kemia ja läheisyys, seksuaalisuus on ne asiat, mitkä erottaa parisuhteen muusta hyvästä kumppanuudesta. Itse en omia ratkaisuitani kadu, meillä on ihanat lapset ja hyvä yhdessä rakennettu elämä, ja ymmärrän nuorempaa itseäni, miksi tähän liittoon  päädyin, mutta vaikka en kadu, niin en silti tekisi samoin enää tämän iän ymmärryksellä. Ihmisen seksuaalinen perusvire varmaan aika harvoin muuttuu täysin toiseksi ja on epäreilukin ajatus, että toisen pitäisi vastoin luontoaan innostua siitä, mikä itseä sytyttää. Seksihalut hiipuvat varmasti, jos koko ajan tietää, että ei ole sitä, mitä toinen haluaisi tai toisaalta ei itse saa seksistä minkäänlaisia fiiliksiä. Ja toisaalta tämmöset vähän kieroutuneemmat halut ei myöskään katoa, välillä arki ehkä peittää ne alleen, mutta kyllä ne sieltä aina nousee pintaan. Ehkä tälleen täti-ihmisen lempeydellä kehottaisin miettimään tuota itse asettamaasi kysymystä tyytymisestä. Haluatteko olla toisillenne ne, joihin tyydytte? Aikaa teillä molemmilla, myös naispuolisella vielä on, ennen kuin biologia alkaa sulkea lapsimahdollisuuden pois. Toisaalta toki niinkin, että sen varaan ei koskaan voi laskea, että löytäisi jonkun "paremman". Ehkä se ydinkysymys muotoutuu jotenkin siihen, että onko elämäni tämän kumppanin kanssa parempaa kuin se olisi ilman häntä? Ja teenkö hänen elämästään parempaa kuin se olisi ilman minua (ehkä jonkun toisen kanssa)?

Minusta on hienoa, että olette pystyneet asiasta keskustelemaan. Monenlaisia liittoja ja elämiä on mahdollista rakentaa, jos vaan molemmilla tahtoa ja uskallusta ohittaa yhteiskunnan normeja riittää. Avoimia suhteita on paljon ja paljon on myös meitä, jotka täytämme elämästä puuttuvaa seksuaalisuutta sopivien ystävien kanssa yksityisasiana ilman mitään draamaa tai hankaluutta.

Voimia ja viisautta pohdintaan.

[Greta]

Vaikean asia edessä olet. Itse elin vuosia samojen pohdintojen parissa, ensin suljetussa ja myöhemmin avoimessa suhteessa. Lopulta päädyin kolmekymppisenä eroamaan yli 10 vuoden suhteesta. Kaikki oli päällisin puolin tosi hyvin ja rakastin lujaa edelleen, mutta totesin, etten pystyisi jakamaan loppuelämääni sellaisen ihmisen kanssa, jonka seksuaalisuus ei kietoudu alistumisen ympärille. Viimeiset 6 vuotta olen elänyt elämäni parasta aikaa nousujohteisesti. Kohdalle on osunut huteja ja helmiä, mutta olen kasvanut valtavasti ja saanut nauttia omasta seksuaalisuudestani. Tulee uusia siistejä tyyppejä, uusia rakkaita. Loppuelämä tuppaa monesti olemaan aika pitkä aika.

Mä näen, että lopulta se, mitä juuri sinä kaipaat ja tarvitset, ratkaisee. Kuinka elintärkeää ja elämänlaatua parantavaa mahdollisuus toteuttaa omia tarpeita sulle on? Seksuaalisuus on valtavan suuri osa ihmisyyttä, olisitko valmis luopumaan sellaisesta? Ammattilaisen kanssa sessioiminen on hyvä vaihtoehto, joten olisiko hallitsevan osapuolen välttämätöntä löytyä kotoa?

Helpottaa kovasti (tai sitten ei), kun muistaa sen, ettei muutoksen varaan voi ripustautua. Sinä et muutu, toinen ei muutu. Vaikka jonkinlainen muutos on elämässä väistämätöntä, sitä ei kannata jäädä odottelemaan.

Lisäyksenä vielä sen verran, että dominoivana naisena täältä so called yksisarvismaasta on helppoa huudella, kun ajatus on, että maailmasta ei lopu ihmiset kesken. Vääriä ihmisiä on kuitenkin paljon enemmän, kuin niitä harvinaisia, itselle juuri oikeita yksilöitä. Parisuhde-elämässä navigointi on työmaa aika monelle ihmiselle, mutta siihen vaikuttaa usein hyvin moni muukin asia, kuin seksuaaliset preferenssit.

[Mr Birch]

Nyt se kysymys: Ovatko ihmiset parisuhteessa löytäneet onnen ja sopivan läheisyyden kumppanin kanssa, vaikka toista kiinnostaa kinkyily ja toista ei? Ja millä tavalla?

Koetanpa omalta osaltani vastata aloittajan erinomaiseen - tälläkin foorumilla tavan takaa nousevaan - kysymykseen kommentoiden aikaisempia vastauksia. Oma tilanteeni on pitkäaikainen ja rakastava vaniljaliitto, jonka rinnalla on ollut erilaisia tapoja toteuttaa kinkypuoltani, joka minulla kohdistuu spankingiin sekä saavana että antavana osapuolena.

Olen törmännyt tässä vuosien varrella useampaankin järjestelyyn, missä oma rakas 100% vaniljapuoliso löytyy kotoa, ja kinky-puolisko käy sitten hakemassa täyttymystä vieteilleen suhteen ulkopuolelta. Kaikki tämä siis yleensä aivan avoimin kortein. Ainakin oma käsitykseni kolmantena pyöränä on ollut että nämä on olleet suhteellisen pysyviä kuvioita ja toimineet ihan ok.

Kävin melko pitkään naispuolisen spankoystäväni piiskattavana sekä hänen kinkypuolisonsa että oman vaniljapuolisoni tieten. Tämä järjestely toimi ja vastasi silloista tarvettani ja tilannettani hyvin. Olennaista on, että kaikki neljä ymmärsimme kuvion riittävästi samalla tavoin eli kysymys oli nimenomaan piiskan saamisen ja antamisen tarpeiden toteuttamisesta. Ainakaan me piiskattava-piiskuri-pari emme mieltäneet sitä seksuaaliseksi etenkään siinä mielessä, että se olisi parisuhteita uhannut. Sitä kehysti luottamus ja hellyys, mutta ei erotiikka.

Toki on myös paljon kumppaneita liikkeellä salaa, mutta tämmöistä pettämiseksi luokiteltavaa ratkaisua en voi suositella kenellekään ihan jo pelkästään eettisistä syistä, mutta myös siksi että sellainen käynee pidemmän päälle stressaavaksi.

Otan tähän Armadillon sitaattiin siltä osin eriävän kannan, että fetissi ei mielestäni välttämättä automaattisesti ole seksuaalinen siinä mielessä, että kyse olisi aina pettämisestä. Sitä voisi verrata vaikkapa ideologiaan (puolueet, uskonnolliset liikkeet ja tapahtumat) tai vakavasti otettuun harrastukseen.^* Olen toisaalla (Artikkelit-osion sarjassa Teemoja hoitavasta piiskauksesta) viitannut käsitteisiin proharrastaja (pro-hobbyist) ja vakava vapaa-aika (serious leisure). Asian tämä puoli siis on, että tällainen toiminta voi olla henkisesti ja esimerkiksi ajankäytön kannalta hyvinkin sitovaa. Sitä kautta voi tulla ajatuksia, jotka rinnastavat sen pettämiseen: huomiota ja panostusta siirtyy parisuhteesta ja kodista merkittävästi muualle.

^*Eräät uskonnolliset liikkeet eivät katso hyvällä aktiivista (kilpa)urheilua varmaankin juuri tästä syystä: huomio kiinnittyy niistä itsestään muualle, joten sitten voikin uhata helvetillä.

Nämä on vaikeita kysymyksiä. Elämässä on niin monia puolia ja aika harvalla varmaan (ainakaan erotilastoista päätellen) käy niin hyvä tuuri, että yksi ihminen täyttää kaikki tarpeet ja jonka kanssa vielä kasvaa ja kehittyy koko ajan samaan suuntaan niin, että tarpeet osuvat yksiin vuosikymmenten ajan.

...ja silloin, kun se hyvä tuuri tuntuu käyneen, joutuu tosiaan punnitsemaan asioita, kun ei pohjimmiltaan halua luopua pitkästä suhteesta, johon on sitoutunut ja jossa kokee antavansa ja saavansa rakkautta. Rakkaus on tässä jotakin, joka on laajempaa kuin seksuaalisuus.

Mä näen, että lopulta se, mitä juuri sinä kaipaat ja tarvitset, ratkaisee. Kuinka elintärkeää ja elämänlaatua parantavaa mahdollisuus toteuttaa omia tarpeita sulle on?

Tässä kohtaa mietin onko aloittajan tilanteessa myös kumppanilla sellaisia tarpeita, jotka jollain tasolla hyötyisivät jotenkin avarammasta tilanteesta. Ajatus jonkinlaisesta tasapainottamisesta voi toki kuulostaa välineelliseltä ja omantunnon rauhoittelulta, mutta ymmärtämisen ja suvaitsemisen kysymykset puolin ja toisin kuuluvat tähän kuitenkin.

Seksuaalisuus on valtavan suuri osa ihmisyyttä, olisitko valmis luopumaan sellaisesta? Ammattilaisen kanssa sessioiminen on hyvä vaihtoehto, joten olisiko hallitsevan osapuolen välttämätöntä löytyä kotoa?

Tältäkin osin voi pohtia, kuten yllä koin tehdä, millaisia yhteyksiä fetissin ja seksuaalisuuden kesken on. Ammattilaisen kanssa tätä voi pohtia ennakkoon ja ihan session kulun, toimintojen, tasolla. Eri asia on, miten tällaisen ruotimisen sitten henkisesti kokee eli tunteeko lukevansa omaa moraalikoodiaan "kuin piru raamattua". Toinen ääripää on sitten tiukkojen tulkintojen kanssa painiskelu: "Joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessänsä tehnyt huorin hänen kanssaan". (Matt. 5:28) Tuo lainattu raamatunkohta on ymmärtääkseni nimenomaan käskyjen farisealaisen tulkinnan kritiikkiä.

Mr Birch