Alkuteksti Yamamoto-Wilson, J. R. (2007). Devotional Literature and the Eroticisation of Pain in 17th century England. 英文学と英語学 (English literature and language, (44), 1-18).
Artikkelissa tarkastellaan kahta esimerkkiä 1600-luvun uskonnollissävyisestä ja toisaalta nykymielessä eroottisesta kirjallisuudesta, toinen on espanjalaisen jesuiitan Baltasar Graciánin teoksessa El Criticón (”Kriitikko”) kerrottu tarina ryövärijoukon kohtaamisesta; toinen taas hovimiehen ja brittiparlamentin jäsenen Tobie Matthew’n kirjoittamassa pyhimyselämäkerrassa The Life of Maria Maddalena de Pazzi esitetty kuvaus kristinuskon nimissä tapahtuvasta kivulle omistautumisesta ja suhtautumisesta siihen.
I
Ajatus seksuaalisesta identiteetistä on verraten nuori, vasta 1800-luvulta lähtien hahmottuva. Aiemmin seksuaalisuudesta puhuttiin, avoimestikin, tekojen kautta. Samoin on laita myös kivun erotisoinnissa, vaikka taidehistorioitsijat saattavat käyttää keskiaikaisen ja varhaismodernin kuvaukseen nykyaikaisia termejä; kirjallisuuskriitikot sen sijaan ovat tältä osin varovaisempia ja välttävät epäasiallisia ajallisia käsitesiirtoja eli anakronismeja.
Kipu on tulkittu Jumalan rangaistukseksi; tämä näkyy yhä englannin kipua tarkoittavassa sanassa pain, jonka taustalla on latinan poena, rangaistus. Rangaistuksen ohella kipu on voitu ymmärtää keinoksi ylittää maailmallinen lihallisuus samastumalla kärsivään Kristukseen. Artikkelin mukaan jälkimmäinen on leimallisesti ortodoksisen uskon mukaista.
Ennen 1700-lukua tämä näkemys kivusta tunnettiin ja katsottiin Länsi-Euroopassa paitsi väistämättömäksi, myös sielun pelastuksen kannalta välttämättömäksi. Kivun hengellistymisessä oli sijansa eroottisille virityksille. Sen sijaan 1700-luvulta alkaen kivun erotisointia alettiin pitää säädyttömänä ihmiskäsityksen muuttuessa järkeä korostavaksi. Eroottisesta kivusta tuli tabu; ja tabuhan houkuttaa, kun pelko on voitettu.
Artikkeli tutkii näitä kysymyksiä tarkastelemalla 1600-luvun uskonnollisten tekstien eroottisia elementtejä ja aikalaisreaktioita niihin.
Kivun tuottamisen ja kokemisen aiheuttaman nautinnon ajatus kuului 1600-lukulaiseen mielenmaisemaan (17th century psyche) sekä seksuaalisessa mielessä että laajemmin. Tuolloin julkaistujen tekstien aikalaiskriitikot olivat herkkiä havaitsemaan arveluttavat, moitittavat aiheet, mutta eivät pitäneet tätä aihepiiriä sellaisena.
Protestanttinen uskonnollisuus karsasti katolista ajattelutapaa. Tähän erontekoon liittyi ajatus nähdä kipu osana ”karkeaa aistillisuutta” (brutish sensuality), jonka taas ajateltiin korostuessaan jäytävän ihmisen hengellistä puolta (human spirit). Aistillisuuden torjuminen synnytti vastareaktion 1600-luvun jälkipuolella: erotiikkaa alkoi löytyä sieltäkin, mihin sitä ei ollut tuossa tarkoituksessa kirjoitettu.
II
Artikkelin II osassa analysoidaan kertomusta suhtautumisesta väkivallan uhriksi joutumiseen. Kaksi tarinan henkilöä, Critilo, eräänlainen kultivoitunut ihminen ja Andrenio, luonnonlapsi, tapaavat ryövärien käsiin joutuneiden ihmisten joukon. Andrenio haluaa paeta, mutta Critilo sanoo, että koska ryövärit ovat jo nähneet heidät, on parempi mennä ja antautua suosiolla ”heidän kahleisiinsa”. Tekstistä käy ilmi, että Critilo valehtelee, häntä ei ajakaan se väärä tieto, että heidät olisi nähty, vaan nimenomaan halu alistua vapaaehtoisesti.
Pian ilmenee, että ryövärijoukko koostuu naisista. Tekstin kirjoittaja puhkeaa ylistyslauluun joukolle ja etenkin sen johtajalle:
She was...a beautiful Woman, not rude, and unfashioned, but of a courtly behaviour, affable, and courteous; she showed a fair face, and outsight to all, but evil actions. Her Forehead was more smooth, then serene; she looked on none with an ill eye, and yet all were enchanted with her bewitching emissions; her Nostrils were white, which was a sign that she was not ill affected with Fumes, and Vapors; her Cheeks were Roses without Thorns, her teeth when she smiled and laughed at the World shewed like so many rows of Pearl, or Ivory.
The Knots she tied with such air, and negligence, that her dexterity and art appeared pleasant, and her very sight was enough to captivate; her Tongue doubtless was of Sugar, for her words distilled Nectar, and her two Hands made signs of affection, for never did she extend a real hand in friendship, though ordinarily her Arms made indissoluble twinings, with counterfeited embraces, the more easily to entrap and entangle in her snares; so that none could probably suspect an Aspect so promising to be guilty of Theft or Robbery: Nor was she alone, but assisted by a flying Squadron of Amazons, beautiful and active, which continually bound one, or other, executing the Commands of their supreme Lady.
Tutkija näkee kertomuksen henkilöiden suhtautumisessa joukkoon ja sen johtajaan samat ainekset, jotka meidän aikamme löytää ”Sacher-Masochin jälkeisten fantasioiden dominatrixeista”. Johtajattaresta puhutaan linnanrouvan, kuningattaren tai Neitsyt Marian tavoin ”Korkeimpana Rouvana”. Kahlituksi joutuminen on suloista kuin sitojaansa rakastuneella bondage-harrastajalla:
...the Captives they manacled, had the election of their own Bonds, and many so willingly submitted to the Servitude, that they brought their Chains with them; some were fettered with Chains of Gold, others with Lockets of Diamonds, an invincible tackling for such feeble Captives; many they bound with Garlands of Flowers, and others as their humour pleased them, with Roses, for only to encircle their Brows was an Enchantment sufficient to enfeeble their hands
Tutkija analysoi, että tekstin kirjoittaja kutoo taitavaa fantasiaa, joka kutkuttaa ”ihmisluonnon pimeämpää puolta”, mutta että luodessaan illuusiota kirjoittaja samalla koko ajan osoittaa sen illuusioksi.
Tutkija sijoittaa tekstin oman aikansa yhteyteen ja toteaa, miten eri tavoin me sitä nopeasti lukisimme: nykyaikaisin silmin Graciánin teoksen sisältö saattaa vaikuttaa sopimattomalta uskonnolliselle kirjoitukselle, mutta pornografian käsitteen puuttuessa ainoa mittari oli, oliko se sopusoinnussa kristillisen opin, kirkon hallinnon ja jesuiittojen sääntökunnan kanssa, johon kirjoittaja kuului.
III
Artikkelin kolmas osio alkaa lainauksella italialaisen karmeliittanunnan, myöhemmin pyhimykseksi julistetun Maria Maddalena de' Pazzin (alkujaan Caterina Lucrezia, elinvuodet 1566 –1607) elämäkerrasta. Eric John Dinvallin mukaan Maria alkoi 9-vuotiaasta lähtien harjoittaa ”lihan kuolettamista” (mortification of the flesh): ruoskia itseään, käyttää reitensä ympärillä cilice-piikkihihnaa ja päässään omatekoista piikkikruunua.
Luostarissa johtajatar pani hänet aterioilla kerjäämään leipänsä läsnäolijoilta ja makaamaan lattialla toisten kävellessä hänen ylitseen. Kirkossa hän vietti aikaansa kädet köytettyinä ja alttarinkaiteeseen sidottuna ja anoi syntejään anteeksi läsnäolevilta.
Tekstissä kuvataan toiminnan kaksi motiivia: The Mother Prioresse satisfyed her desire heerin [täten, näin]; she understood from her Lord, how that act of humility had beene gratefull to him. Protestantteja tällainen ei vakuuttanut:
How many painefull disciplines, rude hairecloaths [jouhesta tehty alusvaate, joka pistelee, käytetään Suomessakin yhä munkiksi vihittäessä], hungry meales, sad nights, bitter sighs and salt teares, did she [i.e., Pazzi] with a noble & faythfull hart endure, send forth, and shed? And all in vaine, if it should be true which Protestants affirme, that faith only iustifyeth, that Christ hath so suffered for us all, as we are not bound in our bodyes to suffer with him, that these voluntary afflictions are no better then superstitions…
Tutkija viittaa yhteenvedossaan edellä mainitun Eric Dinvallin arvioon, joka piti Pazzia neurootikkona - tällä oli selvästi erottuvia oireita - klassisena esimerkkinä naispuolisesta itsensäruoskijasta sekä masokistisesta exhibitionistista, jonka toiminnassa satunnaisesti oli sadistisia vivahteita.
IV
Artikkelin viimeinen osa tarkastelee Pazzia koskevan esimerkin kulttuurisia sidonnaisuuksia katolisessa Italiassa, vastaanottoa protestanttisessa Englannissa ja näiden vaikutuksia teksteistä tehtyihin käännöksiin. Tutkijan mukaan se, ettei protestanttinen kulttuuri hyväksynyt Pazzin kärsimyksiä opilliselta kannalta sai tekstin kääntäjän korostamaan juuri näitä paheksuttuja elementtejä. Kaunis, yläluokkainen ja ilmeisen masokistinen henkilöhahmo tarjosi aineksia tekstin pornografiselle uudelleenlukemiselle. Näissä luennoissa liha ei kuolettunut, kuten päähenkilö olisi epäilemättä hartaasti toivonut, vaan hänen elämäntarinansa päinvastoin joutui kovin maallisten pyrintöjen kohteeksi, oman aikansa runkkumatskuksi.
Lopuksi on kysyttävä, mitä 1600-luvun englantilaisen kirjallisuuden uskonnon kautta erotisoituvat kipunäkymät antavat 2020-luvun suomenkielistä verkkofoorumia lukeville kinkyille.
1960-luvulla teini-ikäänsä elänyt kirjoittaja aloittaa artikkelinsa toteamalla, että jokainen sukupolvi vuorollaan uskoo keksineensä seksin. Suurimmat erot eri historiallisten versioiden välillä tässä keksimisessä lienevät siinä millaisessa henkisessä, sosiaalisessa ja informaatioympäristössä ”keksintö” tapahtuu.
Gay Talesen 1980 ilmestyneessä kirjassa Naapurin vaimo (”paljastavin kirja sitten Kinseyn raportin”) kuvataan Harald Rubin -nimisen nuorukaisen kiihkeitä hetkiä hänen katsellessaan lumoutuneena malli, tanssija ja nudisti Diane Webberin (1932 – 2008) alastonkuvia vuoden 1957 Chicagossa. Niitä julkaistiin kuvalehdissä, joilla oli häveliäät nimet, kuten Sunshine & Health tai Classic Photography. Myöhemmin Rubin (1916 – 1997) loi uran kirjailija Harold Robbinsina, jonka kirjoista ei kinkyäkään seksiä puuttunut. Yksi hänen romaaneistaan, Lehtikuningas (1978, alkuteos Dreams Die First, 1977) keskittyy nimenomaan eroottisille kuville omistautuvien julkaisujen syntyyn ja viittaa innoittuneesti myös sadomasokismin ja uskonnon liittoon hämäräperäisessä lahkossa, Kymmenen tason kirkossa.
