Monet ystävistäni ovat polysuhteisia, he taas sanovat että se moninaisten erilaisten suhteiden kudelma antaa kullekin osa-alueelle riittävän katteen, eikä tarvitse jäädä jostain vajaaksi.
Niin, onko elämä vasta sitten täydellistä ja onnellista jos saa ihmissuhteilta kaiken minkä haluaa.
Onko realistista kuvitella saavansa parisuhteesta kaiken haluamansa? Tai ylipäätään missään muussakaan asiassa? Itselle tietyllä tavalla elämän täydellisyys on juuri siinä epätäydellisyydessä. Jos aina saisi kaiken haluamansa ja olisi aina onnellinen, osaisiko asioista edes nauttia samalla lailla?
Itse olen parisuhdeihminen. Pidän ajatuksesta, että elämää kanssani jakamassa olisi joku kumppani. Koska olen bi/pan, se voisi olla nainen tai mies tai sitä ei tarvitse edes olla määritelty. Koska olen ambiamorinen, se suhde voisi olla mono tai poly. Määritys tähän tulee sen/ niiden ihmisten kautta, jonka/joidenka kanssa olen suhteessa. Muuten sitten suhteessa on paljon "vaatimuksia" joissa asioiden pitää olla itselle tietyllä lailla.
Minulle seksuaalisuus ja kinkyyys on isoja, elämää ja itseä määrittävä asioita ja siksi suhteen pitää pitää nämä sisällään. Olisi helpompaa todennäköisesti löytää vanilijasuhde, jota voisi luvan kanssa täydentää kinkyillä mausteilla, mutta oma pää ei valitettavasti toimi noin. Joskus on ollut kinky parisuhde, mutta siitä puuttunut tiettyjä juttuja, ja olisi ollut lupa täydentää niitä suhteen ulkopuolelta, mutta koska toinen oli mono, ei pelkkä lupa riittänyt minun päälle. En sitten halunnut loukata toista, asioiden hakeminen sen suhteen ulkopuolelta olisi omalle päälle vaatinut, että toinen olisi ollut poly ja asia oikeasti ok toiselle (en tarkoita etteikö polysuhteissakin olisi kipuilua esimerkiksi mustasukkaisuuden jne kanssa).
Sitten itsellä asiat menee niin, että jos on jo joku olemassa oleva kuvio, muuta seuraa haetaan se jo ilmassa oleva huomioiden. Että en tiedä, onko helpompaa löytää parisuhteeseen se silmää miellyttävä älykäs ja hauska dominoiva mies, joka olisi sadisti vai se silmää miellyttävä älykäs ja hauska dominoiva mies, jolle olisi ok, että minulla on jo elämässäni sadisti. Kokemuksesta tiedän vaan että kumpi vaan on helvetin vaikeas löytää.
Vaikeuden tekee tässä sellainen, että kun puhutaan parisuhteesta, pitää ihan erilailla osua yksiin myös sen tavan elää elämää. Pitää haluta myös se riittävän samanlainen elämä ja olla yhteisiä kiinnostuksen kohteita riittävästi. Itse esimerkiksi tarvitsen suhteen jossa on tietyt rutiinit. Usein se tarkoittaa sitä, että molemmilla on työ rytmittämässä arkea. Sitten tarvitsen kumppanin, joka elää suht terveesti muutenkin eli liikuntaa ja hyvää syömistä pitäisi suosia sen toisenkin. Ja myös sellaisten elämän arvojen suurten linjojen pitäisi osua yksiin riittävästi.
Vaikka moinen löytyisi, niin sitten pitäisi sen toisen olla hakemassa minun laista ihmistä saman tyyppiseen suhteeseen. Minun pitää saada kokea olevani haluttu, arvostettu, tärkeä jne. En ehkä itse myöskään ole se helpoin ihminen. En vastaa kaikkien kauneusihanteita tai minun arvomaailma eroaa liikaa sen suhdetta hakevan ihmisen arvomaailmasta.
Bonuksena haastetta tekee ensinnäkin se, että itsellä on tarve toimia oikein. Eli en halua loukata kumppania mutta en myöskään kykene toimimaan salaa toisen selän takana. Myöskään ellainen don’t tell, don’t Ask - tyyppinen juttu ei toimi omassa päässä. Toisena juttuna olen huomannut haasteita tulevan siinä,että ihmiset olettavat muiden ihmisten olevan samanlaisia kuin mitä he itse ovat. Näin kuitenkaan ei toki koskaan ole, mutta olen huomannut, että itsellä sellaiset ehdottomat säännöt ja asiat ovat erilaisia, kuin mitä ihmisillä keskimäärin ja siitä tulee odottamatonta draamaa. Esimerkiksi täysin monogamisen ihmisen voi olla haastetta ymmärtää, että vaikka hän itse on aina sitoutunut siihen yhteen ihmiseen, niin ambiamorisen kohdalla moinen on suhdesidonnainen asia.
