Tukahduttaako kulttuuri dominoivat?

[Nelli Pikkuvaltikka]

Onko nykykulttuurissa henkinen matka alistuvaksi lyhyempi kuin alistajaksi? Oletan, että jokin osa ihmisistä löytää itsestään kummankin puolen tai ainakin vivahteita niistä, mutta onko niin, että kulttuuristamme saa vähemmän tukea dominoiville kuin alistuville taipumuksille?

Ainakin fyysisen voiman käyttöön lienee monilla kulttuurisen mallin vuoksi varsin korkea kynnys, vaikka siitä olisi avoimesti sovittu.

Palauttakaamme alkuperäine kysymys mieleen, edeltäneen pitkän yhteiskuntarakenne keskustelun jälkeen. Alkuperäinen kysymyshän ei sukupuolita mitään näiden roolien yhteydessä, mutta keskustelu päätyi tarkastelemaan asiaa sukupuolten välisenä taisteluna - mielenkiintoista?

Mutta kysymykseen - ensinnäkin, kysymyksen tarkennuksista:
Mitä kysymys tarkoittaa tuodessaan esiin käsitteen "nykykulttuuri"? Jos esim. tarkastellaan kulttuuria vain puhtaasti rakenteena, niin se on aina yksilöllisen yhteisönsä sisäinen ja sen näköinen. Yhteisöllistä kulttuuria taas luo aina kyseiseen yhteisöön kuuluvat ihmiset. Etsitäänkö siis kysymyksessä henkilökohtaisempaa, kinkyskenen (ja vieläpä mahdollisesti vain suomalaisen sellaisen) yhteisöllistä kulttuuria, vai yleistä ja koko maailmaa koskevaa, monikulttuurisia eroja ja ties mitä sodanaiheita sisältävää nykykulttuuria? Näillä määriteltävillä näkökulmapisteillä on sen verran väliä, että kysymyksen sanoitus voisi olla hieman tarkempi.

Lisäksi: Jokainen ihminenhän yksilönä myös kokee kulttuurinsa hyvin eri tavoilla, riippuen siitä millaisesta kasvutaustasta ja elämänkokemuksista on nykyhetkeen ja omalle paikalleen ponnistanut. Yhden ihmisen nykykulttuuri, ei välttämättä ole sama kuin toisen, joka seisoo tästä paikasta katsoen sata kilometriä länteen tai itään. Tästäkin syystä, kysymys on varsin laajasti sanoitettu ja vastaukset ovatkin juuri sen näköisiä miten kukin vastaava yksilö tämän "nykykulttuuri" käsitteen kokee.

Kysymys "Onko niin että kulttuuristamme saa vähemmän..." - asettaa jo omanlaisensa lähtökohdan vastaukselle. Kysymys luo olettamuksen, joka vastaajan tulee joko vahvistaa tai todistaa vääräksi - onko se edes kysymys lainkaan? Lisäksi muoto "kulttuurissamme", suuntaa huomiota jonkin tietynlaisen yhteisön sisään - jääkin kysymyksen lukijan vastuulle tulkita se, keitä meitä tässä kysymyksessä tarkoitetaan?
-

Noh, omien tulkintojeni perusteella:

Nykykulttuuri, kinkyskenen sisäisenä käsitteenä nähden - ei mielestäni erottele alistuvan ja alistavan rooleihin syventymistä tai niihin saatavaa tukea selvälinjaisesti kummankaan puolelle enemmän. Tuen määrä on usein myös yksilöstä itsestään riippuvaista ja siitä, lähteekö esimerkiksi kotoaan istumasta yhteisön sisällä järjestettäviin tapahtumiin tai pyöriikö foorumeilla ja netissä asiansa äärellä. Tuen määrä, kummallekaan osapuolelle, onkin siis enemmänkin siitä kiini mihin itse jaksaa, uskaltaa ja vaivautuu. Jos yksilö ei koskaan poistu kotoa tapahtumiin tai vaikka etsi netistä tietoa asiasta x, y ja z - jää hänen kokemuspohjansa ja ulkoinen tuki asioille varsin vähäiseksi. Sen sijaan yksilö joka tutkii ja lukee, seuraa yhteisön tapahtumia ja tutustuu ihmisiin, sekä erilaisiin tietolähteisiin - saa mahdollisesti paremman pohjan kokemuksellisesti, sekä tuen kannalta. Yksilön saaman tuen määrä riippuu aina siis siitä, osaako sitä itse etsiä, pyytää ja hakea.

Tarkastelen vastausta varten nykykulttuurin ja "kulttuurimme" käsitettä kinkyskenen sisäisenä, yhteisöllisenä ymmärryksen tasona ja yleisten perusperiaatteiden kulttuurina. Jos kysymystä tarkastellaan pääosin kinkyskenen sisäisenä kysymyksenä ja suunnataan huomio siihen, onko nykykulttuurin perusteella kinky yhteisöt vähemmän dominoivia tukevia, vastaukseni on ei. Dominoivalle osapuolelle on yhtä paljon vertaistukea ja sisältöä kuin subillekin. Tässä juuri korostuu se yksilön oma tahtotila ja tarve, jotka liikuttavat niitä tarjolla olevia mahdollisuuksia kohti.

Kumpikin osapuoli, olkoon sitten D tai s, voi omatoimisesti etsiä, hakeutua ja saada tukea. Kukin yksilö valitsee aina tietenkin itselleen sopivan tavan saada sitä tukea, siinä missä yksi etsii tukea netistä, käy toinen jossain omalle ryhmälleen suunnatussa tapahtumassa tai miitissä. Molemmilla on kuitenkin samanarvoinen mahdollisuus etsiä, hakeutua ja saada - itselleen soveltuvaa tukea omien piirteidensä kera.

Ei siis oikeastaan edes ole kyse siitä, saako jompikumpi puoli enemmän tukea tai kuinka pitkä matka (yksilöllisesti) sinne omaan rooliin on. Enemmänkin on kyse siitä, vastaako yhteisölliset vaihtoehdot tarpeisiin ja ovatko tarjolla olevat yhteisölliset vaihtoehdot sopivia jokaiselle yksilölle? Toisaalta taas, yksilölliset tarpeet ja niihin vastaava tarjonta eivät voi olla sidottuja vain roolitittitelin taakse. Kinkyskenessä voisi enemmin suunnata huomiota siihen, onko kaikilla konsensuaalisesti mukavat oltavat ja saako kukin itselle sopivia tilaisuuksia olla sitä mitä on? Saako alistuva subi tilaisuuksia olla alistuva ja saako Dominoiva vapautta olla vallankahvassa? Onko kumpikin rooli yhtä hyväksyttävä ja onko roolien yksilölliset tarpeet huomioitu vaikkapa paikallistoiminnassa..

Eli kun kunkin yksilön oma rooli on huomioitu ja hyväksytty, on myös kokemus sen roolin saamasta kulttuurisesta tuesta taattu, eikös?
 


~ Pikkuvaltikka
Kinkyhumanoidi - paljon puutaheinää tyhjästä tai tyhjää puuta heinästä

[Hoo]

No totta, olinpa väärässä. Tekoäly tekee meistä nopean väärän tiedon maistereita (näitä maistereitahan on jo jotka fuulanneet tiensä tekoälyn avulla). Se oli -30, ei -60 luvun alku.

Sukupuoleton Suomi. Sitähän me nykyään sitten vissiin ollaan. Vetäydyn kuoppaani ottamaan selfieitä, ja varaudun väkivaltaiseen vallankaappaukseen. :-D

Tiesittekö muuten että muutamia vuosia takaperin Suomi oli maailman tilastoissa ykkösenä siinä miten halukkaita nuoret naiset ovat vaihtamaan sukupuoltaan mieheksi. Tämä ei ole tekoälytieto vaan sukupuoliklinikan johtavan psykiatrin haastatteluartikkelista.

[Blondewolf]

Niin 1930-luvulla kuulemma 90-95% suomalaisista ei ollut pankkitiliä. Että ei ihme ettei ollut lainsäätäjillä ihan päälimmäisenä listalla.

[Gamygym]

Lyhyt välihuomautus kiinnostavaan keskusteluun – aivan lyhyt, koska olen saaressa – että seksuaalinen rooli on aivan eri asia kuin yhteiskunnallinen asema tai yksilön persoona kokonaisuudessaan.

Mitä tulee dominoivia naisia koskevaan suhtautumiseen, koen että yhteiskunnassa elää edelleen vahvana "nainen pitää huolta miehestä" -ajatus. Vaikka toki tietyt yhteisöt kannattavat naisten yritystoimintaa ja performatiivists menestyvää naiseutta, lapsiperheissä edelleen opetetaan että tytöt ok niitä rauhallisia tyyppejä jotka hoitaa muita perheenjäseniä.

En haluaisi lähteä mihinkään wokemädätyskeskusteluihin sisälle. Olen joskus konseptualisoinut mielessäni, että kinkyys on minulle tutkimusmatka mahdolliseen, ei mekanismi jolla vahvistan jonkinlaista kuviteltua tai yritettyä järjestystä. Jos kahden tai useamman ihmisen suostumukselliseen vapaaehtoistoimintaan tuodaan laajempia ideologisia näkemyksiä yhteiskunnallisesta järjestyksestä, menee meno mielestäni helposti toisen ihmisen kontrolloimisen puolelle – tai yksilöt eivät toimi enää itselleen luontaisesti, vaan toistavat ulkopuolelta opittuja rooleja.

Tässä keskustelussa on välillä esitetty sellaisia näkemyksiä, joista tulee vaikutelma, ettei alistuminen ole miehille tai alistaminen naisille luontaista. Siinä missä ymmärrän, että nykyinen kulttuuri voi luoda joidenkin henkilöiden päiden sisään kuvan, jonka mukaan mies ei saisi olla dominoiva tai nainen alistua ikinäkoskaan, rohkenen väittää että kritiikki ei osu dominoivuuteen tai alistuvuuteen sinänsä vaan siihen, miten sitä ilmennetään. Jos henkilö tukahduttaa itseään pakottamalla itsensä alistumaan – tai vääntää itsensä alistamaan toista kun "näin sanoi isot pojat, poliitikot ja pornovideot", nämä eivät minusta ole produktiivisia tapoja dominoida.

Mun näkövinkkelistä kaikenlaisille dominoiville miehille löytyy todellakin tilausta: käsistään taitaville työmiehille, sivistyneille keskustelijoille, tulisille tanssijoille ja hassuttelijoille. Kyse on vain siitä, miten omaa dominoivuuttaan ilmentää: kohteleeko toista ihmistä ihmisenä vai panolihana.

Kun kaikki osapuolet kohtaavat toisensa ihmisinä, neuvottelevat ja lähtevät rakentamaan toimintaa suostumuksesta käsin keskustellen, syntyy siitä hyödyllisimpiä suhteita – silläkin uhalla, että nykyinen valtavirtakeskustelu on lähinnä incel-piireistä liikkeelle lähtenyttä vouhkaamista tai pintapuolifeminismiä, jossa toistellaan voimauttavia korulauseita rakentamatta jotakin hyödyllistä tilalle. Eri ideologiat kamppailevat keskenään kauempana ja kauempana todellisuudesta. Lapset ja nuoret rakentavat omat suhteensa näiden todellisuudesta eriävien kuvien mukaan, ja homma pyörähtää ympäri.

That being said, koen dominoivana butchina että minun dominoivuuttani nyt ei ainakaan kulttuurisesti kannusteta. Jos ajatellaan kulttuurissa levinneitä kuvia dominoivista naisista, ne ovat miehisen katseen mukaan seksualisoituja halparihkamaa silmillensä asettaneita heterohahmoja, kun taas aktivistiryhmät levittävät "haista vittu"-femmekuvaestetiikkaa, joka ei ole lainkaan kaunista vaan aggressiivista ja sellaisenaan autenttisempaa ja voimauttavampaa kun jokin muu kulttuurisesti jyräävä kuvasto.

Vaikka menestyvien naisten kuvasto yhteiskunnassa yleistyy tai naisten dominoivuus ideana yleistyy, se ei tarkoita että ne näyttäytyisivät mitenkään normaaleina tai luonnollisina. Ehkä kuvastoa käytetään, koska se on niin kohosteista. Ehkä idea nostetaan esille, koska on hyödyllisempää saada joku uskomaan olevansa dominoiva boss bitch kuin että hän tarkastelisi omaksumiaan rooleja kriittisesti. Ihminen voi uskotella olevansa huipulla, kun todellisuudessa hänet on tuudutettu seuraamaan ylhäältä tulevia käskyjä – tämä on itse asiassa ääri-ideologioiden alla aika yleistä ja toistuu ajatuksena niissä kuuluisissa voiman laeissakin.

Todellisuudessa itsensä tunteva ihminen voi kokea olonsa yhtä kotoisaksi floggerin kahvassa kuin Valtiattaren jaloissakin – ja tämä ei katso vaniljaelämän luonnetta tai vaikkapa työnkuvaa.

Henkisesti kotoisampana tähänastisessa keskustelussa pidin tarvetta henkilökohtaisen, todellisen toimijuuden herättäminen: lähdetäänkö yritystoimintaan, uskalletaanko johtaa, ajetaanko muutosta, ajatellaanko itse.

Mielestäni sen tulisi olla ajatuksena saavutettavan dominoivuuden keskiössä.

Dominoivan energian pitäisi olla jotakin, joka nousee ihmisen sisältä – sikälimikäli se on hänelle luonnollista – joka kehittyy vuorovaikutuksessa kaikkeen olevaan ympärillä.

Sama koskee alistuvuutta.

Seksuaaliset roolit ja luonteenpiirteet ovat eri juttu, mutta niissä on jotakin samaa. Kummatkaan eivät ole sellaisia asioita joita olisi jotenkin sisäänrakennettu sukupuoleen tai toiseen, vaan ne ovat voimia, jotka jylläävät joko jonkun ihmisen psyykessä jo valmiiksi – tai sitten eivät.