Kirjoittaja Aihe: Camille Paglia: Sexual Personae  (Luettu 4210 kertaa)

Myssy

Camille Paglia: Sexual Personae
« : 08.07.2013, 16:59 »
Luin Camille Paglian tiiliskiveä suht koht uutena. Mitään erityistä ei silloin jäännyt mieleen.
Vuonna 1990 julkaistu teos on länsimaisen kuvataiteen ja kirjallisuuden eroottinen historia, tutkimus sen voyeuristisesta katseesta. Kirjassa painotetaan kulttuurin jatkumoa ja yhteyttä, tässä läpimurtoteoksessaan hän ei pane suurtakan arvoa modernismin idean pirstaleistumista.
Esipuheessa luvataan toista osa, joka käsittäisi antiikin pakanalliset teemat elokuvissa, televisiossa, rockmusiikkissa ja urheilussa. Tätä osaa ei tietääkseni ole koskaan julkaistu, vai onko tekijä työstänyt materiaalinsa suppeampiin esseisiin?
Amerikkalaisen radikaalifeminismin kirjoittaa erittäin nautittava englannin kieltä
Huomaan  Nietzschen vaikutuksen, teos perustuu tämän jaotteluun apolloniseen ja dionysiseen.
Miksi ei yliopistoissa lueta markiisi de Sadea?
Sadomasoskismi, transvetismi sekä jonkin verran fetissismiä ovat aiheita jota akateemiset kriitikot ovat turhan pitkään vältelleet.
SM on seuraus uskonnollisten ja poliittisten auktoriteettien heikkenemisestä, jolloin hierarkia pulpahtaa seksiin.
Sexual freedom, sexual liberation. A modern delusion. We are hierarchial animals. Sweep on hierarchy away, and another will take its place, perhaps less platable than the first...My theory is that whenever sexual freedom is sought or achived, sadomasochsim will not be far behind (s. 3)
Sadomasokismi on tämän kulttuurikritikon mielestä pakanallista luonnopalvontaa muistuttava arkaisoiva ilmiö.  Siinä he eroavat drag-queeneistä joiden kanssa yhteistä hellä on että näkevät läpi yhteiskunnan seksuaalisia naamioita.
Koko pään peittävä huppu on personallisuutta primitisoiva. Paleoliittinen Venus Willendorfistahan on kasvoton. http://www.the-art-minute.com/the-venus-of-willendorf-it-doesnt-get-any-older-than-this/
Swinburne alistui itse naisille, kävi bordellissa saamassa piiskaa. Hänen mieltymyksensä näkyy myös tuotanossaan, vrt hänen runonsa Dolores ja Laus Veneris. Englantilainen runoilja kehittelee miehen alistumista naisauktoriteetin alle tietoisemmin kuin kukaan muu merkittävä taiteliija.

Silmä on pakanuuden aisti. Seksi ja sadomasokismi yhtyvät tähän kulttiseen exhibitionismiin. Pakanuus hierarkisuuskineen ei vielä hävinnyt, vakuttaa ateisti Paglia. Se elää vielä katolilaisen kirkon sisäpuolella. Sen makaaberi sensatiomaisuus on täydellsin kosmologia uskonnon koko historiassa. Siellä pakanallinen seksi yhdistettiin askeettiseen kristinuskoon. Hänen oma taustansa tulee selvästi esiin tässä. Naistutkija painottaa että kyse nimenomaan italialaisessa muodossa. toisin kuin keskiluokkastuvassa amerikkalaisessa jokan häivyttä kaikki etniset rippeet.
Meille muille jää valkokangas:
And so to Hollywood, the modern Rome: it is pagan sex and violence that have fowered so vividly in our mass media. The camera has unbound daemonic western imagination. Cinema is sexual showing, a pagan flaunting. Plot and dialogue are obsolete word-bagage. Cinema, the most intense of genres, has restored pagan antiquity's cultic exhibitionism. Spectacle is a pagan cult of the eye. (s. 33)
Miestransveestiitille naisten vaatteilla on kulttiset tai uskonnolliset ominaisuudet. se on hänen äitinsä puku jonka kanssa hän yhtyy rituaalinomiasesti. Naiselle taas miehen vaatteet  ovat vapauden ja auktoriteetin symbooleja. Mutta heillä ne eivät merkitse yhtä paljon sen jälkeen kun he ovat päseet ulos ansiotyöhön.

Oscar Wildeä käsitellään jopa kahden luvun verran. Toisessa aiheena on näytelmä The Importance of Beeing Earnest, toisessa romaani Dorianin Grayn muotokuva. Romaanissa käyttää monimutkaisella tavalla hyväkseen länsimaisia hierarkioita. Paglia oli jo nuorena tyttönä kiintynyt Wildeen. Miespuolinen tutkija ei voi erikoista Wildeen leimautumatta homoksi.
Kirja huipentuu kuvaukseen Emily Dickinsonista amerikkalaisena naispuolisena De Sadenina. Tämä 1800-luvun runoilijatar oli kauan väärinymmärretty. Hänet on verrattava pikemmin eurooplaiseen tradition, Baudelairen ja Danten. Hän käyttä mielummin sanaa aivot kuin mieli, ja tätäkin esineenä. Karmea kuvakieli, metafoorat ovat kuin jostain kauhuelokuvasta. Ylipäätänsä hänen kielensä on ronskimasta päästä. Dickinsonin myötä Pohjoisamerikassa pakanallinen Coleridge vie lopultakin voiton protestanttisesta Wordsworthista.

Maahanmuutajaperheen tyttärestä on tullut anglosaksisen kirjallisuuden ja pohjoisamerikkalainen intellektuellinen traditio. Tulee mieleen juutalaisten taiteiljoiden tiedemiesten panos kansallishenkiseen kulttuuriin Ruotsissa ja Saksassa aikoinaan.

« Viimeksi muokattu: 09.07.2013, 09:44 kirjoittanut Myssy »