Kirjoittaja Aihe: Sadomasokismin tarinallisuus  (Luettu 4000 kertaa)

Kolumnisti

  • Moderator
  • Kanta-asiakas
  • *
  • Viestejä: 372
  • Galleria
Sadomasokismin tarinallisuus
« : 15.12.2014, 10:14 »
Sadomasokismin tarinallisuus

Sadomasokismi on täynnä tarinallisuutta, monella tasolla. Jokainen sessio on joukko tarinoita, jokaisen tulo ulos kaapista (tai siellä pysyminen) omine taipumuksineen on oma tarinansa, ja niin edelleen. Osan näistä tarinoista me kerromme muille, useimpia emme. Käytöstään riippumatta ne kuitenkin vaikuttavat SM-kokemuksiimme ja saavat meidät katsomaan kokemuksiamme jälkikäteen uudessa valossa.

Ensinnäkin, me muodostamme jaetuilla tarinoillamme BDSM-yhteisöjen me-henkeä (Liski, 2014). Ne toimivat samalla myös rajavalvontana, keinona kertoa mikä piireissä on sopivaa ja mikä ei, mikä on “true” ja mikä poseerausta. Ne tekevät sadomasokismin arjesta irralliseksi, tai sitten sitovat sen suoraan jatkumoon harjoittajiensa arjen kanssa (ks. Pohtinen, 2014). Epäilen, että tämä johtuu sadomasokismin luontaisesta teatraalisuudesta, jonka ovat huomanneet niin tutkijat (esim. Mains, 1983) kuin filosofitkin (Deleuze, 1967). Varsinkin, kun mennään 24/7-järjestelyjen ulkopuolelle, SM erottuu pukuineen, korostuneine rooleineen ja osittain ennalta suunniteltuine tapahtumineen (ja rajoineen). Ei todellakaan aina, mutta usein.

Seuraten Rosemary Jacksonia (1981), narratiiviteoria viittaa usein tällaiseen toimintaan sanalla “paraxis”. Sillä tarkoitetaan tarinallista askelta pois tavallisesta tai arkisesta, fantasiaan, jossa mikä tahansa on mahdollista. Paitsi arjen roolien, SM on myös väkivallan paraxis, jossa tyypillisesti väkivaltaan ja sortoon assosioituvat keinot on otettu yhteisen nautinnon palvelukseen, jaettuna tarinana. Avaimena tähän on rajojen tunteminen ja sitä kautta tapahtuva semi-käsikirjoittaminen, jonka ansiosta fiktion rajat ovat osallisille sopivat ja nautinnon takaavat. Monille sadomasokismi on kuin musiikillista improvisointia - tyyliä ja teemaa on ehkä sovittu ennalta, mutta keskeinen sisältö luodaan yhdessä, vuorovaikutuksessa (Harviainen, 2015). Sadomasokismi on luonteeltaan aina narratiivista, tavalla joka ylittää ihmisten luontaisen tavan luoda tarinoita tapahtumista jälkikäteen (Siegel, 1995).

On helppoa ajatella, että SM:n narratiivisuus korostuu tilanteissa, joissa on luotu erilliset hahmot ja keksitty kuvitteellinen tapahtumaympäristö, kuten vaikkapa Kipukynnyksen ennalta hiottu kuulustelu-roolileikki (Hurmelinna & Ström, 2012).  Tavallisessakin sessiossa on silti monta tarinaa, kuten Kipukynnyskin  korostaa: on ennalta visioidut tapahtumat, on subin (tai subien) ja domin (tai usean) oma kokemus tapahtuneesta, ja sitten aftercare-vaiheen yhteisten keskustelujen luoma “virallinen” totuus. Sekä, vielä, osallisten tulkinnat tuosta virallisesta totuudesta omien kokemustensa kautta. Lisäksi, kehomme saattavat ne kuljettaa mukanaan narratiiveja sessioista, tarinoita jotka poikkeavat siitä, mitä mielemme muistaa.Meillä on ihmisinä lajityypillinen taipumus tehdä kokemastamme tarinoita, ja sessioden fyysisyys, arjesta irti oleva, korostetusti erilainen tilapäistodellisuus, ja usein myös toivottu kuuma tarina muistonamme, sisäinen kertomus jonka haluamme muistaa jatkossakin, houkuttelevat meitä tiivistämään kokemamme kertomuksiksi, jonka pidämme tai jaamme. Ja kun sessio tapahtuukin verkossa, olemme lähes puhtaasti tarinan - tai siis oikeammin tarinoiden - varassa, koko kokemuksessamme. Tarinoiden, jotka silti tuntuvat myös meidän kehoissamme. Erittäin voimakkaina kaikuina.

Nämä tarinat mahdollistavat sen, että me skenen sisällä pystymme jakamaan kokemuksiamme ja ymmärtämään toisiamme niin hyvin. Niiden henkilökohtaisuudesta toisaalta myös seuraa, että meidän on todella helppoa puhua toistemme ohi, jopa sessiosta jossa olemme yhdessä olleet läsnä.


Lähteet

Deleuze, G. (1967). Présentation de Sacher-Masoch - Le froid et le cruel. Paris: Les éditions de Minuit.

Harviainen, J. T. (2015). Scripting beloved discomfort: Narratives, fantasies and authenticity in online sadomasochism. Teoksessa Hatavara, M. ym. (toim.) Narrative theory, literature, and new media. New York: Taylor & Francis.

Hurmelinna, S. & Ström, S. (2012). Kipukynnys. Helsinki: Into.

Jackson, R. (1981). Fantasy: The literature of subversion. London: Methuen.

Liski, T. (2014). “Pieni palanen utopiamaailmaa” - Kinkykulttuuri yhteisöllisyyden tarpeesta muodostuneena ja kehittyneenä seksuaalisena alakulttuurina. Seksologinen aikakauskirja, 1(1), 44-56.

Mains, G. (2002.) Urban aboriginals. A celebration of leather sexuality, 3rd Ed. Los Angeles: Daedalus Publishing.

Pohtinen, J. (2014). Kinky seksuaalisuus arkisena ja arjesta irrottavana ilmiönä. Seksologinen aikakauskirja, 1(1), 3-14.

Siegel, C. (1995). Male masochism: Modern revisions of the story of love. Bloomington: Indiana University Press.


J. Tuomas Harviainen
kirjoittaja on Tampereen yliopiston tutkija

Tuhmakisu74

  • Vieras
Vs: Sadomasokismin tarinallisuus
« Vastaus #1 : 17.12.2014, 13:17 »
Narratiivisuus ei ole mulle kovin tuttu käsite, eikä asia ihan avautunut näin tiiviissä kolumnissa. Kiinnostavia ajatuksia silti. Pitänee tutustua lähteisiin, ainakin tuo Liskin artikkeli kuulostaa tosi kiinnostavalta. Samoin toki tuo luku Narrative theory, literature, and new media -teoksesta jos sen joskus jostain saa käsiinsä...

Riverlady

  • Vieras
Vs: Sadomasokismin tarinallisuus
« Vastaus #2 : 17.12.2014, 14:12 »
Narratiivisuus ei ole mulle kovin tuttu käsite

Olin aikeissa kommentoida, että narratiivisuus ei sanana välttämättä aukea kaikille tämän kolumnin lukijoille. Suomeksi narratiivisuus = tarinallisuus, kerronnaliisuus = taipumus tai halu esittää erilaisia tapahtumia kertomuksen tai tarinan muodossa.

Kolumnisti korjaa jos itse olin käsittänyt termin väärin - on tullut otettua se aika itsestäänselvänä, "annettuna", mutta sanojen merkityksiä on aina kiva avata :)

BlackFairy

  • Vieras
Vs: Sadomasokismin tarinallisuus
« Vastaus #3 : 18.12.2014, 09:04 »
Hyvin oivallettu ja tiivistetty kirjoitus aiheesta, jota on itsekin tullut pohdittua, joskin vähemmän tieteellisellä otteella. :)

Ihmismielen taipumus rakentaa kokemastaan ja näkemästään tarinoita on ylipäätänsä kaksiteräinen miekka; tarinallisuus auttaa hahmottamaan sirpaleisia, toisiinsa löyhästi liittyviä asioita yhteneväisiksi kokonaisuuksiksi, mutta sanat ovat oikukkaita ja ihmisillä on tapana muotoilla ja valikoida havaintojaan oman elämysmaailmansa mukaisiksi, eikä muodostettu tarina välttämättä vastaa todellisuutta kovinkaan hyvin.

Kinkymaailmassa jos missä muodostuu helposti suhteita, joissa perinteistä kollektiivisesti hyväksyttyä tarinaa suhteen muodolle (yleinen käsitys siitä, miten parisuhde etenee tai mitä avioliitto pitää sisällään) ei kertakaikkiaan ole olemassa. Tarinoita muodostetaan joko entisiä käsityksiä muokaten tai uusia merkityksiä luoden.Kinkyilyn alakulttuurit sisältävät omia raamituksiaan näiden tarinoiden malliksi. (Käsitykset siitä, miten D/s-suhde etenee tai millainen kehystarina on ageplayssa jne.) Kahdenkeskisen suhteen osapuolilla voi myös olla (lähes poikkeuksetta on) mielessään muodostuneina hyvin eri tavalla valottuneet näkemykset siitä, mikä on minkäkin suhteen tarina.

Yksi enemmän tai vähemmän hauska ilmiö skenessä on, kuinka tarinat muuttavat muotoaan kulkiessaan suusta suuhun. Käytetyt teemat, sanavalinnat ja ilmaisumuodot saattavat joskus jopa tahattomasti paljastaa sen, keneltä juttua kertova henkilö on kuullut kertomansa tarinan.

Mikäli suhde ei mahdu mihinkään määritelmään ja muodostu henkilön mielessä loogisesti eteneväksi jatkumoksi, syntyy herkästi ahdistusta. Ihminen voi alkaa tietoisesti tai tiedostamattaan esittämään itselleen ja kumppanilleen kysymyksiä. Mitä tämä suhde merkitsee? Mihin tämä tilanne on menossa? Mitä asioita tavoitellaan suhteelta tulevaisuudessa? Mitä minä haluan saavuttaa ja miten siihen päästään? Mitä suhteen historia merkitsee nykyhetken kannalta? Tämä voi olla joko rakentavaa tai kuluttavaa.

Ymmärrän narratiivisen käsittelytavan välttämättömyyden, mutta olen silti sitä mieltä että joskus asiat vain ovat mitä ovat ja piste. On olemassa kokemuksia, joista saa eniten irti kun ottaa ne siinä hetkessä juuri sellaisena kuin ne tulevat vastaan, siinä määrin kuin se kulloisessakin tilanteessa on mahdollista. Tarinat ja ennakkokäsitykset vaikuttavat toimintatapoihimme ja ratkaisuihimme halusimme tai emme. Toivottavasti kykenisimme kuitenkin tietoisesti valitsemaan, käytämmekö narratiivista käsittelytapaa asioiden ymmärtämiseen vai jäämmekö itse rakentamiemme kerronnallisten kyhäelmien vangiksi.

Guide-Master

  • Baarikärpänen
  • ****
  • Viestejä: 949
  • En ole valmis, enkä toivo koskaan olevani valmis.
  • Galleria
Vs: Sadomasokismin tarinallisuus
« Vastaus #4 : 18.12.2014, 16:42 »
Niin, kuka on tarinan luoja?Sillä tarinaan on yhden ihmisen luomus, sekä hänen näkemys asioista. Se kuka tämän tarinan kertoo on myös sen ohjaaja, sillä ihminen joka tarina alkaa tulkitsemaan, teteeristä vain kopion. Eli jos subi määrittelee mitä haluaa kokea ja Niin sanottu roolia dominoivana menevä on vain toteuttaja.

Kitty

  • Vieras
Vs: Sadomasokismin tarinallisuus
« Vastaus #5 : 18.12.2014, 21:49 »
Sanoisin, ettei dom, niin toteuttaja kuin tavallaan onkin,voi olla yksin tarinan luoja, mikäli tarina ei tarkoituksellisesti olisi luotu vain domin näkökulmasta. Jos tarinaa luodaan ihan kokonaisuutena, ulkopuolisen näkökulmasta, ovat kaikki osapuolet, tässä tapauksesa dom ja sub, kumpikin tarinan osapuolia. Jos näin ei olisi, tarina jäisi torsoksi Ilman toista, ei olisi toista, Samaa tarinaa voi kertoa myös sub, jolloin tarina näyttäytyy jälleen ihan toisenlaisena, näkökulma olisikin subin Tarinaahan voidaan tietenkin luoda mistä näköulmasta (the point of view) vaan, mutta se sanelee paljon, tai vähintääkin muokkaa tarinaa.







Chmlnidae

  • Vieras
Vs: Sadomasokismin tarinallisuus
« Vastaus #6 : 21.12.2014, 11:14 »
......
Ymmärrän narratiivisen käsittelytavan välttämättömyyden, mutta olen silti sitä mieltä että joskus asiat vain ovat mitä ovat ja piste. On olemassa kokemuksia, joista saa eniten irti kun ottaa ne siinä hetkessä juuri sellaisena kuin ne tulevat vastaan, siinä määrin kuin se kulloisessakin tilanteessa on mahdollista. Tarinat ja ennakkokäsitykset vaikuttavat toimintatapoihimme ja ratkaisuihimme halusimme tai emme. Toivottavasti kykenisimme kuitenkin tietoisesti valitsemaan, käytämmekö narratiivista käsittelytapaa asioiden ymmärtämiseen vai jäämmekö itse rakentamiemme kerronnallisten kyhäelmien vangiksi.

Ihminen ei koskaan vain elä ja koe suoraa fysikaalista aikaa tapahtumineen. Meidän identiteettimme jo on narratiivinen; prosessoituu ajassa ja paikassa siihen liittyvien symbolien, intentioiden, motiivien, henkilöiden, kohdatessa jossakin tapahtumassa. Toimintamme ei tapahdu koskaan tyhjiössä; toiminnalla on aina rakenne joka välittyy symbolisesti. Me elämme ja koemme jo narratiivisesti annetuissa kulttuurisissa diskursseissa. Narratiivi siis ilemenee niin suhteessa itseemme, toisiin kuin yhteisöihin.
On subjektiivinen kokemisen aika ja objektiivinen tapatumisen aika jonka väliin asettuu niitä yhdistävänä narratiivinen aika. Se mitä merkityksellistämme tapahtuneesta.
Tämä yhdistävä narratiivinen aika toimii siltana kahden muun välillä. Myös niin että se vaikuttaa edelleen kokemusten subjektiiviseen aikaan ja muuttaa identiteettiämme joka taas muuttaa ajatuksiamme ja tekojamme.
Narratiivin näkökulmaa voidaan rajattomasti muuttaa. Tapahtumien kokeminen ei tyhjenny yhteen narratiiviin vaan sitä voidaan aina uudelleen ja uudelleen toistaa erilaisilla tavoilla.
Oleellista, mielestäni, on erottaa että on olemassa nämä eri ajat, sekä niiden vaikutus ja merkitys olemassa olollemme.
Narratiivissa on kyse etäännyttämisestä ja sitä kautta ymmärtämisestä. Näemme eri tavalla kun näemme etäältä. Se on myös, tai nimenomaan, produktiivista. Se mahdollistaa uudella tavalla näkemisen, sellaisen joka ei ollut mahdollinen toiminnan tilanteessa. Narratiivin kautta ei ole edes mahdollista päästä tapahtumien maailmaan. Eikä ole tarkoituskaan päästä tapahtumien faktuaaliseen todellisuuteen vaan kartoittaa olemisen mahdollisuuksien maailmaa.

Tämä on NIIN olemassaoloni hengitystä teemaltaan että voisin jatkaa loputtomiin...vaan jos jotakuta muuta kiinnostaa niin ainakin Paul Ricoeur on hyvä lähde aiheeseen.

Mr.Inathu

Vs: Sadomasokismin tarinallisuus
« Vastaus #7 : 21.12.2014, 11:42 »
Tarinallisuus ja tarinallistaminen on oman käsitykseni mukaan läsnä kaikessa mitä ihminen tekee ja miten ihminen ymmärtää toisia ihmisiä. Jo pelkästään oman kokemuksen muutaaminen sanalliseksi tekee siitä kertomuksen, riippumatta siitä kerrotaanko tarina yksityiselle päiväkirjalle vai suusanallisesti toiselle ihmiselle. Ja jokainen kerta kun tarina kerrotaan se muuttuu ja jokainen kerta kun se kuullaan tai luetaan se ymmärretään eri tavalla. Myös tarinan kertoja itse ymmärtää tarinansa uudella tavalla palatessaan siihen myöhemmin.

Yhtenä suurena tekijänä ovat terkmit ja käsitteet, jotka eri ihmiset ymmärtävät eri tavoin ja toinen on konteksti jossa tarina kerrotaan. Konteksti on aina yksilöllinen ja jokainen ihminen peilaa tarinaa aina omaansa. Tarinan kertojakin ymmärtää oman tarinansa aivan eri tavoin muutaman vuoden kuluttua siihen palatessan, koska hän itse hänen mielensä ja ympärisönsä ovat välissä muuttuneet ja sama vanha tarina aukeaakin nyt uudessa kontekstissä.

Itse pyydän kumppaneitani aina kirjoittaamaan "raportin" sessiosta, koska kirjoittamalla omakohtaisen näkemyksen siitä mitä tapahtui, kirjoittaa ihminen sellaisen tarinan, jonka hän itse koki eläneensä ja lisäksi pyydän kirjoittamaan mukaan ajatukset ja tuntemukset session aikana, mutta myös sillä hetkellä kun tarinaa kirjoittaa. Tämän kaltainen tarina helpottaa löytämään ihmisen mielestä trendejä ja avainasioita, joista keskustelemalla ei pelkästään löydä uusia "lankoja vedeltäviksi" vaan myös kehittyy yhteinen terminologia samoille käsitteille. Tuo jälkimmäinen taas on ainoa mahdollisuus aitoon molemmin suuntaiseen ymmärrykseen.

Tarinallisuuden voi siis mielestäni BDSM:ssä nähdä huomattavasti parempana työvälineenä ymmärtää jälkikäteen, kuin suunnitella etukäteen, eikä sillä tarvitse olla mitään tekemistä asioiden teennäisyyden tai ennakkosuunnittelun tai edes "sessioinnin" kanssa. Yksinkertaisesti minkä tahansa asian tai ajatuksen muuttaminen sanalliseen tarinallistaa sen, mutta kuten jo sanoin, se taas on edellytys yhteisen ymmärryksen syntymiselle. Mikä mielestäni on vaatimus hyvälle ja onnistuneelle kinkylle.

-Mr.Inathu

Guide-Master

  • Baarikärpänen
  • ****
  • Viestejä: 949
  • En ole valmis, enkä toivo koskaan olevani valmis.
  • Galleria
Vs: Sadomasokismin tarinallisuus
« Vastaus #8 : 21.12.2014, 14:03 »
Itse en ole enään suunnitellut tai edes valmistellut mitä teen, niin annan mielummin ajatuksen virran viedä silloin kun asiat toteutuu. Tämä myös tekee asioista aina aikaan sidottuja, jolloin niiden muistelu kuin kokemuksen kautta on merkittävää, eli asioita mitä voi parantaa ja mitä voi unohtaa. Näihin unohtamaan juttuihin kuuluu sitominen ja kaikki köyhiin liittyvät, paitsi silloinkin ne ovat välineinä ainoat tai parhaat lähellä olevat.

Se miten toinen asiat käsittelee jätän hänelle itselleen,  jos hän haluaa päiväkirjaan asioita käsitellä, se on täysin hänen oma asia. Se jos hän halua keskustella asioista lähtee hänestä itietään,  sillä ketään ei voi pakottaa  puhumaan, jolloin jälki hoito lähtee aina tarpeesta siihen.

Chmlnidae

  • Vieras
Vs: Sadomasokismin tarinallisuus
« Vastaus #9 : 01.01.2015, 19:58 »
Sadomasokismin tarinallisuus

Tavallisessakin sessiossa on silti monta tarinaa, kuten Kipukynnyskin  korostaa: on ennalta visioidut tapahtumat, on subin (tai subien) ja domin (tai usean) oma kokemus tapahtuneesta, ja sitten aftercare-vaiheen yhteisten keskustelujen luoma “virallinen” totuus. Sekä, vielä, osallisten tulkinnat tuosta virallisesta totuudesta omien kokemustensa kautta. Lisäksi, kehomme saattavat ne kuljettaa mukanaan narratiiveja sessioista, tarinoita jotka poikkeavat siitä, mitä mielemme muistaa.Meillä on ihmisinä lajityypillinen taipumus tehdä kokemastamme tarinoita, ja sessioden fyysisyys, arjesta irti oleva, korostetusti erilainen tilapäistodellisuus, ja usein myös toivottu kuuma tarina muistonamme, sisäinen kertomus jonka haluamme muistaa jatkossakin, houkuttelevat meitä tiivistämään kokemamme kertomuksiksi, jonka pidämme tai jaamme.


Totuus. Itse ajattelen että totuus sessiossa on dynaminen ja liittyy kulloiseenkin ajallis-paikalliseen tilanteeseen henkilöineen; itse session totuus. Se joka tapahtuu. Välillä piilossa välillä esillä. Se ei ole kenenkään tietoisuudessa/-sta, ei yhdenkään leikkijän yksin. Ei voi olla. Ei etukäteen, ei jälkikäteen, ei edes leikin hetkellä. Se on jotakin joka muodostuu siinä tilanteessa, rakentuu ja muuttuu.
Eli kuten tajuamme ettei jotakin tapahtumaa voi koskaan kertoa tarinana tyhjiin, ei voi yhtään sessiota tiedostaa kokonaan tapahtuneena fysikaalisena totuutena. Edes jaettu tarina, yhteiset sovitut merkitykset, eivät koskaan kata sitä mitä tapahtui. Se jää aina, väistämättä, osittain (suurelta osin?) piiloon.
« Viimeksi muokattu: 01.01.2015, 20:13 kirjoittanut Chmlnidae »