TUSKA JA PELKO: PALANEN IHMISKUNNAN HISTORIAA
Osa 2.Laillistettu julmuusKoko ihmiskunnan historian aikana ei ole ollut aikaa, jolloin kidutus ei joissakin olosuhteissa ole ollut laillista, ja sitä on käytetty runsaasti, varsinkin alempia luokkia kohtaan orja- ja feodaaliyhteiskunnassa. Ei ollut mitään rajoja sillä, mitä isäntä saattoi tehdä orjilleen ja linnanherra-alaisilleen ja maaorjilleen. Kreikan ja Rooman varhaisimmissa laeissa kidutus sallittiin lähinnä silloin, kun se kohdistui orjiin, mutta suurin osa näiden maiden työtätekevästä väestöstä, opettajat ja muut henkisen työn tekijät mukaan luettuina, olivat orjia.
Rooman lain mukaan orjan todistus ei ollut oikeudessa pätevä, ellei sitä ollut saatu kidutuksella. Laissa oli kuitenkin tiettyjä kidutusta sääteleviä rajoituksia ja ainakin teoriassa nämä tarjosivat jonkinlaista suojaa.. Laki esimerkiksi kielsi kiduttamasta ketään vaikutuksen tekemiseksi muihin sen jälkeen, kun syytetty on tunnustanut. Myöhemminhän asianlaita muuttui päinvastaiseksi. Kidutusta ei käytetty raskaana oleviin naisiin eikä neljäätoista nuorempiin lapsiin ja sitä piti soveltaa vasta sitten kun kaikkea muuta oli jo kokeiltu. Sen käyttö rajoittui orjiin, lukuun ottamatta maanpetosta tai majesteettirikosta, tosin myöhemmin, kun yhteiskuntamuoto oli hajoamassa, kaikki nämä rajoitukset olivat pelkkä muisto vain.
Kreikassakin kuului kidutus standardimenetelmänä lainkäytäntöön mutta ei läheskään niin laajana kuin Roomassa. Sadismi ja masokismi olivat harvinaisia, kenties melkein täydellisen sukupuolisen vapauden vuoksi. Ainoita seksuaalirikoksia olivat alle murrosikäisiin lapsiin kohdistuneet teot, sekä teot, joihin liittyi väkivaltaisuutta. Kreikkalainen moraali oli melko suvaitsevainen ja leppoisa.
Englannin feodaalisysteemi synnytti lukemattomia julmuuskeskuksia, jokaisessa linnassa oli oma vankiluolansa ja valikoima tee se itse –kidutusvälineitä. Vaikka aika oli raskas köyhille, irtolaisille, pikkurikollisille ja eriuskoisille, armoa ei juuri tunnettu. Kidutusta ei kuitenkaan ollut Euroopassa mitenkään otettu mukaan lakeihin.
Ruumiinrangaistukset ja kuolemantuomiot sekä kidutuskuulustelut kuuluivat keskiajan lainkäyttöön, mutta niin kuuluivat myös armahdukset ja lievennykset ja Klemettilän mukaan paljon useammin kuin nykyään yleisesti otaksutaan. Lainkäytöllisen julmuuden ja kovuuden vastapainona ilmeni siis myös armeliaisuutta ja myötätuntoa. Keskiajan tuomiovalta oli jakautunut sirpaleisesti, suuremmissa kaupungeissa oli lukuisia auktoriteetteja (kuninkaallinen, maalliset ja kirkolliset), joilla oli oikeus omalla alueella tuomita ja rangaista.
Kristillinen kirkko on kuitenkin yksi päätekijöistä julmuuden historiassa. Kirkko muuttui suvaitsemattomaksi kun sen mahti Euroopassa kasvoi ja se alkoi todenteolla kiinnostumaan vääräuskoisista, eli siitä mikä olisi saattanut järkyttää sen herruuden perustuksia. Kolmannentoista vuosisadan alussa roomalaiskatolinen inkvisitio tehostui voimakkaasti. Kirkolla ei ollut harkittua ohjelmaa harjoittaa inkvisitiota paitsi muuttumaton ja tuottoisa tapa ottaa haltuun järjestelmään joutuneen uhrin koko omaisuus. Kerettiläisten, eli vääräuskoisten polttaminen roviolla pääsi lakikirjoihin ensimmäisen kerran vuonna 1197 ja pian siitä tuli yleinen teloitustapa. Kirkko otti ohjeeksi polttaa kerettiläiset elävinä ja tajuissaan, koska Johanneksen evankeliumi 15:6 antoi siihen eväät: ”Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään pois niin kuin oksa ja heitetään tuleen, ja ne palavat”. Toki ”vapaaehtoinen tunnustus” tarvittiin ja näin ollen vuonna 1252 paavi Innocentius IV opetti Lombardia ja Toscanan inkvisitioille, että kaikkiin harhaoppisuudesta epäiltyihin piti soveltaa kidutusta, jotta heidät saataisiin tunnustamaan, minkä jälkeen heitä piti kiduttaa lisää, jotta heidät saataisiin nimeämään muut tuntemattomat harhaoppiset.
Näin syntyi loputon virta teloitettavista kerettiläisistä ja loputon virta heidän omaisuudestaan, josta tuli takavarikoinnin kautta kirkon omaisuutta. Kirkon ote kaikissa maissa kuninkaasta lähtien tavalliseen talonpoikaan oli täydellinen ja armoton. Jokaisen valtion virkaan valitun oli vannottava vala, jossa hän lupasi toimia innokkaasti kerettiläisten vainoamiseksi; muussa tapauksessa häntä uhkasi kirkonkirous tai joutuminen kerettiläiseksi itsekin. Tälläista kesti yli 400 vuotta.
Kirkon vanavedessä myös Euroopan maalliset vallanpitäjät hyväksyivät kiduttamisen jo ennestäänkin julmaan järjestelmäänsä. Vuodelta 1282 on ensimmäinen maininta kidutuksen virallisesta käytöstä Amiensissa. Vuonna 1380 kidutusta käytettiin jopa täysin vähäpätöisissä tapauksissa joka puolella Ranskaa ja ilman roomalaisen lainkäytännön suomia vähäisiäkään turvamahdollisuuksia.
Eräs Euroopan historian häpeällinen kausi on myös noitavainojen aika. Vastoin yleistä uskomusta noitia ei kuitenkaan laajemmin vainottu keskiajalla, vaan sen huippukausi oli uuden ajan alussa (1400- luvun alku). Noitien metsästyksestä tuli villitys noin 300 vuodeksi. Ei ole tarkkoja lukuja, kuin monta naista pääsi hengestään tuskallisella tavalla niinä aikoina, mutta varovainen laskelma on noin 300 000 henkeä.
Kidutus laillistettiin melkein kaikissa Euroopan maissa, ainakin jossain määrin. Kidutuksen käyttö oli kuulustelukeino ja tuomarin harkinnan varassa. Sitä voitiin käyttää silloin, kun oli olemassa vakuuttavaa näyttöä vakavasta, kuolemalla rangaistavasta rikoksesta. Poikkeuksena olivat harhaopista epäiltyt henkilöt. Yleensä kidutusta käytettiin vain alasäätyisiin, huonomaineisiin henkilöihin. Useimpien valtioiden kirjoitetuissa laissa sanottiin että ”kidutuksen ei pitäisi olla niin ankara tai pitkällistä, että potilaalle saattaisi koitua siitä pysyviä vammoja”. Klemettilän mukaan kidutusta ympäröivät tarkat säännöt: kiduttaja sai esimerkiksi puristaa, vääntää ja venyttää, mutta ei haavoittaa eikä vuodattaa verta eikä aiheuttaa pysyviä vammoja tai kuolemaa. Paikalla tuli olla sekä lääkäri että notaari, jonka tehtävänä oli tehdä virallinen selitys proseduurista. Tavallisimmat kidutusmenetelmät olivat suurien nestemäärien pakkojuottaminen, köysikidutus, jossa kuulusteltavaa roikotettiin käsistä, sekä jalkapohjien korventaminen. Kuten myös antiikin maailmassa, pahin oli majesteettirikos ja silloin ei enää mikään ollut kylliksi ankara. Esimerkkinä 1757 Louis XV murhayritykseen syyllistynyt Robert Francois Damiens sai seuraavan kohtelun tuomioistuimen päätöksellä: kaksi tuntia espanjalaisia saappaita jotka rusensivat jalat muusiksi, sitten julkisesti oikean käden polttaminen (käsi joka oli pidellyt tikaria), melkein koko ruumiin käsitteleminen punahehkuisilla pihdeillä ja haavojen täyttäminen sulalla lyijyllä, kiehuvalla öljyllä ja palavalla rikillä. Tämä kesti useita tunteja. Sitten neljä hevosta veti Damiensin kappaleiksi, ja siihenkin meni enemmän kun tunti.
Ihmisen mielikuvituksella ei näemmä ole rajoja laisinkaan…
Englannissa kidutus ei kuulunut varsinaisesti lakiin, eli tavallisia ihmisiä ei oikeastaan voitu kiduttaa, mutta erikoistapauksissa, kuten maanpetos tai kapina, kidutusluvan antoi kuningas. Vaikka laki ei sallinut kidututa, lakia kierrettiin. Kidutuksena ei pidetty ruoskintaa. Kidutuksena ei pidetty myöskään seuraavaa tapaa: jos vanki ei suostunut puhumaan, hänen päälle asetettiin lauta, johon lisättiin painoa niin kauan kunnes vanki puhui.
Rangaistuksien julmuutta ei mitenkään ollut lailla rajoitettu.
Polttomerkitseminen oli yleinen ja tuomio pantiin käytäntöön julkisesti. Se poistettiin Englannin laista vuonna 1829.
Ruoskiminen oli yleisin, jokaisessa englantilaisessa kylässä oli oma ruoskimispaalunsa. Laissa oli jopa määritelty, kuin paljon ruoskija sai kerralta palkiota. Ruumiillinen kuritus miesvangeille oli käytössä Englannissa vuoteen 1967, eli tämä rangaistusmenetelmä poistettiin vasta reilut 40 vuotta sitten.
Kuolemanrangaistus toimitettiin keskiajalla tavallisesti
hirttämällä ja toimitus oli julkinen. Tuomion saattoi saada aivan mitättömästä rikkomuksesta ja asiakirjoissa on merkintöjä lapsista, jotka hirtettiin muutaman pennyn varastamisesta. Henry VIII hallituskaudella hirtettiin kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana 72000 ihmistä, tahti oli siis noin 5,3 henkensä menettänyttä per joka ikinen päivä.
Miekalla mestaaminen oli varattu aatelisille ja sitä pidettiin vähiten häpeällisenä rangaistustapana. Aatelittomien pahantekijöiden kohdalla voitiin käyttää kirvestä ja pölkkyä. Mestattavan silmät oli tapana peittää siteellä, jotta hän ei liikahtaisi väärällä hetkellä vaikka isku annettiinkin aina takaa päin. Viimeinen julkinen teloitus Euroopassa tapahtui 17.6.1939 Versaillesissa jossa muuan Eugen Weidman päätyi murhasta giljotiinin alle. Muualla maailmassa, jossa kiehuu ja kuohuu jatkuvasti ja väliaikaisia hallituksia ja hirmuhallitsijoita ja junttia tulee ja menee, julkiset teloitukset ovat arkisinta arkea nykyhetkelläkin.
Roviolla polttamista käytettiin yleensä vakavista uskontoa loukkaavista rikoksista rankaisemiseen, eritoten koski kerettiläisiä, noitia ja seksuaalirikollisia (pedofiilit, eläimiin sekaantujat, homoseksuaalit). Roviorangaistuksen aiheuttamaa tuskaa saatettiin lieventää hirttämällä tai kuristamalla tuomittu ennen polttamista. Tulella oli myös puhdistava symbolinen merkitys ja se kuvasti myös tuomitun kohtaloa tuonpuoleisessa. Kuningatar Mary I eli Bloody Mary (1516 – 1558, hallitsijana 1553 - 1558) oli erityisesti mieltynyt tähän muotoon, ja saatettuaan Englannin taas katolisen kirkon vallan alle, ainakin 300 ihmistä kuoli roviolla uskonsa takia.
Teilaaminen oli erittäin harvinaista ja sitä pidettiin erittäin ankarana rangaistuksena. Teilattaessa tuomittu sidottiin puutelineeseen ja tämän jälkeen pyöveli murskasi kaikki raajat kahdesta kohdasta, sekä viimeksi rintakehän. Lopuksi tuomittu nostettiin rattaaseen sidottuna seipään nokkaan ja jätettiin kuolemaan.
Hukuttamista käytettiin monista erilaisista rikoksista niissä kaupungeissa, joiden läheisyydessä oli jokin vesistö. Tuomittu heitettiin veteen joko säkkiin suljettuna tai kädet ja jalat yhteen sidottuna, ja joko jätettiin virran vietäväksi tai nostettiin hukuttamisen jälkeen ylös ja haudattiin pyhittämättömään maahan. Henri VIII elvytti lailla 1531 vanhan rankaisutavan,
kuoliaaksi keittämisen, jota hän sovelsi myrkyttäjiin, tiettävästi kahteen eri henkilöön, julkisena tapahtumana. Tosin, täsmennyksenä olkoot sanottu, että teloitusmuotona se kuitenkin on hukuttamista koska pyöveli työnsi tuomitun pää edellä vedellä tai öljyllä täytettyyn suureen pataan, jonka alla paloi tuli, ja piti tuomitun päätä pinnan alla pitkällä talikolla siihen saakka kunnes tämä oli varmasti kuollut. Edward VI kumosi lain vuonna 1547. Tosin, lapsikuninkaana ja vasta 10-vuotiaana hän oli vain lainsäädännön ulkoinen väline.
Kidutus poistettiin laista Itävallassa 1780, Saksissa 1783, Venäjällä 1801. Ja vaikka Ranskassa kidutus poistettiin laista vuonna 1789, on kirjallisia tapausselostuksia oikeudenkäytön yhteydessä sattuneista kidutuksista Preussista ja Espanjasta jopa vuodelta 1879.
Lähdeluettelo:
Klemettilä, Hannele ”Keskiajan julmuus” Atena 2008
Pakaslahti, Antti ja Huttunen, Matti (toim.) ”Kulttuurit ja lääketiet” Duodecim 2010
Serjeant, Richard ”Tuska ja kipu” WSOY 1971
http://www.luminarium.org/encyclopedia/kingedward.htmhttp://fi.wikipedia.org/wiki/Peter_K%C3%BCrtenhttp://en.wikipedia.org/wiki/Mary_I_of_England
Sivustoa kannattaa
