Pilaako rakastuminen D/s-suhteen?

[Alexios]

Hmmm... Itse tiedän kans näitä tapauksia, ettei haluta omaa puolisoa käyttää ja runnoa ihan täysillä. Sitä varten on sitten leikkikaverit.

Minusta taas kunnon käyttö ja runnominen vaatii sellaista luottamusta, jota ei ihan heti saavuteta satunnaisen leikkikaverin kanssa. Ihminen, jonka kanssa on suhde, tunnetaan jo sen verran hyvin että voi runnomistakin harrastaa entistä rankempana.

[telle]

Juup, pitkissä suhteissa on haasteensa ja dynamiikan muuttumiseen/muuttamiseen tarvitaan paljon luottamusta, keskustelua jne. Rakastuminen ja rakastaminen eivät minun näkökulmastani suhdetta pilaa, päinvastoin, antaa eväät rakentaa jotain kaunista ja pysyvää. Ikuinen romantikko vaikka mitä tapahtuisi 

[Galesi]

Uskon kyllä, että joillekin voi olla vaikeampaa nöyryyttää rakasta vaimoa ja lapsiensa äitiä kuin jotain 19v teinipillua joka suorastaan kerjää kaikkea ikävää ja uusia kokemuksia.

Naurahdin. Kyllä me teinit ollaan niin käytännöllisiä!    okei, jatkakaa  

Hyvä, kevennykseksi se oli tarkoitettukkin

[Radien]

Sen dominoivan osapuolen puolelta se lässähdys tapahtui. Joillain se ikävä kyllä johtuu kaksinaismoralistisesta ajattelutavasta "arvottomia lutkia voi alistaa,nöyryyttää ja kohdella huonosti, omaa rakasta kumppania ei" olen kuullut tuon monta kertaa.
Siksi olen edelleen sitä mieltä mitä joskus toiseen ketjuun kirjoitin, kaksi dominoivaa sopii paremmin yhteen kun dom ja sub (ellei kumpikin ole monoja).

Olen joskus miettinyt, että miten nuo "alistan vain arvottomia lutkia, joihin ei tarvitse sitoutua"-ihmiset sitten pariutuvat. Kai suurin osa ihmisistä kuitenkin kaipaa rakkautta ja parisuhdetta? Otetaanko sitten se vaniljapuoliso ja polyillään? Eikai niitä D-puolisoitakaan kaikille riitä eivätkä kaikki D:t ole kiinnostuneista toisista D-ihmisistä. Voi olla hiljasta siellä vanilja-polypuolellakin.

Minä uskon, että D/s-parisuhteessa vaaditaan enemmän itsetuntoa kuin vaikka vaniljasuhteessa. Sessiot jää purkamatta ja riidat käsittelemättä jos niitä jää hautomaan tai kokee "ansainneensa" jotain. Sen takia ymmärrän oikein hyvin miksi usein D/D-parisuhteet vaikuttavat toimivan paremmin kuin D/s-parisuhteet. Minä ainakin jään välillä vellomaan johonkin "ihanaa kärsimystä, orjuus on ihanaa"-sontaan, vaikka oikeasti pitäisi sanoa "oot muuten itsekäs kusipää".

Saa olla melkoinen truufakiiri joka pitää kymmenenkin vuotta suhteen dynamiikan siinä alkuperäisessä muodossaan. Jos se oli se hyvä. Kukin tyylillään.

Haittaako se jos parisuhteen dynamiikka muuttuu? Eihän sen aina tarvitse tarkoittaa lässähtämistä. Tietysti jos ei pidä huolta siitä, että kasvetaan samaan suuntaan niin varmasti lässähtää. Kyllä ainakin omaltani kohdaltani koen, että meidän D/s-kuvio oli vuosia sitten on ihan vaniljaa verrattuna siihen mitä tämä suhde nykyään on. (Enkä nyt arvostele kenenkään muun suhdetta vaan puhun vaan omastani, jotkut jutut jotka olivat aikanaan "uuh" ovat nykyään ihan "meh").

[Sigmamies]

Ei ole itselleni ongelmana rakastaa narttujani 
Se läheisyys,luottamus ja toiselle kaikkensa antaminen aiheuttaa tuollaisia sivuvaikutuksia mutta kun on järki päässä tiedetään että ei se olis kauaa kivaa saman katon alla 

[Kukkanen]

Saman katon alla nyt ei oo mikään rakkauden mittari tai tavoite Oon asunut sekä kumppanin kanssa yhdessä aikoinaan, että nykyisen kumppanin kanssa erillään, ja en mä kyllä enää halua asua mitenkään muuten kuin yksinäni. Mikä sopii kellekin, mä kokeilin kommuuniasumisen, kämppikset, kumppanin kanssa asumisen.. ja yksin asumisen plussat voittaa omalla kohdallani. Mieluiten siten, kuin nyt onkin, että kumppani asuu mahdollisimman lähellä ja muutkin ihmiset sais asua mieluiten pienen matkan päässä.

"Tietysti jos ei pidä huolta siitä, että kasvetaan samaan suuntaan niin varmasti lässähtää." <- Tästä oon vähän eri mieltä. Mun mielestä ei ole edes mielekäs tavoite, että pitäisi kasvaa samaan suuntaan tai olla mahdollisimman samanlaisia. Tiedostan, että jokainen ihminen muuttuu joka hetki enemmän tai vähemmän, joten väistämättä myös "erilleenkasvua" tapahtuu jonkin verran. Mun mielestä oleellista on se, hyväksyykö ihmisten muuttumisen ja onko valmis tutustumaan itseensä ja toiseen aina uudelleen, avoimin ja lempein mielin. Jos pysyvyys on ihanne, se särkyy joka tapauksessa jossain vaiheessa: kaikki me rypistymme ja vanhenemme ja myös psyykkisiä muutoksia tulee väistämättä. Mun mielestä elämän matka on kaunis, vaikka onkin muutosta täynnä. Suhteita tulee toki hoitaa, mutta ei voi mun mielestä olettaa, että suhde pysyis samanlaisena. Mut kun on luottamus siihen, että kumpikin haluaa toiselle aidosti hyvää, ei tarvii ottaa itseensä, jos kasvua tapahtuu myös eri suuntiin, vaan voi nähdä sen mielenkiintoisena oppimisen ja avartumisen mahdollisuutena; yhdessä näkee enemmän, kun katselee välillä eri suuntiin, ja vaikka katsois samaankin suuntaan, kumpikin näkee omien linssiensä läpi..

[Ailouna]

Kukkasen kanssa samoilla linjoilla.

[Sigmamies]

Saman katon alla nyt ei oo mikään rakkauden mittari tai tavoite

Enhän mää nyt sellaista antanut ymmärtääkkään 
Ihan selkeesti koitin kirjottaa että vaikka mitä tunteita tahansa olisi niin ne ei johda mihinkään perinteisempänä pidettyyn parisuhteeseen

[Radien]

"Tietysti jos ei pidä huolta siitä, että kasvetaan samaan suuntaan niin varmasti lässähtää." <- Tästä oon vähän eri mieltä. Mun mielestä ei ole edes mielekäs tavoite, että pitäisi kasvaa samaan suuntaan tai olla mahdollisimman samanlaisia. Tiedostan, että jokainen ihminen muuttuu joka hetki enemmän tai vähemmän, joten väistämättä myös "erilleenkasvua" tapahtuu jonkin verran. Mun mielestä oleellista on se, hyväksyykö ihmisten muuttumisen ja onko valmis tutustumaan itseensä ja toiseen aina uudelleen, avoimin ja lempein mielin. Jos pysyvyys on ihanne, se särkyy joka tapauksessa jossain vaiheessa: kaikki me rypistymme ja vanhenemme ja myös psyykkisiä muutoksia tulee väistämättä.

Tuo on mielipide varmaan riippuu siitä minkälaista parisuhdetta tavoittelee. Ihmisethän ovat yksilöitä. Minun kaltaiseni ihmisen kanssa erillään asuminen tarkoittaisi myös henkistä etäisyyttä, joka hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa tappaisi parisuhteen. Tässä parisuhteessa on kaksi sellaista ihmistä, joilla on tarve antaa parisuhteelle 100% - niin hyvässä kuin pahassakin. Kumpikaan ei kaipaa parisuhteessa "omaa tilaa", mutta ymmärrän kyllä että joku toinen ihminen tarvita. Kirjoitankin vain siitä mitä itse koen. Kokisin itse, että jos asuisimme erillään niin pitäisin osan itselläni enkä antaisi kaikkea. Olisi helppo piilottaa heikot hetket sinne omaan kotiin ja hymyillä vain iloisena yhdessä ollessa. Edelleen kirjoitan vain itsestäni ja omista heikkouksistani.

En itse usko siihen, että toinen ihminen muuttuisi tyhjiössä ja yhtäkkiä vaan muutos tulee pikku hiljaa. En ole koskaan kokenut, että minun olisi pitänyt tutustua kehenkään uudestaan. Jos toinen ihminen kertoo minulle itsestään jotain jota en ole tiennyt tai aavistanut aikaisemmin niin silloin muutos tapahtuu minussa. On minun asiani kykenenkö hyväksymään muutoksen itsessäni. Joissakin ihmissuhteissa (enkä tarkoita nyt parisuhdeita) muutoksen hyväksyminen olisi ollut niin voimakkaasti oman moraalini vastaista, että ihmissuhde on päättynyt. En koe, että toinen ihminen olisi muuttunut - vaan minun suhtautumiseni häneen on muuttunut. Tieto on muuttanut minua. Parisuhteessa toinen voi joko tukea sitä prosessia (eli huolehtia että kasvamme samaan suuntaan) tai sitten jättää minut selviämään yksikseni. Sama koskee toki itseänikin. Voi olla, että muille ihmisille ihmissuhteet ovat huomattavasti helpompia kuin minulle.

[Kukkanen]

Se on totta, että mikä sopii kellekin, nyt kun perustelit, ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, yksittäisestä lauseesta sain hieman eri kuvan ja halusin kertoa oman näkökulmani.

Kyllä mä itse joudun/saan tutustua ihan itseenikin uudelleen. Ei siten, että koko persoona muuttuisi, mutta arvojen painotukset voivat muuttua, mielenkiinnonkohteet, harrastukset, seksuaaliset mieltymykset, se millaisista ihmisistä pitää ja millaisia ihmissuhteita arvostaa. Ihan jo biologisesti ajatellen joka päivä ihmiskehossa kuolee ja toisaalta syntyy uusia soluja ja aivoissa vahvistuu ja heikkenee uusia kytköksiä. Siks ois musta aika kohtuutonta vaatia itseltään tai keneltäkään muulta ehdotonta muuttumattomuutta, sillä täydellinen staattisuus luonteessa tai ulkonäössä ei ole edes mahdollista. Se taas, onko luotettava tai onko suhde vakaa, on eri asia. Siihen vaikuttaa mun mielestä paljon se, mitkä ihmisen perusperiaatteet on, pyrkiikö hän olemaan luottamuksen arvoinen ja arvostaako hän pitkiä, syviä suhteita. Esim. itse arvostan, ja pyrin pysymään ystävinä erottuakin. Tosin, jos jonkun ihmisen kanssa ei kertakaikkiaan ole enää mitään yhteyttä, opittavaa tai ihmissuhteesta rasittuu enemmän kuin siitä saa, kokonaan eri teille lähteminenkin voi olla hyvä vaihtoehto.

Vähän kuten kumppanin lihomistakaan ei yleensä huomaa, samoin myöskään muita luonteen, käytöksen muutoksia ei huomaa, jos näkee usein. Sen sijaan kun on pitkään erossa, havaitsee muutokset helpommin. Sen takia esim. ystävä voikin tuntua vieraalta ja siksi epämiellyttävältä pitkän tauon jälkeen. Tosin, ite jos en näe jotakuta pitkään aikaan, asennoidun jo valmiiksi: "Mielenkiintoista, mitähän hänelle on elämässä tapahtunut, ja minkälainen hän on nykyään?". Sit ei pety omiin odotuksiinsa, kun pyrkii kumoamaan odotukset pois. Toki, jos toinen on muuttunut tosi radikaalisesti huonoon suuntaan, voi tulla surulliseks toisen puolesta ja voi olla vaikea jatkaa ihmissuhdetta. Mut lähtökohtaisesti pyrin tutustumaan vanhoihinkin ihmisiin "uudelleen", ja samoin välillä käymäänm "treffeillä" itseni kanssa, kysyen ja pohtien: mitä mulle kuuluu, mitä mä nykyään haluan ja arvostan, mihin suuntaan haluaisin kasvaa? jne. Muutosta itsessään ei usein just siksi huomaa reaaliaikaisesti, kun itse on itseään "liian lähellä". Ystävät sun muut voivat sitten huomauttaa, jos on muuttunut jossain asiassa, ja toki tarkkailemalla oppii itsekin huomaamaan muutoksia itsessään ja arvioimaan, ovatko ne toivotunlaisia. Myös, ihmiset harvoin tahallaan muuttuvat ikävään suuntaan, joten musta on ihan reilua ilmaista, jos on jostakusta huolissaan ja joku on muuttunut omasta mielestä epäsuotuisaan suuntaan. Toki se on vain mielipide, ja henkilö itse punnitsee, onko samaa mieltä.

Itelläni yhdessä asuminen itsessään ei syventänyt suhdetta, jopa päinvastoin, sillä tuntui välillä, ettei ollut mitään keskusteltavaa kun koko ajan koettiin samaa todellisuutta. Puhun vain omasta puolestani, mut mulle omissa asunnoissa, eri rapuissa asuminen on ideaali, sillä kummallakin on lähtökohtaisesti oma tila (kätevää myös muiden kumppanien kannalta), mutta aina kun vain kumpikin haluaa, voidaan tavata. Me kyllä tavataan ihan kaikenlaisina hetkinä. Usein jopa huonona hetkenä enemmän kaipaa toisen lohtua ja läsnäoloa. Toki se vaatii sen, että uskaltaa sen sanoa, ja toinen uskaltaa sanoa myös tarvittaessa ei. Koen, että meille tämä on ideaalitilanne ja siten meidän tapauksessamme vain syventää suhdetta, kun kummallakin on omaa aikaa pohtia, prosessoida ja tavata muita ihmisiä, ja sitten on yhdessäoloa sopivasti, seksiä, syvällisiä keskusteluja, itkua ja naurua ja kaikenlaista olemista. Mut olishan tässä se riski, että näyttäis itsestään vain hyvät puolet, jos olisi muutenkin taipumusta siihen. Ja ei mulle ihmissuhteet aina oo helppoja. Nuorempana oli hyvinkin vaikeaa, nykyään menee kyllä aika mukavasti, mut se on karvaan kantapään kautta opittua Mut elinikäinen matka tämä on, enkä väitä olevani todellakaan "valmis". Mut paljon auttaa jo se, että a) luottaa toisen haluavan hyvää lähtökohtaisesti b) pyrkii myöntämään omat tunteensa ja ilmaisemaan ne rakentavasti, sekä asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään kummankin näkökulmat ja sovittamaan ne yhteen. Oon sanonutkin, et syvät suhteet (tai miksei kevyemmätkin) on mun mielestä vähän kuin jatkuvaa tanssia, jossa tehdään pieniä kompromisseja. Onni vs. epäonni, yhdessä oleminen vs. eroaminen. Koko ajan vähintään alitajuisesti punnitsee, onko ihmissuhde sen arvoinen, että siinä haluaa olla, ja jos vaakakupissa alkaa olemaan todella paljon negatiivista ja epämääräistä höttöä mistä ei saa selkoa, alkaa funtsia eroa tai sitten voimaan pahoin ja olla "väkisin yhdessä". Tässä suhteessa en oo rehellisesti kertaakaan miettinyt eroa, on hyvä olla käsitykseni mukaan kummallakin, mutta se ei tarkoita, että olis aina helppoa, vaan enemmänkin asennetta, että vaikeuksien kohdatessa myönnetään ne ja etsitään ratkaisuja yhteisvoimin. Ja et kumpikin tiedostaa et hyvän suhteen eteen täytyy tehdä töitä ja vaalia sitä. Kumpikaan ei oo elänyt ruusunpunaisissa kuvitelmissa, että kun kerran rakastuu, se pysyis hamaan tappiin yllä ihan vain maan vetovoimasta. Vaan välillä pitää pyöräyttää hyrrään vauhtia, niin se pyörii taas kivasti  

[Papi]

En tiedä pilaako, mutta muuttaa kyllä. Rakastettua ei vaan tee mieli piiskata ja alistaa niin "vapaalla kädellä" kuin ihmistä, jota kohtaan ei ole syvempiä tunteita. En tiedä mistä se johtuu, mutta rakastettua kohtaan tulee mieleen enemmänkin hellyys ja nautiskelu kuin sessiointi ja rankaisu. En pidä tätä edes minään kaksinaismoralismina. Arvostan ja kunnioitan kaikkia naisia ja ne, jotka minulle alistuvat tietävät sen ja haluavat alistua minulle.

[Kiksautin]

Ei pilaa. Miksi pilaisi? Jos toinen on tykännyt alistumisesta alusta lähtien ja toinen alistamisesta, niin miksi luopua siitä yhdestä varmasta asiasta, josta kummatkin nauttivat? Tai jos pilaa (eli näemmä suurimmassa osassa alistajaa alkaa kanittamaan), niin eikös silloin päästä siihen samaan tilanteeseen, mistä monet kinkytkin ovat itsensä löytäneet omien halujen roihahdettua? Ei saa omalta rakkaaltaan sitä mitä oikeasti haluaa - oli se sitten alistusta tai alistamista... Kyllä mä omaani rakastan ihan hulluna ku se on ihan ihana, kiltti ja umpipervo. Ja sillä on sikahyvä peppu. Ja rakastan myös kun pääsen tekemään hänelle kaikkea omasta mielestäni kivaa. Usein tän kivan tekeminen on myös hänelle kivaa, kun hän aika usein ilmottaa "Aii... vittusaatanaperkele". Tai "Etsä noin saa tehä!" - Ai en vai 

Alistavan muuttuminen rakastumisen myötä leperteleväksi teetä juovaksi ja runoja rustaavaksi puunhalaajaksi ei kuitenkaan välttämättä tarkoita suhteen loppua. Jos rakkaus on edelleen molemminpuolista, niin toivottavasti sitten sillä uushipillä on ymmärrystä toisen tarpeille ja päästää hänet niitä toteuttamaan. Sen takia kait on keksitty konsepti nimeltä avoin suhde.

[Rotten]

Tarvii ottaa taas niin saatanan vakavasti.

[sweetchild]

Riippuu varmaan suhteen "käyttötarkoituksesta".

Yleisesti ei mielestäni pilaa. Yhtä hyvin voisi kysyä, pilaako ystävään rakastuminen ystävyyden.

24/7-suhteessa rakastuminen varmasti syventää suhdetta vielä enemmän.

Subin näkökulmasta sanoisin, että rakkaus ja syvä kiintymys vain lujittaa alistumisen halua. Toki ihmiset on yksilöitä.

[Hirvaz]

Kohtuullisen kiintoisa keskustelu.

Itse aprikoisin ennen kaikkea esim. kysymyksiä "missä vaiheessa ihastuminen kenties muuttuu rakastumiseksi" ja "missä vaiheessa rakastuminen muuttuu arkistumiseksi".

Tähän päähän vaikuttaa siltä, että siinä missä täällä kirjoitetaan "rakastumisesta" saatettaisiin Vaniljalassa kirjoittaa "arkistumisesta".


  * )