Rakastatko itseäsi aidosti?

[Kukkanen]

Olisi mielenkiintoista keskustella tästä aiheesta. Rakastatko itseäsi aidosti? Miksi/miksi et, haluaisitko? Mitä asialle voisi tehdä (jaetaan vinkkejä)? Sallitko itsesi nauttia täysillä, vai etkö mielestäsi ansaitse nauttia paljon ja olla rakastettu ja haluttu?
Rakastatko sukuelimiäsi ja kehoasi? Rakastatko kumppanisi sukuelimiä?

Tämä aihe tuli mieleeni, koska itselläni on seksuaalisia traumoja ja aluksi ajauduin toistamaan niitä. Mielessä oli uskomus: "Olen likainen ja huono", jota lähdin ikäänkuin todistelemaan hakeutumalla huonoihin kokemuksiin uudelleen. Vasta kun tiedostin asioita ja sain käsiteltyän traumaa ja koin itseni arvokkaaksi ja viehättäväksi, aloin nauttia. Sitä mukaa, kun olen oppinut rakastamaan itseäni syvemmin, olen myös alkanut nauttia laajemmin ja syvemmin. Jossain vaiheessa päätin, että mun vaginaani ei ole mitään asiaa, jos sinne ei tule ihailevasti ja kunnioittavasti ja jos minä en myös himoitse sitä, joka aikoo penetroida muhun. En siis myöskään itse saa laittaa mitään sisääni muuta kuin rakkaudellisessa tilassa. En enää "vihamasturboi" itseinhossa, vaan sellaisessa mielentilassa lohdutan itseäni, kohtaan ja koen sen tuskan ja kurjan mielen, itken, ja sen jälkeen yleensä jo onkin hyvä ja rakkaudellinen mieli ja voi masturboida niin halutessaan.

Miksi näin? Siksi, että koin jokaikisen kerran haavoittavan psyykettäni, kun annoin itseni tai jonkun muun koskettaa sukuelimiäni ei-rakkaudellisessa mielentilassa tai ei-rakkaudellisin tarkoitusperin. Rakkaudellisuudella en tarkoita syvää parisuhderakkautta, vaan tuntematontakin voi rakastaa pienessä mittakaavassa kuin rakkauden esiasteena: haluta toiselle hyvää, olla myötätuntoinen ja huomioonottava ja pyrkiä ymmärtämään toisen näkökulmaa.

On pitänyt myös opetella sanomaan EI, verbaalisesti ja non-verbaalisesti. Joskus se EI voi olla jopa halaukselle, pusulle, reiden silittämiselle. Kaikesta on oikeus kieltäytyä, kukaan ei saa hipaistakaan minua ellen sitä itse tahdo.

Tässä inspiraatioksi yksi blogikirjoitus keskustelua herättämään: http://naiseudenvoima.com/kun-pimppi-aanen-sai/. Ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti, vaan ihan vain pohtia sitä, miten itse suhtautuu itseensä ja vaginaansa/penikseensä? Onko se arvokas, pyhä, likainen, inhottava, vai minkälainen?

Itse ajattelin ennen, että olen huono, viallinen, arvoton jnejne. Nykyään koen olevani rakastettu, arvokas, vahva, kiinnostava ja hyvä ihminen, tunnistan myös huonot puoleni, mutten tuomitse itseäni, vaan pyrin katsomaan ja kohtelemaan itseäni lempeydellä ja ymmärtävästi kasvaen kipupisteiden yli. Onnellisuutta jälkimmäinen on ainakin tuonut paljon enemmän. Mun kokemuksen mukaan itsensä rakastamista voi harjoitella, ihan tietoisesti, ja kehittyä siinä aivan kuten missä tahansa muussakin asiassa.

Mun mielestä siinä on vissi ero, harrastaako seksiä toisen kanssa kunnioituksen ja luottamuksen kera, vai kenties itsekkyydestä, toista "käyttäen" välittämättä hänen tunteistaan tai vihanaiden. Toki voi esim. haukkua huoraksi jne, mutta uskon että se on voimaannuttavaa vain, jos toinen tietää ja uskoo aidosti, että on kunnioitettu ja arvostettu. Muutoin "painaa alas" entisestään ja jos on jo valmiiksi huono itsetunto, voi sitä vääristä lähtökohdista olevalla bdsm:lläkin huonontaa.

[Normandie]

Itselläni ei onneksi ole seksuaalisia traumoja eli minuun ei ole koskaan koskettu väkisin. En välttämättä siis osaa täysin asettua aloittajan asemaan, jolla niitä traumoja ikävä kyllä on. En tiedä, johtuuko sitten traumattomuudestani, mutta en osaa eritellä kehoni osia erillisiksi toisistaan. En siis rakasta sukupuolielimiäni sen enempää kuin vaikka sormiani, nenääni, korviani tai jalkojani. En koe sukupuolielimiäni likaisina tai pyhinä vaan ne ovat osa minua, enkä niitä sen enempää ajattele. Olen melkolailla vahva kokonaisuus ja osieni summa. En myöskään mitenkään erityisesti rakasta kumppanini sukupuolielimiä hänestä "irrallisina osina" vaan rakastan ja kunnioitan häntä kokonaisuutena. Hän on juuri hän ja sellaisenaan varsin hyvä minulle.

Uskon, että rakastan itseäni aidosti mutta en aina tykkää itsestäni. Joskus ärsyttää joku toimintatapani, joskus asenteeni johonkin. Joskus kritisoin vahvasti ulkonäköäni, mutta silti haluan olla se, mikä olen. Olen kuitenkin henkisesti vahva ihminen ja uskallan sekä haluan olla juuri minä. Matka nykyiseen itseeni on toki ollut välillä kivikkoinen, vaativa ja kolhujakin on riittänyt, mutta tässä iässä on jo se tietty itsevarmuus olemassa. En jaksa murehtia turhia asioita, osaan sanoa ei enkä koe miellyttämisen tarvetta. Riittää, kun olen itselleni ja niille tärkeimmille ihmisilleni juurikin se hyvä ihminen ja kiva tyyppi. En tietenkään täydellinen, mutta riittävä.

Hienoa Kukkanen, että nykyään koet olevasi rakastettu, arvokas ja vahva ihminen. Nuo ovat tärkeitä asioita matkalla tasapainoiseen minuuteen ja niistä on syytä pitää kiinni, kun on perille päässyt

[Gloom Flower]

Kuvaisin suhtautumistani itseeni katkeraksi, epävakaaksi aselevoksi. Kuin Korean nykytilanne, konflikti ei koskaan virallisesti loppunut, raja on miinoitettu ja rehottaa villinä, räjähdysalttiina jos kukaan käy sohimassa liian lähelle, ja pohjoispuolella dynastia sekopäitä kommareita tumppaamassa resursseja aseisiin kansan hyvinvoinnin sijaan. Rajan toisella puolella digataan videopeleistä julmetusti.

Minua potkittiin päähän reilummalti tenavana, usealta taholta, raiskauksia ja väkivaltaa ja kaikkea muuta kivaa. Vanhempani olivat rakastavia, mutta maailma kotioven ulkopuolella osoittautui julmetun vihamieliseksi paikaksi.
Seksuaalisella puolella aloin nojaamaan kinkyyn suuntaan hyvin varhaisessa vaiheessa, kauan ennenkö ymmärsin mistään mitään, ja haluni kokeilla pieniä naruleikkejä verkkokaapeleilla, ja mitä muuta teineille oli helposti ulottuvilla, pelotti ensimmäisen poikaystävänkin pois. Joka ei auttanut itsetuntoa yhtään.

Itsesääliä löytyy roppakaupalla, yritän työstää tuon rakkauden suuntaan. Lapsuudesta asti iskostuneet mallit vain eivät helpolla hellitä otettaan, ja sittenkin ne pitäisi saada korvattua jollain muulla. Vaikka kuinka paljon saa kohdata ystävällistä ja myötätuntoista väkeä, ymmärrys ihmisten hyväntahtoisuudesta on enemmän älyllistä, kuin intuitiivista. Syvällä sisimmässä ollaan yhä karkaamassa nurkkaan, ja käpertymässä kerälle piikit pystyssä.

Turhauttavaa tässä kaikessa on, miten vaikka vuosia sitten on terapeuttien kanssa jäljittänyt missä kaikkialla on menty pieleen, ihmisolennon aivojen paikkaaminen on hankala prosessi. Tietoisuus omasta käyttäytymisestä ja asenteista on eri asia, kuin niiden luontaisen oloinen säätäminen ja paikkaaminen.

Työn alla!

[lamie]

Tänä päivänä voin sanoa että rakastan itseäni. Olen aktiivisesti työstänyt omia traumojani jo pitkään ja nyt alan olla vaiheessa jossa näen itseni melko realistisesti. Olen vielä matkalla ja opittavaa on, mutta osaan nykyään aidosti sanoa että rakastan itseäni ja tiedän kuka olen. Osaan asettaa omat tarpeeni ja toiveeni etusijalle ja tunnistan ne tilanteet joissa näin ei ole. Vasta kun osaan rakastaa itseäni osaan myös aidosti rakastaa muita. Tämä tie on ollut todella pitkä ja olen joutunut kuorimaan suojamuuria pala palalta.

En olisi täällä ellen olisi oppinut rakastamaan itseäni. Nyt vasta uskallan suoda itselleni sitä mitä oikeasti haluan ja uskallan luottaa että tiedän mitä haluan. Olen vuosien varrella käynyt läpi melko vaarallisiakin vaiheita joissa olisi oikeasti voinut käydä huonosti. Sen myötä että rakastan itseäni sallin itselleni sen että minuakin voi ja saa rakastaa. On minua rakastettu enennkin, mutta olin suhteessa jossa minun tilani oli melko pieni. Asetin toisen tarpeet etusijalle. Nyt uskallan avauta ihan eri tavalla kun ennen. Se mitä olen sen ansiosta saanut on aivan uskomatonta. Mitä enemmän uskallan sitä enemmän saan.

Joten kyllä, rakastan itseäni aidosti ja sen ansiosta uskallan myös olla haavoittuva ja rakastaa toista aidosti.

[nicolaus]

Elämän varrella on tapahtunut yhtä jos toistakin. Viime vuosina olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, enkä enää yritä olla parempi. Osaan antaa periksi ja tyytyä siihen mitä kaikella rehellisyydellä kykyni yltävät tavoittelemaan. En enää kiusaa itseäni pyrkimällä turhan korkeisiin tavotteisiin tai turhan nopeasti. Tiedän, että monia asioita olisin voinut tehdä paremmin.

Tiedän paikkani ravintoketjussa ja elän sen mukaan nauttien joka päivästä. En muistele montako subia minulla on ollut tai montako kilmetriä olen hiihtänyt, Keskityn tämän talven hiihtoihin ja juutin saloihin, haaveilen hyvistä kokemuksista tulevaisuudessa.

Kyllä minä rakastan aidosti itseäni.

[Wander]

Kynnykseni ylipäänsä kirjoittaa tänne tai muuallekkaan on melko korkea. En mielelläni avaudu omista asioistani ja alemmuuden tunne saa ajattelemaan että ei minulla ole mitään kerrottavaa tai ainakaan ketään ei kiinnosta. Mutta koska yritän aloittaa itseni arvostamisen ja tämä aihe herätti ajatuksia, päätin uskaltaa jotain kirjoittaa.

Olen aina tiennyt ettei minulla ole kovin hyvä itsetunto. Välillä olen ajatellut että ei ole edes kyse itsetunnosta, vaan että minä vain tiedän millainen olen ja miltä näytän, kamala ja ruma.

Olen hakenut hyväksyyntää vierailta ihmisiltä ja seksin kautta ja vaikka olen tiedostanut ettei se ole ollenkaan paras tapa, siitä on ollut vaikea päästä eroon. Vasta aivan viime aikoina olen tajunnut kuinka huonona itseäni pidän ja kuinka valtavaa alemmuudentunnetta koen kaikkia kohtaan. Muiden hyväksyntäkään ei merkitse mitään, koska en usko sitä tai ainakin ajattelen että siinä on pakko olla jotain vikaa. Olen koko elämäni ajatellut että jos olisin erilainen tai erinäköinen olisin paljon onnellisempi.

Nyt olen tajunnut että en tarvitse muiden hyväksyntää, vaan oman hyväksyntäni. Että tälläinen minä nyt olen enkä tästä kovin paljon tule muuttumaan, ja että sen on nyt vain riitettävä koska elämä on melko vaikeaa jos takaraivossa hakkaa jatkuvasti "olet ruma, olet ruma, olet kamala".

En aio vielä ruveta kehumaan peilikuvaani, mutta aion aloittaa ajatuksesta, että ehkä joku joskus pitää minusta koska olen sellainen että joku joskus voisi pitää minusta.

[Kelpie]

Tietysti mutten niin paljoa, kuin te minua 

[Kukkanen]

Kauniita omalla tavallaan teidän kaikkien vastaukset, osa rosoisempia mutta silti sellaista karua kauneutta, rehellisen ja intiimin oloisia kirjoituksia. Kiitos niistä.

Tosiaankin ei se itsensä rakastamisen oppiminen helppoa ole, jos on traumoja, ei ole kokenut olevansa rakastettu tai muita vaikeuksia elämässä. Mutta on mahdollista, voin sanoa sen omakohtaisesti. Toki tulee huonoja hetkiä ja päiviä, jolloin on äärimmäisen vaikea hyväksyä saati rakastaa itseään, mutta silloinkin siihen voi pyrkiä, löytää lempeyden kenties nopeammin, kuin jos ei kokisi edes ansaitsevansa omaa lempeyttään, vaan kokee että "kuuluukin olla kurja mieli".

Mun on pitänyt käydä läpi ihan perustavanlaatuisia asioita. Oon esim. laulanut niitä itselleni. Pahimmillaan tuntui, ettei mun kuuluis edes olla täällä, mun ei olisi pitänyt syntyäkään. Eivät tällaisetkaan ajatukset tule tyhjästä, vaan esim. siitä, kun lapsena sain kuulla, "ilman teitä lapsia olisin onnellinen" "Minä en koskaan lapsia olisi halunnutkaan" ja sen, että mut meinattiin abortoida, mutta äitini tuli toisiin ajatuksiin viime hetkellä tietämättä itsekään miksi. Koen, että vaikka mua ei haluttu tähän maailmaan, MÄ halusin ja taistelin tieni ulos.

Mulla on oikeus hengittää.
Mulla on oikeus olla olemassa!
Mulla on oikeus olla onnellinen.
Olen rakastettu, saan rakastaa myös itse itseäni.
Voin olla itse itselleni se äiti ja isä, jollaisia olisin jo lapsena kaivannut. Voin itse lohduttaa itseäni.

Harjoituksia, mitkä ovat auttaneet, on esim. se, että jossain vaiheessa aloin katsomaan itseäni peilistä lempeästi. Päätin, että menen ulos vasta, kun pystyn katsomaan itseäni kuin ystävää, tuomitsematta. Joskus siinä sitten oltiin tovi peilin edessä... meinasi tulla vaan ajatuksia "kamala finni, iso nenä, mustat silmänaluset", mutta sinnikkäästä koetin hymyillä peilikuvalleni ja kuvitella, miten suhtautuisin jos siinä olisi oikea ystäväni. Tuskin sanoisin ensimmäisenä: "onpas sulla ruma finni naamassa!", vaan pikemminkin sanoisin: "Onpa ihana nähdä! Mitä sulle kuuluu? Miltä susta tuntuu?". Ja huomasin, että usein mitä kurjempi mieli mulla oli, sitä julmemmin itsestäni ajattelin. Ulkonäkö näytti jopa aika radikaalisti erilaiselta mielialan mukaan. Joskus näin itseni vähän jopa nättinäkin (hyvällä tuulella), kurjalla mielellä taas olin mielestäni äärimmäisen ruma. Nykyään näen itseni sekä nättinä, että joskus ei-niin-nättinä, mutta niinäkin hetkinä rakastettavana. Ja itku esimerkiks on nykyään mun mielestä kaunista, puhdistavaa ja liikuttavaa, ei rumaa ja pidäteltävää. Kyllä auttoi itsehyväksynnässä, kun joka päivä katsoin itseäni peiliin kuin ystävää. Pikkuhiljaa siitä tuli rutiini. Nykyään lempeä hymy ja "tsemppaus" itselle tulee yleensä automaattisesti, huonolla mielellä voi viedä hetken. Mutta nykyään yleensä jos katson huonolla mielellä peiliin, tulee myötätuntoinen olo: "Voi, olet NOIN surullinen, saat olla".

Toinen, mikä itseäni auttoi merkittävästi, oli kun aloin käymään koko kehon läpi kiittäen ja koskettaen. Esim. "kiitos silmät, kun jaksatte nähdä maailman vielä avoimen uteliaasti, vaikka olette nähneet paljon kurjuuttakin", "kiitos jalat, kun jaksatte kantaa vaikeuksienkin yli" jne. Mikä kenellekin toimii, mutta mulle toimi konkreettinen kiittäminen ja lempeä kosketus samalla.

Koen kehoni kokonaisuutena ja rakastan sitä kokonaisena, kuin myös rakastan kumppaniani kokonaisuutena. Silti koen, että tekee ihan hyvää välillä antaa erityishuomiota omille kohdilleen, etenkin sellaisille, joita tulee vähemmän huomioitua ja ajateltua. Vaikka ihminen on kokonaisuus ja "yhtä", koostuu kuitenkin osasista, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tämä on nyt omaa näkemystäni, mutta mun mielestä jokaiseen elimeen ja kehonosaan on tietynlainen suhde. Esim. sydän lähettää viestiä aivoille hyvinvoinnistaan ja sykenopeudesta, aivot tulkitsevat sen ja lähettävät viestiä takaisinpäin, tulkinnatkin vaikuttavat siis kehoon paljon. Jos esimerkiksi kiihotun, ja tietoisesti havainnoin pieniä tuntemuksia ja ajattelen myönteisesti itsestäni ja kiihotuksesta, se kasvaa. Jos taas ajattelen vaikkapa, että olen liian halukas tmv, voi käydä päinvastoin. Koen, että auttaa kun tietoisesti viljelee myönteisiä ajatuksia. Ja silloin kun tuskan hetki on, kohtaa ja kokee sen tuskan, ei väistele ja salaile, vaan itkee vaikka suoraahuutoa sen ulos, tuntuu puhdistavalta ja on hyvä mieli. Kun taas jos tukahduttaa, on koko ajan hieman kurja olo, eikä saa syvää iloa mistään. Tiedän, koska vuosia tukahdutin tunteitani ja oli vaikea oppia siitä pois, samaan en halua enää palata. Nykytutkimusten mukaan myös tunteiden tukahduttaminen etenkin pitkäaikaisena on haitallista kehon ja mielen terveydelle.

Tämä voi olla jonkun mielestä hippiä shittiä, mutta olen huomannut hyvinkin hienovaraista vuorovaikutusta kehon ja mielen välillä. Jos keskitän ajatukseni ja hengitykseni esim. varpaaseen, siellä tuntuu kihelmöintiä ja nautintoa. Kuin jokainen kohta kehossani kaipaisi huomiota ja rakkautta. Ei pelkästään sukuelimet, vaan yhtälailla kitalaki, korvalehti, nenä, varpaat, niska.. Voin parhaiten, kun saan kosketusta ajoittain joka kohtaan. Kehon viestejä oppii myös havainnoimaan tarkemmin. Koen kehon vähän kuin symbolisesti koululuokan. On opettaja, auktoriteetti (=aivot) ja lukuisia lapsia sen hallinnassa ja huomassa. Kokonaisuutena luokallinen on yhtä ja yksi luokka, mutta kuitenkin koostuu monesta oliosta, jotka toimivat osin itsenäisesti, osin yhteistyössä (esim. sydän, elimet, vagina). Ei esimerkiksi vaginaa tarvitse käskeä puhdistautumaan, se tekee sen itse. Sitä ei voi myöskään pakottaa kiihottumaan tai olemaan kiihottumatta, mutta mieli voi voimistaa tai heikentää kiihotusta toimillaan ja ajatuksillaan. (Esim. jos ei anna kiihotukselle tilaa, vaan pitää itsensä kiireisenä, tai jos kiihotuksen huomatessaan pysähtyy nauttimaan siitä, lopputulos voi olla aika erilainen).
Jos jonkun "oppilaan" viittailuun ei vastata, se lopettaa viittaamisen pikkuhiljaa, voi myös alkaa hakea huomiota negatiivisella tavalla (eri kohtien kosketuksenkaipuu, ja jos siihen ei vastaa, voi tulla "turhia" kipuja; kuin huutavaa kosketuksen pyyntöä). Jotta minkään osan ei tarvitse "huutaa", on parempi huomioida koko kehoa. Myös ajatukset vaikuttavat, jos sanoo ääneen ja ajattelee koko itseään rakastavasti.
Ja vaikka joku kohta kehosta olisi "lakannut viittaamasta", senkin voi löytää uudelleen, kun huomioi sitä lempeästi. Olen löytänyt esim. monia lihaksia kehostani, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. En tiennyt, että vaginan eri puolia ja kohtia voi hallita, luulin vaginalihaksen olevan yksi suuri lihas, mutta se onkin lihasryhmä. Oikea puoli voi sykkiä, vaikka vasen olisi vaiti, ja toisinpäin. Myös kun oppii kehostaan lisää, arvostaa sitä enemmän. Huomaa, ettei tiedä ja ymmärrä kaikkea, vaan koko ajan voi oppia lisää, tietämättä aina miksi jokin toimii niinkuin toimii.
Mulla esimerkiksi itku tuntuu lähtevän vaginasta ylöspäin vatsan keskiosaa pitkin, voi myös juuttua mihin kohtaan tahansa ja se tuntuu kipuna. Esim. palleaan, kohdun kohdalle, rintakehään, kurkkuun, jopa silmiin siten, ettei itku vain tule ulos, vaikka on aivan "hollilla".
Kun havainnoin itkua, tutustuin siihen, huomasin, että mulla se lähtee alhaalta ylöspäin kuin aalto, mikä pyyhkäisee yli, sitä voi estellä tai pyrkiä antamaan virrata vapaasti. Kenties kehollisia tuntemuksia matkimalla saan itkun ulos paremmin, sillä jos rakkaani tai minä silitämme vaginasta ylöspäin kehon keskiosaa pitkin hellästi kurkkuun saakka, itku tulee helpommin ulos. Usein jopa samantien, huutona, jos sen antaa tulla eikä kivenkovaa estele. Tämä havainto on auttanut paljon, sillä silloin kun on muuten vaikea itkeä, aletaan silittää vatsapuolta hellästi. Toimii myös, vaikkei koskisi ihoon, vaan silittäisi muutaman sentin sen yläpuolelta.
Kenties on joitain yhteneväisiä juttuja, mutta myös jokaisen keho on yksilöllinen paketti ja voi itse tutustua, miten se toimii. Mikä auttaa parhaiten itkemään, mikä laukeamaan jne.

[Kettu vinossa]

En. Koska masennus.

[cassandra82]

Rakastan. Mulle itsensä rakastamisessa on kyse itseni lempeästä hyväksymisestä virheineen kaikkineen, itsensä arvostamisesta ja perustyytyväisyydestä siihen, millainen olen kokonaisuutena. Pyrin myös tietoisesti välttämään itseni morkkaamista (sisäistä negatiivista puhetta), mutta ei se tarkoita kritiikitöntä suhtautumista omaan toimintaani tai ylimielisyyttä. Toisinaan huomaan vaativani itseltäni hyvinkin paljon, monella tasolla. Ehkä minun on helppo rakastaa itseäni, koska olen elänyt varsin rakastavassa ja hyväksyvässä ympäristössä koko ikäni. 

[CreamLemon]

En. Olen olluti tsetuhoinen ja kokenut itseni likaiseksi, rumaksi ja huonoksi suurimman osan elämästäni. Traumoja on, mutta olen niiden kanssa pitkälti yksin. En luota kehenkään tai pysty kokemaan kehenkään syvempää yhteyttä. En osaa olla lempeä ja rakastava, ainakaan itseäni kohtaan. En edes oikein tiedä mitä rakkaus on, pelkästään mitä se ei ole. Seksillä aika paljon sitten tuleekin yritettyä täyttää läheisyydenkaipuuta. Joskus saatan ottaa suihin kumppaniltani ihan vain etten olisi niin yksinäinen. On siinä kyse tietysti myös siitä, että jos miellytän jotakuta, niin tämä aiheutettu "hyöty" antaisi minulle syyn tai luvan olla olemassa. Ei tarvitsisi potea sitä oman itsen ammottavaa sisäistä tyhjyyttä ainakaan pariin tuntiin.

Mieli ja keho ei oikein tule juttuun keskenään; kumpikin uskoo toisen rumuuden olevan syy siihen miksi en osaa rakastaa ja olla rakastettu. Jos keho kokee jotain ikävää, mieli lähtee muualle. Jos mieli voi pahoin, keho ei tunne enää mitään.

Haluan kuitenkin voida rakastaa kumppaniani tavalla, jonka tämä ansaitsee. Yritän jatkuvasti parantaa itseäni, ajatella realistisemmin ja olla vahva, mutta tyhjästä on paha ottaa. Ammattiapu ja lääkkeet ovat olleet pettymys. Kai tämä on tällainen ikuisuusprojekti, mutta kun kuolema on aina jossain mielen perukoilla, tuntuu ettei aikaa ole.

[Nvriih]

Vaikka olenkin vuosien ajan tehnyt töitä vahvan itsetunnon löytymisen eteen ja pyrkinyt olemaan itselleni armollisempi niin ei. En sanoisi, että rakastan itseäni. Ehkä sanoisin että hyväksyn itseni, ainakin suurimman osan ajasta.

[DareDoll]

Kyllä sitä itseään on oppinut rakastamaan, ja vasta sen jälkeen voinut vasta toista (aikuista) ihmistä aidosti rakastaa 
Monet kipuilut olen varmasti asian kanssa läpikäynyt, vaikka sitä ei varmastikaan moni ole päältäpäin huomannut. Tällä hetkellä voin kuitenkin aidosti olla ylpeä itsestäni monessakin eri asiassa,  ja en ota itseeni sitä, jos joku ei minua arvosta. Aina on nimittäin joku joka ajattelee että olet pelkkää sontaa, se on sellainen asia minkä kanssa täytyy vaan opetella elämään! Rinta rottingille vaa 

[Kukkanen]

Kauniin rehellisiä vastauksia, ihana kun tästä aiheesta tuli keskustelua 

Ite koen, että opin rakastamaan itseäni paremmin, kun miesystäväni uskoi muhun, luotti muhun ja rakasti kärsivällisesti. Mun mielestä se ei ole "muna vai kana" -asia, pitääkö ensin oppia rakastamaan itseään, jotta voi rakastaa muita vai toistepäin. Ne tapahtuvat limittäisesti ja vahvistavat toinen toisiaan. Kun kokee olevansa hyväksytty, on helpompi itsekin hyväksyä itsensä, ja sen myötä rakastaa paremmin muita, siitä tulee positiivinen kierre. Mutta jos ei pyri rakastamaan itseään samaan aikaan, kun saa rakkautta muilta, se voi olla loputon suo, tarvitsee vain enemmän ja enemmän vakuutteluja. Kun kumppani esim. koskettaa mua, ajattelen samalla rakkaudella niitä kohtia, joihin hän koskee, tavallaan tuplarakkaus ja stimulaatio.

[vila]

Minulle "itsensä rakastaminen" on vähän outo konsepti.

Hyvä itsetuntohan käsittääkseni tarkoittaa sitä, että ihmisellä on totuudenmukainen minäkuva ja hän hyväksyy itsensä virheineen päivineen. Jos ihmisen minäkuva on totuudenmukainen niin silloinhan hän myöntää myös sen, ettei ole välttämättä ole joka hetki huippuyksilö. Kaikki ihmiset tekevät paskoja juttuja niin itselleen kuin toisillekin. Minä koen, että minulla on nykyään terve itsetunto ja olen itseni kanssa sopusoinnussa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Rakastanko itseäni? No riippuu aika paljon päivästä. Joinakin päivinä en, ja silloin lupaan korjata virheeni ja ensi kerralla toimia toisin. Joskus se onnistuu, joskus ei. Joskus olen paskin ihminen maailmassa, mutta sitten se menee ohi ja tulee parempia päiviä.

Omalta kohdaltani koen, että oma "yleisitsetuntoni" on vahvasti sidoksissa seksuaaliseen itsetuntooni. Mitä enemmän olen sinut oman seksuaalisuuteni kanssa niin sitä vähemmän kiinnostaa muiden mielipiteet minun elämästäni.