Oletteko koskaan pelänneet sitä, että jäätte ikuisesti yksin?

[irhe]

Oon varmaan jotenkin outo, mutta musta irhen kuvaamassa eksistentiaalisessa yksinäisyydessä on ajatuksena jotain lohdullistakin. Teemmepä mitä hyvänsä, niin olemme täällä kuitenkin yksin ja sen asian kanssa on opeteltava elämään.

Olen samaa mieltä kanssasi, siinä on myös lohdullinen puolensa. Jos se on outoa, niin olkaamme outoja yhdessä.

[Slimguy]

Sama kalvava tunne itellä, niin ujo olen ollut koko elämäni että uusiin ihmisiin tutustuminen kaveriporukan ulkopuolella on aina ollut haastavaa, jos omia kavereita mukana niin silloin pystyn lähes poikkeuksetta olemaan oma itseni ja silloin ei ujoudesta ole tietoakaan  "Parisuhteessa" ollut viimeksi yläasteella 13 vuotta sitten, puoli vuotta takaperin olin jo toiveikas että nyt taisi löytyä iha kiva kumppani mutta täysin puskista sekin homma päättyi hyvin lyhyeen. Itseä ei sinänsä se harmita että olen sinkku nyt, vaan lähinnä että kokemukset parisuhteesta on käytännössä nolla ja useasti tulee mietittyä tulevaisuutta, mitä sitten kun kavereilla on perheet eikä aikaa/energiaa hengailla samaan malliin kuin nyt, jos vielä silloin elelen yksikseni.   

[nicolaus]

En.

Kevät on alkanut todenteolla ja tämäkin vuosi on tuonut mukanaan uusia ihmissuhteita. Elämä yrittää potkia meitä päähän mutta päinvastaisista luuloistani huolimatta, näytämme olevan oppimis- ja toimintakykyistä sakkia.

[SaRu]

Tietysti olen.

[bondm74]

Olen joskus mutta yhteisö on antanut itselleni ainkin suurta pontta. Kieltämättä jos etsii sitä yhtä ja  oikeaa tuntuu varmaan epätoivoisemmalta. Mulle tietynlainen elämä jossa ihmisiä ympärillä poistaa yksin jäämisen tunteen.

[Betonia]

Ajauduin vanillaelämässäni niin epäterveellisiin suhteisiin, että yksinäisyys on tuntunut enimmäkseen ihanalta, rauhalliselta ja turvalliselta. Tosin vanhemmuus on myös auttanut paljon, sen myötä eksistentiaalinen ahdistus kääntyi eksistentiaaliseksi hyväksi oloksi ja elämä on ollut kivaa vaikka kumppani on puuttunut.

 Nyt olen ihan valaistunut, kun olen tajunnut että perinteinen pesäkumppanuus ei ole ainoa kanssakäymisen ja yhteyden muoto. Ei se mulle varmaan sopisikaan. Näen itseni soolopolyna kuten nyt tai sitten osana jotain rentoa kinkykommuunia 

Vastaus kysymykseen taitaa olla että en ole pelännyt.. Silloin kun on ollut aika pelätä, olen ollut jo yksin.. Mitäs sitä pelkäämään mikä on jo tapahtunut. Ennemminkin olen vaan ihmetellyt että miten ihmeessä mä voisin sopia siihen muottiin? No en mitenkään, ah helpotus.

Edit.. Samaan aikaan kun yksinäisyys on voimavara, tasapainoilen myös sen kanssa että oikeastaan kaipaan merkityksellisiä ja syviä ihmissuhteita, joiden luomisessa (tai minkään suhteiden luomisessa) en ole mikään mestari. Mutta opettelen, ja olen vielä vanhoilla päivilläni muuttunut rohkeammaksi ja seurallisemmaksi.

[sweetchild]

Tietysti. Varsinkin nuorempana. Ja kyllähän se yhä välillä mielessä käy, varsinkin pitkinä pyhinä.

Jossain vaiheessa sitä vaan on oppinut elämään niin itsenäisesti, että toisen (tai kolmannen tai neljännen) ihmisen liittyminen vakituisiin kuviohin herättää ajatuksena enemmän kauhistusta ja tuskailua kuin valtavaa iloa. Miksi muuttaa omia tapojaan jonkun muun takia?

[Psyche]

Olen pelännyt yksin jäämistä, varsinkin nuorena. Joskus teini-ikäisenä oli vaihe, missä olin oikeastaan täysin vakuuttunut, ettei kukaan koskaan voisi rakastaa minua. No, ei se niin ollut. Pari suhdetta oli, joiden kuluessa tuntui, että tämä on se loppuelämän suhde. No ei ollut.

Nykyään en ehkä niin paljon pelkää, mutta pidän mahdollisena että olen/jään yksin, lähinnä kohtaanto-ongelman vuoksi. Luonteet, ajatukset, toiveet, etäisyys, kommunikointi, ajoitus. Niin monen asian olisi osuttava kohdalleen, ja niin moni asia voi mennä pieleen.

Mun mielestä tämä on todella hyvä ketju, sillä hyvin helposti ajattelee olevansa hyvin yksin yksinoloajatusten tai pelkojen kanssa, vaikka eihän se niin ole, vaan kyse on hyvin yleisinhimillisestä kokemuksesta. Useimmiten sitä vain kokee tarvetta esiintyä vahvana, itsevarmana ja kykenevänä ihmisenä, koska kuka nyt haluaisi riesakseen sellaisen heikon, tarvitsevan ja epävarman ihmisen, joka sisimmässäni koen olevani?

Aiheesta tuli mieleen eräs itseäni koskettanut runo, jonka olen säilyttänyt:

"En ehkä koskaan saa tietää,
mitä A ajatteli minusta.
Eikä B antanut minulle ikinä anteeksi?
Miksi C teeskenteli, että kaikki on kunnossa?
Mikä oli D:n osuus E:n vaikenemisessa?
Mitä F odotti, mikäli odotti?
Minkä vuoksi G unohti, vaikka tiesikin hyvin?
Mitä H:lla oli salattavanaan?
Mitä I halusi lisätä?
Oliko sillä tosiseikalla, että olin vieressä,
jotain merkitystä J:lle, K:lle ja lopuille aakkosista?"

- Wislawa Szymborska, suom. Martti Puukko

[HaNkaliN]

Joka päivä...

[Tanuki]

Kyllä. Olen pelännyt sitä aivan tolkuttomasti liikaa.

Vaikka sehän on kai tosiasia, etenkin näin kuolematyötä tehneelle, että yksin täällä eletään ja yksin täältä lähdetäänkin, kukaan ei ole mukana rajan yli astuessa. Siltä pohjalta kysymys on kai suhteellisen merkityksetön, koska loppupeleissä ainoa mitä täältä saadaan mukaan, on suhde itseensä ja sen suhteen soisi olevan se tärkein ja merkityksellisin. Sen tiedostaminen helpottaa tässä matkan varrella, että ketäpä varten sitä täällä oikeasti ollaan.

Yksinäisyys sinällään on noin muutenkin hedelmällinen kasvualusta, väkevää potentiaalia ihmisenä kasvamiseen. Olosuhteiden muutoksesta johtuen elin tässä hiljan aikani hyvin yksin ja eristyksissä, vaikken haluakaan enää koskaan kokea mitään vastaavaa, niin tulipahan todettua, että se on jotain, mistä on mahdollista selvitä, minkä kanssa voi elää. Ja jonka jälkeen on hyvä heittäytyä uudella tarmolla takaisin ihmissuhteiden pariin, ilman jäytävää yksinäisyyden pelkoa. Koska kyllä elämä kantaa aina lopulta ja yksinäisyydenkin saa kyllä loppumaan jos niin tosissaan haluaa. Jos vain uskaltaa.

Suurimmilla panoksilla pelatessahan on mahdollisuus suurimpiin voittoihinkin. Hetkellinen yksin jääminen on ihmissuhteita rakentaessa, niitä eläessä, mahdollinen riski, mutta ottamisen väärti. Ja silloinkin omanlaisensa mahdollisuus. Optimitilanteessa sitä voi jossain kohti katsoa taaksepäin ja todeta, että onneksi lähdin, vaikka saattoikin sattua.

[Guide-Master]

Introvertti kun olen, niin eipä sitä juuri tuota pälkää, eli vihtyy aivan hyvin yksinkin, jos ei ketään ole kenen kanssa viitsii matkaa taivaltaa

[Snoukka 2.0]

Jep, ellen muuta isommalle kirkolle.

[Punaposki]

Pelkään enemmän, että jään ikuisesti ilman asioita, joita haluaisin vielä tehdä ja oppia elämässä - kuten seksi. Pitäis tehdä niin paljon töitä sen eteen, et kirjottaa järkeenkäyvän esittelyn ja seuranhakuilmon itestään - ni oon vaan tyytyny lukemaan muitten seksielämästä ja fantasioista. Toki on ollut hetkiä, jolloin tuntuu yksinäiseltä, mut arvostan suurimmalti osin omaa rauhaa.

[Windy]

Yksin jääminen on varmaan suurin pelkoni.
Sinällään surkuhupaisaa, koska nyt olen ollut yli 10 vuotta yksin (siis oikeasti ilman kosketusta).
Ja kun olen alkanut syvemmin miettimään mitä haluaisin, niin olen todennut, että haluaisin vain jonkun, jonka kanssa viettää joskus aikaa enemmän tai vähemmän nakuna.
Jonkun, jonka kanssa tekstailla, mutta joka myös ymmärtää jos ei kuule minusta muutamaan päivään 😅
Pieni toivo sydämessä, että ei kuluisi toista vuosikymmentä yksinäisyyden linnakkeessa.
Joten antakaamme pelon olla olemassa, mutta ei anneta sen estää elämistä.

[pihkura]

Juuh. Etenkin nyt kun on tuore avioero takana, ja kaikki se tunnemyrsky vielä osin menossa, niin kyllä ne ajatukset iltaisin välillä kiertää sen ympärillä, että löydänkö enää koskaan ihmistä, jonka kanssa sovimme  yhteen. Yksi ongelma ikääntymisessä on se, että sitä tietää entistä tarkemmin mitä haluaa, ja ihan mikä tahansa ei enää kelpaa. Pitää olla kinky ja pitää olla nörtti ja pitää osata sitä ja tietää tätä ja tehdä yhtä ja haluta kolmatta. Ja sitten ne tavalliset fyysiset haluttavuudet siihen päälle. Että ihan matemaattisesti voi laskea, että ei täällä Suomessa välttämättä ole sellaisia ihmisiä kovin montaa edes vapaana.

Ja lisäksi hankalaa on se, että pitkän kinky-avioliiton jälkeen ei ole enää edes varma siitä, mitkä on oikeasti niitä omia haluja ja mitkä oli vaan sitä, että halusi miellyttää toista.